Front matter (continued 2)

"Kuules mamma", sanoi isäntä eräänä iltana. "Minä olen ajatellut, että tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt tarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan täällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa."

Silloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.

"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?"

"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi emäntä ja nousi.

"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"

"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"

Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."

Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.

"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin tahtoisin tytön kouluun."

"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö, joutuu kai pian hyviin naimisiin."

Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.

Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen, kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä levoketta."

Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään. Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.

"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä."

Emäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.

"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä rupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?"

"Mistä minä? Nukutaan pois jo."

"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. — Se oli syksyllä, siihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä pitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee pakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle, minne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä läksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että vilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri ennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä, jota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa ajavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä himostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään, mikä taivas heillä on jo tunnossaan."

"Kuuletko sinä, mamma?" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. "Joko sinä nukut? Mitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä tavarasta ja sydämestä?"

"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin."

"Etkö tuota tuon vertaa viitsi", porasi isäntä. "Mutta sen nyt kuulit, että minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin jättää sen jumalattoman nylkemisen. — Sitten, kun tuli huutokauppa, läksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli äyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa nauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut. Taisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut."

Isäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli. "Kuule", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. "Jos minä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi."

Silloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan raamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan lehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä muutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. "Nuku nyt ja anna muidenkin nukkua", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti peitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe vielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken kuluttua hänkin vaipui uneen.

* * * * *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa, jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias, osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin, kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta, jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan, niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta iloitakaan? — —

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä? Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. — —

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui, kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan, jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella. Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui, äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa, kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt. Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta, ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.

5.

Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta, joka voisi pimeän valaista.

Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.

Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä, korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa tarvittiin.

"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.

"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."

"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos äityisi pahaksi, tulisi tuho."

"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"

"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."

"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi ullakolla tänään iltahämärissä."

"Mitä?"

"Mitä?"

"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun yht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä."

"Mitä se siellä ullakolla?" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin, ja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.

"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä liittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana."

Juhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun muutenkin olivat niin arkoja.

"Tiedättekö?" — Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan. Peloitti puhua ääneen — kävisi vielä kuin Maijan — mutta puhua piti kuitenkin. —

"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan ihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa. Poika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi vähän itsekseen — 'musta', kuulin selvään, muuta en — ja nosti sitten kättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen, parkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan pakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä emäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä vaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä oli sanonut? Miksi tullut! — —"

"Mistä minä tiesin — — kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä 'mustasta' mitään sanonut."

Piiat pudistivat päätään. "Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä kalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä musta tukka ja sysimustat silmät."

"Kuulepa mikä se siellä kolisee!"

Tytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. "Nyt se paha tulee", sanoi Juho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli kuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi vieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi liikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.

"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin lumpeen kukka", kuiskasi toinen tytöistä.

"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. — — Vaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä, sanoo — — —"

"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa." He hypähtävät kaikki koholle rahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui kynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki tavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden ruhtinas tai hänen käskyläisensä.

"Hyvää iltaa", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista vesi virtana valui maahan. "Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään huoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on tämmöisellä ilmalla."

"Onko vieras kaukaakin", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.

"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen täällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään."

"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa", selitti Juho. "Mutta käväise Miina kysymässä isännältä."

Miina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä oli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi vaatteita.

"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa", sanoi Miina ovelta.

"Kuka se on ja mistä?" kysäisi isäntä nousematta.

"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan talonpoikaiselta näytä."

Isäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. "Kuule, mamma, sytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu olevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin ison talon isäntää."

Emäntä nousi vitkastellen. "Pitäneekö paljonkin nyt puuhata?"

"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat — — heitä on kaksi, pieni poika toinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän katsomaan, saavatko hevosen talliin."

Isäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi kintereillä. "Äiti, tuleeko tänne vieraita?"

"Tulee."

"Pieniä lapsiakin?"

"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan."

"Onko se pieni?"

"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina, ennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä. Pitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään."

Kopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen auki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.

"Käykää sisään", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen ovella.

"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme ne tänne, ettei huoneen lattia kastu."

Anna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo ihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa ja päätä pyörrytti.

"Käykää sisään", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se oli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.

"Kiitoksia", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.

"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä." Hän katsoi pitkään, katsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: "Luulin vieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo."

"Taitaa olla entisiä tuttuja", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä ääni vieraan ääneltä.

"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina vastaanottaa?" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi kätensä uudelleen. "Hyvää iltaa, Anna." Hän sanoi nimen erityisellä painolla.

"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.

"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin on, vaikka Vilhoksi sanotaan."

Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa kulkija.

"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja vienyt?"

"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."

"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta etsimään."

Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!

"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella tekisi paremmiksi."

"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden erehdyksien paljoutta."

"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä astui samassa huoneeseen.

"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille", puheli isäntä käsiään hykertäen. "Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä korven kylässä."

"Harvoin taitaa sattua", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi Annaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan salin kynnyksellä.

"Äiti." Anni tarttui hameeseen. "Äiti."

"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne."

Tyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt mieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta rohkeus petti.

"Tule nyt", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi lattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi sitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen, minkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin kauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin keskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa isän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.

"Sinä olet tullut kaukaa", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.

"Olen", sanoi poika.

"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?"

"Olen."

"Ja haltijoita myöskin?"

"En", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.

"Etkö ollenkaan?"

"En."

Anni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys haltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän huomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein hauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui ihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan edestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään soitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. "Nämä ovat uudet", sanoi hän kääntyen poikaan. "Isä antoi ne tänäpäivänä."

"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin." Poika avasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. "Onko sinulla kuvakirjoja?" kysyi hän sitten.

"On yksi."

"Osaatko sinä piirustaa?"

"En."

"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa."

"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat välikamariin, jossa äiti askarteli.

Siten oli ystävyys solmittu.

Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.

Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta salaisuudesta.

Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut. — Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki, särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin. Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden, olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota. Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!

Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo vieras, ollut. — Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut. Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!

Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.

Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä ajatteli.

Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.

Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa? — Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet? — —

Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!

Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa, joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.

"Jos lasten tähden — jos kuitenkin — —"

Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin raskas taakka olisi maahan valahtanut.

Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis, vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven, näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä olivat paraikaa lukemassa.

Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!

Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.

Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.

Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä unessakin.

Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.

Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.

"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat sieltä vanhasta pappilastamme."

"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia, sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."

He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.

"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." — —

"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria kotona."

Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.

"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa rukoilemaan ja pelkäämään."

"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."

"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."

"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan." "Ei sitä turhia saa rukoilla. Nuku nyt vaan." Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä hengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin silmänsä.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla, käyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen ympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla, käyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.

Hän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun aukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen piharakennuksen portailla.

"Kukahan tuo mahtaa olla", ajatteli hän itsekseen ja läheni.

"Hyvää huomenta, vaari", sanoi hän kohdalle tultuaan. "Aikainenpa te olette."

"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla."

"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?"

"Olenhan minä entinen isäntä." Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään. Mikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?

"Taidatte olla kaukaa?" kysäisi vaari vähän arvellen.

"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani."

"Vai niin", sanoi vaari pitkään, "vai kasvinkumppani! — Kuulkaas", jatkoi hän kuiskaamalla, "ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun puolelleni?" "Kiitoksia, saattaisihan tulla." "Ei tämä vieraitten varalle muuten ole", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven vieraalle.

"Tämäkö on teidän asumuksenne?" Martti katseli ympärilleen. Huone oli pieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin oli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet näyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli nuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.

"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi." Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle vierastaan kuin mahdollista.

"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja", rupesi hän kuiskaillen kysymään.

"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme."

Vaari hymähti. "Muisti pettää", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää. "Kyllä minäkin sen asian tiedän."

Martti katsoi kysyvästi vanhukseen.

"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä. Vihkimistä vailla, mutta silloin se jätti."

Martti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja parjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille päästä?

Hän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen vanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä keskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja hänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. — —

"Te olette emäntää paljon vanhempi", huomautti hän varovasti.

"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin."

"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen syntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa."

Vaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian perillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.

"Vai katselitte." Vaari vilkui arasti syrjään. "Sinne pappilaanhan hän joutui", kuiskasi hän kiireisesti. "Jätti minut, kun sai papin, vaikka itse oli talonpoikaissukua."

"Sen teki hänen äitinsä", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen, että uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa toivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin ajatusten perille.

"Vai äitinsä." Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti hyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.

"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty."

"Niin on", myönsi Martti. "Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta hänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja äitipuoli kasvatti tytärtä."

"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa papin?" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän ei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa ajatusjuoksuaan.

"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että katsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. — Mutta silloin tuli pappi naapuripitäjästä — —"

"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli jo kuollut, kun tulin."

Vaari hykersi käsiään. "Siitä se sen sai. Kuoli kun kuolikin."

"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin varas, joka yöllä meidät äkkiä yllättää."

"Ei, ei." Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. "Mitäpä varas täällä tekisi köyhän luona."

"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo puolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy."

"Voi, voi", sammalsi vaari. "Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo mentäis — —!" Hän astui hoippuen ovelle päin.

"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa."

He astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta luikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle. Eteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä kädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle seinälle.

"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."

Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras yhtä mieltä hänen kanssaan.

Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä tekemään.

Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.

"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät ajamaan.

Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun, punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.

"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut — —"

"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan kovasti.

"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille, josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja joutuin takaisin."

Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä tähän odottamaan?

Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti, mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi. Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman, mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi — —

Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.

6.

Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.

Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä uhalla.

Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi, ellei sen?

Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän puheenaihetta saisivat?

"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä", ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."

Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.

"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli tarkoittanut.

"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon, että jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on siunattu asia meille ja koko talolle!"

Poika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. "Pitäisihän sinun tuo tehdä jo omien lastesi tähden." Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi kapaloimaan. "Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta näistä riippuu koko talon tulevaisuus."

"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?" Isäntä naurahti, heitti toisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.

"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko turvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et ymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli ja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata vähäväkisiä, sitä sinä et osaa — etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne sinusta aina ovat turhia."

Annan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski tulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain vihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi ulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan oli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut näyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän kiusoitella tuota tulikkoa!

Tekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei Anna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.

Isäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset pureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia käteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei takaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei mikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei itse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä, ihan maantiellä.

Isäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se isä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut kaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika ajoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan uskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin heikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan, kun semmoiseksi kävi?

Isäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin isä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin suvussa sitä vikaa ollut.

Hän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.

"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.

"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.

"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi telkittäisiin tuo ovi kiinni?"

"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.

"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen kaikki."

"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."

"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat, kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"

Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.

"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä jaksan kuolemaasi odottaa."

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan, miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.

Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään. "Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon säästöt lisäksi joutuvat."

Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan. Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.

"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein koettaen leikkiä laskea.

Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto, astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia, joille kaikki parhaaksi kääntyy?

Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi. Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään tultuansa. — Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän — — — hän ei voinut. Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut. Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa, mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?

Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa. Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen kääntyen.

"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.

"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia kauniita onnenkiviä."

Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"

Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan tepsutteli isän rinnalla pihalla.

"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."

Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla, istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.

Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä kolinaa pirtistä kuului.

"Kah, Leena, hyvää iltaa."

"Hyvää iltaa."

"Mitä Rajalaan kuuluu?"

"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin nurkkaan.

"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni edellä ja Leena seurasi.

"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."

Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.

Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden kuluttua — rahaa tai viljaa — yhtä kaikki, mutta maksaa piti.

Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä. Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin päin?

Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven tullessa ja lasten sairastaessa.

"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut mitään.

"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää." Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista, löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?" kysäisi hän hakiessaan.

"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän meidän ruoalla paljon vahvistu."

"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä lapsentyttöä."

Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."

"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään. Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut surustaan puhua.

"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.

Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla Rajalassa käymään.

Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään. Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki, hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä oikeampi?

Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa lapset odottivat.

7.

Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä? Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt — ja oliko ikävöinyt, kun ei päässyt?

Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa, nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.

Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta, ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. — Mutta kun kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla kortteeripaikkakin tiedossa.

Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt, ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin, hellimmät sanat säästettiin.

"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin yösijaa.

Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja niin se tuli ratkaistuksi.

loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan, kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut. Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista kätköistänsä.

"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä, kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä meitä molempia tarvita".

"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle käännyttiin.

Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.

"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen siskon kouluunlähtöä.

"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.

"Mutta Antista tulee."

"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari." Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän huitoen käsiään.

"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.

Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka. Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään perinyt."

Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja käydä työhön käsiksi.

Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli hänen perintöään.

Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä hiljaisemmaksi hän kävi.

"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.

"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.

"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."

Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi, että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin, ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.

Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!

Pihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja portailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä kädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa tuli käyttäytyä.

Teiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä saliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää takinliepeestä.

Salissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän, mustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia istui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei heitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden juhlallisuutta.

Kun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja opettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista herraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui suuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan. Anni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen vuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan tuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin, että tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.

"Hyvinhän se käy", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten kouluakaan."

"Äiti opetti", sanoi Anni ja niiasi.

"Prästdotter" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista herroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.

"Saat mennä nyt", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.

Anni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes juhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset seuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.

Kotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä muille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut. Olivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin äiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli vähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä tulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle tekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.

Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä rupesi nauramaan.

"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."

Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista, Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan voinut kohtaloaan välttää.

Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää", sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä ravia.

"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.

Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat, tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.

Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi sitä enemmän.

Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.

Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin, että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo, nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa, tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla olleet.

Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin onnellinen nyt!"

"Tuhkimo", sanoi äiti ihmeissään. "Kuka on Tuhkimo?"

"Minä, äiti."

"No, jos jotain sinä keksit!" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä. "Missä sinä lapsi kulta olet ollut?"

"Vierashuoneessa."

"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste mennä."

Annin tuli vedet silmiin. "Enkö saa enää leikkiä Tuhkimoa?"

"Et siellä, ole täällä lämpöisessä."

"Täällä toiset nauravat", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.

Äidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei Anni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää. Isäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan tarpeellista ollut. "Leiki sinä täällä vaan", sanoi hän. "Eikä se niin tarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet."

Äiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois vierashuoneesta.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän tilaisuutta esityksiinsä.

Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen, sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin onnellisesti milloin onnettomasti.

Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun joku häntä puhutteli.

Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi, ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.

Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.

Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön herrashepeniin."

"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.

Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.

"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda, niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."

Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät, ettei se niin pelättävä ole."

Anni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön, mutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan Alma häntä ylemmällä luokallakin.

Mutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt olivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä syksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria itselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.

"Tule sinä parikseni", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki Maamme-kirjaa.

Anni katsoi hämmästyneenä häneen. "Kiitoksia", sanoi hän sitten, laski kirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.

Toisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista, ja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.

"Eikö sinua haeta hevosella?" kysyi Alma.

"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne."

"Kävellään sitten yhdessä", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan kuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja Alma oli lukenut, pudisti tämä päätään.

"Ei isä ja äiti anna lukea."

"Miksei?"

"Eivät anna."

"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?"

Puna leimahti Alman poskille. "Hyi, sinä olet ilkeä ja paha."

"Minäkö?"

"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi."

"Onko se paha sitten?"

"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun kanssasi."

"En sano, en", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei uskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain puhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.

Kun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.

"Sinun pitää ottaa nämä", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa puolukat uudelle ystävälleen. "Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä pakkasen panemia."

"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.

"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"

"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.

Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi väkisinkin kertojasta pitää.

Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.

Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa, mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa rauhoittumaan.

Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan, mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten opettajatar lakkasi pyytämästä.

Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia, että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.

Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.

Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä, hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.

"Sääli tyttöä", sanoivat toiset. "Jumala varjelkoon viatonta", lisäsi rovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja Alma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.

Pitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti arveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella. Jumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha. Ja kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin, ensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin Alman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin seurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä, mutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.

Kun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja, tahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma koetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli, ettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen toistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan mielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.

Alma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu, mutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa Annin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa ollessa kun olivat leikkineet "Tuhkimoa", "Zoea eli muuttumista" ja muita, mitä vanhasta "Pääskysestä" olivat löytäneet.

Mahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut, oli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. — Ja se Anni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket punoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!

Mutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi. Eihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos ei siitä, että salassa pitivät. — —

Alman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä kotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia vähitellen unohtui.

* * * * *

Kun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että toveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan uskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa ja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.

Isä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä Antinkin matkaan.

"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan", arveli isä.

"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan metsistyy, jos ei koskaan toisia näe."

Äiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä lujaan, niin että se katkesi.

"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä. "Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle viedään?"

Antti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen mustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen kätensä.

"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki pojat."

Isäntä rupesi nauramaan. "Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta heitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin ajaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle kunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?"

"Eikö kaikki pojat sitten tappele?" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään isään.

"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin. Ymmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin ruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea."

Antti katsoi hetken arvellen isään. "Anni saa lukea", sanoi hän sitten päättävästi. "Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan."

"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.

Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän hennoisi niitä kahlita?

Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle. Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin Annista.

Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten lähdettiin.

Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa, ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.

Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää. Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"

Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään. Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti asettumaan paikoillensa.

Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa ja virsi aloitettiin.

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." — —

Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven, jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat kertaantuivat.

Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama yhteinen ja suuri ilo.

Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.

Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja, jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa. Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä, ja hiljainen kuiskaus — useimmiten ruotsinkielinen — osoitti, että huomioita tehtiin.

"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi "hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton Anni nousi vastaamaan.

"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?] kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.

Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi", ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan eteen laulua alkamaan.

"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."

"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän minullakin silmät on."

"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.

Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan päästötodistuksensa.

"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.

Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.

8.

Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa, rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi, pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä mielipahaa saa.

Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona. Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti Annin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut odottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen ollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti jumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli raamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se hänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse tahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä alkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.

"Kuules mamma", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, "nyt meillä jo on matkatuumat selvillä Annin kanssa."

Anni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. "Äiti, äiti kulta, miten minä olen iloinen!"

"Siitäkö, että pääset kotoa pois?"

"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä vieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja, ihmiselämää ja kaikkea! — Se on kuin satua, aivan kuin satua!"

Anni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi kamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle, että nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi hän jo ovelta uutisen hänelle.

Antti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat Annin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.

"Minäkin tahtoisin mukaan", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.

"Kyllä sinä vielä ennätät", lohdutteli äiti. "Isäkin on matkustanut niin paljon. Kyllä sinäkin pääset."

"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö." "Anni on sinua vanhempi ja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti läksysi, niin kyllä vielä pääset", lohdutteli äiti.

"Mitä sinä poika mökötät", sanoi isä kamarin ovelta. "Ei tuollaisia vielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea samoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen työhönkin. — Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät kuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön niin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella."

"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?" Antti oli kuunnellut korvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että unohti koko äskeisen harminsa.

"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin tämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti."

"Menetkö sinä merille nytkin?" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi käymään.

"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin viedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään."

Antti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä kannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi, saisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä. Sillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli matkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli hyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.

"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt", sanoi Anni viimeisen edellisenä iltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. "Mutta onhan sinulla Antti!"

"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin iässä."

"Onko sitten tytöistä enemmän?"

"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit hiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle satuja tavailla."

"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni", sanoi Anni iloisesti, ja kaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.

Äiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. "Se johtui ehkä siitä", sanoi hän hiljaa, "että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin asioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä enemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut järkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin sielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin."

"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?" Anni katsoi ihmeissään äitiin.

"Niin, tulin tuota ajatelleeksi", vastasi äiti. "Mutta on sitä vikaa muuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka." Äiti aikoi kääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.

"Äiti", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. "Se oli sitten sinun ensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on tehnyt minut."

Äiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön. Miten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa loistivat!

"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain toisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni."

"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?"

"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein pyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen."

"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?"

"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon surua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. — Sinä tiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin talollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut helppo tulla toisiin oloihin. — — Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin menevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua vanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä rupesin ajattelemaan asiaa. — Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten päätin, mutta se oli raskas hetki."

Äiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. "Etkö sinä rakastanut, isää?" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.

"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet, isommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää jostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se vähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät, ymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko sydämestäni rakastaa ja helliä."

"Äiti, rakas äiti." Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Ja nyt sinä kuitenkin annat minun lähteä pois."

"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja oppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut."

"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta, eikö niin?"

"Toivotaan", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn kädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut. Mutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! — Ehkä johtui se siitä että Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun käyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin oudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten olisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.

"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet", sanoi äiti koettaen lyödä leikiksi. "Kun tulet takaisin, toivon, että olet suuri, ymmärtäväinen tyttö."

Mutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä valvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli puhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten se, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän siitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä pahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut. Tiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus tuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se Annille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että välistä oli pelännyt hänen äreyttään.

Annille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta, miten hän häntä rakastaisi, — nyt enemmän kuin koskaan ennen!

Kesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat kiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui syvään, rauhalliseen uneen.

Aamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi yötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.

"Joudupa nyt", muistutti äiti keittiön ovelta. "Tämä on sinulla viimeinen päivä täällä kotona."

Tuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.

Kun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi Anni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin lapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu, joka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa oli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä seitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti omaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli Annista hauskaa kuulla.

Martalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava hipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan ainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona riippui selkää pitkin.

Taas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena toivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan Jumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti kädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi kuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.

Rupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa kokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.

Kun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin. Äiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se tuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea ja menestystä, matkalle. — — Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän virsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän se vapisi.

"Päästä meitä pahasta", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu nyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä nauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät hyväilyt.

Anni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut, keskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän isän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla liiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui uudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan. Hän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä kahvihommissa.

Oli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa olevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti pisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski hevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen: "hyvästi ja onnea matkalle!"

Oli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä isältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa poikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja nälkäkin rupesi jo tuntumaan.

Anni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti ne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä halulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä varsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti isoäänistä nauruaan.

Oikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin toisiltaisia puheita. — Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä ehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen ja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi tahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain ja äityi pahemmaksi.

"Juo olutta, se lämmittää", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei olisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu vääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.

Kun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt, läksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni ja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.

Viimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan, ettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli heille tilat tekemään.

"Unikeko, unikeko", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti pystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä missä äiti oli! "Isä", sanoi hän hätäisesti, "isä." Mutta samassa muisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin tuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.

Yöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni peittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt ei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on asiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa. Hän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja huomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja sillä oikein kulkeakin.

Annilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan nauratti. "Sittenpähän saat nähdä", vastasi hän tavallisesti tai rupesi hän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän pilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli että olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän taakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei näkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä kysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi hakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan. Isä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin, kun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään, jossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni, pitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.

"Tövel, Tövel", huusi emäntä, mutta "Tövel". ei siitä välittänyt, hyppi vain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan, ja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia puhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas] sanonut. Siitä se nimensä oli saanut.

Mutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin nimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä, joka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli vähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi nauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta kertomaan!

Isä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan pieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen iltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja Annilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta sitten hän väsyi.

Seinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin oli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat kompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista se tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja ajatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. — Ehkä isä olikin ottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia talossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin, että mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu siitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..

Kun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin väsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä nukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.

Tövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä aamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi kovaäänisen: "Muistakaa jälkiänne."

Anni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut, kertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta isäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään, siksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja sitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut siellä ja isä sanoi, että "se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta eipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi."

Oli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa kievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan junan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä käski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen katsella minkälaista sielläkin oli.

Hiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita kiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut sitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa odotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi olla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa vaan ei huimaamaan rupeaisi!

Anni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen välissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua eteenpäin.

Hän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran: "Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!" Hän hypähti säikähtyneenä syrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti, että jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva mies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti luudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman kiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi kelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä, ja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän nousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa ei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta ja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin auttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi hän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.

"Kiitoksia", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.

"Ei kestä", sanoi taas herra iloisesti. "Siellä tulee kylmä ulkona. Hyvä kun tulitte sisään!"

"Minä odotin isää", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi, ettei vieras ollut kovinkaan peloittava.

"Missä isänne on?" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni lämmitteli.

"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee kohta."

"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä ajaneet pitkän matkan?"

"Ei tänään", selitti Anni. "Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti."

Samassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan. Vieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli ollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon vieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään ujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein sai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se oli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä Annistakin oli hauskaa ja mukavaa.

"Onko neiti ensi kertaa matkalla?" kysyi vieras hymyillen.

Se oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan punastuvansa.

"Ensi kertaa", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän sentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä! Mutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras. Ei hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran näköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän vanhempi. . "Minne nyt matka?" kysyi vieras taas, ja Anni unohti ujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.

Anni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän sukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja kertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta toukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa Annin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla käymään.

"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona", huomautti Anni miettiväisenä.

"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?"

"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu."

"Ja teidän pitää sinne?" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.

"Niin", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut rippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.

Samassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.

"Isä tulee", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.

"Ohoijaa, siinäkö sinä?" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan kuurassa. "Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on turkasen kylmää."

"Isä, isä, katso, juna tulee." Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki voima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota hän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin erilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen aivoissaan muodostunut.

"Tämä hevonen ei odota", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun astimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.

"Joudu joudu", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat tieltään.

Anni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen kytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että hän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi ja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen sieluunsa.

Molemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla vaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain, muodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä osastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin kuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.

Toisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt sohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi kuorsaten.

Kuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman vaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan ei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua puhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä makaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa, juuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori, kalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.

"Anni", isä tuuppasi takaa selkään. "Älä siihen jää. Ei sitä niin herroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa."

Anni heräsi kuin unesta. "Mene eteenpäin, mene", käski isä, ja Anni läksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli keltaiseksi maalatut puiset istumasijat.

"Jäädään tähän", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.

"Kah, tuttujakin täällä tapaa." Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan miehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan lähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa oleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.

Miten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän peloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset nyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi, mutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin tultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä saisivat.

Annille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä junamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään melkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.

Vasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille, mitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä, joita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui hänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä herroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän alkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa oli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki kuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti hän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.

Ne nukkuvat herrat matkustivat molemmat "asioissa". Ne olivat aivan sen näköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita, semmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän näköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja kun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä on tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on tyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin nuken ja iso sisko kauniin satukirjan.

Sillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan. Siellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu paljon.

Mutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan näköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja — —

Samassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.

"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin", sanoi iloinen ääni; ja Anni kääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka tuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt oudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä tiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.

"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua enää muistakaan", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.

"Kyllä muistan", sanoi Anni hymyillen. "Nyt muistan, vaikk'en ensin."

"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?"

"Niin paljon", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän alkoi kertoa kaikkia näkemiään.

Hän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut, että vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen, että rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli tuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin sitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään. Hänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin kouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin kouluajoista ja sen ajan kokemista.

"Te olette ylioppilas?" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.

"En", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.

"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin maanmittarinoppilaaksi."

"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista", sanoi Anni vaistomaisesti etsien asian valopuolia.

"Kaunista", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja iloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.

"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja — ja — joka paikassa", sanoi hän päättävästi.

"Onko teidän kotinnekin kaunis?" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.

"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä. Mutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja lampi on tyyni."

"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me tapaamme toisemme sukulaistenne luona."

Anni pudisti päätään.

"Ei isä silloin enää ole siellä."

Vieras nousi. "Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa hyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä tapaamme."

Hän kumarsi, nosti lakkiansa ja sanoi vielä ovessa: "Näkemään asti!"

"Näkemään asti!" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi. Mutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin herätti vastakaikua Anninkin sydämessä.

"Kuka se oli tuo vieras?" kysyi isä myöhemmin heitettyään puhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.

Kuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.

"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit."

Anni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras oli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa, ja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut siksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.

"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?"

"Ei", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.

"Jaa, jaa", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa. "Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin varoa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin kyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet."

"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa."

"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan."

"Tunnenpa kuitenkin", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän kanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että pettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen luotti. "Minä tunnen sen, tunnen sen", vakuutti hän itsekseen. Ja joka kerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin hyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen sisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.

"Tässä tulee asema kohta", sanoi isä, "ja silloin nousemme junasta."

Anni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen, että oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että heidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin yöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen vastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne yöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja sitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.

Kuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa retkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa. Kello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja taas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi viipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein joutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle suoraan suuren selän poikki.

Oli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja niin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö oli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia nousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan pimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili ja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa jotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien raskasta hengitystä.

"Minä kun autan." Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että läsähti ja ärjäisi: "Matkustavaisia, kuuletteko!" Pimeästä kuului liikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi käsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven ja raapasi valkeata tikulla. "Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee huoneeseen", sanoi hän äreästi.

Annia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken oli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan vaikutuksen.

Tulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että porstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin kotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen täällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää pitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä kirves.

Taas uusi tikku! — — Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.

Huone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli pienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita, siksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt kynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi huoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti nukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain ajatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin hän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden pesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun hirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun odotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.

"Uskallankohan sammuttaa kynttilän", ajatteli Anni. "Hyi kuinka ne miehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä, jos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja — ja — —"

Ensi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.

Kuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui kauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin palaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä kuin sammuisi siihen paikkaan.

"Parasta on nukkua", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan mitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi sitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun kaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän ihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin monena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin kodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla ja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän peloittavan synkkään yökortteeriin.

Annia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät ajatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että jos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa alkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet — hänet, jonka oli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.