VI.

Kun rouva de Bray astui ruokasaliin, istuivat muut jo päivällispöydässä. Hänen perheensä oli jo aikoja sitten lakannut odottelemasta häntä aterioille. Talon emäntä saapui hyvin harvoin ajoissa; milloin oli ostoksia, milloin vieraskäyntejä, milloin kello oli pysähtynyt ja kaikkein tavallisimmin olivat vaunut syynä hänen myöhästymiseensä. Asetuttuaan paikalleen hän kysyi omituisen ystävällisellä äänellä Coryselta:

— No?… oletko tyytyväinen isä de Ragoniin?…

— Olenpa niinkin… varsin tyytyväinen!… vastasi tyttönen huolettomasti.

Mutta mietittyään hetkisen hän lisäsi:

— Mutta en tiedä onko hän yhtä tyytyväinen minuun…

— Mitä sinä sitten sanoit hänelle?… — kysyi herra de Bray hieman levottomana.

— Paljon asioita… Keskustelu hyppelehti sinne tänne…

— Menen tapaamaan häntä huomisaamuna, sanoi markiisitar kylmemmin, — ja hän kertoo minulle, mitä on tapahtunut…

— Niin, mutta… — Untuva huomautti hiljaisesti, — minähän voisin yhtä hyvin itse kertoa sen teille… sillä siellä ei tottapuhuen tapahtunut mitään…

— Niinkö… Sepä merkillistä!…

— Miksi se muka olisi merkillistä?…

— Koska sinä näytät noin hämmentyneeltä…

— Minäkö!… En ikinä!… Miksi minun muka pitäisi näyttää hämmentyneeltä?…

— Enhän minä tiedä…

— Minä vielä vähemmin!… Te tahdoitte, että minä menisin keskustelemaan isä de Ragonin kanssa… Menin siis sinne… Me keskustelimme… Siinä kaikki!…

— Mitään epämiellyttävää ei siis tapahtunut?…

— Ei suinkaan… Hän on hyvin kohtelias… liiaksikin!… Samoin minäkin… En tosin liiaksi, mutta sentään tarpeeksi… jos sitäkään!… Luulen, nimittäin, ettei hän oikein hyväksynyt mitään siitä, mitä hänelle sanoin… eikä hänkään saanut minua sanoillaan vakuutetuksi, se on varmaa… Mutta muuten olemme me aivan kuin ennenkin…

— Toisin sanoen… — kysyi rouva de Bray käyttäen palvelijan poissaoloa hyväkseen, — sinä et siis vielä ole päättänyt mennä naimisiin Aubièresin herttuan kanssa?…

— Olen päinvastoin päättänyt olla ottamatta häntä…

Ja kääntyen Marc-sedän puoleen hän lisäsi:

— Annan hänelle vastaukseni tänä iltana… Etkö sanonut hänen tulevan?…

— Ei missään nimessä!… huusi markiisitar julmistuneena. — Te ette saa vastata hänelle tänä iltana!… On järjetöntä kieltäytyä sellaisesta harkisematta asiaa!…

— Mutta minähän olen harkinnut sitä!… minähän en ole muuta tehnytkään kuin harkinnut… Eilisestä alkaen olen harkinnut aivan menehtyäkseni!…

— Teidän täytyy vielä odottaa, ennenkuin annatte vastauksenne Aubièresin herttualle…

— Mitä minun muka täytyisi odottaa?… Ei… minä en tahdo kiusata häntä turhalla toivolla… Se on nytkin jo kestänyt liian kauan…

— Kiellän teitä puhumasta hänen kanssaan tänään!… — sanoi markiisitar käskevästi nousten seisomaan.

Ja nähdessään, ettei Untuva tullutkaan saliin, vaan nousi ylös portaita, hän kysyi:

— No?… Minne te menette?…

— Huoneeseeni…

— Teidän on jäätävä tänne…

Tyttönen lensi tulipunaiseksi ja vastasi suorasukaisesti:

— Minusta se on samantekevä!… Mutta, jos jään tänne, niin silloin minä myöskin sanon herra d'Aubièresille sanottavani… ja ilmoitan hänelle lopullisesti päättäneeni, etten milloinkaan… en milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin…

— Olette hullu!…

— Sitä te ette sano minulle ensimmäistä kertaa!…

— Kas, siinähän hän onkin!… — huudahti markiisitar äkkiä kehoittaen suurella kädenliikkeellä heitä kuulemaan, miten ovikello kilisi…

— Oi!… Sen parempi!… — huokasi Untuva. — Haluan sydämeni pohjasta vapautua tästä taakasta!…

