← Table of contents
Tähdistälukija

SISÄLLYS: (continued 5)

Väinö Hämeen-Anttila translation

Tätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin arpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä erityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä erityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos heidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia, jotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai maksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi hupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.

Hra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut valtaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen nimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä pullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään, puolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa moisia leikki-loppusointuja kuin:

miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto, kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.

Sellaisia, oi Themis, olivat entiseen aikaan skotlantilaisten lastesi karkelot!

Dinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta pudonneena, ja huudahti sitte: "Hän se totisesti on — no, jo on eto elävä!"

Kuullessaan tarjoilijan julistavan: "Mr. Dinmont ja eversti Mannering haluavat teitä puhutella, sir", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan punehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin Falstaffin mieltä: "Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun",[40] viisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.

"Missä ovat vartiosoturimme?" huudahti tämä toinen Justinianus;[41] "ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän Holyroodin hoviimme, — mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont, joka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan Jedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen huolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen rajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme, missä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot vieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä meidän korkea juhlapäivämme ansaitsee — huomenna me heidän viestinsä kuulemme."

"Suvaitkaa, esivaltiaani, huomenna on sunnuntai", huomautti eräs seurueesta.

"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta — maanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä."

Mannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä vai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen päähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa tämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa. Kolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada laskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen, jotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla hän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin epäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen, toimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.

"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!" kummaili Dinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän istumaan; "tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo Hiiva-Nuutiksi naamioituneet".

Iso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi hallitsevan prinssin terveydeksi.

"Te olette arvatakseni", sanoi hallitsija, "se kuuluisa Sir Miles Mannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt, joten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit erityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme".

Manneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä. Hän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille ja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.

"Liian kylmää se minun vatsalleni on", sanoi Dinmont, laskien lasinsa alas (tyhjänä kuitenkin).

"Me korjaamme sen ominaisuuden", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen sen niminen; "emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea ilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa uskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa paremmin."

"Ja nyt", huomautti Mannering, "koska olemme tietämättöminä häirinneet teidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin sallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista, jotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne".

Hallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja huudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: "Ellangowanin Lucy Bertram, rakastettava tyttö-parka!"

"Uhkapanos! uhkapanos!" huudahti kymmenkunta ääntä, "hänen majesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa".

"En vähääkään! en vähääkään!" väitti kuningas; "minä annan tämän jalon ritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista neitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva ennakkotulkinta?"

"Ammatillista! ammatillista! — toinen uhkapanos", huudahteli meluava ylimystö.

"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme", jatkoi hallitsija, korottaen kuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, "eikö heillä ollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa ja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita neitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio ja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme hallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja, jotka valtaistuimelta evätään."

Niin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta asemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa, määräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja pyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia tulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa kuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti kokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä lapsellinen kujeilija.

"Niitä on ihmisiä", hän puheli, "mr. Mannering, joiden edessä on varoen hulluteltava — syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä tai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus, mitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen edessään esiintyä — ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne siitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso miekkosemme on vailla?"

Dinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt kuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. "Minä olen Dandie Dinmont, sir, Kaarlolasta — se Liddesdalen — muistattehan? — minulle te sen ison jutun voititte."

"Minkä jutun, jukuri?" sanoi lakimies; "luuletteko kykeneväni kaikki hölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?"

"No, sen ison jutun Langtaen niemen laitumesta!" selitti lampuoti.

"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni maanantaina kello kymmeneltä", vastasi lainoppinut.

"Mutta, sir, ei minulla mitään erikoisia selityspapereita ole."

"Eikö selityspapereita, mies?" sanoi Pleydell.

"Ei, sir, ei riviäkään", vastasi Dandie; "sillä teidän arvoisuutenne sanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin kuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme".

"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!" päivitteli asianajaja; "se maksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla puhuttavasi — näet herrasmiehen odottavan."

"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin, yhtäkaikki se Dandielle on."

"Senkin tomppeli", sanoi lakimies, "etkö voi käsittää, että sinun asiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän kenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla selvityksillään?"

"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte — kunhan otatte asiani", puheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta. "Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan Jaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella Pomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja Bloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta Pomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle kivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja Kaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän harjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko pulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua, joka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle — ja se tekee suuren eron."

"Ja minkä eron se tekee, ystävä?" kysyi Pleydell. "Montako lammasta sillä ruokittaisiin?"

"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla ja tuulille alttiina — ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna kaksi".

"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"

"Ei, sir, en ruohon arvon takia", vastasi Dinmont, "vaan oikeuden tähden".

"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä asiata sen enempää mielessäsi pidä."

Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen puolesta, sir — mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä — hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa — ja minä olen varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."

"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"

"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille puhumme — mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron —"

"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"

"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti yrittäneet — kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn markkinoilla. Mutta miten ollakaan — olemmepa molemmat aika terhakoita karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."

"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät nielköön", tokaisi lainoppinut.

"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota yrittää."

"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen haluat antautua."

"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan käydä puolelleni?"

"Minäkö! En — mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa." Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan. "Mitään muuta, ystäväni?"

"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss Margaret Bertramin."

"Kas, mitä hänestä?" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.

"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan", selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden edesmenneen neitokaisen äiti — joista nyt jälkimäinen kuoli jo mielestäni kypsyneellä ijällä — Jean Liltup oli Liddelistä peräisin, ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon — ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole jotakin vaadittavaa?"

"Ei niin hiventäkään."

"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir, olenpa sanonut sanottavani — toivotan teille vain hyvää yötä, ja —" pistäen käden taskuunsa.

"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin tai kirjallista selitystä saamatta — menehän, Dandie."

Ja Dandie kumarsi ja läksi.

37 luku.

HAUTAUS.

"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies tuskin ryhtyy käräjöimään."

"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon kohtani — minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."

"Ja joskus viikollakin, luulisin", huomautti Mannering samaan sävyyn.

"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen seikka. — Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias, rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa. Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä, jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! — isä suunniltaan tuskasta — äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä — avuton lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä. Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille, ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! — Mutta hei, minähän menetän lauvantai-iltani — uskotteko ystävällisesti minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan — huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa, — minä vaadin, täsmälleen kolmelta — ja tulkaa tuntia aikaisemmin. Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta — vaikka pelkäänkin, ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä — ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa lain mukaan perillisen asemassa, niin — Mutta sielläpä vasallini jo kuulostavat kärsimättömiltä interregnumiinsa[43] — en kehota teitä yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista, paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä — tuota — tuota noin — huikenteluun. Hyvää yötä — Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen asuntoonsa — eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."

Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut, suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän puheli ystävättömästä orvosta.

Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa — kaikki ilmaisi edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".

"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten ajallisissakin asioissa — saanko saattaa teitä presbyteeriseen kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? Tros Tyriusve, lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen tyrkyttelyni — synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan — mutta toivoakseni sanotte minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."

"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell", vastasi eversti Mannering; "mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani jotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat tuottaneet suurta kunniaa maallenne — Blairianne, Robertsonianne tai Henryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan. Mutta", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin, "tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton ja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen luotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän on ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja syrjäisempiin hartauspaikkoihinne".

Lakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. "Tallettamisen arvoinen harvinaisuus — ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir" (tarjoilijalle), "menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri Miles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle, että haluan häntä puhutella."

Odotettu henkilö saapui pian. "Luovutan ystävänne tämän miehen hoimiin", sanoi Pleydell; "hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne tahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko kysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai — mikä hyvänsä paikka — ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä tunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata tahtoansa".

Asia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon miehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.

"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon kuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan historioitsijaa."

He pettyivät — hän ei saarnannut sinä päivänä. "Eipä hätää", tuumi asianajaja, "hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin".

T:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän ei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä kummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka ilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien tapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät paremmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan hänen liikehtimistään, — kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja tuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. "Saarnaaja näyttää hyvin jyrkeältä henkilöltä", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.

"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] — kyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan."

Oppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen painuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas, — saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti kannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten siveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä ihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään jättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan. Jotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä oli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle tyylille. Saarnaa ei luettu — tuolloin tällöin joutui avuksi paperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja alussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi saarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä ei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta kaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin paljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua kristinuskon palveluksessa käytettynä.

"Tuollaisia", sanoi hän kirkosta poistuessaan, "lienevät olleet ne saarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi käytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta".

"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä, josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."

"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?"

"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, inter nos,[46] minä kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon — varjon rahtuseen nykyään, ja onneksi niin — mutta minulle on rakasta rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.

Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella, ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä. Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja halpaa näköä.

Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin, kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma klassillista kirjallisuutta.

"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."

Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa vasten.

Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa alisti."

Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle. He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen puolenpäivän.

Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat, valkeat harsot ja hattunauhat, ja — käsissään kumpaisellakin salko, joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin, jossa hautausväki oli koolla.

Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti pelkästään surun ulkonaisia koruja.

Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään — hillitysti supattaen kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.

"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista maallista hyvyyttä saaneena".

"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".

"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.

"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.

"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös on".

"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?" tiedusti joku.

"Sata ja vanhan repeterikellon."

"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."

"Pelkäänpä", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä Manneringia, "ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne Tippu Sahibista — aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa; ja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että Itä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa."

"Luulen niiden nousevan, sir, piankin."

"Miss Margaretilla", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö, "oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä nostin korot hänelle — olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan saada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta. Minä puolestani arvelen — mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille sanomaan, että aikovat nostaa."

Hautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen pitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin kasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa kirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi sukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja välttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten murhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli Singlesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys tällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla oleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme tuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään tyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen kunnollisesti sovelletussa äänilajissa.

"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä kannettavakseni", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys olisi sallinut; "hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja ollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin täällä säätyläistä onkin".

Parikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään maalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan muiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen huomautuksensa olivat pahottaneet.

Ja sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja mustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin hyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä luuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä ja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja, laahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff, hupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja kaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet saattojoukon täyttämät surukaleesit.

Monet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja haastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta ja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan pysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat osottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään tiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen mahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja jännityksen mielenkiintoa.

Vihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi Singleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen lapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja saattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen juoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli nelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella puolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi — puoli enkeli, joka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun taasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut keruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja nokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion seinustoilla.

Sammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna 1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra, ikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän muistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä viikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti seuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden versoa:

Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä minä en muiltakaan epää, mut hänellä oli ne epäilemättä, joka nyt tässä lepää.

Tänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt olivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja sotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat läheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön, vuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun enemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.

38 luku.

TESTAMENTIN AVAAMINEN.

Eräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman apinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää, kun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin luontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään koiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan tapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia tunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr. Mortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti kohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät vilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin, kaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä heidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet hakemaansa testamenttia.

Tuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste, korot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti käärittynä "Ulapan yli ja Kaarlon luo" -laulun vanhaan säveleeseen sovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto vainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin O'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis selitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä katkennut — luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan nimittäin, johon ei oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi. Muitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja parempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin arvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä sitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean romua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja, silmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja eversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen Glossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain lopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli huoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.

"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen", hän sanoi, "joka johtaa etsintää, ja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin yksikään meistä".

Haun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden harrastus näyttää hartaimmalta.

Tarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso metsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa toimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on pukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on Mac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä kaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa perustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa penkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa ja cribbage-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina — hyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean näköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä rasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin sukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto, jolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko maailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka kilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla rappee'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi puotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo nuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että olisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin hyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä kun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan haaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan laiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen hauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla hänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.

Ryhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka on ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen saadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet laahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin pian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan ja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä, joita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella ulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein kaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he kuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka vaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän perintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija, joka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen suojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen hirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa hänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.

"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag", huomautti tupakkakauppias entiselle tilalliselle, "ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin hyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä hyvästä."

Mr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi todistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin nähden.

"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan, ystävä", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.

"Malttakaahan vielä hetkinen — hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen, miss Margaret Bertram — hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva nainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin mortis causa määräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan ystävän käsiin."

"Panenpa veikkaan mitä tahansa", kuiskasi Pleydell everstille, "että hänellä on se omassa taskussaan"; sitte lakimiestä puhutellen: "No, sir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte — tässä on Singlesiden maaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu Ellangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi —" Seurue tuijotteli pelottavan hurjasti. "Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille ilmottaa, onko myöhempää säännöstä?"

"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell —" hän otti asianajajan kädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.

"Liian kylmäverinen", mutisi Pleydell, "kerrassaan liian kylmäverinen — hänellä on se toinen testamentti taskussaan".

"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!" urahti soturi, jonka maltti alkoi hivua.

"Ka, mistä sen tietäisin?" vastasi neuvonantaja; "miksei kissa tapa hiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat määräävinä. — No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?"

"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on asianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä noudatettu."

"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva myöhäisempi, hä?" sanoi asianajaja.

"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell", vastasi toimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive ja rako oli mustalla vahalla sinetitty. "Tuo asiakirja, mr. Pleydell, jonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä 17—; mutta tämä" — murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki asiakirjan — "on päivätty huhtikuun 20 — ei, 21, näen, p:nä tänä vuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi".

"Toden totta, no jo osasikin!" sanoi Pleydell; "juuri siinä kuussa tulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta kuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt."

Mr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia verkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille olisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä, jonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti ajatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston usmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.

Asiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja kokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden kanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's Knowen ja mitä kaikkea takapalstat "alempana mainitulle" (tässä lukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) "Peter Protocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen hänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä — (juuri nämä sanat vaati arvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) — mutta vain HOIDETTAVAKSI" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden lukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken kadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), "vain HOIDETTAVAKSI tässä alempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja hyväksi".

"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa" oli jutun kerma. Ensimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin, että testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa Ellangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew Bertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut Allan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika. Sitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin poika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta testamentin tekijä oli varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli vierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi esi-isiensä asuinsijalle — jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol oli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi ottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut Singlesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle siirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja eduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla asumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi Skotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden verotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina neljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta hallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla sanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle ja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa luetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty, sata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen erä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan armeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin kunnialliseen ammattiin.

Ankeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret Bertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden maiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen päättymistä.

Mr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa asiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen mitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: "Protocol ei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha neiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei ainakaan ole kiusauksen puute."

"Tosiaan luullakseni", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet äkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, "tosiaan luullakseni on tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr. Protocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna uskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty — haluaisin, sanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa olevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen murhatuksi?"

"Todellakaan, sir", vastasi mr. Protocol, "en käsitä itselleni mahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse tehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir — hurskas nainen — ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan elossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme."

"Hoh", huomautti tupakkakauppias, "tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen luottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa" (palvelijattareen viitaten) — "on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut, ettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa järjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka oli ajanut hänen päähänsä, että nulikka — Harry Bertramiksihan hän sitä nimittää? — jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä takaisin — ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? — vaikka saanenpa uskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle puhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän suinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?"

"En tiedä siitä yhtään mitään", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen suoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka ei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli mieluista.

"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne", sanoi siihen tupakkakauppias.

Toisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli tähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt pilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen napinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten sellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: "Pahottelenpa, saamari sentään, että itseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana, saamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan ratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten kunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa kilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän kanssaan — eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt."

"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi", huomautti hänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä kartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. "Ja nyt, hyvät herrat, meillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja — Minä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin huomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti päästä saamaan siitä otteen; ja" — hän kävi lukitsemaan vainajan säilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut — "mrs. Rebecca, pitäkäähän ystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi pois — minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä varalta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi".

Dinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa tämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään edesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut ratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen muotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti avautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään jalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä lausuneensa: "No — veri on vettä sakeampaa — yhtä kernaasti silti suon hänen saaneen ne juustot ja kinkut." Mutta uskotunmiehen tehtyä yllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo Dinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:

"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan keskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka katsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa."

Tämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan paikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat viivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä. Drumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja säätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä ensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui ehdotusta: "Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr. Protocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa, koska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa"; vakaalla ja päättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli tiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss Bertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin kunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki katseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin synkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän laaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.

Protocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa ottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella edellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi almuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi valtavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira pörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:

"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne tulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun kanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme, ja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä kuin itsellämme on, ja seuraa — sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas, arvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja ompelutöitä neuloskellut — niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen naisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin taitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan huoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan, niin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol, ja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun Liddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan kannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun pikavaunuihin Jethartiin päästäksesi — kas, mutta sieltä sinun täytyykin ottaa pony Limestane-selän yli — pyörillä ei vielä yksikään ole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca tulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä hiukan vierastaessasi olojasi."

Mrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta niiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja Pleydell turvausi nuuskarasiaansa. "Minullepa on ruokaa ja juomaa, eversti", hän huomautti toinnuttuaan, "tällaisen moukan näkeminen. Täytyypä palkita häntä omalla tavallaan — auttaa häntä hävittämään itseänsä — ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale — Dandie — Kaarlola — mikä oletkaan!"

Lampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta, sillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.

"Et siis ota viisastuaksesi neuvostani noihin rajoihin nähden?"

"En — en, sir — kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja itseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne suostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän yrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme."

"Siinäpä se — sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos sinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa sinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja tehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr. Protocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä lopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja kiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja tulellahävittämisensä."

"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme vanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin lain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina parempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut."

"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä minulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä."

"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!" kehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.

39 luku.

MEG MERRILIESIN HOMMIA.

"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?" kysyi Mannering.

"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta, ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua. Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu kulkee läpi — eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia kuluja säästetään — saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."

"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja oivallista viiniä."

"Metsänotusta — mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta — enkä minäkään voi teitä pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä — tiistai samaten — ja keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden edessä — mutta malttakaahan — on kirpeä sää, ja jos viivytte kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin —"

"Sinä päivänä tulette?"

"Epuuttamattomasti."

"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."

"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi — katsokaahan näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti; kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon kannekirjelmää."

Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän rinnalla.

Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille." "Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."

"Toden totta, lainoppineella ystävälläni on valiotuttavapiiri — nämäpä kauvas kantavia nimiä — itä-intialaisen täytyy hiukan hioa kykyjään ja selventää ajatuksiaan, ennen kuin menee tuollaiseen seuraan."

Ilomielin käytti Mannering näitä suosituksia; ja pahottelemme syvästi, ettei meidän vallassamme ole antaa lukijalle selvitystä hänen saamastansa huvista ja hyödystä piirissä, joka ei ole koskaan suljettuna järkeviltä ja tietorikkailta muukalaisilta, jonka vertaista ei ole kenties minään aikakautena ollut, kun ajattelee sen käsittämän ja keskittämän lahjakkuuden syvällisyyttä ja monipuolisuutta.

