X.

Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun.

— Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä kanssamme… — sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla tuulella. — Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme…

Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja odotti peljättyä kohtausta.

Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:

— Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?… Setä vastasi välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:

— Kas vaan, kuuluuko Voikimpale nykyjään perheeseen?…

— Ei vielä!… — virkkoi Untuva nauraen — mutta siihen hän pyrkii!…

Marc-setä pysähtyi paikalla:

— Mitä sinä tarkoitat?… — kysyi hän jyrkästi.

Herra de Bray rukoili puoliääneen tyrkkien heitä edellään:

— Menkäähän toki sisään, lapseni… menkää, menkää!…

— Mitä tämä merkitsee?… — virkkoi markiisitar terävästi viitaten tuolinsa vieressä seisovaan vieraaseen. — Miksi te viivyttelitte?… Herra de Barfleurin on jo täytynyt odottaa teitä…

Varakreivi, joka oli asetettu istumaan Corysea vastapäätä, alkoi heti inhoittavan itsepäisesti ihastuneena ahmia tyttöä silmillään. Untuva, joka oli likinäköinen, ei huomannut sitä ensinkään, mutta Marc de Brayta kiusasi tämä teeskentely. Hänen hermostuneisuutensa tuli ajan pitkään niin ilmeiseksi, että hänen vieressään istuva Untuva, joka tarkasti seurasi setänsä kasvojenilmeitä, kysäisi äkkiä:

— Mikä sinua vaivaa tänä iltana, setä?… Sinä näytät niin äkäiseltä!…

Marc vastasi kiivaasti:

— Ei minua vaivaa mikään… Tai ehkä minulla on päänsärkyä…

Mutta huolimatta tästä luulotellusta päänsärystään hän alkoi niin innokkaasti laverrella veljentyttären kanssa, ettei tämä enää ehtinyt kertaakaan kääntää päätänsä muuanne.

Markiisitar oli hyvin tyytymätön Untuvan käytökseen, jota hän piti suojattinsa tahallisena laiminlyömisenä, ja yritti useampia kertoja saada tytärtänsä ottamaan osaa yleiseen keskusteluun, mutta tyttö väisteli taitavasti. Huomatessaan, etteivät tällaiset keinot auttaneet teki rouva de Bray avoimen hyökkäyksen:

— Coryse!… Sinä käyttäydyt perin sopimattomasti!… Tehän nauratte niin, ettemme me voi kuulla omaa puhettamme!…

Tyttönen vaikeni jättäen alkamansa lauseen kesken eikä enää avannut suutansa. Markiisitar selitteli:

— Enhän minä kiellä sinua puhumasta… vastaamasta herra de Barfleurille, joka sanoo…

Untuva vastasi lempeästi ja kohteliaasti:

— Herra de Barfleur puhuu vain metsästyksestä ja kilpa-ajoista… ja minä inhoan sellaista enkä ymmärrä niitä lainkaan…

— Mistä te sitten haluaisitte puhella, neiti Coryse?… — kysyi pikku Barfleur kärkkäästi.

Tyttö vastasi yhä edelleen kainosti ja sävyisästi:

— En mistään, hyvä herra… Vaikenen hyvin mielelläni…

— Eipä siltä näyttänyt äskettäin!… — huomautti rouva de Bray pistävästi.

Coryse vastasi:

— Se on totta… Minä melusinkin liiaksi… Pyydän anteeksi…

Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.

Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille hattu kädessään:

— Mitä… etkö sinä ole vielä valmis?… mutta vaunuthan ovat jo esillä!… Kylläpä sinä olet huolimaton… ja löperö!…

— Pyh!… — vastasi tyttönen liikahtamatta — Lähtekää te vain!… Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä te olette unohtaneet…

Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:

— Mitä te sanotte?…

Tyttö toisti levollisena:

— Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut…

Jatko lausuttiin puoliääneen:

— Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa…

Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.

Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea, mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa", oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja liverit toisiin. Uudet vaunut — punaisine pyörineen ja helakansinisine koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat, — näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja "kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä hätkähtää ja antaa paluukäsky.

Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!… minähän olen taas unohtanut päivänvarjoni!…" tai "vaippani", tai "puuhkani", tai "nenäliinani…", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa ohitse.

Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:

— Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!…

Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.

Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä "valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.

Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön julkeaa pikku nenää:

— Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?… Sano?…

— Siksi — vastasi Coryse tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei pikku Barfleur, joka oli hakevinaan hattuaan salin perältä, voinut kuulla heidän puhettaan — että tänä iltana teillä on tilaisuus näytellä "Voikimpalettakin"…

Mutta tätä sanoessaan hän tuli ajatelleeksi, miten hänen piakkoin oli kuljettava koko tuon ihmislauman lävitse istuen varakreivin rinnalla sinisissä vaunuissa. Pont-sur-sarthelaiset saisivat siitä aivan tarpeeksi aihetta naimajuoruihinsa, ja sitä tahtoi Coryse välttää mistä hinnasta hyvänsä.

Tähän mennessä ei Corysen itsetietoisuus vielä milloinkaan ollut herännyt. Omissa silmissään hän oli yhä edelleen vain "Untuva-pahanen" ja "tyttöriepu", josta kukaan ei välittänyt. Mutta herra d'Aubièresin kosinta ja isä de Ragonin viittaukset olivat opettaneet hänelle, että hän nyt oli nuori neitonen, jota edellinen rakasti ja jolle jälkimmäisen holhotti aikoi uskotella rakkauttansa.

Untuva sanoi siis jo ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt päästä kohtauksen alkuun:

— Älkää muuten välittäkö minusta… En tule mukaan… Olen niin väsynyt…

— Se ei ole totta!… Te ette ole koskaan väsynyt!…

— Samapa tuo!… Se olikin tekosyy… Minä en kuitenkaan… jos puhumme suoraan… missään tapauksessa lähde ulos tänä iltana…

— Lähdettepä…

— Sallikaa minun jäädä kotiin!… — Menkää ottamaan hattunne…

Kun Untuva ei liikahtanutkaan, tarttui markiisitar kiivaasti hänen ranteisiinsa.

Tyttö tempasi kätensä irti ja sanoi hiljaa:

— Tämähän on naurettavaa… tällainen pieni perhekohtaus vieraan läsnäollessa…

Markiisitar kääntyi herra de Barfleuriin päin muuttaen äkkiä jännitetyn ilmeensä hymyilyksi:

— Oi!… Herra de Barfleur kuuluu miltei taloon!…

— Se on mahdollista!… — vastasi tyttö haluten selvittää tilanteen — mutta hän ei sentään kuulu perheeseen… ja muuan teidän tavallisimmista sananlaskuistanne sanoo, että pyykki on pestävä…

— Hyvä on!… Hyvä on!…

Hetken vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa markiisi ja Voikimpale seisoivat päällystakit käsivarrella ja kepit kädessä, odotellen lähtömerkkiä, alkoi markiisitar jälleen puhua suloisella äänellä:

— Minähän kehohan sinua seuraamaan meitä vain sentähden, ettei ole sopivaa sinun täten jäädä yksinäsi kotiin…

— Jään joka tapauksessa tänne!… Enhän minä muuten olekaan yksinäni, koska Marc-setä on kotona…

— Setäsi saattaa lähteä ulos…

Marc de Bray vastasi kuivasti:

— Tiedäthän varsin hyvästi, rakas kälyni, ettei minulla ole ollut tapana lähteä ulos iltaisin…

— Uskon siis Corysanden teidän huostaanne…

Marc-setä vastasi hieman hermostuneena kohauttaen olkapäitään:

— Olkaa huoleti, kyllä minä paimennan häntä… ja varjelen häntä tahraantumasta ja leikkimästä tulella…

Ja kun pikku Barfleur kumartui Untuvan koneellisesti ojennetun käden ylitse ja suuteli sitä hieman pitkään, tarttui setä tyttöä käsivarsista ja pyöräytti hänet ympäri sanoen:

— Kas niin!… tulehan nyt, Untuva!…

* * * * *

Kun he istuivat kahdenkesken pienessä salongissa, sanoi Coryse veitikkamaisesti Marc-sedälle:

— Sepä otti lujalle, eikö totta?… Enkä minä kuitenkaan ollut välttämätön tänä iltana… koska heitä muutenkin oli kolme, joten heidän oli pakko käyttää vaunuja…

Ja samalla hän jatkoi, nähdessään setänsä istuutuvan lähelle lamppua ja avaavan sanomalehdet:

— Jos sinulla on töitä… niin älä suinkaan luule olevasi pakotettu jäämään tänne minun seurakseni…

— Aioin juuri sanoa sinulle samaa…

— Oi!… minun käsityöni luistaa yhtä hyvästi täällä kuin muuallakin!… Mutta sinähän tavallisesti… kun isä on ulkona iltaisin… teet työtä omassa huoneessasi…

— Setä vastasi nauraen:

— Niinpä niinkin… Mutta silloin… ja miltei jok'ainoana iltanahan isäsi onkin poissa… et sinä olekaan näin nimenomaan uskottu minun huostaani…

Coryse meni hakemaan suurta silkkistä käsityötään, jonka lukemattomia eriskummallisia eläimiä ja sotureita hän jäljensi Bayeux'n malliluonnoksista, ja istuutui Marc-sedän rinnalle.

Hetken kuluttua keskeytti setä lukemisensa ja katseli sanomalehtensä ylitse pientä pörröistä päätä, joka tarkkaavaisena kumartui kirjavien silkkiensä ylitse.

— Untuva… — sanoi hän äkkiä. — Kun minä ennen päivällistä kysyin, kuuluiko tuo nuori keikari nykyjään perheeseen… ja sinä vastasit: "Ei vielä, mutta siihen hän pyrkii…"

— Niin… — virkkoi tyttönen kohottaen päätänsä.

— No… — jatkoi Marc hieman epäröiden. — En oikein ymmärtänyt, mitä sinä noilla sanoillasi tarkoitit?…

— Tarkoitin vain sitä, että Voikimpale haluaa naida minut…

Varakreivi hypähti pystyyn:

— Sitähän minä juuri pelkäsinkin!… Mutta enhän voinut ajatella… Ja kuinka sinä puhut siitä noin rauhallisesti?… Naida sinut!… Miten naurettavaa?… Mutta sehän olisi aivan hullua!… aivan luonnotonta!…

— Rauhoituhan toki… Ei hän minua saa… — vastasi Untuva nauraen.

— Ah!… — mutisi Marc-setä jälleen kirkastuen. — Sepä onni!…

Tyttö katseli häntä hellästi:

— Sinä olet tosiaankin kovin hyvä, huolehtiessasi näin minusta!…

Hän istui hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:

— Mutta sinähän juuri oletkin syynä siihen,… että hän tahtoo naida minut…

— Minäkö?…

— Sinä juuri… sillä siitä alkaen kuin ihmiset saivat kuulla sinun perinnöstäsi… alkoi sellainen huhu liikkua, että minä muka olisin hyvin rikas… että sinä antaisit minulle myötäjäiset… ja testamenttaisit minulle kaiken omaisuutesi…

— Se onkin totta!…

— Entä sinun lapsesi?…

— Minun lapseni!?… Eihän minulla ole lapsia?…

— Ei vielä… Mutta kunhan sinä menet naimisiin…

— Minä en mene naimisiin, oma Untuvani… Pelkäisin saavani sellaisen vaimon kuin…

Hän oli sanomaisillaan "kuin äitisi", mutta pysähtyi jatkaen:

