Front matter (continued 5)

"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta lapselle ovat kodin portit avoinna." Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan.

"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa." Anni hymyili onnellisena. "Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo tiedosta, että hän on matkalla."

Leena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa jaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. — —

Emäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista mielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja nöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille parhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut monta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle elämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten surutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä edestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden ajoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan. Sen täytyi joko sortua — antautua taistelutta ja sortua — tai pitää kiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa, muuten oli mennyttä kaikki.

Mistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi, mutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen aihetta ja syytä, niin eikö nyt?

Leenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän tunsi voimiensa vähenevän — vai olikohan varokeino ainoastaan — mutta seuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille pienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. "Säästä se Vilholle, jos sinä hänet tapaisit ennen minua", pyysi hän. Muuta ei sanonut.

"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?" kysyi samassa äiti leikillisesti, astuen huoneeseen.

Anni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta kun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän ajatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti kertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta sitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä Annille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen ja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä tallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.

Heti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä hän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.

Miten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut katsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla olisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän harson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa virttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.

"Ennen lauloi lintuni raikkaammin", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.

"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut", lohdutteli äiti. "Jos lie lintusikin vähän väsähtänyt."

Anni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että vaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi sittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.

"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen riippui", sanoi Anni seuraavana päivänä.

"Voinhan sen viedä sinne", sanoi äiti, "mutta mitenkä sinä sitä sitten näet?"

"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?"

Äiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se siis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä takaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin ottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille tuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen omaista!

"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. "Me teimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi ja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone." "Kyllä hän vaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?" "En, en, jahka nyt ennätämme." Äiti aikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi huoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti tuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi, ja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.

"Kyllähän minäkin", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään katsomaan.

"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!" Anni sanoi sen melkein ylpeillen.

Kun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle paikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli tuotava lähemmä, aivan Annin viereen.

"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja", sanoi hän, salaa pyyhkäisten kyyneleen silmästään. "Miksi ei Vilho tule?"

Äiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut vastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui ja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin huulillaan.

"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin", lisäsi Anni itse. "Ja se tulee varmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu."

"Se tulee, kun Jumala sen suo", sanoi Antti tarttuen sisarensa kuihtuneeseen käteen.

Anni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen epätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen kirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: "kun Jumala sen suo". Sitten lisäsi hän hiljaa: "kiitoksia". Silmät painuivat sitten umpeen, ja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui hiljaiseen huokaukseen.

* * * * *

Päivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo enimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä täällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat mäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.

Kutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin harvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei ollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön muotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.

Mustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen koskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä Antin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.

Kaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin hautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä Annin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa sekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.

Kaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui salin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut keinutuoliin, "pappien tavalliseen paikkaan", kuten isäntä istumaan käskiessään huomautti.

Rovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut, ja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili monisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut, miten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. "Se oli kuin toista rotua", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen nenäliinaan, "aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka meidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut."

Isäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja kuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen, tutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen valvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi hautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se hänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo särjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties säästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä melkein näytti.

Rovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki kuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti hän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta, värisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.

Kun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi, ja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä kun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta tullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten viinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran levottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi kelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka Teitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi kysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten rovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi hän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta palaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian vainajan muistoksi.

Väki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille ruumisarkun viereen.

"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa", alkoi lukkari, ja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa syysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina kaukaiseen äänettömään metsään asti.

Kun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen jälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa ja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin esille.

Maa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden jono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä tulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen talon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.

Vasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan Antin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden joukosta.

Hitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin myötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo painumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät hevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten voimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.

Juuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos lujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten joukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut vierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut uteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa ensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja Anttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.

Ei kukaan omaisista huomannut vierasta. Virsi loppui ja rovasti alkoi puheensa. Hän kuvasi ajallisen elämän lyhyyttä ja sen vaivoja, jotka eivät säästä edes nuorta ja toivoa tihkuvaakaan. Hän kertoi, miten äkkiä oli keskeytynyt se kehitys, josta äiti, isä, omaiset ja ystävät paljon olivat toivoneet. Kysyen ja surren seisoivat kaikki tämän haudan äyräillä.

"Me emme ymmärrä, miksi näin kävi. Mutta elämänlanka katkesi Jumalan tahdosta, ja se tahto katsoo meidän korkeinta ja iäistä onneamme."

Useimmat haudalla olevista itkivät. Teittolainen pyyhki ahkeraan silmiään. Martan kyyneleet vuotivat virtana. Emäntä vain seisoi jäykkänä, kangistuneena, silmän kyyneltymättä miehensä vieressä. Ei itkenyt äiti, ei koivun juurella seisova vieras.

"Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" — — — "Jeesus Kristus Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä." — —

Mailleen painuvan päivän säteet tunkeutuivat juuri lehdettömien koivujen lomitse suoraan kummulle, jossa kansajoukko seisoi. Antti kohotti katseensa. Hän muisti Annin viime sanat, ja kyynel herahti silmiin.

Toimituksen päätyttyä rupesivat vieraat toinen toisensa perästä lähestymään hautaa, vielä kerran silmätäkseen sinne ja heittääkseen kourallisen multaa hautaan viime rakkaudenpalveluksena vainajalle. Kun se oli tehty, heilautti suntio lakkiaan antaen soittajille tapulissa merkin. Kellot helähtivät soimaan, mutta yhä vielä viipyi väkijoukko kummulla. Silloin tarttui suntio ja Antti lapioihin luodakseen haudan umpeen.

Vieras koivun juurella liikahti: "Antakaa minulle". Hän läheni suntiota. Antti herkesi luomasta. Hän katsoi vieraaseen. He eivät puhuneet sanaakaan, mutta heidän katseensa kohtasivat toisiaan ja he tunsivat toinen toisensa.

Hitaasti ja hiljaa luotiin hauta umpeen. Kun viimeiset lapiolliset multaa olivat kummulle painuneet ja vieras, lapio kädessään, pysähtyi Antin rinnalle, alkoi joku kansanjoukosta virren. Koko kansan paljous yhtyi hartaana siihen.

"Mun kuolo viepi iäiseen elohon autuaalliseen."

Auringon säteet vielä välkähtivät koivun rungolla kertoen elämästä ja ylösnousemuksesta. Silloin katsoi Antti vieraaseen ja heidän katseensa sumeni kyyneliin.

16.

Antti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä syvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas takaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona levynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta vihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa ja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui leivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin helmet pudota helähtelivät pilvistä päin.

Antti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä astuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli alkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut, miksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa hän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat esi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen kerran joutuvia.

Mutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten päästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa, kun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa työntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella, ei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi, kenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle rinnallensa, — — jos vaan saisi.

Antti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä vast'ikään oli ajatellut.

Vasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on kuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.

Niin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän, että muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen. Ei hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen monet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli ne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin tai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin tutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun rupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut, silloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa tahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja soutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa. Olihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä hän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella, joka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin; pahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt, siksi hän sitä hakemaan läksi.

Hän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa karkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen paremman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja elämää varten aiottua.

"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä", ajatteli hän painaessaan auran syvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se elämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu yksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta siellä tarjottiin kuitenkin runsaasti mitä annettiin, pahaa yhtä hyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä viehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton ja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen valtaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka vihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota varten hän on luotukin.

Tätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä arvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan sen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen kiirastulessa hän kasvoi mieheksi. — —

Näistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut kotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut tehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt tuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli kokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut, ja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.

"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan", oli Anni kerran sanonut. "Sitä minä en koskaan olisi voinut."

Silloin pudisti Antti päätään. "Sitä en uskalla ajatella vielä ainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja minä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni ajattelen minä nyt mieluimmiten."

Sitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa oli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa Amerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan niissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli häntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt olivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat turvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet koti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että Teitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja kylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.

Juuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut sellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa pellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että "on minullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa".

Kuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä, mitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo matkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi jotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi sen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille. Ja kun se oli valmis, toisti hän itselleen: "Se on minun, minun omani."

Hän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän siitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen aikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä kerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut, että kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se häneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus oli uhkaillut.

"Mutta entä jos sittenkin joutuisi", johtui Antille mieleen. — Hän käski hevosta. — Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka Anni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt toisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut mahdotonta.

Antti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä nyt sanoisi: "nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja ota omasi mistä tahdot". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka oli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada omakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä Viivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi ja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei keinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.

Mutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?

Anttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä voisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa olevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran rikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli korkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä tuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan koroillekin vielä korkoa kasvaisi. — Ja olihan Heilalassakin iloinen tytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut navettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi hänkin ehkä vaaliin sopinut.

Antti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista sieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin väkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.

Antti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie säveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan. Piirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se sukelsi ummesta esiin.

Kun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne tulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun asti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.

Ruuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan rivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen näkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.

Samassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja tähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle, tunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja palasi taas aittaan.

Laulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli hän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se pisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli niin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja voimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti kävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie tukkakin ihan harmaa jo?

Hän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli ruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli sen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen kuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä oli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun jokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.

Ja mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime aikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä hivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti. Hän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara pisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä ehkäistä.

Hänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se onni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut riittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti, ainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen selkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen suuruuteen.

Antti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli nähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin suru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin karttavin, milloin katkerin sanoin. "Olenhan minäkin sinun lapsesi", teki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän poika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin Anni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi äitiä harvemmin.

Nyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet panikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa toivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut? Niin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat vihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi vaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden elämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta hän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että tunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos hän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin ja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa siltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.

Äidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin tähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla rakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä keventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin olisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?

Antti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli kai mennyt tupaan askaroimaan.

Isä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan nojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli hänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt tautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä tuntea, äiti tiettävästi eniten.

Pitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi kodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli koettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten haihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja enemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki sekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien paljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän oli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen. Mitä siitä sitten, jos isä sanoikin.

"Pian perintösi menee", sanoi isä kerran, "jos aiot tämmöistä tapaa pitää."

"Ei se raha ole kaivoon viskattu", sanoi Antti tasaisesti.

Mutta äiti nousi äkkiä. "Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä aina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni."

"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon ymmärrät."

"Ja sen kirouksen myöskin."

Mutta silloin kavahti isäntä sängyssä pystyyn. "Oletko sinä suunniltasi. Mitä se tuo on merkitsevinään. Häh?"

"Onpahan vaan. Kai sinäkin vielä lastasi muistat."

"Kai vähän paremmin kuin sinä, koska sinä luulet, että raha hänet tappoi."

"Riita rahasta ja rakkaudesta."

"Älä valehtele. Sinä olit ihan samaa mieltä, mutta niinhän se paratiisista asti on ollut, että te vaimoihmiset aina syydätte syyt miehen niskaan."

"Ei minun aikani pipliassa sillä lailla seisonut", sanoi emäntä hiljaa, mutta isäntä ei kuullut hänen sanojaan. Hän oli niin suuttunut, että silmä iski tulta ja veri oli syöksynyt kasvoihin.

"Kun ette saisi miestä koskaan kidutettavaksenne", ähki hän.

"Hyvä kai se meille." Emäntä huokasi.

Antti oli lukevinaan sanomalehtiä. Mutta vaikka hän olikin mies, olisi tämä sanakiista tuskin voinut naisen sydäntä sen pahemmin raadella kuin hänen tällä kertaa.

Äidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän tyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi häntä jollain tavoin auttaa.

Illemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta Antin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.

Nytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä köpittävän edestakaisin pihalla. "Semmoista siitä sitten taas tulee, kun minä rupean Martasta puhumaan", ajatteli hän. "Ei tahdo toinen eikä toinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille."

Antti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan. Se ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä. Sentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.

"So, so, astuhan", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että äkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli hetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja läksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.

Mutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin nähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se oli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään ja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten syksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein päässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään. Pitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. — Mutta nyt oli kevät —: —

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän päättävästi. "Hän on ainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja ainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut kyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet."

Hän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö lie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt. Esteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein vapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.

— Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun este vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja miten saisi tavata Marttaa.

Jos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos hän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin isäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei hän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.

Sitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän kirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he saisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä karttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.

Antin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei siis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.

Ei kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili enimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä pienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa heille.

"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin" päätti hän itsekseen kesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli kuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu. Tapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi — —

Hän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän pysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?

Nyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa ja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta. Muutamin harppauksin hän oli luona.

Martta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin siihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa takaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. "Martta, sinä et saa!"

"Minun täytyy."

"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja väistynyt. Nyt täytyy saada puhua."

"Ilman vanhempiesi lupaako?"

"Vielä minä sen luvan hankin."

"Sinä et tunne heitä." Martta kääntyi poispäin.

"Kuules Martta", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi silmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa seisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan lehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen kulmillaan.

"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?"

Martta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja nekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. "En."

"Et millään ehdolla?"

"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä." Hän kävi vakavaksi siinä samassa.

Antti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen vastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi leikkiä ja sanoisi että "en". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et rakasta, täytyy sinun ottaa minut." Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi, että jo itsekin rupesi käymään totiseksi.

"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää. Vanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa."

"Siunaus", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta. "Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa."

"Älä puhu niin kauheita."

"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen vanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa."

"Ei tavara ole pahaksi." Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä tyynenä. "Sillä voi tehdä niin paljon hyvää."

"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?" Antin ääni oli kova.

"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo ole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia."

"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon."

"Mökin lapsen, piikatyttösen." Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän tunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana pysyä, "Sinun täytyy antaa minun mennä", sanoi hän hätäisesti, "sinä et tiedä mitä teet."

"Minä tiedän." Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. "Minä tahdon, että se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun sydämeeni." Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.

Martta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat tuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä kysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen sydämeensä soittivat.

Antti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut puhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. "Minä tunnen, että sinä voitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua asiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun voin." Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. "Nyt olet vapaa", sanoi hän ja koetti naurahtaa, "vapaa menemään luotani."

Silloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi ainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet enempää.

"Hyvästi", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.

Antti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. "Piikatyttö, mökin lapsi", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta paisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja jalosukuisia jalompi.

Siitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää Anttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat, olivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä. Martta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä, että hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt rakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä tarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja valmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.

Antti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä vanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella ja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet punoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli vanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi se, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.

Antin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan siitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja parhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama, ja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja omaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia tarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin kauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot päästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa vähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu, sanoo että "onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin. Antakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon teille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva."

Äidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän oli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä eikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle olemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti. Menneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala palalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän poimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin kuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut katkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi kaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se kevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää siitä, mitä oli tapahtunut.

Ja kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden muistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli mielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin jättämiä pieniä muistoja. "Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan silloin olisin tiennyt." Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.

Suru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi hän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä poikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua lopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo jo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne, missä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin toivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta jättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja toivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ——. Hän oli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia. Siksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää yksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.

Äiti ei ollut nähnyt Anttia Martan seurassa kertaakaan Annin kuuleman jälkeen. Sekin vaikutti sen, ettei hän omaa suruaan hauteessaan tullut ajatelleeksikaan, että Antti ajatteli muuta kuin Teiton viljelyksien parantamista ja niitä sanomalehtiä, joita hän yhtenään lueskeli.

