Front matter

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1922.

1.

Kotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraan pohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua, painui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitse pujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näytti sieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen, salmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi ja kulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se teki äkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyi taustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt ja harmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat koko etualan.

Muutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmä etsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuin sotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oli heidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vai oliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikä viljelyskään vielä ollut voittanut?

Yhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisella puolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat, oli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkään ei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitot vielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoa jonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampea kohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeata laitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita ja viljelty peltomaa vastaan tulivat.

Peltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha, rappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja oli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali oli tummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, ja matalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville. Tämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoi erottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltä katsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta jos lähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakin puolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksin vanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuin pelätin peltojen keskellä.

Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta ilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä hämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla asuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin, että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen kylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa enemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina kuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä tuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi, joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien kamalaa kuisketta.

Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita kohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton entisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja pöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä muisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä juttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin Teiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin haltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen ja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle talo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo palveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, — niin sanottiin, — ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken periä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen, mutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin juuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli kilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta oli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen houkuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa talosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat, pelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.

Usein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat kiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi henki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma. Sentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua, ja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.

Kun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille tietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei saatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei vaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi sinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta. Mutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa lampea.

Isäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki hiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille syntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi, suri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli viimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän raudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun hourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti solisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon kammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden läheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä reunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.

Näitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä, ja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain vastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän sitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei ollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista, nuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa isäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin lempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni sormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon kodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi sieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten elettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne siitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa oltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi taas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä. Poika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi äitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä. Mutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui vapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan esimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa. Hänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela oli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja punnitseva kuin aikamies.

Pari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi isä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa talon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa se oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: "saanko vai enkö saa", vaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.

Kun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän ajattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat talossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä, johon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo käytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat. Mutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa saaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä takaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten emäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet niinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.

Teittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken jäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi. Isäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa kelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän kuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua hänelle naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä rahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa sen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?

Teiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos ei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa kotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua antaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa, kunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä saisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.

Mutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt. Matkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili mitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa kaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä. Mutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä eivät kotajärveläiset tienneet.

Kevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut pesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta se oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti pistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet matkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan riistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi palasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui siltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan hän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön innossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä, kukkainen ruoho taittui sen tiellä.

Heinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat päätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä! Ennustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen enää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin yksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa, talvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki silloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi, ja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin vahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki isännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet kerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt isäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.

Isäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla ja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin että hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset siinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä ajatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä olekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa papillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja kehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka häntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.

Mukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä oli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen pitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa tullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli pappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. "Taitaa leski jo tänä kesänä pitää huutokaupan", kertoili isäntä. "Kun se armovuoden saarnaaja on perheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän."

"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa", sanoi siihen Teiton isäntä, jonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.

"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä", selitti isäntä. "Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan."

"Pitäisipä siellä käydä", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä lupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.

Mutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin tietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua sinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne pistäytyä.

"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme, joka aikoo mennä merille", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia sovittu.

"Kukas se siellä nyt oikeastaan emännyyttä pitää pappilassa?" kysäsi isäntä, tietääkseen kenen puoleen kääntyä.

"Se on se pappi-vainaan vanhin tytär, Anna-mamsseli. Kova työ-ihminen on ja tarkka taloudenpitäjä. Asettukaa vaan sen kanssa hyviin väleihin, niin kyllä siltä tietoja saa."

Teiton isäntä nousi, oikaisihe ja lupasi ajatella asiaa. Sitten hän otti lakkinsa ja läksi pihalle jaloittelemaan. Käveltyään siellä vähän palasi hän kievarin peräkamariin; siistille, pani puhtaan tärkkikauluksen kaulaansa ja sitaisi silkkinauhasilmukan leuvan alle, niinkuin oli nähnyt herroillakin olevan. Hän oli tällaiseen tottunut matkoilla ollessaan, mutta käytti niitä ainoastaan tahtoessaan näyttää herrasmaisia tapojaan.