— … kuin moni tutuistani on saanut… Ei… Minä olen varovainen ja jään vanhaksipojaksi…

— Oi!… Kuinka hauskaa!… Siinä tapauksessa, jos sinä vain sallit…

— Mistä on kysymys?…

— Niin minä muutan asumaan sinun luoksesi… Hoidan sitten sinun talouttasi… Sillä vaikka minäkään en halua mennä naimisiin… niin en kuitenkaan missään tapauksessa jää tänne täytettyäni kaksikymmentäyksi vuotta…

Ja nähdessään Marc-sedän liikahtavan hän jatkoi:

— En päiväksikään… vaikka isäraukka onkin niin hyvä… ja vaikka hän tuleekin kaipaamaan minua suuresti… Sillä tiedän varmasti, että toiselta puolen tulee minun poissaoloni tasoittamaan monta vaikeutta hänen elämässään… Mutta siitä huolimatta uskon hänen ikävöivän omaa Untuvaansa…

Hämmästyneenä kysyi varakreivi:

— Sinä sanoit lähteväsi pois täältä… Minne sinä sitten aiot lähteä?…

— Olen aina ajatellut pyytää Mathilda-tätiä ja Albert-setää ottamaan minut takaisin… Mutta, voi, kuinka onnellinen minä olisin, jos sinä huolisit minusta!… Pidän sinusta niin paljon… niin paljon… vielä enemmän kuin isästäkin… Ehkä se on pahoin… mutta en voi sitä estää…

Ja hän lopetti lämpimällä äänellään painautuen väristen hellyydestä setäänsä vastaan:

— Katso, minä aivan jumaloin sinua!…

Marc mutisi hieman kalpeana työntäen nojatuoliaan taaksepäin:

— En minä ansaitse sinun jumaloimistasi, pikku Untuvani…

— Ansaitsetpas!…

— Sinä et tule hoitamaan vanhan jörön setäsi taloutta, vaan sinä tulet menemään naimisiin… ja saamaan sitten joukon kirkuvia pienokaisia… jotka korvaavat ihanasti Gribouillen ja ukko Jeanin…

Untuva vastasi vakavana:

— Tahdotko tietää, setä, jotakin?… Olen aivan varma siitä, etten milloinkaan mene naimisiin… niin, aivan varma… En osaa selittää, mitä minussa liikkuu… Mutta sen vain tiedän, ettei kukaan voisi houkutella minua sellaiseen…

— Eikö kukaan?… mitä sinä siitä tiedät?… Onhan Aubières-parka tosin pitkä ja komea poika… viisas ja hyväsydäminen… mutta hän alkaa jo hieman ränsistyä… ja mitä tuohon toiseen tulee, niin hän on oikea pikku hirviö…

Coryse purskahti nauramaan:

— Sanohan tuo rouva Delormelle!…

— Kas!… oletko sinäkin perehtynyt juoruihin?… Tiedä se, että rouva Delorme — joka sivumennen sanoen on aika tallukka — ei ole rakastunut itse Barfleuriin, vaan hänen nimeensä… arvoonsa… hänen englantilaisiin pukuihinsa… hänen hevosiinsa ja hänen linnaansa…

— Aivan niin!… mutta onhan tuokin sentään jotakin… jotakin, johon joku muukin kuin hän voisi rakastua… Toisin on minun laitani, katsos… minä tunnen, etten koskaan voisi rakastua kehenkään…

Marc kysyi levottomana:

— Kenties sinä jo rakastat jotakuta?…

— En ikinä!… — huudahti Untuva niin vakuuttavasti, että Marc setä hymyili täydellisesti rauhoittuneena.

