Front matter (continued 3)

Hän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.

Aamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle, että renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.

"Vai ovat, vai." Isä rupesi iloissaan viheltämään. "Oikein tehty, kun vastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo joutua."

Isä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle. Renkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia sukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei niissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku, oli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken isännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä työnsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä, hänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän puheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä siitä asti kuin tuttaviksi tulivat. "Se on sellainen pieni pyöreähkö tyllerö", sanoi hän, "hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan kiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma."

Se sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin puheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi pitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.

"Kyllä sinua hyvänä pidetään", puheli isä tyytyväisenä, "ihan kuin tytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet kunniaa isälle siellä."

Anni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja kertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä laukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat riippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta, pitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.

Hevonen pysähtyi. He olivat perillä.

9.

"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni." Ilomäen nuori isäntä sylkeä roiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa "Mustan" kiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.

Kyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia ja vaikka minne! — Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän ne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään kaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se oli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja uljas sen astunta.

Olli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen ahneesti suuhunsa nuolasi.

Tässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein nauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä Ilomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin kätkyestä konttaamaan läksi!

Olli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja lähti vihellellen kartanolle päin.

Sisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan pannut, laittanut "lootia" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt rusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja kasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa tallista.

"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä pikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle, käykää!" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet leualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli, ja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä, ruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt hänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan hän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten ja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi vieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.

Teiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän tuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt varsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä hyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät ja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on Teitossakin.

Emäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää, kehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin hentoudesta.

"Jaa, jaa", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä jaksoi, "laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin kalliiksi elättää."

Emäntä nauraa heläytti. "Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa talossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta."

"Ei toki, ei." Isäntä säesti naurullaan emäntää, "kyllä minä siitä huolen pidän."

Olli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta sahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää isännälle. "Voi, voi kun on hauskaa — —" yritti hän sanoa, mutta joutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. "Kun on hauskaa, kun näitä sukulaisia harvoin näkee", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.

"Vai hauskaa, kun harvoin", ilvehti isäntä. "Pannaanpa mieleen."

"No tuo serkku se osaa!" Emäntä löi kahta kämmentä. "Hauska, että edes joskus, niinhän minun piti sanoman."

"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon, niinkös?"

He nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen. Hänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli taas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata, minkälaisessa seurassa Anni on.

Olisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata tätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan huonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi lopultakin nauraa. "Tuo lapsi, millainen olla pitää", sanoisi hän sitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.

Olikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?

Jos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks pyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle kaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä hauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin, jota kesken hauskuudenkin oli ikävä.

Miten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime aikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä katkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän olisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät ja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen tunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli itsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon kärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet äidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut koskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja uudeksi luovaa rakkauden onnea?

Annin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen lähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus rakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua! Ja ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi aikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.

Viimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.

"Muista laskea ikkunaruudut", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi ja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten hän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin nukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.

Kun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja hieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.

Kun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui hän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi härnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain selitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei silloin toteen käy.

Ensimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana. Vieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun siinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut enää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.

Annin silmät suurenivat. "Huomenna?"

"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?"

"Enhän minä — — en — mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän." Hän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut, että jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka junassa oli nähnyt ja jonka pyyntö "odottakaa" vieläkin kaikui hänen korvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän sen ymmärsi!

"Voithan sinä jäädä tänne", sanoi isä kuin ohimennen.

"Mitä minä", sanoi Anni punastuen. "Enhän minä. — Rippikoulukin alkaa huhtikuussa."

"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan. Oikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa."

"En minä sentään", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei olisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla kuului kuitenkin riemusanomana tuo: "jää tänne."

"Almakin käy nyt rippikoulua", alkoi hän. epäröiden.

"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle papinkirjan kotoa."

"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin pitkäksi aikaa."

"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se meidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on ylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista sukua — —. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa ja opit jos jotain elämää varten."

"Oikeinko minä todella jäisin?" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.

"Jää nyt vaan, tyttöseni." Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi menevänsä puhumaan asiasta emännälle.

Oikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin syleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän tahtoi jäädä heille.

Isäntä vakuutti ja muistutti, että he vaan pitäisivät Annia hyvänä. Ja emäntä sanoi että "niinkuin tytärtä, niinkuin tytärtä", otti Annia vyötäisiltä ja pyöräytti pikkusen.

Isä myhähti. "Kyllä se vetelee", sanoi hän itsekseen, kun kokosi tavaroitaan. "Hetihän tuo tyttö punastui, kun puhuin jäämisestä. Esteli vähän, mutta mieluista oli jääminen kuitenkin. Sen näki jokainen, joka niitä tyttöjen juonia ymmärtää."

Anni vakuutti moneen kertaan, että isän piti muistaa sanoa tuhannet terveiset äidille ja kertoa, että kyllä Anni kotia muistaa, vaikka jäikin pois näin kauaksi aikaa. Antille, tytöille ja renki-Jussille piti sitä kertoa, että Anni nyt on ajanut junalla ja että hän, jahka tulee kotiin, kertoo heille kaikesta. Ja Almalle pappilassa piti isän sanoa, että se Annista on hyvin ikävää, kun ei saa Alman kanssa käydä rippikoulua.

Isä lupasi muistaa, ja niin hän läksi. Anni oli pihalla muiden kanssa saattamassa, mutta kun kyytipoika otti ohjat käsiinsä ja käski hevosta menemään, hyppäsi Anni kannoille.

"Nouse pois", sanoi isä, kun he tulivat mutkaan, josta maantielle käännyttiin. Annin täytyi totella, mutta tienkäänteessä hän seisoi katseillaan seuraten rekeä, kunnes se mäen taakse oli kadonnut. Silloin hän kääntyi astumaan kartanolle päin, ja hän tunsi ensi kertaa eläissään olevansa yksin, vieraiden joukossa, turvattomana kuin pesästä pudonnut linnunpoika.

Isän lähdettyä jatkettiin Ilomäellä huvitusten humakkaa. Emäntä sanoi, että kun isä kotoa lähettää sen papintodistuksen ja rippikoulu alkaa, ei enää sovi huvituksia ajatella. Sentähden tehtiin nyt kiirettä. Menossa oli Anni yhtenään emännän ja Ollin kanssa, joskus kahdenkin Ollin kanssa, kun ei emäntä joutanut. Käytiin kylät, kokoukset ja huvipaikat, ja kun ei vieraissa oltu, oli Ilomäellä vieraita. Emäntä hommaili ahkeraan, leipoi, paistoi ja piti huolta siitä, ettei vieraanvarat talosta loppuneet. Anni yritti välistä auttamaan, mutta vähäistä se oli. "Eihän varsalla pidä kuormaa vedättää", sanoi emäntä nauraen, kun Anni päivitteli sitä, ettei paremmin pystynyt taloustoimiin. Mutta itsekseen hän arveli, että kyllä siellä kykenevää anoppia tarvitaan, minne Anni miniäksi joutuu.

"Etkö sinä kotonasi ole taloustoimiin puuttunut?" kysäisi hän kerran.

"En paljon. Autoin minä vähän, mutta meillä ei paljon vieraita käy, eikä muutenkaan isoa taloutta pidetä."

"Mutta miten ihmeessä sait sinä ajan kulumaan? Et kylässä käynyt, et askarta tehnyt!"

"Minä kävin koulua ja sitten lueskelin usein sekä isälle että äidille milloin koulukirjoja, milloin kertomuksia tai satuja."

Emäntä nauramaan. "Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran talonväkeäsi syötät?"

"Enkä." Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. "Aion minä oppia ruokaa laittamaan, sittenkun naimisiin menen."

"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi sillä, että emäntä osaa puuroa keittää."

"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan." Anni lensi punaiseksi, mutta katsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.

"Vai et?" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten hän löi koko puheen leikiksi. "Voi noita lapsia", sanoi hän, otti Annia tapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.

Tapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella, että ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän oli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli kuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta herrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta kaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti sitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja vaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi kuitenkin olla vaan ujoutta — tai pahimmassa tapauksessa — jollei Anni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin — ylpeyttä ja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat, väistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän, Jumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun Ilomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei hänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin toista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.

Mutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin anopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä. Kunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi huomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin kaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan tuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia iloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän sanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja mitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi. Olli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia huvittaneetkaan.

Silloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä, vieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin ihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa. "Hoviksi" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että siellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja joka maalaili suuria, kauniita tauluja.

"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat", selitti emäntä Annille.

"Ja sinnekö minä pääsen!" Anni oikein hyppäsi koholle.

"Niin, jos Olli lähtee kyytiin", sanoi emäntä hyvillään, että sai siitä huomauttaa.

"Hyvä Olli", Anni katsoi häneen rukoilevasti, "tahdotko tulla?"

"Saatanpahan lähteä. Mutta ei kai sinne hengen hätää?" Olli heitti huolettomasti sikarinpätkän lattialle ja tallasi sitä jalallaan. "Mennään huomenna", sanoi hän, sytytti uuden sikarin, otti pöydältä lainaamansa kirjan ja rupesi sitä selailemaan.

Kuinka se päivä oli pitkä Annista! Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti, ja sen säteet hyppelivät ikkunalaudalla kuiskaillen Annille: "tule, tule". Mutta hänen täytyi malttaa mielensä ja odottaa, odottaa toivoen, että seuraavanakin päivänä olisi yhtä kirkas päiväpaiste ja yhtä hurmaava kevättunnelma kuin nyt.