Päivä oli polttavan kuuma. Isäntä arveli paremmaksi käyden kulkea pappilaan kuin hevosella, mutta kuuma siinä tuli, ennenkuin perillä oli. Hikikarpalot helmeilivät kasvoilla, kun hän vihdoin avasi portin ja astui pihaan. Siinä oli kaunis nurmikenttä hänen edessään, kulmikas, tähdenmuotoinen, ja sen molemmin puolin johti hiekoitettu tie päärakennukselle. Oikeanpuoleinen näytti vievän virkakamariin, vasemmanpuoleinen keittiöön. Isäntä valitsi vasemmanpuoleisen, sillä siellä havaitsi hän vaimo-ihmisen työssä, jota vastoin oikea puoli näytti aivan autiolta.

"Päivää", sanoi isäntä ja nosti lakkiaan. Nainen kääntyi äkkiä tulijaan päin. "Päivää. Mitäs olisi asiaa?"

"Olisi vähän papin pakeilla oltava. Liekö kotona?"

"Ei ole nyt, mutta kai hän pian tulee. Eikö ole aikaa odottaa?"

"Kyllähän tuota aikaa aina on. Saako sitä tähän istahtaa?" Isäntä osoitti kiikkulautaa, joka oli aivan vastapäätä portaita, missä nainen oli työssä.

"Istukaa vaan, olkaa hyvä." Nainen loi pikaisen, tutkivan katseen vieraaseen ja tarttui sitten työhönsä käsiksi.

Isäntä otti lakin päästään, veti esille nenäliinan ja pyyhkäisi hikiherneet kasvoiltaan. Hän oli kävelystä käynyt tavallista punakammaksi, ja kun hän lakkiaan nosti, valahti musta tukka hänen silmillensä. Taas katsoi nainen häneen. "Taidatte olla kaukaa?" sanoi hän kysyvästi.

"Tuolta maansydämestähän oikeastaan olen kotoisin. Mutta kun on matkustellut paljon, kotiutuu pian kaikkialla."

"Vai olette paljon matkustellut?"

"Johan sitä on tullut tehdyksi koko lailla. Se on hauskaa aikanaan kulkeminenkin, ja enemmän sitä sillä keinoin oppii kuin kotinurkissa."

"Taitaa oppia." Nainen huokasi ja rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän kyllä tiesi, minkälaista oli istuskella kotinurkissa vuodet umpeen.

"Pian meillekin tulee täältä muutto", sanoi hän ja jatkoi työtään.

Isäntä katseli häntä tarkkaan. Eiköhän tuo vaan mahtanut olla se mamsseli, josta hänelle oli kerrottu. Näkyi olevan työssä aivan kuin talonpoikaisihminen, mutta oli siinä sittenkin jotain, josta näki hänen saaneen enemmän oppia kuin vaimoväki tavallisesti. Ja kun vielä puhui siitä muutosta. Kyllä varmaankin oli tytär talossa.

"Taidatte olla pappilan mamsseli", sanoi isäntä äkkiä.

"Niinhän minä olen." Hän hymähti puoleksi hyvillään, puoleksi hämillään. Oli tuo vieras hänet kuitenkin herrasnaiseksi huomannut, vaikka hän tämmöisessä työssä oli. Hän katseli käsiään, katseli pönttöä edessään ja lohta, jota oli siivonnut, paloitellut ja suolannut pönttöön. Eihän sitä siistinä työssä pysynyt, mutta olipa kuitenkin tuntenut! —

"Tämä lohi on haluttua tavaraa", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen. "Tästä saa hyvät hinnat, kun suolaa kevätkesästä ja myy vasta talven kuluessa."

Isäntä hymähti. Sen hän kyllä ymmärsi, mutta että pappilan mamsselikin sitä ajatteli, se häntä huvitti. "Oikea työihminen", niinhän se kievari oli kertonut. Se muistui isännän mieleen, ja siinä samassa tuikahti outo tuli hänen silmissään kuin olisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, jonka rohkeutta hän itsekin hetkeksi hätkähti ja väistyi, sitten sitä kiihkeämmin siihen kiinni iskeäkseen.

"Milloinka tästä muutto tulee?" kysäisi hän sanoakseen jotakin.

"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia purkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan kuljettaa." "Ei tietenkään."

He olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli aikoi muuttaa.

Se ei hänellä vielä ollut selvillä. "Onhan niitä paikkoja", sanoi hän ja huokasi huomaamattaan, "mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan ja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla elämään." Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: "Onhan sitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää tarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen tottunut paljosta huolta pitämään."

"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut", uskalsi isäntä huomauttaa.