Torstaina mr. Pleydell määräaikaan ilmestyi majataloon, jossa eversti Mannering asui. Peuranpaisti osottausi olevaksi erinomaisessa kunnossa, punaviini oli mainiota, ja oppinut lakimies omisti hyvin kunnioittavaa huomiota kumpaisellekin, ollen etevä pöytäasiain tuntija. Olen kuitenkin epävarma siitä, tuottiko hyvä kestityskään hänelle suurempaa tyytyväisyyttä kuin mestari Sampsonin läsnäolo, josta hän omalla lakitieteellisellä viisastelullaan sai herutelluksi paljon hupaisuutta sekä itselleen että parille ystävälle, joita eversti samassa tilaisuudessa juhlitti. Sampsonin yksinkertaisen totiset ja harvasanaisina tärähtelevät vastaukset lakimiehen kavaliin kysymyksiin saattoi hänen luonteensa hyväntuulisuuden selkeämpään valoon kuin Mannering oli vielä nähnyt. Samalla hän penkoi esille kummallisen paljouden erinäistä vaikeatajuista, vaikka yleensä hyödytöntä tietoa. Lakimies jälkeenpäin vertasi hänen mieltänsä panttilainaajan varastohuoneeseen, kaikenkaltaisilla tavaroilla ahdattuun, mutta niin vaivalloisesti kasailluilla ja niin peräti sikin sokin sovitelluilla, ettei omistaja saa koskaan käsiinsä mitään kapinetta sillä hetkellä kun sitä tarvitsee.

Mitä asianajajaan itseensä tulee, antoi hän ainakin yhtä paljon ajattelunharjotusta Sampsonille kuin hänestä hauskuutta houkutteli. Kun lainoppinut alkoi kohota lentoihinsa ja hänen luonnostaan järkeilevä ja kuivakiskoinen leikkisyytensä kävi eloisammaksi ja kärkevämmäksi, tähysteli häntä koulumestari senlaatuisella ihmetyksellä, jolla voimme kuvitella kesyn karhun saattavan silmäillä vastaista seuralaistansa apinaa, niiden ensi kertaa tullessa esitellyiksi toinen toiselleen. Mr. Pleydellin iloja oli vakavan ja totisen todistelevasti esittää joku väitelmä, jota vastaan tiesi koulumestarin taipuisaksi kiistämään. Sydämellisellä mielihyvällä hän sitte tarkkaili sielullista punnerrusta, jolla kelpo mies vastatakseen järjesteli aatoksiaan ja ponnistaa hitaita ja kankeita kykyjään, saadakseen liikkeelle oppinsa koko raskaan tykistön musertamaan toisen lausuman harhaanjohtavan tai kerettiläisen mielipiteen — kun, katso, ennen kuin tykistöä ehdittiin laukaista, vihollinen oli siirtynyt asemiltaan ja ilmestyi uuteen kiusalliseen asentoon koulumestarin sivustalle tai taakse.

Useinpa huudahteli hän "Tavatonta!" kun täydessä voitonluottamuksessa vihollista vastaan marssittuaan huomasikin kentän tyhjäksi; ja senhän arvaa, että vähällä vaivalla ei hän uutta rintamaa yrittänyt. "Hän oli kuin intialainen alkuasukasarmeija", eversti sanoi, "pelottava lukumääränsä ja tykistönsä järeyden puolesta, mutta altis joutumaan korjaamattomaan epäjärjestykseen sivustahyökkäystä tähtäävästä liikkeestä". Ylipäätään koulumestari kuitenkin, vaikka jonkun verran uupuikin näihin sielullisiin epätavallisella vauhdilla ja hetken pinnistyksessä tehtyihin ponnistuksiin, piti tätä elämänsä parhaimpina päivinä ja aina mainitsi mr. Pleydelliä hyvin laajatietoiseksi ja suk-ke-lak-si henkilöksi.

Seurue väheni, kunnes nuo kolme herrasmiestä vain jäivät. Heidän puhelunsa kääntyi miss Bertramin jälkisäännöksiin.

"Mikä sen vietävä saattoikaan ajaa akan peijakkaan nuppiin", virkahti Pleydell, "Lucy Bertram-poloisen perinnöttömäksi tekemisen sillä verukkeella, että omaisuus muka luovutetaan pojalle, joka on ammoin kuollut ja kuopattu? Pyydän anteeksi, mr. Sampson, unohdin kuinka läheltä tämän mainitseminen koskee tunteisiinne — muistan kuulustaneeni teitä siitä tapauksesta — eikä ole minun koskaan ollut niin työläs saada ketään puhumaan kolmea sanaa peräkkäin. Voitte puhua pythagorealaisistanne tai vaiteliaista bramiineistanne, eversti, ja minä sentään takaan tämän oppineen herrasmiehen voittavan heidät kaikki vähäpuheisuudessa — mutta viisaan sanat ovat kallisarvoisia eivätkä kepeästi haaskattavia."

"Totisesti", sanoi koulumestari, ottaen siniviiruisen nenäliinansa silmiltään, "katkera oli se päivä minulle kyllä; niin, ja tukalasti kestettävä murheen päivä — mutta Hän antaa voimaa, joka sälyttää kuorman".

Eversti Mannering käytti tätä tilaisuutta pyytääkseen mr. Pleydelliä selittämään lapsen katoamista yksityiskohtaisemmin. Lakimies mielelläänkin selosteli tapauksia rikosasiain alalta, etenkin oman kokemuksensa koskettelemia, ja kertoi asianhaarat juurtajaksain.

"Ja mikä on mielipiteenne koko lopputuloksesta?"

"Hoo, että Kennedy murhattiin. Se on vanha tapaus, jota on sillä rannikolla ennenkin sattunut — salakuljettaja tullimiestä vastassa."

"Ja mikä sitten on oletuksenne lapsen kohtalosta?"

"Epäilemättä hänkin murhattu", vastasi Pleydell. "Hän oli kyllin vanha kertomaan näkemänsä, ja tuollaiset tunnottomat konnat eivät kammoisi uutta viattomain lasten surmaamistakaan, jos arvelisivat etunsa sitä vaativan."

Koulumestari ähkäisi syvään ja äännähti: "Suunnatonta!"

"Kuitenkin mainittiin jutussa mustalaisiakin", huomautti Mannering, "ja siitä päättäen, mitä tuo alhaisen näköinen mies hautajaisten jälkeen sanoi —."

"Miss Margaret Bertramin aatos, että lapsi on elossa, perustui mustalaisen ilmotukseen", tokaisi Pleydell, tarttuen puoleksi lausuttuun viittaukseen; "kadehdin yhdistelmäänne, eversti — on häpeäksi minulle, etten ollut samaa johtopäätöstä tehnyt. Käymmekin oitis käsiksi tähän asiaan. Hei, kuulkaapas, tarjoilija, menkäähän matami Woodille Cowgaten varrelle. Tapaatte kirjurini Driverin. Hän on tähän aikaan mukana High-Jinks'issä (sillä me ja alaisemme, eversti, olemme erinomaisen säännöllisiä säännöttömyyksissämme); käskekää hänen paikalla tulla tänne, minä maksan hänen uhkapanoksensa."

"Hän ei saapune osaansa esittävänä, vai mitä?" kysäisi Mannering.

"Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat",[49] vastasi Pleydell. "Mutta meidän täytyy saada joitakin tietoja Egyptin maalta, jos mahdollista. Hohoi, olisipa minulla vain tästä sekavasta vyyhdistä vähäisinkin rihma, niin näkisitte, kuinka sen kerisin! Minä kaivaisin mustalaiselta salat julki paremmin kuin keskiaikainen inkvisitsioni; tiedän minä miten pidellä vikuroitsevaa todistajaa."

Mr. Pleydellin siten korskuessa ammattitaidostaan, palasi tarjoilija mr. Driverin kanssa, jonka suupielet olivat vielä rasvaiset lammaspiirakoista, ja viimeisen haarikankulauksen vaahto vielä laskeutumattomana ylähuulellaan, sellaisella kiireellä oli hän isäntänsä kutsua noudattanut.

"Driver, teidän täytyy heti mennä hakemaan vanhan miss Margaret Bertramin palvelijatar. Kyselkää häntä kaikkialta, mutta jos havaitsette välttämättömäksi turvautua Protocoliin, tupakkakauppias Quidiin tai keneenkään noista, niin älkäähän vain itse esiintykö, vaan lähettäkää joku tuttavapiirinne naishenkilö — saanenpa uskoa tuntevanne moniakin, jotka ovat alttiita palvelemaan teitä. Hänet löydettyänne sopikaa siitä, että hän tulee konttoriini huomenna tasan kello kahdeksan."

"Mitä sanon saadakseni hänet tulemaan?" kysyi ajutantti.

"Mitä hyväksi näette", vastasi lakimies. "Minunko asiakseni luulette valeiden sepustamisen teille? Mutta toimittakaakin hänet saapuville kello kahdeksalta, kuten sanoin."

Kirjuri irvisti, kumarsi ja läksi.

"Hyödyllinen mies, tuo", puheli asianajaja; "en luule hänen veroisensa konsanaan juttukirjaa piirrelleen. Hän on valmis saneluni mukaan kirjottamaan kolme yötä viikossa nukkumatta tai — mikä on saman tekevää — kirjottamaan yhtä hyvin ja virheettömästi nukkuessaan kuin valveillaankin. Ja peräti vakaa tavoissaan — jotkut niistä aina vaihtelevat oluttupiansa, niin että kaksikymmentä juoksupoikaa saa heidän jäljillään hikoilla kuten paljaspäät kapteenit Eastcheapin ravintoloissa kiertelevinä Sir John Falstaffin haussa. Mutta tämä on kerrassaan kiinteä kappale — hänellä on talvi-istuimensa takkavalkean äärellä ja kesäistuimensa ikkunan pielessä matami Woodilla. Noiden kahden välillä on hänen kaikki muuttonsa; sieltä hänet löytää aina työtuntiensa jälkeen. Hän ei luullakseni milloinkaan riisuudu tai käy levolle — pelkkä olut pitää hänet kunnossa. Se on ruoka, juoma, vaatetus, vuode ja pesu."

"Ja onko hän äkillisestäkin kutsusta aina pystyvä toimiin? Minä sitä epäilisin, hänen asuinsijaansa ajatellessani."