Jonkun kerran, kun Antti talven kuluessa oli ollut nuorisoseuran kokouksissa ja kutsuvieraana isommissa perhejuhlissa, oli isä kyllä hänelle pistellyt, että eikö sieltä emäntää löydy. Mutta Antti oli aina lyönyt leikiksi. Kerrankin hän rupesi ilvehtien kertomaan, että "oli niitä kymmenen vaalissa", mutta ei tiennyt kenen ottaa. Hän esitti kaikki kymmenen isälle höystäen kuvauksensa heistä sellaisilla sukkeluuksilla, että kaikkien täytyi nauraa.

"Ei Antti kotipuolesta löydä sopivaa", ajatteli äiti silloin. "Kunhan hän nyt Martan unohtaa kokonaan, hakee hän omakseen paremman ja kauempaa kuin muut."

Äidin tuli jo hyvä mieli siitä, että oli osannut niin taitavasti järjestää kaikki. Ei hän ollut Antille koskaan ollut kova. Oli vain osannut toimittaa Martan pois talosta oikeaan aikaan. Antti oli siksi hyvä, että kannatti hänen saada hyvä toverikin. Hän oli matkallaan oppinut paljon ja sitten kotiin tultuaankin lueskellut kaikki maailman kirjat, niin että keskusteli kuin mikähän lukumies sekä papin että muiden herrojen kanssa. Ja kuinka hyvä hän pitkin talveakin oli ollut, tasainen ja auttavainen, vaikka näkihän sen jokainen, ettei hänellä Teitossa mitään iloa ollut.

Oli kuin koko talon arvo olisi kohonnut sitten, kun Antti tuli kotiin ja otti asiat ohjatakseen. Vieraitakin kävi enemmän kuin koskaan ennen, isäntämiehiä, jotka tulivat juttuamaan Antin kanssa, ja emäntiä, jotka tulivat yksin tai tyttärineen kuulostamaan, miten Teitossa voitiin.

Emäntä otti heidät jäykänlaisesti vastaan. Eihän noita ennen usein oltu nähty, mikä erinomainen osanotto heitä nyt käytti talossa? Hän heitä ei ainakaan tarvinnut enemmän kuin ennenkään, mutta täytyi hänen Antin tähden heitä ottaa vastaan. — Ja se ajatus hiveli sydäntä, että täytyipä vieraiden vaan tulla, tekeytyä ystävälliseksi ja köyristää selkäänsä, vaikka ennen niin olivat halveksineet.

Kun Antti joskus lähti kotoa pois, kysyi äiti harvoin, minne hän oli menossa. Ellei hän itsestään sitä ilmaissut, sai se jäädä. Mutta kerran elokuun alkupäivinä nähdessään, että Antti oli lähdössä jonnekin, sattui äiti kysymään minne matka. Häntä hämmästytti se, että Antti oli kuin työhön lähdössä, vaikka olikin erityisesti siistiytynyt. Hänellä oli leveä, suuri vyö päällään, vaalea kotikutoinen puku ja alla kirjava kaulukseton paita.

"Lähden tuonne Mäntyvaaran talkooseen." Antti vetäisi vyön lujemmalle ja rupesi etsimään lakkia.

"Mitä ihmettä sinä talkooseen?" Äiti katsoi pitkään.

"Leikkaamaan ruista niinkuin muutkin. Meillä kun on jo korjattu, joudan kyläntöihinkin."

"Sinä?" Äiti katsoi taas pitkään. "Sopisi sinun paremmin muuta tehdä."

"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?"

"Sinä olet siihen liiankin hyvä."

"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi minulle häpeäksi!" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin. "Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja itseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä tahtoisikaan, äiti?" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla kajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.

"Sinä olet lukenut niin paljon." Äiti vältti hänen katsettaan.

"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa."

"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä kasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut."

"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet opettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta. Se halu ei kuole maatöissä." Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja helläksi.

"Niin, niin, mene vaan." Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun Antti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä vilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen ovella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo väkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että "tuosta, tulee vielä vanhusten ilo ja turva". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni, sillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä, eikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. "Tiedänhän minä sen, kun oma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se olisikin minun surmani."

Emäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan näkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään. Silloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi kerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää —

* * * * *

Mäntyvaaran talo sijaitsi vähän matkaa kirkolta, järven toisella puolen samanne päin kuin herraskartano, jossa Martta palveli. Ajettuaan kirkolta vielä vähän matkaa, jätti Antti hevosensa läheiseen taloon, pyysi venettä lainaksi ja souti selän poikki. Rantaan laskiessaan juolahti hänelle heti mieleen tarkastaa veneitä, että voisiko niistä arvata, oliko Martta tullut talkooseen vai ei. Herraskartanon venettä ei siellä näkynyt, mutta saattoihan olla väkeä lähitienoolta, joiden kanssa Martta oli tullut.

Antti korjasi airot tuhdon alle, veti veneen maalle ja pisti nutun, jonka soutaessaan oli riisunut, taas päälleen. Sitten rupesi hän astumaan ylös pitkin pengertä suoraan pellolle, joka erotti talon rannasta.

Väkeä näkyi olevan paljon koolla. Kaikesta päättäen oli heillä määränä saada sinä iltana koko pelto leikatuksi, sillä he tekivät työtä kaikki kuin kilvan. Miehet olivat lakittomin päin ja paitahihasillaan. Naisten huivit paistoivat kirjavina kuhilaiden laella. Pellon laitaan, jo leikatulle sarakkeelle, oli nostettu pöytä ja siihen kannettu kahvit ja vehnäset, joilla leikkuuväkeä kestittiin. Talon nuoret tyttäret kulkivat paikasta toiseen tarjoellen työntekijöille voileipiä, pitkiä, paksuja leipäviipaleita, joille oli voita sivuttu ja joita sitten oli ladottu toinen toisensa päälle korit kukkuroilleen.

Kun Antti rannastapäin nousi pellolle, erotti isännän silmä hänet kohta. Ihmeissään hän katseli hetken, oliko oikeassa vai erehtyikö, mutta sitten hän läksi astua kipittämään vierasta vastaan.

Mäntyvaaran isäntä oli oikein vanhan kansan mies, hidas, harvasanainen ja yksinkertainen tavoiltaan. Hän oli kooltaan lyhyenläntä, mutta tanakkatekoinen. Tukka, joka oli keskeltä jakauksella, oli pitkänpuoleinen ja sileä kuin olisi sileäksi nuoltu. Kun hän tuli Antin kohdalle, ojensi hän kättä, kohottaen toisen pyyhkäisemään ohimoa, kun ei ollut lakkia, jota nostaa.

"Kiitoksia. Mitä isännälle kuuluu?"

"Eipä erinäistä. Ei ole vaan meillä ehditty niinkuin Teitossa. Siellä kai on jo rukiit kuhilailla?"

"Johan ne tuli. Sattui kaunis talkooilma teille. Kyllä nyt kelpaa leikata."

"Eihän nuori isäntä sentään mahda?" — Ukko hymähti ja katsoa luimisti kulmainsa alta.

"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan. Mennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?"

"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne nuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia."

"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi heiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt."

Ukko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. "Niinhän ne mainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä."

Antti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin mukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo oli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus siitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden edesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein kaikki asiat.

Mäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun kahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.

Jo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin erottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet etäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä voisi siirtyä sinne asti.

"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni", huomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja rupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia ja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin se sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa sarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren sahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti voi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.

Martta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi ilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta paljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin tällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla oli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. — Eihän sitä heille usein suotu.

Leikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo siitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä nouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli kuin piiska kintereillä.

"Kunhan ei vain tulisi ukonilma", arveli muuan leikkuumiehistä.

"Hikevätä onkin ollut tänään", säestivät toiset. "Mitenkä minä silloin pääsen kotiin?" kuiskasi Martta puoliääneen.

"Odotat täällä." Antti katsoi häneen veitikka suupielessä.

"Ei, sitä minä en voi. Lupasin rouvalle olla kotona kello kymmenen."

"Mikä ihmeen hätä heillä tänä iltana?"

"Herrasväki lähti itse kylään ja rouva luottaa minuun. Sanoi, että on turvallisempi, jos tietää että olen kotona."

