KAIKKEUDEN KUORO

AVARUUKSIEN LAULU.

Olemuksemme yö iankaikkinen on, ikipakkasien lepo liikkumaton. Valo aurinkoparvien harva ja hento, elo ainoa jättiläismaailmain lento.

Ylt'ympäri ainainen äänettömyys, suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys. Pisaroina vain auringot helmaamme putoo, iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.

Ei alkua meillä, ei loppua lie, sylissämme käy elämän iäinen tie, säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää, tulikirjansa yön ikihelmahan piirtää.

Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö taas toisensa, jatkuvi luomisen työ, edest' estehet murtuvat, särkyvi sulku. Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!

Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois kulunut kuin hetki vain kiitävä ois. Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu, runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.

AURINKOJEN KUORO.

Yön läpi ennämme tyhjyyden teitä. Lieskoina lennämme, vuosmyriaadit ei heikennä meitä. Kuin valomerinä myrskyten vierimme, pois tulikerinä kauaksi kierimme, pauhaten tuulen ja ukkosen lailla liidämme yön ikivarjojen mailla.

Maailmain säihkyvät, siintävät sarjat seuraavat meitä. Kultaiset karjat koskaan ei heitä lieskamme rataa. Kuin pisaroina helmaamme sataa huurujen hehkuvat polttavat pilvet, lyö salamoina yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.

Saatamme sankarin suurien töiden suorittajaksi. Voimamme ankarin käy ajan öiden kautta vain valkeammaksi. Annamme auttavain, armahtavaisten valtojen valvoa. Pois yli maisten myrskyjen nostamme hiljaisten, lempiväin valkeain naisten siunaavat silmät. Murramme, kostamme karsaiden, empiväin katsehet kylmät.

Kuin tulivirtoina vyörymme yössä, ah ikipirtoina raiumme työssä luomisen suuren. Alkunsa juuren kaikelle annamme, elohon tuomme ja hautahan kannamme. Meistä on kaikki, me jällehen juomme maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi, etsimme eksyneet lähteiden luoksi iäisen elon. Laulamme voittoa kuoleman pelon, kutsumme lapsemme lepohon syvään, yön läpi tähtihin päin ylentyvään.

KIERTOTÄHTIEN KUORO.

Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa. Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.

Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan, yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto. Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto, ain' yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.

Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon, tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon, kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.

Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin, nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.

Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon, ain' yhä uusia taivaita tahdomme kiitää, siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.

KOMEETTA.

Yksin yössä, yksin jäässä, kylmässä ja itsekkäässä

kierrossa, miss' elo turtuu, kaikki kaunis katoo, murtuu,

lennän rataa, jot'en tunne itsekään. En tiedä kunne

vie mua tahto oudon vallan halki hyyn ja ikihallan

yksin, ilman seuralaista. Kuu ei kierrä, päivä paista,

missä kuljen, kunne kiidän. Salamana yössä liidän,

yöstä tulen, katoon yöhön, säkenöivään tähtivyöhön.

Mutta tieltäin kaikki sammuu, kalman kylmät karjat ammuu.

Katselevat mua kammoin kaikki, katselleet jo ammoin

ovat erakkoa taivaan, joka syöksee surmaan, vaivaan

maisen rodun. Niin ma kuljen tietäni, ja jäähän suljen

olemuksen oudon sadun. Kulkija oon laajan ladun,

aluttoman, loputtoman, kylmän, yksinäisen, oman.

Teen, mit'eivät toiset tehneet, näen, mit'ei toiset nähneet.

9.11.1914.