Tyttö toisti:

— Niin… kukaan ei miellytä minua!… tarkoitan tietysti siten, että haluaisin mennä naimisiin hänen kanssaan… ei edes Paul de Lussy, jota pidetään niin kauniina… eikä herra de Trêne, josta kaikki kilpailevat… Pyh, minä en vaan huolisi heistä!… Tiedän kyllä puheeni olevan tyhmää… ja ymmärrän, ettei tyttö, joka on sennäköinen kuin minä…

— Sennäköinen kuin sinä?… — kysyi Marc ymmällään. — Mitä sillä tarkoitat?…

— Herranen aika!… Että olen ruma tietysti… Setä änkytti aivan ällistyneenä:

— Ruma?… Sinäkö ruma?… Untuva vastasi alakuloisena:

— Oi! Kyllä minä sen tiedän!… Ja se surettaa minua suuresti!…

— Onko äitisi sanonut sinua rumaksi?… Mutta sinähän olet kaunis… Kuuletko?… Hyvin kaunis!…

— Sinä sanot niin vain ilahduttaaksesi minua… tai kenties sinä luulet sitä todeksikin… sentähden, että sinä pidät minusta…

— Kuulehan Untuva… — sanoi Marc-setä. Toistan sinulle aivan vakavasti vielä kerran, että sinä olet ja että sinä ennen kaikkea tulet olemaan kahden tai kolmen vuoden kuluttua hyvin kaunis nainen… Luuletko sinä todellakin, että Aubières, jolla on ollut…

Hänen pysähtyessään Coryse kysyi:

— Mitä hänellä on ollut?…

— Aioin sanoa… että luuletko sinä, että Aubières, joka on asiantuntija, olisi niin hullaantunut sinuun, ellet sinä olisi kaunis?… Ei… Täytyyhän sinun saada tietää totuus… Ja sinä voit uskoa vanhan setäsi sanoihin!…

— Hurraa, — huudahti tyttönen iloisena. — "Untuva" on siis kaunotar!… oikea kaunotar!… Oi! kuinka se on hullunkurista!… ja miten hauskaa!… ja miten hyvä sinä olit sanoessasi sen minulle!… Mutta se ei ole estävä minua hoitamasta sinun talouttasi… päinvastoin…

Ja hän jatkoi mielistellen:

— Sallithan sinä, Marc-setä?… Rukoilen sinua!… Sallithan sinä?… Ja jääthän sinä tänne siihen asti?… Ethän enää jätä minua yksinäni?… Jospa voisit aavistaa, miten hirveät nämä viisi päivää ovat olleet… En voi elää näkemättä sinua!… En ensinkään!…

Coryse liukui alas matalalta tuoliltaan ja istuutui lapsellisesti lattialle nojaten varakreivin polviin pienen päänsä, joka lampun kalpeassa valossa kimalteli kuin hopeavaahto; ja hän rukoili hartaasti silmät tulvillaan kyyneleitä:

— Ethän sinä enää lähde pois?… Sano… Ethän?…

Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen kysyen:

— Työnnätkö sinä minut pois?… Miksi sinä olet tuollainen minua kohtaan… Sano?… Olen huomannut sen jo monta kertaa… Sinä et enää ole sama kuin ennen… Silloin… sinä nostit minut polvillesi… ja suutelit minua…

Setä vastasi tylysti:

— "Silloin" sinä olit lapsi… Nyt sinä et enää ole siinä iässä…

Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja hän sopersi:

— Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa…

— Mutta rakastanhan minä sinua… oikein paljon… — vakuutti Marc de Bray hyvin liikutettuna. — Nousehan vain ylös… Istu omalle tuolillesi!…

Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti, ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi Untuvan kiivaasti luotaan:

— Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!… Tuo on aivan sopimatonta… Saattaa tulla vieraita!…

Untuva nousi ja vastasi taas iloisena:

— Vieraita?… Mikä vieras soittaisi tuolla tavoin?… noin kainosti?… Tuollainen soitto muistuttaa pikemmin keittäjättären ihailijoita…

Palvelija astui sisään:

— Herra kreivi d'Axen…

— Rouva markiisitar ei ole kotona!… — huusi Coryse.