Antti avasi huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta samassa nielaisi hän sen sanottavan ja vastasi vaan: "Kyllä minä siinä tapauksessa siitä huolen pidän."

"Ei nyt sovi lähteä", esteli isäntä, kun Antti teki lähtöä. "Nythän paraiksi ovat saaneet ruoan pöytään ja tuolta nousee aika jumalanilma. Ruoatkin olivat pöytineen päivineen pihalta korjattavat takaisin tupaan. — Tottakai isäntä nyt ruoalle jää?"

"Kyllä minun nyt on lähteminen." Antti piteli lakkia toisessa kädessä ojentaen toisen isännälle. "Vanhukset siellä kotona ehkä ovat peloissaan tämmöisellä ilmalla, ja sitten voin auttaa tätä naapurinkin tytärtä, joka palvelee Vik'in kartanossa. Isäntäväki taitaa olla poissa, ja hän oli luvannut tulla kotiin kymmeneksi."

Isäntä katsoi veräjälle, jonka suulla Martta seisoi. Mutta Martta oli kääntynyt selin puhujiin eikä isäntä saanut katsotuksi, minkä näköinen hän oli. Eihän se niin tähdellistä ollutkaan, mutta olisi vain muuten ollut mukavaa nähdä, ketä nuori isäntä oli niin halukas saattelemaan.

"Voisihan täältä meiltäkin", ehdotteli hän silmiään vilkutellen, "panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan."

"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä", Antin ääni oli huoleton. "Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo."

"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?"

"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa." Antti astui pari syltä pois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. "Isäntä hoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida tällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä."

"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän täällä saattomiehiä kai on?"

Isäntä raapasi korvallistaan. "Mutta tuolta kun nousee oikein paha pilvi ja sitten on juuri iltasen aika — —." Isäntä koetti puhuessaan turhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin katsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi. Hänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka menossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.

"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?" Mäntyvaaran isäntä ei tietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan. "Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo taisi luvatakin."

"Miks'en minä", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi naurattamaan. "Samassahan se menee."

"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan." Isäntä pudisti päätään.

"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan."

Ehdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä niin että isäntäkin sen vielä kuuli: "No kiireesti nyt." Sitten hän lisäsi nopeaan ja hiljemmin: "Tule jäljessä, minä astun vähän edellä. Tuo ukko kai pitää meitä silmällä."

Antti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli hiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin ja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten. Häntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti oli häntä varoittanut. — Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten hampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut kovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti kaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto oli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa. Muuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.

Toveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla, jätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira ymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen loikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia vastaan. "Kuules sinä", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia, "mitenkähän me tässä toimeen tulemme?" Hän katsoi huolestuneena järvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.

"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?" Antti katsoi kysyvästi Marttaan, joka paraiksi rantaan ehti.

"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo."

"Mennään sitten Jumalan nimessä." Hän työnsi veneen vesille, käski Martan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa, ja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.

"Tästä tulee kova ottelu." Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen suorassa.

"Peloittaako sinua?" kysyi Antti.

"Ei."

"Eikö ensinkään?"

"Vähän vain."

Sade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi kuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla kimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli mustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat jyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.

"Hiljaa, Toveri, hiljaa!" Martta painoi koiran takaisin veneen pohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta ulvahti Toveri.

"Se on ilkeätä tuo!" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat hänen sydäntään.

"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!"

"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko."

"Silläpä se laineille nouseekin."

He eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ suoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin lähellä rantaa.

"Tässä se vielä pahin!" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli. "Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot."

Anttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. "Ainahan se satamaan laskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut." Hän tunsi, että kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään välimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene sattuisi kaatumaan.

"Nyt tulee tuulen puuska!" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui taas airoihin.

Kuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan kuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa vaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa, kun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen jättiläislaine vyöryen.

Martta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki yhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.

Antista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei huomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi jalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja niin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat kuin ratketakseen.

Tuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti kuin käden viskaamana niemen kärkeen.

Läpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä. Laineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä vasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut läkähtymäisillään.

"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi." Viimein sai hän puhuttua, ja se helpotti.

Martta tunsi, että hän vapisi. "Kiitoksia", sanoi hän hiljaa, "kiitoksia."

Kun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät he astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta iloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin piehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi harmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja ukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.

Martta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva heidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa, mutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin, jaksaisihan sitä silloin.

"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty." Antti huokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin ponnistusta.

Martta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä, ja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin uponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita avoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt heidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä sittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti — —.

Hänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän oli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti oli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli venettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen rakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!

"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille", sanoi Antti, kun he tienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.

"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa", huomautti Martta.

"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan."

"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?"

"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla — — vaikka aallot ärjyisivätkin." Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.

"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät — —"

Hän ei saanut viime sanoja sanotuksi.

Silloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he pääsisivät satamaan: "Jumala venettä viepi", sanoi hän ja tarttui Martan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli poskilta poissa.

Ja Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee hänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on rinnalleen pyytänyt. — Mutta eikö hän sitä tahtoisi?

Hän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.

"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa", sanoi hän, ja ne sanat ne raikuivat.

17.

Kun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä vuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän oli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi vilustuttuaan työstä tullessaan.

Martta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja äiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat, olivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko työtä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?

"Vieläkö muuta kuuluu?" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän päänalusta. "Vielähän pikkuisen."

Äiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain erikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista. Kyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet hyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu ja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin, kun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua vanhemmilleenkin.

"Ei siitä mitään tule", sanoi isä yksikantaan.

"Miks'ei, isä?"

"Minä tunnen sen suvun."

"Mutta minä tunnen Antin." Martan sanoissa helähti rakkauden täysi luottamus.

"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä poika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa."

Äitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen ainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten lapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun tiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa, kävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.

"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!" Leena kuivasi silmiään esiliinan nurkkaan. "Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit jalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi."

"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita."

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja huokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn. Hän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta. Viimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi puhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.

Se ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika, toinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin, että perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.

Ennen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan isän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis, muhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain alla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat rantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa oli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku kaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.

Mutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli enimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin ja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti pojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että isä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli äiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan, itki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten lomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa pienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään ja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat toiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin ajamaan. — Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. — Tiellä oli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli, paitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä saada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton nykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän kielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi. Köyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut isäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. — Isää kasvatettiin huutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli ollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen olisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa vastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. — —

Isää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. "Semmoiset ne ovat meidän välimme", sai hän vaivalla sanotuksi.

"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?"

"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja halveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö antaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta minä en voi." — —

"Isä, isä!" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea tuskanhiestä.

"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat." Leenan kädet kytkeytyivät ristiin. "Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia jo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin raskaaksi."

"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia." Martta tunsi, että nyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä ja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten rumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista ihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo taistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous enää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.

"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy." Äiti huokasi syvään.

"Minä en voi, minä en voi", mutisi isä.

Silloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. "Isä, ethän sinä minulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää."

Isä ei vastannut.

"Eihän äitikään pelännyt eikä väistynyt, vaikka sinä olit köyhä."

Silloin isän käsi vavahti. "Jos se niin olla pitää — —"

"Ja jos sinä uskallat, lapsi." Äiti kumartui Martan puoleen. Silloin Martta painoi päänsä äidin polvelle niinkuin ennen pienenä ollessaan ja sanoi hiljaa: "Uskallan, kun sinä neuvot ja rukoilet."

Antin puhe Teitossa päättyi lyhempään. Isä rupesi nauramaan ja kysyi, eikö Antti sitä tiennyt, että piikatytön varalta oli isä hänet kasvattanutkin. Äiti ei sanonut mitään, kuunteli vain ja nousi sitten poistuakseen. Mutta Antti pysäytti hänet. "Ette saa mennä, äiti. Minä olen puhunut asiani, eikä se minun puolestani muutu. Jos tahdotte miniän, otan Martan. Jos ette siihen suostu, ette ainakaan mieltäni saa muuttumaan enemmän kuin Anninkaan mieli muuttui."

Äiti kalpeni. Osasipa poika armottomasti iskeä, tähdätä juuri kipeimpään kohtaan ja niin kylmäverisesti, niin uhmaavasti kuin ei hänellä tunnetta olisi ollutkaan.

Niin oli kuin äiti oli ajatellut. Kun tulee oma tahto ja omat toiveet mieleen, silloin ei se mitään maksa, vaikka äiti olisikin sydänverensä lapsen tähden vuodattanut.

Antti nousi ja lähti huoneesta. Hän oli sanonut sanottavansa eikä enää tahtonut puhetta jatkaa. Isä ja äitikään eivät siitä sen pitemmälle puhuneet, mutta painostavaksi kävi siitä puoleen taas elämä Teitossa. Työt tehtiin, askareet toimitettiin niinkuin ennen, mutta iloista sanaa ei usein kuultu. Isäntä käydä kompuroi sauvansa nojassa, tarkasteli kaikkea, moitti ja riiteli, kun vaan aihetta sai vaikka neulan silmästä, ja asettui vasta, kun Antti ehti selittämään, miksi nyt oli tehty toisinpäin kuin isän ollessa käskijänä.

Kykenevä ja rivakka se oli tuo Antti. Välistä ihan isää harmitti, että poika aina oli oikeassa. Ei se ihme sitten, että hän oli niin itsetietoinen. Koko hänen olentonsa toisti sitä yhtä ja samaa: "Tämä on oikein, näin se on tehtävä, ja näin minä sen teen." — Mutta toisen kerran taas, kun isäntä olisi suonut pojan osoittavan mahtiaan, oli hän kuin ei sitä olisi ollutkaan. Annas vaan, kun tupaan tuli työn hakija tahi avunkerjääjä, silloin istui nuori isäntä penkillä ja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, katsoi silmiin, kuin puhki nähdäkseen ja voidakseen päättää, mitä miehiä tuo avunpyytäjä oli, oliko tosi tarpeessa vai ei, ja miten olisi autettava. Ja sitten sitä pantiin keitot ja puurot pöydälle ja autettiin ruualla, jos ei muulla sopinut auttaa.

"Hunningolle se vie tällainen komento", vakuutteli isäntä kymmeniä kertoja, mutta Antti vain sanoi, että kun hän tekee työt ja pitää huolen kaikesta, tahtoo hän oikeuden menetelläkin niinkuin hyväksi näkee.

"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty", murisi isä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti menevän hyvin.

Syyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet puitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua piti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja hautauspäivä jo oli.

Raskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo kolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen, joko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?

Jospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut sellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo oli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan, vilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: "Tämä, katso tämä olisi nyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa."

Jos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi pitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille tai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?

"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan" oli Anni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta riittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja katkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut pyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi äidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta miten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan syrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan sydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? — —

Ja kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden — —?

Annin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen, jonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti tahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin suruineen ja sydäntaisteluineen.

Kun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä makasi. "Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät", sanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.

"Niinhän se taisi olla."

"Oletko sinä ajatellut Anttia?" kysyi emäntä äkkiä.

"Mitä minä tuosta?"

"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?"

"Sen piikatytön ottamiseenko?"

"Niin, Martan."

Isäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. "Siinäpä se. Milloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan, niin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks käännetään kelkka."

"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän voimat siihen on mennyt."

"No, mitä sitä sitten ajattelee?" "Täytyyhän sitä, jos se hyväksi olisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle rauhaa suonut."

"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi", sanoa tokaisi isäntä ja kääntyi kyljelleen seinään päin.

Puhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän mieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat välillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa. Kun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä tarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen, joka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä luki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin maisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun luuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli hän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi käskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. — —

Varmasti, niinkuin toinen toistaan seuraava vesipisara vähitellen uurtautuu kallionkin halki, uurtivat nämä ajatukset jälkensä isännän mieleen. Sopisihan hänen vaikka mukautuakin. Eihän siitä tosin kunniaa talolle koitunut, mutta Antti oli jo siksi arvossapidetty ja talo siksi hyvässä kunnossa, että pysyisi sen kunnia pystyssä, vaikka miniäksi tulisi köyhä mökkiläisen tytär. Itsehän isäntä oli häntä eteenpäin auttanut ja luonaan pitänyt, niin että tyttö oli koulut käynyt ja opit oppinut rinnan Annin ja Antin kanssa. Kiitollisuudenvelassahan tyttö oli joka suhteessa. Ei hänen sopisi vaatia eikä määräillä, kun taloon tulisi. Tuntisi heti alussa, että armosta hän tänne on otettu, ja koettaisi nöyrällä palvelevaisuudellaan sovittaa köyhyyttään. Sellainen jumalisten vanhempien lapsi tässä olisikin hyvä olemassa. Ei toisi turhaa koreilemista eikä kaikkia uudenaikaisia tapoja, vaatimuksia ja hullutuksia tullessaan. Ehkäpä Antti oli huomannut senkin asian laidan ja siitäkin syystä pysyi niin lujana. Kyllä vaan se poika tiesi, mitä teki. Ei se suotta ollut isänsä poika.

"Vieläkö sinä sitä piikatyttöä ajattelet?" kysäisi isä äkkiä Antilta eräänä iltana vähää ennen joulua. Antille nousi tumma puna kasvoihin ja levisi hiusrajaan asti.

"Jos isä aiotte puhua Martasta, niin puhukaa oikein; ei pilkalla eikä ivalla."

"Enhän minä, kysyin vaan, että vieläkö ottaisit?"

"Turha on sitä kysyä. Ei minun mieleni muutu."

"Kah, pitänee se sitten ottaa tänne", sanoi isäntä ja koetti nauraa. "Aika käy niin pitkäksi, kun sinäkin vaan olla jurotat kuin mikäkin erakko."

Antti kääntyi ovelle päin. Hän oli avauksesta kuullut, että äiti oli tullut sisään. Hän kääntyi äitiin päin. "Mitä äiti sanoo?"

"Eipä minulla tässä sanomista." Ääni oli kolea. Mutta samassa se murtui ja rupesi värisemään. "Kun vain olisi sinulle onneksi", sai hän sanotuksi niin hiljaa, että Antti sen yksin kuuli.

"Kiitoksia, isä, kiitoksia, äiti! Nyt vasta hyvän teitte." Hän ponnahti pystyyn kuin ilonsa nostamana. "Uudesta vuodesta alkaen uusi elämä täällä, eikös niin?"

Isä ja poika rupesivat puhumaan ulkonaisista asioista ja niiden järjestämisestä. Äiti pujahti yksin pirttiin, heitti siellä ison huivin hartioilleen ja hiipi ulos.

Kuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki. Lumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä kuin kuolleen kasvot.

Emäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta hänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! — —

Nyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että hän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli hänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi, että Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli kuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä kuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli säästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: "Syö, se antaa voimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä olen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt. Ota, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin."

Emäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän pysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan kuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin kulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana kulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia jo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin muisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän oli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista, niin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin näytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa. Tuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki hän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä, niinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin luullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa viimeisenkin sydämensä toiveen. — Mutta toivo, mikä ihmeellinen elinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut kaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä sykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon ihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista, näännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen oli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli herättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti sen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä oli toivonut ja tahtonut.

Hän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt aavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän sillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli — — Hän värisi — vilustako vai sieluntuskasta?

Ei hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä tahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä salassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?

Hän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta lauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden arvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän sanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta tehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt ja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla kulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee ottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin pojalle osannut paremmin valita. — Ja sitten, kun hän on ottanut pojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien sydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.

Ja tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut, hän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu Teiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!

Vielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti astumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja miltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä oli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet saaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta sumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä, siellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän köyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen sellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.

Joku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon. Hänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun hän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta sisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui hän. Kun olisikin Antti nähnyt! — Hän olisi varmaan tullut luo, ottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi kaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin ennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin miltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on ollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin pienen vaivaisen murusen.

Kauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti, herätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa tavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun hän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon ajattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen jälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. "Kynnys on alennettu, tie tasoitettu", sanoi hän. "Tule."

"Milloin?"

"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot."

"Tahdon." Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia ratkaistu.

Teiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla piti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa ja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin. Olisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi pitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun morsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He olivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan askareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.

Isäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan, ja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on sairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten nekin sataset.

Antin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan. Yhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei ollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei puuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin kiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän osti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja uudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti navetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti ei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja kepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan, korjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.

Rengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän vain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.

"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa", sanoi hän kerran kuin selitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.

"Monen toivo on tyhjäksi käynyt." Äiti katsoi terävästi häneen.

"Ei tämä käy", vastasi Antti tyynesti. "Minä tunnen sen!"

Sitten ei kumpikaan puhetta jatkanut, mutta Antti ajatteli, että vähät niistä pikku korjauksista, jos ei korjaudu ihmisten mielet. Tukalaksi käy silloin elämä, vaikka olisi kultaa joka kapine ja helmistä joka huone.

Tammikuun loppupuolella pidettiin häät. Kutsuttuja ei siellä ollut muita kuin herrasväki, jonka luona Martta oli palvellut ja pappilan sekä Rajalan väki. Heti kun kahvit oli juotu, valmistihe rovasti vihkimään. Silloin vasta tuli Leena miehineen saliin, renkien ja piikojen järjestyessä oven suuhun.

Kun morsian sulhasen rinnalla astui huoneeseen, katsoivat vieraat hämmästyneinä toisiinsa. Sulhasen olivat he heti tullessaan nähneet ja hän oli sama kuin ennenkin, ainoastaan tavallista vakavampi ilme kasvoillaan. Mutta morsian hänen rinnallaan oli valkoinen kuin vaate, ja ennen niin pyöreä poski oli miltei kuopalla. Hän ei katsonut ympärilleen eikä vieraisiin, ei edes äitiinsä, joka vettynein silmin nojasi ovipieleen. Vasta kun hänen oli vastattava papin kysymykseen, kiinnitti hän katseensa häneen, ja silmiin tuli silloin nöyrä, rukoileva ilme, kuin olisi hän pyytänyt anteeksi sitä, että seisoi siinä sen miehen rinnalla, jota hän rakasti.

Pappi hätkähti kesken toimitusta. Miten ihmeellisen puhuvat nuo silmät, kun ne häneen kiintyivät kimmeltäen kirkkaina läpi kyynelten!

"Minä kysyn sinulta — — tahdotko ottaa — —?"

Vastaus tuli selvään ja painolla, vaikka käsi, joka piteli sormusta, vapisi tuntuvasti. Samassa kuului parahdus, jota seurasi rytinä ja lopulta särkyvän astian kilahdus. Vielä toinen parahdus.

Antti hätkähti, kun kuuli sen. Hän tunsi äänen. Mutta toiset eivät parahdusta huomanneet. Heistä oli toiset nostamassa kaatunutta kukkaa, toiset häätämässä pois kissaa, joka hypätessään ikkunalle oli aikaan saanut tämän häiriön.

"Huono enne", kuiskasi karjakko renki-Matille, ajettuaan kissan pois.

"Vaiti", vastasi Matti tyynesti.

Pappi, joka levottomuuden aikana oli keskeyttänyt lukunsa, jatkoi taas. Mutta kaikkien mieli oli käynyt rauhattomaksi. Vasta kun pappi, joka oli hyvä laulaja, alkoi messuta, virtaili sävelistä tyynnyttävä, leppoinen henkäys yli kokoontuneiden.

Vihkimisen päätyttyä kätteli vihkijä morsiusparia ja toivotti heille onnea ja siunausta Jumalalta. Sitten tulivat vanhemmat kättelemään. Mutta tuskin oli Leena, joka tuli viimeisenä, saanut puristetuksi Martan kättä, kun huoneen perältä kuului liikettä, joka sai kaikki katseet kääntymään sinnepäin. Antti leimahti punaiseksi. Hän oli jo kukan kaatuessa erottanut vaarin äänen muista. Hoippuen, harvat hiushaivenet pystyssä päälaella, astua kyykytteli vanhus lattian poikki. Silmät pyörivät päässä ja katse leimusi kuumasti. Mutta säikkyvä, pelokas ilme oli silmistä poissa. Hän kohotti laihan vapisevan kätensä suoraan Marttaa kohden ja huudahti äänellä, jonka soinnussa oli ennustajan juhlallisuutta: "Hän sen teki. Ettekö te kuulleet, kun se kaatui, se suuri, raskas vuori, joka oli kasvanut kauan!" Vaari painoi käden sydämelleen ja päästi taas haikean valituksen.

Isäntä riensi luo ja koetti vetää vaaria syrjään. "Sinä senkin — —", hänen silmänsä kipinöivät.

"Vaari", sanoi Martta hiljaa.

Silloin kirkastuivat taas vanhuksen kasvot. Hän ojensi molemmat kätensä suoraan morsianta kohden, kohotti katseen ylöspäin ja huusi äänellä, jossa purkautui tuskasta vapautetun koko kiitollisuus: "Siunattu, siunattu sinä, joka sen teit!"

"Oudot häät", sanoivat vieraat, kun olivat päässeet vähän matkaa Teitosta.

"Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon", nyyhkytti Leena painautuen penkille Rajalassa. Mutta Antti otti Martan käden ja sanoi vakavasti, vaikka ääni pyrki vapisemaan: "Tästä puoleen kuljemme kaksin."

Vihkiäisiä seuraavina päivinä nähtiin vaari tavallista useammin talon puolella. Hän tulla hiipi hiljaa kenenkään huomaamatta sisään, painautui johonkin nurkkaan ja istui siinä, sopottaen itsekseen, siksi kun hänet huomattiin tai siksi kun hän näki Martan. Silloin hän heti tyyntyi, hykersi käsiään, naurahti puoliääneen ja siirtyi ovelle päin, josta sitten livahti pihalle.

Mutta kolmantena päivänä ei vaaria enää näkynyt. Tyttö, joka vei ruokaa hänelle, kertoi, että ukko oli vuoteessa eikä sanonut jaksavansa nousta, oli vain sopottaen kertonut, että pappi on hänelle kovat sanat sanonut eikä tule niitä pyörtämään, vaikka vaari pyytää ja rukoilee.

"Mitähän tuo sillä tarkoittanee?" Emäntä heitti huivin hartioilleen ja läksi katsomaan. Vaari makasi nahkasten peitossa tutisten ja ymähdellen. Hampaaton suu liikkui lakkaamatta ja rinta korahteli joka hengenvedolla.

Kim emäntä aukaisi oven, raotti vaari silmiään, mutta tunnettuaan tulijan kääntyi hän tyytymättömänä poispäin vetäen nahkaset korvilleen.

Emäntä koetti kysyä ja puhutella, mutta vaari ei ollut kuullakseen. Vasta kun emäntä mainitsi pappia, vetäisi hän nahkaset korvaltaan, maiskautti kuivaa suutaan kuin saadakseen sanat paremmin syntymään ja tapaili sanaa "pappi, pappi."

"Haetaanko teille pappi?"

Vaari huokasi taas niin, että rinta, rytisi alas painuessaan. "Se sanoi kovat sanat", sopotti hän.

"Eihän täällä ole pappia käytetty. Vaari on nyt erehdyksessä."

Mutta vaari naurahti halveksivasti. "Ettepä muista muut, mutta minä tunsin, vaikka oli harmaata sarkaa kauhtana."

Silloin heräsi Annan mielessä muisto Martti Lehdon käynnistä vaarin luona. "Haetaan nyt parempi", sanoi hän jotain sanoakseen. Sitten hän läksi toimittamaan isännälle, että vaari tahtoi pappia. Mutta isäntä ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mielipuoli ei pappia tarvinnut. Ei se siitä voi selvetä eikä sen parempaan ymmärryksen alkuun päästä. Oli hänen hevosillaan muutakin tehtävää. Ei niitä tarvinnut turhan päiten pappilassa juoksuttaa.

Martta sattui kuulemaan puheen keittiöön. Että isäntä sentään uskalsi! Paljonko oli vaarin tähden hevosia juoksutettu, ja jos nyt kerran tahtoi — viimeisen ehkä — ennenkuin laudoilla lepäsi, niin oma poika ei tahdo antaa. — Hänelle tuli oikein hätä. Missä se Anttikin oli, kun ei näkynyt. Martta juoksi ulos, haki ja huusi, vaikka peloitti, että jos kuulevat, isäntä ja emäntä jo suuttuvat siitä.

"Kyllä pappi on pian täällä", sanoi Antti kohta kuultuaan asian, meni talliin, otti parhaan juoksijan ja lähti ajamaan.

Isäntä ällistyi, kun reki pyörähti pihaan ja pappi kirja kädessä astui portaille.

"Mamma hoi, keitätkös hyvät kahvit!" Isäntä vetäisi kamarin oven lukkoon ja kiiruhti vierasta vastaan saliin. Mennessään hän vielä ajatteli, että kun hyvänä pidetään ja puhutetaan, niin ehkä ei tulekaan ilmi, että vaari sairastaa. Mitä se sillä tiedolla tekeekään, pappi. Ei se kuitenkaan vaaria tunne entuudesta eikä heikkopäisen puheita ymmärrä.

Mutta pappipa tiesikin jo koko asian. Ei hän kahvistakaan huolinut, ennenkuin sai sairasta puhutella. Isäntä läksi saattamaan vaarin luo ja aikoi jäädäkin, mutta rovasti sanoi tahtovansa aina olla kahden sairaan kanssa. Ei siinä auttanut vastaansanomiset, vaikka oikein sapetti. Ja sitten oli vielä levoton mieli siitäkin, että mitä vaariukko papille höpisee.

Isännän teki mieli edes ikkunasta kurkistaa, mutta luo hiipiessään tuli hänelle mieleen, että pappi varmaan istuu vuoteen laidalla kasvot aivan ikkunaan päin. Saisi siitä vielä mitä epäilyksiä, jos näkisi, että isäntä salassa väijyy ja vakoilee.

Kauan rovasti viipyi sairaan luona. Isäntä odotti, tuskaili ja hyppäsi vuoroon ikkunasta salin ovelle ja taas ovelta keittiön puolelle.

Kunpa ne vaan osaisivat pitää sen kahvin lämpimänä! Ja kai niillä vielä oli vihkiäisvehnäsiäkin tarjota. Kumma, miten vaimoväki oli rauhassa ihan kuin pappi ei olisikaan mikään harvinainen vieras Teitossa. Ja niin hitaasti ja välinpitämättömästi se mammakin liikkui. Oikein kiusoitti!

Vihdoin näkyi rovasti astuvan pihan poikki. Isäntä kiepsahti kohteliaasti ovelle. "Paljon rovastilla nyt on ollut vaivaa, isä parka kun jo on niin pois järjiltään."

"Pääsee sitä usein järjettömänkin puheiden perille."

"Niin, kun Jumalan sanalla on oppinut henkiä koettelemaan", liukasteli isäntä. "Sellaista se on elämä. Vasta rovasti kävi meillä vihkimässä. Nyt kolkuttaa jo kuolema."

"Niin, ei sitä ihminen koskaan tulevaa päivää tunne. Valmiina pitäisi olla, ettei tilinteonpäivä yllättäisi kuin varas yöllä."

"Jaa, jaa, niin oikein rovasti puhuu. — — No, tyttö, etkö ymmärrä tulla lähemmäksi? Rovasti on nyt hyvä ja ottaa kahvia. Onhan tässä näitä hääleivoksiakin vielä, ihan kuin rovastin varalle säästyneitä."

Rovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä, vaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa yhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa keskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.

Isäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta kun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi liikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan hän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat levähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä korvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois johtaisi — matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt, ensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista unta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko jäljellä olevasta taipaleesta.

"Isä", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, "isä, ettekö herää?"

Vanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa painaakseen ne taas kiinni.

"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa pois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan."

Ei mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto. Silloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin, että pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne painuivat kiinni melkein samassa.

Isäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko taisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja katse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän ne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei ainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.

Kaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi lähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja siinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä ottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut itsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän meni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun odotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.

Kun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa odoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin hän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun ei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä monet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri sattuivat olemaan saapuvilla.

Ukko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön valvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin, että täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa kahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä seisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi hänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin Martta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen huulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi, kuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat hitaasti: "Siunattu, siunattu." Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä hän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä ja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime kiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo olivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat häntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja olivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi. Mutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.

"Hän on kuollut", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna läheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi kuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin onneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta, jolloin hän Teittoon tuotiin.

Vasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei tarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin hän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen kotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.

Martta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta ja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi Anttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään oli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen houreita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.

Tämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että niin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa, kaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. — —

Heti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan raivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa vaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut, tarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi, oli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä. Joka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet ratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin pieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta. Kun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki isäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa ja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa näyttäisi hän vaikka kenelle.

Vasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen riisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni itse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.

Senkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt! Kyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki ja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita hän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on ne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä hankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä kunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen jälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin tekemän vääryyden.

Semmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu ja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä mielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä suostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne toisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä käräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.

Ja entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn sängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin kirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne vielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin. Ja sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen ukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen ja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. — Hurskas, tekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti taloon tultuaan!

Isäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun ei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin. Niin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli pakahtua.

Vihdoin tuli emäntä.

"Kun et sinä edes ymmärrä tulla, että saisin sydäntäni keventää."

"Mikä minulle aina korvaan huutaa, milloin sinä sydäntäsi keventää tahdot?"

"So, so, mamma, pitäähän sitä aviorakkautta olla sen verran."

"Rakkautta." Emäntä nauroi niin, että säikähti omaa ääntänsä. Rakkautta! Paljonkohan sitä hänen osakseen oli tullut elämässä?

"Älä nyt!" Isäntä rupesi taas kiivastumaan. "Ei tässä nyt loruilla rakkaudesta. Rahoista on puhe, kuuletko, rahoista!"

Ivan ilme katosi Annan kasvoilta, ja ne kävivät taas tavallisen tunteettoman kylmiksi ja kalseiksi. Hän otti sukankutimensa pöydältä, istuutui keinutuoliin ja rupesi siinä kuuntelemaan miehensä selityksiä.

"Riita-asia siitä tulee." Isäntä potkaisi sängynlaitaa.

"Vai riita-asia." Emäntä puhui kuin asia ei olisi koskenut häntä ensinkään.

"Niin mikäs muu. Enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Ainahan sinä olet oikeassa."

Isäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän tosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän vain kutoi.

"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?"

"Kudonpahan kuunnellessani."

"Jos tuota kuunteletkaan!"

"Kyllähän minä."

Emäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.

Kyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli sanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se sittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan elämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin osannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli kaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin Martalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana saanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle kuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen rakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja vihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja otsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli voittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka kenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana osana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena tietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun pöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan, tuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta työntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja taistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset olivat olleet. — — Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää nähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia, joka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat säästyneet.

Kaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki, miten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi Martalle: "älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi", kirkuivat ne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut. Joka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain tähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään ja kalkutti korvaan: "Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei muista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua kiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki riistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi syrjäyttivät sinut sydämistään."

Jota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät välit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti äidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin lähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta senkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras todistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.

Isäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin papille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan hän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä olisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli pysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja sen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän kauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin kun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa yksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi, ettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi, ettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.

Antti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä Marttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen sukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi. Jumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se siunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin lahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.

Tekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika hänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi suuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin hiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä enemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää emännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä palvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan liiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta eikä vaatimusta.

"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!" Hän painoi käden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun ei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin tähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy kerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo Antti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi hiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos kuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta verenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat lehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.

Hän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.

"Mitä tuo on olevinaan." Emäntä tuli tupaan.

"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia."

Emäntä ei vastannut mitään.

Samassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan vastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti arkuutensa emännän seurassa. "Meilläkin oli ennen kotona sellainen kaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti sanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja sanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti Liisakin nimeltään."

"Vai semmoisia teillä puhuttiin." Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin nykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat taas hänelle korvaan: "Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies sanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä olet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on riistetty viimeinenkin siru."

"Aioin pyörähtää isää katsomaan", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.

"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen." Emännän ääni oli tyly.

"Kyllä kai." — Vastaus tuli vitkalleen.

"Olisihan se minua parempi." Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. "En minä uskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. — Ja onhan jo pimeäkin."

Martan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään. Kiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat sepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä viittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta vast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut, hän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen mielensä niin kovin teki isän luo?

"Ehdinhän minä huomennakin", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita pöydältä. Mutta sydäntä kirveli.

Emäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta joutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin, mutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne, olisi se ollut väärin.

Kuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin hartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten saa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei antaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja Martan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä ja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain olisivat sanoneet: "se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa meitä niin."

Näihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti mielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.

Keittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat vielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti, valvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.

Aamu oli raitis ja kylmähkö. Hanki kantoi. Martta kulki kepeästi ja kiireisesti kotiin päin. Kun läheni, kuuli hän, että tuvan ovi narahti, ja äiti astui samassa portaille. Hän rupesi juoksemaan ja juoksi vähän matkaa, mutta pysähtyi sitten. Rupesi äkkiä peloittamaan, sillä hän näki, että äiti oli juhlallisen ja hartaan näköinen.

"Äiti", pääsi häneltä hätäisesti. "Mitenkä isä voi?"

"Se tuli niin äkkiä", vastasi äiti hiljaa. Samassa otti hän Marttaa kaulasta ja hyrähti itkuun. Silloin Martta ymmärsi, että isä oli kuollut.

18.

Siitä ajasta alkaen, jolloin Antti palasi matkoiltaan kotiin ja rupesi Teittoa asumaan, alkoi muuallakin pitäjässä edistys ja vaurastuminen, joka vuosi vuodelta pääsi yhä suurempaan vauhtiin. Kotajärvi oli syrjäisen asemansa vuoksi jäänyt monessa suhteessa takapajulle. Mutta kun uuden ajan aallot kerkesivät senkin rannoille, toivat ne tullessaan sitä nopeamman edistyksen kaikille eri aloille. Kansakouluja rakennettiin. Pitäjän vanha ja köyhänpuoleinen kirjasto uudistettiin, ja eri kulmakunnille perustettiin pieniä haaraosastoja. Postinkulku vilkastui. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä tilattiin että luettiin, ja vanhoissa taloissa, joissa ohjakset annettiin nuorten käsiin, ruvettiin uusia periaatteita noudattamaan ja uuden ajan rientoja edistämään.

Kaiken uutuuden ja edistyksen huippuna oli kuitenkin se, kun pitäjään saatiin rautatie. Kun se jyskyttäen ja jymisten vyöryi läpi metsän, höristelivät sydänmaan hevoset säikähtyneinä korviaan, ja ajajakin katsoi melkein yhtä ihmeissään tuota puhkuvaa höyryhevosta. Kaikki pitivät sitä kummana, ja monet pelkäsivät sitä. Mutta kun se aikansa oli kummana kulkenut, oppivat yhä useammat sen arvoa ymmärtämään. Liike vilkastui. Tavaroita ostettiin helpommalla, ja maatalouden tuotteet saatiin mukavammin rahaksi muuttumaan. Isäntämiehet ja kauppiaat ne tämän ensiksi oivalsivat, mutta vähitellen oppi köyhempikin kansa hyötymään uudesta kulkuneuvosta. Monella oli yksi tie ja kaksi asiaa, kun he ensi kertoja läksivät Kotajärven asemalle. Rautatie höyryhevosineen oli nähtävä, ja sitten sopi sitäkin koetella, saiko siellä tavaransa kaupaksi yhtä mukavasti kuin toiset olivat sen saaneet.

Pitkin ensimmäistä vuotta siitä, kun rautatie tuli Kotajärvelle, kesti lakkaamatonta vaellusta asemalle. Katsojia ja kaupustelijoita kulki sinne kaksi sen vertaa kuin matkustavia, niin että varsinkin sunnuntaisin eivät tahtoneet päästä junasta tulevat liikkeelle kaikkien niiden ohi, jotka olivat tulleet heitä ja junaa ihmettelemään:

Vilkastunut liike ja liikkuvaisuus oli vaikuttanut paljon pitäjän henkisiinkin rientoihin. Seuroja oli perustettu, ja kokouksia oli ruvettu pitämään muunkinlaisia kuin hengellisiä. Isännät olivat perustaneet maamiesseuran, ja uuden papin rouva, joka oli hommaihmisiä, oli ryhtynyt käsityöseuraa johtamaan.

Teitonkin väki, joka ennen oli pysynyt muista erotettuna, joutui uuden ajan ja uusien pyrintöjen alkaessa lähempään yhteyteen ympäristönsä kanssa. Antti otti tehokkaasti osaa kaikkiin pitäjän yhteisiin rientoihin, ja äiti joutui papin rouvan toimesta yhdistykseen, joka työskenteli merimiesten hyväksi.

Ainoa, joka pysyi erillään näistä yhteisharrastuksista, oli Martta. Eihän häneltä halua puuttunut, mutta hän tunsi, ettei heidän kumpaisenkin sopinut niissä olla, hänen ja vanhan emännän. Toisen heistä täytyi väistyä, jotta toinen saisi sijaa, ja emännän silmä sanoi hänelle: "Anna minun olla rauhassa edes tällä alalla. Älä tässäkin tuppaudu tielleni."

Oli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten kanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa suhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota hän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin katkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen. Antin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa, eikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta — sillä tiesihän jokainen sen, etteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä heille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.

Teiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja mahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä yhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli yrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei Antti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.

Ainoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai hän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat sen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen sijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä loitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis kirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin kaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei kohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi taas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina oli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi sen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli löytäneensä vaivojensa palkan.

Tämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.

Teittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan riidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta. Pitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa, ja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan. Tämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä valvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan, joka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava, sairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana ollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä. Ja sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän mielijohteita täyttääkseen.

Isännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli tullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen, mutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun ne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.

Se siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen. Kyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat häneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa kerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät taas tuonnemmaksi. — —

Huonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen sairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on ihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin paneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa, kunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset arvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan tahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut todella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen kolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät ja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin voimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja luetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä kerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.

Lääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se sydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista olisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen näki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että — teettäjää. Ei hän niinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.

Mutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. — Loppu — saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran oli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan, päättyisi — kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen päivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä olisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.

Taas painoi hän käden povelleen. — Niin syntisiä ajatuksia, että ne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia ajatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun sydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla varuillaankaan.

Hän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta lähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen suojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja rupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.

Kun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja kiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!

Emännästä tuntui, että nyt olisi se helpotukseksi, mikä ennen oli rasittanut, se rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt. Mutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän jotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei häneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta tai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se pois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä hinnasta mistään olisi suonut.