KOTIMAINEN TYÖ

KOTIMAINEN TYÖ.

Mikä meill' on kotimaista, mikä Suomess' suomalaista?

Öisen korven kolkko pauhu, viljelyksen kaskisauhu. Vaarat, jotka taivast' tapaa, merten selkä väljä, vapaa. Pellot, täynnä tähkäpäitä, talvi, tuova hallaa, jäitä. Kesä, kasvun antavainen, syksy, heelmää kantavainen. Lehdon leikit, rantain raiku, kaupunkien malmikaiku. Sähköt, yössä salamoivat, kellot, jotka työhön soivat. Väkipyöräin rautaryske, teräsvasaroiden jyske. Laulut laajat, jotka helää. Rinta, joka tuntee, elää ihmisyyden unta suurta, jok' on jumalien juurta.

Tuoksi tunnen kotimaisen, näen hengen suomalaisen. Asemassa lapsipuolen kauan eli, vaivan, huolen kesti päivät, nälkää näki. Vieroi sitä oma väki, muukalaiset syrjään työnsi. Kohtuudeks sen kaikki myönsi. Kansan henki painui, nääntyi, kunnes ääni ilmaan ääntyi:

Koskaan meill' ei päivä koita, ellei heimon henki voita vaaraa, joka ulkoo uhkaa, tekee touoistamme tuhkaa. Ellei ole uskallusta omaan ottaa omistusta, oma myöntää arvokkaaksi, vieras työntää selän taaksi. Oma henki kallein aina, eikä muukalaisen laina.

Sähköt säkenöimään yöhön, miehet päivän uuden työhön, joka nousee, joka koittaa, jättikanteleilla soittaa voimaa maalle tallatulle, sorretulle, vallatulle, joka kahleitansa katkoo, sitehiä vieraan ratkoo, omansa ett' olla voisi, omat hengen helmet loisi.

26.9.1913.

SUOMEN OLYMPIALAISILLE.

Ihmisvoima, jännervoima, rautatahdon kammitsoima, miehen-mielen aateloima.

Pystypäin, ei maassa matain. Karkaisema kilparatain, pyhittämä vuosisatain.

Kansain pienten kirkas kalpa. Väkivallan, sorron salpa. Nouset, kaatuu kaikki halpa!

Sinun vastavoimain voitto, ihmisyyden kannelsoitto, ajan uuden aamunkoitto!

Ylläs menneen iltarusko. Olemukses kangastusko? Ei, vaan vuorenvankka usko.

Et sa taitu, tarmos taipuu hetkeks, miehes maahan vaipuu. Ylhäällä on henkes kaipuu.

Ylös, ulos, laajemmalle! Haastaa teot Europalle: vaivu emme vainon alle.

Konsa miesten mielet laukee, vastavoima vaikee raukee. Portit Europassa aukee.

17.7.1912.

GUSTAF MATTSSONIN HAUDALLA.

Taittui teräs, raukes rauta, aukes suuren sepon hauta.

Juoksi hiekka, nousi miekka, kaatui kesken taideniekka,

joka hehkui, joka paloi, valtavana muotoon valoi

ihmisyyden iki-uskon. Näytti uuden aamun ruskon.

Taitajana, tietäjänä, suurempana, selkeempänä

muita seisoi, katsoi yöhön, vaappumatta tarttui työhön.

Suitsui liesi, lietsoi palkeet, leimahtivat lieskat valkeet.

Syttyi tähdet synkän taivaan, loivat lohdun ihmisvaivaan.

Säteilivät sateenkaaret, kangastivat onnensaaret…

Kunnes käsi sepon raukes, tähti-yönsä outo aukes.

Hiljainen ja heloittava, pyhä, suuri, peloittava,

vailla äärtä, vailla pohjaa. Häntä siimekseen nyt ohjaa

siinto tähden siunaavaisen, häntä, joka siunas maisen

elon, loisti, leimus yössä, kaatui kaikkeuden työssä.

2.12.1914.