Front matter (continued 4)

"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa. Meidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten kai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä. Hohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!"

"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön."

"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä terveitä lapsenlapsia hoitelet."

"Olisin tiennyt, kun otin." Emäntä väänteli käsiään.

"Niin, sanos muuta", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta emäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi, Annin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli varmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. — Värisytti, kun sitä ajatteli. — Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä, salaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat, kertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.

Kovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi. Äitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. — Hän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.

Hyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!

Silloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos rappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos! Mutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä oli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta talvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.

"Anni", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.

"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään."

"Mitä minä, ei ne ole hääruokia vielä."

"Älä nyt noin, tule pois." Äiti otti kädestä. Silloin Anni sylkäisi silmille, riuhtaisihe irti ja juoksi laulaen Rajalaan päin. Emäntä yritti seuraamaan, vaan ei jaksanut, yritti uudestaan, mutta painui polvilleen, niin että pää kolahti portin pieleen.

Anni ei sitä huomannut, kulki vain laulaen ja kirkuen Rajalaan päin, kunnes perille ehti ja löysi Leenan.

"Hyvä isä, mitä tämä on. Anni, mitä nyt?"

"Häitä", sanoi Anni ja nauroi ilkeästi.

"Laupias Jumala." Leenalta pääsi itku.

"Mitä sinä itket, kun minä odotan sulhasta. Seppelekin on jo päässä."

"Älä huoli sitä ajatella", pyysi Leena. "Tule sisään, että vähän saat levätä."

"Ei ole aikaa, etkö ymmärrä, nyt on kiire."

"Tule pois kuitenkin."

Mutta Anni ei kuunnellut, läksi vain laulaen taas kotia päin kulkemaan.

"Voi taivaan isä, sellaista surkeutta! Ja tämäkin tulee emännän kannettavaksi!" Leena painui tuvan penkille itkemään ja nyyhkytti niin, ettei tahtonut saada itkulta puhutuksi, kun miehensä tutki, mitä oli tapahtunut. Vähitellen ja pala palalta se vasta tuli kerrotuksi, että Teiton Anni oli tullut hourupäiseksi, kuihtunut ruohoseppele päässään kulki, laulaen ja rallattaen tietä pitkin.

"Siitä surua tuli", sanoi Rajalan Matti hitaasti ja tasaisesti kuin ainakin. "Ja ainoa tytär vielä!"

"Voi, voi sentään." Leena huojutteli ruumistaan edestakaisin. "Olen minä monta saattanut nurmen alle nukkumaan, olen saattanut surulla ja katkerilla kyynelillä, mutta en minä tällaiseen vaihtaisi. Voi poloista äitiä sentään!"

He istuivat kumpikin äänettöminä hetken. "On kuin raskas kirous painaisi sitä kotia", sanoi Matti viimein. "Paljon oli ihmisillä sanomista silloin, kun isävainajani kadotti ne rahansa, ja jos niin, että rahat Teittoon on vääryydellä hankittu, niin ei kumma, ettei niillä siunausta ole."

Matti huokasi syvään. — "Ja vaikkei olisi vaari niitä isäni hukkaamia rahoja ottanutkaan, niin vääryyttähän se on sekin, että ymmärtämättömiä ja köyhiä kaupoissa nylkee, korkoa kiskoo, työtä teettää polkuhinnasta ja näännyttää nälkään työntekijät. Lain käsi ei siihen aina ulotu, mutta Jumalan kirjoissa ne kaikki on. Hän antaa kerran jokaiselle heidän tekojensa mukaan. Mutta tunnonrauhan saa jo täällä se, joka vilpittömästi vaeltaa."

"Älä, hyvä Matti!" Leena väänsi käsiään ja itki. "Älä puhu ansiosta äläkä tuomiosta nyt! Etkö sinä kuule, kuinka se huutaa! — Minä pyörähdän katsomaan, tarvitsevatko apua."

Leena lähti lippasemaan tietä pitkin, kunnes näki Annin seisovan nojautuneena aitaa vasten katse tähdättynä niitylle päin. Tuon tuostakin nosti hän käsivarsiaan, huitoen niitä ilmassa ja nauroi. Sitten katsoi taas niitylle.

Leena läksi hiljaa astumaan lähemmä. Tuota paikkaa Anni nyt oli katsellut toista vuotta, ja eiköpä vaan lie siitäkin yltynyt. Voi poloista! Ja Teittolaisilla kun olisi ollut varaa antaa vaikka keppikerjäläiselle. Mutta semmoinen se on ihmissydän, häijy ja pahanilkinen kappale!

Taas hyrähti Leena itkuun.

Teitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä, kun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta nostamaan. "Mikäs mamman tähän on kaatanut?" kysyi hän nostaessaan ja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse murtuneena.

"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?"

"Tiedä mitä?"

"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan. Hae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin ylpeydestä."

"Tuollahan se." — Isäntä katsoi tielle päin — "ja Rajalan Leenakin." Hän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan oli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon, ei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän syö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli pitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä muuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.

"Hei, isä!" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä ilmassa. "Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että nyt tulee häitä!"

"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!" Isäntä polkaisi jalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin Anni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä olisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.

Melu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi peloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme kuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi ajatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin muut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.

"Ottipa se tuonkin", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen mielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden ja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta tuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. "Voi, voi", huusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. "Se kasvaa, kasvaa vain, se suuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään." Sen sanottuaan kääntyi äkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi pitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät muistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin pystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja, Jumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli puhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?

Anni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä oli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä silmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.

Emäntä tointui ensimmäisenä. "Meidän täytyy saada Anni levolle", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. "Isä, heitä irti! Tulethan sinä äidin kanssa?"

Anni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen raivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti kuin väsynyt lapsi. "Tule nyt!"

Isä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti kuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei vastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.

"Viedään tänne!" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. "Pannaan puita uuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona."

Leena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi avaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja vetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta käteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.

"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo", ehdotti Leena. Mutta Anna tahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.

"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin! Pyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa."

"Tästä se vasta juttu tulee", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli katsomaan, nukkuiko Anni.

"Niinhän se tulee." Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä hän jatkoi. "Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen laidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan. Siellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa poissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että tämä on houruin laitos."

"Entä sitten?"

"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän tämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten hyvä tai paha."

"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?"

"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy minun tavaroitani ja maksa niillä."

"No, no, totta kai tässä jokin keino keksitään. Katsotaan nyt ensin, rupeaako tästä asiat paremmalle puolelle kääntymään, vai miten."

Mutta parannusta ei näyttänyt kuuluvan. Viikon päivät pidettiin Annia kotona ja odotettiin, eikö rauhoittuisi. Mutta turhaan. Hän oli vuoroon hiljainen ja sävyisä, vuoroon niin hurjistunut, että täytyi väkivaltaa käyttää. Mutta oli hän kummassa tilassa hyvänsä, ei hän selvää ajatusta voinut ajatella, puhui aina puhuessaan kuin kuumehoureissa oleva ja yritteli raivostuessaan karkaamaankin. Levollisena ollessaan hän taas makasi hiljaisena ja väsyneenä vuoteessa.

Äiti valvoi yöt päivät hänen luonaan. Pari kertaa auttoi Rajalan Leena häntä, mutta muuten oli hän yksin. Ensimmäisenä iltana Annin sairastumisesta oli hän käskenyt yhden palvelustytöistä saliin nukkumaan, jotta olisi saapuvilla, jos apua tarvittaisiin. Mutta kun hän aamusella tuli kamarista saliin, ei tyttöä näkynyt, Antti vain makasi täysissä vaatteissa puisen sohvan kannella. Hänellä oli päällystakkinsa päänalaisena ja loimi peitteenä. Hän nukkui raskaasti huokuen kuin sellainen, joka kauan valvottuaan on vaipunut syvään, rauhalliseen uneen.

Äiti jäi poikaa katselemaan. Vai oli se tuossa maannut, tullut salaa kenenkään tietämättä, jotta saisi olla apuna apua tarvittaessa. — Anna kääntyi poispäin ja sydäntä sulattava itku tyrskähti esiin. — Senjälkeen ei hän enää tyttöjä saliin pyytänyt. Se paikka oli Antin.

"Ei tässä muu auta, kuin lähteä sairaalaan viemään", sanoi isäntä vihdoin. Hän laittoi kaikki kompeet kuntoon ja lupasi lähteä, kun vain saisi Annin suostumaan.

Äiti koetti hyvitellen kertoa, että "isä vie matkalle niinkuin silloin kerran", ja Anni suostui nauraen, sanoipa vielä "aina pitäneensä matkustamisesta". Äidin täytyi hymyillä, vaikka itku oli hymyn kuolettaa. Miten nuo poloiset usein puhuivatkin asian aivan niinkuin se oli! Matkustaminen, sehän Annille aina oli ollutkin niin ääretön ilo, ja muistipa sitä vielä!

"Ehkä hän vielä siitä paranee", lohdutteli äiti itseään, kootessaan Annin tavaroita. Mutta raskasta työtä se sittenkin oli.

Päivä, jolloin isä ja Anni tekivät lähtöä, oli kirkas ja keväinen. Lumikin oli jo siksi sulanut, että rattailla kulkeminen kävi tavallisen hyvin.

"Muista nyt toimittaa, että joku sieltä sairaalasta meille vastaa, kun kirjoitamme, ettei se sinne jää kuin elävänä haudattu, vaan että tietoja antavat", varoitteli emäntä vielä pihalla. — — "Ja kulkekaa nyt kauniisti, muistathan, ja hellävaroin."

"Kyllä, kyllä." Isäntä otti ohjakset käteensä. "Hyvästi, Anni!"

"Hyvästi." Anni naurahti iloisesti. Rattaat pyörähtivät pihasta. Antti sulki portin, ja emäntä meni sisälle. Häntä ei sitten näkynyt moneen tuntiin. Vasta iltapuolella hän taas ilmaantui keittiöön ja rupesi hätäisesti askareita toimittamaan kuin se, jonka tehtävät ovat myöhästyneet. Antti oli rengin kanssa ulkotöissä ja palvelijattaret askartelivat puhumattomina niinkuin emäntäkin. Ei kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa muuta, kuin mitä työ ja toimet vaativat.

Vasta kun emäntä sanoi hyvää yötä ja sulki kamarin oven, pääsi kuin helpotuksen huokaus tyttöjen rinnasta. Ei se elämä ennenkään ollut kovin iloista Teitossa ollut, mutta ei sen paranemisesta nyt ainakaan toivoa ollut.

