SISÄLLYS: (continued 2)

Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja varovaisuudella kätkettyinä.

Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta sille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu, niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa lapsen Harry Bertramin.

Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan liekkeihin.

Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut, se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä he eivät osanneet sanoa — eivät olleet ainoatakaan nähneet — mutta olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.

Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt. Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta, että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.

Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen, joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.

Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin. Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä. Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.

Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen, ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.

Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa, että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.

Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa, kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.

Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta, ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä, ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty sillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella, missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi kanuunanluodin silpoma merimies.

Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta, ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn ottaneet hengiltä.

Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut kaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien egyptiläisten patriarkkain kesken.

Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta, karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten tutkintotuomari lakikielellään huomautti, damnum minutum, vahingon uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut malum secutum, juuri ennustetun lainen tuhotapaus.

Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään, mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä, mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä, että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta. Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.

Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli näin ollen saatavissa?

Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta rikoksesta.

Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" — kuten hän sanoi — kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.

Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai syösty.

11 luku.

VANHA TUTTAVA.

Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.

Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.

Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella. Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden pennyn oluthaarikkaansa.

"Onko vierashuone varmasti valmiina heille — palaako pystyvalkea kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.

Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille, ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.

"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti, kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot. Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"

"Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon — vakinainen on hän kirkossakävijä — ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen veisuutaan, viehkeän tyttösen".

"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko Hazlewood siitä pitänee".

"Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä, jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen poikansa kumppanina".

"Kyllä, on ollut", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.

"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni, Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja — laulukin on heistä erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:

"'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan, kotimatkalle tuomaan morsiantaan —'

"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."

"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin lähellä sapattipäivää".

"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee, diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs. Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on — mutta ei ole tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille — mutta tunteehan Jaakko tien hyvästi."

Luja kolkutus kuului ovelta.

"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana siinä, mene ovelle."

"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko hänet vien?"

"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä. Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki korjannut hevosen? — Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."

"Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".

Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku, kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:

kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti, miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä, kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti — "Korkeutenne palvelija! — Mister Smith, ka, hyvää yötä."

Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa hevoselleen — emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.

"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi, kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.

"Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette."

Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir, ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat muuttamassa pois näiltä main — kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa ja palaavat tuotapikaa — he eivät ole niin varoissaan kuin ovat olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille, kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää — mutta eikö tupakan katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"

"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut. Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"

Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei", selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin sairaana".

"Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on määräpäivä — viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä — kaikkihan myydään".

"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se — mr. Bertramia ei voi siirrellä."

"Ketä mr. Bertramia?" kysäisi vieras; "eihän toivoakseni Ellangowanin?"

"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."

"Olen ollut monia vuosia ulkomailla — onko hänen terveytensä niin riutunut?"

"On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka ovat hänestä enimmin hyötyneet — mitään nimiä en mainitse, mutta mrs. Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan —" (emäntä huojutteli merkitsevästi päätänsä) — "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman kielissä."

"Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".

"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on kai kuollut?"

"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja salaperäisenä.

"Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte; hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."

"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa. Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa — lapsi katosi samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja tässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka jo on kuollut ja mullattu —" (huokaus) — "ja paljon hauskuutta me tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka — voi, jospa hän olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista — mutta hän oli sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia — muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai asioissakin hänen kanssaan —" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."

"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän kaikkeen?"

"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan; yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina vallattomuuksiin pyrkivät."

"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla, matami — sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, — muistan hänen muotonsa hyvin, — kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".

"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".

"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras, tarkkaavana kääntyen häneen.

"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja juhlallisesti.

Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli saarnastuolista.

"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm — hm, — tarkotan, hyvät ystävät, — ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä — ja hän oli niin yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä Gallowayssa että Dumfriesshiressa."

"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish; "olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä samaisessa talossa".

"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle — Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan — vanha ukko, kummallisesti puettu, ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen, joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka rukoilisi lapsen kanssa ja edestä. Ja vanhus hävisi pois, eikä yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."

"Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä ijällä ymmärtää arvostella saappaita".

"Hiljaa, Jaakko", varotti emäntä.

"Hoo? Ja mitä sinä asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja halveksivasti.

"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh — asuinhan vain kivenheiton matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle, jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi semmoinen taikuri ollut — ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies, englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee. Kyllähän hän tosiaan loi karmean katseen ylös vanhaan linnaan — ja jotakin ennustustyötä silloin tehtiin — sen kyllä kuulin; mutta mitä hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen — hän ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella — sen omisti Dumfriesin George-majatalo — punaisenruskea elukka vielä olikin, pahasti pattijalka — olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."

"No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä, "meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis, ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."

"Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi", tiesi kyytimies.

"Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut, ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".

"Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa; hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan päivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen; mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen olento."

"Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla — minä en voi vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."

"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.

"No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos hänet oli noiduttu, niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen nopsakoipinen — ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa — sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää paholaistakaan."

"Sen uskon varsin todeksi", sanoi kyytimies.

"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet samana iltana löydettiin — mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin Keijukaismaille."

Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa, mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset", mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."

"Minä tiedän sen", vastasi hänen isäntänsä. "Ja nyt, rouva, jos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne vierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan —"

"Mielelläni, sir", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan tietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä haluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.

"Nuori mies", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, "tämä ei tehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen".

"Eipä hituistakaan, sir, — kiitos — terveydeksenne, sir."

"Ja kuka mahtanee isäntänne olla, ystävä?"

"Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti Mannering, sir, Itä-Intiasta."

"Mitä, hänkö, josta on sanomalehdissäkin ollut?"

"Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin, puolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli Bundlemanin — minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan."

"Siunaa ja varjele", sanoi emäntä, "minunpa täytyy mennä kuulustamaan, mitä hän haluaisi illalliseksi — että minä asetinkaan häntä tänne alas istumaan!"

"Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt vaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on hänessä kelpo sivumakua lemmostakin."

Kun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua, niin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.

12 luku.

KATSAUS MENNEESEEN.

Eversti asteli mietteissään edes takaisin vierashuoneessa, kun palvelija emäntä jälleen astui sisälle, tiedustaakseen hänen käskyjään. Ne annettuaan tavalla, jota arveli "talon edulle" otollisimmaksi, vieras pyysi saada viivyttää häntä tovin.

"Luullakseni", hän sanoi, "rouva, jos äsken oikein ymmärsin, kadotti mr. Bertram poikansa tämän viidennellä ikävuodella?"

"Niin kyllä, sir, siitä ei ole epäilemistäkään, vaikka höpötellään paljon joutavaa siitä, miten se kävi, sillä se on vanha juttu nyt ja jokainen kertoo sitä omalla tavallaan takkavalkean ääressä, kuten mekin teimme. Mutta hukkaannuksiin lapsi joutui viidennellä ikävuodellaan, kuten teidän arvoisuutenne sanoi, hra eversti; ja kun asia valmistamattomasti ilmotettiin armolliselle rouvalle, joka silloin kantoi toista lastaan, niin se vei häneltä hengen sinä samaisena yönä — ja lairdi ei sen päivän jälkeen enää menestynyt, vaan kävi ihan välinpitämättömäksi kaikesta — vaikka hänen tyttärensä, miss Lucy, isommaksi tultuaan yritteli pitää järjestystä taloudessa — mutta mitä kykeni hän poloinen saamaan aikaan? — niin että nyt he ovat menettäneet kodin ja konnun."

"Voitteko muistaa, rouva, mihin aikaan vuodesta suunnilleen katosi lapsi?"

Emäntä kotvan aprikoittuaan ja muisteltuaan vastasi olevansa varma siitä, että "tähän vuodenaikaan se sattui". Hän lisäsi muutamia paikkakunnallisia muistoja, joista päättäen päivämäärä osui marraskuun alkupuoliskolle.

Vieras kiersi huoneen pariin kertaan äänetönnä, mutta viittasi mrs. Mac-Candlishia viivähtämään.

"Käsitinkö oikein", hän sitte kysyi, "että Ellangowanin maatila on myytävänä?"

"Myytävänä? — se myydään huomispäivänä enimmän tarjoovalle — ei vainkaan sentään huomeneltain, hyväinen aika, sehän on sapatti, vaan maanantaina, ensimäisenä arkipäivänä. Irtain ja karja pannaan vasaran alle samaan aikaan. Koko piirikunnassa ollaan sitä mieltä, että on häpeä hoputtaa huutokauppaa tällaiseen aikaan, jolloin tuon ikuisen Amerikansodan tautta on niin niukalti rahaa liikkeellä Skotlannissa, että joku voi saada maan pilahinnasta — paholainen ne periköön, jos ma oikein sanon!" kuohahti kelpo emäntä otaksuttua vääryyttä ajatellessaan.

"Ja missä tapahtuu myynti?"

"Paikan päällä, kuten kuulutuksessa sanotaan — eli minun ymmärtääkseni Ellangowanin päärakennuksessa, teidän arvoisuutenne."

"Ja kenellä ovat näytettävinä talonkirjat, vuokraluettelo ja kartta?"

"Eräällä hyvin siivolla miehellä, sir, piirikunnan sijaissheriffillä, jolla on riita-asiain ylioikeuden valtuutus. Hän on parhaillaan kauppalassa, jos teidän arvoisuutenne haluaisi häntä tavata; ja hän tietää kertoa teille lapsenkin katoamisesta enemmän kuin kukaan, sillä entinen sheriffi — joka oli ikäänkuin hänen esimiehensä — näki paljon vaivaa koettaessaan saada totuutta ilmi, kuten olen kuullut."

"Ja tuon herrasmiehen nimi on —"

"Mac-Morlan, sir, — hän on rehti mies ja hyvässä maineessa."

"Lähettäkäähän minun tervehdykseni — eversti Manneringin tervehdykset hänelle ja ilmottakaa, että minua ilahuttaisi, jos hän suvaitsisi illastaa kanssani ja tuoda nuo paperit mukanaan — ja minä pyydän teitä, rouva, olemaan tästä vaiti kaikille muille."

"Minäkö sanaakaan hiiskahtaisin, sir? Soisinpa teidän arvoisuutenne" (niiaus) "tai kenen tahansa maansa puolesta taistelleen kunnioitettavan herrasmiehen" (toinen niiaus) "omistavan tuon maatilan, kun kerran vanhan suvun on lähteminen" (huokaus), "mieluummin kuin tuon ovelan roiston, Glossinin, joka on noussut parhaan ystävänsä häviöstä. Ja nyt kun asiaa ajattelen, niin minäpä sieppaankin hilkkani ja päällyskenkäni ja lähden mr. Mac-Morlanille itse — hän on kotosalla juuri tähän aikaan — - on vain askel matkaa."

"Tehkää niin, emäntä hyvä, kiitän teitä. Ja käskekää palvelijani sillävälin tuoda tänne salkkuni."

Minuutin tai parin kuluttua oli eversti Mannering rauhallisesti istumassa, kirjotusneuvot edessään. Meillä on valta katsella hänen olkansa yli hänen kirjottaessaan, ja mielellämme ilmotamme lukijoille kirjeen sisällön. Se oli osotettu squire Arthur Mervynille, Mervyn Halliin, Llanbraithwaiteen, Westmorelandin maakuntaa. Siinä oli selostus kirjottajan matkasta sen jälkeen kun oli hänestä eronnut, ja jatko kuului:

"Ja nyt, miksi vieläkin nuhtelet minua raskasmielisyydestäni, Mervyn? Luuletko, että minä viidenkolmatta vuoden kuluttua, taisteluja, haavoja, vankeutta, vastuksia kaiken näköisiä koettuani, voin yhä olla sama eloisa, vauhko Guy Mannering, joka sinun kanssasi kapusi Skiddaw'n laelle tai ammuskeli metsälintuja Crossfellilla? Sinä, joka olet pysynyt kotoisen onnen suojelemana, et paljoakaan muutu; käyntisi on kevyttä ja mielesi päiväpaistetta tulvillaan; mutta se on terveyden ja kohtuullisuuden siunattua vaikutusta, ja niitä on autellut tyytyväinen luonne sekä tasainen soluminen elämän virtaa alas. Mutta minun urallani on ollut tiheässä vaikeuksia, epäilyjä ja erehdyksiä. Lapsuudestani asti olen ollut sattuman leluna, ja vaikka tuuli on useasti tuonut minut satamaan, niin tämä on harvoin ollut luotsin haluama. Sallihan minun muistuttaa sinulle — mutta sen täytyy käydä lyhyimmittäin — nuoruuteni kummallisia ja oikukkaita vaiheita sekä miehuuteni vastoinkäymisiä.

Edellisissä, sanonet, ei ollut mitään peräti masentavaa. Kaikki ei käynyt parhain päin, mutta kaikki meni mukiin. Isäni — vanhan, mutta köyhtyneen suvun vanhin poika — jätti minulle suvun päämiehen nimeä paitsi vähäisen perittävää, joutuessani hänen parempionnisten veljiensä suojelukseen. He pitivät minusta niin paljon, että olivat vähällä riitaantua minusta. Piispa-setäni halusi minua hengelliseen säätyyn ja tarjosi palkkapitäjää — kauppias-setäni olisi pannut minut liikekonttoriin ja aikoi antaa minulle osuuden Mannering & Marshallin tuottavaan kauppahuoneeseen Lombardkadulla.

Näiden kahden tuolin reunalta, eli oikeammin näiltä kahdelta pehmeältä, mukavalta, hyvin täytetyltä jumaluusopin ja kaupan istuimelta minä kovaonninen luiskahdin väliin ja suistuin rakuunan satulaan. Jälleen toivoi piispa naivani Lincolnin tuomiorovastin veljentyttären ja perijättären. Neuvosmies taasen esitti minulle vanhan Sloethornin, suuren viinikauppiaan ainoata tytärtä; tuo pomo oli kyllin rikas voidakseen vaikka heitellä nappikuoppaa kultamoidoreilla ja antaa pankinseteleitä keränpohjallisiksi. Ja jotenkuten minä pujotin kaulani kumpaisestakin silmukasta irti ja nain — köyhän Sofia Wellwood-paran.

Sanonet, että sotilaallisen urani, seurattuani rykmenttiäni Intiaan, olisi pitänyt suoda minulle jotakin tyydytystä; ja sitä kyllä olen saanutkin. Saatat niinikään huomauttaa, että jos petinkin holhoojieni toiveet, niin en joutunut heidän epäsuosioonsa. Sääsihän kuollessaan piispa minulle siunauksensa, käsinkirjotetut saarnansa ja omituisen salkun, joka sisälsi Englannin kirkon etevimpien miesten rintakuvia; ja toinen setäni, Sir Paul Mannering, jätti minut ison omaisuutensa ainoaksi perijäksi.

Mutta tämä kaikki ei minua nimeksikään hyödytä — sanoinhan sinulle, että mieltäni painaa vaiva, jonka vien mukanani hautaan, ainainen maruna olemassaolon juomassa. Syyn kerron sinulle nyt yksityiskohtaisemmin kuin minulla oli sydäntä selitellä majaillessani sinun vieraanvaraisen kattosi alla. Varmaan useastikin kuulet sitä vielä mainittavan, ja kenties muutoksin ja perättömin lisin. Siksipä ilmotan sen suoraan; ja älköön sitten itse tapaus tai sen minuun painama raskas mieliala koskaan toiste tulko puheeksi keskenämme.

Sofia, kuten tiedät, tuli mukanani Intiaan. Hän oli yhtä viaton kuin vallaton; mutta meidän kumpaisenkin onnettomuudeksi yhtä vallatonkin kuin viaton. Omat tapani kaavautuivat osittain sikseen jättämistäni opinnoista, osittain taipumuksesta eristäytymiseen, mikä ei oikein soveltunut asemaani rykmentin päällikkönä maassa, missä jokainen herrasmiehen arvoa vaativa asukas tarjoaa ja odottaa yleistä vieraanvaraisuutta.

Tiedät kuinka suuressa pulassa toisinaan olimme valkoihoisista miehistä, täydennellessämme taistelurintamaamme. Erityisen ahdingon hetkenä liittyi rykmenttiimme vapaaehtoisena muuan nuori mies, Brown nimeltään. Hän oli toiminut kauppa-alalla, mutta huomasi sotilaselämän luonteelleen sopivammaksi ja jäi joukkoomme upseerinkokelaaksi. Minun on oltava oikeamielinen onnetonta uhriani kohtaan: hän käyttäysi kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa niin uljaasti, että ensimäistä vapaaksi joutuvaa sijaa pidettiin hänelle kuuluvana.

Olin joitakuita viikkoja etäisellä retkeilyllä. Palattuani huomasin tuon miehen vakiintuneen ihan ystäväksi kotiini sekä alituiseen seurustelevan vaimoni ja tyttäreni kanssa. Tuollainen olotila oli minulle monestakin syystä epämieluisa, vaikkei hänen käytöstänsä tai luonnettansa vastaan voinut mitään väittää. Olisin kuitenkin saattanut suopua hänen tuttavallisuuteensa perheessäni, ellei toinen mies olisi käynyt minulle vihjailemaan.

Jos luet uudestaan Othellon — sitä kirjaa en enää hirviä avata —, niin saat jotakin käsitystä siitä, mitä noista puheista oli seurauksena; tarkotan vaikuttimiani, sillä tekoni, Jumalan kiitos, olivat vähemmän moitittavia. Muuan toinen kokelas kaipasi ensimäistä upseeriksi ylentämisen tilaisuutta. Hän kohdisti huomioni vaimoni ja tuon nuoren miehen välille muodostuneeseen suhteeseen, jota johti minut nimittämään keimailuksi. Sofia oli puhdas, mutta puhtaudestaan ylpeä, ja mustasukkaisuuteni härnäämänä hän varomattomana autteli ja rohkaisi tutunomaisuutta, jota näki minun paheksivan ja epäluuloisena tarkkailevan. Brownin ja minun välillämme vallitsi jonkunlainen sisäinen vieroksuminen. Hän yritti parikin kertaa voittaa ennakkoluuloisuuteni; mutta mieleenlyöttymäni vallassa ollen tulkitsin hänen vaikuttimensa väärin. Tuntiessaan itsensä halveksien työnnetyksi takaisin luopui hän siitä, ja ollen ilman sukua ja ystäviä oli hän luonnollisesti valppaampi tarkkailemaan sen esiintymistä, jolla oli molemmat edut.

On kummallista, että näin kiduttavaa kirjettä kyhätessäni pyrin kuitenkin pitentämään hommaani, ihan kuin voisin siten tuonnemmaksi lykätä vauriota, joka jo kauvan on elämääni katkeroittanut. Mutta — kerrottava se on, ja kerronkin sen lyhyeen.

Vaikkei vaimoni ollut enää nuori, oli hän yhäkin kukoistavan kaunis ja — olkoon se sanottuna omaksi puolustuksekseni — häntä miellytti, että hänestä sitä ajateltiin — toistan mitä edellä huomautin. Sanalla sanoen, hänen siveyttään en konsanaan epäillyt, mutta Archerin viekkaiden viittausten vaikutuksesta aloin ajatella, että hän ei välittänyt mieleni rauhasta ja että nuori Brown osotteli huomaavaisuuttaan ynseydestä minua kohtaan ja minua uhmaillakseen. Hän puolestaan kenties katsoi minut sorronhaluiseksi ylimysluontoiseksi mieheksi, joka käytin yhteiskunnallista ja sotilaallista arvoani alhaisempieni härnäämiseen. Ja jos hän älysi typerän mustasukkaisuuteni, niin hän luultavasti piti tuon luonteeni kipeän kohdan ärryttämistä kostokeinona niiden pikku loukkausten vastapainoksi, joita minun vallassani oli hänelle tuottaa.

Eräs teräväjärkinen ystäväni kuitenkin tulkitsi hänen lähentelyjänsä haitattomammiksi tai ainakin vähemmän loukkaaviksi. Hänen käsityksensä mukaan tarkottivat ne Julia-tytärtäni, vaikkakin ensi kädessä kohdistuivat hänen äitinsä kannatuksen suostutteluun. Tämä ei olisi ollut mikään kovin imarteleva tai miellyttävä yritys hämäräperäisen ja maineettoman nuoren miehen taholta; mutta minä en olisi loukkaantunut tällaisesta hullutuksesta niinkuin epäilemästäni röyhkeämmästä tavottelusta. Mutta loukkaannuksissani minä olin, ja ihan sydänjuuria myöten.

Pienoinen kipinä virittää lieskan, missä kaikki sytykkeet ovat valmiina. Olen ihan unohtanut riitamme lähimmän aiheen, mutta jokin korttipöydässä sattunut mitättömyys se johti kiivaisiin sanoihin ja kaksintaisteluhaasteeseen. Me kohtasimme toisemme silloin haltuuni uskotun linnotuksen muurien ja puistikon ulkopuolella, siirtokunnan rajalla. Näin oli järjestetty Brownin turvallisuudeksi, siltä varalta että hän olisi pelastunut. Melkeinpä soisin niin käyneen, vaikkakin minun kustannuksellani; mutta hän kaatui ensimäisellä laukauksella.

Yritimme häntä auttaa; mutta kimppuumme syöksähti joukkue "saalistajia", erästä lajia alkuasukas-konnia, jotka aina väijyskelivät rosvottavaa itselleen. Archer ja minä vaivoin pääsimme ratsaille ja murtausimme niiden keskitse tuimalla kahakalla, jossa hän sai pahoja vammoja. Onnettoman päivän vastoinkäymisten kukkuraksi oli vaimoni aavistellut, missä mielessä olin lähtenyt linnotuksesta, ja määrännyt kantotuolinsa seuraamaan minua. Silloin säikytteli häntä toinen tuollainen ryöväriparvi, jonka vangiksi hän oli vähällä joutua. Ratsuväkemme osasto ehti väleen avuksi; mutta minä en voi salata itseltäni, että tuon tuhoisen aamun tapaukset ankarasti järkyttivät jo heikkoa terveyttä.

Luullen kuolemaisillaan olevansa tunnusti Archer omasta päästään keksineensä joitakuita seikkoja ja omiin tarkotuksiinsa pahimmin päin tulkinneensa toisia. Mutta tämänkään aiheuttama täysi selvitys ja molemminpuolinen sovinto ei kyennyt ehkäisemään vaimoni hivumisen kehitystä. Hän kuoli noin kahdeksan kuukauden kuluttua tämän jälkeen: minulle jäi vain tytär, jonka mrs. Mervyn on nyt toistaiseksi ottanut ystävälliseen hoitoonsa. Juliakin oli varsin arveluttavasti sairaana, siinä määrin, että minä luovuin päällikkyydestäni ja palasin Europaan, missä hänen syntymäilmastonsa, aika ja uusi ympäristö ovat autelleet hänen alakuloisuutensa hälvenemistä ja terveytensä palautumista.

Nyt kun tunnet tarinani, et enää kyselle raskasmielisyyteni syytä, vaan antanet minun hautoa sitä mieleni mukaan. Onhan yllä kerrotussa totisesti kylliksi karvautta, joskaan ei myrkkyä, kalkkiin, jonka niin usein mainitset menestyksen ja maineen valmistaneen lepovuosieni virkistäjäksi.

Voisin lisätä seikkoja, joita vanha opettajamme olisi käyttänyt esimerkkeinä "sallimanpäivistä", mutta sinä nauraisit, jos sellaisista puhuisin, erittäinkin kun tiedät, etten sellaisia usko. Kuitenkin olen juuri tähän taloon tultuani, mistä nyt kirjotan, kuullut kummallisen yhteensattumuksen, josta meille vastakertana koituu omituista puheenaihetta, jos sen saan riittävästi todistetuksi.

Mutta tällä kertaa säästän sinut siitä, odottaessani luokseni erästä henkilöä puhelemaan täällä päin parhaillaan myytäväksi tulleen maatilan ostosta. Olen samaiseen paikkaan hupsusti kiintynyt, ja toivon ostoni olevan nykyisten omistajien parhaaksi, koska eräällä taholla suunnitellaan tilan saamista alle arvonsa.

Kunnioittavat terveiseni mrs. Mervynille; ja uskon sinulle, vaikka kerskutkin olevasi niin eloisa nuori herrasmies, Julian suutelemisen minun puolestani. Hyvästi, veikkoseni. Veljeydellä

Guy Mannering."

Mr. Mac-Morlan astui nyt huoneeseen. Eversti Manneringin hyvintunnettu luonne sai tämän älykkään ja suoran miehen heti esiintymään avomielisenä ja luottavaisena. Hän selitteli maatilan etuja ja haittoja. "Sen tai ainakin isomman osan perintöoikeus", sanoi hän, "kiinnitettiin miespuolisille jälkeläisille, ja ostajalla on valtuus pidättää hallussaan melkoinen osa hinnasta siltä varalta, että kadonnut lapsi ilmestyy esille erityisen määräajan kuluessa".

"Mitä varten siis joudutetaankaan myyntiä?" kysyi Mannering.

Mac-Morlan hymyili. "Kauppasumman korkojen saamiseksi muka tuollaisen rappeutuneen tilan huonosti maksettujen ja epätietoisten verotulojen asemesta. Mutta varsinaisena vaikuttimena arvellaan olevan erään ostajaksi haluavan toiveitten ja etujen noudattamisen. Hän oli tullut isoimmaksi saamamieheksi ja omilla keinoillaan työntynyt asiain johtoon. Hänelle lienee erityisen mukavaa ostaa tila maksamatta hintaa rahassa."

Mannering neuvotteli mr. Mac-Morlanin kanssa toimenpiteistä tuon tunnottoman yrityksen estämiseksi. Sitte he pitkään puhelivat Harry Bertramin kummallisesta katoamisesta viidentenä syntymäpäivänään, siten nähden toteutuneeksi Manneringin umpimähkäisen ennustuksen, josta hän ei kuitenkaan mitään kerskua lausunut, kuten voi arvatakin. Mr. Mac-Morlan ei itse ollut virassa tapahtuma-aikaan, mutta tunsi kaikki asianhaarat hyvinkin ja lupasi sankarillemme perinpohjaisen selostuksen itse sheriffiltä, jos hän aikomuksensa mukaisesti asettuisi niille Skotlannin seuduille asumaan. Niinpä he erosivat, hyvin tyytyväisinä toisiinsa ja puhdepakinaansa.

Sunnuntaina eversti Mannering kaiken sopivaisuuden mukaisesti kävi pitäjän kirkossa. Ellangowanin huonekunnasta ei ollut ketään saapuvilla, ja vanha lairdi kuului olevan pikemmin huononemaan kuin paranemaan päin. Jaakko Jabos oli taaskin lähetetty häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin kuten ennenkin; mutta miss Bertram toivoi, että hänet voitaisiin siirtää seuraavana päivänä.

13 luku.

HYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.

Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.

Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset, miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet, toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä, mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.

"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."

Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana, jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys, kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi. Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat häviön ja rappeutumisen leiman.

Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne, että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun täydellistä häviötä.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle, ollakseen tästä mylläkästä poikessa."

Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa puheensa.

Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä. Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento — noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja mukavuudesta.

Tuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui heti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta lähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään. Hän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän seuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin määrin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä palvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.

Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.

Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan sinua".

"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh — herra varmaankin maistaa jotain ratsastuksensa jälkeen."

Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.

"Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi tuntemaan kaiken."

Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki — teidän on oitis tultava."

"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani katselemassa hevosia."

"Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."

"Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa luottaa apuuni".

"Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.

"Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles Hazlewood juoksee? — mikä hänet nyt vaatii pois?"

"Hän palaa piammiten", vastasi Lucy leppeästi.

Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee, että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat kavunneet.

"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten näette — ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä —"

"Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky tappaa hänet siihen paikkaan!"

Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko tappaa ja anastaa?"

"So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."

Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.

"Pois näkyvistäni, kyykäärme! — luihu kyykäärme, jota lämmittelin kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, — koditon, — pennitön, kun otin sinut suojellakseni — ja etkö nyt karkota minua — minua ja tuota viatonta tyttöä — ystävättömänä, kodittomana ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja suvullemme tuhannen vuotta?"

Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin julkeudelleen: "Sir — Sir — mr. Bertram — Sir, te ette saisi moittia minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir —"

Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan, ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."

Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa hyväntekijän edessä.

"En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".

Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:

"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua tunne. Minä tunnen teidät; ja jollette heti paikalla laskeudu tuota törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"

Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn. Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät vihatusta seurastaan.

Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan nakellut."

Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina potilasta ja hänen tytärtään varten.

Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi valtimon pysähtyvän.

14 luku.

PAKKOHUUTOKAUPPA.

Lyö kello yksi. — Emme aikaa huomaa, pait menekistään. Sille antaa kieli viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis, ma tunnen jylhän soinnun —,

lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:

toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin silmäävät alas elon kapealta kaltaalta — mihin? — kuiluun pohjattomaan, ijäiseen häämyyn, — kerran niiden omaan!

Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä kalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä ennen kaikkea nyt ja sai.

Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.

Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa jatkettavaksi.

"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian vastuulleni."

Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois kartanon alueelta.

Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet, jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa kovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille — kuten Homeroksen syntymäkaupungista kilvattiin — seitsemän arvokasta ja varakasta herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli hyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän välikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan jatkua.

Mutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin. Kuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi mies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa kasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän kumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi sitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.

"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson", alotti Mannering, "mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?"

"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta nuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun — mutta minä en voi — en voi — minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana."

"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei minulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi oppilaaksi."

"En vainenkaan", vastasi suoraluontoinen Sampson. "Silti minä se miss Lucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, — joskin emännöitsijä pänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn harjotukset."

"No niin, sir", vastasi Mannering, "miss Lucysta puhua aioinkin. Ette kaiketi lainkaan muista minua?"

Sampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen ystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei hän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli käynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.

"Eipä väliä", jatkoi eversti; "olen mr. Bertram-vainajan vanhoja tuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä olosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän talon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko ystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin talousmenoihin?"

Hän pisti koulumestarin käteen kukkaron, joka sisälsi kultarahoja.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän arvoisuutenne viivähtäisi —"

"Mahdotonta, sir — mahdotonta", epäsi Mannering, loitoten hänestä.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin —"

Mannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.

"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen tulee —"

Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa. Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä", kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli lahjottajan sille ajattelema tarkotus.

Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.

Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti, ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan "vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan. Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, — käveli postikonttoriin, — mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat valmistukset.

"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt myöhäisiä.

Määrähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin Vapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty. Mac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti päinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa kuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se avautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista kauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden kopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.

Sitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti Mannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään; hän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen luottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä itseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön. Juhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin tiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään vastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti asianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan mukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä "katsoa ja julistaa kauppa laillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen tiluksien ja maiden omistajaksi".

Kelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka muulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän palasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina noiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta, ne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat. Kohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi tämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.

Kello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, "kovin erinomaisesti humalassa", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta paperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku kauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi täydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää aijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä matkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire Arthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.

Raivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta sisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi peittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka vitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.

15 luku.

KOULUMESTARI JA HÄNEN OPPILAANSA.

Heti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman sanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia, viipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä tässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa vieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen tai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa varten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua kutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan hyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss Bertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat hänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja isänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.

Missä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on tämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat sen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan ylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja hyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi vain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa, mestari Sampson ja miss Bertram.

"Ja nyt", virkkoi tyttö-poloinen, "täytyy minun jättää hyvästi yhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr. Sampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette oppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon usein kuulevani teistä." Hän sujautti opettajansa käteen muutamia kultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.

Mestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin puusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut kertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne tahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.

"Se on kylläkin riittämätön", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen tarkotuksensa, "mutta olosuhteet —"

Mr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. "En minä palkasta — en minä palkasta — mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä leipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin — ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet — ja jättäisin turvattomaksi ja murheeseen — ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy ajatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua kohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan kuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta — olen ajatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä minulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs, sillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt, siellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja sinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä tahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja sen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'"

Tämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan kuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan, eivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle odottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.

"Mr. Sampson", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, "asuntoni on kylliksi avara, ja jos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram meitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi ja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän arvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle". Hienotuntoisesti poistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän odottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte: "Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa tilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä turvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne."

"Tietenkin, niin oikein", vahvisti Sampson innokkaasti; "minä osaan kaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän".

Kyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja hevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä tämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille, että se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; "harmajan tamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään". Tästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia koulumestarille.

Vieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle hänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari Sampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi; siinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr. Mac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän värityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen kiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että Ellangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten seuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille seitsentoistavuotiaalle immelle.

Mestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä mr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin huomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä aamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän käytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein Mac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.

"Mitä varten tämä, mestari?" kummastui Mac-Morlan.

"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra — ja jäännös miss Lucy Bertramin käytettäväksi."

"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa elantonne enemmän kuin kylliksi — minähän olen teille velkaa, hyvä ystävä."

"Olkoon se sitte kaikki", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, "miss Lucy Bertramin tarpeisiin".

"No, mutta, mestari, tämä raha —"

"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren herrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme tuntia päivässä."

Moniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo antelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä mrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa katsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet hänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.

Mac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli epäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä myös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies, kahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon päivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin tête-à-têteä, se oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti uskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen, sillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja yksinkertaisimpia aatoksia.

"Tietääkö miss Bertram, miten käytätte aikaanne, hyvä ystävä?"

"Eihän tietenkään vielä — mr. Charles esitti sitä salattavaksi häneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku avustusta; mutta", lisäsi hän, "ei olisi mahdollista salata sitä kauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä talossa".

"Vai niin aikoo!" sanoi Mac-Morlan. "Niin, niin, kyllä ymmärrän, ymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson, yksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?"

"Epäilemättä ei — meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun maustamiseksi — neque semper arcum tendit Apollo".[21]

Kyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän keskustelemuksensa etupäässä koskivat.

"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa — ja tosiaan luullakseni hyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta — sillä mr. Charles Hazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani hänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa — ja, kuten tapaan sanoa (leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme."

Ohoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain tällaista ennenkin kuullut.

Hän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen suojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood oli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä rikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa vastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa järkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta heidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle tavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä kuin osasi:

"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss Bertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa kahdestatoista kreikan ja latinan tunnista."

"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni — kuka voi niin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?"

"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr. Charles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin — toivoakseni saamme hänelle tilaa."

Lucy punehtui syvään. "Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan — älkää antako sen tapahtua — Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi kiusaa."

"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?" tahallaan ollen käsittävinään hänet väärin. "Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä toden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset opintonsa ovat vapaaehtoisia."

Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään jotakin päätöstä itsekseen.

Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille, että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta kuullakseen — ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".

"Ette suinkaan — te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä — enkä minä ole ylpeä — Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään — saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen aikomustaan jatkaa niitä täällä."

Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja "varium et mutabile".[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä: kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia. Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan, selkeän ja luettavan käsialan — hänestä olisi kaunokirjottaja sukeutunut — mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.

Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita muita oppilaita — arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles Hazlewood — joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.

Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme, jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin neljännesvuosisadan ajaksi.

16 luku.

MR. MERVYNIN SANOMA.

Mr. Bertramin kuoleman jälkeen oli Mannering lähtenyt lyhyelle retkeilylle, aikoen palata Ellangowanin lähettyville ennen maatilan huutokauppaa. Niinpä matkusti hän Edinburg'hiin ja muuanne, ja ollessaan palaamassa siihen Skotlannin lounaiseen maakuntaan, jossa kertomuksemme näyttämö sijaitsee, hän sadan penikulman päässä Kippletringanista sai rannikolta antamallaan osotteella ystävältään mr. Mervyniltä kirjeen, joka sisälsi jokseenkin epämieluisia tietoja. Olemme jo ottaneet oikeudeksemme tarkkailla sankariamme salavihkaakin, minkä vuoksi tuostakin kirjeestä lukijalle otteen jäljennämme.

"Pyydän sinulta anteeksi, parahin ystävä, sinulle tuottamaani tuskaa, pakottaessani sinut avaamaan niin vihavoivia haavoja kuin kirjeessäsi mainitut. Olen aina kuullut, vaikka kenties erehdyttävästi, että mr. Brownin huomaavaisuus oli miss Manneringille aijottua. Mutta olipa asian laita miten tahansa, niin ei voida olettaa, että hänen rohkeutensa olisi sinun asemassasi voinut jäädä huomaamatta ja rankaisematta.

Viisaat miehet sanovat, että me luovutamme sivistyneelle yhteiskunnalle luonnolliset itsepuolustuksen oikeutemme, mutta sillä ehdolla vain, että lain säännökset suojelevat meitä. Missä ei korvausta voida saada, siinä käypi alistaminen mitättömäksi. Yksikään esimerkiksi ei edellytä, ettei minulla ole oikeutta puolustaa kukkaroani ja henkeäni maantierosvolta yhtä hyvin kuin olisin villi intiaani, jolla ei ole lakia eikä järjestysvaltaa. Kysymys vastarinnastani tai alistumisestani riippuu keinoistani ja asemastani. Mutta jos aseestettuna ja tasaväkisenä alistun kenenkään, ylhäisen tai alhaisen, vääryyteen ja väkivaltaan, niin pidettäneen vaikuttimenani tuskin uskonnollista tai siveellistä tunnetta, olenpa kuka hyvänsä muu kuin kveekari.

Kunnialleni käypä hyökkäys tuntuu minusta hyvinkin samalta. Loukkaus, vaikka kuinkakin mitätön itsessään, on vaikutuksiltaan paljoa syvällisempi kaikille elämänvaiheillemme kuin mikään maantiellä ryöstäjän tekemä vaurio, ja loukatun hyvitys on julkisen oikeudenkäytön vallassa paljoa vähemmin, tai oikeastaan se on kokonaan sen tapaamattomissa. Jos ken tahansa suvaitsee Arthur Mervyniltä rosvota hänen kukkaronsa sisällön, olettaen ettei sanotulla Arthurilla ole puolustuskeinoja tai näiden käyttämiseen taitoa ja miehuutta, niin Lancasterin tai Carlislen käräjät antavat hänelle oikeutta, nykäisyttämällä voron killumaan. Ja kuka kuitenkaan väittää minun olevan pakko odottaa tätä oikeutta ja alistua ensi kädessä rosvottavaksi, jos minulla itselläni on keinoja ja luontoa omaisuuteni varjelemiseen? Mutta jos minua vastaan lausutaan solvaus, johon alistuminen on maineeni ainiaaksi tahraamista kunniallisten miesten silmissä ja josta minulle eivät kykene hyvitystä hankkimaan kaikki kaksitoista ylioikeuden tuomaria ja kansleri päälle päätteeksi, niin millä lain tai järjen säännöllä voidaan minut pidättää suojelemasta sitä, minkä pitäisi olla ja mikä onkin rajattomasti kalliimpi jokaiselle kunnialliselle miehelle kuin hänen koko omaisuutensa.

Asian uskonnollisista näkökohdista en sano mitään, kunnes löydän jonkun kunnianarvoisan hengenmiehen, joka tuomitsee itsepuolustuksen hengen ja omaisuuden uhattuna ollessa. Jos sen sopivaisuus jälkimäisessä tapauksessa yleiseen myönnetään, niin voitaneen tehdä varsin vähäisen eroa ruumiin ja tavaran suojelemisen sekä maineen varjelemisen välillä. Että maineen kimppuun voivat hyökätä henkilöt, jotka ovat elämässään kokonaan toisella arvotasolla, siveellisiltä periaatteiltaan kenties tahrattomat ja maineeltaan puhtaat, se ei voi vaikuttaa itsepuolustusoikeuteni laillisuuteen. Voin pahotella, että asianhaarat ovat jouduttaneet minut henkilökohtaiseen kiistaan sellaisen yksilön kanssa; mutta samaa mielipahaa tuntisin jalomielisen vihollisen kaatumisesta miekkani tiellä kansainkeskisessä riidassa.

Kysymyksen jätän kuitenkin omantunnon asiaksi, huomauttaen vain, ettei kirjottamani sovellu ammatti-kaksintaistelijaan eikä kunniakiista hyökkäävään osalliseen. Tahdon vain vapauttaa syystä sen, jonka ahdistaa taistotantereelle sellainen loukkaus, että kärsivällinen alistuminen siihen ainiaaksi tärvelisi hänen yhteiskunnallisen arvonsa ja maineensa.

Olen pahoillani siitä, että ajattelet asettua Skotlantiin asumaan, hyvillänipä sentään, kun et kuitenkaan kovin mittaamattoman taipaleen taakse joudu ja kun leveysaste on meille suosiollinen. Devonshiresta Westmorelandiin siirtyminen saattaisi hytisyttää Intian paahtelemaa miestä; mutta meidän luoksemme Gallowaysta tai Dumfriesshiresta poikkeaminen on askel lähemmäksi aurinkoa, vaikka lyhytkin. Sitä paitsi aavistelen ajattelemasi maatilan olevan sen vanhan aavelinnan yhteydessä, jossa näyttelit tähtientietäjän osaa matkallasi pohjoiseen parisenkymmentä vuotta takaperin. Sitä näkymöä olen sinun kuullut kuvailevan hullunkurisella innon pauhinalla liian usein, voidakseni toivoa kykeneväni pelottelemaan sinua päättämästä kauppaa. Toivonpa sentään, että vieraanvarainen lorulairdi ei ole ajanut matalikolle ja että hänen kappalaisensa, jolla meitä monet kerrat naurattelit, vielä on in rerum natura.[23]

Ja tähän, hyvä Mannering, soisin voivani lopettaa, sillä minun on uskomattoman tukala kertoa loppua tarinaani, vaikka tiedänkin varmasti saavani taata mahdottomaksi minkään tahallisen sopimattomuuden tilapäisen holhottini Julia Manneringin taholta. Mutta minun täytyy kuitenkin ansaita lukiossa saamani Avo-Artun lisänimi. Seuraavaan tapaan on asian meno.

Tyttäressäsi on paljon luonnonlaatusi haaveellisuutta sekä rahtunen sitä ihailusta viehättymistä, jota kaikissa kauniissa naisissa ainakin jonkun verran ilmenee. Hänestä sitä paitsi nähtävästi tulee perijättäresi; se on mitätön seikka niille, jotka Juliaa minun silmilläni katsovat, mutta tehoisa syötti tekokiiltoisille, juonijoille ja arvottomille. Tiedät miten olen lasketellut leikkiä hänen leppeästä kaihomielisyydestään sekä yksinäisistä kävelyistään aamuisin ennen kenenkään heräämistä ja kuutamolla, jolloin kaikkien pitäisi olla levolla tai istua korttipöydässä, mikä on samaa. Alempana mainitsemani lupaus ei kenties ole ulkopuolelta leikin rajojen lähtöisin, mutta soisin mieluummin siitä pilapuheen tulevan sinun suustasi kuin minun.

Pariin kolmeen kertaan kuulin viimeisten kahden viikon kuluessa myöhään yöllä tai hyvin varhain aamulla jonkun flageoletilla soittelevan sitä pikku hindu-sävelmää, johon tyttäresi on erityisesti mieltynyt. Ensimältä ajattelin jonkun soitannollisen palvelijan, jonka soitonhalu ei päivisin saanut tyydykettä, valitsevan tuon hiljaisen hetken jäljitelläkseen vierashuoneessa saapuvilla ollessaan mieleensä painuneita säveliä. Mutta viime yönä valvoin myöhään työhuoneessani, joka on ihan miss Manneringin kamarin alla, ja kummakseni en ainoastaan selvästi kuullut flageoletin soittoa, vaan varmistuin siitäkin, että se kuului ikkunan edustalla leviävältä järveltä.

Uteliaana tietämään, kuka meille noin tavattomalla hetkellä serenaadia soitteli, hiivin hiljaa ikkunaani. Mutta olipa muitakin tähystelijöitä kuin minä. Muistanet miss Manneringin valinneen kamarinsa sen ulokkeen takia, joka avautuu hänen ikkunastaan järvelle päin. No niin, kuulin juoksuikkunan sälähtävän, luukkujen kalahtavan auki ja hänen oman äänensä keskustelemassa jonkun henkilön kanssa, joka vastaili alhaalta. Tämä ei ole 'Paljon melua tyhjästä';[24] en voinut erehtyä hänen äänestään ja tuollaisista soinnuista, niin hivelevistä, niin sisältörikkaista —. Ja totta pulmakseni helähtelivät äänet alhaaltakin hellyyden herkintä tunnetta. Mutta sanojen sisällyksestä en tiedä mitään sanoa.

Kohotin oman juoksuikkunani ruutua, kuullakseni enemmänkin kuin pelkkää sorinaa tuosta espanjalaisesta lemmenkohtauksesta. Mutta kaikesta varomisestani huolimatta hälytti rasahdus puhujat. Alas luisui nuoren neidin ikkunanpuolisko ja luukut sulkeusivat siinä silmänräpäyksessä. Airoparin loiskahdus ilmaisi kaksinpuhelun mies-esittäjän peräytyvän. Vieläpä näinkin hänen veneensä, jota hän souti hyvin joutuisasti ja kätevästi, kiitävän yli järven kuin kaksitoistasoutuinen saima.

Aamusella kuulustelin muutamia palvelijoitani kuin sattumoilta ja sain tietää, että aitausmetsäni vartija oli kierroksillaan kahdesti nähnyt tuon veneen talon rannassa ja siinä miehen soittamassa flageolettia. En huolinut pitemmälti udella, peljäten sekaannuttavani Julian niiden mielipiteisiin, joilta näitä kyselisin.

Aamiaisella ohimennen viittasin edellisen illan serenaadiin, ja vakuutanpa miss Manneringin vuorotellen punehtuneen ja vaalenneen. Oitis annoin seikalle sellaisen käänteen, mikä saattaisi johtaa hänet luulemaan huomautustani ihan satunnaiseksi. Olen sitte poltattanut vartiotulta työhuoneessani ja jättänyt ikkunaluukut auki, säikyttääkseni yöllistä vierastamme lähenteleimästä; ja yksinäisten kävelyjen estelyksi olen vedonnut lähenevän talven koleuteen ja sumuilmain raakaan kalseuteen. Miss Mannering myötäsi tahdottomuudella, joka ei ole laisinkaan hänen luonteensa mukaista, ja siitä jutun piirteestä minä suoran toden sanoakseni kaikkein vähimmin pidän. Julialla on liian paljon oman rakkaan isäkultansa luonnetta, hilliintyäkseen mielijohteissaan, ellei olisi piileksimässä joku pikku tietoisuus siitä, että saattaa olla järkevämpi karttaa väittelyä.

Nyt on tarinani kerrottu, ja itsepähän harkitset mitä tehdä. En ole asiasta maininnut kelpo puolisolleni, joka sukupuolensa heikkouksien uskollisena salakirjurina varmasti vastustaisi näiden seikkojen ilmottamista sinulle ja saattaisi sen sijaan saada päähänsä käyttää omaa kaunopuheisuuttansa miss Manneringiin. Olipa se kyky kuinkakin voimallinen tähdättynä minuun, lailliseen kohteeseensa, saattaisi se olettamassani tapauksessa vaikuttaa enemmän pahaa kuin hyvää, pelkään.

Kenties sinä itsekin katsot järkevimmäksi esiintyä vastaan panematta tai ottamatta tästä pikku kaskusta tietääksesikään. Julia on hyvin suuresti erään ystäväni kaltainen; hänellä on nopea ja eloisa mielikuvitus ja herkät tunteet, jotka ovat taipuvaiset liiottelemaan elämässä tapaamaansa sekä hyvää että pahaa. Hän on kuitenkin viehättävä tyttö, yhtä jalomielinen ja sielukas kuin viehkeäkin. Kaikesta sydämestäni suoritin hänelle lähettämäsi suutelon, ja hän samaten palkakseni sormilleni läväytti. Tulehan takaisin niin pian kuin voit. Luota sillä välin siihen, että parhaansa mukaan pitää huolta ystäväsi

Arthur Mervyn.

J.K. — Luonnollisesti haluat tietää, onko minulla mitään aavistusta siitä, kuka serenaadin antaja oli. Toden teolla ei vähintäkään. Näillä seuduin ei ole ketään nuorta herrasmiestä asemaltaan tai varallisuudeltaan miss Julian arvoista sellaista, jonka voisin ollenkaan ajatella esittävän tuon tapaista osaa. Mutta järven tuolla puolen, melkein vastapäätä Mervyn Hallia, on joku lemmon vesimyymälä, kaikenlaatuisten kulkuriherrain tyyssija — runoilijain, näyttelijäin, maalarien, soittoniekkain, jotka tulevat hourimaan, pauhaamaan ja hullaantumaan tästä meidän luonnonihanasta maastamme. Sen kauneuksista on jonkunlaisena sakkona, että ne saavat nuo houkkiot teikarit parveilemaan ympärillään.

Mutta jos Julia olisi minun tyttäreni, niin juuri tuollaista miekkosta minä hänen puolestaan pelkäisin. Hän on ylevämielinen ja haaveellinen, ja kirjottelee kuusi arkkia viikossa eräälle kirjeenvaihtajattarelleen, ja sellaisessa tapauksessa käypi ikäväksi olla vailla aihetta joko tunteiden tai kynän harjotteluun. Hyvästi toistamiseen. Jos käsittelisin tätä asiaa vakavammin kuin olen tehnyt, niin olisin kohtuuton tunteillesi; jos kokonaan jättäisin sen silleen, niin saattaisin omani epäiltäviksi."

Tämän kirjeen tuloksena oli, että eversti Mannering lähetti uskottoman sanansaattajansa viemään mr. Mac-Morlanille tarpeelliset valtuutukset Ellangowanin tilan ostamiseen ja itse käänsi ratsunsa eteläisempään suuntaan eikä "hiljennyt ei hellittänyt" ennen kuin saapui ystävänsä Arthur Mervynin kartanoon erään westmorelandilaisen järven rannalle.

17 luku.

NUOREN TYTÖN KIRJEENVAIHTOA.

Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon. Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.

"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme niin mitättömästä syystä — säännönvastaisesta puheentavasta italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa — hänen tapansa panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun ne näyttävät voittamattomilta — ovat luoneet hänen luonteeseensa äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.

Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia! Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin — tai vaikkapa sen etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma saattaa siten tulkita — eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä suuruutta omistajalleen?

Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä vaikutuksia kuulijoihinsa.

* * * * *

Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus, tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille parempaa!

* * * * *

Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni, ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa? Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.

Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle, tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen puutteitansa?"

* * * * *

Mervyn Hallissa.

Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin, on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia — tuntureita, jotka kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle — järviä, jotka katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään yhä viehättävämpiin lokeroihin — kallioita, jotka pilviä kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden keijukaisnäyttämöt.

Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule, Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!

Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista — säädyllinen ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee, niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä — näet, etten ole unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.

Mervyn on toista — ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee hän vieläkin hieman olla esiintymisessään beau garçon kuten innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja timoteitaan.

Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena, jolla on jonkun verran — (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee, auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin), ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me tulemme mainiosti toimeen keskenämme.

Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään kolmasti viikossa — sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.

* * * * *

Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein mahdotonta!

Enkö sanonut, että hän elää? Enkö sanonut, etten antaudu epätoivoon? Miten saatoitkaan vihjata, rakas Matilda, että kun olin erinnyt hänestä niin nuorena, johtuivat tunteeni pikemmin mielikuvitukseni kuin sydämeni hehkusta? Oi, minä olin niin varma niiden todellisuudesta, niin pettäviä kuin povemme juohtumat useasti ovatkin. — Mutta kertomukseeni — olkoon se, ystäväni, meidän ystävyytemme pyhimpänä kuten se on vilpittömimpänäkin vakuutena.

Olemme aikaisia täällä — aikaisempia kuin kaihon kalvama sydämeni voipi lepoon tyyntyä. Sen vuoksi tavallisesti otankin jonkun kirjan tunniksi tai pariksi lukeakseni, vetäydyttyäni omaan kamariini, jonka lienen sinulle jo maininnutkin avautuvan pikku ulokkeelle. Sieltä näkee sen kauniin järven, josta yritin antaa sinulle heikon kuvauksen. Mervyn Hall on osittain ikivanha rakennus ja puolustusta varten sijotettu järven partaalle. Ulokkeelta pudotettu kivi lupsahtaa siksi syvään veteen, että siinä voi ruuhi kellua. Olin jättänyt ikkunani osaksi telkeämättä, voidakseni ennen makuulle menoani tapani mukaan katsella kuutamon kimmellystä järvellä.

Olin kokonaan vaipunut siihen 'Venetsian kauppiaan' kauniiseen kohtaukseen, jossa kaksi lempivää kesäisen yön hiljaisuutta kuvaillessaan loihtivat toinen toiselleen sen suloja. Kertomuksen herättämän tunteen viehätyksissä kuulin järveltä flageoletin säveliä. Olen sen sinulle maininnut Brownin mieluisimmaksi soittimeksi. Ken saattoi sitä käsitellä yönä, joka tyvenenä ja selkeenäkin oli liian kolea ja myöhäiseen vuodenaikaan kuuluva, houkutellakseen ketään pelkän huvin tähden vaeltajaa?

Vetäysin vielä lähemmäksi ikkunaa ja kuuntelin hengitystäni pidätellen. Soinnut pysähtyivät toviksi, helkkyivät taaskin — vaimenivat jälleen — ja yhä uudestaan heläsivät korvaani, lähenemistänsä läheten. Vihdoin erotin selvästi sen pikku hindu-sävelmän, jota sanoit mielilaulukseni — olen sinulle kertonut, keltä sen opin. Soitin ja säveleet olivat hänen! — oliko se maallista soitantoa vai tuulenko kiidättämiä säveliä ilmotuksena minulle hänen kuolemastaan?

Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain miehuutta astuakseni ulokkeelle. Mikään ei olisi saanut minua siihen rohkaistumaan, ellen olisi ollut mielessäni niin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli vielä elossa ja että vielä kohtaisimme toisemme. Se usko antoi minulle uskallusta siihen, mutta kylläpä pamppaili sydämeni. Järvellä keijui pieni venonen ja siinä yksi henkilö — oi Matilda, se oli hän itse! Tunsin hänen ulkomuotonsa näin pitkällisen poissaolon jälkeen ja iltahämyssä yhtä selvästi kuin olisimme eilen erinneet ja taas päiväpaisteen hohteessa tulleet vastakkain!

Hän ohjasi veneensä ulokkeen alle ja puhutteli minua; tuskin tiesin, mitä hän sanoi tai minä vastasin. Hädin sain puhutuksikaan nyyhkytyksiltäni, mutta ilon ne olivat kyyneliä. Meitä häiritsi koiran haukunta etäältä, mutta hän oli jo ehtinyt vannottaa minua valmistautumaan samanlaiseen kohtaukseen tänä iltana.

Mutta minne ja mihin tämä kaikki tähtää? Voinko vastata siihen kysymykseen? En voi. Taivas pelasti hänet kuolemasta ja vapahti vankeudesta; taivas varjeli isänikin vuodattamasta sen miehen veren, joka ei olisi hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoittanut; saman taivaan täytyy ohjata minut tästä sokkelosta. Minulle on kylliksi se vakaa päätös, ettei Matildan tarvitse punehtua ystävätärtään, isäni tytärtään eikä rakastajani olentoa, joka on hänen tunteensa vallannut."

18 luku.

ISÄ JA TYTÄR.

Meidän täytyy pitkittää otteitamme miss Manneringin kirjeistä, jotka valaisevat luontaista järkevyyttä, mielenlujuutta ja tunteellisuutta vikaantuneina vaillinaisesta kasvatuksesta ja erehtyneesti arvostelevan äidin hupsuudesta, tämä kun sydämessään nimitteli miestänsä tyranniksi kunnes rupesi pelkäämään häntä sellaisena, ja lueskeli romaaneja kunnes niin viehtyi niiden mutkallisiin juoniin, että otti järjestääkseen omankin pikku perhenovellin ja sovitti sen sankarittareksi tyttärensä, kuusitoistavuotiaan tytön. Häntä ihastutti pikku salamyhkäisyys, juoniminen ja piilotteleminen ja kuitenkin vapisutti se suuttumus, joita mokomat kehnot temput hänen puolisossaan herättivät.

Sitenpä hän usein ryhtyi salajuoneen pelkästään huvin vuoksi tai kenties vastustushalusta, suistui siihen syvemmälle kuin huomasikaan, yritteli vapautua uusilla vehkeillä tai peittää erehdystänsä teeskentelyllä, sotkeusi omaan verkkoonsa ja oli pakotettu ilmitulon pelosta pitkittämään salahankkeita, joihin ensin oli yksistään vallattomuudesta ryhtynyt.

Onneksi sillä nuorella miehellä, jota hän niin varomattomasti suositteli likeisimpään seuraansa ja rohkaisi tavottamaan tytärtänsä, oli lujat periaatteet ja kunniallista ylpeyttä, joiden perusteella hän oli taatumpikin tuttava kuin mrs. Mannering olisi saanut toivoa tai odottaa. Ainoastaan syntyperän epätietoisuutta voitiin häntä vastaan muistuttaa; jokaisessa muussa suhteessa hän:

valoisin toivein saapui maailmahan, mainetta tahtoi, mut ei teillä pahan; kaikk' katsoivat, mik' alkais uljahalle uraksi, kohotakseen korkealle.

Mutta ei ollut odotettavissa, että hän vastustaisi mrs. Manneringin tiellensä heittämää paulaa ja välttäisi kiintymästä nuoreen neitoseen, jonka kauneus ja sielukkuus olisivat oikeuttaneet hänen tunteittensa kuohun sielläkin, missä sellaisia etuja tavataan yleisemmin, saatikka intialaisen uutisasutuksen syrjäisessä linnotuksessa. Suhdetta seuranneita kohtauksia on osittain selvittänyt Manneringin kirje mr. Mervynille; lukijaimme kärsivällisyyden väärinkäyttöä olisi laventaa siinä lausuttua miksikään pitemmäksi valaisuksi.

Käymme sen vuoksi lupaamiimme lisäotteisiin miss Manneringin kirjeistä ystävättärellensä.

"Olen nähnyt hänet jälleen, Matilda — nähnyt kahdestikin. Olen käyttänyt kaikkia todisteluja saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että tämä salainen yhteys on vaaraksi meille kumpaisellekin — vieläpä pyytelin häntä pyrkimään eteenpäin elämänsä uralla minusta sen enempää huolimatta, ja katsomaan mielenrauhaani kyllin turvatuksi siitä tiedosta, ettei hän ollut saanut surmaansa isäni kädestä. Hän vastaa — mutta kuinka osaan selostaa kaikkea mitä hänellä on vastattavana? Hän vetoaa itselleen kuuluvina niihin toiveisiin, joita äitini salli hänessä herätä, ja suostuttelisi minua mielettömään liittoon ilman isäni siunausta. Mutta siihen, Matilda, minä en taivu. Olen vastustanut, olen saanut lannistetuksi kapinalliset tunteet, joita nousi hänen pyytelynsä avuksi; mutta miten suoriutua tästä onnettomasta sokkelosta, johon kohtalo ja hupsuus ovat takerruttaneet meidät molemmat!

Olen pohtinut sitä, Matilda, kunnes päätäni pyörryttää — enkä voi keksiä parempaa suunnitelmaa kuin tehdä täysi tunnustus isälleni. Hän ansaitsee sen, sillä hänen hyvyytensä on ehtymätön; ja luulen huomanneeni lähemmin tarkkailtuani hänen luonnettaan, että hänen tylymmät tunteensa heräävät etupäässä silloin kun hän epäilee petosta tai uskottelua olevan hankkeissa. Siinä suhteessa kenties ymmärsi hänen luonnettaan aikoinaan väärin eräs, joka oli hänelle rakas.

Hänellä on myöskin romanttisuuden vivahdusta luonnonlaadussaan; ja olen nähnyt, että kertomus jalomielisestä teosta, sankarillinen piirre tai ylevä kieltäymys voipi herytellä häneltä kyyneleitä, joita pelkän hädän kuvaus ei saa esille. Mutta Brown taasen väittää isäni olevan henkilökohtaisesti vihamielisen hänelle… Ja hänen syntyperänsä epätietoisuus — se tosiaankin olisi kompastuskivenä. Voi Matilda, toivonpa ettei kukaan sinun esi-isistäsi taistellut Poitiersissa tai Azincourtissa! Jollei isäni pitäisi niin peräti suuressa kunniassa muinaisen Sir Miles Manneringin muistoa, niin minä suoriutuisin selittelystäni puolella siitä pelkäilystä, jolla minun sitä nyt on ajatteleminen.

* * * * *

Olen juuri saanut kirjeesi — mitä tervetulleimman kirjeesi! Kiitos, rakkahin ystävä, myötätunnostasi ja neuvoistasi voin korvata ne ainoastaan ehdottomalla luottamuksella.

Kysyt minulta, mikä Brown on alkujaan, jotta hänen syntynsä on niin vastenmielinen isälleni. Hänen tarinansa on lyhyesti kerrottu. Hän on kansallisuudeltaan skotlantilainen, mutta jäi orvoksi, jolloin hänet otti kasvattaakseen Hollantiin asettunut sukulaisperhe. Hänet varustettiin liikealalle ja lähetettiin hyvin aikaisin erääseen siirtolaamme kaukaiseen Itään, missä muuan hänen holhoojansa liiketuttava asui.

Mutta hänen saapuessaan Intiaan oli tämä mies kuollut, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarjoutua tilinpitäjäksi erääseen liikekonttoriin. Sodan syttyminen ja alussa tuntuva voimiemme vähyys avasi armeijan kaikille nuorille miehille, joilla oli sille uralle halua; ja Brown, jonka sielussa piili voimakas sotilaallinen taipumus, oli ensimäisiä vaihtamaan mahdollisen rikkauden tien maineen uraan.

Hänen myöhemmät vaiheensa ovat sinulle hyvin tunnetut. Mutta ajattelehan isäni ärtymystä, hän kun halveksii kauppiassäätyä (vaikka muuten hänen omaisuutensa paras osa on hänen setänsä sillä kunniallisella alalla ansaitsemaa) ja tuntee erityistä vastenmielisyyttä hollantilaisia kohtaan — ajattelehan, millä tuntein hän arvatenkin kuulisi kosivan ainoata lastansa Vanbeest Brownin, jonka Vanbeest & Vanbruggenin kauppahuone on armoillaan kasvattanut! Oi Matilda, se ei ikinä käy laatuun, — ei, niin lapsellinen olen minä, että tuskin voin pidättää myötätuntoani hänen ylimysmielisiltä tunteiltansa. Mrs. Vanbeest Brown! Vähäisenpä on totisesti siinä nimessä puolestansa puhuvaa. — Mitä lapsia me olemmekaan!"

* * * * *

"Kaikki on nyt lopussa, Matilda! En enää milloinkaan saa rohkeutta kertoa isälleni — päin vastoin pelkään vapisten, että hän on jo toisaalta kuullut salaisuuteni. Se taasen kerrassaan tärvelee minun ilmotukseni suoruuden ja tuhoaa mitä toivon pilkahtelua olin rohjennut siihen liittää.

Eilen illalla tuli Brown entiseen tapaan, ja järveltä ilmotti flageoletti hänen lähenemisensä. Olimme sopineet, että hän edelleenkin käyttäisi tätä merkkiä. Nämä luonnonihanat järvet vetävät puoleensa lukuisia matkailijoita, jotka innostuksissaan tutkivat maisemaa kaikin ajoin, ja me toivoimme, että jos Brown talosta huomattaisiinkin, niin hän kävisi tuollaisesta luonnon ihastelijasta, joka purki tunteitaan soitannon välityksellä. Säveleet kelpaisivat minunkin puolustuksekseni, jos minut huomattaisiin ulokkeella. Mutta eilisiltana, kiihkeästi pakotellessani toteutettavaksi suunnitelmaani täydellisen tunnustuksen tekemisestä isälleni ja hänen vakavasti pyydellessään minua heittämään sen mielestäni, kuulimme minun huoneeni alla olevan mr. Mervynin työhuoneen ikkunan hiljaa avautuvan. Viittasin Brownia peräytymään ja vetäysin viipymättä kamariini, heikosti toivoillen, ettei kohtaustamme ollut huomattu.

Mutta voi! Matilda, nämä toiveet hälvenivät heti kun aamiaisella näin mr. Mervynin katsannon. Hän näytti niin härnäävän ovelalta ja salamyhkäiseltä, että olisin voinut olla enemmän suutuksissani kuin koskaan koko elämäni aikana, jos vain olisin uskaltanut. Mutta minun täytyi noudattaa säyseätä käytöstä, ja kävelyni ovat nyt supistetut hänen maatilansa rajoihin, missä tuo kelpo mies kykenee haitatta tepsuttamaan minun vierelläni.

Olen havainnut hänen pari kertaa yrittävän harkkia ajatuksiani ja tarkkailla kasvojeni ilmettä. Hän on useaan kertaan puhunut flageoletista, ja moneen toviin ylistellyt koiriensa valppautta ja raivokkuutta sekä metsänvartijansa säännöllisiä kierroksia ladattu haulikko olallaan. Mainitsipa hän ansoistakin ja itsestään laukeavista pyssyistä. Minulle olisi kovin vastenmielistä pahastuttaa isäni vanhaa ystävää hänen omassa talossaan, mutta mieleni kuohuu näyttämään hänelle, että minä olen isäni tytär, josta seikasta mr. Mervyn pääsee varmasti vakuutetuksi, jos konsanaan luotan ääneeni ja malttiini vastatakseni noihin epäsuoriin viittauksiin.

Yhdestä seikasta olen varma — olen hänelle siitä kiitollinen — hän ei ole ilmaissut asiata mrs. Mervynille. Herra armahda, olisinpa saanutkin kuulla aimo saarnoja rakkauden ja öisen järvi-ilman vaaroista, mesiviini-heran ja suljettujen ikkunain edullisuudesta ja sopivaisuudesta! En voi olla hulluttelematta, Matilda, vaikka sydämeni on raskas kylläkin.

En osaa arvata, mitä Brown tehnee. Luullakseni ilmitulon pelko kuitenkin lakkauttaa hänen öiset vierailunsa. Hän asuu majatalossa järven toisella rannalla, Dawsonin nimisenä, kertoi hän — hänellä on huono valinta nimissä, se on myönnettävä. Hän ei liene eronnut armeijasta, mutta ei hiisku nykyisistä tulevaisuudensuunnitelmistaan mitään.

Tuskani kukkuraksi on isäni äkkiä palannut ja aivan pahalla päällä. Hyvä emäntämme ei ollenkaan odottanut häntä viikkoon näkevänsä, kuten kuulin hänen ja emännöitsijän touhuisesta keskustelusta; mutta epäilenpä melkein, että hänen ilmestymisensä ei ollut mikään yllätys hänen ystävälleen mr. Mervynille. Hänen sävynsä oli minua kohtaan kummallisen kylmäkiskoinen ja väkinäinen — riittämään asti, laimentaakseen kaiken urheuden, jolla jo kerran päätin heittäytyä hänen jalomielisyytensä turviin.

Hän syyttelee kiusaannuksestaan ja pahantuulisuudestaan Skotlannin lounaisosassa myttyyn mennyttä ostopuuhaa, johon oli ollut sydämestään kiintynyt; mutta minä en usko hänen tyynimielisyytensä niin vähästä järkkyvän. Hänen ensimäisenä retkeilynänsä oli lähteä mr. Mervynin huvipurrella järven poikki, mainitsemaani majataloon. Voit kuvitella, millaisessa kauhun tuskassa odottelin hänen paluutansa —, jos hän olisi tuntenut sieltä Brownin, niin ken voikaan arvata seurauksia!

Hän palasi kuitenkin mitään havaintoa tekemättä. Minusta kuulostaa siltä, että hän äskeisen pettymyksensä johdosta aikoo nyt vuokrata maatalon tuon samaisen Ellangowanin lähettyviltä, josta olen tuomittu kuulemaan ylen paljon — hän tuntuu pitävän luultavana, että hänen haluamansa tila jälleen piankin joutuu myytäväksi. En lähetä tätä kirjettä ennen kuin selvemmin kuulen hänen aikeistaan.

Minulla on nyt ollut isäni kanssa puhelu, niin avonainen kuin hän varmaankin aikookaan minulle suoda. Hän pyysi minua tänään aamiaisen jälkeen tulemaan mukanaan kirjastohuoneeseen; polveni notkuivat allani, Matilda, enkä ollenkaan liiottele sanoessani, että töin tuskin jaksoin seurata häntä huoneeseen.

En tiedä mitä pelkäsin; lapsuudestani asti olin nähnyt kaikkien hänen ympärillään vapisevan hänen silmäkulmiensa rypistystä. Hän viittasi minua istuutumaan, enkä ole milloinkaan totellut käskyä niin kerkeästi, sillä tuskinhan kykenin jaloillani pysymäänkään. Hän itse asteli edestakaisin lattialla.

Sinä olet nähnyt isäni ja muistaakseni pannut merkille hänen kasvonpiirteittensä ihmeellisen ilmehikkyyden. Hänen silmänsä ovat luonnostaan vaaleahkot väriltään, mutta kiihtymys tai suuttumus antaa niille tummemman ja tulisemman hehkun; hänellä on myös tapana mytistää huuliansa, milloin mielensä kuohuu, ja se ilmaisee luonteenomaisen kiivauden ja harjaannutetun maltin taistelua. Ensi kertaa nyt olimme kahden kesken hänen Skotlannista palattuansa, ja kun hänessä ilmeni noita kuohunnan oireita, pidin hyvinkin varmana, että hän oli aikeissa käydä vaatimaan tiliä kaikkein enimmin kammoamistani asioista.

Sanomattomaksi huojennuksekseni huomasinkin erehtyneeni; tiesipä hän mr. Mervynin epäluuloista tai huomioista mitä tahansa, minun kanssani hän ei siitä aiheesta puhella aikonutkaan. Pelkurina raukkana tunsin suunnatonta kevennystä, vaikka jos hän olisi todella penkonut korviinsa ehkä tulleita ilmotteluja, niin ei todellisuus olisi voinut merkitä mitään siihen verraten, mitä hänen epäluulonsa olisivat saattaneet hautoa koolle. Mutta joskin itseluottamukseni elpyi odottamattomasta pelastuksestani, ei minulla ollut miehuutta itse ärsyttää alulle väittelyä, joten jäin ääneti vastaanottamaan hänen käskyjänsä.

'Julia', hän sanoi, 'asiamieheni kirjottaa minulle Skotlannista, että hän on saanut minulle vuokratuksi maatalon, kunnollisesti kalustetun ja perheeni mukavuudeksi tarpeellisesti varustetun — se on kolmen penikulman päässä siitä, jonka ostoa olin suunnitellut'.

Hän pysähtyi ja näytti odottavan vastausta.

'Mikä tahansa asuinpaikka teille soveltuu, sir, sen täytyy minullekin olla täysin mieluisa.'

'Hm! — En kuitenkaan tarkota, Julia, että sinä talvea asuisit ihan yksinäsi tuossa talossa.'

Mr. ja mrs. Mervyn, ajattelin itsekseni. 'Mikä seura vain on teille mieleen, sir', vastasin ääneeni.

'Hoo, tätä kertakaikkista alttiuden henkeä on hiukan liiaksi — oivallinen mielenlaatu toiminnassa, mutta sinun sitä hokiessasi en voi olla ajattelematta mustien palkollistemme ikuisia salaameja Idässä. Sanalla sanoen, Julia, minä tiedän pitäväsi seurasta ja aion kutsua erään nuoren henkilön, kuolleen ystävän tyttären, viettämään muutamia kuukausia luonamme.'

'Eihän hän kotiopettajatar liene, taivaan tähden, papa!' huudahdin minä poloinen, kun peljästykseni sillä hetkellä kokonaan voitti varomiseni.

Ei, ei kotiopettajatar, miss Mannering', vastasi eversti hieman ankarasti, 'vaan nuori neiti, jonka oivallisesta esimerkistä uskon sinun oppivan itsesi hillitsemisen taitoa, hän kun on saanut vastoinkäymisten koulussa kasvatuksensa'.

Tähän vastaaminen olisi ollut liian vaaralliselle pohjalle tunkeutumista, joten syntyi kotvan äänettömyys.

Onko tuo nuori neiti skotlantilainen, papa?''

'On' — kuivasti.

'Murtaako hän puheessaan paljonkin, sir?'

'Murtakoon lempo!' kivahti isäni; 'luuletko minun vähän vähääkään välittävän jonkun ääntiön lausumisesta päin tai toisin? Sanonpa sinulle, Julia, että minä puhun vakavasti. Sinulla on erityinen lahjakkuus ystävyyteen eli syöksähtämään siksi nimittämiisi tuttavuuksiin' — (eikö ollutkin tämä kovin tylysti sanottua, Matilda?). 'Minäpä haluan antaa sinulle ainakin tilaisuuden hankkia itsellesi yhden ansiollisen ystävän, ja sen vuoksi olen päättänyt, että tuo nuori neiti liittyy perheeni jäseneksi muutamien kuukausien ajaksi, ja minä odotan sinun osottavan häntä kohtaan sitä huomaavaisuutta, jota kovan onnen koettelema kuntoisuus ansaitsee.'

'Kernaasti, sir. — Onko tulevainen ystäväni punatukkainen?'

Hän loi minuun näytteen ankarista katseistaan. Sanot kenties ansainneeni sen; mutta luulenpa itse häijyläisen toisinaan yllyttävän minua härnääviin kysymyksiin.

'Hän voittaa sinut, rakkaani, ulkonäöltään yhtä suuresti kuin ymmärtäväisyytensäkin ja ystäviinsä kiintymisen puolesta.'

'Hyväinen aika, papa, pidättekö tuota etevämmyyttä suosituksena? Mutta, sir, näen teidän olevan ottamaisillanne kaiken tämän liian vakavalta kannalta. Olkoonpa tuo neiti mikä tahansa, olen varma siitä, että kun kerran te häntä suositatte, ei hän tule saaneeksi mitään syytä valittaa huomaavaisuuteni puutetta.' (Tovin vaitiolon jälkeen.) 'Onko hänellä ketään palveluksessaan? Nähkääs, ellei ole, niin minunhan täytyy toimittaa hänen olonsa siinäkin suhteessa mukavimmaksi.'

'E-e-ei — ei oikeastaan palveluksessaan — hänen isänsä luona asunut kappalainen on kovin hyvä mies ja luullakseni teen hänelle tilaa talossa.'

'Kappalainenko? Siunaa ja auta!'

'Niin juuri, miss Mannering, kappalainen; onko siinä sanassa mitään perin uutta? Eikö meillä ollut pääkortteerissa kappalainen, ollessamme Intiassa?'

'Kyllä, papa, mutta te olitte silloin päällikkö.'

'Sitä nytkin aion olla, miss Mannering — omassa perheessäni ainakin.'

'Tietenkin, sir — mutta pitääkö hän meille valtiokirkon jumalanpalveluksia?'

Kysymykseni näennäisen yksinkertainen sävy vei voiton hänen totisuudestaan. 'Hohoi, Julia, sinä olet pilaantunut tyttönen, mutta torumisella en mitään voita. — Noista kahdesta vieraasta et varmaankaan voi olla nuorta neitiä rakastamatta; se henkilö taasen, jota paremman määritelmän puutteessa kappalaiseksi nimitin, on hyvin ansiollinen ja hiukan naurua herättävä olento, joka ei milloinkaan oivalla, että hänelle naurat, ellet aivan liian julkisesti naura.'

'Isä rakas, sepä piirre hänen luonteessaan on minulle hauska. Mutta kuulkaahan, onko tuo talo yhtä miellyttävällä paikalla kuin tämäkin?'

'Ei kenties niin suuresti sinun makusi mukainen — ei ole järveäkään ikkunain alla, joten sinun on siellä pakko saada kaikki soitantosi seinien sisällä.'

Tämä viimeinen coup de main päätti älynlahjojemme tiukan ottelun, sillä saatkin uskoa, Matilda, että se masensi kaiken rohkeuteni vastaamiseen.

Kuitenkin on mieleni vähitellen ja ikäänkuin väkisin elpynyt, kuten ehkä liiaksikin selvästi ilmenee yllä olevasta kaksinpuhelusta. Brown elossa, vapaana, ja Englannissa! Hämmennystä ja huolta voin kestää ja täytyykin. Me lähdemme kahden päivän kuluttua täältä uuteen asuinpaikkaamme. Viipymättä annan sinun tietää, mitä ajattelen noista skotlantilaisista asuintovereista. Minulla on yltäkyllin aihetta uskoa, että isäni tarkottaa majoittaa heidät taloonsa kunniallisena vakoojaparina, jonkunlaisena naispuolisena Rosencrantzina ja kunnianarvoisana Gyldensterninä,[25] toinen ruudukkaissa hameissa, toinen uumatakissa. Onpa siinä vastakohta seuralle, jonka olisin itselleni omasta halustani hankkinut! Kirjotan heti perille päästyämme, jotta rakkahin Matildani kuulee, mihin vaiheisiin nyt siirtyy hänen ystävättärensä

Julia Mannering."

19 luku.

MAJANMUUTTO.

Woodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr. Mac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi hauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta ja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut reunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle asti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen puutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin perheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan "joka suhteessa sopivaksi säätyläisperheelle", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.

Sinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa esikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei hänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän olikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen vuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen kannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään sellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26] luonteenomaiseksi.

Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta, kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli sitoutunut maksamaan.

Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään, uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta, että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.

Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt, mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi, vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.

Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin, että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa seutukunnalla.

Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, — kirjeen niin kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.

Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus, jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.

Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita, ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.