KUOLEMA

UNIKUVA

I.

Hämärä virta, vierivä verkalleen, hohde himmeä kalvossa kuulaan veen, saapuva mailta, joiden et ääriä tunne, vyöryvä eespäin, kenkään tiedä ei kunne.

Takana tummat, louhiset jyrkänteet, kalliot karut, kuiluiksi haljenneet, raunioita niin kauas kuin silmä kantaa. Kyynelraidat peittävät mykkää rantaa.

Outoa rauhaa uniset aallot soi, nouse ei koskaan päivän hehkuva koi. Pisara joskus puiden oksilta putoo, kuudan kylmä hopeaharsoja kutoo.

Kaikkialla äänetön autius, elon ja kuolon kaamea arvoitus. Mistä ja minne? Kenkään ei vastata saata, aika on täällä kysymästä jo laata.

Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan, totta ei mikään, kangastelua vaan. Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee, varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.

II.

Virran pintaa venhe kiitää höyhenkevyt, valkee, laineilla kuin utu liitää. Aallot eivät halkee eessä keulan, haihtuvainen jälkehen jää vana, missä haaksi hopeainen kulkee korkeana.

Purtta vanhus valkee ohjaa, vaitelias, vakaa. Katse, jonka nää et pohjaa, kuultaa kulmain takaa. Ohimoilla outo siinto, rauha ikuisuuden. Kaukaisuuksiin silmänkiinto, koittoon aamun uuden.

Keulapuolla nuori nainen nojaa helmilaitaan. Katsoo kultakiharainen virran väylään kaitaan. Kimmeltävät tähtitarhat yllä, alla hohtaa. Säkenöiden todet, harhat toisensa nyt kohtaa.

Elonko vai kuolon laiva kulkee virran veessä? Päättynytkö pitkä vaiva, onni outo eessä? Kysyt, etsit vastausta, eespäin pursi soluu. Kohti kuolon kirkastusta joutsen valkee joluu.

III.

Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha yö ympärillä yhä kirkastuu. Hiljainen, tähtiheloittava rauha säteillen kaikkialle laskeuu. Ei kuulu heikointakaan henkäystä, yön hetki on nyt salaperäisin. Taivaiden ääretöntä kimmellystä heijastaa virta valoin välkkyvin.

Lähestyy nuorta naista hopeehapsi, kirjaillun antaa hälle värttinän, luo katseen neitoon, lausuu: "Kehrää, lapsi, kultainen loppuu lanka elämän. Haaveista heljimmistä puno rihma, kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo. Tähdistä tielles hersyy hopeevihma, lankaasi liitä helmilangat nuo!"

Levittää silkkiteltan sitten yli kehräävän naisen, palaa paikoilleen. Verkalleen valkenee yön tumma syli, raukeevat tähdet outoon kirkkauteen. On seutu muuttunut, vai liekö sama, kuin elokin ja kuolo samaa on. Vain toinen raskas, toinen kirkastama oudoimman, siintävimmän auringon.

IV.

Lepää virta aamun autereessa, kentät aavat kasteen kimalteessa.

Kaikkialla kylmän kuulas tuntu, mailla hallan hopeainen huntu.

Hyinen hohto pilven hattaroissa, päivän kehrä, kuu ja tähdet poissa.

Jäiset juovat ilman ääriin piirtyy, virran kalvoon niiden siinto siirtyy.

Äänetönnä venhe vettä viiltää, kuurahelmin aavelaiva kiiltää.

Nousee vanhus niinkuin patsas pilven, ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven,

jonka viskaa virtaan purren eteen. Painuu kirjopinta kylmään veteen,

välkkyy, vaipuu, heittää hopeansa hohdon virtaan. Laineet loistossansa

valkein lieskoin lyövät keulaa vasten. Pursi aaltoja ui autuasten.

V.

Kuin kätten outoin kosketuksesta kahdeksi silkkiteltta silloin halkee. Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee yön kastehelmet vielä kutreilla. Kädestä kirpoo elon kehräpuu, kultaiset langat katkee, kirkastuu ylt'ympärillä aamun aallot yhä. Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä kehrääjän mielen, huumattuna astuu hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli. Verkalleen aukee syvyyksien syli, ylitse partaan neito sinne soluu. Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.

Kuin vellomana kulta-aaltojen kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen kilvellä lepää, silkkisuortuvainen pää nojaa käteen, katse autuaana taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana laineilla outo laulu ikuisuuden, min soinnut helkkyy halki avaruuden. Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven, pois kantavat sen niinkuin hopeepilven korkeelle, yhä korkeemmalle aina. Sävelten aallot vyöryy voitokkaina, kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi, kehiksi auringot käy loistaviksi, valojen valtameriin kaikki raukee. Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.

4.1.1913.