Kamarissa otti emäntä sillä aikaa laatikostaan esille pienen käärön, jonka hellävaroin aukaisi. Se sisälsi ne kirjeet, jotka Anni hänelle oman kirjeensä ohessa oli jättänyt. Hän oli ullakolla yksinäisyydessä avannut Annin jättämän kirstun, oli sen tyhjentänyt ja taas pannut hellävaroin takaisin kaiken, taulun, pumpulikankaan ja muut. Kirjeet yksin hän oli ottanut erikseen. Hän oli lukenut Annin kirjoittamat rivit uudelleen ja taas uudelleen, kunnes niitä ulkoa itsekseen toisteli. Ja joka kerralla ne milloin lempeydellään hivelivät hänen sairasta, sydäntään, milloin vihloivat terävästi kuin veitsen kärki. — —

Että hän oli tyttärelleen ollut niin tyly, että oli voinut vihaa ja katkeruutta kantaa silloin, kun tyttö paraiten olisi ollut avun ja hellyyden tarpeessa!

"Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut", niin siinä oli.

— Kai Anni usein oli ollut lempeyden ja hellyyden tarpeessa, mutta äidiltä ei hänelle sitä ollut riittänyt. Miten hän nyt sitä katui, miten soimasi itseään siitä! Mutta se oli kaikki tuon yhden ainoan syytä, hänen, joka kerran oli Annan nuoruudenonnen säpäleiksi särkenyt ja joka nyt poikansa kautta oli häneltä riistänyt vielä enemmän: äidin toiveet tyhjäksi tehnyt, äidin ilon murheeksi muuttanut!

Ja hän, tuo yksi ja sama, oli hengenmies olevinaan. Hän julisti toisille elämäntietä, neuvoi, varoitteli ja nuhteli. Mutta miten tunsi hän oman syyllisyytensä, hän, joka muille heidän syntisyyttään toitotteli?

Anna käänsi hitaasti auki toisen papereista. Se näytti päiväkirjasta revityltä lehdeltä ja ylälaidassa oli päivämäärä, josta Anna näki, että se oli kirjoitettu pari viikkoa sen jälkeen kun Martti Lehto yhdessä Vilhon kanssa oli käynyt Teitossa.

Anna alkoi hitaasti lukea: — "Ihmeellinen Jumalan johdatus oli, että minä aivan 'sattumalta', kuten ihmiset sanovat, jouduin hänen kotiinsa, joka oli nuoruuteni paras ystävä ja ensimmäinen rakkauteni. Hänen pitäisi oikeastaan olla vaimoni nyt. Mutta miksi ei ole? Näin kysyn itseltäni. En ole ennen ajatellut, että olisin menetellyt väärin häntä kohtaan, mutta tavatessani hänet nyt parinkymmenen vuoden kuluttua tulin sitä ajatelleeksi. Hän tuntui olevan kova ja katkera minun puhuessani hänelle elämäntiestä."

Annan posket rupesivat hehkumaan ja hän puristi kirjettä hetken, aikoen repiä palasiksi, mutta sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi:

"En voi olla syyttämättä itseäni siitä. Minä olin ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, ja olin nuorena ylioppilaana kylläkin selvään osoittanut, että rakastin häntä. Sitten Jumala herätti minut suruttomuuden unesta. Pysähdyin kulussani, käännyin etsimään elämän tietä ja tahdoin muitakin sille tielle palauttaa. Anna oli lujaluontoinen, ylpeä ja itsenäinen. Hän pani vastaan. Silloin jätin hänet. Jouduin perheeseen, jossa oli herttainen, lempeäluonteinen tytär. Ajattelin, että hän oli Jumalan lahja minulle, ja niin menimme naimisiin. Koetin kyllä sen jälkeen taas lähestyä kasvatusvanhempiani ja -sisariani. Kirjoitin heille ensi kerran, kun päätin taas uudelleen ryhtyä lukujani jatkamaan, ja toisen, kun tulin papiksi vihityksi. Mutta kirjeeni tulivat aukaisemattomina palautetuiksi — kenties Annan tietämättä ainoastaan kasvatusisäni tahdosta. Siten vieraannuimme vähitellen kokonaan ja menneisyys haihtui kutakuinkin mielestäni."

"Käyntini Teitossa, Annan nykyisessä kodissa, herätti sen eloon. Se herätti myöskin syyllisyyden tunteen. — Sattui niin kummasti, että pari päivää tuon käyntini jälkeen jouduin seuraan, jossa kaksi nuorta irvihammasta teki pilaa papeista, muun muassa heidän naimakaupoistaan. Toinen heistä ivaili sitä, että papit muka aina naivat sen, 'jonka Jumala heille antaa', vaikka se muista nähden sattuu olemaan joku, jonka he oman nokkansa mukaan valitsevat. Teki mieleni antaa ilvehtijöitä korville, mutta käsi ei noussutkaan. Moitteen sanaa ei syntynyt. Tunsin mitä David tunsi, huudahtaessaan: 'Herra on käskenyt hänen kiroilla'."

"Olin ollut valitsevinani Jumalan mielen mukaan, mutta enkö itse sittenkin ollut ohjaamassa? Eikö se olisi ollut Jumalan tahdon mukaista, että olisin ollut uskollinen ja siten ehkä voittanut vastahakoisenkin mielen? Tämä kysymys minua ahdistaa ja kalvaa."

"Rakas vaimoni, kun kerran luet tätä, niin muista, että sinä tai joku lapsistani, jos satutte tekemisiin Teittolaisten kanssa, koetatte Annalle tai hänen jälkeläisilleen korvata, mitä minä olen rikkonut. Mielelläni tahtoisin myöskin, että hänen tietoonsa tulisi, mitä olen ajatellut ja tuntenut. Hän silloin ehkä antaisi anteeksi eikä syyttäisi herännyttä tilaani siitä, mitä olen tehnyt, vaan näkisi, että tunnen ja tunnustan sen oman huonouteni syyksi. — Hänelle, niinkuin itselleni ja meille kaikille, rukoilen Jumalan armoa ja anteeksiantamusta."

Kirje valahti Annan kädestä. Oli jo tullut pimeä, niin ettei lukea nähnyt, ja tuossa oli vielä toinen kirje, joka ehkä sisälsi yhtä paljon hänen olemuksensa sisimpää järisyttäviä tietoja. Mutta sitä hän ei nyt jaksanut ajatella. Hän vaan jäi eteensä tuijottamaan myrskyn käydessä kovana hänen sydämessään. — Kauan istuttuaan näin ajatuksiinsa vaipuneena ja yksin pimeässä, nousi Anna äkkiä, sytytti lampun ja meni keittiön läpi huoneeseen, jossa Antti nukkui. Hänen täytyi nähdä poika, olihan hän hänen ainokaisensa nyt.

"Toivon että teille tulee paljon iloa Antista", niin oli Anni kirjoittanut.

Vieläkö äiti uskaltaisi toivoa? Eivätkö toiveet olleet ainoastaan virvatulia, jotka syntyivät välkähtäen houkutellakseen puoleensa ja sitten sammuakseen, jättäen pettyneen ja erehtyneen kulkijan yksin pimeään. Oliko toisenlaisiakin, jotka loistivat, lämmittivät ja saattoivat kerran onnen satamaan? Saisiko hän koskaan elämässään sellaista kokea?

Antti nukkui sikeätä, levollista unta. Hengitys oli tyyntä ja tasaista, ja terveyden puna oli poskille kohonnut.

"Ethän meille vaan surua tee, ethän!" Äiti kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi tukan silmiltä. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta silmät pysyivät kostumatta. Lähde oli jo kuiviin vuotanut.

Niin, vielähän se toinen kirje oli lukematta, muisti hän palattuaan takaisin huoneeseensa. Hän otti sen tuolilta, johon sen oli viskannut ja istuutui vuoteen laidalle lukemaan. Paperi oli kääritty pienemmäksi kuin edellinen ja oli nähtävästi myöhemmin pistetty toisen sisälle, jotta ne yhdessä tulisivat luetuiksi. Päivämäärästä huomasi Anna, että tämä oli kirjoitettu melkein puoli vuotta myöhemmin.

"Käydessäni Kotajärven pitäjässä Teiton talossa", alkoi kirjoitus, "jouduin aamulla ennen poislähtöäni puheisiin talon vanhan vaarin kanssa, jota yleisesti pidetään heikkomielisenä. Outoa hänen puheensa oli, mutta kaikesta höperyydestään huolimatta tuntui hänellä olevan järkeä aika paljon. Hän näkyi olevan kovin arka ja säikkyvä. luullakseni on hänen heikkomielisyytensä johtunut joko ahneudesta tai jostakin rikoksesta, jota hän salaa. Kovasti näkyi hän pelkäävän Annaa, talon nykyistä emäntää, ja uskoi minulle suurena salaisuutena, että ennen hän oli ollut kihloissa Annan kanssa, mutta tämä oli hänet muka jättänyt, saadessaan papin. En silloin tiennyt, miten asian laita oli, mutta todistin hänelle, ettei Anna ikänsäkään puolesta voinut olla se, joksi ukko häntä luuli. Arviokaupalla sanoin sitten päättävästi, että se oli hänen äitinsä, jota ukko ajatteli. Tämä selitys näkyi vanhusta tyydyttävän."

"Myöhemmin olen asiaa tiedustellut Annan kotipitäjästä ja saanut selvän siitä, että arvasin oikein. Annan oma äiti, joka eli ainoastaan pari vuotta naimisiin mentyään, oli entinen palvelijatar, ja sanotaan hänen olleen kihloissa ulkopitäjäläisen kanssa, jonka nimikin sopii vaariin. — Ihmeellistä on elämä, tytär joutui tietämättään sovittamaan äitinsä rikoksen naidessaan sen miehen pojan, jonka hänen äitinsä oli pettänyt. — Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä vanhempiensa erehdyksistä?"

Anna viskasi kirjeen kauaksi luotaan. Siinä oli vastaus kysymykseen, jota hän vuosikausia oli miettinyt, siinä selvitystä moneen kohtaan. Ja kuitenkin poltti tuo paperi kuin tuli.

Vai oli hänen äitinsä elämä ollut sellaista! Siksikö hän, tytär, ehkä petettiin, että äiti kerran oli pettänyt? Ja entä nuo kauheat sanat: "Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä vanhempiensa erehdyksistä?"

Hän kalpeni ja kiristi hammasta kuin kovassa ruumiillisessa tuskassa. Mielenliikutus oli seurannut mielenliikutusta. Nyt oli mitta täysi, voimat lopussa. Hän ei jaksanut ajatella, ei surra. Hän heittäytyi takaisin vuoteelle ja vaipui viimeinkin syvään, levottomaan uneen.

13.

Luonnonihanalla paikalla, sisävesien ympäröimänä, saarien, salmien ja niemekkeiden piirittämänä sijaitsi se laitos, johon Anni vietiin. Korkeat, monikertaiset kivimuurit muhkeina, mutta synkän ja kasarmimaisen näköisinä avasivat ovensa hänelle. Ja Teiton isäntä ajatteli puoleksi piloillaan, puoleksi katkerana, että korkeapa oli se koti, johon hän tyttärensä saattoi.

Jo heidän pihaan ajaessaan kuului sisältäpäin outoa, eläimellistä ääntä, ja kuihtunut, luiseva käsi viittaili rautaristikolla varustetun akkunan takaa. Anni kävi levottomaksi. Hän oli pitkin matkaa ollut tyyni ja hyvällä suostunut isän ehdotuksiin. Mutta outo kirkuna ja ristikkoakkunat saivat hänet pahaa aavistamaan. Hän rupesi huitomaan käsillään, huutamaan ja laulamaan pyrkien karkaamaan isän käsistä. Mutta isälle tuli miehiä avuksi, ja Annin täytyi ponnistuksistaan huolimatta vihdoin antautua. Mutta hänet valtasi silloin jäytävä pelko, että hänelle tehdään pahaa, että nämä korkeat muurit ovat vankilan seiniä ja hän telkitään tänne rautoihin niinkuin rikoksentekijä.

Vasta kun hänet viimein vietiin hoitajattaren turviin, tyyntyi hän äkkiä. Hän huomasi heti tällä olevan vaaleansinisen pumpulipuvun, samantapaisesta kankaasta, jota hän itse kerran — kauan aikaa sitten — oli kutonut, ja pani merkille, että hoitajatar oli hyvän ja ystävällisen näköinen.

"Teillä on juhla nyt", sanoi Anni, otti häntä kaulasta ja hyrähti itkuun.

Hoitaja katsoi pitkään.

"Niin, teillä on tuo puku päällä, ja silloin on juhla."

Hoitajatar siveli Annin päätä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Niin, minulla on juhla, kun saan auttaa ja palvella ja pyyhkiä pois kyyneleet monen silmistä."

"Ei silloin saa itkeä, kun on juhla", sanoi Anni hiljaa. "Hän tulee, eikä hän pidä kyynelistä."

"Tule nyt", sanoi hoitajatar, ottaen Annia kädestä. "Matka on ollut pitkä, sinä tarvitset lepoa."

He läksivät kulkemaan; hoitajatar taluttaen Annia kädestä ensin pitkien käytävien läpi, sitten portaita ylös ja sitten taas käytäviä pitkin, jossa kulki paljon ihmisiä puhellen, nauraen ja uteliaina tirkistellen Anniin.

"Niillä on pahat silmät", sanoi Anni puristaen hoitajattaren kättä. "Minä tahdon mennä pois täältä."

"He ovat hyvin kipeitä ja monella on ollut paljon surua. Mutta he ovat hyviä kaikki."

"Onko heillä ollut surua? Minullakin on ollut paljon, oikein paljon kerran, siitä on nyt jo pitkä aika." Hän rupesi taas hiljaa nyyhkyttämään.

"Tässä on vuode, pankaa nyt lepäämään." Nuori hoitajatar riisui Annin. "Matka on ollut pitkä."

"Hyvin pitkä", toisti Anni. "Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaillen, "olen matkustellut siitä asti, kun hän läksi. Matkalla me tapasimme ensi kertaa, ja nyt matkustan aina vaan siksi, kunnes hän löytyy."

"Niin minäkin", sanoi hoitajatar ja nyökäytti päätään. Hän oli heti ensi näkemältä kiintynyt Anniin, ja myötätunto auttoi häntä pääsemään Annin ajatuksenjuoksun perille. "Niin me teemme kaikki", puheli hän, yhä hiljalleen ja huomaamatta jatkaen riisumista. "Me matkustamme paljon ja kauaksi, aina etsien sitä yhtä ja ainoata, jota sydän ikävöi."

"Te ymmärrätte", sopersi Anni, tyytyväisenä. "Te ymmärrätte, kun teillä on juhla."

"Mutta nyt teidän pitää nukkua, muuten ette jaksa juhlaa odottaa."

"Ei se minulle tule kuitenkaan." Anni nousi istualleen vuoteessa, ja näytti hetken siltä kuin hän olisi aikonut karata ylös. Mutta hoitajatar sai hänet rauhoitetuksi.

"Teidän pitää vielä matkustaa paljon, ennenkuin löydätte hänet. Mutta te väsytte kesken, jos ette nuku nyt."

Silloin Anni paneutui takaisin vuoteeseen. Hän ei ollut nukkunut sitten, kun kotona Teitossa. Matka oli väsyttänyt. Kaikki uudet vaikutukset olivat sielun voimia kysyneet. Maattuaan hetken hiljaa silmillään seuraten hoitajatarta, joka askarteli huoneessa, vaipui hän raskaaseen ja sikeään uneen.

Miten kuihtuneen ja kärsivän näköinen hän oli! Nuori hoitajatar nosti peitteen paremmin hänen hartioilleen. Ja miten erilainen kuin ylpeäluontoinen, kerskuva isänsä, joka hänet oli tuonut! Koko kummallinen tarina mahtoi piillä heidän historiassaan.

Käytävästä kuului melua. Siellä olivat toiset riitaantuneet töissään, toiset töllistelivät ihmeissään vieraisiin, jotka ylihoitajattaren saattamina katselivat laitosta. Muuan keski-ikäinen neiti, kissa sylissään, tuli juosten vieraita vastaan ja heitti kissan vieraan silmille. Melua, riitaa, naurua, iloisia, säikähtyneitä ja ilkkuvia huudahduksia kuului vuoroon. Ne kutsuivat hoitajatarta uneen vaipuneen luota toisiin askareihin; mutta hänen ajatuksensa seurasivat Annia yhtenään.

Mitenkähän hän olikin Anniin niin kiintynyt heti ensi näkemältä? Ihmeellistä se oli. Mutta niin se oli sielultaan sairaita hoidettaessa kuin muitakin, että sitä tahtomattaan kiintyi toisiin enemmän kuin toisiin. Ihmisiä ne olivat nämäkin raukat, ihmisiä, joiden luonteiden, taipumusten ja kehitysasteen erilaisuus oli yhtä silmään pistävää kuin terveidenkin. Tuntui se täälläkin tue ihmeellinen sisäinen yhdysside, joka lujemmin kuin mikään muu liittää ihmissydämiä toisiinsa.

Hoitajatar oli huoneessa Annin herätessä, ja tämä johti Annin ajatukset heti siihen, josta hän hoitajattaren kanssa oli aikaisemmin puhunut.

"Nyt minä taas jaksan lähteä", sanoi hän ja hypähti pystyyn.

"Odottakaa vähän", ehdotti hoitajatar. "Minä en vielä joutaisi täältä. Olisi niin paljon tekemistä. Odotattehan, kunnes joudun?" Hän sai Annin houkutelluksi odottamaan, kunnes oli aika syödä päivällistä.

Syödessä unohti Anni kiireensä ja rupesi suostumaan toisten seuraan, kun muisti hoitajattaren kertoneen heillä olleen paljon surua.

Vasta toisena päivänä, hänen nähdessään isän, joka tuli hyvästille, muistui taas matka hänen mieleensä. Hoitajatar oli selittänyt isälle, ettei saa puhua Annille kodista, silloin hänelle tulee ikävä. Siksi isä vain sanoi jatkavansa matkaa ja kehoitti odottamaan, kunnes isä tulee hakemaan.

"Niin", sanoi Anni ja naurahti, "niinhän minä silloinkin jäin."

Isä ei ensin ymmärtänyt, mistä oli puhe, mutta sitten hän huomasi Annin tarkoittavan ensimmäistä matkaansa isän seurassa. "Jaa — jaa, Olli sinut silloin takaisin toi, mutta kyllä minä itse nyt täältä haen!"

Isä oli tuskin saanut sanat sanotuksi, kun tunsi kirvelevän tuskan kasvoissaan. Anni oli kuin kissa iskenyt kyntensä isän silmille, lyödä muksautti häntä nyrkillä vasten kasvoja ja läksi juoksemaan, minkä kerkesi. Vaivoin he saivat hänet kiinni, ja kun ei mikään saanut häntä rauhoittumaan, puettiin hänet pakkopaitaan.

Kuinka hän siinä repi ja riuhtoi irti päästäkseen, kuinka sydäntä särkevästä valitti, vaikeroi ja pyysi armahdusta! Hänestä he kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Kaikki olivat isän kätyrejä, jotka aikoivat pitää häntä sidottuna, ettei hän pääsisi matkustamaan, etsimään sitä, jota kaipasi, vaan jäisi tänne Ollin otettavaksi.

Hänen valitushuutonsa kuuluivat kauas käytäviin, ja toiset sairaat kerääntyivät osaaottavina oven edustalle. Heillä oli kaikilla kysymyksensä, ja kaikki olivat tietävinään, mitä se kaunis tyttö itki.

"Ei sitä pidä itkettää", sanoi eräs joukosta. "Se on hyvä ja se on kuninkaan tytär."

"Sulhaseni pitää hänestä", sanoi neiti, joka kantoi kissaa. "Minä olen varma siitä, että hän on aatelia, muuten ei minun sulhaseni olisi hänelle selkäänsä köyristänyt ja hyrrännyt."

"Ha-ha-ha-haa, sellainen karvainen, kynsivä sulhanen", nauroi vanha, väkäleukainen muija. "Kun minä teille povaisin paremman, silloin teillä sulhanen olisi."

"Kaikki hänestä kuitenkin pitävät", ajatteli hoitajatar itsekseen. "Kyllä he tuntevat, kuka on hyvä heidän joukossaan." Ja hän pyyhkäisi salaa kyyneleen silmästään, kuullessaan Annin sydäntävihlovaa valitusta.

Tämän raivopuuskan asetuttua oli Anni pitkät ajat rauhallinen ja kutakuinkin selvä. Ainoastaan muutamissa kohdissa ilmaantui, ettei hän terveen tavoin voinut ajatuksiaan hallita. Hänellä oli omituisia päähänpistoja, jotka ilmenivät aina, kun sattui jotain, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen surunsa kanssa. Silloin vuotivat hänen kyyneleensä viljalti, silloin oli hän murtua taakkansa alle.