— Pyytäkää häntä astumaan sisälle!… — määräsi Marc ikäänkuin keventyneenä.

— Oi!… — virkkoi Untuva kummissaan. — Otatko sinä hänet vastaan?…

Ja hän lisäsi pahoilla mielin:

— Meillä oli niin hauska kahdenkesken!…

Sitten hän äkkiä silmäsi setäänsä levottomana:

— Mikä sinua vaivaa?… Sinä olet kalpea… kalmankalpea… En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena!…

— Ei minua vaivaa mikään… — vastasi Marc hämillään. — Se johtuu kuumuudesta… Kohta se on jo ohitse…

Ja hän meni sisään astuvaa prinssiä vastaan Untuvan seuratessa häntä sinisillä silmillään, joiden katse oli muuttunut sangen miettiväiseksi.

— Armollinen herra… Kälyni on ulkona… joten veljentyttäreni täytyy esittää minut Teidän Korkeudellenne…

Kun tyttönen seisoi omissa ajatuksissaan kuin naulittuna lattiaan, herätti setä hänet:

— Coryse!… Etkö kuullut?… Untuva juoksi iloisena heidän luokseen.

— Oi!… Sano sinä vain minua Untuvaksi!… Hänen Korkeutensa tietää sen ennestään!… Teidän Korkeutenne, tämä on Marc-setä!… hän, jonka hyväksi te puuhailette maaseudulla…

Ja hän lisäsi kääntyen hämmästyneenä kuuntelevan varakreivin puoleen:

— Voi! sinähän et tiedäkään!… Sehän on totta!… En ole vielä tavannut sinua kahdenkesken eilisen jälkeen!… Kas!… Voitko kuvitella, että minä löysin… palatessani Barfleureilta… Armollisen herran suurella touhulla selittämässä sulattojen työmiehille, että heidän pitäisi äänestää sinua… Ja sitten hän vielä oikein voiteli selityksensä…

— Totta tosiaan — alkoi Marc. — Minä…

Untuva keskeytti hänet:

— Niin… Mutta kuule… Et saa kertoa kotona, että minä tapasin Armollisen herran ja ratsastin hänen kanssaan… metsässä… Minä nimittäin vielä ratsastinkin hänen kanssaan…

Hän kääntyi prinssiin ja lopetti:

— Kas, Marc-setä on aivan toista kuin muut… Hänelle voi kertoa kaikki… kaikki!…

Nähdessään varakreivin kuuntelevan vakavana ja kulmakarvat hieman koholla, mikä oli hänen tapansa osoittaa tyytymättömyyttään, lisäsi hän alakuloisena:

— Paitsi tänään!… Tänään en ymmärrä häntä… Hän ei ole enää entisellään…

— Saavuin vain… — sanoi prinssi — kiittämään rouva de Brayta vasta saamastani ystävällisestä kirjeestä…

— Hei!… huudahti Untuva vallattomasti lisäten itsekseen: "Äiti mahtaa lähettää hänelle ainakin pari kirjettä päivässä!"…

— Hän kirjoitti — jatkoi kreivi d'Axen — ketä hän oli aikonut kutsua tanssiaisiinsa ja kysyi halusinko kenties tavata joitakin muitakin henkilöitä… Tässä on kutsuluettelo, joka seurasi kirjettä…

Hän pani pöydälle kirjekuoren ja nousi.

— Nyt en tahdo enää häiritä teitä…

— Mutta — tenäsi Marc-setä niin vilkkaasti, että Coryse hämmästyi. — Ellei teillä ole muuta tekemistä tänä iltana… niin olisimme iloisia…

Untuva poistui antamaan määräyksensä teestä; hän pistäytyi samalla panemaan Gribouillen levolle ja katsomaan, olivatko hänen kukkasensa saaneet vettä. Kun hän hetken kuluttua palasi, olivat herrat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota häneen.

Prinssin poistuttua kello yhdeltätoista kysäisi Coryse Marc-sedältä, joka palasi portilta vierasta saattamasta:

— Mitä pidit hänestä?

— Hän tuntuu olevan viisas ja hauska mies… Mutta äkkiä hänen mieleensä iski epäilys:

— Niin!… Miksi sinä oikeastaan kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi?…

— Miten toisenlaiseksi?…

— No! Sinähän sanoit: "Hän ei ole kenkää korkeampi… ja pikimusta!…"

— Herranen aika!… Eikö se sitten muka ole totta?… Onhan hän ruma!… Ainakin minun mielestäni…

— Niinkö!… Ja kuka sitten on kaunis… sinun mielestäsi?…

— Hyvä Jumala!… Enpä todellakaan tiedä… Niin… Tiedänhän sentään… Sinä tietysti!…

— Minäkö???…

— Sinä juuri… Enhän silti väitä, että sinä olisit aivan kreikkalaisen kuvapatsaan kaltainen… En suinkaan… Mutta minusta sinä olet hyvä sellaisenasi!… Sillä ensinnäkin minä vihaan pikkaraisia… ja hinteliä… samoin kuin kovin nuoria miehiä… Minusta nuo nuoret miehet eivät ole minkään arvoisia!… Mies näyttää joltakin vasta kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä…

— Lempo soikoon!… Mikä vahinko Aubières-paralle, ettet sinä vielä hieman venyttänyt ikärajaa!… Joka tapauksessa oli tuo pikku prinssi minun mielestäni sangen onnistunut!…

— Minusta myöskin!… Mutta vasta meidän ratsastusretkemme jälkeen minä sen huomasin…

Marc-setä kohotti taaskin kulmakarvojaan:

— Niin!… Puhukaamme vielä hieman… tästä ratsastusretkestä!… Äitisi on todellakin joskus aivan oikeassa!… Sinä käyttäydyt sangen huonosti kasvatetun pienen tytön tavoin… Sopiiko nyt… sinun iälläsi… juoksennella metsissä… yksinään nuoren miehen kanssa?…

— Oi!… Hänhän on kuningas!…

— Se ei paranna asiaa!… kuningaskin on mies!… — Kuinka tahtoo!… Enkä minä… sitäpaitsi… ollut ypö yksinäni…

— Et tosiaankaan!… Olihan sinulla ukko Jean kanssasi, vai kuinka?… tuo vanha pässinpää!…

Tyttönen mutisi alakuloisena:

— Sinä olet ilkeä!… Hyvä Jumala!… niin ilkeä!…

— Ilkeä?… Senkötähden, että minä en ihaile kaikkia sinun keksintöjäsi?… Siksikö, etten minä yllytä sinua armastelemaan metsissä kaikenlaisten maankiertäjien kanssa?…

Untuva nauroi:

— Kas vaan, onko hän nyt maankiertäjä?… Äskettäin hän vielä oli sangen onnistunut!…

Varakreivi menetti kokonaan malttinsa:

— Minäpä olenkin nyt saanut tarpeekseni sinun hullutuksistasi!… Saattaa olla totta, että minä olen lellitellyt sinua… nauranut kujeillesi… mitkä eivät enää ole ensinkään hauskoja!… ja että minä olen kiihoittanut sinun huonoja taipumuksiasi… Mutta jos se on totta… jos minä olen jossakin suhteessa syypää nykyisiin tapahtumiin… niin minä nyt kadun menettelyäni!… kadun katkerasti!…

Tuntui siltä kuin kyyneleet olisivat samentaneet hänen karkean äänensä. Untuva koetti tarttua hänen käsiinsä, mutta hän tempasi ne kiivaasti irti.

Untuva seisoi allapäin hänen edessään ja änkytti hiljaa koettaen peittää syvää liikutustaan:

— Mutta, sehän on mahdotonta!… Sinuthan on vaihdettu matkalla, Marc-setä!…