"Hoh, juominen ei häntä koskaan hämmennä, eversti; hän kykenee kirjottamaan tuntikausia puhelahjansa menetettyään. Muistanpa, kun kerran sain äkkiä pyynnön laatia erään vetoomuksen. Olin ollut päivällisellä, ja oli lauvantai-ilta, joten minä olin vastahakoinen siihen ryhtymään. Saivatpa minut kuitenkin alas Clerihughille, ja siellä me istuimme iloa pitäen, kunnes minulla oli kaksinkertainen määrä märkyyttä vyöni alla. Silloin he saivat minut suostutelluksi laatimaan asiakirjan. Sitten oli meidän haettava Driver, ja kahdella miehellä oli täysi työ hänen kantamisessaan sisälle, sillä hän sattui tavattaessa olemaan kykenemätön sekä liikkumaan että puhumaan. Mutta tuskin oli hän saanut kynänsä sormiensa väliin, paperinsa levitetyksi eteensä ja ääneni kuullut, kun jo alkoi kirjottaa kuin paraskin notaari — enkä ole koskaan nähnyt niin sieviä kiekuroita, joskin meidän täytyi panna toinen mies kastamaan hänen kynäänsä musteeseen, sillä hän ei pystynyt näkemään tolppoa."

"Mutta miltä näytti yhteistuotteenne seuraavana aamuna?" kysyi eversti.

"Huh, mainiolta — ei kolmea sanaa tarvinnut muuttaa; se lähetettiin määräpaikkaansa saman päivän postissa. Mutta tulettehan luokseni aamiaiselle huomenna, ja kuulemaan tuon vaimon kuulustelua?"

"On tuntinne jokseenkin aikainen."

"En voi sitä lykätä. Ellen olisi taistelutantereellani täsmälleen tornikellon yhdeksää lyödessä, niin pääsisi liikkeelle huhu, että minä olen saanut halvauskohtauksen, ja minä tuntisin sen seurauksia koko istuntokauden loppuajan."

"No, pitänee sitten yrittää."

Seurue hajaantui siksi iltaa.

Aamusella eversti Mannering saapui asianajajan konttoriin, vaikka noituen skotlantilaisen joulukuun-aamun kalseutta. Mr. Pleydell oli saanut mrs. Rebecan sijotetuksi pystyvalkeansa kulmalle, hommannut hänelle kupillisen suklaata ja jo joutunut pitkälle puheluun hänen kanssaan.

"Eihän toki, mrs. Rebecca, ei ole etäisintäkään aikomusta valittaa emäntänne testamentista, ja minä takaan kunniasanallani, että teille säädetty lahjotus on täydellisesti turvattu. Te olette sen ansainnut käytöksellänne emäntäänne kohtaan, ja soisinpa sen olleen kaksin verroin isomman."

"Niin, mutta, sir, ei ole oikein mainita mitä ihmiselle sanotaan — kuulittehan, kuinka tuo Quidin räivä kehtasi silmilleni syytää minulle antamiansa palkkiopahasia ja jauhaa toistamiseen mitä joutavia joskus lienen hänen kanssaan hölpötellyt; jos nyt teidän arvoisuudellenne jotakin lavertelisi, niin ties mitä siitä sukeutuisikaan."

"Minä vakuutan teille, Rebecca hyvä, että minun maineeni sekä teidän oma ikänne ja ulkomuotonne ovat takeenanne, vaikka ihan lintusen kielellä livertelisitte minulle."

"No, jos teidän arvoisuutenne sen ajattelee vaarattomaksi, niin tällainen se on asia. Katsokaas, noin vuosi sitten, tai niinkään pitkää aikaa siitä ei ole ihan, neuvottiin rouvaa lähtemään joksikin aikaa Gilslandiin, sillä hän oli kovasti pahalla mielellä. Ellangowanin vastuksista alettiin puhua julkisesti, ja sekös häntä kiusasi — sillä hän oli ylpeä suvustaan. Ellangowan itse ja hän, he toisin ajoin olivat sovinnossa, toisin ajoin taas eivät — mutta lopuksi he eivät ollenkaan olleet hyvissä väleissä pariin kolmeen ajastaikaan — sillä lairdi alinomaa ruinasi rahaa lainaksi, ja sitä ei rouva voinut millään muotoa sietää, ja rouva alinomaa tahtoi velkaa maksoon, ja lairdille se oli yhtä vähän mieleen. Olivat sitte viimein vallan erossa. Ja sitte Gilslandissa joku kertoi maiden joutuvan myyntiin; ja oli ikääskuin hän siitä hetkestä saakka olisi käynyt nurjamieliseksi miss Lucy Bertramia kohtaan, sillä moneenkin kertaan hän minulle valitti: 'Voi Becky, voi Becky, jos se hyödytön vikisevä tytön äpäre siellä Ellangowanissa, joka ei kykene epäkelpoa isäänsä aisoissa pitämään — jos hän olisi vain ollut poikalapsi, niin eivätpä pääsisi vanhaa perintöä myymään tuon höperön veloista'; ja siihen tapaan hän tuskitteli, kunnes minä ihan kylläännyin ja väsyin kuulemaan hänen sadattelevan tyttö-poloista niinkuin ei hän olisi ollut poikalapsi ja maatilaa pitänyt, jos hänen tahdossaan olisi sukupuolensa vaihtaminen ollut. Ja eräänä päivänä terveyslähteen luona kallionkärjen alapuolella siellä Gilslandissa hän katseli hyvin komeaa lapsipesyettä — jonkun Mac-Croskyn — ja puhkesi sanomaan: 'Eikö ole ilmetty ihme, että jokaisella maan hulttioimella on poika ja perillinen, ja että Ellangowanin suku on miesperillistä vailla?' Siinä seisoi joku mustalaisvaimo hänen takanaan ja kuuli sen — julman roteva ja pelottavan näköinen, en ole mokomaa muijaa eläissäni silmiini saanut. 'Kuka', hän sanoo, 'rohkenee sanoa, että Ellangowanin suku häviää miesperillisen puutokseen?' Rouva pyörähti häntä katsomaan — hän oli karski nainen ja aina valmis vastauksissaan kenelle hyvänsä. 'Minä sen sanon', hän sanoo, 'ja surullisella sydämellä sanonkin'. Silloinkos mustalaismuija tarttuu häntä käteen. 'Tunnen minä teidät', hän sanoo, 'vaikka te ette minua tunne. Mutta niin totta kuin taivaalla aurinko paistaa, ja niin totta kuin tuo vesi mereen juoksee, ja niin totta kuin on silmä joka näkee ja korva joka kuulee meitä molempia: Harry Bertram, jonka luultiin Warrochin kärjessä loppunsa saaneen, ei siellä kuollut — hänen piti saada raskas kohtalo yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti, se oli äänestä sanottu — mutta jos te elätte ja minä elän, niin te kuulette enemmän hänestä tänä talvena ennen kuin lumi on kahta päivää Singlesiden nummella levännyt. En minä rahastanne huoli', hän sanoo, 'ettette luulisi minun silmiänne sumentavan — hyvästi jääkää Martinpäivän jälkiviikkoihin asti'; — ja siihen hän jätti meidät seisomaan."

"Oliko hän hyvin pitkä nainen?" keskeytti Mannering.

"Oliko hänellä musta tukka, mustat silmät ja arpi silmäkulman yläpuolella?" lisäsi lakimies.

"Hän oli pisin mitä olen naisia nähnyt, ja tukka musta kuin syysyö, pait mistä se oli harmaa, ja silmäkulman päällä oli arpi, johon olisi rystysensä saanut mahtumaan. Ei häntä unohda ikinä kukaan kerran nähtyänsä, ja minä olen itsekseni varma siitä, että sen mustalaismuijan sanojen perusteella rouva teki testamenttinsa, käytyään karvaaksi Ellangowanin nuorta neitiä kohtaan; ja paljoa huonommin rouva vielä hänestä piti jouduttuaan pakotetuksi lähettämään hänelle kaksikymmentä puntaa — sillä hän sanoi, että miss Bertram ei tyytynyt siihen, että antoi Ellangowanin hovin luistaa vieraisiin käsiin, kun hän oli tyttölapsi eikä poika, vaan vielä oli köyhyytensä takia tulossa Singlesidenkin rasitukseksi ja häpeäksi. Mutta toivon, että rouvan testamentti kaikesta huolimatta pysyy pätevänä, sillä kovahan olisi minun kadottaa pikku lahjani — vähäisestä minä palvelin palkasta ja hyvyydestä, sen sanon."

Asianajaja poisti hänen pelkäilynsä tässä kohden ja kysyi sitte Jenny Gibsonia, saaden kuulla, että hän oli suostunut mr. Dinmontin tarjoukseen. "Ja niinhän olen tehnyt minäkin, koska hän minua niin kauniisti osasikin pyytää", haastoi mrs. Rebecca; "kovasti kunnollista väkeä ne Dinmontin, vaikka rouva ei sietänyt paljoakaan kuulla ystävistä siltä haaralta sukua. Mutta Kaarlolan kinkuista hän piti, ja juustoista, ja teiristä, joita ne ehtimiseen lähettelivät, ja lampaanvillasääryksistä ja kintaista — kyllä hän niistä piti."

Mr. Pleydell antoi nyt mrs. Rebecan mennä. Hänen lähdettyään virkahti lakimies: "Sen mustalaisvaimon luulen tuntevani."

"Olin juuri samaa huomauttaa", vastasi Mannering.

"Ja hänen nimensä" — alotti Pleydell.

"On Meg Merrilies", jatkoi eversti.

"Tiedättekö sen?" äännähti asianajaja, hullunkurisen kummastunut ilme kasvoissaan katsellen soturi-ystäväänsä.

Mannering vastasi tunteneensa sellaisen vaimon, käydessään Ellangowanissa pariakymmentä vuotta aikaisemmin; ja sitte hän oppineelle seurakumppanilleen kertoi kaikki ensimäisen käyntinsä huomattavat yksityiskohdat.

Mr. Pleydell kuunteli hyvin tarkkaavasti ja vastasi sitte:

"Onnittelin itseäni tutustumisestani syvästi oppineeseen jumaluustieteilijään, tavattuani kappalaisenne; mutta enpä todellakaan odottanut havaitsevani hänen isäntäänsä Albumazarin tai Messahalan oppilaaksi. Sellainen aatos minulla on kuitenkin, että tuo mustalainen voisi kertoa meille asiasta jotakin enemmän kuin hän tähtienlukemisesta tai kaukonäkemyksestä johtelee — minulla oli hänet kerran käsissäni, enkä hänestä silloin paljoakaan selvää saanut; mutta nyt minun täytyy kirjottaa Mac-Morlanille, jotta hän mullistaa maat ja taivaat akan löytymiseksi. Mielelläni tulen paikkakunnalle itse avuksi hänen tutkimiseensa — minulla on vielä sikäläinen rauhantuomarin valtuus, vaikka olen sheriffin virasta luopunut. Elämässäni ei ole minulla ollut mitään hartaammin sydämelläni kuin tuon murhan ja lapsen kohtalon selville saaminen. Minun täytyy myös kirjottaa Roxburghshiren sheriffille ja jollekulle toimeliaalle rauhantuomarille Cumberlandiin."

"Toivoakseni paikkakunnalle tullessanne teette Woodbournen pääkortteeriksenne?"

"Tietysti; pelkäsin teidän kieltävän — mutta nyt on meidän mentävä aamiaiselle, tai myöhästyn."

Seuraavana päivänä uudet ystävykset erosivat, ja eversti kotiutui ilman mitään tässä kertomuksessa mainittavan arvoista seikkailua.

40 luku.

ISÄINSÄ ASUINSIJALLE.

Tuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen seuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät Brownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen ei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi kuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan vailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin vältettävä.

Sen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja siellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan kirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen oikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen ystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä hän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta Portanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista, määränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui Brown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes saisi kirjeitä ja rahaa Englannista.

Lyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä oli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen toiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat. Jokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua Manneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä hyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.

"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan niskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä ottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin — olkoon menneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi, se minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää puhkaista."

"Entäs tuo eversti Mannering?" kysyi Brown.

"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä tullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein tehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan teekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra, ja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät."

"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin, "kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"

"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa — ja tyttäreni Peggy on Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."

Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla! Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän päätti käyttää hyväkseen.

"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? — Minä tunsin miss Manneringin Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan. Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta, tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"

Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille, ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti, että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos nuori neiti sen hänelle jättäisi.

Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle ja everstiluutnantilleen.

Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi, mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli vastauksiansa.

Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr. Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien kasvattaminen kärsivällisyyteen.

Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:

"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän? — pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän. Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa teille onnea vilpittömämmin kuin

J. M."

Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan. Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän Portanferrystä.

"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka Woodbournessa pesijättärenä palvelee".

"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?"

"Nousuveden aikaan tänä iltana."

"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn, niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."

"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää, ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.

Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta, sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.

Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi. Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa, lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle kodikkaan taustan.

Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, — kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin, joilla näky hänen poveansa paisutti.

"Ja mikä", virkahti Brown venemiehelle, "on nimeltään tuo kaunis niemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen tämän lahden oikeanpuolisena sivuna?"

"Warrochin kärki", vastasi nuorukainen.

"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä nykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä."

"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen kohdalle maihin, jos haluatte."

"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla ennen kuin jatkan matkaani."

"Niin, kummallinen vanha jäännös se on", puheli kalastaja; "ja tuo korkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja Ayrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu."

Brown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin on muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat tuohon ylimalkaiseen muistoon.

"Kuulen siitä lisää", sanoi Brown itsekseen, "jahka pääsen maihin".

Alus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna sijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä kuohuvia aaltoja. "Luulenpa", huomautti peränpitäjä, "että pääsette tästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina aikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä, kun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai kallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita vienyt."

He olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse ja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut, osaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset asukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku pursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut. Siihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain yksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli vielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman jykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas jättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan satamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu kalliosäikästä jonkunlainen laituri.

Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja, että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla kallioiden yli.

"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!" (toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea matkallenne."

Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle, kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa pikku matkatarpeet.

Ja siten, — tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, — ilman ainoankaan ystävän tukea useiden satojen penikulmien alueella, — raskaasta rikoksesta syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin kaikki muu, — vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein kuninkaallisesti vallinneet.

41 luku.

VANGITSEMINEN.

Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita. Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään, kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!

Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho, niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle. Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta. Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen juuriltaan tempaistua tammea.

"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset", ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta, muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi", ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö, puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin? Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa; ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä vahvistukseksi."

Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut ihan likellekään ehdittyään.

"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."

Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"

Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen. Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.

"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?" henkäisi Glossin.

"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"

"Kiellettyäkö, sir? — ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä, sir? — ei, sir, — te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut tyydyttämään uteliaisuuttaan."

"Kiitän, sir", sanoi Bertram. "Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen kuullut?"

"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta talostani."

Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon ja epäilyksen kiistailevat pistokset.

"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä mahtavat rauniot kuuluvat?"

"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin."

"Glossin — Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin hajamielinen. — Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"

"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella kysymyksen oman omistuksensa ajasta.

"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"

"Minä — tuota — minä en tosiaankaan tiedä", vastasi Glossin.

"Minä sen tulkitsisin: 'Oikeus antaa valtaamme kantaa'."

"Jotakin sellaista se luullakseni on", sopersi Glossin.

"Saanko kysyä, sir", jatkoi vieras, "onko se teidän sukunne tunnuslause?"

"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause — minun on — minun on — minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa, se ottaa'."

"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta tuntuu noista kahdesta paremmalta".

Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain nyökkäyksellä.

"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani — niin — se on outoa sanahelinää:

"Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää —"

"En saa muistetuksi viimeistä säettä — joku erityinen mäki — mäki siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule kielelleni."

"Kirous kielesi kahlitkoon", jupisi Glossin; "muistat kerrassaan liian paljon!"

"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin kumppaniksi?"

"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla", vastasi Glossin.

"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua karkaamaan heidän hoidostaan."

"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen, hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen, — sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia, ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.

"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen unohtanut — mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen nyt niin elävästi johtaa mieleeni."

Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän. Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona, josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:

"Nuo onko Forthin poukamat, vai Deenkö rannat rauhaisat, ja armaat metsät Warrochin, joit' aina kaipasin?"

"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy tytöltä opetella sanat."

"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan äityä!" —. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi ääneensä; "tällähaavaa" — sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan muutamien miesten kanssa ylös rinnettä — "tällähaavaa meidän on hiukan puheltava vakavammista asioista".

"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen toisen käyttämää äänenpainoa.

"No, sir, mitä siihen tulee — nimenne lienee Brown?" sanoi Glossin.

"Ja entä sitten, sir?"

Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"

"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja tyytymättömämpänä.

"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen teidät kuninkaan nimessä!"

Samassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen tarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe hän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi lyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä turvallisen matkan päähän tuijottelemaan.

"Ottakaa huomioon", huusi hän, "ettei aikomuksenani ole vastustaa laillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen vangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön yksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän, mistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään."

Glossin antoi erään apurinsa näyttää vangitsemiskäskyn Vanbeest Brownia vastaan, jota syytettiin Charles Hazlewoodin tahallisesta ja ilkimielisestä pahoinpitelystä, tappamisen aikeissa, kuin myöskin muista rikoksista ja pahoista teoista, määräten hänet pidätettynä tuotavaksi lähimmän viranomaisen tutkintoon. Kun paperi oli pätevä ja tapaus eittämätön, heitti Bertram aseensa maahan ja antautui oikeudenpalvelijain huostaan, jotka äskeistä arkailuansa vastaavalla innolla olivat kytkeä hänet rautoihin, vedoten hänen osottamaansa voimaan ja ketteryyteen tuollaisen ankaruuden puolustukseksi. Mutta Glossinia hävetti tai pelotti sallia tätä tarpeetonta häväistystä, ja hän käski kohdella vankiansa kaikella sillä säädyllisyydellä ja arvonannollakin, mikä hänen varmaan vartioimiseensa soveltui. Hän ei sentään rohjennut viedä vankia omaan taloonsa, missä olisi voinut herätä taaskin uutta muistelua, ja kun hänen samalla teki mieli verhota omia toimenpiteitään toisen henkilön arvoaseman pyhityksellä, määräsi hän vaununsa — sellaiset oli hän hiljakkoin hankkinut — toimitettavaksi lähtökuntoon. Sillävälin oli virvokkeita tuotava vangille ja oikeudenpalvelijoille, jotka saivat marssia erääseen vanhan linnan huoneeseen odottamaan, kunnes syytettyä päästäisiin kuljettamaan viranomaisen luo tutkittavaksi.

42 luku.

KAKSI RAUHANTUOMARIA.

Hevosia valjastettaessa oli Glossinilla sepitettävänä kirje, jonka sommittelu ei vähäistä aikaa vaatinutkaan. Se oli osotettu hänen naapurilleen, joksi hän tätä mielellään nimitti, Hazlewoodin paronetille[50] Sir Robert Hazlewoodille, piirikunnassa aikoinaan mahtavan suvun päämiehelle, joka Ellangowanien aletessa oli vähitellen paljonkin perinyt suvun entistä arvoa ja vaikutusvaltaa.

Suvun nykyinen edustaja oli vanhanpuoleinen mies, höperön viehättynyt omaan perheeseensä, jota oli ainoastaan poika ja tytär, ja täydelleen välinpitämätön koko muusta ihmiskunnasta. Hän oli muuten yleisissä puuhissaan tarkoin kunniallinen, syystä että pelkäsi maailman moitetta, ja paremmasta vaikuttimesta oikeudentuntoinenkin. Ylenmäärin itserakkaana ylpeili hän suvustaan ja pöyhkeili sen mahtavuutta, etenkin sitte kun oli äskettäin perinyt erään Nova Scotiankin paronetin arvon; ja hän vihasi vielä Ellangowan-suvun pelkkää muistoakin, syystä että muuan sen parooneja oli perintätarun mukaan pannut Hazlewoodien kantaisän pitelemään jalustintansa kunnes hän satulaan nousi. Yleisessä esiintymisessään hän oli mahtipontinen ja tärkeäksi tekeytyvä, tavotellen laajasanaista korupuheisuutta, joka usein kävi naurettavaksi raskaitten lauseiden väärästä jäsentelystä ja moninkertaisista määritelmistä.

Tälle arvohenkilölle Glossinin nyt piti kirjottaa sellaiseen sovittelevaan tapaan, mikä saattaisi parhaiten hivellä hänen turhamaisuuttansa ja sukuylpeyttänsä, ja näin kuului kirjelmä:

"Mr. Gilbert Glossin" (hänen teki mielensä lisätä Ellangowan, mutta ymmärtäväisyys pääsi voitolle ja hän jätti sikseen tuon alueellisen nimityksen) "saa kunnian esittää nöyrimmät tervehdyksensä Sir Robert Hazlewoodille ja ilmottaa hänelle, että hänellä on ollut onni tänä aamuna saada kiinni henkilö, joka haavotti mr. C. Hazlewoodia. Koska Sir Robert Hazlewood luultavastikin suvaitsee itse johtaa rikollisen kuulustelua, niin mr. G. Glossin toimittaa miehen viedyksi Kippletringanin majataloon tai Hazlewoodin hoviin, sikäli kuin Sir Robert Hazlewood tahtoo määrätä; ja jos Sir Robert Hazlewood sallii, niin mr. G. Glossin tulee saapuville jompaankumpaan paikkaan todisteineen ja selvityksineen, jotka hänen on onnistunut tässä katalassa jutussa kerätä."

Kirjelmää kiireellisesti viemään hän lähetti palvelijan ratsain, ja annettuaan miehelle tuokion aikaa ehtiä edelle hän käski kahden oikeudenpalvelijan nousta vaunuihin Bertramin kanssa. Itse hyppäsi hän ratsulleen ja saattoi heitä hiljalleen risteykseen, jossa Kippletringanin ja Hazlewoodin hovin tiet erkanivat. Siellä hän odotti sanansaattajansa paluuta, määrätäkseen matkansa jatkon paronetin vastauksen mukaan. Puolisen tunnin kuluttua toi palvelija seuraavan vastauskirjelmän, taiteltuna sievästi ja varustettuna Hazlewoodien vaakunalla, jossa kilvestä riippui novascotialainen aatelismerkki.

"Hazlewoodin Sir Robert Hazlewood vastaa mr. G. Glossinin tervehdykseen ja kiittää häntä hänen Sir Robertin perheen turvallisuutta koskevassa asiassa näkemästänsä vaivasta. Sir R. H. pyytää, että mr. G. G. hyväntahtoisesti toisi vangin Hazlewoodin hoviin kuulusteltavaksi, muine todisteineen ja selvityksineen, joita hän mainitsee. Ja asian päätyttyä pyytävät Sir R. ja Lady Hazlewood hänen seuraansa päivälliselle, siltä varalta että mr. G. G. ei ole muuhun sitoutunut."

"Kas niin!" ajatteli mr. Glossin; "yhden sormen olen vihdoinkin saanut peliin, ja sen avulla minä tungen koko käteni. Mutta minun täytyy ensin suoriutua tästä viheliäisestä nuoresta miekkosesta. Luullakseni saan ohjailluksi Sir Robertia. Hän on typerä ja mahtipontinen, ja arvatenkin on valmis sekä kuuntelemaan selittelyäni asian oikeudellisesta puolesta että omaksumaan ansiokseen tämän perusteella toimimisen kuin omasta alotteestaan tapahtuvana: Siten saan olluksi todellisena virkavallan käyttäjänä, ilman sen ilkeätä vastuuta."

Hänen näissä toiveissa ja odotuksissa mieltänsä elvytellessään lähestyivät vaunut Hazlewoodin hovia vanhojen tammien uljasta puistokujaa myöten, joka kätki vanhan luostaria muistuttavan päärakennuksen. Se oli iso ja eri aikakausina rakenneltu. Osa oli tosiaan ollut prioriluostarina, jonka lakkautuksen jälkeen, Maria kuningattaren aikaan, suvun kantaisä oli kruunulta saanut lahjaksi talon ja ympäröivät tilukset. Se sijaitsi miellyttävällä paikalla, avarassa hirvipuistossa, ennen mainitsemamme joen äyräällä. Jylhä, juhlallinen ja hiukan kaihollinen ympäristö soveltui talon rakennusjärjestelmään hyvin. Kaikki näytti olevan mitä parhaassa kunnossa pidettyä ja ilmaisi omistajan varallisuutta ja arvoa.

Mr. Glossinin vaunujen pysähtyessä pääoven edustalle tähysteli Sir Robert ikkunastaan uusia ajopelejä. Hänen ylimyksellisten tunteittensa mukaan osotti jonkun verran röyhkeyttä tässä novus homo'ssa[51] tässä mr. Gilbert Glossinissa, entisessä käräjäkirjurissa, moisten kulkuneuvojen hankkiminen laisinkaan; mutta hänen äkäänsä lievensi havainto, että vaakunavaipassa oli vain yksinkertaiset nimikirjaimet G.G. Tämä näennäinen vaatimattomuus johtui tosin vain yksinomaan vaakunatoimiston virkamiehen Cummingin viivyttelystä. Hänellä oli siihen aikaan keksittävänään ja kirjoihin merkittävänään vaakunat kahdelle Pohjois-Amerikan sota-asiamiehelle, kolmelle englantilais-irlantilaiselle päärille ja kahdelle jamaikalaiselle kauppapohatalle, joten hän oli ollut tavallista hitaampi saamaan vaakunakilpeä uudelle Ellangowanin lairdille. Mutta hänen vitkastelunsa oli Glossinille eduksi ylpeän paronetin suosion tavottelussa.

Oikeudenpalvelijain pidätellessä vankiaan jonkunlaisessa taloudenhoitajan huoneessa osotettiin mr. Glossin niin sanottuun isoon tammisaliin, pitkään suojamaan, joka oli paneilattu hyvin kiillotetuilla tammilevyillä ja koristeltu Sir Robert Hazlewoodin esivanhempien juhlallisilla muotokuvilla. Vieraalla ei ollut mitään sisäisen arvon tajuntaa vastapainoksi alhaisen syntynsä tietoisuudelle; hän tunsi alemmuutensa ja osotti syvällä kumarruksellaan ja käytöstapansa matelevaisuudella, että Ellangowanin lairdi oli täksi toviksi vaipunut entiseksi nöyräksi oikeudenpalvelijaksi. Hänen olisi kyllä tehnyt mielensä uskotella itselleen, että hän vain kohditteli vanhan paronetin ylpeyttä, kääntääkseen sen omaksi edukseen; mutta sekavia olivat hänen tunteensa, ja hän koki juuri samojen ennakkoluulojen tehoa, joita oli imartelevinaan.

Paronetti otti vieraansa vastaan alentuvaisella pöyhistelyllä, joka oli tarkotettu sekä osottamaan omaa suunnatonta ylemmyyttä että näyttämään, miten jalomielisesti ja kohteliaasti hän osasi heittää sen silleen ja alentua tavallisen keskustelun tasalle tavallisten ihmisten seurassa. Hän kiitti Glossinin huolenpitoa asiasta, joka niin likeisesti koski "nuorta Hazlewoodia", ja huomautti armollisesti hymyillen ja sukukuviin viitaten: "Tosiaan nuo kunnianarvoisat herrasmiehet, mr. Glossin, ovat yhtä kiitollisia kuin minäkin olen tässä tapauksessa, siitä työstä, puuhasta, pulasta ja vaivasta, johon olette heidän puolestaan ryhtynyt; ja olen varma siitä, että jos he kykenisivät ajatuksiansa lausumaan, yhtyisivät he, sir, minun kanssani kiittämään teitä siitä palveluksesta, jonka olette Hazlewoodien suvulle tehnyt huolehtimalla ja harrastamalla, sir, ja hommaamalla sen nuoren herrasmiehen hyväksi, joka vastaisuudessa jatkaa heidän nimeänsä ja sukuansa."

Kolmasti kumarsi Glossin, ja joka kerralla edellistä syvempään: ensin hänen edessään suorana seisovan ritarin kunniaksi, sitte tammilevyillä kärsivällisesti riippuvien hiljaisten arvoisuuksien palvomiseksi ja lopuksi ilmaistakseen arvonantoaan sitä nuorta herrasmiestä kohtaan, jonka tuli edelleen pitkittää nimeä ja sukua. Korskeata Sir Robertia ihastutti hänen osottamansa nöyryys, ja hän jatkoi armollisen tuttavallisuuden tapaan:

"Ja nyt, mr. Glossin, erittäin kelpo ystäväni, teidän tulee sallia minun käyttää hyväkseni lainopillisia tietojanne tämän asian käsittelyssä. Minä en ole paljoakaan tottunut toimimaan rauhantuomarina; se soveltuu paremmin muille herrasmiehille, joiden kotoiset ja perheasiat vaativat vähemmän alituista valvontaa, hoivaa ja hoitoa kuin minun."

Tietysti oli kokonaan Sir Robert Hazlewoodin käytettävissä, mitä vähäistä apua mr. Glossin pystyi antamaan; mutta koska Sir Robert Hazlewoodin nimi oli tiedekunnan kirjoissa mainehikkaalla sijalla, niin ei sanottu mr. Glossin rohjennut toivoa sen olevan tarpeen tai hyödyksi.