Eräänä tällaisena päivänä, kun hän istui vuoteensa laidalla hiljaa itkien, avasi eräs hoidokkaista oven ja rääsynukke lennähti suoraan Annin syliin. Hän katsoi sitä hetken, nosti sen sitten korkealle, katsoi ja painoi viimein rintaansa vasten. "Älä itke, älä", viihdytteli hän kuivaten kyyneleensä. "Sinä pieni, kaunis lapseni, älä itke." Hän sylkytteli nukkea sylissään ja joka kerta, kun omat kyyneleet pyrkivät esiin, luuli hän lapsen itkevän. Sula keinoin rauhoittui hän vähitellen, sillä hän ei mitenkään olisi suonut lapsen itkevän.

Hoitajatar hymähti. Viisaampia ne olivat, nuo poloiset, kuin saattoivat aavistaakaan. Itse avun tarpeessa auttoivat toisiaan.

Hän hymyili surunvoittoisesti katsoessaan Anniin, joka nyt iloisena ja rauhallisena tyynnytteli lastaan.

Siten se aika vähitellen eteenpäin vieri, kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät umpeen tuossa suuren surkeuden kodissa, jossa oli paljon syvää, selittämätöntä surua, paljon tuskaa, jota ei tuskaksi tunnettu, mutta myöskin paljon, joka painoi ja muserti, vaikka sitä eivät syrjäiset ymmärtäneet eikä kärsivät voineet kertoa.

* * * * *

Ilotonta oli elämä ja pitkät olivat päivät Teitossakin. Kun isäntä tuli kotiin Annia saattamasta, oli hän harvasanainen ja äreä. Poimimalla täytyi äidin hankkia tiedot, mitä tahtoi. Eikäpä noista paljon iloa ollut! Se vaan hyvä, että Anni oli saanut sopivan hoitajattaren ja mielellään tuntui jäävän laitokseen. Olihan siitä paranemisesta sitten ehkä toivoa. Vaikka eihän sitä silti tiennyt, olisiko se sen onnellisempaa. Alkaisi ehkä entinen surkeus vaan uudelleen, jollei niin hyvin sattuisi, että Olli sitä ennen hankkisi emännän itselleen.

Isäntä oli paluumatkallaan käynyt Olliakin katsomassa kertoakseen, millä kannalla asiat olivat. Suuri nöyryytys se oli ollut ja vastahakoisesti hän matkastaan kertoikin vaimolleen. Se häntä varsinkin kaiveli, että oli täytynyt peruuttaa sanansa ja luopua tuumasta, jota vuosikausia oli sommitellut.

"Sen pituinen se", sanoi hän ja sylkeä rapsautti vihaisesti, kun oli kertonut kerrottavansa. "Kunpa nyt onnistaisi edes paremmin pojan suhteen."

"Totta kai hän täällä hyväksikin oppii", Annan ääni värähteli.

"Niin, miksikä ei, kun vaan opetetaan, ei syötetä saduilla ja jonnin joutavilla, josta järki ihan menee, vaan opetetaan miesten työhön ja miesten tavoille."

"Vai satujen syyksikö nyt Annin sairaus pannaan? Sekin vielä oli oppimatta." "Niin, nyt sitten opit."

"Ehkä sinäkin tahtoisit oppia sen, että sinun suvussasi on ollut heikkopäisyyttä paljon." "Ja mistä sen tietää, eikö sinun suvussasi?" "Ole vaiti. — Että vielä viitsit! Eikö ole elämä jo tarpeeksi kiusannut ja kiduttanut."

Anna sulki oven kiivaasti, kiersi keittiön kautta pihalle ja läksi astumaan tietä pitkin, tietämättä minne, Hän pysähtyi vasta, kun oli ehtinyt maantielle asti. Silloin hän kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kotiin päin.

Tokkopa sitä ihmistä lie elävien kirjoissa ollut, jolla oli niin raskas tie takanapäin ja niin pimeä polku edessä kuin hänellä. Ja jota enemmän hän sitä ajatteli, sitä karvaammalta se tuntui. Miksi oli juuri hänen kohtalonsa näin kova? Miksi halla pani kaiken, mihin hän toivonsa kiinnitti? Ei siitä muuta kuin että hänen sydämensä kovettui kovettumistaan ja kuoleutui kaikki, mikä hänessä oli hyvää ollut. Sitä vaikutti surujen ylenpalttisuus. Miksi Jumala ei sitten hänelle onnea antanut!

"Sinä olet kova", sanoi hän ja käsi puristautui nyrkkiin, "kova ja armoton. Sinä vaadit rakkautta, mutta itse et sitä anna. Sinä annat sielun nääntyä surujen suuruuteen, et virvoita, et ilomaljalla vahvista."

Hän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti, kun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta vaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen hänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana herrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut ja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä tyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian vuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu päästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan, ja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys yhdellä iskulla maahan nujerrettiin?

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä muusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä äidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat kuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan, kun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi voittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!

Hän väänsi käsiään. "Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika, jolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat minullekin."

Hän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä. Pitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen katseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän pistoksen povessaan.

Oliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli ei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa kasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi huonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi viihdytystä hakea vaikka mistä.

"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena", sanoi Antti itse monet kerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.

"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi, tai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan."

"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä", sanoa sähähti Antti vastaan.

"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan usko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se." Sillä lopetti isä aina puheensa.

Äiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin matkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä ei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo muutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä pelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei Antti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli, että mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta tulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.

Ainoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja koetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli Annin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin kotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut edes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.

Annin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut Marttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli ollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä ajoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin tuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku, joka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä sydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.

Paraaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton Teittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän palveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt "kotiin kuolemaan", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän itki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun alle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän ei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan se elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta ei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana niinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että kärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.

"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus", sanoi Leena nöyrästi. "Mutta monella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin taivaan Isän töitä?"

Emäntä kääntyi poispäin. "Joutaisi Martta nyt vaikka meille", sanoi hän äkkiä. "Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu."

"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden."

"Tuokaa vaan tänne", puheli emäntä. "Eihän sillä ilon päiviä täällä ole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja neuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan."

Leena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä hänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja ehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta emännälle hän ei sitä sanonut.

"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi edessä ja muista, mitä kotona on neuvottu." Sillä evästyksellä lähetti Leena nuorimpansa kotoa.

Martta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan lähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja rauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on ainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran sitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt pääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton väki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä sisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli nyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan seurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. "Tullaan, tullaan, kyllä toimeen tullaan", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty kainalossa Teittoon päin.

Siitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan riuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä puhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle, kun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi kodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää pois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista, oli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon ainoana ilona ja elähyttäjänä.

Anttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan, suostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta tytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein hartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti Annia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin välistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle mennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin pyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.

Pari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään, mutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä että emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä ihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän tullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan vihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle ja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä eikä Anttia.

Ollapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla yöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin ilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.

Martta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi pelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään seuraa piti. "Kumpikohan noista ensiksi tulee?" tuumi hän itsekseen. Samassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä nousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän itsekseen. — Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se Anttikaan voinut olla.

Martta juoksi ovelle. "Kuka se siellä?" kysyi hän lujalla äänellä, vaikka vapisuttamaan aivan rupesi.

"Mitä sen saakeli, — Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei eteensä näe."

"Antti, sinäkö?" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.

"Kyllä minä itse." Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.

"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan."

"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä, ettei minulla kissan silmiä ole?" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki valahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.

Martta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto oli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan hän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus hoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä hän ei olisi uskonut! — Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne. Ettei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti, ennenkuin hän saisi Antin makuulle.

"Täällä ei ole ketään kotona", alkoi hän ääni vähän värähdellen. "Mutta äiti tulee tuossa paikassa."

"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?"

"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla yksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä kamariin." Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi perässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi, ojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat. Käsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti hyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se näytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.

"Mutta entä jos en mene?" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön vyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi kolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin ovella, jossa äiti tuli vastaan.

"Äiti", häneltä pääsi itku.

"Mikä nyt?"

"Äiti, kun Antti tuli kotiin. Hän on varmaan kipeä tai on juonut liiaksi olutta."

"Missä hän on?" Leenan kasvot kävivät levottoman ja synkän näköisiksi.

"Nukkumaan meni. Mutta minä niin säikähdin, kun olin aivan yksin."

Leena kopisteli lunta jaloistaan, meni lähemmä uunia ja rupesi lämmittelemään. "Liian lapsi sinä oikeastaan olet tällaiseen paikkaan. Mutta minun käy niin emäntää sääli, ja kun olet tässä näin lähellä." Hän näytti huolestuneelta ja pudisti päätään. "Onko se Antti ennenkin tullut kotiin semmoisessa tilassa?"

"Ei ole", vakuutti Martta hyvillään, että edes jotain sai puolustukseksi sanoa. "En minä ensin oikein ymmärtänytkään, säikähdin vain niin kovasti."

"Ikävä sen on poika paran tällaisessa yksinäisessä paikassa."

"Ja Anniakin kun niin suree. Oli ihan vesissä silmin, kun emäntä läksi, vaikkei näyttää tahtonut."

"Vai oli. Kyllä minä olen aina hänestä hyvää toivonut."

"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu", ehdotti Martta, jota peloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.

"Saatanpahan käydä", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti oven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista hengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen pimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin, saappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti ja äänekkäästi huokuen.

Leena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja meni takaisin pirtin puolelle.

"Jo se nyt nukkuu", sanoi hän rauhoittavasti. "Pahoja ne on tällaiset kompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. — Älä sinä ole milläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja pyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse yksin olla."

"Enhän minä pelkää", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään äidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen kuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta hävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin ennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.

"Kyllä hänen nyt on vaikea olla", tuli taas aamusellakin Martan mieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt. "Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa."

"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle", arveli hän myöhemmin, mennessään navettaan. "Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei nälissään ole."

Mutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi. Häntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja tulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan äitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja äiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää äiti aina hänestäkin oli uskonut.

Iltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta, että paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi ja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli liikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti! Heinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.

Martalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään ja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.

Kauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein läpättämällä. — Nyt avasi Antti hitaasti oven.

"Iltaa", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.

"Hyvää iltaa", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja kumartui syvälle uutta ottaakseen. "Etkö tule syömään?"

"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi hitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. "Aina sinä jaksat olla hommassa", sanoi hän jotain sanoakseen.

"Ahkeruus on ilomme." Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata sanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän oli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt kun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä lasketuksi.

"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot."

Martta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään virkkanut.

"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!" Antti ei katsonut häneen, ryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.

"Kyllä minä sen uskon."

"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!"

"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää — —" Martta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.

"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on miesten."

Martta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan kirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä. Antti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.

"Anna anteeksi?" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.

Sen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä poissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki kuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman käskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.

Viikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon ja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla jotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta kuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli tuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin tuomia tietoja toivoa.

Leena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. "Vuoden luulisi poissa olleen, niin on vanhentunut", sanoi hän itsekseen.

Antti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat sisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan monisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut ja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja sitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.

"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan", ajatteli Leena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja pidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli harvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta, jossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden tarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret kaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten hän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin, jonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle. Mutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan uskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut raskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen kuormaansa keventää.

Ison aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti samanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi kirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna. Kun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa, istui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa, jonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä, etsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.

Äidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän vakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan, ja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.

"Kyllä sinä minun mieleni tiedät", oli äidillä tapana vastata, "mutta isä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin."

"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua ja harmia pojasta."

"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin", vastasi äiti.

Silloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja läksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä keventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä yrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin olisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin mielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä mistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan oikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän opetti omaa mieltään.

Kerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt varsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita hieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.

"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää."

"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla." "Vai ei. Mutta sisälle sitä sentään uskaltanee?" "Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa." Martta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat kuopille.

"Minä pesisin mielelläni minäkin", sanoi Antti, "jos siitä tulisin yhtä iloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on vähänkin henkeä ja elämää."

"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?"

"Lähtipä mistä hyvään. — Minullakin on oikeastaan iloinen luonto, mutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin elävänä haudattu."

"En ole minä ainakaan."

"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta meitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa. Se on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä."

"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi", sanoi Martta ja tuli samassa ajatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.

"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja."

"Se ei siitä riipu." Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä äiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän ei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä Antista tuntuisi pahalta.

"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet", sanoi Antti, kun tarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet pois saunasta.

Emäntä sattui portaille, kun he tulivat. "Vai siellä sinä Antti olet ollutkin."

"Niin, sittenkun ajelemasta tulin", vastasi Antti huolettomasti, vaikka vähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja luontevalta.

"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää." Äiti huokasi. Mutta voisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen viidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen iloinen kuin sirkkunen. — — Paras olisi oikeastaan, että Martta isännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä käskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä heitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi. Parempi aina oli vara kuin vahinko.

Äiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten rupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona viihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa kaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli pelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä takaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä, paljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin yhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen kiihkonsa tartutetuksi.

Kauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden ollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. "Aristavan näkyy", ajatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla sen kai piti senkin surun.

Seuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen päivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo oli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui eteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi tamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.

Itse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla mahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti jykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi. Pääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin rohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin teljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan antoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi saanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa voittosaaliina koota.

"Minä en kestä tätä enää, en", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa äkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.

Heti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin. Se ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin Antti enimmäkseen poissa.

Mutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta. Marttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän luki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut, ja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä rukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", oli se aina yksinomaan Antin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä aina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.

Huhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja purot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti emäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin pääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle päin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka kuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat ne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan laulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi, leikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti taivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.

Martta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa muisti ennenkuin puodin edustalla.

"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa", sanoi hän itsekseen nykäisten puodin oven auki.

Sisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan savua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset vetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa, kortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan puotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan huomasi hän Antin.

"Kah Martta", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta henki hajahti väkeviltä.

"Kyllä kai sinä tulet kotiin", sanoi Martta ja lensi samassa punaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua rukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.

"Enhän minä nyt vielä aikonut." Antti katsoi ympärilleen ja näki, että eräs miehistä tiskin vieressä — se, jolla oli kortit kourassa — nauroi hänelle.

"En minä nyt", sanoi hän, "on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä — —."

"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin." Veitikkamaisuus välähti Martan silmissä. "Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin ilman puhetoveria." Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan luotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi sitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: "En minä kotoa lähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan joudut, kun tarvittaisiin siellä kotona."

"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve miehet." Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi kiireesti.

He kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti huolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli, salavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta vähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.

He olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun Martan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.

"Sillä lailla", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa nousi, pääsi itku.

"Sattuiko sinuun?"

"Ei, ei. — Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!"

"Mitä sinä siitä nyt enää itket." Hän yritti lyödä leikiksi.

"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin pääsi valloilleen, kun säikähdin." Hän nyyhkytti niin, että ruumis vapisi.

"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä." Antti oli käynyt vakavaksi hänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan. "Sinä olet hyvä tyttö", sanoi hän. "Teit hyvän työn, paremman kuin voit arvata", lisäsi hän itsekseen.

Viikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää oikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta iloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi ahdistanut.

"Isä", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, "etkö sinä vielä ottaisi ajatellaksesi niitä minun matkatuumiani?"

"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos talon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei sinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti."

"Kenelle sinä sitten antaisit?" arveli Antti nauraen.

"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut naimakaupoissa."

Antin veri kuohahti. Hän ei kärsinyt, että Annista sillä tavoin puhuttiin. "Tuon sanoitte kiusalla", sanoi hän kuivakiskoisesti.

"Ja miksikä en tosissani?"

Antti ei vastannut. Vähän ajan perästä alkoi hän puhetta toiseen suuntaan. "Jos kotiin jään, tarvitsisin vähän rahaa omiksikin tarpeikseni."

"Vai omiksi tarpeiksi? Ehkä kuitenkin mainitsisit, minkälaisiin. Sinä et vielä ole oma herrasi, muista se."

"Minä olen käynyt isäni jälkiä ja pelannut."

"Vai pelannut. Sitten olet saanut hyvät rahat, koska olet isäsi jälkiä astunut."

"Ei kukaan synny kirves kädessä. Minä olen menettänyt."

"Sitten pitää maksaa."

"Siksi pyytäisinkin rahaa."

"En ole minä mitään pelivelkoja tehnyt."

"Mutta poikanne on."

"Siksi maksakoon poika."

Äiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli, mistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.

Vai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut, paremmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.

"Isä", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. "Minä pyytäisin teiltä kahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin olla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle. Silloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille. Mutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan. Auttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan mennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä voin teille iloa tehdä."

"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa panna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota suvaitset haluta."

"Et."

"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?"

Antti ei vastannut..— "Minä en kestä tätä elämää", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella voimiaan."

Isäntä purskahti nauruun. "Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin antaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja kuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi."

"Onko sitten parempi, että poika kylän raitilla rentustelee oppimassa ruokottomuuksia, pelaamista ja juopottelua?"

Isäntä katsoi nurkkaan päin, jossa emäntä istui pimennossa muista syrjempänä. "Jaa, mamman tekisi ehkä mieli tässä jotain sanoa? Mutta sanos, mamma, ensin minulle, mistä se johtuu, ettei tahdo oikein onnistua lasten suhteen. Tytär houruinhuoneessa, poika Jumala ties miksi maankiertäjäksi tulemassa? Sekö siinä syynä mahtaa olla, että ovat papillista sukua? Ha-ha-ha-haa. Ja minä kun luulin niin hyvät kaupat tekeväni sinut naidessani."

Antin nyrkki läsähti pöydän kulmaan. "Isä, mikä valkeuden enkeli sinä sitten olet ollut, koska tuolla lailla syydät syyt äidin niskaan."

"Suu kiinni, poika. — Tiedätkö missä Teiton ovi on?"

"Olen minä siitä ennen kulkenut, jollen nyt lakanne kulkemasta."

"Tee niinkuin hyväksi näkyy. Mutta minäkin olen puolestani sanonut ehtoni sinulle, ja sen ehkä jaksat muistaa. Minulla ei ole niitä yhtä monta kuin sinulla."

"Hyvä." Antti puri hammasta. "Minä koetan muistaa, mutta talot ja tavarat eivät minua aisoihin opeta." Hän meni hitaasti ulos, jättäen vanhemmat kahden kamariin.

"Hulluksiko hänkin on tulemaisillaan?"

"Tokkopa tuo muuta on kuin nuoruuden intoa." Emäntä koetti puhua tyynesti ja välinpitämättömästi.

"Mutta mitä herranen aika hän tässä naimisesta puhui? Minä en tuon taivaallista siitä ymmärtänyt."

Emäntä ei vastannut.

"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut."

"Suru", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi ainoastaan: "Mistä minä tiedän."

"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?"

"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee."

"Jotain sillä oli. — — Eihän se vain? — —"

Isäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. "Kuules mamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä katsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö miniäksi, ha-ha-haa — ei, niin kauan kuin — —" Hän nosti kättään.

"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee."

Pirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa oli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun huomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli, ei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin ehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain. Hyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin se on. — —

Emännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa hakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta viimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille, eikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin ennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin muutenkaan.

"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla", ajatteli emäntä illan kuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua saanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa, ja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: "Huomenna, jos olet sukkela töissäsi, pääset kotona käymään. — Nuku hyvin!"

"Nuku hyvin", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili katkerasti. "Nuku hyvin"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki nukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut valvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin kaukana uni oli hänen silmistänsä.

Nukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan vahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella. Hänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus ja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään kuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti oli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut, eikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia äkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä Antti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan poskipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.

Ja sitten nuo isännän sanat: "Piika miniäksi, piika miniäksi?" Kuinka ne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut. Eihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt ja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja palvelijantöitä teki?

Martta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. "Sinäpä olet valpas", kiitteli emäntä, "taitaa mielesi tehdä kotiin." — Ja niin tekikin.

"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt yksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää", lupasi emäntä. Martta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli, että kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois näkemästä — — vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.

Antti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi emäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa näkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei tahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle vain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.

Viidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt asiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs Ameriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa Anttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi. Hän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi Teiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi hän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle laivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti eteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi juuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää. Antin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.

Isäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos huoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki hänen matkavarustuksensa.

Aamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut noussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa metsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.

Ei kukaan nähnyt eikä kukaan kuullut yksinäisen poislähtevän jäähyväisiä. Hän näytti hetken pettyneeltä, astui arvellen muutaman askeleen tielle päin ja huomasi silloin tytön niityllä lähteen luona vettä ottamassa. Hän kiiruhti eteenpäin, hyppäsi yli aidan ja seisoi muutaman silmänräpäyksen kuluttua tytön vieressä.

"Martta", sanoi hän hiljaa. "Minä lähden pitkille matkoille eikä kukaan tiedä, että lähden. Tahdoin edes sinulle sanoa hyvästi."

Martta ei tiennyt mitä vastata, hän oli kuin huumauksessa. "Miksi sinä lähdet?" sai hän viimein sanotuksi. "Emännälle tulee niin ikävä."

"Eikö sinulle ensinkään!"

"Tulee vähän", sai hän kuiskatuksi.

Antti katsoi häneen hetken. Huivi oli valahtanut niskaan, joten se osaksi peitti paksun palmikon, joka riippui selkää pitkin. Posket punoittivat, rinta kohoili nopeaan ja silmissä loisti puoleksi ujo, puoleksi lempeän surunvoittoinen ilme. Hän oli raitis ja puhdas kuin koittava kevätaamu. Antti muisti taas Annia. Oli niillä molemmilla jotain yhteistä, mutta oli erokin silmäänpistävä. Anni, semmoisena kuin Antti hänet muisti, oli aina ollut heikko ja heiveröinen, kuin kukka hennolla varrellaan. Hän oli ollut aivan toisenlainen kuin muut, ei heitä eikä heidän elämäänsä varten luotu. Martan koko olento taas uhkui elämänvoimaa, raikasta, nuortevaa kuin kevään kerkkä, kuin nurmi, joka kinosten alta pyrkii esiin kohden taivaan sineä.

Antin valtasi äkkiä tunne, joka hänelle tähän asti oli ollut vieras. Hän kävi mielestään mieheksi siinä silmänräpäyksessä. Se ei ollut enää ainoastaan valloilleen pyrkivä nuoruuden kuohu, joka pakotti hänet lähtemään. Hän tunsi, että siihen oli syvempi syy ja että hän teki oikein.

"Martta, minun täytyy lähteä, että tulisin mieheksi, kunnolliseksi ja kelpo mieheksi. Jos semmoisena kerran palaan, saan ehkä sellaisen onnenkin osakseni, jota en nyt ansaitsisi." Hän puhui hiljaa ja hätäisesti. — "Jos jäät meille, niin ole hyvä äidille — ja isälle myöskin. — Hyvästi nyt, Martta. Täytyy lähteä. En minä tee sitä vihassa, mutta minun täytyy — — Hyvästi — — siksi kun tavataan."

Hän läksi juoksujalkaa menemään, lakkiaan heilutellen vielä juostessaankin. Sitten hän katosi pitkin metsään vievää polkua.

14.

Kun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä pahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut tietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan. "Missä Martta?" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.

"Tuvan lattiata pesee", vastasi tämä tyynesti.

Emäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven, pysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:

"Missä Antti on?"

Martta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa takaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta punaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti ylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. "En minä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne."

Emäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta oli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen ainokaisensa.

Tuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä olleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa, jota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.

"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän asiasta." Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt eikä säikähtynyt.

"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä. Sanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti."

"Ja sinulle sopi se paraiten." Emännän ääni värisi. "Kai oli hänellä muutakin selitettävää?"

"Ei ollut, sanoi vain, että tahtoo tulla mieheksi, siitä syystä täytyy lähteä. Kyllä kai hän kirjoittaa."

"Sinulleko?"

"Ei kun teille."

"Vai niin. — Kuule, sinua ei Teitossa nyt tarvita." Emäntä paiskasi oven kiinni ja läksi mieli kuohuksissaan kulkemaan kotiin.

Tuollaiselle tyttöpahaselle poika oli hyvästinsä sanonut, hänelle huolensa uskonut, ei vaan äidille. Kuinka katkeralta se tuntui, kun kuitenkin lapset olivat olleet hänen kaikkensa. Heidän hyväkseen hän oli raatanut, kärsinyt ja taistellut. Mutta millä palkitsivat he hänen rakkautensa? Luottamuksellako? Rakkaudellako, joka etupäässä äitiin kohdistui? Omaa onneaan olivat kumpikin ajatelleet, omia toiveitaan takaa ajaneet, ja siihen sai äiti tyytyä, että lopulta särkyi sekä hänen että lasten onni. Oliko se ihmettä, jos sydäntä karvasteli? Olisihan hänkin heidän etuaan ajatellut ja heidän onneaan valvonut, jos hän olisi saanut lastensa puolesta huolehtia. Mutta paljonko hänellä oli sanottavaa omassa kodissaan? Isä oli suunnitellut Annin matkan ja vienyt hänet omien sukulaistensa luo. Siellä kehkeytyi tuo tuttavuus, joka heille kaikille onnettomuuden toi. Isä oli itsepintaisesti ollut Antin matkaa vastaan ja siksi pakotti hän pojan karkaamalla tielle lähtemään, saattoipa asiat vielä sille kannalle, että poika ennen otti mitättömän mökin tytön uskotukseen kuin oman äitinsä. — —

Kaikki olivat he liittoutuneet häntä vastaan, siksi hän ajatteli heitä kaikkia katkeruudella.

Ellei isäntää sairauden kohtaus olisi tavannut pari kuukautta Antin lähdettyä, olisi Martta enää tuskin Teittoon tullut. Mutta tauti muutti asiat. Emäntä hoiti kyllä aluksi itse askartensa ohessa sairastakin. Mutta kovin vaikeaksi se kävi ajan pitkään. Isännän tauti oli sellaista kuin ennenkin, ettei siitä oikein tietänyt, oliko se luuloteltua, mielenhäiriön oireita, vai ruumiillista vaivaa. Vaatelias, kiukkuinen ja vaikeasta hoidettava potilas hän oli. Yökaudet valvotti hän emäntää, milloin luettamalla, puhuttamalla tai palvelusta vaatimalla. Raamatunlukukiihkokin pääsi taas oikein valtaansa. Se oli vähän väljähtynyt terveyden päivinä, kun oli kaupat, talot ja tavarat huolena, mutta nyt kun tauti ruumista rusensi ja vuoteella täytyi virua viikkokaudet, oli emäntä hänen mielestään aivan omiansa hänelle raamattua lukemaan. Lukea piti luku luvulta usein tuntimääriä. Ei yhden ihmisen voimat siinä kauan, riittäneet. Jostakin täytyi apua saada, mutta mistä?

Emäntä koetti tiedustella tyttöä avukseen, mutta palvelijan saanti oli tällä kertaa entistäkin vaikeampaa. Ja jos olisikin jonkun saanut, niin paljonko siitä apua oli, jos otti taloon ventovieraan, ajattelemattoman ja kevytmielisen tyttö hupakon, joka keikaili ja kiemaili rengin kanssa emännän hoitaessa sairasta ja joka sitten, kun leikki tympästyttämään rupesi, otti eron ja taas jätti emännän entiseen pulaan ja entiseen palvelijanhakupuuhaan.

Jota enemmän Anna tätä ajatteli, sitä enemmän lauhtui hänen suuttumuksensa Marttaa kohden. Ehkä tyttö olikin syytön. Mitenkäpä hän muuten olisi voinut niin rehellisesti ja punehtumatta silmiin katsoa. Eihän Antti tuntunut hänelle puhuneen mitään erityistä hyvästijättäessään, tuskinpa sitten sitä aikaisemminkaan. Mahdollisesti olikin kaikki erehdystä. Eihän Antti isälle ja äidillekään ollut mitään Martasta puhunut, oli vain viitannut sinne päin, että tahtoi omin päin ottaa. Se Antilta oli odotettavissakin, ja saattoihan hän tarkoittaa toista, ei Marttaa, jonka kanssa oli ollut aivan kuin veli sisaren seurassa.

Annan arvelut ja tuumailut päättyivät siten, että hän läksi Rajalaan pyytämään Marttaa takaisin. Elämä rupesi siitä pitäen Annastakin tuntumaan turvallisemmalta ja paremmalta. Eihän Martta ollut mikään vieras talossa, eikä mikään tavallinen palvelustyttö. Tunsihan hän Teiton ja sen olot, oli talossa ollut kuin kotonaan, ja emäntä oli ollut hänelle kuin äiti. Ihmekö siis, että hän nyt tunsi rakkautta ja kiitollisuutta heitä kohtaan ja koetti sitä teoillaan osoittaa? Siltä se näyttikin, sillä sen virkumpaa ja valppaampaa ei olisi voinut löytää kuin Martta oli. Öilläkin, kun isäntä oli levoton ja emäntää kovin alkoi väsyttää, ei tämän tarvinnut muuta kuin nykäistä Marttaa, niin oli tyttö jo pystyssä. Isäntäkin tuntui pitävän hänestä ja hänen iloisesta avuliaisuudestaan semminkin, kun hän Antin lähdettyä ja itse jouduttuaan taudin kouriin aivan oli unohtanut arvelunsa Martan ja Antin suhteista.

Emäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin Marttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta, missä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara uhkaavan.

Kun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin Teittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan merkistäkin, mistä kirje oli.

"Kali, kirje meille", sanoi emäntä kuin ihmeissään. "Pitääpä katsoa, mistäpäin on ja mitä sisältää."

Hän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen jälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.

Mutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta loppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen kaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli piirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti vanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko kaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan pääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.

"Osaapa se poika kirjoittaa", arveli isä, "mutta en minä sittenkään tiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja katkismuksen käskyjä vastaan."

"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on sovitettu."

"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme rangaistus kantaman; eikö niin?"

Emäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi tarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta nautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin tuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen poikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden päiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu uhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista arkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa viemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että surussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö lie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja murjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus raukeni ja voima vaimentui.

Mutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui se pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua. — — "Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut ainoaksi uskotuksesi?"

Hän kääri kirjeen kokoon ja pisti sen huoahtaen kuoreen. Jos ne lapset tietäisivät, minkä arvoinen heidän rakkautensa ja luottamuksensa oli särjetylle äidin, sydämelle! Mutta mitä ne nuoret! Omat aikeet ja ajatukset vain olivat heillä mielessä.

"Minne sinä sen panit? Annapa tänne." Isäntä kohottautui kyynäspäilleen ja kurotti kätensä kirjettä ottamaan.

Emäntä ojensi sen hänelle. "Pidä vaan niin, etteivät muut käsiinsä saa", sanoi hän ja läksi keittiöön.

Jonkun ajan kuluttua tuli Antilta taas kortti. Se oli kirjoitettu Englannista, sen suuresta pääkaupungista, joka "kihisee ihmisiä kuin muurahaiskeko", niin Antti kirjoitti. Senkin kortin pisti emäntä huolellisesti piiloon, ja isäntä puhui siitä yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin kirjeestä.

Antin kirjeet ne olivatkin tästä puoleen sekä isän että äidin parhaimpana ilona. Niitä luettiin, niistä puhuttiin, ja ne otettiin tuontuostakin kaikki taas katseltaviksi.

Kun isäntä kesän tultua parani taudistaan, ei hän enää niin Antin kirjeitä joutanut ajattelemaan kuin äiti, mutta seuraavana keväänä, jolloin tauti taas rupesi ahdistamaan, muisti hän ikävöidä ja ajatella sekä kirjeitä että kirjeiden lähettäjää.

Vaikka isäntä tautivuoteella aina olikin vaatelias ja vaikeasti hoidettava sairas, vaivaksi ja vastukseksi ympäristölleen, oli kuitenkin kuin hänen paremmat puolensa silloin olisivat vähän valtaan päässeet. Emännälle hän oli hellä aina senjälkeen, kun oli taudissa tuskitellut ja kiukkuillut, ja tuntui siltä kuin hänkin puolestaan olisi jonkinmoista hellyyttä osakseen ikävöinyt. Lapsistaankin, sekä Antista että Annista, puhui hän enemmän ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.

"Onkohan se Annikin vuoteenomana, näin pihtiin pantuna kuin isäukko?" arveli hän kerran.

"Pahemmassakin lie kuin sinä, vaikka olisikin jalkeilla", vastasi emäntä ja huokasi. Hän ei voinut unohtaa kertaa, jolloin oli käynyt Annia katsomassa ja jolloin tämä mielenliikutuksesta oli aivan raivostunut.

"Eivätpä taas ole pitkiin aikoihin hänestä mitään kirjoittaneet", jatkoi isäntä. "Saisihan tuota vaikka kirjoittaa ja kysyä."

"Jahka nyt jaksan ja ehdin", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti kirjoittaa oikein pian.

Juuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui hänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen pitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan raivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen raivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys olisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja hiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden, sotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän pisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli hänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi vähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä, ja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä, jotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran — milloin ja mistä syystä, sitä hän ei muistanut — oli häneltä katkennut.

Tässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä taas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin, oli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten kevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein voitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan uinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi puhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman huumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle. Metsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia täynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja puolukanvarsien keskeltä.

Anni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä, aluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku eriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon perästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin ovessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla ja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus oli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli hän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta kukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen keväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että päivä paistoi ja luonto vihannoi. — Missä? Niin, missä ja milloin? — Siitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui, ennenkuin perille ehti.

Muutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti silloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa. Hän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli kadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.

"Minun täytyy lähteä eteenpäin", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että ehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy, jossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.

Hoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten toisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon vaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan — ja vielä rakkaimmistaan — terveenä takaisin elämälle.

"Mennään tästä", sanoi Anni ja kulki edellä. "Täällä on niin kaunista", lisäsi hän ja hymyili.

Toisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea männikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja niemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja järvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin niittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle päin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan tuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.

"Minä muistan erästä kertaa", sanoi hän äkkiä, "mutta siitä on hyvin pitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin."

"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle", ehdotti hoitajatar. "Kesäkuuma väsyttää."

He istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun, joka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain, mutta mitä?

Samassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa kapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori paimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän ei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin kahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja lauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka hiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin kilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei tuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.

"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni", huomautti hoitajatar, katsoen Anniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt laulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt selvään:

"Hiljaa, juurikuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäivän Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti Loi se syömmehen kukkiaan: Sulotoiveita, unelmoita, Ikionnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi — Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen loi.

— — — — — —

Hiljaa, juurikuin lammen laine Kuolee rantahan iltaisin, Kuoli syömmeni kukat kauniit, Iki-onneni ihanin."

Hoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin kyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen vuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston sametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin luonto, joka talven unesta oli noussut.

"Nyt hän muistaa", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.

"Se oli suuri suru", sanoi hän. "Mutta minä olen iloinen, että jaksan muistaa."

"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi."

"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita."

"Vieläkö istutaan tässä?"

"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä kanssa."

"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan", ehdotti hoitajatar. Ja he nousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.

Kun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri ruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta oli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.

Uutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se sitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se sitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä Annin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt. Isännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista. Mutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista kirjoittaneet.

Kirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen lähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti, jota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin vastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten laittautui äiti matkaan.

Hiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin pääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän ei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä hetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin hän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Annin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli itsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären, ei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi syntyä heidän kodissaan.

"Hän on varmaan hyvä ihminen", sanoi äiti heidän erottuaan hoitajattaresta.

"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä", sanoi Anni kiitollisena. Sitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski kotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän karttoi puheessaan.

Äiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta silloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee arpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä taltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa syynä. — — Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento oli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi isään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä. Isänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia tunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli pieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.

Silmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella tyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja se antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran pikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut, hypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden kirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään ojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti se lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli niin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli nauranut. — — Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi, oli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin kunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin hyvälahjainen kuin Anni.

Mutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt yhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?

"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty", päätti isä mielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti tätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä ehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan voinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua kuin hukkuva pelastushihnaan.

Heti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas on onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla kotiinpäin.

Kauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein tyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti kyllä, että mieli Annia nähdä, "minkälainen hän nyt on, kun minä jo olen aika mies", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. "Rakas sisar", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. "Älä ole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan, on hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä siksi pitkästy, jos minä viivyn."

"Kuinka kauniisti hän kirjoittaa. Eikö hän ole kovin hyvä poika?" Anni kääri hellävaroin kirjeen kokoon.

"Kyllä hän on", sanoi äiti, mutta ääni oli vähän epäröivä. Silloin Anni alkoi ahdistella äitiä kysymyksillään eikä hellittänyt, ennenkuin sai tiedon kaikesta. Mutta Marttaa äiti kuitenkin huolellisesti karttoi sekoittamasta puheisiinsa.

Kun Anni jonkun aikaa oli ollut kotona, rupesi äiti kysymään, eikö hän tahtoisi käydä tuttavissa. Se ehkä virkistäisi. Mutta Anni ei sitä tahtonut. Minnepä menisikään muuta kuin Alman luo, eikä hän sinnekään tahtonut, olisi paremmin suonut Alman tulevan hänen luokseen Teittoon.

Äiti kertoi silloin, että Alma oli ani harvoin enää kotona pappilassa. Se lapseton täti Helsingissä, jonka luokse hän Annin kotona ollessa oli lähtenyt, oli ottanut hänet melkein omakseen. Hän oli koulut ja muut siellä Helsingissä kustantanut Almalle, ja nyt taisi Almalla olla jokin virka siellä, jota hoiti asuessaan tätinsä luona. Käymätieltä hän vain oli viime vuosina kotona pistäytynyt.

"Jos ei oikein viihtyne, kun vanhemmat ovat niin ankaria", arveli äiti.

"Tai jos muuten tahtoo olla Helsingissä. Alma oli siellä-oloonsa kovin ihastunut, kun viimein tavattiin." Anni huokasi. Hän muisti, miten innoissaan Alma oli ollut kuvaillessaan Helsingin elämää ja miten hauskaa heillä yhdessä oli ollut. Silloin oli heillä ilon päivät. Sen jälkeen kuin suru oli tullut, olivat he tavanneet ainoastaan muutaman kerran: sinä päivänä pappilassa, jolloin Anni ja Vilho viimeisen kerran tapasivat, ja sitten silloin, kun Alma toi Vilhon kirjoittamat kirjeet Annille.

"Olisiko sinulla asiata Almalle?" kysyi äiti, jonka mielessä heti heräsi aavistus, että Anni ehkä Alman kautta tahtoisi tietoja Vilhosta.

"Tahtoisin minä saada hänen osoitteensa", vastasi Anni kaartaen.

"Etkö vieläkään uskalla minulle sanoa, miksi", ajatteli äiti. Anni taas ei tiennyt, mitä sanoa, sillä hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi uskoi Almalta saavansa tietoja Vilhosta. Eiväthän he olleet tuttuja entisistä ajoista. Vasta Annin kautta ja Annin tähden olivat he tutuiksi tulleet.

Myöhemmin otti Anni asian puheeksi isän läsnäollessa. Hän kysyi, tiesikö isä Alman osoitetta tai ottiko pappilasta hankkiakseen kirkolla käydessään. Ja isä lupasi.

Heti kun Anni sen sai, kirjoitti hän. Vastaus tuli pian, mutta siitä ei Anni paljon paremmaksi tullut. Siinä Alma vain lyhyesti ilmoitti maaliskuun ensi päivänä tulevansa kotiin pappilaan. Hänen vanhempansa aikoivat muuttaa sinä keväänä, ja hän tuli heitä muutossa auttamaan.

Annin täytyi tyytyä ja odottaa, mutta sille, joka kauan on odottanut, ovat hetket kallisarvoisia ja pieninkin odotuksenlisä tuskaa täynnä.

Anni ikävöi enemmän, kuin hän itse uskoikaan. Voimiltaan oli hän muutenkin heikko, ja ikävä vielä hivutti. Hän oli saanut pahan yskän, joka yltyi yltymistään. Helmikuussa, vähän ennen Alman kotiintuloa, joutui hän vuoteeseen.

"Niin kauan hän viipyy, ettei Anni enää jaksa hänen tulostaan iloita", ajatteli äiti katkerana. "Annilla on samat läksyt opittavana kuin minulla. Onni tulee silloin, kun meissä ei enää ole sen ottajata."

Vihdoinkin pysähtyi pappilan reki portaiden eteen, ja Alma kiiruhti sisään. Emäntä meni eteiseen vastaan ja kertoi kuiskaillen, että Anni on hyvin heikko ja vuoteessa. Ei pitäisi paljon puhua eikä rasittaa. Sitten hän saattoi Alman Annin luo, sulki kamarin oven ja vetäytyi itse pois. Mitä ystävykset siellä puhuivat, ei hän tiennyt, mutta Alman lähdettyä kutsui Anni äidin luokseen.

"Istu tähän vuoteen laidalle", pyysi hän, "lähelle oikein, että saan sinua katsella." — "Äiti, Alma on välistä kirjoittanut Vilholle. Hän läksi Ameriikkaan puoli vuotta sen jälkeen kuin olin sairastunut. Hän sanoi tahtovansa tehdä työtä ja rikastua."

Ensi kertaa näki äiti Annin suun vetäytyvän nauruun. Häntä näytti niin huvittavan ajatus, että Vilho tahtoi rikastua, Vilho, joka Annin mielestä omisti kaiken, jolla arvoa oli. Mutta olihan pyrkimys tavaran kokoamiseen pyrkimystä tulla sellaiseksi, että olisi ainakin osa esteistä Annin omistamiseen tieltä raivattu, sen Anni ymmärsi ja siksi se häntä ilahdutti.

"Ja Alma on välistä kirjoittanut Vilholle voinnistani", jatkoi Anni, "mutta hän ei vielä tiedä, että nyt olen terve." Anni siveli yhä äidin kättä. "Mitä Alma nyt saa kirjoittaa?"

"Eiköhän, että olet kotona. Kai hän itse sitten tiennee tulla lähemmäksi, jos tahtoo. Et sinä Ameriikkaan asti jaksa matkustaa." Äiti vähän naurahti pyyhkäistessään pienen keltakutrin Annin otsalta.

"Miten hyvä sinä olet, rakas, rakas äiti." Anni otti äitiä kaulasta ja halaili. Sen jälkeen he eivät enää asiasta puhuneet, mutta äiti kertoi sen illalla isälle.

"Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän lopuksi.

"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä tehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä."

"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä terveeksi tekee."

"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon minä, uskotpa tai et."

"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on pääasia."

"Suostutaan sitten", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että sanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.

Äiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan valmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.

Jokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi. Anni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä äidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut. Joskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin selittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.

Mutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi, oli Alman käyntiä.

"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?" sanoi äiti kerran kotiin palattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. "Sanovat että pappilan Alma on aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä, mutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on purkautunut."

"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään", sanoi Anni totisena ja arvellen. "Sanoi tuonnempana puhuvansa."

"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat mielen muuttuneen jumaliseksi."

Anni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui samassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään taas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi, ennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja tunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.

"Kyllä Alma tulee", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.

"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä omassaan.

Alma kumartui lähemmä Annia. "Minä en voi", sanoi hän, "haava on kovin tuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten asia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä paljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla on puhdas kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken maailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen yksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin rakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on itseäni ylempänä — — tai ainakin hätätilassa tasallani."

"Vilho on minua parempi kaikessa." Annin katse loisti kirkkaana.

"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. — — Mutta on minullakin nyt onnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?"

Anni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. "Luin näinä vaikeina aikoina erään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen totuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että olen saanut kokea mitä siinä sanotaan."

Anni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä liikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. "Kerro enemmän", pyysi hän hiljaa.

"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla siunauksensa", jatkoi Alma, "ja kun sen on oppinut, saa ihminen rohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan mitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä näen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät kuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan täyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja autuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä."

Anni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain tavoitti ystävän kättä.

"Etkö sinä käy enää?" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.

"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille tulen ainakin, ehkä jo ennenkin."

Äiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa puolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi, kääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. "Piankohan pitkän matkan vieras tullee", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.

"En tiedä", sanoi Anni alakuloisesti. "Alma kyllä kirjoitti, mutta hän pelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei kuulunut."

"Kyllä se tulee", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan, miten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään vastausta tulisi.

Kun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan virkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen kirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän syksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen hauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista työtä tehnyt. "Ei ollut rikastunut, ei rakastunut", mutta hyvin toimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.

Annia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan Antin kotiintulosta.

"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta", sanoi äiti kerran piloillaan.

Anni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. "Jonka rakkaampi tulija, sen vaikeampi odotus", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.

"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla", sanoi emäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.

"Miksi niin?" Anni katsoi ihmeissään äitiin. "Anna hänen olla, hän on aina ollut minulle niin rakas."

"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä, miten muuten asettaa."

"Ja miksi niin?"

Emäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo niinkuin on. "Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan kovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara kuin vahinko."

Mutta Anni katsoi pitkään. "Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika, niin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan — —"

"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu."

Anni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui poskilla. "Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi isän tahtoon. — Niin se on ollut ennenkin. — Kuinka teillä on sydäntä?"

"Lapsi, lapsi!"

"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?"

"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että minä ajattelemme toisin." "Isäkin?" "Niin isäkin."

Anni vaipui takaisin vuoteeseen. "Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein pian! Olenhan jo odottanut niin kauan."

"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi." "Niin." Anni taas ilostui niin, että leimahti puna poskille. "Minun täytyy joutua, ettei hänen vuorostaan tarvitse minua odottaa."

Emäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin asioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä asiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen taas puheeksi.

"Miksi isä sitten vastaan olisi?" "Etkö sinä kysymättä arvanne?" "Arvo ja varallisuusko sitten kaiken määrää?" "Niinhän se enimmäkseen on." "Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?" "Se on aina ollut vikojani, että minäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut."

"Toivonut onneamme, eikö niin?"

"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla."

"Ja kuitenkin — —." Lause jäi Annilta kesken.

Hän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa tielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti toivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se pisti kuin puukko hänen sydämeensä.

"Jos he nyt rakastavat toisiaan", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.

"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä silloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin nyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi onnettomuus alkuansa saisi."

"Entä Leena, mitä hän sanoo?"

"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi jouda työttömänä olemaan."

"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?" "Kyllä minä hänelle hyvän paikan toimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt."

"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa pitää." Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.

"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla. Kaikkihan minä sinulle antaisin — — mutta voitko tunnollesi ottaa toisten onnettomuuden."

Silloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: "Äiti, minä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin heidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee — —."

"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään"; sanoi äiti itsekseen.

15.

Syksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat punoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä, palasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä hänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja tahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän oli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät, kasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät säkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen vastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä hienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät suurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi ja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu, ja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään poikennut.

Yhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen. Annia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset vieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin tuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja vaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.

"Olisit tuonut Vilhon mukanasi", sanoi hän kerran veljelle.

"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan rinnallesi."

"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin oppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan."

He olivat molemmat ääneti. "Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota rakastamme enemmän kuin muita." Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse silmissään.

"Onko tämä olevinaan resepti?" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.

"On."

"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta."

"Eihän sinun niin pahasti liene?"

"Pahasti on", sanoi hän nauraen.

"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle sisarellesi?"

"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?"

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Anni hymyili surunvoittoisesti.

Silloin kävi Anttikin totiseksi. "Eihän tuosta paljon puhumista ole. Minä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan."

Anni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. "Ethän ole matkoillasi — —?"

"Mitäpä niistä — suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja kiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää paheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet sä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää kymmentä kertaa parempi."

"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat onnellisiksi yht'aikaa, sen uskon." Anni puhui nopeaan ja vaivalla.

Antti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen onnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut odottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata ajallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. — —

"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt", jatkoi Anni, "mutta katso, ajattelin että, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti näkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten — — tekin — — Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi, mutta kun hän vaan joutuisi!"

Annia rupesi yskänkohtaus puistattamaan, niin että koko ruumis vapisi ja kylmä hiki kohosi kuumeiselle otsalle. Äiti kiiruhti sisään sairasta auttamaan, ja Antti hiipi hiljaa ulos. Hän ei jaksanut kuulla enempää. Se vihloi sydäntä.

Paitsi suurta toivomustaan pian saada nähdä Vilho oli Annilla muutamia pienempiäkin. Eräs niistä oli saada tavata Martta, eikä äiti uskaltanut tätä toivomusta vastustaa. Martalle lähetettiin sana, että Anni ikävöi häntä, ja hän lupasi käydä heti kun palveluspaikastaan saisi sen verran lomaa, että pääsisi kotona pistäytymään.

Kun Martta tuli, tapasivat hän ja Anttikin ensi kerran toisensa — kahden he eivät hetkeäkään olleet, mutta näkeminen oli silti suuri ilo. Martta tiesi hyvin, miksi hänet oli toiseen palveluspaikkaan toimitettu, eikä hän hetkeäkään ajatellut sitä, että olisi luvatta tahtonut Anttia tavata. "Jos hänestä on tullut mies, ei hän sitä itsekään tahdo", ajatteli hän iloisena astuessaan Teittoon.

Mutta samassa tuli mieleen, että entä jos ei Antti enää muistakaan, jos ei välitä, ei muista muuksi kuin lapsuuden ystäväksi? Eihän heidän välillään koskaan ollut mitään puhetta ollut ja kuitenkin — — miksi tuntui aivan siltä kuin olisi Antti pettänyt, jos hänen mielensä vaan oli muuttunut. "Ei hän mitään ole luvannut eikä sanonut, ei mitään", vakuutti Martta itselleen ja koetti astua rohkeasti Teiton pihaan, vaikka sydän niin povessa pamppaili, että oikein henkeä rupesi ahdistamaan.

Emäntä tuli portailla vastaan ja saattoi suoraan Annin luo. "Kah, Antti", sanoi hän ja hätkähti ovea avatessaan, "luulin, että vielä olit metsässä."

"Kerkesin juuri metsästä kotiin ja tulin tietysti tänne suoraa päätä."

Martan täytyi moneen kertaan silmiään rävähyttää. Niitä samensi ja häikäisi niin kummasti. — Miten Antti oli pitkä ja päivettynyt ja pulska!

Martta tervehti ja asettui sitten Annin sängyn laidalle puhelemaan. Antti istui äidin rinnalla katsellen näitä molempia, joita hän ajatuksissaan oli toisiinsa verrannut ja jotka nyt istuivat tuossa vastatusten. Sitten tuli äidille jotain asiata ulos, ja silloin käytti Antti tilaisuutta hyväkseen.

"Muistatko, Martta, että lupasin tulla miehenä kotiin?" kysyi hän.

"Muistan." Hän ponnisti voimiaan, ettei vaan ääni värisisi.

"Olenkohan tullut?"

"Olet." Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi ensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!

"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi, vaikkei minusta siihen olisi", sanoi Anni hymyillen heikosti.

"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt." Antti nousi, nyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.

Jumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!

Emäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi. Eipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin huolet turhaa mielikuvitusta vain — — Olkoot tytöt nyt kahden kesken. Eihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei Antti semmoisia ajattele.

Emäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin oli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä joskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli vakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.

"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät", sanoi emäntä, kun Martta tuli tupaan hyvästille.

"Täytyy lähteä", sanoi Martta ja hyvästeli.

Emäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta kukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut kukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu kuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.

"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin", ajatteli äiti. "Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat elävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka se Anninkin vielä pelastaisi." Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä hiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli murheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen vuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan kerran. — Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat suuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt oli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt paremmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä ymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja — — ja — — kun nyt Vilho vain joutuisi!

Oli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään iloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat haihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa odottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta aurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn vienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä — — —

Eräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta odotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni ahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho tulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja toinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti sen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle kirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut perille yhtä pian kuin kirje Annille.

"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa", sanoi Leena ja hänen silmänsä vettyivät.

"Kuolemaako?" Anni vavahti. "En minä sitä enää pelkää."

"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta."

"Kyllä minä olen sitä ajatellut." Annin ääni aleni kuiskaukseksi. "Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut hyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää minua lapsenaan."