Hän meni sisäänastuvaa everstiä vastaan, ja sanoi hänelle kevyesti:

— Herra d'Aubières, haluaisin puhua kanssanne… Tahdotteko tulla puutarhaan, kuten eilen illalla?…

Ja kulkiessaan hymyillen alas portaita lisäsi hän matalalla äänellä:

— … Mutta suutelematta minua…

Eversti seurasi häntä tottelevaisesti. Hän oli hyvin kiihoittunut, mutta ymmärsi kuitenkin rakkaudestaan huolimatta, mikä häntä odotti. Ennenkuin Coryse oli ehtinyt avata suutansakaan, kysyi hän liikuttavalla äänellään arasti:

— Tarkoituksenne on ilmoittaa minulle, ettette te tahdo, eikö niin?

— Niin… — änkytti Untuva kärsien kovasti ajatellessaan suurta surua, joka hänen nyt täytyi aiheuttaa. — Olen kovin paljon ajatellut eilisillan jälkeen… ja ymmärrän, etten voi mennä teidän kanssanne naimisiin… Pidän teistä paljon, sittenkin!… Pidän teistä sydämeni pohjasta… ja olen aivan onneton siitä, että minun on annettava teille tällainen vastaus… Mutta parempi on sanoa se ennemmin kuin vasta jälkeenpäin, eikö totta?…

Herttua ei vastannut mitään. Coryse ei voinut nähdä häntä pimeässä, mutta hän tuli kovin alakuloiseksi, arvatessaan vastauksensa koskeneen kovasti herttuaan.

— Rukoilen teitä… — pyysi hän pannen lempeästi kätensä herra d'Aubièresin käsivarrelle… Älkää tulko noin surulliseksi!… Ensinnäkin minä en ansaitse sitä!… Olen kiivas, tyhmä ja huonosti kasvatettu… Minulla on "kaikki Avesnes-suvun viat", kuten äidilläni on tapana sanoa!… Ja toiseksi en minä yhtään kelpaisi everstin rouvaksi!… enkä maailman-naiseksi missään suhteessa… En osaisi sopivasti keskustella… en ottaa vastaan… en olla rakastettava epämiellyttäviä henkilöitä kohtaan… enkä uskotella typerille pitäväni heitä erittäin henkevinä… Minä en ole mikään nainen… olen villi… luotu elämään vain kukkien ja eläinten parissa…

Äkkiä hänen äänensä vaihtoi väriä, ja hän huudahti:

— Niin eläimet!… Missä kummassa on Gribouille?… En ole nähnyt sitä aamiaisen jälkeen… Onkohan se karannut?…

Ja hän lähti juoksemaan ruohokentän poikki talleihin päin. Hetken kuluttua palasi hän yhä juosten, jäljessään Gribouille, joka pyrki hyppäämään hänen olkapäilleen.

— Suokaa anteeksi… — virkkoi hän aivan hengästyneenä. — Suokaa anteeksi, että minä jätin teidät näin… Mutta pelkäsin niin Gribouillen puolesta!… Eihän se ole riittävä syy!… Minun ei olisi pitänyt… kesken vakavaa keskustelua… Mutta, nyt te näette… sellainen minä juuri olenkin!… Kun herttua ei vastannut, kysyi hän tunkien katseellaan pimeyteen:

— Ettekö te enää ole siellä?…

— Kyllä… — änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä… minä olen täällä…

Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.

— Mitä!… sanoi hän tuskaisena. — Mitä!… Itkettekö te?…

Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli hänestä tuntunut niin suurelta… miltei vanhalta, voisi itkeä.

Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.

— Jumalan tähden!… — virkkoi hän itsekin itku kurkussa. — Jumalan tähden!… Jumalan tähden!…

Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään. Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.

Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä hänen päähänsä juolahti jotakin:

"Totisesti, olkoon menneeksi!… Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen… Ja sitten… jos hän kuitenkin tahtoo… menen hänen kanssaan naimisiin…"

— Kuulkaahan… — hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti niin syvästi herttuaa, — kuulkaahan minua hetkinen… ja koettakaa ymmärtää minua… jos suinkin vain voitte… Olen kyllä tekevä parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi… On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!… Ja jos me emme olisi pimeässä vaan auringossa… jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te näkisitte minut… niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!… Mutta ensiksi, pyydän teitä… Lakatkaa itkemästä noin… Se on minusta niin hirveää!…

Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva äkkiä hänen eteensä:

— Pyydän, lakatkaa itkemästä!…

Hän kietoi kätensä herra d'Aubièresin kaulaan ja suudellen hellästi hänen kosteaa poskipartaansa toisti äärettömän rukoilevalla äänellä:

— Pyydän, lakatkaa jo!… Lupaan tehdä kaikki, mitä tahdotte… kaikki…

Unohtaen eilisillan painautui hän herttuaa vastaan viattomana ja lempeänä. Herra d'Aubières työnsi hänet luotaan miltei tylysti:

— Ei… ei… menkää pois!…

Untuva nousi heti hämmästyneenä mutisten surullisesti:

— Oi!… Niin… Ymmärrän… Te teette samoin kuin minä eilen…

Ja hän istahti arasti vaieten herttuan viereen. Tämä vastasi vieläkin väräjävin äänin:

— En suinkaan… Älkää luulko sitä, rakas, pieni Coryseni… Asianlaita on se… Te ette voi ymmärtää minua… Olen hermostunut… onneton… En tiedä mitä teen tai mitä puhun… Olen nähnyt niin kaunista unta… ja putoan niin korkealta…

Tyttö kysyi levottomana:

— En kai minä ole syynä siihen… että te olette nähnyt kaunista unta?… tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille tahtovani mennä naimisiin kanssanne?… tai koettanut saada teitä pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään… vai kuinka?…

— Ette suinkaan!…

— Sepä hyvä!… Katsokaa, jos olisin tehnyt sen… tietysti huomaamattani… niin olisin onneton… perin onneton… sillä minusta on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää… luulotellakseen heille, että he ovat miellyttäviä… tai että itse haluaa heitä miellyttää… eikä sitten välittää heistä hitustakaan… katalaa… juuri katalaa!…

Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Niin näen aina meneteltävän ympärilläni… Mutta minä en tahdo tehdä niin…

— Te sanoitte äsken — virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua entiselleen, — aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo tulla vaimokseni…

— Niin… mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!… En tiedä elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa… Mutta kuitenkin kuulen keskusteluja… Siinä kuiskaillaan… Siinä mainitaan erinäisiä nimiä… Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä lemmenpeliä… paljon pieniä luvattomuuksia… En puhu nuorista tytöistä… Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat… Se ei ole ensinkään sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?… Ei… Puhun rouvista… Jotkut heistä pettävät miehiään… Ja tuo pettäminen… En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu… mutta pidän sitä hyvin pahana…

— Epäilemättä se onkin pahaa!…

— No niin, siinä näette!… Katsokaa, minä olen aivan varma siitä, että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin… niin minä joskus tulisin pettämään teidät…

— Mutta… — änkytti herra d'Aubières ällistyneenä — kuinka te voitte olla noin varma siitä?…

— Varmako?… Niin varma kuin kukaan voi olla, kun on kyseessä sellaiset asiat!… Katsokaahan, tähän mennessä en noina ole vielä koskaan tavannut ketään, josta olisin ajatellut: "Tuon kanssa menisin mielelläni naimisiin!…"

— Entä sitten?…

— No!… mitä sanoisitte, jos tuo ajatus vasta ollessani naimisissa juolahtaisi päähäni jonkun herran kulkiessa ohitseni?… Eikö se olisi kauheaa?… Siinä me sitten olisimme!…

Surustaan huolimatta alkoi herttuaa naurattaa; mutta hän vastasi vakavasti:

— Tuo on tapahtunut monelle vaimolle…

— Ja mitä sitten?…

— Sitten ovat he antamatta ajatustensa aherrella uudessa tulokkaassa turvautuneet mieheensä… Ja jos hän on ollut hyvä aviomies, kuten minä tulisin olemaan…

— Siitä olen varma!… sanoi Untuva vakuutettuna. — Mutta luuletteko olevan hyötyä siitä, että mies on hyvä, jos hänellä ei ole hyvä vaimo?…

— Ja miksi ette te muka voisi olla hyvä pikku vaimo… rehellinen ja uljas?…

— Niin, mikään ei estäisikään… ellen vain tapaisi…

— Ketä?…

— Tuota herraa, jota luultavasti en koskaan tapaakaan… mutta, joka missään tapauksessa ei ole Aubièresin herttua…

Ja herra d'Aubièresin tehdessä liikkeen lisäsi hän vilkkaasti:

— Niin… Pidän teistä paljon, hyvin paljon!… Olen jo ennenkin sanonut sen teille… Mutta uskon, etten ensinkään, en hitustakaan pidä teistä niinkuin miehestään tulisi pitää… Ja olen varma siitä, että sinä päivänä, jolloin tapaisin hänet, josta pitäisin sillä tavalla… minä heittäisin kaikki tyynni!… Oi, suinpäin!… Siinä te siis näette… Olen hävytön sanoessani tämän teille… Mutta olisin vielä hävyttömämpi, jos ottaisin teidät sanomatta mitään… Jos te siis nyt, saatuanne tietää syyn kieltävään vastaukseeni kuitenkin tahdotte saada minut… niin te ainakin tiedätte, mikä teitä odottaa… Te ette silloin voi moittia minua mistään… Sanon "moittia minua mistään", mutta se on vain puhetapa… sillä… lopultakin… olen varma siitä, että te ette olisi hyvillänne… Mutta missään tapauksessa en minä kuitenkaan silloin olisi ollut kavala ja tekopyhä… Ymmärrättekö?… — Ymmärrän nyt — sanoi herra d'Aubières lempeästi — että te tulisitte hyvin onnettomaksi minun rinnallani ja että minä puolestani tulisin kauhistuttavan onnettomaksi nähdessäni teidän olevan onneton… Minun täytyy koettaa unohtaa se, johon olen puolen vuoden kuluessa kohdistanut kaikki ajatukseni, kaikki iloni, kaikki toiveeni… Te olette hyvin hienolla ja hyvin selvällä tavalla tehnyt minulle tiettäväksi, että olen vanha hupsu…

— Oletteko te vihainen minulle?… — kysyi Coryse säikähtyneenä. — Varmaankin te olette vihainen minulle?

— En ole… Vakuutan teille, etten ole vihainen… — mutisi miesparka liikutuksen tukehduttamalla äänellä.

Hän yritti nousta, mutta vaipui syvemmälle multaan.

— Mitä nyt!… — virkkoi hän huomatessaan hämmästyksekseen vajoavansa joka liikkeellä.

Gribouille nähdessään hänen yrityksensä arvasi heidän nyt aikovan palata sisälle ja alkoi tanssia hänen edessään raivoisasti haukkuen.

Herttua koki nojata käteensä, mutta se tunki pehmeään maahan samalla kuin hänen ruumiinsa tuntui uppoavan yhä enemmän.

— En käsitä, missä minä olen!… — sanoi hän Untuvalle, joka odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin kuopassa… Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä vaivun…

Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen. Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.

— Mitä kummaa tämä on?… — virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä herra d'Aubières juuri oli jättänyt.

Sitten hän suoristihe nauraen:

— Oi!… Sehän on kukkien hautausmaa!… Te olette istunut sen päällä!… Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset… Se on aivan pehmeä…

Herttua kysyi:

— Mikä hautausmaa…

— Kukkien hautausmaa… Niin… Älkää puhuko siitä kotona… He pilkkaisivat minua… Tiedänhän sen olevan tyhmää… Mutta minä rakastan kukkia niin kovasti!… En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät lokaan kuollessaan…

Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean, mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.

— Ettehän te vain kerro sitä kellekään?… — toisti hän hyvin levottomana; — lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan… Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua pilkkaamaan… En mistään suuttuisi niinkuin siitä… Sillä minä tietäisin heidän olevan oikeassa… Sehän onkin naurettavaa…

— Olkaa huoleti, neiti Coryse. En ole kertova ainoallekaan ihmiselle kukkien hautausmaasta…

Ja hän lisäsi alakuloisesti:

— Pieni hautausmaaparka!… Minäkin, vaikkakaan en juuri muistuta kukkasia, olen tullut siihen haudatuksi tänä iltana… lopullisesti haudatuksi…

— Voi sentään!… — huudahti Coryse — rupeatteko te taasen miettimään tuota kaikkea!…

— En… Mutta ettekö te tahtoisi päästää minua ulos puutarhaportista?… En viitsisi palata talon kautta… Näyttäisin paisuneine silmineni hyvin naurettavalta… Tulen kuitenkin huomenna aamupäivällä tapaamaan Marcia…

— Pidättekö te paljon Marc-sedästä?…

— Hyvin paljon… Me olemme lapsuuden tovereita…

— Oletteko te samanikäiset?…

— Hän on kolme vuotta minua nuorempi…

— Se ei merkitse mitään!…

— Ei merkitsekään… Olette oikeassa… Mutta suudellessaan viimeisen kerran Untuvan kiinteää ja notkeaa pikku kätöstä sanoi herra d'Aubières itseksensä:

— Sittenkin!… Se merkitsee sittenkin paljon… Se on kolme vuotta vähemmän!…

Palatessaan saliin katseli tyttönen lampun ääressä lukevaa Marc-setää ikäänkuin näkisi hänet nyt ensimmäisen kerran ja vastaamatta herra ja rouva de Brayn huolestuneisiin kysymyksiin herttuan katoamisesta, hän ajatteli:

— Marc-setä ei näytä kolmea vaan kymmentä vuotta nuoremmalta kuin herra d'Aubières!…