Mamsseli punastui. "Ei se milloin tahansa mieluista ole", sanoi hän ja käänsi puheen toisaalle.

Isäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi alkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti, kuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja satamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut hätävaraksi solkkaamaan.

Mamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne pyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta tämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän katsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein herraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan asioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa haavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä sisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.

"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä", sanoi vieras ja ojensi kättä hyvästiksi.

"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville", sanoi, mamsseli, joka ajatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli hieno herra.

"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla ajetuksi."

Isäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön, jossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin kummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei tiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli kylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin hiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi. Lähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota lähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä vuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan, vedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi, arvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä sinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja alastomiksi.

Hän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa ollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut, silloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän oli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita ajatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen sisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut, järki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen kätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs sitä sitten enää suremaan?

Näitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan tervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän välillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan enemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa, kätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?

Anna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä terältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina auringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne näyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja huolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.

Anna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä. Ne olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. — Antaisivat ne omaiset hänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli hän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen tyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?

Annan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla naisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein toivottiin, sitä hän oli.

Ei, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen nauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä olisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä olla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli rikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä enää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja näyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli ajatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt, kuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.

Sitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo puolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin Anna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia saattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen miestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä kulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota kauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi kävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä luopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan ajatukseen: "Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja arvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä."

Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle — —. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi. Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.

Taas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt aprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani kuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli silmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä oli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli uneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa, jota rakasti.

"Hulluhan minä olen!" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui rivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai mikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei joutanut ajattelemaankaan!

Mutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia saamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin kahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja huutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä, ottaisiko vai eikö ottaisi, — siitä oli hän jo selvillä — vaan siitä, miten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran kallistumaan rupeaisi.

Suurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä tukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan tahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.

Pari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se mamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi kosimaan ja palasi voittajana.

Hän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti morsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä sydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin sitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita. Kun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä hänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta olihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää nähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan onnen kesäiseen kukoistukseen.

Kun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa rallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata, vaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän ei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes kuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon tulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen jälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja armovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän päätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.

Mutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi heidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa saanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun ei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin että varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin salassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan? Sellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja kysynyt — ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään asti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen kaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos hän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa painoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän taas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se emäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat eukot Kotajärvellä.

Mutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan. Teiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle kohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat ilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan kutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.

2.

Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli perille saman päivän iltana.

Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.

Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen, virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille. Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä, vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta arvossapidettyyn asemaan.

Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.

Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä toivottavasti hänen vaimonsakaan.

Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten kanssa, ison talon emäntä varsinkin.

"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.

"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset käsiini sain."

"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. — Sukkelaan minä aina olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys vaan."

"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi Anna ja rupesi muusta puhumaan.

Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu, käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on paljon ja tulot ovat hyvät.

"Vai on se talo niin vanha?"

"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."

"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.

"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä semmoisenakin pidän."

"Voihan sinne puita istuttaa."

"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."

"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"

Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."

"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"

"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan järkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan."

"Onko se heikkomielinen?" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.

"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen."

"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!"

"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei sitä tarvitse pelätä."

Isäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan parannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova mies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti. Parempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa. Sitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi, ja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle kohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa senkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.

Isäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä kuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä rupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.

"Tässä ollaan jo perille tulemassa", huomautti hän ja heristeli hevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään nopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.

Kun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön naapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan ikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia, pieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon edustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat aitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina kuistin takaa maantielle päin.

"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan papin tytärtä." Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin kaikkien katselema morsian.

Huimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen pihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui rattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli Annan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo aikaisemmin oli taloon tullut.

"Terve tuloa mamss — — — rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin."

Anna tervehti.

"Mennään tästä", pyysi tyttö. "Tästä porstuasta pääsee suoraan keittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään rouva!"

Anna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat paperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei huoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.

"Tässä on sali." Tyttö avasi oven. "Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta kun vielä oli päivää siksi paljon."

"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat", sai Anna sanotuksi. Hän kulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää, vanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen muratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä oli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset kynttilä jalat.

"Onko sinulla kahvit valmiina?" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui mieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi sisään.

"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan."

Tuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta. "Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea ensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja elettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella iloa ja surua annetaan."

Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen. Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa, joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä iloiseksi.

Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit, mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.

"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä paukutteli käsiään yhteen. Jaa — — jaa, katsoo taloa, kelpaako asuttavaksi!

Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa, paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta näin — — — uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä, eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään tyytymään.

Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella. Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen, kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän, kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"

Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä olen?"

Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas, väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.

Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin kissa valmiina hyppäykseen.

"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"

Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä. "Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"

"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu."

"Se on se minun karannut kultani, se — — —"

"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!" Isäntä tarttui päättävästi ukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.

Anna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi hän seurasi kuitenkin taluttajaansa.

"Ruvetkaa pois ruualle", sanoi isäntä, kun palasi. "Ei tämä mitään merkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin liikutetuksi."

"Kuulithan, mitä se sanoi?"

"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!"

"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?"

"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein tuntui kateeksi käyvän."

"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?"

"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan."

Anna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa. Monet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei pitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä kangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut? Mikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään punninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä menettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa hallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän näissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä ehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten arvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin auttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan väistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia kolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa hänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi — ehkä kovaksi. Ne olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet ponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin taistelussa kuiviin vuotanut. — Jos häntä kova kohtalo täälläkin odottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten. Se oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.

Mutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja vastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä ulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut, kun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan se suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili suoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei siellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn myllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa, jonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui luonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti. Siksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka järki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut järkevälle ja lujaluontoiselle.

Aamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi palvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse pannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi. Yhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni oli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä uupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo yöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.

Tavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen. Kaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen järjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut rauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja kuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui pitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että sunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon uusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä ja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana. Kotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat: "Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään." Ja sitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä, kulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise oikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja asettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin näkee parhaiten.

Sitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat ja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän silloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa, etteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät ensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten, jahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä pidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin, jossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä ajatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.

Viimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis kirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut päähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja heittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli leuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.

"No niin", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. "Kelpaa lähteä nyt, kun on jotain näytettävää." Hänkin oli sulhasvaatteissaan. Parta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä päälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan. Mustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat silmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se oli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna. Sekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi kirkkomatkalla.

Kun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi hevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he läksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun he siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä, miesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään. Mutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja hänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja jumalanpalvelus alkoi.

Anna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni naulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän kuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset eivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä isännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään papintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli se palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö ihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina kohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko se vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna vanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko häneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?

Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä. Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?

Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen, hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.

He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi painostava äänettömyys.

"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.

"Tule viereeni tänne."

"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä olet salannut minulta?"

Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"

"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen tullut petetyksi."

"Ja missä suhteessa?"

"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä. Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja — — —"

"Oliko sinun sitten pakko suostua?"

"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit taloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää."

"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä luule sinun vielä nälkää nähneen."

"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat, mitä sanovat tästä talosta?"

"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin juorut?"

"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja sitten antanut valita."

"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri ja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat, eikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut ovat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon heikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin kauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis välittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa."

Hän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään. Noita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut pistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn pistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet häntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän silloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta kaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.

Anna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.

"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun tahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä minäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne minut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen sammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa arvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan. Kuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne."

"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä petyit. Minä petyin."

"Missä sinä sitten?"

"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut tänne toikin."

"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut säästävää emäntää?"

"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."

"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."

"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime sanat hiljaa, mutta painavasti.

Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa? Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? — Kuinka tuo epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!

He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä vaan mennään, niin totta mennään."

Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä, että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja tiesi, että se oli kova.

"Käydään sitten se koulu yhdessä", sanoi hän väsyneesti ja nousi. Isäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.

"Niin yhdessä, yhdessä", sanoi hän. "Ainahan sitä kerran voitolle pääsee." Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.

Emäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.

Hän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea liedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison villaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista, vettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut kotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin puiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän joudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut vierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä iloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään, silloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny pois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.

Hän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin —? Hän vavahti.

Silloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja rohkaisi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.

Laulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo hämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän astui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan, Teiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut mieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän mökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan kunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.

Mitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut, että niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen. Olivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä ja ukkovaaria?

Anna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä nousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja ojensi kätensä.

"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras — — — mutta eikö liene uusi emäntämme."

"Niinhän minä olen." Anna tervehti. "Läksin kävelemään enkä huomannut, miten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella", lisäsi hän kuin selitellen.

"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä — tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen — — —"

"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle." Ja samalta se hänestä tuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan hivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen kuluessa muuttunut.

"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin — — —"

"Ei, ei, istutaan tässä." Anna asettui penkille kätkyen viereen. "Teillä on tässä pienokainen", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen. "Onko niitä useampia?"

"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi Mikon päivänä." Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata. "Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?" "Olisin niin mielelläni keittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt ottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille tarjottaessa, mutta olisin kuitenkin — — —"

"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä on niin outoa."

"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan vieraasta puolesta."

"Kyllä se oli toista siellä", myönsi Anna ja rupesi kertomaan kotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista paikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui, miten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja arkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut ajatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin oli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan työntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli kuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli ajatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.

Kyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.

"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä", sanoi hän hiljaa, "mutta aina sitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan."

Anna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun puhui kuin lohduttaen?

"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun", sanoi hän päättävästi.

"Niin, se se vaikeata onkin", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan kätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. "Minä muistan, miten minullakin ensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat. Kyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin, mutta suru oli sentään suuri."

He istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: "Ette usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä tekin sen vielä näette."

Anna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa aukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti hyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja siinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen laidalle.

Silloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. "Antaa sen olla rauhassa niin kauan kuin viihtyy", ajatteli hän. "Se keventää mieltä, kun edes saa itketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi."

Paljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista oli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki pelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui tukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. — — —

Ja sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat heitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat kertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut pelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin lähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten olivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä heillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat puutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät paremmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein hyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se oli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.

"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä. Siksi ymmärsi hän emäntää.

Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.

Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä katsoa lasta.

"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun läheni.

"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"

"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan sen tuntee, mikä paras on."

"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä viima lapseen?"

"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä vaan tuvassa on."

"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus seurasi sanoja.

"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä." Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.

Oli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein luiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli kengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut, ajatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä ajatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan, peloittavan aukean kohden kotiaan.

3.

Anna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä mielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla, papin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa ensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä suuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi seurapiirinkin suhteen.

Kotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä. Suurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat hienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna häihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli heränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään paljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he olisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut — nuoret varsinkaan — viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka sanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset sitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen viitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa piirissänsä.

Pappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja kun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne vaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan sanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet, silloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri, joka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka tahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja. Kirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen vaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan houkutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota virren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut kuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa matelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän erillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois papin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta lähinnä kuului.

Hienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri, johon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka olivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille lähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät ja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta paljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun kävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo pari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut, ettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi hyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät vaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.

Anna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä. Eivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät isännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat kiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä kuluttaneet.

Ainoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki. Siellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä puhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli Rajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan välille. "Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan", sanoi Leena sinä iltana miehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut, vaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin huomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.

Oliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä, ajatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli sellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä vaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan laputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki pistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että emäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä kovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen kaiken parhaaksi kääntää?

Leenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki emännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi tasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana "rouvakaan" häneltä koskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen nimitys Annalle.

Anna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi Leenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään nöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi olivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle hetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai voimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana, kasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän siitä puhetta piti.

Se oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan, alkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina kiiluivat.

Siellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna, ympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui peräpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes sydän suli ja mieli rauhoittui.

Pikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin kunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan nähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa samalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus aikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät vanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota kiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä kodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin leivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä nähdessään saada sanoa itselleen: "Täällä meillä se on tapahtunut, meidän ansio se on." Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja siksi se kevensi mieltä.

Vielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt. Olihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran surun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin "— Ette usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toisenlaiseksi", — olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.

Olisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä muuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi tuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi vaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi. Oikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli vähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa syventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti. Hän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin tuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se mielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin taistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä paakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan eteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa. Hän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.

Kun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät silmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon kaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä käytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti unohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa sängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki toiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä kuin elämän ankaruutta tuntemattomat.

Sama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä suhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan ja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin moni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies maailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei silti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä puhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt — — jos sitä säilytettävää koskaan oli ollutkaan.

Anna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi sovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän mielessään.

Paljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään yhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon, välitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli tienaamisen tilaisuutta.

Ihmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia ja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan kertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset siitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan. Kehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet. Huusi jo pihalla, että "tulkaapa isäntää vastaanottamaan", ja nauraa hohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.

Pirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran nauraa virnistellen tuumata tytöille, että "paljonkohon isäntä nyt on ihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä". Mutta niitä sanoja hän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai lähtöpassit, vieläpä paikalla.

Mutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet. Silloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt ennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse, vei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi tervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä, kävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna pöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut. Silloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut, vaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt ei käy.

Vasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän mieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan, että se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina niistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon tullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta saisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti. Pappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän kuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut. Hän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua sellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi ymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä pääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten mainetta vielä pahaa pahemmaksi. "Meille se sitten on sitä tiukempi", sanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän vaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä suuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista nöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen taisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi arvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.

Huonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan. Hänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä yksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi niiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein tyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi. Silloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa ja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes kipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. "Tulisi edes se lapsi", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi sydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota ikävöi ja ajatteli.

Lapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. "Kun tulisi se lapsi", ajatteli hän, "niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa. Näkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin muidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!"

Lasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden istuttamista Teittoon.

"Anna sen asian olla", sanoi isäntä. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään."

"Miksi ei?"

"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan ennätä meille iloa tulla."

"No sepä kumma, ettei ennätä."

"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."

"Kyllä minä siitä huolen pidän."

"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.

Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa, koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden siimeksessä saisi leikitellä.

Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.

Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla, ennenkuin maata meni.

Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen. Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa kohden? — —

Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli tuuditteli.

Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa iloitsi!

Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.

"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."

Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.

Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi kalpeaksi kuin vaate.

"Kuka tämän on tehnyt?"

Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat. Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten yöllä nousta puita kaatamaan!

Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla, minä en voi."

Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.

"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se vanhus siitä vain pahenee."

"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan asian perille!"

Emäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin vartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun viidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse. Kuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi. Tämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä siitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!

Taas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin ahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä oli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda miehetkään tuollaiseen turhaan työhön.

"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla", sanoi siihen emäntä.

"Hoho", ivaili isäntä, "vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä ajattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja lähitienoilla."

"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta." Annan ääni vapisi ja poskilla paloi helakka puna. "Jos minä niitä saan, osaan minä heidät kurissa pitää koivunvarvuittakin."

Anna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä. Kova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.

Kolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne hiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen kolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja väänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen kotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.

"Kolmas toden sanoo", vakuutti Anna. "Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki voitolle pääse?"

Mutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä viimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä. Silloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan raunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi lisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki hänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja kuiskailisivat: "ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko, heikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun ruvennut". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi, hinnalla millä hyvään päästä voitolle!

Emäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen pikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen puiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin uunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko siellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan kamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut, varustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria valvoville, — käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei vaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina oli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli toiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja nukkua koetti.

Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä lapsen käsi poskea.

Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.

Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut katkottuina maassa.

Isännän mieli kuohahti.

"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. — Kuuletko, eukko?"

"Kuulen."

"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."

"Ymmärrän."

Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan, oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.

Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä. Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään. Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua, ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut — itse paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.

Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän mammonan orjuudessa.

"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa pettänyt.

"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on kaikki."

Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut oikean tuomion.

Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.

Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen ainoa turvansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan. Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista. Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan, mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi, joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.

Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon, joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla lempeä.

Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?

Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät, tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii tappion entistä katkeramman.

Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.

Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu vieras Teittoon.

Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin sydämessä.

"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on tuokin aluksi".

"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat ne nyt olla mielissään."

"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja rahan rakkautta kaiketikin."

Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta. "Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin. "Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."

* * * * *

Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin. Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".

Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen. Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka mitä vasten naamaa.

"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän. Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi", ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."

"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna? "Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."

"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."

"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."

"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja niin tekikin.

Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä. Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.

Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.

"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki kirkkoherran aikovan astua saliin.

"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.

"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat — — niin kallis lahja — kirkkoherra ymmärtää — niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan sanaa — —"

"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua ennen."

"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma, mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen jatkoksi."

"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."

Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan. Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen, kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.

Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin olisi saanut ajatella, mutta nyt. — Hän ajatteli tekstiä, mutta ei mieleistään saanut.

"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti. "Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.

"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".

Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.

Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.

"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."

Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli "amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat jatkoivat tarjoilua.

"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla, kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut. Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'. Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"

Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai kirouksen — — Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme tullut täytetyksi."

Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä, meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia vaan, kyllä asia on oikein sanottu."

"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois lasinsa.

Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona, itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti vaalii ja vartioi…"

4.

Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa. Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja lapsekkaammalta.

Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään, miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.

Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta ja kulkupuheista.

Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti. "Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."

Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään. Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä, iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."

Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin. Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain hyvä.

Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää. Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön, joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja lapsi hänelle.

Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset. Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta. Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!

"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset; mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin. Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa, katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.

Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus. Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi. Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä sanottiin.

Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen suuren surunsa.

Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin. "Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.

Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä. Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle. Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa. Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut kamariin kenenkään tietämättä. —. Silloin äiti luuli Annin tulevan aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi pyytänyt.

Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.

Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan sitä käskikin.

"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei ajoissa karaistu." — —

Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua, mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä lauennut jousi. — Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian, niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.

Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut, oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen. Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä. Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä ollut tekemistä.

"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi, muuttaisi mielensä ja — — ja — — tulisi kenties onnelliseksi. — — Voi, voi sentään!"

Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä astuivat.

Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila. Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet, kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!

Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. — Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu, ensimmäinen — ja viimeinen — —!

Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä ääretöntä, rajatonta riemua!

Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin. Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään metsänliepeessä. — —

Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. — —

Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."

"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna huomauttaa.

"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"

Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden. — Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli, ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen. Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää kuumassa, pimeähkössä pirtissä.

Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen, mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin. Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. — —

Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.

Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen, siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän kertomuksensa.

Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.

Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa. Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt toisin.

Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia kourallisen äidin helmaan.

"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."

Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle puheli.

"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."

Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. — —

"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.

Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja tervetuloa."

"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee iltansa ratoksi."

"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista kiirettäkään. Käykää istumaan."

Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt Jumala antanut niin ihania ilmojakin."

"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena", kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin kuulu."

"No, miksi en sitten kävisi?"

"Mitä te siitä paranette?"

"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua. Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."

"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."

"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."

Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti: "Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä." Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.

Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.

Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa, kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi. Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.

Hän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja muut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja eli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.

Eikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli Anni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja kuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi. Hän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja kolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä haudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta, joka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi kuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta saiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat ja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.

Tästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun Anni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta oli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään. Mutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija kertoi sadun saidasta.

"Ukko oli juuri päässyt makuulle", kertoi hän, "kun tunsi jalkojaan polttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei hän sitä ymmärtänyt." — —

He olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät huomanneet tuvan oven narahtavan.

"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet", jatkoi Maija, "mutta vielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät tavaran."

Samassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä katsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski vaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman isku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija, ja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.

Vaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin asialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut pystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet notkuen, silmät säihkyen kauhusta.

"Mitä paljon tämä on?"

Anna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt vaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt hän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.

"Puhuu, puhuu", sammalsi vaari. "Puut puhuu ja ne pois. — Tuo pois! Pois!" Hän osoitti Maijaa.

"Vaari, olkaa rauhallinen nyt." Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin värisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.

"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne."

"Tuo pois", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.

"Äiti", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. "Ei Maija muuta tehnyt, kuin kertoi siitä saidasta." — —

Maija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat sadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.

Mutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi, ojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä käsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi luotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: "Pois täältä, vaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat, mutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?"

Mutta vaari ei liikahtanut. "Pois", intti hän itsepäisesti osoittaen Maijaa. "Pois!"

Silloin kokosi Anna viimeiset voimansa. "Maija, pane tavarasi kokoon ja lähde tänä iltana talosta", sanoi hän päättävästi.

"Nyt, vaari, menemään", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan tuvan ovesta ulos.

Sinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko piti sittenkin talonväen valveilla.

Siitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi. Hän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se, että häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän mielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset saivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne paljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton mieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata sanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja enemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi ja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se helpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja pyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.

Viikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin säikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti pihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen. Sitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut viikkokausiin.

Katkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa tähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee tarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle vuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä ja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan, tahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati raamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt taudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties tulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan hoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää tarpeeksi.

Alkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten rupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo ja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet päivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet tuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: "Otapa kirja ja mene lukemaan isälle". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän vuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään suuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset kiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä ymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat kirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden sisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään silti.

Isä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset sillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo hänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti jakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä piti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle vaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin, että vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti, pudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes läpi pääsi.

Isä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin tyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen vaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä, joita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven kirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän, että tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. "Se on kuin toista sukua", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa rinnalla. "Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut."