SISÄLLYS: (continued 3)

Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr. Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni, piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti, seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."

Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan, niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.

Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.

"Ellangowanissa", hän selitti, "milloin isä-parkani katsoi koulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai palvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu sikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan ei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta sellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta."

Tämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan ompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin mittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja korpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin — ainakin niin hyvin, määritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle miehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa saada.

Käsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille päätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa asteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan koulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan uuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan huomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja lopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen ja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he hänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.

Tuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän vilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän varmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia; sinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein käyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät hänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta "käytännön jälkeen muottiin kaavautui". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä aiheesta konsanaan tehneen, oli: "Kippletringanin kaltaisen kauppalan ilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta nyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä pitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon".

Ensin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi koulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin, kuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun mr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi vierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä kämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla tyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan passiiviseksi koko muussa puuhassa.

Oli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa muutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen kaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin asunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi ja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun alkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.

20 luku.

MESTARI SAMPSON HALTIOISSAAN.

Tuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin saapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja talossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin. Mac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering oli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla jalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti ja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen valtuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että kaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä; tässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon läpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi pienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin ja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä, hänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen tyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan puoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: "Miksi viipyvät heidän vaunujensa pyörät?" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat kaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon, melkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän vasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli näyttäytynytkin.

Vihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat olivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään vastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja mahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut seuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja. Mac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat tulijat vierashuoneessa.

Mannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen tytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan lyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät läpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen eloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta ja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää ivailukykyä. "Minä en tule hänestä pitämään", oli Lucy Bertramin ensi katsahduksen tuloksena; "ja tulenpa luullakseni sentäänkin", oli toisen herättämä ajatus.

Miss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa myöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen kumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti muodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut hänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin luo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen hellästi, ja sanoi:

"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat suostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen todella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi miss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana tullessani tähän maahan."

Nuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään käteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka hänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja selkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se seisautetaan. "Hyvä ystäväni, mr. Sampson", virkkoi Mannering esitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen impyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen ilmaiseen naurutuuleensa. "Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani niiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä tiedoistaan."

"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja papilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda niitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme. — Mutta, miss Bertram", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan alkavan mennä pilveen, "olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, — sallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?"

Tämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi koulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin kuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle käydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista todistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä siirtyi ruokapöytään.

Päivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä kanssa hetkisen kahden kesken.

"Mitä pidät vieraistasi, Julia?"

"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia — mutta tuopa on kerrassaan eriskummallinen pappismies — eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen olento voi nauramatta katsella häntä."

"Hänen oleskellessaan minun kattoni alla, Julia, on jokaisen opittava siihen."

"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään totisina!"

"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."

"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta siitäkin ympärilleen".

"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr. Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai luonteen yksinkertaisuus."

Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen. Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin, ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti, niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.

Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän voinut tietää, — ajattelivat he — mitä uuttera huomaavaisuus kykeni saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä herttaisin luonnonlaatu.

Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä omaa onneansa koskevassa asiassa.

Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.

Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle, mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi, huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta" jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana kansalaisena.

Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset — runoelmia, näytelmiä, muistelmia — hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään, halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:

Puun vankan tuta nahan alta saat, jyhkeinä louskuu metalliset haat, kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet, sivuissa reunat ruosteenpunaiset, seljässä leveässä harjut kovat himmenneen kultanimen suoja ovat.

Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa ja harvinaisimmissa muodoissaan — sellaiset olivat piispa-vainajan arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.

Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti. Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla, osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa, ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa alla…

Kuink' äkkiä ne jäivät, Thalaban kirkkaat päivät!

Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.

21 luku.

BROWN PUHUU PUOLESTAAN.

V. Brown — en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta nimeään — oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona, mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.

Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi. Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.

Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa. Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun; hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa sekä tytön äidin sallima ja suosima.

Sen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä, ellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat koettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat hänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka vapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään kohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli edistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.

Tuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui majatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti Manneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät. Kuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä pitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle hitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata kiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella tahtoi hän ponnistella edelleen.

Mutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa ja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja uskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille, jolla oli komppania hänen rykmentissään.

"Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa, missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta, onnellisena perheensä hoimissa.

Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies, lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.

Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, — sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni, koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat, vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? — ja me voimme kerskata taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa. Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle. Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie, eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.

Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre — hän maalailee mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.

'Mitä lajia miestä, isäntä?'

'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies; everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut — kyllä minä osapuilleen yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne — en maar — joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke — ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin — aina se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe Hodgesin puolesta —'

Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia, vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.

Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä kenties hyväksyisikään — en; enkä soisi hänen vaikkapa vain silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt hänen tulevaisuutensa — saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre — niin ei saa käydä.

Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään väikkyy ferme ornée,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin, josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.

Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.

Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni, kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii — painaako tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?

En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia, ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni alakuloisuuteen.

Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt, kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille. Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.

Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan, pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.

En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee tunnustaa minut lapsekseen.

Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet. Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa näyttelemiseksi.

Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia. Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa, mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.

Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani, ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa, kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla, tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä ärsyttävämmälle arvostelulle.

'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre; varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.

Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin, oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi, Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen Skotlantiin tuloani."

22 luku.

KOHTAUS RAJAKROUVISSA.

Ajaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua ja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono, jossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon hän sitä "sokkopolkua" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden niin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta kanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä silmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan sitä jo polkiessa — pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme henkilö.

Lujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen sävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan mittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen, ettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta — se soveltuu herrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta saattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa henkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea kumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle, tamminen karttu kädessä — siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.

Brown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut yksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.

Ensimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun oli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala väistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota elvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli astellessaan, ei "aatosten puutteessa",[28] vaan purkaakseen niitä kevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa ollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen tervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät ohitse mennessään, huomautellen: "Siinäpä hyvä sydän, Herra siunatkoon!" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan olkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen avointa ja säyseätä puhuttelua.

Pörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä kanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa pitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan, vakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin. T:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia kuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä; mutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja itsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän pitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.

Valitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin itäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut haluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat paremmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa. Hänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta hänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa epävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä harrastamisesta.

"Ja tämä siis on se roomalainen muuri", puheli hän kavutessaan ylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun. "Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se omaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen suurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja Coehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen suunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin herättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän linnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa puhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän kielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet kieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä."

Näistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti kävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.

Krouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla, jota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota vasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain nojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen. Asumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin Skotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria lupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka itsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla ilmaista lupaus "hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle". Brown ei ollut mikään nirsu matkustaja — hän kumartui ja astui oluttupaan.

Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera, maalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies, vajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli valtavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta vilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä oli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri leipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä suunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli alhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas nainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti kattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja mustasta piippunysästä.

Brownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella esiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen puulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr. Dinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa. Brown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun aikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen paljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin nyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin jalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki skotlantilainen karjankasvattaja — sillä sellainen oli mr. Dinmont miehiään — joutavansa alottelemaan keskustelua.

"Näpsä rottakoira tuo, sir — ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan — jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."

"Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri".

"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi — aika vahinko se — elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha Sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku Sinappi — kaikki ne harjaannutin juurtajaksain — ensin rotilla, sitte portimoilla eli kärpillä — ja sitte ketuilla ja mäyrillä — ja nyt ne eivät pelkää mitään karvaselkäistä."

"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir — mutta noin monien koirien omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"

"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam Hudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien ja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta tosiaan, se se oli yö!"

"Ympäristönne lienee rikaskin riistasta?"

"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja metsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä milloinkaan ampunut?"

"En todella ole sellaista edes nähdäkseni saanut, paitsi Keswickin museossa."

"Kas siinä — sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne. Kumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat nähneet teirtä! Kuulkaahan nyt — te näytte olevan reilu poika, ja jos pistäytte minun luokseni käymään — Dandie Dinmontin — Kaarlolaan — niin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin, veikkonen."

"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja mielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa."

"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä tavoin matkustatte?"

"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi mahdottomaksi pysyä tasallanne."

"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan asti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka, missä on majatalo — tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle, Kummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin aikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin hänelle, että te olette tulossa — tai malttakaas — emäntä, voisitteko antaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana palautan sen aamulla aron yli?"

Hepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. "No niin, sillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt, emäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa, sillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten itsekin tiedätte."

"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa seudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan siitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees ja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei ole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen — oikeata väkeä olemme tätänykyä kaikki."

"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea — eikä sillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen kiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa olen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä tekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että lähden minä nyt."

"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?" kysyi vanha vaimo, joka tupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.

"Olenpa kyllä, eukkoseni, ja väsyksiin asti sainkin siellä kierrellä."

"Sitte kenties tunnette Ellangowaniksi nimitetyn paikan?"

"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin — tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu pari viikkoa takaperin kuolleen."

"Kuolleen!" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja astahti lähemmä. "Kuollutko on? oletteko varma siitä?"

"Miksenkäs", sanoi Dinmont, "kun siitä joka paikassa pakistiin. Kuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti keskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat hänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat — sillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut."

"Kuollut!" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi tuttavakseen Meg Merriliesiksi; "kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja sanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?"

"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei sitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen olemassa."

"Myytiin!" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; "ja kuka rohkeni ostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata, etteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka rohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?"

"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat — Glossiniksi taisivat sanoa."

"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani kanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään — hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon — on tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa — mutta en sentään noin suurta vaipumista — sääli, sääli ajatellakin!"

Hän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen poistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään selkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa näköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.

"Se tulee näkyviin ja kuuluviin — maa ja meri eivät kauvemmin pysy hiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka on ollut joitakuita vuosia takaperinkin?"

"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa — mutta hyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä."

Vaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä, sovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti kysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta; niihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.

"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin peninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?"

"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine hökkelinjäännöksineen — näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa, joka halusi ottaa viljelykset haltuunsa."

"Se oli sievä sija aikoinaan!" puheli Meg itsekseen. "Huomasitteko siellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut, mutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli — monena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella."

"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen — Luojan nimessä, antakaa mun mennä — tuosta saatte kuusi pennyä ostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette kaikkia vanhojen aikain jaarituksia."

"Kiitoksia, isäntä — ja kun nyt olette vastannut kaikkiin kysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin annanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä kaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä — hän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin aapaa myöten — sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin" (äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) "mennä sitä tietä, jota hänelle ette sanonut".

Maamies lupasi nauraen, ja mustalainen vetäysi pois.

"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti kuunnellut tätä keskustelua.

"En toki — mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib Mumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen — vaikkei Tibiinkään ole liikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan taloon jääpymistä yöksi."

Kotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja kelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte, lähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen valitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa siihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi "Kaarlolaan" ja lähti ravakasti ratsastamaan.

23 luku.

NUJAKKA NEVALLA.

Vieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta laskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä Meg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento kuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli harmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin kasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus entisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin hänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle raajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot, joihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja taiteellisia.

Nyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten näyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin taivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti, olisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän jokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti säpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista olentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.

"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?" ihmetteli hän itsekseen; "vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini jonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa pagodeissa katsellut?"

Hänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa kätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui mustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia käteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä ennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.

"Sanokaa", pyysi hän, "sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on nimenne ja mistä tulette?"

"Nimeni on Brown, muoriseni, ja Itä-Intiasta minä tulen."

"Itä-Intiasta!" huoahtaen laski hän käden putoamaan; "sitten on mahdotonta — minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä katselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta Itä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on kasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi jääkää — kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne eivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda."

Brown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen shillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen edellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin, opastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset kavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja jupisi sitten itsekseen:

"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni — ja Ellangowaniinkin on minun palattava. Lairdi kuollut — niin, niin, kuolema maksaa kaikki velat — hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja minä voin pysytellä sievästi pensaikoissa — eipä siis ole paljoa vaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen Ellangowanin vielä ennen kuolemaani."

Brown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin aroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen talon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen kääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr. Dinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai huvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi viivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt joitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja kolkommaksi.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden vihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät ole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja rämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä toisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä hiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa jalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee asukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.

Väestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi omien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä heidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota turvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen asujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille naapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties vieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta oppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.

Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän. Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.

Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki, toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä, joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin. Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti, toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen paikallistuntemustaan.

Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.

Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy", nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.

Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun ei ollut hänelle mitään sanottavaa.

Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen, sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.

"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin, sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku seuralaisineen.

"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?"

"Pyh, mitä vielä — minun kalloni kestää aimo kalkutusta — ei sentään siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu on niskassamme — kaukanakaan ei joukon jatko liene."

Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa ratsua liiaksi.

"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi — mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla odottelematta."

Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan, kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut; hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään kaarroksia.

"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen, "pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".

Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun, jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä veistettynä.

"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää hevonen onnensa nojaan — tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon poikki?"

"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa niskuroida Päistärikölle — sillä on järkeä enemmän kuin monella kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi — katsotaanpa, mistä sinä meidät viet."

Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan "säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.

"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont, "missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille — nyt on meillä ainakin Immentie apunamme".

Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa, Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan", virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä — ei näkynyt sen vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".

Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä, ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava ilma pahentaisi haavaa.

"Mitäs varten minä sitä?" vastasi sitkeä maamies; "paras tapa on antaa veren kuoreutua haavan päälle — laastaria sillä säästää, veikkonen".

Brown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja annettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan havainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä otettavan vastaan.

"Mitäs tyhjää, hyvä mies — en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta nupissani — mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa, ja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää."

Brown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön hämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan joen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin sivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei yrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden vieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä. Kuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei aituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan — se näytti tienoolta, minkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten tornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan asustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät — noita sissejä nimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat todistuksena.

Polkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku joen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi sen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta, jotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain. Tämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä kaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään tuntemattomia liittolaisia.

Maamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, — ovi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut uuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin huutamaan: "Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana."

Valtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja hirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä hälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka enemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla olivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.

Tuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan sitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä, teeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. "Iltaa, iltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan poissa!"[31]

24 luku.

DANDIE DINMONTIN KOTI.

Etelä-Skotlannin nykyiset karjankasvattajat ovat paljoa hienostuneempi rotu kuin heidän isänsä olivat, ja tässä kuvattaviksi tulevat tavat ovat joko tyyten hävinneet tai suuresti lientyneet. Tapojensa maalaista yksinkertaisuutta menettämättä he nyt kehittelevät edelliselle sukupolvelle tuntemattomia taitoja sekä taloutensa asteettaisessa kohottamisessa että kaikissakin elämän mukavuuksissa.

"Lempokos muijaan meni", haasteli Dandie Dinmont ravistautuen irti puolisonsa syleilystä, mutta säveästi ja katse hellyyttä uhkuvana; "hupsuttelethan, Ailie — etkö näe vierasta herrasmiestä?"

Ailie kääntyi pyytämään anteeksi. "Totisesti, niin ihastutti minua mieheni näkeminen, että — Mutta, taivasten tekijä, mikä teitä molempia vaivaakaan?" — sillä he olivat nyt hänen pikku vieraskamarissaan ja kynttilän valo ilmaisi veriviirut, joita Dinmontin rusikoittu pää oli viljalti jaellut matkakumppanin vaatteille kuten hänen omilleenkin. "Oletpa taaskin tapellut, Dandie, Bewcastlen hevoskauppiasten kanssa! Voi tokiinsa, pitäisihän sinunlaisesi naineen ja perheellisen miehen tietää paremmin, minkä arvoinen on maailmassa isän henki." Kyyneleet kiilsivät kelpo emännän silmissä hänen puhuessaan.

"Soh, soh, emäntäiseni", sanoi hänen miehensä, mäiskäyttäen muiskun, jossa oli kelpo lailla enemmän tunnetta kuin kohteliaisuutta. "Älähän hätäile — älähän hätäile — tämä herra kertoo sinulle, että juur'ikään kun olin poikennut Lauri Lowtherille ja kustantanut kahden rohkaisuryypyn hinnan sekä taas ehtinyt nevalle, näpsästi hölkötellen kohti kotia, hyppäsi kaksi kulkurinlurjusta turvehaudasta niskaani siinä mietiskellessäni ja nujersi minut maahan. Huitelivat ne minua aika lailla, ennen kuin pääsin niitä piiskani tyvellä peittoamaan — ja toden totta, ellei tämä kelpo mies olisi ehtinyt hätään, niin olisin saanut selkääni enemmän kuin kaipasinkaan ja hävinnyt runsaammin rahaa kuin minulta hyvästi liikenee. Saat siis Jumalan jälkeen olla hänelle siitä kiitollinen."

Hän veti povitaskustaan ison rasvaisen nahkalompakon ja pyysi emäntää lukitsemaan sen arkkuunsa.

"Jumala herraa siunatkoon ja kaikesta minun sydämestäni — mutta mitä voimme hänen hyväkseen tehdä muuta kuin antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mitä emme maailman kurjimmaltakaan olennolta kieltäisi — jollei" (katse suunnattuna lompakkoon, mutta luontainen sopivaisuuden tunne tekemässä johdelman mahdollisimman hienotuntoiseksi) "jollei ole mitään muuta keinoa —"

Brown näki ja arvosteli ansionsa mukaan sen yksinkertaisuuden ja kiitollisen jalomielisyyden yhtymän, joka valitsi suoran ilmaisumuodon, mutta kevensi sitä niin hienolla hellävaraisuudella. Hän oivalsi, että hänen parhaimmillaankin halpa asunsa nyt repeilleenä ja veren tahrimana teki hänestä vähintään säälittävän olennon, kenties armolahjojakin kaipaavan. Hän kiirehti ilmottamaan nimensä olevan Brown, ratsuväen kapteeni, samoilemassa huvikseen ja sekä vapauden- että säästäväisyydenhalusta jalkaisin; ja hän pyysi hyvänsävyistä emäntää tutkimaan isännän vammoja, joita tämä oli kieltäytynyt antamasta hänen tarkastella.

Mrs. Dinmont oli paremmin tottunut näkemään miehensä päässä reikiä kuin ratsuväen kapteenia kotonaan. Niinpä vilkaisikin hän puolipuhtaaseen pöytäliinaan ja hautoi aikomaansa illallista tuokion ennen kuin miestänsä olalle taputtaen käski hänen istuutua, "kovakalloisen hyväkkään, joka alinomaa toimittaa itsensä ja muita käsirysyihin".

Vaimonsa huolestumisesta leikkiä laskeakseen pyörähteli Dandie Dinmont pari kolme kipakkaa ja pistipä ylämaalaiseksi potkutanssiksikin, ennen kuin viimein suvaitsi istuutua alistamaan hänen tarkasteltavakseen pyöreän mustavillaisen luotipäänsä. Brown arveli nähneensä rykmentin haavurin näyttävän vähäpätöisemmässäkin tapauksessa vakavalta. Mutta emäntä osotti melkoisia kirurgian tietoja — hän leikkasi saksillaan poikki hurmeiset suortuvat, joiden kangistuneet ja yhteen tahmaantuneet möykyt olivat tiellä, ja painoi haavojen päälle palttinannöyhtää, johon oli hierottu koko laaksossa kaikkivoipaiseksi katsottua haavavoidetta (markkinailtoina sen tehoa paljon koeteltiinkin). Laastarinsa hän siteli kääreellä ja potilaansa vastustelusta huolimatta veti vielä päällimäiseksi yömyssyn pitämään kaikkea paikoillaan. Moniaita otsan ja hartiain ruhjevammoja hän hauteli konjakilla, mitä hoitoa potilas ei hyväksynyt ennen kuin lääke oli maksanut lujan veron hänen kurkulleen. Sitte mrs. Dinmont yksinkertaisesti, mutta ystävällisesti, tarjosi apuaan Brownille.

Tämä vakuutti olevansa ainoastaan pesuvatia ja pyyhettä vailla.

"Ja sehän minun olisi pitänyt itsestänikin älytä", päivitteli emäntä; "ja ajattelinkinhan minä sitä, mutta en uskaltanut avata ovea, sillä siellä ovat kaikki lapsi-kullat, poloiset, niin ikävissään isänsä luokse".

Se selitti pikku vieraskamarin ovelta kuuluneen mäikytyksen ja inumisen, joka oli jonkun verran ihmetyttänyt Brownia, vaikka hänen ystävällinen emäntänsä oli sen ottanut huomioonsa ainoastaan vetämällä eteen salvan heti kun sitä alkoi kuulua. Mutta hänen avatessaan oven, hakeakseen pesuvadin ja pyyhinliinan (hänen kun ei juolahtanut mieleensäkään osottaa vierasta eri huoneeseen), tulvahti sisälle kerrassaan hyökyaalto pellavatukkaisia tenavia. Toiset tulivat tallista, missä olivat käyneet katsomassa Päistärikköä ja sitä tervetulleeksi hyväilemässä; toiset keittiöstä vanhan Elspethin satuja ja balladeja kuulemasta; ja nuorimmat puolialastomina vuoteistaan, kaikki karjuen nähdäkseen isää ja udellakseen, mitä hän oli heille tuonut kaikilta vaelluksiensa koskettelemilta markkinoilta. Reikäisen pään ritari ensin suuteli ja syleili jokaista järjestään, jakeli sitte viheltimiä, pennyn torvia ja piparikakkuja, ja lopuksi, riemun ja tervehtelyn jydyn käytyä sietämättömäksi, huudahti vieraalleen: "Tämä on kaikki emäntäni syytä, kapteeni — aina hän antaa lasten saada oman tahtonsa."

"Minäkö! Herra auttakoon", puolustihe Ailie, joka samassa toi halutut tarvekapineet, "mitä minä sille voin? Eihän ole minulla niille poloisille mitään muutakaan antaa!"

Dinmont ryhtyi touhuamaan ja mielistelemällä, uhkailemalla ja tyrkkimällä puhdisti huoneen kaikista tunkeilijoista, säästäen vain pojan ja tytön, perheen vanhimmat, joiden huomautti osaavan "olla ihmisiksi". Samasta syystä, mutta mutkattomammin, häädettiin kaikki koirat, paitsi kunnianarvoisia patriarkkoja vanhaa Pippuria ja vanhaa Sinappia, joihin runsas kuritus ja kasvava ikä oli juurruttanut sen verran passiivista vieraanvaraisuutta, että ne molemminpuolisen selittelyn jälkeen ja hiukan murahdeltuaan vastaan päästivät isäntänsä tuolin alla turvallisuuttansa vaalineen Vaapsahaisen osalliseksi kuivatusta oinaantaljasta, jonka keritsemätön päällispuoli kaikin puolin täytti bristolilaisen takkamaton tehtävät.

Rouvan (siten häntä keittiössä puhuteltiin, ja vierashuoneessa emännäksi) toimekas hyörinä oli jo ratkaissut parin kanan kohtalon, jotka — kiireen ehkäistessä muullaiset valmistustavat — piankin käryävinä ilmestyivät rietilältä. Mahtava kimpale kylmää reisipaistia, kasa kananmunia, voita, leivoksia ja yltäkyllin ohrakyrsiä lisättiin kestitykseen, joka oli huuhdeltava oivallisella kotitekoisella oluella ja vasupullollisella konjakkia.

Harvat soturit moittisivat sellaista ateriaa pitkän päivän ponnistelujen lopuksi, kahakka kaupanpäällisenä, ja kyllä Brown osottikin suurta huomaavaisuutta ruokavaroille. Emäntä osittain autteli, osittain ohjaili isoa tanakkaa palvelustyttöä, jolla posket hehkuivat punaisina kuin hänen nauharuusunsa, korjaamaan illallistavarat pöydältä sekä sijalle varustamaan sokeria ja kuumaa vettä, minkä naikkosemme oli hiukan vaarassa unohtaa tahtoessaan kiinteästi tähystellä todellista elävää kapteenia. Sillaikaa Brown käytti tilaisuutta kysyäkseen isännältään, eikö hän katunut mustalaisvaimon vihjauksen hylkimistä.

"Kukapa sitä tiennee", tuumi isäntä; "ne ovat kummallisia häijyläisiä — kenties olisin juuri tällä kertaa pelastunut, joutuakseni pihtiin toisella. Enkä sentään niinkään sano, sillä jos tuo eukon pahus osuisi tulemaan Kaarlolaan, niin liikenisipä hänelle korttelinpullollinen konjakkia ja naula tupakkaa talven yli kituutellaksensa. Kummallisia ovat häijyläisiä, kuten isäukkoni tapasi sanoa — pahimmillaan missä heitä pahimmin ohjaillaan. On niissä mustalaisissa joka tapauksessa sekä hyvää että pahaa."

Tämä ja muu hajallinen pakina kelpasi "kenkäsarveksi" kiskomaan esille toisenkin sarkallisen olutta ja uuden "tuikun" konjakkivettä. Brown sitte päättävästi epäsi kaiken enemmän ratonpidon siksi iltaa, vedoten omaan väsymykseensä ja ottelun vaikutuksiin; hän tiesi hyvin, että olisi ollut hyödytöntä väitellä isäntää vastaan siitä vaarasta, jota liiallinen kestitys olisi voinut tuottaa hänen vereksille haavoilleen ja veriselle kiireelleen.

Hyvin pieni makuuhuone, mutta siinä hyvin siisti vuode, osotettiin matkamiehelle, ja hurstit toteuttivat emännän kohteliaan kehaisun, että "ne ovat yhtä mieluisat kuin missään saapi, sillä taikalähteen vedessä ne ovat huuhdottuja, päivänrinteillä valkaistuja ja Nellyn ja minun itseni tappumella poukuttamia, ja mitä voisi nainen, vaikka hän kuningatarkin olisi, tehdä niille enempää?"

Vetivätkin ne valkoisuudessa vertoja lumelle, ja valkaisutapa oli sitäpaitsi antanut niille miellyttävän tuoksun. Herransa Kättä nuolemalla lupaa pyydettyään kyyristäysi pikku Vaapsahainen päällyspeitteelle jalkopäähän; ja matkamiehen aistit hupenivat pian unohduksen syvyyksiin.

25 luku.

KETUNMETSÄSTYS.

Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä — puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus, syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi osaansa tyytyväinen palvelusväki — sanalla sanoen auliin, joskin siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta talonpoikaa.

Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman, sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään, mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona. Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa, jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.

Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta. Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.

"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä, te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat — ne ovat toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa, — tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan emätamman."

"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont", vastasi Brown.

"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."

Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen viettämään Kaarlolassa viikon.

Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen, ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin, vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se sama — mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."

"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan rahtuakaan raihnaannu retkistäni".

Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska "nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".

Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin vuorten kylkiä.

Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää, miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa vähentynyt.

He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli. Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien kohteliaisuudesta puuttui.

Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria, niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan. Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa, valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.

Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot, joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa. Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.

Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin lopettivat rosvon päivät.

Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin, vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä, myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan päivällisille.

Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan, jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha, mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena vastaanottoon — lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen, ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja muodinmukaisuuden vajavuuksia.

26 luku.

TUULASTUSSEURUE.

Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen Skotlannille.

Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla. Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin sattuvan hohteen.

Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään, ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa, toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli suunnattava.

Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin, joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa. Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet, joita ei olisi ymmärretty.

Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä, taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään, kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.

Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä, joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen, toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa. Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä, astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne! katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit nähdessään Brownin lähenevän.

"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan — ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata saaliinsa.

Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.

"Hittoko Kaaperia vaivaa!" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät sirut pihahdellen soluivat alas virtaa. "Mikä miestä riivaa! En minä sitä pimeässä saa ylös — ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi savustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!"

Jotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin rantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.

Metsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei hänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä karttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko hän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei ollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen ulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä alas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi keskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti puhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi lykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.

Pyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli hommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille talollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja muiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä turvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille perunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.

Sillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä isosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden ystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo rokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja remua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja naljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän tummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.

Viimein hän jo rohkeni tiedustella. "Hankala sattuma tuo, pojat, kun eräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin ison otuksen kanssa."

"Sattuma!" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori mies, joka oli lohen saalistanut; "selkäänsä olisi sietänyt, kun sammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen varmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen — hän ei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin."

"Niin", lisäsi toinen, "kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän nyt iltansa täällä —. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin."

"Onko hän täkäläisiä?" kysyi Brown.

"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima metsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta."

"Ja mikä on hänen nimensä?"

"Gabriel."

"Mutta Gabriel mikä?"

"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten jälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa."

"Katsokaas, sir", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja puhuen hyvin verkalleen, "ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja ja Ellioteja ja sellaisia — joitakuita harvoja nimiä vain — ja niinpä lairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa nimiä — kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie ja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa, nähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin Kaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä Kaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main, sir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein ei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä, jos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset."

Pakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät lopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan heidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa viettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa ja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja, ellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli kerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia. Nähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa heidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät he urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo Ailie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa ilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä pantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.

Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn. Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on urheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa tilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja henkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta peräytyä koloonsa.

Talonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä halveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin nähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. "No jo nyt jotakin!" haastoi hän. "Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei sitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä — vieläpä merkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi — ja totisesti minä mielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne — mutta, taivasten tekijä, metsäsiastako moinen surku!"

Maalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli vilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti jäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän oli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi, ja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään, pakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa ja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes he osaisivat ne ulkoa. "Tulkaa taas takaisin, kapteeni", sanoi eräs tanakka poju, "niin Jenny rupeaa vaimoksenne". Jenny oli noin yksitoistavuotias — hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.

"Kapteeni, tulkaa takaisin", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö, suipistaen suutansa suutelolle, "niin minä itse rupean vaimoksenne".

"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä", ajatteli Brown, "jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista sydämistä".

Hyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan yksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan suudella. "Vähänpä voivat meikäläiset tehdä", puheli hän, "vähänpä kyllä — mutta sentäänkin — jos vain olisi mitään —"

"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont — kudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan ristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?" Hän oli lyhyenäkin oloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä tuottavan vilpitöntä mielihyvää.

"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin", vastasi emäntä ilahtuen, "jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä konsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle, Castletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! — ja olkaakin itse yhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan — ja joillekuille se olisi tukala toivotus."

En saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen seuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa. Hän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän joutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu kävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon, joka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja vuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä, joissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.

Jo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen talollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän tapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen tarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on työläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä myös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään Dumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa osottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin asuinpaikan lähettyville.

Taipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein oli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies kun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa ylämaan markkinoilla. "Hän oli hiukan retkumainen mies", puheli karjankasvattaja, "ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan. Mutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä nevalla hätyyttelivät — tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen näkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia", lisäsi hän; "jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille millä ostaa tupakkaa — se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää tarkottaa".

Heidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies pitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:

"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on kuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt Ailiekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa tässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on konjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan herrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen tai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi kynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla ajallanne sitte järjestää — se olisi minulle hyvin mukavaa."

Brown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi suosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti sydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta turvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen käyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat molemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.

27 luku.

OJASTA ALLIKKOON.

Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella lunta.

Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi, sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.

Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo — hänen ei auttanut muu kuin käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan; mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo, josta oli kysyttävä tietä.

Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle; kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse lähtevänsä talolle — ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.

Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän, joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle; mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.

Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.

Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan. Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun miltei tukkima puronen.

Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen tasalle, josta tuike pilkotti.

Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.

Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä, kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella. Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.

Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat. Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä; kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli. Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä, ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin. Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:

Riudut, voivut, viivyttää miksi tahdot elämää? Liekki lekkuu, karsta jää — lähtömessu pauhaa.

Riisu tomuverho tuo, Pyhä Neitsyt armon suo, hyvät henget tulkoot luo, — kellot kaikuu rauhaa.

Taivalt' ällös pelkää laajaa, räntää, rakeit', ukonvaajaa, ei ne käärinliinan saajaa saata vahingoittaa.

Aika kiitää eelleen ain', riennä, joudu, lähde vain viime kerran huoahtain — kohta päivä koittaa.

Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua, jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään — se kytkee häntä tänne —

"'Taivas ei sitä siedä, maa ei kätkeä tiedä'.

"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki telkeet — sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti salvattu —, ja nosti säpin, sanoen:

"Auki lukko — loppuu taisto, kuoloon viihtyy elonvaisto."

Brown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen edessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli sisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen, samaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin oitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet kasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn, kun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan. Moittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:

"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa kolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!"

Hän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat ja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa. Pää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet ja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown hätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti mustalaiseen kääntyen: "Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?"

"Ne joilla oli lupa", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi tutkiskellen kuolevan kasvoja. "Hänellä on ollut tuima taistelu — mutta se on päättymässä — tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne. Tuo oli kuolonkorahdus — hän on kuollut."

Etäältä kuului ääniä. "Ne ovat tulossa", huomautti eukko Brownille; "olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin hiuskarvaakin".

Kiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei ollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja pakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana, mutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.

"Tänne", hän sanoi, "tänne — olkaa alallanne, niin pysytte turvassa — älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei mitään tapahdu".

Näissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen vihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan mahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään olkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti ja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana pitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti järjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli pamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun kehitystä.

Mustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat sopivasti. "Parasta tehdä tämä", mutisi hän, "ennen kuin jäykistyy". Hän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa, pystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti molemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden tuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.

Brown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja tällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti, että kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa karvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään konnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita tai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain hauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin kuin heidän omiin korviinsa — turvallisuutensa uskottuna sellaisen olennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia ja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut kaikilta inhimillisiltä tunteilta.

Hän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä kasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin asteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään sellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä tahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä suosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta ja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui johonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi isänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.

Tuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen turvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön. Joukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata alkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen jo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle kytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.

Meg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli korvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte hän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta järjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. "Komea onkin ruumis", jupisi hän, "ja hyvästi oikomisen arvoinen". Ja tästä kolkosta toimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää, verkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin erikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti, jonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi. Kasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli levätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai "siistimmän näön", kuten hän mutisi.

Yhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään kuten asultaankin. "Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea avoinna?" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.

"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen on henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?"

"Onko hän sitte kuollut?" kysyi eräs, läheten ruumista katsomaan.

"Onpa vainkin — hengetön on", sanoi toinen, "mutta tästä lähtee hänelle uljaat peijaiset".

Niin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä asettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa elvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa kohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään mässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa, jos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.

28 luku.

ROSVOUS JA KORVAUS.

Brown kykeni nyt lukemaan vihollisensa — heitä oli viisi luvultaan. Kaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko todellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut kolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä mustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia. He siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat ryyppyjään.

"Hyvää reisua hänelle!" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn; "mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien".

Jätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon herrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin loukkaavat täytteet.

"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän eläissään kokenut."

"Viimeisensä koki eilen", sanoi toinen töykeästi; "ja nyt Meg muori saa rukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt".

"En rukoile hituistakaan hänelle", vastasi Meg, "enkä sen paremmin sinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä saakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja kävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa nitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita olivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle mustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta pikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta kaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan kumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse jäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki — syötte isännän ruokaa, juotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi murtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin käsiänne tahraa veri, senkin epatot — viljempi kuin konsanaan säällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte kuolette — kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti — hän rimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te — puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte."

Joukkue remahti käreään nauruun Megin ennustuksesta.

"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?" kysyi eräs mustalaisista; "etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla kohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen, onko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa."

"Enkö enää muuhun kelpaa?" kivahti eukko. "Kelpasin minä sentään johonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen olisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut" (kätensä kohottaen), "olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!"

Naurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella, joka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.

"Tässä, muoriseni", sanoi merimiehistä toinen, "on pikarillinen oikeata ainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä".

Meg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui Brownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut vaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.

He keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua keskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät ammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan paljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää suuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.

"Hänen pitää saada appeensa", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin toverinsa korvaan.

"Siihen minä en puutu", vastasi toinen.

"Onko sinusta tullut jänishousu, Jaska?"

"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, — mutta en vain muuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai kaksikymmentä vuotta takaperin — oletko Hypystä kuullut?"

"Olen kuullut hänen" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) "siitä kepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa näyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan."

"Niin, mutta se tukkesi pitkäksi aikaa kaupan", sanoi Jaska.

"Mitenkä niin?" kysyi yrmeä merimies.

"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella, ja linnan lupakirjoja lenteli satamalla —."

"Siitä minä viisi", intti toinen; "minun mielestäni pitäisi vain jonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti".

"Mutta vanha Meg nukkuu nyt", sanoi toinen joukosta; "hän alkaa käydä höpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus pinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne."

"Ei ole siitä pelkoa", tokaisi mustalais-ukko; "Meg on oikeata juurta. Hän on joukosta viimeinen höllääntymään — mutta hänellä on omituisia tapoja vain ja kummaa puhetta."

Tällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen siten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin merkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin ilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä nukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä "käymään sisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki".

Poika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi omakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään, jonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet hänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen tarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen pito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi, eikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta rosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen pengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli saatu.

Matkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita papereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista. Milloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella mutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat, omistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen sallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta koskevia.

Tarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin verotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman osan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he joisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut helppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan noin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle äärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden jäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa toisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen, joka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella lähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.

Kuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida suojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät teräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan olkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina läksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet, jäivät vielä varustukseen.

Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.

Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja joustavuuden hänen jäseniinsä.

Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni, josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä, joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran; sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.

Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.

Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.

He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle, joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.

Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan tiuhaan istutusmetsään.

"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken — malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille ja hänen väilleen — ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.

"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä, sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle osottamanne hyvyyden?"

"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä, mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan, olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun kanssani."

"No, siitäpä ette suuria kostu, muori."

"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu, vaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni — en minä ole hullu, enkä höperö, enkä humalassa — tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän Jumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen minut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa siis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä olette minulle velkaa hengestänne."

"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä", ajatteli Brown; "mutta se tuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta".

"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin lupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän kanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta —"

"Pois, pois siis!" käski hän kättänsä heilauttaen. "Älkää kultaa sen enempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne, älkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko."

Hän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi; jääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta huolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä voisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin melkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä varovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden keskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja päänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon pohjalla puuhattiin.

Odotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli liittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja kaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten he nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä Brown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte he seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen vallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin sellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa olleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.

Huomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa mustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin kykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan hän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen vastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka johtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi hänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja shillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa, joka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen asiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan isäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut. Sillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä, että saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä siihen sievän korkomaksun. "Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on", virkahti hän itsekseen, "ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden menneistä pankinseteleistänikin".

Näissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä korkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta, arviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi useita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän hätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.

Brown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä olosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa enemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan samalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria ja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin odottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta sille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.

Ensinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja luultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan tuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä, sekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, — mikä jalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin aikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen typerälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.

"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin", tuumiskeli hän. "Kenties sattuu piirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä tapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja tuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi todentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei voisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni järjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta mielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle niin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu määräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä hänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla esiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja samaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella — hän saakoon nauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia. Saatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple — Couple — miksi hän sitä nyt sanoikaan — ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle takaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa saapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa miehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua ja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran kätkijänä."

Brown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä tarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla avaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin tai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti mitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään. Mutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei hän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin asussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen kantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen vähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla henkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten unohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet. Säilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron sivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.

29 luku.

MISS MANNERING HÄIJYTTELEE.

"Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa, että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle Lucy Bertramin.

Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin, ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii. Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen uhmaansa maailman mielipiteelle.

Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä; ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen, joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, — lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin hän itsekin!