Aamulla, kun hän heräsi, kavahti hän heti pystyyn ja juoksi ikkunalle. Lupaavalta näytti. Taivas oli pilvetön ja aurinko nousi häikäisevän kirkkaana keränä metsän takaa. Mikä ihana päivä häntä odotti! Hän taputti ilosta käsiään ja rupesi sitten pukeutumaan.

Ei hänellä monenlaisia pukimia kotoaan ollut eikä hän paljon vaatetustaan muistanut, mutta tänään pukeutui hän erityisellä huolella. Miksi, sitä hän ei ymmärtänyt itsekään, jollei ehkä siksi, että päivä paistoi niin kirkkaasti, taivas siinti niin sinisenä ja hänen oma sydämensäkin iloitsi kuin kevään riemuja odottaessa?

Kiireesti hän pisti kotikutoisen, kirkkaan, ruiskukkasinisen puvun päälleen, palmikoi tukkansa ja kiinnitti latvaan sinisen silkkinauhasilmukan. Sitten hän sitoi kaulaansa äidin antaman pienen valkoisen helminauhan.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua, kun täti käski ruualle, ja sitten sitä heti lähdettiin.

Molemmat sekä Olli että Anni olivat erinomaisen hyvällä tuulella pitkin matkaa. Annista Ollikin oli oikein hauska ja hyvä, kun niin ystävällisesti oli kyytiin lähtenyt, ja Olli ajatteli itsekseen, että hän ei ainoastaan osannut ohjata Mustaa mielensä mukaan, vaan välistä vastahakoisen tytönkin mieltä.

Kun he saapuivat perille, sitoi Olli oriin tallin seinänvierustalle, pani paraita kylvöheiniä eteen ja läksi tiedustelemaan, saisivatko vieraat käydä huoneita katsomassa. Anni odotti ulkona, katsellen rakennuksen ulkoasua.

Talo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä kaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella puolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa monenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään samoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli uhrattu.

Anni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden puutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli jyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti. Mahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi syöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?

Anni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä palvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan, suurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli ainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu uutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti vastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.

"Mennään tästä", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.

Siellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen, vähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta lattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki seinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.

Anni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea, kirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia metallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin juhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista edellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle jäisi ja eksyisi.

Hän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja kauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri, avara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin huomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja kasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja muuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien keskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan vieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla virtasi saliin.

"Miten kaunista!" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.

"Onhan se", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä äänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.

Tuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli, taustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi silti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän suureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä näkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan joutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä aivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli pieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi tehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli niin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli riemusta.

Miten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli saman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se vaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille sydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.

"Anni", huusi Olli ovelta. "Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä, kun tullaan takaisin."

Anni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun Olli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori mies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa kädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin, kun kuuli liikettä.

Anni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.

"Sanoinhan minä, että me tapaisimme." Vieras ojensi kätensä Annille ja kaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.

"Minä en ensinkään voinut arvata." Anni etsi sanoja.

"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme."

"Te taidatte olla tuttuja", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika ilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.

"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan — —" Anni ymmärsi, että hänen piti jollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei nimeä tiennyt?

"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra — Lehto", täydensi vieras.

Olli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan kiireestä kantapäähän.

"Me tutustuimme junassa", selitti Anni, "mutta emme edes tienneet toistemme nimeä."

"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa." Olli katsoi vieraaseen välinpitämättömästi. "Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy vallattomaksi."

"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt."

"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte." Herra Lehto laski siveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. "Voin vähän teille kertoakin, jos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä."

Anni katsoi kysyvästi häneen.

"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän on paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin, kun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat parhaita ilojani pikku poikana."

"Miten te olette onnellinen." Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa taulua.

"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä, joka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin, murusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen katettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa."

"Te ette saa sanoa niin!" Annille tuli vedet silmiin. "Te maalaatte jo niin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä — ja — ja — sitten teistä tulee suuri taitava mestari."

"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi nauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää siitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei nyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta."

Se kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan, katosi, ja hän jatkoi reippaasti. "Olen niin iloinen siitä, että tapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni viettänyt."

"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte uskonne minuunkin."

"Niin, minä todellakin odotin teitä." Herra Lehto puhui iloisesti. "Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He ovat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia saaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä heidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin varma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt. Kaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän."

"Mutta nyt meidän taas täytyy erota."

"Joko sitten lähdette kotianne?"

"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta penikulmaa."

"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan aivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen naapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä maanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan."

"Miten hauskaa!"

"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja."

Olli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt ulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien, päiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat taideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.

"Miten kaunista", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi suuren palmun varjossa. "Kuka tämä on?" Hän osoitti kuvaa, jossa itämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa rannerengasta.

"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan Rebekan raamatun historiasta?"

"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän oli noin kaunis ja — — noin onnellinen."

"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko lukenut Ainosta?"

"Olen."

"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun niitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni, että näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa."

"Te olette varmaan lukenut paljon?" Anni katsoi kunnioittavasti toveriinsa.

"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja leipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut lukea sellaista, joka minua on huvittanut."

"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen huomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut enemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja kuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin sepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot, mitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja."

"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä." Vieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.

"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?" kysyi Olli samassa ovelta. "Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan aikaani antamaan."

"Kyllä tulen! Hyvästi", sanoi Anni kiireisesti.

"Minä lähden saattamaan." Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin. "Näkemiin asti!" sanoi hän iloisesti.

Ollin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai piiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki liukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se näkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.

Mutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella seinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa taisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista, ja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa päivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei ymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja tunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. "Taistelua", mumisi hän itsekseen, "aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua ihmiselämässä — taistelua omassa povessanikin. — Miten se raatelee" — — Hän pyyhkäisi otsaansa. — "Mutta onhan sitä elämässä sellaista, jonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja iloakin!"

Hän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut. Täytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota pitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin Ilomäelle.

* * * * *

Annissa tapahtui "hovissa" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli iloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli kadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin ennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin kutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään ollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut, hyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi, mutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin suhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut arka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin. Nyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin seurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta hänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja hän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä harmissaan kiroili hampaidensa välissä.

Emäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä olisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava. Silloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun päätyttyä matkustaisi Anni kotiin.

Mutta sitä ennen pidettiin vielä viimeiset ja kaikkia muita juhlallisemmat kemut Ilomäellä. Vanhan isännän nimi oli ollut Joonas ja kun Ollikin oli Joonaaksi ristitty, oli näitä päiviä aina vietetty kesteillä. Tänä talvena, kun oli entistä enemmän kyläilty Annin tähden, oli entistä enemmän kutsuttaviakin kertynyt, joten emäntä päätti pitää oikein muhkeat pidot.

Monta päivää ennen jo alettiin valmistuksia, sillä vieraita piti sekä syöttää että juottaa, kahvitella ja ruokkia. Annista oli hauskaa nähdä näitä pitovalmistuksia, heillä kun ei koskaan sellaista ollut.

"Odotapa, jahka häitä tehdään, kyllä silloin", sanoi emäntä taikinaa vatkatessaan.

Anni lensi punaiseksi eikä ollutkaan heti valmis vastaamaan. Se oli emännästä merkille pantava asia, eikä se ainakaan pahaa tietänyt.

"Katso, katso vaan opiksesi, osaat sitten itsekin kerran pitoja valmistaa", arveli emäntä hyvillään.

"En minä näitä tämmöisiä", vastasi Anni hymyillen. Mutta emäntä ei joutanut kuulemaan, vatkasi vain taikinaa otsansa hiessä, tuontuostakin pyyhkäisten kasvojaan esiliinan nurkkaan tai työntäen nenäliinan kaulan ja kauluksen väliin, jottei aivan sulaisi kuumuudesta ja touhusta.

Kun viimein kaikki oli valmista, alkoi vieraitakin tulvia Ilomäelle. Enimmäkseen tuli nuorta kansaa, mutta tuli niitä vanhempiakin nuorten iloa katsomaan ja emännän monia herkkuja maistelemaan.

Kutsuvieraiden joukossa tuli eräs kutsumatonkin. Vilho Lehto oli pari päivää ennen Ilomäen kutsuja asettunut Ilomäen läheisyydessä olevaan taloon, ja vanhan hyvän tavan mukaan otti talonväki vieraan mukaansa, kun kutsuihin läksivät. Häntä kyllä arvelutti lähteä, mutta kun mieli teki ja isäntäväki kehoitti, suostui hän viimein.

Olli sattui ensimmäisenä vastaan, kun he saapuivat perille. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän rypisti huomaamattaan kulmakarvojaan. Vilhon isäntä kiiruhti kohta selittämään syytä vieraan tuloon, ja emäntä, joka samassa paikalle saapui, kätteli hymyillen ja hyvillä mielin.

"Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraina." Olli koetti lyödä leikiksi.

"Vai niin." Vilho Lehto loi läpitunkevan katseen Olliin. "Kyllä tästä pääsen kotiini suorinta tietä."

"Ei suinkaan", ehätti emäntä sanomaan, aavistamatta syytä Ollin vastenmielisyyteen. "Parempi kunniallinen kuokkavieras, kuin on huono kutsuttu."

"Minä menen sittenkin", kuiskasi Vilho isännälleen. Mutta emäntä esteli. Tiesihän sen jokainen, minkälainen Ilomäen isäntä oli. Kaikki, mitä toiset tekivät, oli moitittavaa ja hullusti päin, se vain, mikä oli hänen omaa tekemäänsä, hänen omissa aivoissaan syntynyttä, se kelpasi.

Samassa astui Anni huoneeseen. Hän huomasi heti Vilho Lehdon ovensuussa ja hilpeä ilo välähti silmissä. Se ratkaisi asian, Vilho jäi.

Vieraiden kerääntyessä istuivat kaikki juhlallisina ja jäykkinä seiniä pitkin. Ei kukaan uskaltanut liikkua tuskin senkään verran, että olisi uskaltanut lattian poikki kulkea. Ainoastaan Olli ja emäntä olivat menossa, toinen vieraita vastaanottaen, toinen pitäen huolta tarjoilusta. Vasta kun viimeisetkin vieraat olivat saaneet rauhassa kahvit kaikkine leipälajeineen juoduksi ja syödyksi, alkoivat nuoret leikkiä. Sormus kulki, tulta lainattiin ja panttia lunastettiin. Sitten ehdotti Olli tanssia. Tuolit pinottiin seiniä pitkin ja parit rupesivat järjestymään.

Olli oli siirtynyt Annin viereen, kun näki hänen juttelemassa parin nuoren talollisen kanssa. "Tätä vierastani ei saa viedä", sanoi hän ojentaen kätensä suoraksi Annin eteen. "Hän on minun parini ja minä panen tanssin alkuun."

Anni tunsi äkkiä, että joku häneen katsoi. "Se on Vilho Lehto", ajatteli hän, mutta ei uskaltanut silmiään sinne päin kääntää. "Et ole kysynytkään, tahdotko", sanoi hän kiivaasti, työntäen Ollin käden syrjään. "Että viitsitkin leikkiä laskea!"

Toiset rupesivat nauramaan ja eräs heistä kuiskasi, niin että kaikki sen kuulivat: "Ilomäkeläinen, älä nuolaise ennenkuin tipahtaa."

Olli puri hammasta. Mokomakin tytön tynkä! Kuukauden päivät oli heillä vieraana ollut ja ilkesi tuollaista peliä pitää!

"Vai et sinä tahdo", kuiskasi Olli hiljaa, "vaikka olet vieraani ja tämä on minulle juhlapäivä?"

"Kyllä, jos pyydät, en jos aiot ottaa."

"Tytöille on annettu oikeus oikkuilla!" Olli kohautti olkapäitään. "Tuletko tanssiin?"

Pelimanni vingautti samassa viulustaan ensi säveleet, parit valmistautuivat tanssiin, Olli laski kätensä Annin vyötäisille, astui muutaman askeleen eteenpäin keskelle lattiaa ja alkoi tanssia.

Pian oli lattia tanssivia täynnä. Anni sai tuskin huoahtaa. Kun toinen heitti, otti toinen. Hän oli kuin pyörteessä. Mutta sitä yhtä ainoata, jota hän pitkin iltaa ajatteli, ei hän vaan ottajien joukossa nähnyt. Hän istui syrjässä, erillään muista eikä ottanut osaa tanssiin.

"Ettekö tanssi ensinkään?" kysyi Anni läheten. — Hänen täytyi saada levähtää vähän ja hän istuutui tuolille Vilho Lehdon viereen.

"En", sanoi hän, "en osaa. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta oppia, eikä nyt tule vanhasta konkaria."

"Vanhasta!"

"Niinpä niin! Ainakin teitä vanhempi."

"Mutta te voisitte oppia vielä!"

"En siitä välitä. Onhan niitä parempiakin huveja."

"Niin", myönsi Anni, "olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin puhua niin paljosta."

"Mutta teidän täytyy nyt mennä." Lehto hymyili hänelle, kun hänet taas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan Vilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa korkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa tavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen silloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille. Mikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän ollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt hänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut teeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli useimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada varmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?

Annin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin katsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa pois.

Vilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja puhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret tanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena rauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin, oli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi lakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja mielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät, nykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin kovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!

Vilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun olisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se ihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka toisille nauroi.

Hän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan, siten saadakseen edes ajan kulumaan.

Oli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja poikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari puotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan ja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja toiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa häirinnyt.

Vilhon katse etsi Annia. "Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut", ajatteli hän itsekseen. "Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä tomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on ylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas."

"Nyt vaihdetaan vuoroja." Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta hälinästä huolimatta. "Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa."

Ehdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin pieni väliaika lepoa ja valintaa varten.

"Kai sinä kohteliaisuusvelkasi muistat", kuiskasi Olli Annin korvaan.

"Onko pakko muistaa vai saako valita?" Ollin luonto nousi. "Valinta on vapaa", sanoi hän kovasti, että kaikki sen kuulivat. "Soisin vain, että ymmärtäisit ottaa arvokkaimman ja pulskimman."

"Petäjät paukkuen palavat, hullut kulkevat kehuen." Anni keikahti kantapäällään kerran ympäri, naurahti veitikkamaisuus silmäkulmassa ja kiiruhti huoneen vastaiselle seinälle. Siellä istui nuori, sairaannäköinen poika, joka illan kuluessa tuskin ensinkään oli tanssinut. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja suuret surumieliset silmät, mutta vartalo oli pieni kääpiömäinen ja kasvot rokonarvissa. Pilkkakirvesten naurua peläten oli hän piilossa pysynyt. Ainoastaan kerran, kun tanssijoita oli niin paljon, että yksityiset aivan tungokseen peittyivät, oli hänkin uskaltanut liikkeelle lähteä.

Hän istui surullisesti eteensä tuijottaen, kun Anni tuli juosten, niiasi ja pyysi häntä tanssimaan. Hämillään ja ilosta punastuen hän nousi ja asettui Annin rinnalle.

"Mukava kepponen", kuiskailtiin nuorten puolelta. "Viisas tyttö", arvelivat toiset. "Ylimielinen ja oikullinen", kuului emäntien joukosta. "Minun", sanoi etäisimmässä nurkassa Vilho itsekseen, "minun puhdas, puhdas pulmuseni."

Mutta Ilomäen isäntä kulki pää pystyssä ja selkä suorana lattian poikki rinnallaan ihrasilmäinen, lihava tytön löntykkä. Hän näytti vielä entisestäänkin ylpeämmältä, astui kuin olisi kuningattaren rinnalla kulkenut ja katsoi ympärilleen kuin olisi tahtonut kaikille näyttää, että "tässä kuljen minä, Ilomäen isäntä ja itsevaltias". — Mutta salaa hän puri huultaan ja mutisi harmissaan kuin selittääkseen asiaa itselleen. "Lapsettaa, lapsettaa. Eihän hän vielä ole rippikouluakaan käynyt."

Kun Ollin ehdottama tanssi loppui, tuli emäntä käskemään ruualle. Parit hajaantuivat, nuoret vetääntyivät syrjään ja emännät rupesivat käskemään toinen toistaan. Vasta kun kursailut olivat suoritetut, rupesivat kaikki rohkeasti karkaamaan ruuan kimppuun, ja pian ei muuta kuulunut kuin lautasten ja lasien kilinä ja emännän hyväntahtoista kohtelua ja tarjoamista.

"Kiitos tästä illasta", kuiskasi Lehto Annille hyvästi jättäessään.

"Kiitätte minua", vastasi hän hiljaa ja ihmeissään.

"Niin, siitä mitä olette antanut."

Anni pudisti päätään. "En ymmärrä nyt."

"Sama se, vaikkette ymmärräkään. Mutta sanokaa minulle, mistä piditte eniten siellä 'hovin' suuressa salissa. Minä maalaisin sen teille."

"Punatulkusta lepän oksalla ja päivänpaisteisista kinoksista", kuiskasi Anni kiireisesti.

"Toivokaa onnea siveltimelleni, niin saatte sen! Hyvästi!"

"Hyvästi!"

* * * * *

Joonaanpäivän pitoihin loppuivat Annilta huvit Ilomäellä. Emäntä sanoi, että nyt ei sovi enää sellaista ajatella, kun rippikoulu alkaa, ja itsekseen hän ajatteli, että hyvä onkin, kun loppuu. Mutta Anni kietoi kädet tädin kaulaan ja kiitti säteilevin silmin ja onnen hymy huulillaan kaikesta ilosta, jota täti oli hänelle valmistanut. Silloin emäntä vasta ymmälleen joutuin Kumma tyttö tuo Anni! Suututti Ollia, väistyi, vehkeili ja sitten puhui kuitenkin tuollaisia!

Mutta Anni nukkui sinä iltana Vilhoa ajatellen, ja yöllä hän näki unta Vilhon taulusta, kimaltelevista kinoksista ja onnellisesta pikku punatulkusta, joka oksallaan odotti kevään rikasta riemua.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kuin rippikoulu oli alkanut, tapasi Anni Vilhon. Hän seisoi nojautuneena aitoviereen Teiskon talon pihalla. "Minne matka?" kysyi hän lakkiaan nostaen.

"Rippikouluun."

"Onnea matkalle!" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista hyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina puhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se vaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä luettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus, tuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.

Mutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. "Rippikouluun", toisti hän itsekseen, "rippikouluun!" Miten paljon muistoja tuo sana mieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! — Hän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan opettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen muiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja, jotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä hänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina, mutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta riippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se sana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla, pelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä, taipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. — —

Taistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä tahtoa totella. Silloin — — — kerran keskellä opetustuntia, isä parahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi makaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton ja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden taivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä, viimeinen rukouksensa: "Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän tietä!" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.

Miksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän viittaamaa tietä?

Hän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei vanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi, jokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki vajavaista ja ristiriitaa täynnä?

Tuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin mieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän kunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä jotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he elivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa, enemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä löytää?

"Sinä olet pyhäpäivän lapsi", oli äidillä tapana sanoa, "juhannuksena, valon juhlana syntynyt." — Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton rakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.

Hän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen huomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen, niin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti tuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.

"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee", tuli Vilho ajatelleeksi, astuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa. "Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita on ajatellut."

Hän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle, josta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän unohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että rippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä Annia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään. Mutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät he usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne, miten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon yhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen kautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan kuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset tavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi harvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän aina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä oli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa järjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta oppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.

"Minkälaista se rippikoulu on?" kysyi Vilho kerran, kun saattoi Annia koulusta kotiinpäin.

"Semmoista kuin muukin koulu."

"Mutta toisenlaistahan sen pitäisi olla. Isäni tapana oli sanoa, että pikkulasten koulussa opetetaan opin-aakkosia, rippikoulussa elämän-aakkosia."

"Oliko hän pappi?" kysyi Anni äkkiä.

"Oli."

"Silloin minä tiedän sen varmaan, ihan varmaan. Me olemme tavanneet toisemme ennen." Annin katse loisti kirkkaana ilosta. "Ettekö muista? Kotona Teitossa, kun pimeänä syksyiltana tulitte isänne kanssa aivan erehdyksestä luoksemme."

"Ja tekö olette sama Anni? Ei ihme sitten, että tunnuitte tutulta. Minä olin erehdyksissä kotipitäjänne suhteen, enkä talonne nimeä ennen ole kuullut, siitä se johtui."

"Miten hauskaa, miten kovin kovin hauskaa.".

Lehto katsoi häneen tutkiva, vakava ilme kasvoillaan. "Isä oli silloin muassani ja minä muistan, että hän oli hyvin totinen, kun teiltä lähdimme."

"Hän oli varmaan hyvin hyvä mies."

"Niin oli, mutta hän vaati paljon. Hän minua opetti ensimmäisen viikon rippikoulussa, ja se viikko ei koskaan unohdu."

"Minä olisin tahtonut olla hänen koulussaan."

"Olisittekohan? Minä luulen, että te olisitte pelännyt."

"Miksi?"

"Hän esitti Jumalan ankarana ja vaativana tuomarina."

"Ja minä tahtoisin ajatella häntä hyvänä."

"Kyllä hän on hyväkin, mutta hän on kuin se isä, joka rakastaa lastaan ja siksi vaatii siltä paljon. Niin sanoi isäni."

"Oliko hän —" Anni aikoi sanoa körttiläinen, mutta hän oli jo oppinut pelkäämään sitä sanaa. "Oliko hän herännyt?" kysyi hän hiljaa.

"Oli. Eivätkö ne ole hyviä?" Vilho katsoi kysyvästi ja hymyillen Anniin.

"Minä pelkään heitä!" sanoi Anni hiljaa. "Mutta minä tahtoisin olla hyvä ja tahtoisin rakastaa Jumalaa niinkuin hekin."

"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää." Vilho katsoi suoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. "Elämä on lyhyt, ja minä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen, miksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. — Luja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä etsin."

Anni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui hänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina, vakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona rintaan pistänyt se tietoisuus: "Hän on minua ylempänä joka suhteessa, hän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en voi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän." Se oli se ajatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja joka nytkin tunki esiin.

"Minäkin tahtoisin etsiä", sanoi hän hiljaa, "mutta minä olen vain ymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että tahtoisin olla hyvä."

"Kiitos niistäkin sanoista", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.

He olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.

* * * * *

Rippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen sijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa uuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin huolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa putosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän iloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja katseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin kimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. "Tämän sain, kun itse olin ensi kertaa ripillä", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi hän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet silmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko kotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut pois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.

Hän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota esille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen taskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.

Juhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin ystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin ikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi juosta luo ja syliinsä ottaa.

Ja sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä seuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö hän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt juuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.

Vasta kahden päivän perästä he tapasivat. Anni oli silloin lähtenyt kävelemään kirkolle päin ja Vilho tuli tiellä vastaan. Anni ojensi kätensä, kysyvä ilme kasvoillaan.

"Minä lähden pian", sanoi hän melkein surullisesti.

"Yksinkö?"

"Olli saattaa minua ensimmäiselle asemalle. Sieltä jatkan junassa, ja isä lähettää sitten taas vastaan. Hän olisi itse tullut tänne, mutta ei nyt töiltään jouda."

"Minunkin täytyy lähteä jo ennen teitä. Sain kutsun töihin. Ylihuomenna ne alkavat."

"Niin pian."

"Niin, ja sitä ennen täytyy käydä vielä 'hovissakin' vanhan hyväntekijäni luona. Koko huomispäivä menee siihen. Tämä on oikeastaan viimeinen kerta, jolloin tapaamme. Etsin teitä juuri saadakseni sanoa hyvästit."

"Hyvästit jo, ja meillä kun vielä olisi niin paljon puhelemista."

"Niin olisi, paljon, paljon. Mutta odottakaa ensi kevättä, silloin tulen kotipuoleenne, ja silloin puhelemme kaikesta, mitä vuoden varrella olemme oppineet ja mitä tältä kerralta on säästettyä vastaisen varaksi." Hän hymyili.

He erosivat mäen alla, josta tie kääntyi Ilomäelle, mutta Anni päätti pitää varalta, milloin Vilho ajaisi ohi matkalle hoviin.

Hän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla rämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja rupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia ja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni palasi sisään.

Hän ei enää muuta toivonut kuin päästä kotiin, kotiin. — —

10.

Miten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi tietänytkään, mitä koti on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan rakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta nyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen rakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli tuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava onni olivat sen aikaansaaneet.

Äiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja varttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta. Ja tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu, ikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket vuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä oli äidin ilokin arvaamaton.

Isä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui kaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei papilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin hänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se kuitenkin kaikista voiton vie.

Anni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan säästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän meni vanhalle vaarille päivää sanomaan. "Vaari on ollut tavattoman levoton tänä talvena", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki. "Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan."

"Antti on kovin kasvanut", sanoi Anni, "iso poika jo."

"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun se on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari noin viatonta lasta vihaa."

"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?" Anni hymyili surunvoittoisesti.

"Olin."

"Se oli vain siksi, ettet ollut onnellinen."

Hän otti äitiä kaulasta, ja äidin tuli vedet silmiin, niin että täytyi kääntyä poispäin. Kun hän taas kääntyi päin Anniin, oli tämä jo rientänyt vaarin luo. Äidin silmiin näytti Anni kevään notkealta koivulta tuossa, kun hän seisoi kumartuneena vaarin vuoteen yli.

"Hyvää päivää. Ettekö enää tunne, vaari?"

Vaari nosti verkalleen silmänsä ja mumisi jotain.

"Terveisiä Ilomäeltä", sanoi Anni.

"Ilomäeltä, vai olit sinä siellä." Hän katsoi tylsästi eteensä. "Surun lapsi sinä olet sittenkin."

"Ei, vaan onnen, suuren onnen lapsi." Anni hymyili.

"Usko minua, minä puhun totta", sanoi vaari ja kääntyi seinään päin.

"Kuinka Rajalassa jaksavat?" kysyi Anni, kun äidin kanssa läksivät vaarin luota.

"Hyvinhän ne siellä. Minä olen Marttaa usein pitänyt luonani. Kun se heidän tupansa on niin kylmä ja vetoinen, ja sinä kun sitä tyttöä aina suosit, niin ajattelin, että otanpahan vähäksi aikaa meille, kun ei sinuakaan ollut. Antti se siitä oli niin ihastuksissaan. Leikki tytön kanssa aina illat pitkään, kun oli läksynsä lukenut. Muille saattoi olla äkäinen kuin ampiainen, mutta olipa Martalle aina lammasta lauhkeampi. Se minua lohdutti. On siinä kuitenkin hyvää, ajattelin, kun näin, miten se sitä tyttöä totteli ja hyvänä piti."

"Minä menen Rajalaan kohta", sanoi Anni, "ja sitten tahtoisin pian pappilaan, Alman luokse."

"Alma laskettiin ripille samana sunnuntaina kuin sinäkin. Hän itki niin, että sääliksi kävi. Olin kirkossa silloin, ja joka kerran kuin silmä häneen sattui, ajattelin minä sinua."

"Mitähän se Alma niin kovin itki?" ajatteli Anni itsekseen. Mutta äidille hän ei mitään sanonut. Ajatteli, että kysyy Almalta itseltänsä, kun tapaa.

"Minä olen ajatellut, että sinä saisit asua täällä", sanoi äiti, kun he tulivat saliin ja hän avasi oven vierashuoneeseen. "Tämä kun on meidän paras huoneemme ja vieraita varten varattu, ei täällä ole ketään asunut. Mutta minä ajattelin, että nyt sinä ehkä tahtoisit sen. Harvoinpa täällä yövieraita käy, ja jos sattuisi tulemaan, niin voithan silloin muuttaa pois. Nämä huonekalutkin kun ovat omasta lapsuuteni kodista, olen koettanut niitä säästää. Jos kerran tarvitset, saat ne omaan kotiisi."

Hieno puna nousi Annin poskille, ja hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

"Isä on paljon puhunut siitä Ollista, kehuu kovin ja tuntuu pitävän kaikin puolin." Äiti katsoi Anniin sitä sanoessaan.

"Saattaa isä pitää." Annin posket hehkuivat, ja hän katsoi äitiä suoraan silmiin. "Mikä mistäkin pitää. Isä toisesta, äiti toisesta, eikö niin?"

"Kysyinpähän nyt vain. Sinä olet niin paljon muuttunut, ja sitten isä puhui siitä yhtenään, alussa varsinkin ja nyt taas, kun olet kotiin tullut."

"Isän täytyy saada puhua paljon, se on hänen tapansa", sanoi Anni ja rupesi hellävaroin järjestämään tavaroita, siirtelemään äidin huonekaluja ja asettamaan niin, että somalta näyttäisi.

Tämä huone oli hänestä aina lapsuudesta saakka ollut kuin pieni pyhäkkö, ja nyt hän saisi sen omakseen, saisi yksin siellä asua ja olla, yksin siellä kesäöinä onnenunelmiaan unelmoida, yksin ajatella ja toivoa. Miten hyvä äiti oli! Miten hän ymmärsi, mitä Anni toivoi ja ajatteli!

Olisi hänelle ehkä pitänyt kertoa vähän enemmän koko keväästä ja sen tuomasta onnesta. — Jos luuli vaikka mitä ja oli levoton, kun oli siitä Ollistakin tiedustellut. Mutta se puhuminen tuntui niin. mahdottomalta, tuntui kuin olisi pitänyt kuoressa uinuvaa kukannuppua äkkiä ja armottomasti auki repäistä. Ja sitä hän ei voinut. Rikos se olisi ollut, rikos vasta kehkeytymässä olevaa elämää kohtaan. — —

Parin päivän perästä läksi Anni pappilaan Almaa tapaamaan. Rovasti tapasi hänet ensimmäiseksi. Hän tervehti ja kysyi, mitä kuului. Sitten hän rupesi puhumaan siitä, että Anni oli käynyt rippikoulunsa tänä keväänä. Hän puhui ankaria varoituksen sanoja ja Annista tuntui siltä, että hän aivan lyyhistyi kokoon oman arvottomuutensa tunnossa. Kyllä hän tunsi, että ei ollut sellainen kuin rovasti sanoi, että olla piti. Oli hän sitä ainakin ajatellut, mutta nyt se vasta tuntumalla tuntui. Nyt hän myöskin ymmärsi, miksi Alma niin oli itkenyt, ja hänen teki itsensäkin mieli itkeä, kun tätä ajattelemaan rupesi.

Mutta samassa tuli Alma sisään. He istuivat kaikki vähän aikaa ruokasalissa, mutta sitten tuli rovastille asiamies, ja silloin ehdotti Alma, että hän ja Anni menisivät puutarhaan.

Siellä he vasta oikein pääsivät puheen alkuun. Alma kertoi ensin. Hän kertoi rippikuulu-ajastaan, minkälaista silloin oli ollut ja miten levoton ja paha hänen usein oli ollut olla. Mutta sitten oli eräs harvinainen tapahtuma tunkenut kaikki muut ajatukset tieltään. Eräs vanha, lapseton täti Helsingissä oli kirjoittanut ja kysynyt, eikö Alma syksyllä pääsisi käymään hänen luonaan. Almaa halutti niin kovasti, että meno yöt päivät oli mielessä. Se vain peloitti, että jos eivät vanhemmat laske.

Anni tuli siitä ihan haltioihinsa. Kun nyt vaan Alma pääsisi! Matkustaminen oli niin kovin hauskaa. Paljon uutta oli nähtävää, paljon opittavaa joka askeleella. Ja Anni rupesi kertomaan omasta matkastansa, mitä oli nähnyt, mitä kuullut ja oppinut. Mutta siihen, mikä oli kauneinta ja vienointa kaikesta, siihen hän ei kajonnut.

Kun tytöt erosivat, päättivät he usein olla yhdessä kesän aikana. Toinen kulkisi puolen tietä, toinen toisen puolen, ja sitten he yhtyisivät Teittolan ja kirkonkylän välitienoilla.

Kun ensi kertaa yhtyivät, määräsivät he seuraavan tapaamispäivän, ja niin tekivät sitten pitkin kesää, kunnes Alma kerran tuli yhtymäpaikalle laulaen ja hyppien kuin laitumelle päästetty varsa. Hän oli saanut luvan lähteä tädin luo Helsinkiin, ja matkapäivä oli määrätty syyskuun ensi päiväksi.

Silloin loppuivat Anninkin kesäkävelyt, ja hän rupesi suunnittelemaan työtä talven varaksi. Hän tahtoi äitiä auttaa talousaskareissa ja sitten hän aikoi kiitoakin. Saisi äiti ihmetellä, että onhan Anni Ilomäellä jotain oppinut, kun on tullut noin toimelliseksi. Anni laittoi itse kaikki valmiiksi alusta alkaen, kunnes kangas oli kutomista vailla. Äiti ei saanut pikku sormellaankaan työtä nykäistä. Anni tahtoi näyttää, että hänkin osaa jotain aikaansaada, osaa aivan ominpäin. Ja sitten kun hän kutomaan rupesi, miten hauskaa se oli ja miten makeasti hän nauroi, kun kaikki, isä, äiti, tytöt ja Antti, joukolla kokoontuivat hänen ympärilleen ihmettelemään ja päivittelemään.

Ja entä sitten kun sukkula suikkien lensi läpi kankaan ja hän kutoa helskytteli, kuinka se säesti ajatuksia ja kuinka iloiseksi se teki mielen!

Annilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan Almalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla oli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä niistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä pientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun Alma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden linnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun Anni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia eikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!

Anni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta ja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti nauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia jaksaa.

Anni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki oli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa akkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota nopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat sen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan vapisi innostuksesta.

Mutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys pääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten äännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai siemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana vankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan nokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena siiven alle.

Ja Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa jouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän tahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa syksyn kuluessa.

Anni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. "Hän tietää niin paljon, minä niin vähän", ajatteli hän itsekseen. "Hän on lukenut ja oppinut, minä en. Hän oli minua parempi kaikessa, mutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen rinnallaan kulkea." Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.

Joulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja kertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on ruvennut käymään käsityökoulua siellä.

Se oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut. Olihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.

Alma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt ja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä hän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille kirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei toisten tietoon tule.

Teatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän leikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.

Hauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta Alma tiesi, minkälaista sen olla piti.

He innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki yks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja Alma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki oli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä hauskaa se oli siltä.

Alma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi hänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan, minkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko elämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona olivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja tuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei kuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.

Alman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja talvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi livertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas kuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen sitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka loimina olivat muistot ja toiveet kuteina.

Vuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet mukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.

Sitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.

"Äiti", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan. "Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle lähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit."

"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi." Äiti heitti valmistuneen kääreen koppaan ja alkoi uutta. "Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa."

"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?" Anni pysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.

"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia."

"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on jotakin niin kaunista ja jaloa."

"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä hohtaa."

"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?"

"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni paloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla, ja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä käryämään tulenkin sammuttua."

"Miksi se sammui äiti?"

"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut valmis esimerkkiä noudattamaan."

"Hänkö tuli?" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.

"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan, sillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti ja otti toisen. Sen pituinen se. — — Nöyrät niskat sillä olla pitää, joka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä."

"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? — — Minä kuolisin."

"Minä olenkin lujempaa tekoa." — Lanka kiristi käämettä ja äidin täytyi pysäyttää rukki.

"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa kokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!"

"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen kulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta taipumaan saisi. — Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen papin kumppaliksi." — —.

Anni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä väräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että koko ruumis vapisi.

"Lapsi, lapsi", lohdutteli äiti. "Älä nyt, johan se on ollutta ja mennyttä kaikki." Mutta Anni vaan itki.

"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään", ajatteli äiti ja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle itselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.

Annikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet oli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota väistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus muuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.

Kerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:

"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?"

"Mitä sinä nyt!" Äiti ei ymmärtänyt. "Etkö muista enää, kenestä kerroit kerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?" "Enkä. Minä tahdon unohtaa." "Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota kerran — —" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.

"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa hänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki."

"Kaiken ja kaikki", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta Anni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu ikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien harjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli lamassa.

Silloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin tauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi, vaikka surukin sydämeen hiipi.

Sen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli vieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen pysähtyi oven suuhun.

Anni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.

Vieras ojensi kättä. "Tulenpahan pohjoisestapäin."

Anni käski istumaan.

"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle."

Anni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.

"Kyllä se on minulle", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän pani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.

Vieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta puhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut. Lämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan. Se oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin tappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän kinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun oksalla visertämässä.

Häneltä sumentui silmät ilokyyneliin.

Koko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti oli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia lahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli hän Annille heidän kahden ollessaan, että "taitaa niitä herrojakin olla, jotka sinua hakkailevat."

Annin silmät liekehtivät: "Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä kerran — —"

"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä herroista, kun on parempiakin ottajia."

"Olliko noita on ilmoitellut?"

"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa."

"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä enää lähde."

"Vai et", sanoi isä nauraen. "Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu."

"Kuulitko!" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. "Keväällä tulee Olli tänne."

"Tulkoon", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi taulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä, suuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua eniten. "Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?"

Kun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli. Hän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi tehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni oli itkenyt, ei hän hennonnut.

"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista", sanoi Anni kuin selitellen, miksi oli itkenyt. "Joko taas?" "Jo."

"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin", sanoi äiti ja huokasi.

"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään."

Taas äiti huokasi niin haikean raskaasti. "Sillä lailla minäkin ajattelin — — ennen — —. Olen aina toivonut, että saisit hyvän kodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt." Hän siveli Annin tukkaa ja läksi.

Anni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi — —. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt paljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut itselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei voinut puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi kiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi vain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että pelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi, josta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt pyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. — —

Talvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut synkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen, jolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru hänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun routa suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui nurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää voinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta, kasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.

Kuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne lauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli kilvan vapaiden kanssa. "Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja voin", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. "Kun hän tulee", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, "tulee hän kevätauringon voimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja voitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa niiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. — — Hän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa, sen tiedän."

"Martta, pikku Martta, tule tänne." Anni näki Rajalan Martan tulevan peltojen poikki. "Tule, niin leikitään!" Hän seisoi odottaessaan nojautuneena aitaan. "Täytyy leikkiä", sanoi hän itsekseen, "juosta huimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa. Silloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän, onko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon olla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi, vaikka itselläni olisikin vähän ikävä. — — Mutta hän ei saa viipyä kauan, muuten en kestä."

Samassa tulikin Martta.

"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?"

"Jo."

"Joko lautaa?"

"En."

"Tule sitten meille, niin hypätään."

Anni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä posket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein Teiton ison Annin kanssa.

"Vielä se sentään osaa iloinen olla", sanoi emäntä itsekseen, kun näki Annin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. "Iloitkoon nyt, kyllä se surrakin ehtii."

11.

Kesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja odottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä. Kahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle muuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus asiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä kaikki.

Anni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin ei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa ei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: "Anni". Hän hämmästyi ensin kovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli hyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän sanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin osaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.

Mutta ennenkuin odotettu tuli, tuli Olli. Hän ajaa karahutti pihaan, niin että tanner jymisi, ja heitti huolettomasti ohjat pihalla olevalle rengille. — Sitten hypähti hän itse maahan.

"Kah terve, terve, Ilomäen uljas isäntä!" Teittolainen oli nähnyt vieraan tulevan ja kiiruhti vastaan.

"Terve tervehyttäjälle! Mitä taloon kuuluu?"

"Ei erinäistä. Hyvää vaan, kun kaivattu vieras viimein tulee."

"Vai kaivattu? Onkohan sitä kukaan muistanut kaivata?" Olli oikaisihe ja pöyhisti rintaansa.

"Mitenkä ei Ilomäkeläisiä kaikki ikävöisi. Ilojahan ne tullessaan tuovat. Mutta mennään katsomaan, eikö vaimonpuolta meidän talosta löydykään."

"Meillähän niistä suurempi puute onkin", sanoi Olli nauraen.

"Vai tahtoisitko, että tasan jaettaisiin. Ha-haha-haa." Teittolainen pyyhkäisi partaansa. "No tuumataan, tuumataan. — — Mutta mamma hoi, missä sinä viivyt?"

"Tulen, tulen", kuului emännän ääni pirtin puolelta.

"Tässä se serkun poika nyt on, josta olen puhunut", esitti isäntä, kun Anna tuli saliin. "Pulska nuori mies, eikö totta?"

Emäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon oli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin aikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.

"Missä Anni on?" Isäntä näytti tuskastuneelta. "Eikö ymmärrä tulla päivääkään sanomaan?"

"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan." — Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.

"Anni", huusi äiti portailla, "Anni hoi!" Mutta ei se huuto kauaksi kuulunut.

Anni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta maantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun kuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui kyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten kävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä päin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa isä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin sadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! — —

Mutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään nähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin peltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna pölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti tietä pitkin.

Kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko maisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen. Annin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes kartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina ankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli jäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin saisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei saa istuttaa.

Samassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen päätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän huitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.

Mitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä aukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka käsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi hänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan, pyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti leukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.

Mitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet — kun olivat niin tutut! Samassa Annille selveni, että Antti matki Ollia.

"Antti", huusi Anni hiljaa, "Antti!"

Antti nosti päätään. Mistä se ääni kuului? Hän katseli ympärilleen oikealle, vasemmalle, nosti sitten päätään ja huomasi Annin pään ullakon aukosta. Anni viittasi häntä tulemaan ja painoi sormen samassa huulilleen, jotta Antti ymmärtäisi olla hiljaa. Antti lähti laukkaamaan. Sepäs hauskaa, kun oli salaisuus tai kepponen tekeillä. Hän tulla tömisteli portaita ylös, niin että Annin sydän ihan sykki pelosta.

"Kun et osaa olla hiljempaa! Kuulevat vielä. Ketä sinä siellä matkit?"

"Sitä vierasta, Ilomäen Ollia."

"Oletko sinä sitten nähnyt?"

"Olen. Hakivat tervehtimään. Ja sinua ovat etsineet kovasti."

"Etkö sinä siitä Ollista pitänyt?"

"En. Kättä antoi ja nauroi. Kysyi sitten pilkka kielen kärjessä että 'tämäkö se nyt on nuorin vesa?' Hyi olkoon!" Antti sylkäisi.

"Mitä isä sanoo?" uteli Anni.

"Nauraa ja on hyvällä päällä."

"Entä äiti?"

"Tavallinen on, tarjoo kahvia, puhelee vähän ja pyörähtää sitten katsomaan, palaako puuro pohjaan."

"Onko iloinen?"

"On kuin ainakin, tavallisen totinen. Mutta mitä sinä täällä istut?"

"En viitsi tulla, kun Olli on siellä."

"Saat sinä sitten täällä kököttää viikon päivät. Ei tuo kuulu lähtevän moneen aikaan."

"Ei moneen aikaan. Voi minua!"

"Mitä siitä. Älä ole tietääpannaksesikaan!"

"Sinä et sitä ymmärrä, Antti, vielä, mutta pian kyllä, kunhan vähän kasvat. Minä olisin pyytänyt sinua vähän auttamaan. Mutta taitaakin olla parasta, että itse menen."

Jos nyt isä on tyytyväinen minuun, ajatteli Anni itsekseen, taipuu hän toisen kerran paremmin minun tahtooni.

"Sano sinä vaan, niin kyllä autan", lupasi Antti ritarillisesti ja sylkäisi innostuksissaan.

"Ole nyt täällä, etteivät kuule", pyysi Anni. "Tule sitten vasta yksin pois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen." Hän karisteli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui vähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.

Parin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta, Teitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan kohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä katselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja koetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen helpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään, että kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu, kun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja kuuliainen tytär.

Äiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä ymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä olisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti osasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän vaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.

Kun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän toisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti kun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli odottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän kulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin metsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä kouluaikoina.

Vaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa. Siellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin että kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen käsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän tuli siitä melkein surulliseksi. "Ne ovat itkeneet, vaikka kesä on kauneimmillaan", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa kielonkukkaa.

Ison aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että äiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi takaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa kotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli risahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.

Joku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän jo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut hänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat kätensä.

"Anni, Anni, kevät on tullut."

"Kevät", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.

"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme. Silloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua tullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion sanoa?" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.

"Tiedän", sanoi Anni hiljaa.

Silloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.

Annia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen suutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. "Vilho", kuiskasi hän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. "Sinä ainoa, jota olen rakastanut", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan Annin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään syntyneet ja tulvilleen nousseet.

"Tule, istutaan tänne", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.

"Sinä lupasit tulla keväällä", sanoi Anni hiljaa, melkein surunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.

"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä? En voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?" Hän hymyili veitikkamaisesti.

"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei ole."

"Ja miksikä ei?" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.

"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena", sanoi Anni ja rupesi kertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta jota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni. Huolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin kuin kukkaset kevätauringon valossa.

Vilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista. Mutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa täynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi kertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista aavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen kasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.

"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on kohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa."

"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?"

"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut."

"Isäsi?"

"Niin, isäni."

"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut."

"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni silloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä kertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta ajatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme Teiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli rikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin tyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?"

"Mutta jos he suostuvat?"

"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!"

"Miten hyvä sinä olet." Annin pää painui Vilhon olalle.

"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka, joka päivän paisteessa puhkeaa?"

"Sinä löydät tuollaisia sanoja." Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea pyytäen. "Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä."

"Sinäkö tyhmä! — Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä olet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja kauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran, olin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat mieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. — Hyv' olla valkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' — — Arvelin itsekseni, että se sopii sinuun? — Näin sitten isäsi junassa. Silloin — anna anteeksi — ajattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa. Mutta puhtoinen sinä olet sittenkin."

"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi."

"Ja minä sinun!"

"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu elämä!"

"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. — Jaksatko sinä?"

"Jaksan."

"Minä luulen, että olet kasvanut." Vilho hymyili. "Joka suhteessa", lisäsi hän sitten.

"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut niin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä, siksi tahdoin kasvaa."

"Minä ylempänä?"

"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen tunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi."

"Sinä rakas", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet samensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. "Kuinka voisin elää ilman sinua!"

Kauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.

"Tule nyt kotiin meille", pyysi Anni. "Siellä ei ole muita kuin äiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme." Samassa hän muisti pelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti olisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi hänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin saanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä ei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti jostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi luotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? — Anni vavahti. Hänen oli niin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua, jolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea. Miksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?

"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan", sanoi Vilho. Ja ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.

"Mennään vaan yhdessä", Anni vastasi kaartaen. "Onhan äitikin kerran rakastanut." Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän, että se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen, sovinnollisuuden sijaan vihaa.

"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!" Anni kulki edellä, Vilho jäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. "He ovatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?"

"Suorin tie paras, eikö niin?" Vilho oikaisihe. "Tässä ei enää muu auta."

Anni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. "Päivää, isä! Vai olette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto", hän esitteli.

Olli tunsi tulijan kohta. "Vai olette tekin näillä mailla."

"Siltä näyttää."

"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?" Ollin ääni oli pureva.

"Ei, olen ensi kertaa täällä." Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän säpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän tuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja silmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.

Vai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli kätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli rakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä taistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären luottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!

"Käykää istumaan", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään. "Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä käy, kun minä käsken."

Vilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain seisomaan ja kääntyi isännän puoleen. "Me olemme tavanneet toisemme ennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa."

"Vai silloin. En minä muista."

"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä olin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa."

"Jaa — jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren herran kanssa."

"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen naapuriksi." Olli naurahti ivallisesti.

"Vai niin", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.

"Niin", jatkoi Olli levollisesti. "Sehän se tekikin Annin niin vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen järkiinsä, kun vanhenee."

Vilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin kiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä ikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen porstuaan, minne emäntä oli kadonnut.

Olli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. "Helkkarin pitkäksi käy aika, kun ei ruokaa anneta", sanoi hän vihdoin ja nousi. "Tokkohan minun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?"

"Eipä tiedä. Pitänee kysyä." Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä emäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.

"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa."

"Vai niin, raha-asioitako?"

"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua. Pyydän Annia."

"Se on selvää puhetta." Isäntä nosti kulmakarvojaan ja katsoa muljautti luomien alta. "Vai Annia. No, mitä teillä on?"

"Kaksi tervettä kättä."

"Entä muuta?"

"Tietoja siksi, että voin hankkia leipäni rehellisellä työllä."

"Entä muuta."

"Hyvää tahtoa, luottamusta tulevaisuuteen ja voimaa uhrautumiseen."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"No, no, istukaahan. Tässä kuistin penkillä on tilaa. Puhutaan tässä. Katsokaa, se on niin hullusti, että tyttö on jo luvattu toiselle."

"Mutta, ettehän väkisin antane? Ei hän itse ainakaan ole lupautunut."

"Ei vielä, mutta taipumaan päin on."

"Ei ole", sanoi Vilho. "Minä tiedän sen."

"Niin, mutta katsokaa, hyvä herra, mittari vai mikä olettekaan, lupaus kuin lupaus. — — Ikävä asia! — — Kuulkaa, ettekö ole sen pappi Lehdon poika, joka kerran kävi täällä meillä, minä tunnustelen vähän ja sitten kuiskattiin korvaanikin? — —"

"Kyllä olen, mutta emmeköhän vielä jatkaisi tätä puhetta?"

"Kyllä, kyllä, sitä minäkin. Katsokaa, se isävainaanne oli hengenmiehiä."

"Niin oli."

"Paljon me sanaa yhdessä tutkimme. Jaa — jaa —"

"Hän oli hyvä isä, ja jos te tahdotte hänen poikansa tehdä onnelliseksi, niin on se vallassanne."

"Niin sitähän minun juuri piti valittaman, että miten ikävästi asiat väliin kääntyy. Lupaus kuin lupaus, ja niinhän se sanassakin seisoo: Maksa Herralle lupauksesi'!"

"Tietääkseni ei sillä tarkoiteta sellaisia herroja kuin Ilomäen isäntää ja hänen laisiaan."

"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä."

"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?"

"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin Annin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja vuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?"

"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!" Vilhon ääni värisi katkeruuttaan. "Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä."

"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella." Teittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.

"Juutas", sähähti Vilho hampaidensa välissä. "Jumalan sanaa sinä laskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla." — Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Onko tämä lopullinen päätöksenne?"

"Jaa, valitettavasti."

"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?"

"Niin tuota — enhän minä, mutta katsokaa." — Hän viittasi saliin päin. "Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä kärsiä."

"Isäntä, te olette viekas." Vilhon silmä iski tulta. "Te ette ajattele Annin onnea, omaa etuanne vain."

Anni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä, mutta Olli pysäytti hänet.

"Älä mene, minulla on asiaa."

"Puhu toisen kerran."

"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa kuuliaisistamme?"

"Kuuliaisista?"

"Niin, sinun ja minun kuuliaisista."

"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana vietetä samana päivänä."

"So, so, älähän nyt." Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti ja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi ulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä äidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi olla säälimättä.

Mutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki Annin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi tietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin kanssa.

Hän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen astumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan kanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon nousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: "Hyvästi."

"Isä!" kirkaisi Anni ja juoksi ulos.

"Älähän hätäile, tyttöseni! Kaikki asiat on puhuttu hyvin ja sovinnossa."

"Isäntä tarkoittaa, että hän suuttumatta on saanut minut ulosajetuksi." Lehto kumarsi.

Silloin Anni näki äidin. "Äiti," huudahti hän, "ethän sinä anna hänen mennä. Sano, ethän?"

"Tämä on isän päätettävä asia," sanoi äiti. Ääni oli kylmä ja soinnuton. "Ei minun ääntäni ole ennenkään kuultu silloin, kun isä on asian päättänyt."

"Te tapatte minut." Veri syöksyi Annin kasvoihin. "Minä en voi elää."

"Kyllä siihen oppii", sanoi äiti yksikantaan ja kääntyi takaisin aittaan päin.

Vilho nousi ja teki lähtöä. Hän oli ehtinyt vähän matkaa pihan poikki, kun Anni juoksi hänen jälkeensä.

"Voitko sinä todella mennä?"

"Minun täytyy", ääni oli murtunut.

"Täytyy? Ja miksi?"

"Vanhempiesi tahto ja isäni testamentti vaativat."

Silloin Anni heittäysi hänen kaulaansa ja itki ääneen.

"Meidän täytyy tavata vielä kerran, viimeisen. Mutta missä? Sano pian! Isäsi tulee", kuiskasi Vilho.

"Pappilassa. Alma on ystäväni", ehätti Anni sanomaan.

"Hyvästi nyt." Vilho ojensi kätensä.

"Ylihuomenna", kuiskasi Anni hiljaa.

Heti seuraavana päivänä kävi Vilho jo pappilassa. Papin poikana hän tiesi olevansa oikeutettu nauttimaan sitä vieraanvaraisuutta, jota usein tuntemattomat yhtä hyvin kuin tutut pappiloissa saivat nauttia. Lisäksi olivat hänen isänsä ja rovasti olleet hengenheimolaisia sen sanan täydessä merkityksessä ja sekin helpotti lähestymistä.

Ollessaan hetken kahden Alman kanssa käytti Vilho tilaisuutta hyväkseen ja esitti asiansa. Hän kertoi tuntevansa Annin ja että Anni seuraavana päivänä tulisi pappilaan häntä tapaamaan, mutta pyysi, ettei Alma siitä kenellekään mitään puhuisi, asettaisi vaan niin, että he vähän saisivat olla kahden.

Teitossa jatkui sillä välin yhä taistelua. Olli suuttui silmittömästi, kun kuuli, että asia jäisi kesken, muka siitä syystä että joku körttiläispapin poika — minkähän lie ollutkaan — oli kosimassa käynyt. Teiton isäntä koetti selvitellä ja sovitella. Hän oli luullut, että Anni olisi taipuisampi, oli ajatellut, että ehkä hyvinkin mielellään jo suostui, siitä syystä hän niin varmasti oli luvannut saattaa asian päätökseen juhannukseksi. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan tahtonut käyttää, mutta ei hän silti sanojaan söisi. Siirrettäisiin asian ratkaisu nyt vaan aluksi ja jätettäisiin Anni rauhaan. Sitten olisi isällä vastaisuudessa helpompi vaikuttaa häneen.

Monien hyvittelyjen ja vakuutusten perästä Olli suostui viimein ehdotukseen. Hän matkusti heti Juhannuspäivänä kirkolta eteenpäin, Annin suureksi iloksi vielä hänelle hyvästiä sanomatta. Isä tuli sen jälkeen aivan entiselleen ja koetti nähtävästi saada asian heti unhotuksiin. Mutta äidin ja Annin ei ollut helppo olla. Heidän välinsä oli kuin särkynyt, eikä toinen puhunut toiselle paitsi silloin kun välttämättömyys vaati. Kukin kantoi kuormaansa yksin, syyttäen toista sydämettömyydestä ja odotellen eikö toiselle tulisi omantunnon vaivoja, pakko pyytää anteeksi ja halu auttaa kuorman kantamisessa.

Kun Anni maanantaiaamuna heti eineeltä noustuaan siistihe ja näytti aikovan kylään, katsoi äiti pitkään, mutta ei sanonut mitään. Annikaan ei ensin mitään sanonut, vaikka näki, että äiti odotti. Mutta ovelta täytyi kääntyä takaisin.

"Minä menen pappilaan", sanoi hän.

Ei kukaan vastannut mitään. Silloin hän sulki oven ja koetti rientää.

Hän oli aikonut mennä oikotietä, mutta ei jaksanut. Hän ei tahtonut sitä enää nähdä, ei nyt ainakaan. Ja mitä siitä joutumisesta, jos hän ennen ehtisikin perille, ei hän saisi sen pitemmän aikaa olla Vilhon seurassa. Sellaista se vieraissa tapaaminen oli! Mutta se oli ainoa keino, jota saattoi käyttää, sillä missään muualla kuin pappilassa he eivät olisi voineet olla turvassa.

Oli sitä paljon ajateltavaa nyt, kaikkea mitä sanotuksi tahtoi tänä viimeisenä kertana. Päätä huimasi ja polvet kävivät hervottomiksi. Mutta eteenpäin sitä täytyi. Viimeinen kerta! Mitä hän sanoi? Jumala! Jumala! Hän painoi kädet ohimoilleen. Viimeinen kerta! Ajatuksissaan häntäin toisteli tuota sanaa. — Ja nyt näkyi jo pappila!

Oltiin kahvilla ruokasalissa, kun Anni tuli. Hänet esitettiin Vilholle, ja hän tervehti kuin unessa. Ruustinna moitti Annia heikonnäköiseksi ja käski paljon auttamaan äitiä talousaskareissa. Rovasti katsoi pitkään aikoen sanoa, mutta ei sanonutkaan. Vihdoin ehdotti Alma, että menisivät puutarhaan.

"Tässä on", kuiskasi Vilho ja pisti Annin käteen paperikäärön. "Lue tarkkaan itse ja anna sitten äitisi lukea se, mitä siinä on hänelle." Anni nyökäytti päätään.

"Jaksatko odottaa ja toivoa?" Vilho katsoi häneen syvä sieluntuska kasvoillaan. "Koeta. Muista, kaikki voi muuttua."

"Milloin?"

"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti — minun tähteni!"

Anni hymyili heikosti. "Entä sinä?"

"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun tähtesi taistellen."

Puutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää pitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien istuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi, kunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.

"Minäkin aioin juuri lähteä", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät yhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin muorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei jaksanut puhua niistä.

"Mennään oikotietä", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän hetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.

"Mistä se eroaa?"

"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta."

"Siellä saamme olla kahden", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa kuului rattaiden räminää.

"Isä", sanoi Anni ja vavahti.

Isä se olikin. "Tule rattaille", sanoi hän. Ei ollut toista tuntevinaankaan.

Anni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin Anni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän seisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman pilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä, vaipui hän tunnottomana rattaille.

12.

Kun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa. Isä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka kunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies tulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin Annin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja iloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja huolta vaan.

Teiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut vakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka harmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien ympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista öistä.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin heidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan ystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli tietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli kai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja siellä yhdessä sulhasensa kanssa — joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä ajalta — päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen, että hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille sanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia kuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän oli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan pyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.

Äidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli se, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja polkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli? Äitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin katsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli, tuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien kuluttua. — Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli koettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli äitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.

Mutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti muisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren surun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko elämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä, muuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?

Ei, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta — jos hän murtuisi ennen aikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?

Äiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat tulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli entistäänkin läpikuultavampi.

"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi arasti Anniin.

"Enhän minä." Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.

"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän kanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii."

Anni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti kuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin, kunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli hän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän samaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja hän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja yhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan kesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä että talven tuiskun tuprutessa.

"Antti", sanoi hän äkkiä, "Anttiahan minun piti hakea." Hän heräsi kuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen ympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi paljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja kohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen näistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.

"Antti", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. "Mitä sinä täällä teet?"

Antti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.

"Mitä sinä panit piiloon?" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella äänellä.

Poika punastui. "Älä sinä huoli siitä", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.

"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru."

"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä."

"Älä sano, älä." Anni oikein säikähti. "Isä ja äiti — —" yritti hän sanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.

"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin kanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on aina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä."

"Äidillä on ollut paljon suruja", sanoi Anni hiljaa.

"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas." Pojan ääni kävi lauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.

"Sano nyt, mitä teit", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui mättäälle itkemään.

"Älä itke." Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. "Minä kerron sinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano." Hän veti esiin vanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain vähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut oppia.

"Tule pois minun kanssani", pyyteli Anni. "Ei korttipelistä paremmaksi tule."

"Pelaa isäkin."

"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä olisi korttien ja kortinpelaajien ystävä."

"Isä voittaa aina", kuiskasi Antti arasti. "Minäkin tahtoisin oppia yhtä hyväksi. — — Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? — Että isä voittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa."

"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa rakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu."

"Pelaako Olli?" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän arvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.

"En tiedä."

"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?" Antin rohkeus kasvoi.

"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun sinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää muistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein sydämestäsi rakastat."

"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon." Hän löi nyrkillä polveensa.

"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?"

Antti arveli. "Se on niin miehekästä ja sitten — sitten — minä luulen, että se on hauskaakin."

"Jätä kuitenkin — minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän. Sinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika."

He olivat jo pihalla. "Kyllä sitäkin tahtoisin." — Antti hypisteli lakkiansa. — "Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. — — Mutta kuule, ethän sinä kerro äidille."

"En, en." Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin tuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan ennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin hyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä kotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten poikien joukkoon.

Niin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä päätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus maantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja ikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas, milloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin etteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua illat pitkään? — —

Jos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt, ei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut lähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. "Älä mene", sanoi se hänelle. "Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa."

Siitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton poikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän oli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen rintaansa.

Äidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin tien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä taas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja kun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli jos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon iloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. "Mitä sitä suotta lämmittää", sanoi isä. "Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa asua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain."

Silloin vihloi äidin sydäntä. "Olisin minä suonut sen helpotuksen sinulle", sanoi hän hiljaa.

Anni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei sanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.

Hänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän oli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän avasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko sininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä onnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai isä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää koskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti kankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä oli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten Vilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä se paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja joka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi pitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina puolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. — Ei siihen pitkältä ole.

Hän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta paperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten hän jatkoi: "Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En minä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon iloa Antista, äidille varsinkin." Sitten kääri hän paperin kokoon ja kirjoitti ulkopuoleiselle sivulle "äiti". Hän yhdisti Vilhon isän kirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti osoitteen, niiden ympärille.

Sitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa. "Hyvästi, pikku punatulkku", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun päälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne kaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi viemään ullakolle.

"Minulla on kirstussani vähän tavaroita", sanoi hän äidilleen ullakolta palatessaan. "Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä en sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. — Ne ovat ainoa perintöni", lisäsi hän ja koetti hymyillä.

"Kyllä hän kuolee", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä oli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.

"Se minuun niin koski", rupesi hän illemmalla selittämään, "kun et minulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan puhunut."

Anni nosti katseensa ompeluksesta. "En tiennyt ennen kuin Vilhon tultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä pelkäsin totuutta — en sinua" — lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi hänen kalpeille poskillensa — "siksi en rohjennut puhua."

"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!" Emäntä huojutteli ruumistaan edestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki kiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä surusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä palauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana, masennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli oikein sydäntä hivellyt! "Mene, mene", oli hän toistanut itsekseen. "Noin minäkin kerran kuljin." — Ja hän oli unohtanut, että hän näki pojan, eikä isää edessään.

Nyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen ovella. "Minä en tiennyt, en aavistanut", sanoi hän itsekseen. — Mutta siitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.

Isä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt oikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.

"Minä en voi", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei puhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä, posken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.

"Tämä käy jo yli rajojen", pauhasi isä. "Tästä on loppu tehtävä."

"Millä sinä sen lopetat, jos et myöntymällä tytön tahtoon", sanoi äiti kerran.

"Sillä, että hän myöntyy minun tahtooni." Isäntä potkaisi rahin kumoon ja meni äreänä ulos huoneesta.

Kevätpuolella hän lähti matkoille. Anni arvasi hänen käyvän Ilomäelläkin ja odotti pelonalaisena isänsä palaamista. Mutta kun hän tuli, tuli hän hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Ei puhunut Ollistakaan paljon. Kerran vain sanoi emännälle, että "ei sitä poikaa enää petkuttaa sovi". Emäntä ei siihen vastannut mitään, ja niin loppui puhe alkuunsa.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäntä, palasi kotiinsa, kun hän eräänä päivänä läksi kirkolle ja toi kotiin palatessaan sanomalehden. Hän heitti sen pirtin pöydälle hyvin näkyvälle paikalle, ja siitä emäntä sen otti. Häneltä pääsi huudahdus samassa kun silmä lehteen sattui.

"Mitä se on?" kysyi Anni ja nousi levottomasti.

Äiti peitti lehden kädellään. "Älä koske. Ei siinä mitään. Siinä on — — Älä Jumalan tähden — Anni, kuule, älä ota! Minä kerron — —"

"Mitä siinä seisoo?"

"Kuka lie — — olisiko Olli? Siinä kun ilmoitetaan että olette kihloissa."

Anni parkaisi pahasti ja nosti kädet silmilleen. Sitten läksi hän juoksemaan ulos poispäin pakoon minkä jaksoi.

"Mitä tämä on olevinaan?" Emäntä ojensi lehden miehelleen, joka tuli huoneeseen.