Front matter (continued 6)

Martta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa sairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta eikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan pyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä vaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt hän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien kuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla, katkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin sirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi syntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. — —

Silloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän väliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään. Hän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on pyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja Martta oli heti saapuvilla.

"Sinäkö siellä oletkin?" Isäntä näytti hämmästyvän. "No, olkoon, paremman puutteessa. Auta nyt."

Martta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen hyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli huoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä, viaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.

Oli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä kai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli ollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. — Järkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut syytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa ollutkaan.

"Joko sinä menet?" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.

"Jos ei minua tarvita."

"Saisit edes lukea minulle vähän."

Martta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä tuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään, vuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja asettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä lukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa iskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet. Kirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä rupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. — — Silloin siirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan, silmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana vähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt hän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi hoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija, kuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä raskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.

"Juomista", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.

Emäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi ja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton. Silloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.

"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?"

Martta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää, mutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan vettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.

Emäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä. Silmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat itkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan sen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi kuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että kannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa, eikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin, kaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka arvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee. Mitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.

Kerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä toiselta kaikkea riistä. — Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä ajatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että hän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä juuri ikävöikin, — — Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän itsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta nauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista, se lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja joka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta joka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin rikkaaksi ja onnelliseksi. — —

Sydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma, hirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille lapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko se ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli, ettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset näkivät ainaista nälkää?

Martan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä jokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä. Mutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat pisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät sanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei hän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa, hän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa vastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen kadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut appivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö eikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista vihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän murtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.

Sen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli koolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten, kun se tuli, oli se raskas.

Emäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko apua, ja emäntä vastasi, että "kenties ne leivokset vieraille kelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut."

Sitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli vastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli juotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään. Hänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven suuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin veisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun kipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.

Martta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi, sen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko virrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai muut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin usein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita olevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi. Mutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään lähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut, mutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut, että toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa enemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan huonolla ruualla.

Ja sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!

"Äiti, äiti", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun olisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas jaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat puuttuvaisia niinkuin hän itsekin. — —

Papin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti karjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos. Tuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan juoksi luo. "Antti", hän oli aivan hengästynyt, "tahdotko sinä auttaa minua?"

Antti katsoi häneen ja se katse sanoi: "Vielä sinä kysyt?"

"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä." Martta tuskin sai sanat suustaan, hänellä oli sellainen hätä. — "Mutta minä en voi olla siellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä tule pahennusta?"

"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan." Hän nosti kädet silmilleen, kun Martta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.

Että sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut! Kovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen silmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: "minä olen mies, minä sanon heille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua". Mutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän mitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli eheää. "Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia päiviä suo." Niin oli hän sanonut.

Antti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään, mennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että Jumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.

Sillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla ajatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin sydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut — eikä Antin tähden tahtonutkaan — Teitossa itkeä. Mutta hänen perille päästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä olla heti, kun näki äidin.

Äiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.

"Äiti", kysyi hän vähän ajan perästä, "etkö sinä koskaan meidän lasten pienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen syntyneet?"

"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui." Leena teki kauniin pehmeän leppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän nopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin kääntyivät?

"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa eikä sopua." Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket hehkuivat ja silmät paloivat. "Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan olla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa. Tuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen."

"Ei niitä sitten paljon syntyisi." Äiti hymyili, vaikka se oli surunvoittoista. "Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta vuotta naimisissa."

Mutta silloin hyrähti Martta itkuun. "Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut ja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu. Minä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä."

Mutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. "Niin se on kuin virressä veisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy, niin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi." Äiti käänsi puheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.

Antti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen Martalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan läheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin toimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä iltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin mukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.

Martta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain päähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu toiseen vakaumukseen.

Oli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi. Eivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin rinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen, he kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan sitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.

"Paraiksi me tulimmekin", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri heidänkin sinne tullessaan.

Junalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli ensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.

"Niin laskee kuin orava puuhun." Martta nauroi. "Ei se ole ihme, jos vanhoja ihmisiä peloittaa."

He seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta tulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli Martalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken selittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: "Katso tuota kuinka hän meitä katselee."

Martta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan seisoivat.

Samassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä toveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta ennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä vastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.

"Ettekö te tunne minua enää? Minä epäilin ensin, mutta sitten tunsin Martan silmät. Ne muistuttavat Annia."

"Annia." Antti rupesi hämärästi aavistamaan, kenen kanssa oli puheissa.

Martta oli pikemmin tuntenut vieraan. "Pappilan entinen Alma neiti", sanoi hän iloisesti.

"Niin, ja tässä on mieheni. Ettekö tunne toisianne?"

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Väri vaihtui kummankin kasvoilla, katse kostui.

"Me tapasimme toisemme viimeksi haudalla." Antti ojensi kätensä vieraalle.

"Niin, minä en ole unohtanut teitä. Te olitte hyvä veli hänelle."

"Ja hän hyvä sisar minulle."

"Älkää luulko, että olen hänet unohtanut." Lehto otti vaimonsa käden.

"Hänen muistonsa on meille molemmille rakas, ja Anni se on, joka meidät yhteen vei." Alma ojensi kätensä Antille. "Anni ja se surun tie, jolla Jumala meidät luokseen johti."

"Vieläkö vanhempanne elävät?" kysyi Lehto.

Antti myönsi.

"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en jaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa minusta." Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli itsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai oliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka aina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi perussäveleenä.

"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa." Alma piti Martan kättä omassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä kovettunut, — Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi tehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas kerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. "Surujen tie on raskas kulkea", sanoi hän hiljaa, "mutta se on siunattu ja hyvä tie. Kyllä se vie perille."

"Siunattu ja hyvä tie!" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan korvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie silloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen avautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.

Hän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää. Katkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy siihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon ja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten jokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas toivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja siunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut, hän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa. Niin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä samoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki kulkivat edellä häntä kehoittaen.

Hänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä käynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko taistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.

Kauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa taisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret surutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi Martankin.

Juhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara ja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli kuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei unta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä vastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen asti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista vastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta ponnistelua, nujersi sen maahan.

Sitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat vaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi — Teiton isännän päivät olivat päättyneet.

Hautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne olivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat, että ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on haudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat, että ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset isot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet hautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen pantaisiin.

"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset", arvelivat jotkut nähdessään emännän.

Toiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen vanhaa.

Teiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli vaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi, näytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.

Ne päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen ääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli jaksanut ne kestää! — Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt pala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen, lahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman kynnyksellä. — — Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä ei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän sitä kosketti.

Niin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti tahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä päivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua mitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä, puhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.

Martta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa, ollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä vihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni kysymään voisiko auttaa.

Emäntä nousi koholle. "Kuka? Mitä? Sinäkö? Ei, ei. Mene nukkumaan vaan."

Martta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän meni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei voinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat, nuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.

Kaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli ollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi, että olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.

Mutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan siltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.

Kuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan pihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla. Joku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?

Rovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui hän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut pyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin Martalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran oli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.

Rovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt, että vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta, tämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä. Siten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi sen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun ansana.

Molemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se oli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.

Mutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli salissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli tärkeätä puhuttavaa.

Rovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän siellä viipyikin.

Kun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja Antin kamariin.

Siellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä, mutta silmistä loisti rauha.

"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton kateudessani ja katkeruudessani." Ääni murtui, mutta kädet tapailivat Antin ja Martan käsiä.

"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa." Antti koetti rauhoittaa.

"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän ylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä rukoilen teiltäkin laupeutta."

Silloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: "Äiti", sanoi hän, "äiti", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. "Rakas äiti, kaikki on unohdettu."

Rovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä siunattua sovinnon hetkeä viettämässä.

Mutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin suuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt saisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna ja siunaus sitä odottamassa.

* * * * *

Syksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja maantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä pelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera kokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää vaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän itse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt tappion.

Keväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli puhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu vieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa kansan säveltä:

"Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan, pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan."

"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä", sanoi hän Antille.

Silloin tunsi Antti, miten suuri rakkaus ja suuri onni täyttivät hänen sydämensä. "Kuka toi sen siunauksen tänne minun kotiini?" sanoi hän. "Kuka jaksoi toivoa ja rakastaa, kun minä jo väsyin? Kuka rohkaisi ja sovitti, kuka vaihtoi kirouksen siunaukseksi?"

"Jumala sen teki", sanoi Martta hiljaa.

Silloin heräsi lapsi ja äidistä näytti kuin olisi se hymyillyt. "Mennään mummon luo", sanoi hän, "ettei mummo ole yksin. Meidän ilomme on hänenkin ilonsa."