SISÄLLYS: (continued 7)

"Ja nyt", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti tiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, "mr. Bertram, sillä meidän on mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne, ilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte muistaa maastalähtönne tavasta?"

"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän pääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin sama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja hämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä jossakin — luullakseni metsässä —"

"Aivan oikein, Warrochin metsä se oli, poikani", tokaisi koulumestari.

"Hiljaa, mr. Sampson", kielsi lakimies.

"Niin, metsässä olin kävelyllä", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien mielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; "ja joku oli mukanani — tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni".

"Oi, niin, niin, Harry, Jumala sinua siunatkoon — minä juuri se olin."

"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa", käski Pleydell. "Ja sitte, sir?" Bertramille.

"Ja sitte, sir", jatkoi Bertram, "olin kuin unennäössä vaihtuvinani hevosen selkään opastajani eteen".

"Ei, ei", huudahti Sampson, "milloinkaan en ole pannut omiakaan raajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!"

"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! — Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä sanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme lausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri, peruutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin Vanbeest Browniksi."

"Kunnioitettava ja arvoisa herra", ähkäisi koulumestari, "nöyrästi pyydän anteeksi — se oli vain verbum volens".[60]

"Mutta nolens volens[61] on teidän kammitsoittava kielenne", sääsi Pleydell.

"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson", sanoi eversti; "jälleen löytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr. Pleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa".

"Minä mykistyn", lupasi toruttu koulumestari.

"Äkkiä", pitkitti Bertram, "hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja meidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että yritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän vaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun aikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua — hämärästi kuvastuu mieleeni meren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti minut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää tyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi nälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena Hollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin kiintynyt minuun."

"Ja mitä selityksiä", kysyi mr. Pleydell, "antoi holhoojanne syntyperästänne?"

"Hyvin lyhyen tiedon", vastasi Bertram, "ja käskyn olla enempää kyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen Skotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa sattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli muka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he olivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti minut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta olevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta mitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää epäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut niitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin Intiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat joutuivat rappiolle — minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni liene sille vielä häpeäksi ollut."

"Te olette oiva nuori mies, sen osaan teistä taata", virkkoi Pleydell, "ja koska olette niin kauvan ollut isää vailla, niin soisinpa sydämestäni voivani itse julistautua isäksenne. Mutta tuo nuoren Hazlewoodin kohtaus —"

"Pelkkä tapaturma", vakuutti Bertram. "Matkustin Skotlannissa huvikseni, ja viikon ajan asuttuani ystäväni mr. Dinmontin luona, johon hyväksi onnekseni sattumalta tutustuin —"

"Minun hyvää onneani se oli", puuttui puheeseen Dinmont; "turkanen, kaksi konnaa olisi ruhjonut pääkuoreni, ellei hän olisi ehättänyt hätään".

"Pian sen jälkeen kun erosimme minulta rosvottiin matkatavarani, ja Kippletringanissa asuessani tulin tavanneeksi tuon nuoren herrasmiehen. Lähestyessäni tervehtimään miss Manneringia, jonka olin tuntenut Intiassa, mr. Hazlewood halvan asuni johdosta jokseenkin korskeasti käski minun peräytyä ja antoi siten aiheen nujakkaan, josta vahingonlaukaus oli ikävänä seurauksena. — Ja nyt, sir, kun olen vastannut kaikkiin kysymyksiinne —"

"Ei, ei, ette ihan kaikkiin", korjasi Pleydell, merkitsevästi iskien silmää; "muutamia tiedustuksia lykkään huomispäivään, sillä luullakseni on aika lopettaa istunto täksi yötä eli oikeammin aamua".

"No niin, sir", oikaisi nuori mies, "koska olen täksi yöksi varaamiinne kysymyksiin vastannut kaikkiin, niin selittäisittekö ystävällisesti minulle, kuka te olette, kun otatte niin suurta osaa asioihini, ja keneksi minut otatte, koskapa tuloni on tällaista hälinää saanut aikaan?"

"Ka, mitä minuun tulee", vastasi neuvos, "niin olenhan Paulus Pleydell, laillistettu asianajaja Skotlannin tuomioistuimissa. Teistä taasen ei ole helppo sanoa, kuka te tällähaavaa olette, mutta uskon ennen pitkää saavani tervehtiä teitä squire Henry Bertramiksi, Skotlannin vanhimpiin kuuluvan suvun päämieheksi sekä Ellangowanin maaomaisuuden käytön ja tulojen perijäksi. Niin", jatkoi hän, ummistaen silmänsä ja puhuen itsekseen, "meidän täytyy syrjäyttää hänen isänsä ja esittää hänet perilliseksi isoisälleen Lewisille, joka perintösäännöllään teki tilasta sukukartanon — ainoana viisaana miehenä mitä siitä suvusta tiedän".

He olivat nousseet vetäytyäkseen huoneisiinsa yöksi, kun eversti Mannering astui Bertramin luo, tämän seistessä neuvoksen sanoista hämmästyneenä. "Toivotan menestystä mahdollisuuksille", hän sanoi, "joita kohtalo on teille avannut. Minä olin aikoinani isänne ystäviä ja osuin Ellangowanin perheeseen yhtä odottamattomasti kuin te nyt minun, ihan samana yönä, jona te synnyitte. Vähänpä tiesin tästä seikasta, kun — mutta toivoakseni unohtuu epäystävällisyys väliltämme. Uskokaa minua, teidän ilmestymisenne tänne mr. Brownina, elossa ja terveenä on vapauttanut minut mitä painostavimmasta ahdistuksesta; ja periessänne nyt vanhan ystäväni nimen on läsnäolonne mr. Bertramina kaksin verroin tervetullut."

"Entä vanhempani?" kysyi Bertram.

"Manalla molemmat — ja sukuomaisuus myyty, mutta saatanee takaisin. Mitä tahansa tarvitaan oikeutenne saattamiseksi voimaan, siinä olen minä mitä suurimmalla mielihyvällä mukana."

"Ei, se kaikki jättäkääkin minulle", huomautti neuvos; "se on minun ammattini, Heikku, minä ansaitsen siitä rahaa".[62]

"Eihän meikäläisen tietenkään sovi", puheli Dinmont, "puhutella herrasväkeä; mutta jos kapteenin asiata voitaisiin rahalla avitella, ja sanotaanhan, ettei mihinkään juttuun rahatta pääse —"

"Paitsi lauvantai-iltana", sanoi Pleydell.

"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne hylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä lauvantai-iltoina vaivaa — mutta piti sanomani, että matkassani on massissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä me olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet."

"Ei, ei, Liddesdale — ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis — pidä rahasi kartuttaaksesi laumojasi."

"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee paljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa — se on jo niin täyteen varustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille myydäkin, lihoineen vuotineen — ei, ei."

"No ettekö voi ottaa toista tilaa?"

"Enpä tiedä — herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia vuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään alustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa tietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria."

"Mitä, etkö sille dawstonilaisellekaan naapurillesi?"

"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva rajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta lempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin."

"Sinä olet kelpo mies", sanoi asianajaja; "käyhän levolle. Takaanpa nukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun samettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. — Eversti, näen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin täytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun palvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille, Clarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen oluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja on kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää yötä, eversti — hyvää yötä, mestari Sampson — hyvää yötä, Dinmont suoramielinen — hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies Bertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien ja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin maitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis Bertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa polvessa."

Niin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue hajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä "pikku Harry Bertramiaan", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta soturia.

51 luku.

RAUHAA JA RAKKAUTTA.

Edellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies kelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki päässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti järjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista ja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania saapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin mahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen illan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen mukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi kärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta eversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa aamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä oli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut hänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä isäntänsä lupaamaa puhuttelua.

Pian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden kesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin kuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut ilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä syistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli heidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista, ja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram huolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja tuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen ystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.

Miss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot pelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin arvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet saattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen ja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:

"Ja mitä ajattelette hänestä, miss Lucy?"

"Ajattelen kenestä, mr. Sampson?" kysyi nuori neiti.

"Har — ei — hänestä, tiedättehän?" kysyi jälleen koulumestari.

"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen tarkotustaan.

"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana kyytivaunuissa — hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia — ha, ha, ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.

"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut oudon aiheen iloisuudellenne — minä en ajattele miehestä mitään; toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse peljätä sen uusiintuvan".

"Tapaturmainen! ho, ho, ha!" hirnahti jälleen Sampson.

"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".

"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa — ho, ho, ha!"

"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti, "että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".

"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko veljeänne?"

"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."

"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä; "olin kummallisen unohtavainen — niin, niin — totta peräti — mutta arvoisan isänne muistatte?"

"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä kun —"

"Niin oikein, aivan oikein — niin, totta peräti", vastasi koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen vallitessa — mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin — hän on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat vanhempanne — oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"

"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"

"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"

"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan viihdyteltäväänsä vailla.

"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon — perehtyneen puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon — puhumattakaan hänen kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan emännöitsijän — enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä lisäksi kovin sukkelan neidin — miss Julia Manneringin — ohjaukset eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet — suum cuique tribuito".[65]

"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että tapaisin sisareni täällä."

"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".

"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä säilyneenä".

"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".

"Mutta rohkenenpa toivoa", virkkoi Bertram, "että saamme kaikin nähdä parempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle toimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan."

"Ystäviäpä todella!" säesti koulumestari, "ja Hänen lähettämiään, kuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan kaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi hamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies, kun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi suuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut mies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On niinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan, mutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee katraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin uralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain henkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen, mikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti, pikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan alkuperusteista — niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina englannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan saakka."

Lukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti runsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että hänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin alkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä innokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta Bertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden omaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin varttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen vaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja kertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman epätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän aluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle oli hänet jättänyt.

Samoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle ylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin tavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta, antoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän umpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin, mikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä sisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti ylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin sattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi innostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja, paljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.

Bertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja lähetti pois hänen seuranaisensa. "Isä hyvä", virkkoi tytär hänen tullessaan, "olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin myöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi huomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä".

"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen palautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan."

"Hyväinen aika, isä", vastasi miss Mannering, "ajatelkaahan, kuinka sekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta suorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän repisi puolet tukkaa päästäni."

"Sanokin siis", huomautti eversti, "missä sekaannus on, niin koetan sen suoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella".

"Oi, kaikkialla", tuskaili neitonen, "kaikki on unen tuoksinaa".

"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä." Hän antoi Bertramin vaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia kuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. "No", lopetti hänen isänsä, "valaisiko se aatoksiasi asiasta?"

"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä", sanoi Julia. "Ilmestyy tuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin suuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä Hurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan — Canzade oli hänen vaimonsa — mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten esiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin murhenäytelmän lopussa ivailus. — Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy saa omaisuutensa takaisin!"

"Minäpä arvelen", huomautti eversti, "jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi sitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen ahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin kohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä kuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä nuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä".

Julia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen isänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän painoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän kohdatessaan muistanut Brownia.

"Ei vastausta! — No, Julia", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta lempeästi, "salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt Brownin hänen palattuaan Intiasta? — Ei vieläkään vastausta. Minun täytyy siis tietenkin otaksua, että kerta ei ollut ensimäinen. — Yhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle — tämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun asuessasi Mervyn Hallissa? Julia — minä käsken — minä pyydän sinua olemaan suora."

Miss Mannering kohotti päätänsä. "Minä olen ollut, isä — olen kai vieläkin hyvin hupsu — ja sitä tukalampi minun kenties on teidän läsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin osallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana." —. Hän vaikeni lyhyeen.

"Onko minun siis käsitettävä", kysyi Mannering, "että hän oli serenaadin antajana Mervyn Hallissa?"

Sanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. "Hän se todellakin oli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut, niin on minulla puolustustakin."

"Ja mikä se on?" vastasi eversti, puhuen nopeaan ja hieman tylysti.

"En rohkene sitä nimetä, sir — mutta —" Hän avasi pienen lippaan ja pisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; "annan teille nämä, nähdäksenne miten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti."

Mannering vei käärön ikkunan ääreen — hänen ylpeytensä epäsi etäämmäksi vetäytymisen — ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä, epävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli kuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä versoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä luo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.

"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden kirjeiden vilkaisusta — olet totellut ainakin toista vanhemmistasi. Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' — En milloinkaan toru sinua entisestä luottamuksesi puutteesta — arvostele sinä vastaisia aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet — ne eivät ole olleet minun silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"

"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"

"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä, niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä. On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään rakastaa."

"Oi, ei vaaraa — ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin ankaraa, etten sitä seuraisi".

"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet — myöskin ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi. En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen, olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni, mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin valitettavasti turvautua vain toiseen vanhemmistasi, pyydän sinua täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta, jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."

Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja kaikista vastaisista väleistäni Browniin — tarkotan Bertramiin, ja että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne. Saanko kysyä — jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"

"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen suotavaksi".

"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa jotakin selitystä, miksi peruutan — minun täytynee se siksi sanoa — rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."

"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."

"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti toteltavan."

"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" — suudellen häntä — "tarkottaa omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme aamiaiselle."

52 luku.

MEG KUTSUU.

Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta, joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa, nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.

Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä. Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia — katseli Lucya — ynähteli — kikerteli — viuruili — teki kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan — kaatoi kaiken kerman (ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen — heitti teekupillisensa rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa, mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen viisaustieteelleen kunniaksi.

Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta, hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."

"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.

"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan pahaa, eikä Plato. — Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."

Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.

"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?" kysyi eversti Pleydelliltä.

"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja, "joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme tässä on saatava sui juris[66] — tällähaavaa hän on karannut vanki; lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä rectus in curia,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi, eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. — suokoon hän anteeksi — Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen välttämättömyyden."

"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"

"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää todisteita."

"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"

"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr. Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram, oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin poikaa ja anna hänelle kartanoa."

"Ja mikä sen tekee?" kysyi eversti.

"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo mustalaiset — mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa — tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."

"Mikä siis neuvoksi?" kysyi Mannering.

"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta ystäväämme kasvattivat. — Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko, että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."

"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".

"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson", vastasi Pleydell; "mutta meidän täytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän vaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. — Mutta eipä ole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut — ja sivumennen sanoen" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa kanssa), "tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka näppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin valmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy Middelburghin kehnoista kouluista?"

"Toden teolla", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston mainetta, "toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse laskin perustan hänen kasvatukselleen".

"Totta kyllä, mestari hyvä", vastasi asianajaja, "sehän epäilemättä selittääkin hänen siron esiintymistapansa — mutta tuolla tulevat vaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää sydämenne paluuseeni asti — älkää antako minkään vaarantaa etuoikeuttani, minun ollessani non valens agere".[67]

Heidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja muodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta kunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir Robertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää sukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui kuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.

"Minä mielellänikin", hän sanoi, "kelpoittaisin takuun siitä huolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen pantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies on antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä lajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää valtoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi —"

"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood", sanoi eversti, "ette aio epäillä sanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni alaisena upseerinkokelaana Intiassa?"

"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän taasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa eskadroonaa teidän rykmentissänne."

"Hänet ylennettiin sen jälkeen kun minä luovuin päällikkyydestä."

"Mutta onhan teidän täytynyt se kuulla?"

"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin ollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä. Brownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen ylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta hänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä."

"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell", vastasi Sir Robert yhä epäröiden, "että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin nimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa sukuperinnökseen".

"Kas vain, kuka sellaista sanoo?" kysyi asianajaja.

"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä", tivasi soturi, "onko silti oikeutta pidättää häntä vankina?"

"Hiljaa, eversti", kielsi lakimies; "olen varma siitä, että te, yhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi petturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir Robert?"

"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell", vastasi paronetti, "joka on erikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua juurtajaksain — suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse".

"Hoo, kuten vain haluatte", vastasi Pleydell. "No, ja hän sanoo —"

"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen keskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa haudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan äpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu näöltään niin suuresti sukuun."

"Ja oliko sellaista aviotonta poikaa olemassa, Sir Robert?" tiedusti neuvos.

"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti hänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen toimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen sukulaisensa."

"Vai niin, Sir Robert", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän soturin edellä, "sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni näitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering ja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin halukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan nostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan laittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte ottamasta vastaan takuutamme."

"No, mr. Pleydell", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen mielipiteitten pätevyyden, "koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja kun lupaatte luovuttaa miehen —"

"Jos hän osottautuu petturiksi", tokaisi lakimies hiukan pontevasti.

"Niin, aivan — sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy sanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on itsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle vihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä minä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai oikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan takuusitoumuksen?"

"Hei", sanoi neuvos soittaen kelloa, "lähettäkääpä tänne ylös kirjurini, mr. Driver — mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen kaavan".

Sitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti valtuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat poistuivat.

Kumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin hiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden: "Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?"

"Minäkö?" vastasi neuvos; "en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään, vaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen asti — mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan aasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi olisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan välinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin kurkistaa vastustajien peliin."

"Vai niin!" sanoi soturi. "Näenpä siis juonia käytettävän käräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän taistelurintamastaan?"

"Nerokas!" arveli Pleydell, "mutta tuntuu epätoivoiselta: he yrittävät keksiä liian viekkaita temppuja — yleinen vika sellaisissa tapauksissa".

Heidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti. Matkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että he tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin ihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti edeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja odottamattomasta tapauksesta.

Palaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä puheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja entisestä mahtavuudesta. "Isieni tornien juurelle minä siis laskin maihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?" ihmetteli Bertram. "Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset holvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja herättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä uudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein."

"Älä mene sinne nyt", kielsi hänen sisarensa. "Esi-isiemme talossa asustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus ja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä."

"Sinä lisäät kiihkoani", vastasi veli, "astua tuon kunnottoman eteen juuri hänen itsellensä varustamassa luolassa — arvelenkin hänet jo nähneeni".

"Mutta teidän täytyy ajatella", huomautti Julia, "jääneenne nyt Lucyn ja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista liikkeistänne — muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia lakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta yrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua siihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä kenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle asti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien etäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen mielikuvitukseenne."

Retkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina läksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina. Oli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti kauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka sanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja Bertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan tietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa ja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa rohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä takia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja pohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen lujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen Brownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä uljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.

He saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi nimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien rajalle — paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu. Sieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema, jota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan alastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella kajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit risteilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman vehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti Ellangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit kohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa väritystä talviauringolta.

"Tuolla", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, "tuolla on esivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten sinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla kerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä. Mutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän omaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja pääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten auteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema —."

"Se on totta, rakkahin Lucy", vastasi Ellangowanin nuori perillinen; "ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen nyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti johdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän oma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. — Mutta soturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota rapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on omistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää —"

Hänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä pitkin takaa päin: "Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan — teitä kutsuu tulemaan se, jonka tiedätte."

Ja samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja seisoi heidän edessään. "Etsin teitä talosta", hän sanoi, "ja tapasin vain hänet" (Dinmontia osottaen), "mutta te olette oikeassa ja minä väärässä. Täällä meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä silmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa minua."

53 luku.

WARROCHIN KÄRJESSÄ.

Sir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana luultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg Merrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä, jota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus, niiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja joka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi jättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit arvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä kuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen sibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.

"Luojan tähden", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, "antakaa tuolle kauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä".

"En voi", epäsi Bertram; "en saa loukata häntä".

"Mikä pidättää teitä täällä?" lausui Meg korottaen onton äänensä käreätä ja karmivaa sointua. "Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne kutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? — kirkonmenoissa tai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa", ja hän nosti luisen etusormensa uhkaavaan asentoon.

Bertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. "Sallikaa minun hetkeksi poistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa."

"Taivasten tekijä! sidottu mielipuoleen eukkoon?" hämmästyi Julia.

"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan sinut!" hätäili Lucy.

"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua", virkkoi Meg, rypistäen kulmiansa miss Bertramille. "Pahantekijäthän ovat pahan pelkääjiä."

"Lähteä minun täytyy", vakuutti Bertram, "se on ihan välttämätöntä; odottakaa minua tässä viisi minuuttia".

"Viisi minuuttia?" sanoi mustalainen; "viidessä tunnissakaan ette kenties tänne suoriudu".

"Kuuletteko tuon?" esteli Julia; "taivaan tähden, älkää menkö!"

"Täytyy, täytyy — mr. Dinmont saattaa teidät takaisin taloon."

"Ei", kielsi Meg, "hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän on täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen sietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille kalliiksi."

"Se on totta, matami, on kerrassaan", vastasi vakaa lampuoti; "ja ennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen muistissani".

"Oi, niin!" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, "ottakaa mr. Dinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava".

"Noudatettava sitä on kaikella muotoa", vastasi Bertram, "mutta näettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa; menkää kotiin niin joutuin kuin voitte."

Hän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin Juliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat neitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä eriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo liikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin, että hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont, kookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa hänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli suoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla jalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia pikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä, painuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille. Oli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja polvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen suuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä oli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun. Vihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka ulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja katosivat sinne.

"Tämä on kerrassaan eriskummallista", sanoi Lucy tovin äänettömyyden jälkeen kumppaniinsa kääntyen; "mitä voi hänellä olla tekemistä tuon vanhan akan kanssa?"

"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään. Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa, jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen käskyjään?"

"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy, "sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia, jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan — kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti harkita, mitä on tehtävä."

Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin. He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.

"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."

"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on meitä paljon säikyttänyt".

Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin. Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.

"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän tietoomme."

"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei hän anna asiain kehittyä tolallaan, prout de lege, vaan tahtoo aina ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään heidän olevan menossa Ellangowanin maalle — ja tuo Glossinin roisto on meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo Liddesdale riittäisi vartioksi."

"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."

"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että hänen kätyrinsä. — No, menkäähän vain, poikaseni — tirkistelkää — tähystelkää — tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai hyvin luultavasti Warrochin metsässä."

Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood", huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja nelisti pois.

Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan — kulmakiven laskemiseksi — ja enkö häntä varottanut? Sanoin hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin — silti pysyin aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin — säilytin sen vieraalla maalla; suomittiin — leimattiin polttomerkillä — mutta päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on hetki tullut."

"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä on olentoja sellaisiakin."

"Älkää olko peloissanne, ystävä", kuiskasi Bertram vastaan.

"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka maalainen, "olipa hän velho tai paholainen — yhtä kaikki Dandie Dinmontille".

"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"

"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun — haluaisin tietää, minne meitä viette".

"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää takaisin ja menettäkää se — siinä kaikki sanottavani".

"Näyttäkäähän sitten tietä", vastasi Bertram; "en enää kysele."

He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties hän piakkoin saapi naapureita".

Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:

"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta — siellä synnytin kaksitoista komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? — missä ovat lehdet, jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! — länsituuli on sen riipinyt paljaaksi — ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota halavaa? — se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto — olen istunut sen juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" — korottaen ääntään —"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat seinät uudestaan hänen tähtensä? — ja antakaa siellä asua jonkun, joka on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä. Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin, nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten luitteni maatuessa."

Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli hänellä tavallisin, "käykäämme työhön — käykäämme työhön".

Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi, otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän; "voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen tehnyt ja teen!"

Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".

Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.

"Ettekö itse mitään maista, matami?" kysyi Dinmont.

"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä. "Ja teidän on nyt saatava aseita — tyhjin käsin ette voi jatkaa — mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö — ottakaa vangiksi, mutta säästäkää henki — antakaa lain saada omansa — hän saattaa puhua ennen kuolemaansa."

"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena, ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.

"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa — tunnen minä tämän työn hyvin".

Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan, joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa — mutta meidän ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä ja laillista aihetta — tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."

Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten, jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.

Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä. "Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena, maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa ensimäiset tunteittensa tunnustukset.

Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"

"Kyllä!" vastasi Bertram; "muistan epäselvästi".

"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies satulasta — minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti, kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa — mutta hän oli niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän teille ladun lopun — viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."

Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, "tästä löydettiin ruumis".

"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä — viettekö meidät sinne?"

"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne kumpainenkin — seuratkaa minua, kun ryömin sisälle — olen asettanut nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana hetkinen, kunnes sanon: Hetki ja mies ovat molemmat tulleet; silloin hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet niin että veri kynsien alta tiukkuu."

"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies — Jansen?"

"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on."

"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram, "sillä tuo mies on itse paholainen".

"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."

Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä, ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.

54 luku.

ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA.

Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta kouraisusta.

"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä — Charles Hazlewood".

Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.

"Ämmä hoi — jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"

"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian on toisin."

"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?" kysyi Dirk Hatteraick.

"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan — paossa — tai punatakkien silpomina."

"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton."

"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin."

Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä — nuori Hazlewood."

Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui. Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä vipajavana.

Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin, jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja kadotessa kuin aaveena vilahdellen.

Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä, ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta Hatteraickia siihen paikkaan.

Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa, että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi; mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.

"Ja miltä tuntuu nyt?" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. "Enkö sanonut näin käyvän — vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa piileksitte teon jälkeen?"

"Wetter und sturm, akan pahalainen!" vastasi Hatteraick, "veisaa hornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?"

"En", vastasi Meg Merrilies; "olet iskenyt harhaan, senkin verenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta".

"Hagel!" noitui konna, "olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä nyt pitää tehdä?"

"Tehdäkö?" vastasi mustalainen; "kuolla kuin mies tai joutua hirteen kuin koira!"

"Hirteen, ämmän perhana! Se hamppu ei ole kylvetty, jolla minut hirtetään."

"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle sanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku Harry Bertramin — enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä kohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö sanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?"

"Kyllä, muori, sanoit sinä niin", vastasi Hatteraick, ja hänen äänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, "ja donner und blitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken aikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen vehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja kaiketi lokerttikin anastettu — siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes hoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan — mutauslauttakin sen olisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? — Hagel und sturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin."

"Ei ikinä tarvitsekaan", huomautti mustalainen.

"Mitä siellä teet", kysyi hänen kumppaninsa, "ja miksi noin sanot?"

Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen lujalla ja vakaalla äänellä: "Siksi että hetki on tullut ja mies."

Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä. "Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.

Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt. Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.

Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä, mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen takia hänestä huonommin ajattele".

Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg Merriliesin istualleen.

"Tiesin näin käyvän", jupisi haavottunut, "ja näinpä sopikin."

Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn tarpeellisuuden.

"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood; "olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia — minä karautan noutamaan luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."

Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään; Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin raskas läähätys.

55 luku.

UUSI ELLANGOWAN.

Noin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja vaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa nuoren Hazlewoodin ääni. "Täällä olen", huusi hän, "ja riittävästi väkeä mukanani".

"Tulkaahan sitte sisälle", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä hyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa, joista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin ja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus salli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat perässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan kuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän käsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta millään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.

Kun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen muutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi, näytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden vaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä yrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan kallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys puistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan. "Ei siihen — hagel! — ettehän minua toki siihen pakota istumaan?"

Nämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä sointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.

Kun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti kuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin. Hazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen sillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin painavasti: "Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle — Derncleughin Harjalle — henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä."

"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan", arveli Bertram; "muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta johtuvaa kuumetta".

Niinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä enemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa. "Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen — minä toin nuo kaksi — mutta ken oli kolmas? Varmaankin hän itse, palanneena ottamaan oman kostonsa!"

Hänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen Hazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun ei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan asiaan.

Hazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin neuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän katoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja asiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta ja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli torjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.

Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen. Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.

"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"

Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.

"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani. Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä tahtonne mukaan, minun estämättäni. — Mutta missä on Henry Bertram?" Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä, "sanoin Ellangowanin Henry Bertram. Poistukaa valon tieltä ja antakaa minun nähdä hänet."

Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä", hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!" Väkijoukossa syntyi sorinaa — yhdennäköisyys oli niin selvä, ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua — ja tuo mies" — viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui merimieskirstulla vartijoineen — "kieltäköön sanojeni totuuden, jos voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki — sillä mieleni teki nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? — Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta vuotta — tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen päivään asti. Pidin heille tekemäni valan — mutta itseksenipä vannoin, että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin valan olen pitänyt, itse olen yksi askel — hänestä" — Hatteraickiin viitaten — "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".

Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä. Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick, sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla — tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana, ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!" sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi — sinun kätesi on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu — ovelta ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin kulkunarttua — kuka olisi hänen kertomuksestaan välittänyt? Mutta nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin multa peittää vertani!"

Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.

Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan, arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi, "mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa Bertramiin.

Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies, tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha Ellangowan kuolleista nousseena!"

Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" — "Onnea Ellangowanin perilliselle!" — "Jumala hänelle omansa antakoon ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"

"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut", huomautti eräs.

"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin seitsemänkymmentä", kehaisi toinen; "on minulla oikeus tuntea bertramilainen katsanto".

"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta", sanoi kolmas ukko, "ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän oikeuksiinsa".

Vaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin silloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis lisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. "Siunattu olkoon hän — ihan on isänsä kuvainen! — Bertramit ovat aina olleet koko kulmakunnan pelsimenä!"

"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa, joka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!" huudahti joku naisääni.

"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset", huusivat toiset, "ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä vaikka kynsin!"

Toiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi tietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut paljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat taatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä yleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki, jolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva tulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.

Äkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja Meg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan kohtaukseen, säpsähti äkkiä: "Ettekö kuulleet? — ettekö kuulleet? — hänet on tunnustettu! — hänet on tunnustettu! — vain tätä varten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi kiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi tehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis" — hän jatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi ikkunana toimivasta kapeasta raosta —, "eikö hän ole tuolla? Väistykää valon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys on omissa silmissäni", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti tähystettyänsä tyhjyyteen; "kaikki on nyt lopussa:

"pois, henki, kule; jo, tuoni, tule."

Ja olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen. Pastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli sanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä kuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi hänen paljastuksensa todenperäisyydestä.

Hazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän nähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja omaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että Bertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti heihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan liittivät hänen nimensä Bertramin oheen.

Jotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut Bertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän antoi varsin luonnollisen vastauksen: "Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä aattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt, niin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin päivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan."

Tämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan järkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään — yrittävän kohottaa sidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli — katselevan vihaisesti ja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla hänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen yleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet vietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin mr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti pikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.

"Ja nyt", hän sanoi Bertramille, "olisinpa iloissani, jos seuraisitte minua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin mieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin sallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette jalkaisin." — "Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!" — "Tai minun", — "Tai minun", tarjoili puolikymmentä ääntä. "Tai minun; se porhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa, ja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen parhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen." — Bertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän sydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja myötätuntoaan vakuutellen.

Onnellinen omistaja käski yhtä poikaa "käväisemään sen uuden satulan", toista "sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla", kolmatta "juoksemaan Dan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa" ja pahotteli, "ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori lairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa", sillaikaa kun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan holvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin äänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen edessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen sen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen ylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka keskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita väkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka saattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen sukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä vakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen rukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.

"Hyvä herra", vastasi suopea pappi, "toivoakseni oli vaimoparka kylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen niihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät tuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista ja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella opettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme, että tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa etua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen haltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme rinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, — pelolla uskomme, mutta emme toivoamme heittäen."

"Pyytäisin", sanoi Bertram, "että toimittaisitte tämän onnettoman vaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on hallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta — joka tapauksessa olen vastuussa kuluista — minut saatte kuuluviin Woodbournesta."

Dinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja hoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram ja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti muistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään hyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus voitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki häntä nimittivät.

Heidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont: "Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda rakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse, ellei se olisi paremmissa käsissä. — En siinä sentään asua mielisi sen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne sijottaisin, hauturin lesken — heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja haamuihin sekä sen semmoisiin."

Rivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän urotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön asukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. "Että minut hengissä näet", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi häntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, "siitä tulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä".

Punastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta yhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin ojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa pitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen huulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä. "Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi", hän sanoi; "unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni — kapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan itsensä".

Vanha Pleydell astui nyt esille: "Kas, jos tällaisia palkkioita jaellaan —" hän sanoi.

"Seis, seis, mr. Pleydell", keskeytti Julia, "te saitte palkkionne ennakolta — muistakaa eilisiltaa".

"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen", myönsi asianajaja, "mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss Bertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin kuulustamisen — voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! — Saattepa nähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette näekään."

"Kyllähän, jos suvaitsemme kuunnella, neuvos", vastasi Julia.

"Ja arvelette", sanoi Pleydell, "olevan muka hyvinkin luultavaa, että te ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!"

Kepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille vaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja takki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. "Tämä, mr. Bertram, on mr. Mac-Morlan."

"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä ja sukulaistensa hylkäämänä", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen häntä.

Koulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti kamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä hillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään tulvehtivia tunteita silmistään.

Emme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja rattoa.

56 luku.

OVELA ANSASSA.

Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua, Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan yksityinen.

Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi toisenkin todistajan murhatapaukseen — veljenpoikansa Gabriel Faan, joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, — ja lopulta vihjannut jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. — Kaikki nämä seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.

Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin nimeä; hän ei vastannut — ammattia; hän pysyi vaiti — useita muita kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.

"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta, kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan. — Hei, kutsukaa sisälle Soles — suutarimestari Soles. — Soles, muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita jalanjälkiä marrask. — p:nä 17— minun määräyksestäni?" Soles muisti tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia — onko se teidän mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.

"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille, "että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin, jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. — Nyt, Soles, mitatkaa hyvin tarkasti vangin jalat."

Mannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen vavahtelevan.

"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?"

Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa — tarkasti vielä edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".

Hatteraick unohti uppiniskaisuutensa. "Jeeveli!" murahti hän, "miten saattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen tukin ydin?"

"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick", vastasi Pleydell, "mutta ei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte päivänä, jonka muistatte niin tarkoin?"

Hatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas itsepintaiseen äänettömyyteen. "Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen huomautuksensa", sanoi Pleydell kirjurille.

Samassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi astui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli vaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei häntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa ilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä kohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen kuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi otaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä Hatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän oli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa kuulusteltaessa. "Saan kyllä", ajatteli hän, "roiston älyämään, että hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta tietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta. Jos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi — mutta paremmin toivon käyvän."

Tullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille. Sir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa oli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi, otti nuuskaa ja katseli toisaanne.

"Mr. Corsand", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, "nöyrin palvelijanne".

"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin", vastasi mr. Corsand nuivasti, sovelluttaen katsantonsa regis ad exemplar, paronetin sävyyn nimittäin.

"Mac-Morlan, arvoisa ystävä", pitkitti Glossin, "miten jaksatte — virkavelvollisuuksissanne vain aina?"

"Umph", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta tai tervehdyksestä.

"Eversti Mannering" — syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike vastauksena — "ja mr. Pleydell" — toinen syvä kumarrus —, "en olisi rohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän aikaan käräjäkautta".

Pleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin ivallisellakin katseella. "Opetanpa hänelle", huomautti hän syrjään Manneringille, "vanhan varotuksen arvon: Ne accesseris in consilium antequam voceris".[70]

"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?" kysäisi Glossin, joka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. "Onko tämä avoin kokous?"

"Minä puolestani", selitti mr. Pleydell, "en pidä tuloanne häiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut niin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä olisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista seuraanne päivän mittaan".

"No niin, hyvät herrat", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen ja alkaen pöyhiä papereita, "missä asti ollaan? — olemmeko pitkällekin päässeet? — missä ovat kuulustelutodisteet?"

"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit", pyysi mr. Pleydell; "minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin; sekoan, jos joku toinen niihin kajoaa — mutta myöhemmällä kyllä tarvitsen apuanne".

Siten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk Hatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta lukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. "Mutta, hyvät herrat", huomautti Glossin, "onko ihan oikein pitää tuota mies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään poliisitutkintoon?"

Tämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. "Hän on karannut kerran ennen", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.

Bertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä myöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä suoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat takeet hänen vilpittömyydestään. "Tämä näyttää olevan pikemmin siviili- kuin rikoskysymys", tokaisi Glossin nousten seisaalle; "ja koska ette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren miehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin mieluummin".

"Ei, hyvä herra", epäsi mr. Pleydell, "me emme millään muotoa tule toimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen vaatimuksia uskotteluksi? — En tarkota kalastella vastaväitöksiänne, jos teillä niitä on, mutta —"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin, "mieleni tekee aina toimia avoimesti, ja voinpa heti paikalla selittää asian. — Tuo nuori mies, jonka oletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt seutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään kurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen ammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen sellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen alustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood tietää —"

"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin", tokaisi Pleydell, "kysyn vain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?"

"Ka, minä sanon", vastasi Glossin, "ja tuo mies" — Hatteraickiin katsahtaen — "varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin avioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin Annanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä on Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal Garoline'-tullipurren kirjoihin".

"Vai niin?" sanoi Pleydell. "Varsin uskottava juttu! Mutta pysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen eroavaisuuksiin — olkaa hyvä ja käykää tänne, sir." Nuori merimies astui esille. "Tässä", jatkoi neuvos, "on oikea mies, Godfrey Bertram Hewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta, Länsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla maailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla".

Muiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä paperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan omituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä oli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet paperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta havaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut. "Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä", ajatteli Pleydell ja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan keksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme pientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen tätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja isäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.

"En — tuota — olin", vastasi omantuntonsa hätäännyttämä Glossin.

"On sentään merkillistä", huomautti asianajaja, "että vaikka te kuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana tai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?"

"Minun oli matkustettava Lontooseen", vastasi Glossin, "kovin tähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna".

"Kirjuri", käski Pleydell, "merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. — Oletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme hrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä, jotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk Hatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu, kuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet sitä vastaan." Glossin näytti nolostuneelta. "Tämä alkuperäinen todistuskappale", jatkoi mr. Pleydell, "vahvistaa sen selonteon, jonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa eräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko sopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. — Onko teillä mitään selitystä annettavana?"

"Mr. Pleydell", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, "varmaankaan ette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan syytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan valmiit pattovaloilla vahvistamaan".

"Minun neuvoni", selitti neuvos, "määräisi käsitykseni viattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen teidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että teidät on pidätettävä?"

"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?" vastasi Glossin. "Murhastako syytettynä?"

"Ei; ainoastaan osallisuudesta lapsenryöstöön."

"Se on rikkomus, josta syytetty pääsee takuulla vapaalle jalalle."

"Suokaa anteeksi", väitti Pleydell, "se on plagium, ja plagium on törkeitä rikoksia".

"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia mainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita, jotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen ruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin tärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat sen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät hirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä plagium. Siviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle."

"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin lähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa kertomuksensa todeksi. — Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin ja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään."

Gabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi, miten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa liittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk Hatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja osan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä yön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown ja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään tavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan he kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät tullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet surmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan hänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut sen päättymistä.

Hän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin kumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat työntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien rantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Todistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen vaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää aina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä nähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa oli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä myöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta jälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies oli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta Ellangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava ilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina kuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia ilmestyksiä.

Samassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille heimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin nimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista joukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin, minkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan ei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta tai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei moinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna lisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi kaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli erään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti salakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta tuottaisi haaksirikon.

Bertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa kaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä taikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että siitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä. Kotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin esille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia tarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen; mitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti olla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa tähtientietäjänä.

"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan. Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.

"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies, vaikka kova kuin pii."

"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän harrastustanne herättää konna ja minun heittiö — se on ammatillista vaistia vain — mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia ammattinsa veijarimaiseen puoleen".

"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta olisi huonompi lakimies".

"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."

59 luku.

RANGAISTUS.

Piirikunnan vankila oli niitä vanhanaikaisia tyrmiä, joita on viime vuosiin asti Skotlannin häpeänä säilynyt. Vankien saavuttua sinne vartijoinensa asetettiin Hatteraick niin sanottuun hengeltä tuomittujen osastoon, hänen hurjuutensa ja voimakkuutensa kun olivat hyvin tunnetut. Tämä oli tilava huone vankilan ylikerrassa. Noin miehen olkavarren vahvuinen pyöreä rautakanki kulki vaakasuorassa huoneen poikki kuusi tuumaa korkealla permannosta; sen molemmat päät oli lujasti iskostettu seiniin. Hatteraickin nilkat kytkettiin jalkarautoihin, ja nämä kiinnitettiin neljän jalan mittaisilla ketjuilla isoon rautarenkaaseen, joka solui mainittua rautakankea pitkin. Siten saattoi vanki kompuroida kangen suunnassa kahden seinän väliä, mutta ei päässyt etenemään siitä minnekään päin pitemmälle kuin lyhyet ketjut sallivat. Jalkojen tultua tuolla tavoin kahlituiksi irrotti vartija käsiraudat ja jätti vangin muussa suhteessa vapaaksi. Lähelle rautakankea asetettiin makuulava, jotta vanki sai mielensä mukaan laskeutua levolle, yhä pysyen kytkyimessään.

Hatteraick ei ollut pitkää aikaa tässä talletuspaikassaan viettänyt, kun Glossin saapui samaan vankilaan. Arvonsa ja sivistyksensä mukaisessa suhteessa hän sai kahlehtimattomana siistimmän huoneen asunnokseen, joutuen Mac-Guffogin valvottavaksi, joka oli toiminut täällä alivartijana sitte kun roskaväki oli Portanferryn ojennuslaitoksen tuhonnut. Tultuaan suljetuksi huoneeseensa ja jäätyään yksikseen rauhassa aprikoimaan kaikkia epäsuotuisia ja myötäisiä mahdollisuuksiaan ei hän voinut taipua pitämään peliänsä toivottomana.

"Hovi on mennyttä", tuumi hän; "sitä ei voi auttaa, ja Pleydell ja Mac-Morlan tietenkin kutistavat minun korvausvaatimukseni peräti vähään. Hyvä maineeni — mutta jos hengissä ja vapaana pääsen tästä, niin haalinpa vielä rahaakin ja kiillotan sen kuntoon jälleen. En tullinuuskijan jutusta tiennyt ennen kuin konna oli kolttosensa tehnyt, ja vaikka minulla oli salakuljetustavarasta hyötyä; niin sepä ei ole törkeätä rikosta. Mutta lapsenryöstö — siinä ne käyvät minuun tiukemmin kiinni. Annahan kun mietin: tuo Bertram oli siihen aikaan lapsi — hänen todistuksensa täytyy olla puutteellista — toinen mies on karkuri, mustalainen ja pahantekijä — Meg Merrilies, senkin ruoja, on kuollut. Niitä kirottuja vekseleitä! Hatteraick toi ne mukanaan varmaankin siltä varalta, että voisi uhkailla minua tai kiristää minulta rahaa. Minun täytyy yrittää tavata sitä roistoa, saada hänet pysymään lujana, taivutella hänet panemaan jutulle joku muu väritys."

Mieli tulvillaan tulevaisen petturuuden suunnitelmia entisen kunnottomuuden peittämiseksi käytti hän aikansa niiden järjestelyyn ja sommitteluun, kunnes Mac-Guffog toi illallisen. Tämä oli, kuten tiedämme, nyt hoidettavakseen saamansa vangin vanha ja likeinen tuttava. Annettuaan vartijalle lasillisen konjakkia ja tunnusteltuaan häntä joillakuilla mairitteluilla, lausui Glossin pyyntönsä, että toinen auttaisi hänet puheluun Dirk Hatteraickin kanssa.

"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Se on vastoin mr. Mac-Morlanin nimenomaista kieltoa, eikä kapteeni" — kuten piirivankilan johtajaa Skotlannissa nimitetään — "ikinä antaisi minulle anteeksi".

"Mutta mistä hän sen tietäisi?" virkkoi Glossin ja sujautti pari guineaa Mac-Guffogin käteen.

Vartija punnitsi kultaa kämmenellään ja katseli Glossinia terävästi. "Niinpä niin, mr. Glossin, tunnette te talon tavat. — Kuulkaahan, sulkemistunnilla minä palaan ja vien teidät ylikertaan hänen luokseen. Mutta teidän on oltava kaiken yötä hänen kopissaan, sillä minun on pakko jättää avaimet kapteenille yöksi — sitte käyn aamulla osastoissa puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallista, jotta te pääsette pois ja olette koreasti paikoillanne, kun kapteeni tekee kierroksensa."

Läheisestä kirkon tornista kumahti kymmenen kellonlyöntiä, kun Mac-Guffog saapui pienellä salalyhdyllä varustettuna. Hän supatti Glossinille: "Luiskauttakaa kengät jalastanne ja seuratkaa minua." Glossinin pujahdettua ulos huoneestaan huusi Mac-Guffog äänekkäästi: "Hyvää yötä, sir", ikäänkuin tavanmukaista velvollisuuttaan toimittaessaan puhutellen kammioonsa jäänyttä vankia, ja sulki oven, kolistellen telkeitä huomattavasti. Hän ohjasi sitte Glossinin hyvin jyrkkiä ja kapeita portaita ylös. Niiden päässä oli hengiltä tuomittujen osaston ovi; hän avasi sen salvat ja lukon, antoi Glossinille lyhdyn, viittasi häntä astumaan sisälle ja lukitsi oven hänen takanaan samalla teennäisellä huolellisuudella.

Isossa pimeässä huoneessa ei Glossinin heikko valaistus vähään aikaan antanut hänen mitään nähdä. Viimein hän hämärästi erotti lattian rajasta makuulavan huoneen poikki kulkevan rautakangen läheltä, ja lavalla virui miehen hahmo. Glossin lähestyi häntä. "Dirk Hatteraick!"

"Donner und hagel! Hänen äänensä se on", ärisi vanki istualleen nousten ja kahleitaan kalauttaen; "siispä on uneni tosi! — Mene ja jätä minut rauhaan — se on sinulle parasta."

"Mitä, hyvä ystävä", sanoi Glossin, "annatko muutamien viikkojen vankeuden jo ennakolta masentaa mieltäsi?"

"Kyllä", vastasi konna yrmeästi, "kun minut siitä vain naru päästää! Jätä minut omille oloilleni — mene hommiisi ja käännä tuo kilotus kasvoistani!"

"Pyh, Dirk hyvä, älä pelkäile", viihdytteli Glossin, "minulla on mainio suunnitelma kaiken korjaamiseksi kuntoon".

"Hornan kattilaan siitä suunnitelmillesi!" kivahti hänen rikoskumppaninsa. "Suunnitellut olet minulta laivan, lastin ja hengen, ja juur'ikään näin unta, että Meg Merrilies kiskoi sinut tänne tukasta ja antoi minulle sen pitkän kääntöpään veitsen, jota hänellä oli tapana pitää — etpä tiedä, mitä hän sanoi. Sturmwetter, teet viisaasti, jos et minua kiusaa!"

"Mutta, Hatteraick, hyvä ystävä, nousehan toki ja puhu kanssani", kehotti Glossin.

"En!" epäsi toinen ynseästi. "Sinä olet saanut kaiken tämän tärviön toimeen; et antanut Megin pitää poikaa; Meg olisi hänet palauttanut sitte kun hän oli unohtanut koko tapauksen."

"Kas kummaa, Hatteraick, sinusta on tullut höperö!"

"Wetter! Tahdotko kieltää, että koko tuo kirottu Portanferryn puuha, johon hävitin sekä purteni että miehistöni, oli sinun juontasi omaksi hyödyksesi?"

"Mutta tavarathan —"

"Tavaroista viisi!" sadatti salakuljettaja; "olisimmehan voineet saada yllinkyllin lisää; mutta jeeveli sentään, pitikin menettää laiva ja kelpo väki ja oma henkeni kirotun raukan roikaleen takia, joka aina teettää kolttosensa muilla! Älä puhu minulle enää — olen vaarallinen."

"Mutta, Dirk — mutta, Hatteraick, kuulehan vain muutama sana."

"Hagel, nein!"

"Vain lause."

"Tuhannen lempoa — nein!"

"Nouse edes ylös, senkin hollantilainen jukuri!" kiivastui Glossin, menettäen malttinsa ja työntäisten Hatteraickia jalallaan.

"Donner und blitzen!" kirosi Hatteraick kavahtaen pystyyn ja tarraten häneen kiinni; "tahdot sen siis?"

Glossin rynnisteli ja rimpuili, mutta hyökkäyksen raivokkuuden yllättämänä vastusti hän niin tehottomasti, että kaatui Hatteraickin alle, jolloin hänen niskansa tainnuttavalla voimalla kumahti rautakankeen. Kuolonkouraisua jatkui. Alla oleva huone oli Glossinin ja luonnollisesti tyhjillään, mutta sen viereisen osaston asukkaat tunsivat Glossinin raskaan lankeamisen tärähdyksen ja kuulivat jotakin painiskelun ja voihkeen jytyä. Mutta kaikki kauhun äänet olivat tälle talolle niin ominaisia, etteivät suurtakaan uteliaisuutta tai tarkkaamista herättäneet.

Aamulla tuli Mac-Guffog lupaukselleen uskollisena. "Mr. Glossin", kuiskasi hän.

"Kutsukaa kovemmin", vastasi Dirk Hatteraick.

"Mr. Glossin, tulkaa Jumalan tähden pois!"

"Tuskinpa hän auttamatta tulee", arveli Hatteraick.

"Mitä siellä lörpöttelette, Mac-Guffog?" huusi kapteeni alhaalta.

"Tulkaa pois, Jumalan tähden, mr. Glossin!" toisti vartija.

Samassa saapui vankilanjohtaja lyhtyineen. Suuri oli hänen kummastuksensa ja kauhunsakin, kun näki Glossinin ruumiin poikittain rautakangen päällä sellaisessa asennossa, ettei voinut ajatellakaan hänen olevan hengissä. Hatteraick lojui rauhallisesti makuulavallaan uhrinsa vieressä. Glossinia nostettaessa huomattiin hänen olleen hengetönnä useita tunteja. Hänen ruumiinsa osotti tavattoman väkivallan merkkejä. Ensimäinen kaatuminen oli pahasti vahingoittanut selkäydintä kaulan liitoksesta. Kurkussa näkyi selviä kuristamisen merkkejä, jotka vastasivat kasvojen mustumista. Pää oli kääntynyt taaksepäin olan yli, kuin olisi häneltä hurjalla voimalla niskat väännetty nurin. Rusentunut lyhty oli ruumiin alla sirpaleina.

Mac-Morlan oli kaupungissa ja tuli viipymättä tarkastamaan ruumista. "Mikä toi tänne Glossinin?" hän kysyi Hatteraickilta.

"Paholainen!" vastasi konna.

"Ja mitä hänelle teit?"

"Lähetin edelläni helvettiin!" selitti pahantekijä.

"Onneton", sanoi Mac-Morlan, "olet päättänyt kaikkea hyvää puuttuneen elämän oman kurjan rikoskumppanisi murhalla!"

"Hyvää?" huudahti vanki; "donner, olen aina ollut uskollinen laivani omistajille — aina tehnyt lastista tilin viimeistä ropoa myöten. Kuulkaa, antakaa minun saada kynä ja mustetta, niin kirjotan selonteon kaikesta kauppahuoneelleni; ja jättäkää minut pariksi tunniksi yksikseni, jättäkää — ja toimittakaa tuo raato pois, donnerwetter!"

Mac-Morlan katsoi parhaaksi kohditella pahantekijää; hän sai kirjoitusneuvot ja jäi rauhaan. Kun hänen ovensa taas avattiin, nähtiin päättäväisen konnan ehättäneen edelle tuomiostaan. Hän oli purkanut makuusijastaan nuoran ja sitonut sen edellisen päivän ateriasta jääneeseen luuhun, jonka oli saanut vajotetuksi kahden seinäpaaden rakoon niin korkealle kuin hän rautakangella seisten yltti. Silmukan kiinnitettyään oli hänellä ollut luontoa heittäytyä seisaaltaan kuin polvilleen ja pysyä siinä asennossa kunnes ei mitään päättäväisyyttä enää tarvittu. Hänen isännilleen kirjottamansa kirje koski etupäässä liikeasioita, mutta sisälsi myöskin monia viittauksia Ellangowanin "junkkariin", ehdottomasti vahvistaen Meg Merriliesin ja tämän veljenpojan lausunnot.

Noiden kahden kurjan miehen lopusta olkoon enää mainittuna, että Mac-Guffog erotettiin toimestaan, vaikka hän vakuutti — siitä valalle tarjoutuen — lukinneensa Glossinin turvallisesti hänen omaan huoneeseensa sen edellisenä iltana, kun hänet sitten aamulla löydettiin kuolleena Dirk Hatteraickin kopista. Mutta hänen kertomuksensa sai uskomista arvoisan mr. Skreighin ja muiden ihmeitä rakastavien taholta, jotka väittivät ihmiskunnan Vihollisen siksi yöksi yhyttäneen yliluonnollisella väliintulollaan nuo kaksi hylkyä, jotta he täyttäisivät syyllisyytensä maljan ja saisivat siitä palkkansa murhalla ja itsemurhalla.

58 luku.

LOPPU.

Kun Glossin kuoli perillisittä ja kauppahintaa maksamatta, jäi Ellangowanin hovi taaskin, mr. Godfrey Bertramin saamamiesten käsiin; useimpien näiden oikeus oli kuitenkin kumoutuvaa laatua, jos Henry Bertram virallisesti julistettaisiin sukukartanon perilliseksi. Tämä nuori mies luovutti asiansa mr. Pleydellin ja mr. Mac-Morlanin hoitoon, sillä ainoalla ehdolla, että vaikka hänelle kävisi pakolliseksi jälleen palata Intiaan, oli jokainen hänen isänsä oikeuden- ja kunnianmukainen velka hyvitettävä vaatijalleen. Tämän julistuksen kuullessaan Mannering puristi ystävällisesti hänen kättään, ja siitä hetkestä alkaen voidaan sanoa täydellisen ymmärtämisen heidän välillään vallinneen.

Miss Margaret Bertramin säästöillä ja everstin anteliaalla avustuksella pääsi perillinen helpostikin sopimaan isänsä oikeutettujen saamamiesten kanssa, kun taasen hänen lainoppineiden ystäviensä älykkyys ja uuttera tutkinta sai varsinkin Glossinin tileistä ilmi niin monia liikaeriä, että velkamäärä melkoisesti supistui. Näin ollen eivät velkojat epäröineet tunnustaa Bertramin oikeutta ja luovuttaa hänelle hänen esi-isiensä asuinsijaa ja maatiluksia. Koko seurue läksi liikkeelle Woodbournesta ottamaan sukukartanoa haltuunsa, alustalaisten ja naapurien hurratessa; ja niin innokas oli eversti Mannering valvomaan muutamia Bertramille suosittelemiansa parannuksia, että siirtyi perheineen Woodbournesta Ellangowaniin, vaikka tämä toistaiseksi salli paljoa vähemmän ja halvempia mukavuuksia.

Koulumestari-paran aivot olivat ilosta seota hänen palatessaan vanhaan asumukseensa. Hän säntäsi ylös portaita, harpaten kolme astuinta kerrallaan, pienoiseen kehnoon ullakkokamariin, menneitten päiviensä kammioon ja makuuhuoneeseen, jota ei ollut koskaan hänen muististaan häivyttänyt hänen Woodbournessa käyttämänsä paljoa parempi huone. Siellä iski rehellisen miehen mieleen eräs murheellinen ajatus — kirjat! — kolmeenkaan Ellangowanin huoneeseen eivät ne olisi mahtuneet. Tämän jäähdyttävän mietteen hautuessa hänen päässään kutsui hänet äkkiä Mannering avukseen laskemaan joitakuita suhteita isoon ja komeaan rakennukseen, jota suunniteltiin Ellangowanin Uudensijan alalle naapuristonsa raunioiden uhkeutta vastaavaan tyyliin. Pohjapiirustusten eri huoneista havaitsi koulumestari isoimman nimenä olevan KIRJASTO, ja sen vieressä oli sopivan kokoinen kamari nimeltä MR. SAMPSONIN HUONE. — "Tavatonta, tavatonta, ta-va-ton-ta!" huuteli ihastunut koulumestari.

Mr. Pleydell oli joksikin aikaa matkustanut pois, mutta palasi lupauksensa mukaan tuomioistuimien joululomalla. Hän ajoi Ellangowaniin koko seurueen ollessa ulkosalla paitsi everstiä, joka puuhaili rakennusten ja huvitarhojen piirustelussa, ollen siinä taitava ja sellaisiin hommiin mieltynyt.

"Ahaa!" sanoi neuvos, "täälläkö olettekin! Missä ovat neitoset? missä kaunis Julia?"

"Kävelyllä nuoren Hazlewoodin, Bertramin ja kapteeni Delaserren kanssa; kapteeni on Bertramin ystäviä ja vierailee parhaillaan luonamme. Ovat menneet suunnittelemaan Derncleughiin majaa. No, oletteko suoriutunut lakihommistanne?"

"Oivallisesti", vastasi neuvos; "sain nuorukaisemme asian kiireellisenä osotetuksi kansliaoikeuteen. Toimitimme hänet esitellyksi perillisenä virkasauvan kantajien edessä."

"Minkä kantajien?"

"Vahtimestarienpa melkein. Nähkääs, ylioikeutemme palveluskunnan vaatimuksiin kuuluu, että heidän tulee olla kaikkea tietoa vailla."

"Jopa jotakin!"

"Ja skotlantilainen lainlaadintamme on, varmaankin leikillään, tehnyt noista tietämättömistä miehistä jonkunlaisen erikoisen oikeusistuimen käsittelemään sukulaisuus- ja syntyperä-kysymyksiä sellaisia kuin tämä Bertramin juttu, joihin monasti kuuluu mitä pulmallisinta ja mutkikkainta todistelua."

"Niinkö vain? Luulisin sitä järjestelmää jokseenkin hankalaksi", arveli Mannering.

"No, meillä on sentään käytännöllinen parannus paperille säädettyyn järjettömyyteen. Tuomareista toimii sellaisissa tiloissa jokunen omien ovenvartijainsa kuiskaajina ja apulaisjäseninä. Mutta tiedättehän mitä Cujacius sanoo: Multa sunt in moribus dissentanea, multa sine ratione.[71] Tämä ilveellinen oikeus on kuitenkin suorinut meidän juttumme; ja uljaan erän ranskanviiniä me jälkeenpäin kulutimmekin Walkerilla. Kyllä ällistyy Mac-Morlan laskun nähdessään."

"Eipä hätää", sanoi eversti, "me kestämme täräyksen, vieläpä päällisiksi kestitsemme kuntalaisiamme ystävättäreni mrs. Mac-Candlishin luona".

"Ja valitsette Jaakko Jabosin tallimestariksenne?"

"Kenties sen teen."

"Ja missä on Dandie, Liddesdalen kuulu valtias?" tiedusteli asianajaja.

"Palannut vuoristoonsa; mutta hän on Julialle luvannut laskeutua alas kesällä emäntineen ja ties kuinka monine lapsineen."

"Hei, niitä kiharatukkaisia vekaroita! Pitääpä minun poiketakin sokkosille ja piilosille heidän kanssaan. — Mutta mitä onkaan kaikki tämä?" lisäsi Pleydell, ottaen käteensä pohjapiirustukset; "torni keskelle Caernarvonin Kotkatornin mukaan — corps de logis — hitto! — siipirakennuksia! Siipirakennuksia? — mutta sellainenhan talo sieppaa Ellangowanin tilan selkäänsä ja lentää sen kanssa matkaansa."

"No, pitänee sitte panna sille pohjalastiksi muutamia säkillisiä intialaisia hopeita", vastasi eversti.

"Ahaa, sieltäkö päin tuuli puhaltaa? Nulikka kaiketi sitte viepikin armaan Juliani?"

"Oikeaan osattu, neuvos."

"Nuo penteleen post-nati[72] pääsevät joka käänteessä meistä vanhan koulun miehistä voitolle", päivitteli mr. Pleydell. "Mutta hänen tulee siirtää ja luovuttaa etuutensa minuun Lucylle."

"Totta puhuakseni pelkään olevanne siltäkin taholta saarrettu", vastasi eversti.

"Niinkö?"

"Täällä on käynyt Sir Robert Hazlewood", selitti Mannering, "vierailulla Bertramin luona, ajatellen, arvellen ja harkiten —"

"Voi hyväinen, säästäkää minua arvoisan paronetin kolmikerroilta!"

"No, sir", jatkoi Mannering, "lyhyeen sanoen hän arveli, että kun Singlesiden tila oli kuin kiilana kahden hänen tiluksensa välissä ja neljä tai viisi penikulmaa Ellangowanista erillään, saattoi molempien asianosaisten mukavuudeksi tapahtua jotakin myyntiä, vaihtokauppaa tai järjestelyä".

"No, ja Bertram —"

"Niin, Bertram vastasi pitävänsä Margaret Bertramin alkuperäistä perintösäännöstä perheen olosuhteissa soveliaimpana järjestelynä, joten Singlesiden tila oli hänen sisarensa omaisuutta."

"Sitä hylkyä!" sanoi Pleydell silmälasejaan pyyhkien, "hän varastaa sydämeni kuten sydänkäpysenikin — et puis?"

"Ja sitte Sir Robert vetäysi pois monin sievistelyin. Mutta viime viikolla hän teki jälleen rynnäkön, ja voimallisen, kuusi hevosta vaunujen edessä, kultaompeleiset tulipunaiset liivit yllään ja paras tekotukka päässään — kaikki kiilsi ja välkkyi, kuten lastenkirjoissa sanotaan."

"Vai niin! Ja mitä miehellä mielessä?"

"Hänpä suurella juhlallisuudella haastoi Charles Hazlewoodin hellistä tunteista miss Bertramia kohtaan."

"Niin, niin, kunnioitti hän pikku Kupidoa, kun näki tämän lentää liihotelleen Singlesiden pyörtänöille. Ja onko Lucy-paran pidettävä taloutta tuon vanhan hupsun ja hänen vaimonsa seurassa, joka on ritari itse hameisiin pyntättynä?"

"Ei — sen me torjuimme. Singlesiden hovi korjataan nuorta paria varten, ja nimeksi pannaan Mount Hazlewood."

"Ja aiotteko te itse, eversti, edelleen asustaa Woodbournessa?"

"Ainoastaan odotellessani näiden rakennushankkeiden valmistumista. Katsokaahan, tässä on minun bungalowini pohjapiirustus, joka suopi minulle mielin määrin tilaisuutta yksinäiseen murjotteluunkin."

"Näenpä sen saavan sijansa ihan vanhan linnan likelle, joten voittekin korjauttaa Donagildin tornin taivaankappaleiden yöllistä tarkastelemista varten? Mainiota, eversti!"

"Ei, ei, hyvä neuvosi! Tähän päättyy TÄHDISTÄLUKIJA."