"Niin, no, hyvä herraseni, ymmärrättehän minun vain tahtovan lausua, että minä olen hieman puutteellinen tuomarintoimen jokapäiväisten yksityisseikkain käytännöllisessä tuntemuksessa. Minut tosiaan kasvatettiin asianajajaksi, ja olisin ehkä saattanut aikoinani kerskata, että olin jonkun verran edistynyt kunnallishallinnollisen lakikokoelmamme aatteellisiin, järkiperäisiin ja tietopuolisiin oppeihin. Mutta nykyisenä aikana on niin vähän tilaisuutta jalosukuisen ja varakkaan miehen kohota sille arvosijalle asianajajana, minkä seikkailijat saavuttavat, jotka ovat yhtä halukkaita ajamaan Mullikka-Matin juttua kuin maan ensimäisen ylimyksenkin, että minussa todella pian heräsi inhoa sitä alaa kohtaan. Ensimäinen pöydälleni pantu juttu todella ellotti minua. Se koski talin kauppaa sir, erään teurastajan ja erään kynttilänvalajan välillä; ja minä huomasin odotettavan, että minä rasvaisin suuni en ainoastaan heidän rahvaanomaisilla nimillään, vaan vieläpä heidän likaisten ammattiensa kaikilla erikoisilla sanoilla, puheenparsilla ja omituisilla määritelmillä. Kautta kunniani, hyvä herraseni, minä en ole sen koommin voinut sietää talikynttilän hajua."

Pahotellen, kuten hänen näkyi odottavankin, paronetin kykyjen halpamaista alentamista tuossa murheellisessa tapauksessa, mr. Glossin tarjoutui toimimaan kirjurina, apujäsenenä tai millä tavoin vain saisi enintä hyötyä tuottaneeksi. "Ja antaakseni teille silmäyksen koko juttuun, huomautan ensiksikin, ettei luullakseni käy vaikeaksi todistaa pääasiaa, eli tätä henkilöä onnettoman laukauksen ampujaksi. Jos hän sen kieltää, niin sen kaiketi voipi todistaa mr. Hazlewood?"

"Nuori Hazlewood ei ole tänään kotona, mr. Glossin."

"Mutta me voimme valallisesti kuulustaa hänen seurassaan ollutta palvelijaa", sanoi nopsa Glossin; "ja tuskinpa lurjus tosiasiaa kieltääkään. Paremminkin pelkään, että sen liian suosiollisen ja myötämielisen sävyn johdosta, jonka mr. Hazlewood kuuluu suvainneen omaksua asiata esittäessään, pahoinpitelyä voidaan katsoa tapaturmaiseksi ja vammaa vahingonlaukaukseksi, joten konna saatetaan piammiten päästää vapaalle jalalle, lisää pahaa harjottamaan."

"Minulla ei ole kunniaa tuntea sitä herrasmiestä, joka nykyään hoitaa yleisen syyttäjän virkaa", vastasi Sir Robert painavasti; "mutta minä otaksun, sir — vieläpä olen vakuutettukin siitä, että hän katsoo Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pelkän haavottamisen, vaikka varomattomuudestakin johtuneena, mainitaksemme tapauksen lievimmässä ja keveimmässä sekä suotuisimmassa kuin myöskin epätodenmukaisimmassa valossaan, rikokseksi, josta vankeus olisi liian helppo sovitus ja rangaistussiirtolaan lähettäminen ansaitumpi".

"Todellakin, Sir Robert", takasi hänen yksimielinen lakiveljensä, "olen täydellisesti teidän kannallanne; mutta oli miten olikaan, olen huomannut edinburghilaisten lakimiesten, vieläpä kruunun viranomaisten pitävän kunnianansa välinpitämätöntä oikeudenkäyttöä, ottamatta lukuun arvoa ja sukua; ja minä pelkäisin —"

"Mitä sanottekaan, sir, ottamatta lukuun arvoa ja sukua? Lausutteko hyväsukuisten ja kunnollisen lainopillisen kasvatuksen saaneiden miesten voivan kannattaa tuota oppia? Ei, sir; jos kadulla varastettu rahtunen määritellään pelkäksi näpistelyksi, mutta korotetaan pyhyydenloukkaukseksi, kun rikos tapahtuu kirkossa, niin samatenpa yhteiskunnan oikeudenmukaisten arvoasteiden perusteella vahingontuottamuksen syyllisyys lisääntyy sen henkilön arvon mukaan, jolle se on tehty, toimitettu tai tuotettu, sir."

Glossinilta sai myöntymykseksi syvän kumarruksen tämä selitys ex cathedra, mutta hän huomautti kaikkein pahimman varalta, siinä tapauksessa että hänen vihjaamiaan luonnottomia oppeja toden teolla puollettaisiin, "lain saaneen toisenkin pidäkkeen mr. Vanbeest Browniin".

"Vanbeest Brown! sekö on miekkosen nimenä! Hyvä Jumala! Että Hazlewoodin nuoren Hazlewoodin pitikin joutua hengenvaaraan, saada oikeanpuolinen solisluu melkoisesti ruhjoutuneeksi ja sijoiltaan pois, sekä useita isoja raehauleja juuttuneiksi akromion-kudokseen, kuten perhelääkärin selonteko nimenomaan lausuu, ja syyllisenä sitten on kaiken maailman retku nimeltä Vanbeest Brown!"

"Niinpä tosiaan, Sir Robert, sellaista ajatusta on tuskin mahdollinen sietääkään; mutta pyytäen tuhannesti anteeksi, että jatkan sanottavaani, saman niminen henkilö on näiden paperien mukaan" (ottaen esille Dirk Hatteraickin lompakon) "sen salakuljetusaluksen perämies, jonka miehistö Woodbournessa teki niin suurta väkivaltaa, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, että tämä on sama yksilö. Senhän sentään teidän terävä arvostelukykynne helpostikin saa selville."

"Sama täytyy hänen varmasti olla, hyvä herraseni — olisi loukkaus alhaisintakin rahvasta kohtaan otaksua, että sen keskuudesta löytyisi kaksi henkilöä tuomittuina kantamaan niin iljettävää nimeä kuin Vanbeest Brown on."

"Totta, Sir Robert; aivan eittämättömästi; siitä ei voi olla epäilyksen varjoakaan. Mutta te näette edelleen, että tämä seikka selittää miehen hurjan menettelyn. Te, Sir Robert, huomaatte hänen rikoksensa vaikuttimen — te, sanon, huomaatte sen vaikeudetta, kääntäessänne mielenne tutkintoon. Minä puolestani en voi olla epäilemättä pääpontimeksi kostoa siitä uljuudesta, jolla mr. Hazlewood kuuluisten esi-isiensä kaikkea kuntoa osottaen puolusti Woodbournea tältä roistolta ja hänen rikollisilta kumppaneiltaan."

"Minä tutkin sitä, hyvä herra Glossin", vastasi oppinut paronetti. "Kuitenkin jo nytkin rohkenen arvailla omaksuvani sen ratkaisun eli selityksen tähän arvotukseen, ongelmaan tai pulmaan, jonka te siten olette jossakin määrin pannut alulle. Niin, kostoa sen on täytynyt olla — ja, taivaan vallat, kenen hautomaa ja ketä vastaan? — Vanbeest Brownin hautomaa, pohtimaa ja harkitsemaa Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan, ja hänen kätensä osittain toimeenpanemaa, täyttämää ja toteuttamaa! Nämä ovat todellakin kamalia aikoja, arvoisa naapuri" (tämä puhuttelusana ilmaisi nopeaa edistymistä paronetin suosiossa), "aikoja, jolloin yhteiskunnan pylväät järkkyvät mahtavia perustojansa myöten, ja se arvoasema, joka ikäänkuin muodostaa sen korkeimman sulon ja kaunistuksen, sekaantuu ja hämmentyy rakenteen halvempiin aineksiin. Voi, hyvä mr. Gilbert Glossin, minun aikoinani, sir, miekkojen, pistoolien ja moisten kunniallisten aseiden käyttö oli ylimystön ja aatelin pidättämä itselleen, ja alhaison kiistat ratkaistiin luonnon heille antamilla aseilla tai lähimmästä metsästä hakatuilla, taitetuilla tai veistetyillä kartuilla. Mutta nyt, sir, talonpojan kursittu tallukka kahnaa hovilaisen vereslihaa. Alemmilla kansankerroksilla on riitansa, sir, ja kunniakysymyksensä ja kostonsa, jotka niiden mukamas pitää toimittaa kuolettavaan ratkaisuun. Mutta kestääpä tuo minun aikani — tuotakoon sisälle se Vanbeest Brown, tehdäksemme hänestä lopun ainakin toistaiseksi."

43 luku.

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA.

Vanki tuotiin nyt noiden kahden arvoisan tuomarin eteen. Osittain muutamien omantuntonsa pistoksien takia, osittain varovaisesta päätöksestään antaa Sir Robert Hazlewoodin olla koko tutkinnon näennäisenä toimittajana, katseli Glossin pöytään ja hääräili juttua koskevien paperien lukemisessa ja järjestelemisessä, tuon tuostakin vain teatterikuiskaajan tavoin heittäen mukaan taitavan vihjaussanan, milloin näki puuhakkaana esiintyvän tuomarin olevan pikku ohjauksen tarpeessa. Sir Robert Hazlewood puolestaan yhdisti onnellisesti tuomarin yksivakaisuuden ja ikivanhan suvun paronetin arvoon kuuluvan henkilöllisen ylevyyden.

"Noin, konstaapelit, antakaa hänen seistä siinä alipäässä pöytää. — Olkaa hyvä ja katsokaa minua kasvoihin, sir, ja korottakaa äänenne vastatessanne kysymyksiin, joita teille teen."

"Saanko ensiksi kysyä, sir, kuka se ottaa vaivakseen minua kuulustella?" tiedusti vanki; "sillä ne kunnialliset herrasmiehet, jotka toivat minut tänne, eivät ole suvainneet antaa minulle siitä seikasta mitään tietoa".

"Ja sanokaahan, sir", vastasi Sir Robert, "mitä on minun nimelläni ja asemallani tekemistä kysymysten kanssa, joita aion teille asettaa?"

"Kenties ei mitään, sir", vastasi Bertram; "mutta se saattaa melkoisesti vaikuttaa minun taipuvaisuuteeni niihin vastaamaan".

"No, niin, sir, suvaitkaa tietää olevanne Hazlewoodin Sir Robert Hazlewoodin ja toisenkin tämän piirikunnan rauhantuomarin edessä — siinä kaikki."

Kun tämä ilmotus tehosi vankiin vähemmän hölmistyttävästi kuin Sir Robert oli odottanut, ryhtyi hän kuulusteluunsa yhä suurempaa nurjamielisyyttä tutkittavaansa kohtaan tuntien.

"Onko nimenne Vanbeest Brown, sir?"

"On", vastasi vanki.

"Hyvä; ja mikä on meidän edelleen merkittävä teidän olevan, sir?" kysyi tuomari.

"Hänen majesteettinsa —:nnen ratsuväkirykmentin kapteeni", vastasi Bertram.

Paronetin korvat ottivat tämän tiedon kummastuen vastaan; mutta hänen rohkeuttaan virkisti Glossinin epäuskoinen katse ja jonkunlainen halveksivaa oudostelua ilmaiseva huudahdusmaisen vihellyksen hiljainen äännähdys. "Luulenpa, ystäväni", sanoi Sir Robert, "että löydämme teille vaatimattomamman arvonimen ennen kuin eroamme".

"Jos löydätte, sir", vastasi hänen vankinsa, "niin alistun kernaasti mihin tahansa rangaistukseen, jota sellaisen petoksen katsotaan ansaitsevan".

"No, sir, saammepa nähdä", pitkitti Sir Robert. "Tunnetteko Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia?"

"En ole nähnyt herrasmiestä, joka minulle on ilmotettu sen nimiseksi, useammin kuin kerran, ja pahottelen sen sattuneen hyvin epämieluisissa olosuhteissa."

"Tarkotatte siis myöntää", sanoi paronetti, "tuottaneenne Hazlewoodin nuorelle Hazlewoodille sen vamman, joka uhkasi hänen henkeänsä, melkoisesti ruhjoi oikeanpuolista solisluuta ja upotti, kuten perhelääkäri selittää, useita järeitä hauleja akromion-kudokseen?"

"Minä voin ainoastaan sanoa", vastasi Bertram, "olevani yhtä tietämätön kuin pahoillanikin nuoren herrasmiehen kärsimästä vauriosta. Kohtasin hänet kaidalla polulla kahden naisen ja palvelijan kanssa kävelemässä, ja ennen kuin saatoin heitä sivuuttaa tai puhutella, otti tämä nuori Hazlewood haulikkonsa palvelijaltaan, tähtäsi minua ja mitä korskeimmalla äänellä käski minun peräytyä. Minä en ollut halukas alistumaan hänen käskettäväkseen enkä jättämään hänen haltuunsa omaksi vahingokseni välinettä, jota hän näytti taipuisalta niin äkkipikaisesti käyttämään. Sen vuoksi kävin hänen kanssaan rinnusteluun, riistääkseni häneltä aseen, ja juuri kun olin siinä onnistumaisillani, laukesi pyssy tapaturmaisesti, ja mielipahakseni sekä silloin että sittemmin toimitti se nuorelle herrasmiehelle ankaramman kurituksen kuin olisin suonut. Ilomielin olen kuullut, ettei vamma kuitenkaan osottautune enemmäksi kuin hänen aiheeton hullutuksensa ansaitsi."

"Ja siis te tunnustatte, sir", sanoi paronetti loukkaantunutta arvokkuuttaan pöhistyen, "että teidän tarkotuksenanne, sir, ja aikomuksenanne, sir, ja hyökkäyksenne todellisena päämääränä ja sisältönä, sir, oli riistää Hazlewoodin nuorelta Hazlewoodilta hänen pyssynsä, sir, eli haulikkonsa, luikkunsa tai miksi tahansa sitä suvainnettekaan sanoa, sir, valtamaantiellä, sir? Luullakseni tämä riittää, arvoisa naapurini! Nähdäkseni hänet on säilytettävä syytteeseen pantavaksi?"

"Te osaatte sen verrattomasti parhaiten arvostella, Sir Robert", sanoi Glossin kielastelevimmalla äänellään; "mutta jos saan ottaa vapauden huomauttaa, oli jotakin puhetta noista salakuljettajista".

"Aivan oikein, se on totta, sir. — Ja sitä paitsi, sir, te, Vanbeest Brown, joka nimitätte itseänne Hänen Majesteettinsa palveluksessa olevaksi kapteeniksi, ette ole sen parempi ettekä pahempi kuin salakuljettaja-aluksen perämies-roikale!"

"Tosiaankin, sir", tokaisi Bertram, "te olette vanha herra ja jonkun kummallisen harhaannuksen vallassa, muutoin suuttuisin teille kelpo tavalla".

"Vanha herra, sir! kummallisen harhaannuksen, sir!" kertasi Sir Robert punehtuen kiukusta. "Minäpä väitän ja vakuutan — Mitä, sir, onko teillä mitään papereita tai kirjeitä, jotka voivat vahvistaa ottamanne arvon, aseman ja toimen?"

"Ei tällähaavaa, sir", vastasi Bertram; "mutta postitse piankin —"

"Ja kuinka te, sir", jatkoi paronetti, "jos olette Hänen Majesteettinsa palveluksessa toimiva kapteeni, kuinka te satutte matkustelemaan Skotlannissa ilman suosituskirjeitä, virkapapereita, matkatavaroita tai mitään arvoonne, asemaanne ja säätyynne kuuluvaa?"

"Sir", vastasi vanki, "onnettomuudekseni rosvottiin minulta vaatteeni ja matkatavarani".

"Ahaa, te siis olettekin se mies, joka otitte kyydin Kippletringaniin, pujahditte tiellä kyytipojalta piiloon ja lähetitte kaksi apurianne pieksemään poikaa ja noutamaan matkatavarat?"

"Minä olin, sir, mainitsemallanne matkalla, olin pakotettu astumaan kärryiltä lumeen ja eksyin yrittäessäni löytää tietä Kippletringaniin. Majatalon emännältä kyllä kuulette ensi työkseni tiedustelleeni poikaa, seuraavana päivänä sinne saapuessani."

"Sallikaakin minun siis kysyä, missä vietitte yön — ettehän kai lumessa? Senhän ette olettane kelpaavan, tai käyvän täydestä, saavuttavan uskottavuutta ja jäävän vastaanväittämättömäksi?"

"Pyydän saada", vastasi Bertram muistaen mustalaisvaimon ja hänelle antamansa lupauksen, "pyydän saada kieltäytyä vastaamasta siihen kysymykseen".

"Sitäpä ajattelinkin", huomautti Sir Robert. "Ettekö sitä yötä ollut Derncleughin raunioissa? — Derncleughin raunioissa, sir?"

"Olen teille sanonut, etten aio siihen kysymykseen vastata", vastasi Bertram.

"No, sir, syytteeseen siis vain, sir", sanoi Sir Robert, "ja ensiksikin vankilaan, sir, siinä kaikki, sir. — Silmätkää hyväntahtoisesti näitä papereita; oletteko te niissä mainittu Vanbeest Brown?"

Glossin oli papereihin pujautellut muutamia Bertramille todella kuuluvia, joita oikeudenpalvelijat olivat löytäneet vanhasta holvihuoneesta, missä hänen matkalaukkunsa oli pengottu.

"Jotkut näistä papereista", selitti Bertram niitä katsellessaan, "ovat minun; ne olivat salkussani silloin kun se varastettiin kyytikärryistä. Ne ovat vähäpätöisiä muistiinpanoja ja nähdäkseni huolellisesti valikoittuja sellaisina, jotka eivät anna mitään todistetta arvostani tai yksilöllisyydestäni; sen olisivat monet muut paperini saattaneet täydellisesti selville. Sekaan on pantu laivatilejä ja muita papereita, jotka näkyvät kuuluvan toiselle saman nimiselle henkilölle."

"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen", ihmetteli Sir Robert, "että tässä maassa on samalla kertaa kaksi teidän peräti harvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?"

"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori Hazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla. Ja vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että tämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin —"

Glossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja sekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen Sir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja hievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime huomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa paisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja neuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa solvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja arvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan verkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.

"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia voidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu konstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta otettiin tänä aamuna pois — hänen muuten käyttäessään sitä laillisen pidätyskäskyn vastustamiseen — on lyömämiekka, jonka hän menetti poliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä hyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan", hän lisäsi, "soisi teidän tekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy nuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa".

"Senkin kysymyksen, sir", sanoi Bertram, "minä jätän vastauksettomaksi".

"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin luvalla", kielasteli Glossin. "Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs. Mac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja ja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette oikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia harvinaisuuksia?"

"Te, sir, mr. Vanbeest Brown, kuulettehan, sir, mitä teiltä kysytään?"

"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen", selitti Bertram.

"Pelkäänpä siis, sir", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi haluamaansa huippuun, "että velvollisuutemme pakottaa meidät allekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn".

"Kuten tahdotte, sir", huomautti Bertram; "varokaa kuitenkin, mitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen Majesteettinsa —:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut Intiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä mainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on nyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla Kingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne alistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja Nottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja. Tai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja —"

"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir", keskeytti Glossin, alkaen peljätä, että Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka olisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi pitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, "mutta eikö ole lähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?"

"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään tietävät", vastasi vanki. "Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen lampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä minusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin kertonut."

"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!" virkkoi Glossin; "hän kai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan herkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings