SISÄLLYS: (continued 4)

Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden — sellainen on hirmuisen miehen hirmuinen nimi —, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.

En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa, mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä kiusasi suuriluuloinen Cicipici; — tällä tavoin on hänen nimensä kirjotettava, eikä Chichipichi — näet minusta jo asiantuntijan sukeutuvan.

Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen piti minua lupaavana oppilaana.

Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut — ei sen näyttelijän kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä, tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen — se on herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.

Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon, kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.

Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni, pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan. Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä piilevän hänen vaitiolossaan.

Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan, koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla. Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa todellisissa vastuksissa. Mutta noitahan niin harvoin sattuu ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa. Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa — ei vähän vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla opettajallaan.

Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa (sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.

Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään, kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö — varmastikin hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös, eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.

Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa, shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä; ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin inhimillisen olennon harrastusta — edes inhan pappihirviönkään, sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!

Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan — saat uskoa, Matilda, että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän — kun, katso, vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.

Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.

No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen, katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli häpeissään.

Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä. Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä puuhasi piirustelussaan.

Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu, eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota kynttilät valaisivat, — sillä huone on tilava ja vanhanaikainen, monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.

'Onko shakki hyvin mieltäkiinnittävää peliä, isä?'

'Niin sanotaan', minulle suurtakaan huomiota suomatta.

'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'

Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla. Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on miss Bertram, sir?'

'Mistä minä tietäisin, miss? Suunnilleen sinun ikäisesi kai.'

'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä… Isä hoi, entä jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja aina!'

'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.

'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir — minä en missään nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'

'Miksi sitte puhut kuten hupelo?' virkahti isäni.

'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin — jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi —'

Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että leikittelin hänen tunteillaan.

'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä, syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi. Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi, että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo on kokenut.'

Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen turkkilaispäitä nimikorteille — sainkin totta tosiaan syntymään oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana — ja rimputtelen onnetonta klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.

Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei — se olisi hänen kaikkia periaatteitaan vastaan — en luule, että hän avaisi minulle osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos ikkunastani huomenna. — Millaisen puheentavan olenkaan antanut livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi, Matilda, ja laskin leikkiä.

Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.

Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi edistää varsinaista huikentelevaisuutta.

Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista — taruja ritareista, kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä, tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä —, kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen kuuluu.

Sinä olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren, joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja salaperäisiä opintojaan…

Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram, jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.

Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa, hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly — hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme."

30 luku.

WOODBOURNEA PIIRITETÄÄN.

"Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi, kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana, rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.

Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä, ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt heistä villejä uskalikkoja.

Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut. Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.

Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.

Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan velvollisuuksissaan.

Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti, ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan pamahtaessa mestari — kuten häntä nimitetään — huudahti 'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa. Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää, varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.

Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä meidät syrjään vaaran tieltä — kellariin, luullakseni — mutta meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.

Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä, vieraat mukaan laskettuina.

Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi. Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa nurmikollemme.

Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin, silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.

He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.

'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät', sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat; mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.

'Ja kuka on teidän luutnanttinne?' kysyi vastaan isäni.

'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.

'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'

Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti. Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia, nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi: 'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood, tähdätkää lähettiä!'

Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme havainneet heidän kärsineen.

Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta. Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.

Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä, että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu salametsästäjänä ja salakuljettajana.

Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.

Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu; mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.

Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.

Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä huolestumista oma ystävättäresi

Julia Mannering."

31 luku.

ONNETON LAUKAUS.

"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin eilen keskeytin, rakkahin Matilda.

Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun, mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.

Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli, aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.

Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.

Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa. Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia, joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei huvittelijain kovaksi tallaama polku.

Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.

Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina, reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava, tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin noiden pikku pulien takia.

Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen, toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat kiemurtamispalkinnosta, — tärkeästäkin kunniasta, jos sekä pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa meille kumpaisellekin.

Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää — mutta haperaa risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava se on — minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän sydäntäsärkevään onnettomuuteen.

Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta — ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä tien polvekkeessa!

Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni. Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä tuon tai tämän neidin nähden.

Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän kaatui paikalla.

En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä, eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin aseistetuksi mieheksi.

Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.

Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin? Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän turman tuottanut.

Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia. Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja huomioista.

Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti, joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.

Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille — mutta hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?

Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda — mutta milloin olet toisin tehnytkään? — kuitenkin jälleen, kirjota minulle pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa, että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa, ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.

Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä. Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.

Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!

Julia Mannering."

32 luku.

MR. GLOSSIN KUNNOSTAUTUU.

Innokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja haavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin, entinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen arvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden vaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen verran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä puuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai hillittömään rakkauteen.

Totuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa vähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen hyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja eivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi entisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut olla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden seurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.

Häntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa, joista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa syrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä vastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus, sillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia, joilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen alhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin kehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista Ellangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä taholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen turhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen puolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään kolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.

Kipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin verratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr. Mac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa alempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja hitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle varallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa kaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.

Sisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt mieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi, mutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi kohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja nousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi anteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää vihattua käyttäytymistä.

Hän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja kohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia, joissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä vähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä, maalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen neuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä ja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet merkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken. Kenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa ovela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten keskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:

kaikille kielenä räikän.

Eversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut Hazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta tilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy tuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin saanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain että laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla alalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä väleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella oli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena neuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.

Mutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon, kuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat ne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa näyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen nykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa ystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan. Entinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen nähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä häntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien yksityispyyteittensä edistämiseksi.

Eversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen puolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki kovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa vanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja lopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn rikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi ja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan sijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten hänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin vapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen virkatoimintansa.

Noin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena alempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin saadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita siitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten saada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia. Hän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti henkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien tuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai kaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.

Mutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina. Alempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen mitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa, että Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli kohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa. Sinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa tuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.

Lukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa saanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui vierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan tervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:

"Virkistävä pakkasaamu, mrs Mac-Candlish."

"Kyllä, sir; kelpaahan sää", vastasi emäntä nuivasti.

"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä päivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?"

"Luulen — taitavat niin tehdä, sir — tavallisuuden mukaan" — (huoneesta lähtemäisillään).

"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish — kas, teilläpä on tuima kiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio hullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä."

"Ei kai, sir; arvokkaiden herrasmiesten klubi."

"Niin, oikein", sanoi Glossin, "tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa jotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen homma".

Kuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen, ei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan, käsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se menestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan arveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen aivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.

"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee väkeä riittänyt?"

"Kyllähän, sir, — mutta minua luulemma kaivataan tarjoilupuolella."

"Ei, ei, — viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan tuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta miestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?"

"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa — en koskaan pidä sillä lukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat mittaa."

"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä, mrs. Mac-Candlish? — ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies oli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu yllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora nenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita — tottahan voitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?"

"Hyväinen aika, sir", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään turhiksi hänen tiedustelunsa, "en voi ruveta vaivaamaan päätäni sellaisella asialla — tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin tehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä taikkapa neniäkään".

"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin huomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden epäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan — ja jos kieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät valalle."

"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] — me olemme aina käyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me kylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa, mikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa — mutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan olen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä, katsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille — varsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja ystävättömänä kulkenut seutumme kautta."

"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun ilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne Charles Hazlewoodia."

"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei, jos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys tullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä sanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui nuorta Hazlewoodia — mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin! Tämä on kai vain teidän metkujanne — en voi sellaista ajatella noin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia kepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen jäljilleen."

"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish; mutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia, ja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän vierastanne."

Hän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin huolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen katseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään kyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.

"No niin, niinpä niin", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, "koska asia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston! Mutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan nähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä säveämpää ja näpsempää nuorukaista — ajattelin häntä johonkin pulaan joutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön — ampuakin Charles Hazlewoodia — ja nuorten neitosien nähden, viattomien poloisten! Minä hylkään hänet."

"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon edellä?"

"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli sellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden, sen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän olutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet juomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista hän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön matkustettuaan — joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän osaan nyt sanoa."

"Saitteko sattumalta hänen nimeään tietoonne?"

"Sainhan kuin sainkin", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan tietojaan kuin äsken niitä salaamaan. "Hän sanoi olevansa Brown nimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo, mustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa — niin, niin, sano minulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin, sir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti ja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole mitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku kehotuspalkkio kekrimaanantaina —"

Tässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa kerkeän emännän takaisin tolalleen.

"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee tiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch Creeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne päivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan — vaikka minä häntä niin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja kupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee, mr. Glossin — ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui mielessään — mr. Charles-poloisen ampuminen!"

Mr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea kummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty henkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.

"Totta tosiaan, hän antoi käärön — pienen käärön minun talteeni, ja hopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli tusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa — ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34] marssimaan, riiviölle!"

Mr. Glossin pyysi kääröä nähdäkseen, mutta tässä viivytteli emäntä.

"Enpä tiedä — tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa — mutta kun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on siitä vastuussa — mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin, ja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr. Glossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden — tai vielä parempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni Bearcliffin käsiin — se tekisi mieleni keveäksi — enhän minä mitään muuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin."

Mrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama epäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni Bearcliffin puhelemaan "siitä konnasta, joka oli ampunut mr. Charles Hazlewoodia". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun tuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut Kilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa palvellessaan.

Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön; siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.

Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.

Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin Vaakunassa.

"Mille tolalle käännyitte puheissanne?" kysyi Glossin.

"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain painallettiin suoraan kohti rantaa."

"Mutta mistä te puhelitte?"

"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva ja umpimielinen henki.

"Mutta mitä kysymyksiä?" tivasi Glossin.

"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa, joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."

"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?" jatkoi kuulustelija.

"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy Bertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin — ne nuoren Hazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä."

"Ja mitä hänelle heistä kerroitte?" kysyi Glossin.

"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy Bertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus — ja tuo toinen on miss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa naimisiin — tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia maalaisrupatuksiammehan me vain — hän oli kovasti suorasukainen mies."

"No, mitä sanoi hän vastaukseksi?"

"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko naimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille solmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen tosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas serkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan Jeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen emännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi olla luultavampaa."

"Ja mitä sanoi vieras tuon kuultuaan?"

"Mitäkö?" kertasi kyytimies; "ei yhtikäs mitään hän sanonut — tuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi ne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua sanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät mainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty — ja sitte hän pyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen istutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty."

"Ajatelkaas", päivitteli mrs. Mac-Candlish, "kuinka kova sydän siinä on täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen neidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!"

"Hoo, mrs. Mac-Candlish", sanoi Glossin, "kyllä sellaisia tapauksia tiedetään — tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli suloisinta".

"Jumala meitä armahtakoon!" huokasi diakoni Bearcliff; "me olemme heikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi: 'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'"

"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset", haastoi Jabos, jonka kovapäinen ja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan silloin kun muut harhaan hosuivat, "kuulkaasta nyt, kyllä te sentään voitte olla erhetyksissä — en minä ikinä usko, että mies hautoisi toisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin metsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin kookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen nahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei muuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle — ei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan parhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta ostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä ei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani ruokkimaan." Ja hän läksi.

Hänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs. Mac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään aseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. "Ei mitään", vakuuttivat he, "muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan".

"Todellakin", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä tätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin arvonnousun, "tämä on sentään vain epätietoinen juttu — sillä eihän ole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi lähtenyt tappeluun".

Glossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan töykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia käsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin hintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs. Mac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän kestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin Vaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi puolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun lopulla hommannut sijaisekseen.

"Kas vain", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan tarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, "paha ei ole niin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan sellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee."

"On, onpa vainenkin, diakoni", vastasi emäntä; "ja sentäänkin ihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen kaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni, ei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva siihen on lyöty."

"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä", sanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; "mutta tämä on oikea puolikruununen kumminkin".

33 luku.

MR. GLOSSIN NÄKEE PAHOJA UNIA.

Glossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa heruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli hän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä saanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet kävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän mustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi Julia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa esiintymisensä aiheuttaman riidan.

Glossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien ja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja menestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja Manneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa jättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen terävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.

Hyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli palvelijainsa hätäisesti julistavan, että "varkaanottaja Mac-Guffogilla ja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä odottamassa teidän arvoisuuttanne".

Hän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. "Lähettäkää kirjurini oitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon karttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja työntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen — asettakaa tuoli mr. Scrow'lle. — Scrow" (kirjurille, tämän tullessa vastaanottohuoneeseen), "ottakaahan esille Sir George Mackenzien 'Rikoksista', selatkaa auki osasto Vis Publico et Privata ja taittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta. Auttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja käskekää tuoda vanki tänne — kyllä minä hänestä tolkun otan — mutta laittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. — No, Mac-Guffog, mistä sen veikaleen löysitte?"

Mac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin härän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti kieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa tarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja merkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä ajatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.

"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan, mistä teidän arvoisuutenne puhui — jota se muija pitää, minkä teidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo, 'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja Ellangowanista?' — 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos lupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen arvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan —'"

"No, no", tokaisi Glossin, "ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin; lyhyimmästä tärkeimpään kertokaa".

"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota minä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle."

"Kuka?"

"Hän!" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä vartioitiin. "Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä päättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein — arvelin siis paraaksi puhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati pysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja sitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän hengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa — ja sitte hän yritti — ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja Vainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet koreasti kuin karitsan — ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja on veres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne suvaitsee kysyä."

Ihmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko sai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.

"Eikö hänellä ollut aseita?" kysyi tuomari.

"Oli, oli, eiväthän ne koskaan rätisijöittä ja huitojitta liiku."

"Papereita?"

"Tämä mytty", ojentaen likaisen lompakon.

"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä." Oikeudenpalvelija poistui huoneesta.

Heti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa tuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli harteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti hieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän kuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien mittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina ja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen kiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma lyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet hänelle aistiensa täydellisen hallinnan.

Arvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti toinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta tuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän keskeytti äänettömyyden.

"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle rannikolle joitakuita vuosia."

"Vierasko?" vastasi toinen; "vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli minut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt".

"Tuo ei kelpaa, hra kapteeni."

"Sen pitää kelvata, hra tuomari — sapperment!"

"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä", kysyi Glossin, "siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään muistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?"

"Kukako bin minä? — donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson, Cuxhavenista — mitäs minä mukamas bin?"

Glossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja ja latasi ne julkisen huolellisesti. "Voitte vetäytyä poikkeen", hän huomautti kirjurilleen, "ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow — mutta odotelkaa porstuassa kuulon kantamilla".

Kirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta antautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan, vaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta Glossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.

Tuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa vastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski pistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:

"Te olette Dirk Hatteraick Flushingista, niinhän?"

Vanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan. Glossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen nähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui jälleen ja kertasi kysymyksensä:

"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in kapteeni, ettekö olekin?"

"Tuhannen jeeveliä! — ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?" vastasi vanki.

"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa, missä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte", huomautti Glossin kylmäkiskoisesti.

"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla tavoin puhuu!"

"Mitä? Aseettomana ja raudoissa — eivät suuret sanat suuta halkaise, kapteeni!" vastasi Glossin ivallisesti. "Mutta pöyhkeily ei auta, kapteeni — tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku tapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä."

Hatteraickin katsanto synkkeni yöksi.

"Minulla puolestani", pitkitti Glossin, "minulla ei ole mitään erityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa — mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni — lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla Edinburghiin".

"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?" sanoi Hatteraick hiljaisemmin ja nöyremmin. "Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä."

"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick", vastasi Glossin suurellisesti, "etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain vaivastani".

"Vaivastanne? Vaitiolostanne, tarkotatte."

"Se oli tavallinen liikeasia", selitteli Glossin, "ja minä olen joku aika takaperin peräytynyt liikealalta".

"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada teidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä tolaa", vastasi Dirk Hatteraick. "Katsokaas, mies, jeeveli minut korjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja kertoa jotakin teihin kuuluvaa."

"Pojasta?" kysäisi Glossin kiihkeästi.

"Ja, mynheer", vastasi kapteeni tyynesti.

"Hän elää, niinkö?"

"Yhtä sitkeästi kuin te tai minä", takasi Hatteraick.

"Taivasten tekijä! Mutta Intiassahan?" huudahti Glossin.

"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne", selitti vanki.

"Mutta, Hatteraick, se — jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko — se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa teidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee — se tuottaa mitä pahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon teille."

"Minä sanon teille", vastasi merikarhu, "ettei se tuhoa ketään muuta kuin teidät — sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani siitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki".

"Perhana!" noitui tuomari kärsimättömästi, "mikä teidät hullaannuttikin tälle rannikolle takaisin tulemaan?"

"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin jutun homehtuneen ja hautautuneen", vastasi arvoisa laivuri.

"Malttakaas — mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle — mutta eikö teitä voitaisi matkalla pelastaa — totta tosiaan — sana luutnantti Brownille — ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."

"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville — Brown on kylmänä — ammuttu — arkkuun pantu, hyvä mies — paholainen on korjannut hänen luunsa."

"Kuollut? — ammuttu? Woodbournessa kai?" kysyi Glossin.

"Ja, mynheer."

Glossin vaikeni — mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen otsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti kierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen. "Tulisi tuho", aprikoitsi Glossin itsekseen, "ehdoton tuho, jos perillinen ilmestyisi esille — ja mikä saattaisikaan sitten olla seurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta on kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin… Kuulkaahan, Hatteraick; en voi päästää teitä vapaaksi — mutta sellaiseen paikkaan voin teidät sijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne — mielellänihän aina autan vanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan noille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog suistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi sitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole kahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta."

"Mutta renkaat", sanoi Hatteraick kahleitansa katsellen.

"Kuulkaahan", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen esille pienen viilan, "tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette rantaan".

Hatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut vapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa kohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle, jatkaen sitten ohjeitaan:

"Paettuanne teidän on paras mennä Derncleughin Harjalle."

"Donner! Se kätkö meni pilalle."

"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa selälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes minä tulen teitä tapaamaan."

"Warrochin kärkeen?" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. "Luolaanko, hä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne — es spuckt da! — vakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und blitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan pelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että Dirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa! Minä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?"

"Niin juuri", vahvisti Glossin, "ja nyt minun pitää kutsua miehet sisälle". Ja sen hän tekikin.

"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo, Mac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan vankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs holvihuone?"

"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin aikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika häly — asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa."

"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää aikaa viivy — se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi pidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion kautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän teille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa lukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli holvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu suunsa puhtaaksi."

Ohjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja väkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan, vahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen eivätkä rukoilemiseen.

Ei tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi ylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä konnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa luhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja heittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.

Vihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä — milloin kalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena nuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan häntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua nummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista mellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank Kennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen hietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö vaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti rikoksiaan papille.

"Verityön jälkeen", puheli katuva, "me vetäydyimme lähellä olevaan luolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme mitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun kuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli suoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi — mutta me teimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain arvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka seuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli —"

"Ei, minä kiellän sen! — en se minä ollut!" sopersi Glossin, ja tuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.

Omatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien salakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän toisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan, ennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa hänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä ajatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan jouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua katumukseksi ja peloksi.

Glossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli jo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja hänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua hänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä, jolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin hallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti vastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli ja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi, joka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä veristä kohtausta.

Ainoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni omalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun käsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja lupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle ylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus määräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen vallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän tarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua kylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten käsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet murhan.

Syyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi nyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa luvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas valkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen. Lumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta siihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva liikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa tilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti muuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta sellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen katseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja. Suunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen holvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa haltuun annetusta viereisestä kammiosta.

"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo miehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet, täydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet on lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan — hän joutuu ilmi — tuomitaan — ja kostoksi kertoo kaikki! —"

Näiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä näki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut ikkunaan. Sepä jännittävä hetki!

"Hän on suoriutunut kahleistaan! — hän reutoo ikkunan kankia — ne ovat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi, hyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan kiviin! — melu ei voi olla heitä herättämättä — paha periköön hänen hollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti — ne ovat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän oli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä — hän on taas ikkunassa — nyt pimenee valo kokonaan — hän on tunkeutumassa ulos! —"

Raskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian jälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata rantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!

"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille", jupisi Glossin itsekseen; "minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei! liikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje pullistuu kuutamossa — niin, nyt se on tuulen vietävänä — sallisipa taivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!"

Tämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili veneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää erottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena siitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi syylliselle pielukselleen.

34 luku.

KUMPPANUKSET NEUVOTTELEVAT.

Suuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki, kun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen pää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut velvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan vain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat, jotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa tieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan pahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi Derncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita majaili.

Siten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse syrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa kohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan neuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa koskevia seikkoja.

Koukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä yhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen tolastaan. "Antaisipa taivas tuiskuta lunta", toivotteli hän pilviin pälyillen, "jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden palvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti kuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan ja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin."

Niinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi edelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös nähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin vilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen hiiviskelynsä voisi näkyä.

Mutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin sivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli merkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan seinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt kuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja heitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan ympäristön hajallisista paateroista.

Hänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan johtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön jälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä. Hän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä lymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista ympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän, mistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli kartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan isäntänsä hurja huutelu: "Lapseni! lapseni!"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän; "ja kannattaako kaikki voittamani tuon hetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin ovat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä tuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä! Mutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä."

Tukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka oli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat saattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa kohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti kätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan erään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi sen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä käyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen oli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi onteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi poistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä salakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen kasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen heittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.

Rohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin sydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan tunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen pahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä hurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. "Mutta hänellä ei ole mitään etua minun vahingoittamisestani", oli hänen lohduttavana mietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi syrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.

Käytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään mahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi korkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä puhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi Hatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:

"Hagel und donner! — tekö siellä?"

"Oletteko pimeässä?"

"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin", ärisi Dirk Hatteraick; "missä minulla tuikku olisi?"

"Minä toin valoa"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen pienen lyhdyn.

"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön, ich bin ganz gefroren!"

"Kylmähän täällä kylläkin on", mukasi Glossin, keräillen kasaan lahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa kenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.

"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti — sain pysytyksi hengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja ajattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet."

Lieska alkoi roihuta kirkkaasti, ja Hatteraick ripusti vaskenkarvaiset kasvonsa ja levitti känsistyneet ja jäntäreiset kouransa sen yli ahnaasti kuin ruokaa kokotteleva nälkiintynyt kurjimus. Valo paistoi hänen tuimiin ja rajuihin kasvonpiirteisiinsä; savua hän vilunsa tuskassa tuntui sietävän miltei tukehtuakseen, antaen sen päänsä ympäri kierrellen kohota luolan häämöttävään rosoiseen lakeen, mistä se tunkeusi ulos salaisia rakoja myöten. Nämä ne nähtävästi päästivät ilmaakin luolaan nousuveden aikana, jolloin käytävän suu oli veden alla.

"Ja olenpa tuonut teille hiukan aamiaistakin", kertoi Glossin, kaivaen esille kylmää lihaa ja viinapullon. Jälkimäisen sieppasi Hatteraick kiivaasti ja vei suulleen. Kelpo kulauksen otettuaan hän huudahti ylen ihastuksissaan:

"Das schmeckt! Sekös maistuu — se lämmittää maksan!" Ja hän puhkesi saksalaiseen renkutukseen:

"Saufen Bier und Brantewein, schmeissen's alle die Fenstern ein; ich bin liederlich, du bist liederlich; sind wir nicht liederlich Leute all!"

"Oikein sanottu, kelpo kapteenini!" huudahti Glossin, yrittäen omaksua reuhaavan sävyn:

"Viljalti viinaa, ja viiniä saavi, ikkunat rikki, ja juo kuni paavi! Kolmepa meit' oli hurjaa poikaa ja riemastus nuottina virressä: sinä maihin jäit vaivaan, minä menin laivaan, Jaakko se killui hirressä!

"Siliä tavalla, kunnon kuoma! Hei, jopa elätte jälleen! Ja nyt puhukaamme tehtävästämme."

"Teidän tehtävästänne, huomatkaa se", sanoi Hatteraick; "hagel und donner, minun oli valmis, kun raudoista pääsin".

"Olkaahan kärsivällinen, hyvä ystäväni; minä saan teidät vakuutetuksi siitä, että meidän etumme ovat aivan samat."

Hatteraick yskähti kuivasti, ja Glossin jatkoi kotvan vaiti oltuaan:

"Miten tulitte antaneeksi pojan livistää?"

"Kas, fluch und blitzen, eihän hän minun hoidokkini ollut. Luutnantti Brown antoi hänet serkulleen, joka on middelburghilaisessa Vanbeest ja Vanbruggenin kauppahuoneessa, ja lateli tälle jotakin tarinaa pojan joutumisesta hänen hoteisiinsa maahaijien kanssa sattuneessa ottelussa — antoi käskyläispojaksi. Minäkö olisin antanut hänen livistää! — kyllä olisi minun puolestani kakara saanut lankun päästä mereen hypätä."

"No, käskyläispojaksiko hänet kasvatettiin?"

"Nein, nein; nulikka luikersi vanhan miehen sydämeen. Tämä antoi hänelle oman nimensä, kasvatti konttorissaan ja sitte lähetti Intiaan — luulenpa, että ukko olisi toimittanut hänet takaisin tänne, mutta hänen veljenpoikansa huomautteli hänelle, että vapaakauppa menisi pitkäksi aikaa umpeen, jos junkkari palaisi Skotlantiin."

"Luuletteko tuon pahuksen nyt paljoakaan tietävän alkuperästään?"

"Jeeveli!" vastasi Hatteraick, "mistä minä osaisin sanoa, mitä hän nyt tietää? Mutta kauvan hän muisti jotakin siitä. Kymmenvuotiaana pahaisena hän viekotteli toisen itsensä kaltaisen englantilaisen äpärän mukanaan varastamaan lokerttini veneen — palatakseen omaan maahansa, kuten hän sitä nimitti — horna hänet nielköön! Ennen kuin ne saavutimme, olivat jo saaneet veneen ulos kanavasta Deurloon kohdalle saakka — vene olisi voinut hukkua."

"Soisinpa sydämeni pohjasta, että se olisi sen tehnyt — poika mukanaan!" huudahti Glossin.

"No, olin itsekin niin suutuksissani, sapperment! että tyrkkäsin hänet laidan yli — mutta lempo hänet periköön — tuo hullunkurinen pikku häijyläinen ui kuin hanhi. Annoinpa hänen uidakin alukseni perässä penikulman matkan, opettaakseni hänelle tapoja, ja sitte korjasin laivaan, kun hän alkoi upota. Istu ja pala, kyllä hän nyt sillilammikon yli tultuaan koituu teille aika kiusaksi! Jo tuon korkuisena oli hänellä ukkosen ja salaman sisu."

"Miten hän Intiasta takaisin pääsi?"

"Kas, mistä minä tiedän? Sikäläinen kauppahuone kellahti, ja se luullakseni huojutteli meitä Middelburghissa. Lähettivät siis minut jälleen katsomaan, mitä olisi tehtävissä vanhojen tuttavieni keskuudessa täällä — sillä me katsoimme vanhat jutut päättyneiksi ja unohtuneiksi. Olinpa siten saanut sievät kaupat vauhtiin kahdella matkalla, mutta tuo typerä hunsvotti lurjus Brown on kai taas mättänyt hommat myttyyn, toimittamalla itsensä everstimiehen kuulanruuaksi."

"Miksette te ollut heidän mukanaan?"

"No, nähkääs — sapperment! — minä en mitään pelkää — mutta se oli liian kaukana sisämaassa, ja minut olisi voitu vainuta."

"Totta. Mutta palataksemme tuohon junkkariin —"

"Niinpä niin, donner und blitzen! hän on teidän asianne", sanoi kapteeni, "— mistä todella tiedätte hänen olevan näillä mailla?"

"Ka, Kaaperi näki hänet vuoristossa."

"Kaaperi! Kuka hän on?"

"Mustalainen, joka kahdeksantoista vuotta takaperin siepattiin tuon juuttaan Pritchardin tykkiveneeseen merisoturiksi. Hänhän se tuli meitä varottamaan sinä päivänä, jona Kennedy nyrhättiin — sanoi 'Hain' kiertävän niskaamme ja kertoi, miten Kennedy oli antanut meidät ilmi. Mustalaisilla ja Kennedyllä oli sitä paitsi keskinäistä kania. Tämä Kaaperi läksi Itä-Intiaan samassa laivassa missä junkkarinnekin, ja sapperment! tunsi hänet hyvin, vaikkei toinen muistanut häntä. Kaaperi kartteli häntä kuitenkin, hän kun oli palvellut Pohjois-Ameriikkaa Englantia vastaan ja lisäksi karannut sotapalveluksesta; ja hän lähetti meille oitis sanan, jotta tietäisimme hänen olevan täällä — vaikkemmehän me siitä hiventäkään huoli."

"Siispä todellakin ja täydellä vakavuudella puhuen hän on kuin onkin likitienoilla, Hatteraick, ystävysten kesken puhuen?" kyseli Glossin totisena.

"Wetter und donner, ja! Miksi minua luulettekaan?"

"Verenjanoiseksi, paatuneeksi hirtehiseksi!" ajatteli Glossin, mutta ääneensä sanoi: "Ja kuka väestänne ampui nuorta Hazlewoodia?"

"Sturmwetter!" noitui kapteeni, "hullujako luulette olleemme? Ei kukaan meistä, hyvä mies! Gott, seutu oli jo liian kuuma kaupoillemme tuon Brownin kirotun kujeen takia, kun hän sitä Woodbournea ahdisteli."

"Mutta minullehan on kerrottu", sanoi Glossin, "että Brown se Hazlewoodin ampui?"

"Ei meidän luutnanttimme, sen takaan, sillä hänet kuopattiin kuusi jalkaa syvälle Derncleughissa päivää ennen sitä ampumista. Tuhannen pentelettä, mies, luuletteko hänen poukonneen haudastaan ampumaan?"

Glossinin hämmentyneissä aatoksissa alkoi pilkottaa valo. "Ettekö sanonut, että junkkari, joksi häntä nimitätte, kulkee Brownin nimisenä?"

"Brownin? Ja — Vanbeest Brownin. Ukko Vanbeest Brown, meidän Vanbeest ja Vanbruggenimme osakas, antoi hänelle oman nimensä — sen teki."

"Silloin", virkahti Glossin kämmeniänsä hykerrellen, "tämän rikoksen tekijä, kautta taivaan, onkin hän!"

"Ja mitä se meihin kuuluu?" kysyi Hatteraick.

Glossin vaikeni ja apukeinoissa näppäränä solmesi äkkiä suunnitelmansa omassa mielessään, vetäytyen sitte luottavaisen näköisenä lähemmäksi salakuljettajaa. "Tiedättehän, hyvä Hatteraick, että minulle on pääasiana suoriutua tästä nuoresta miehestä?"

"Hmh!" hymähti Dirk Hatteraick.

"Ei sillä tavoin puhuen", jatkoi Glossin, "että minä hänelle mitään ruumiin ja hengen vahinkoa toivoisin — jos — jos — jos tulemme toimeen ilman. Nyt hän on vangitsemisen vaarassa sekä samaa nimeä käyttävänä kuin teidän luutnanttinne, joka johti rynnäkköä Woodbournea vastaan, että nuoren Hazlewoodin ampumisesta tappamisen tai pahoinpitelyn aikeissa."

"Niin, niin", sanoi Dirk Hatteraick; "mutta mitä hyötyä siitä teille on? Hän pääsee irralleen heti kun todistaa olevansakin eri mies."

"Totta kyllä, Dirk hyvä; oikein huomattu, Hatteraick ystävä! Mutta siinä on riittävästi aihetta pitää häntä toistaiseksi vangittuna, kunnes hän toimittaa todisteensa Englannista tai muualta, hyvä ystävä. Minä ymmärrän lakia, kapteeni Hatteraick, ja minä otan vastuulleni, minä pelkkä Ellangowanin Gilbert Glossin, rauhantuomari, hänen takuunsa epäämisen, vaikka hän tarjoisi piirikunnan parasta, kunnes hänet tuodaan toiseen tutkintoon. Ja mihin luulette panettavani hänet säilyyn?"

"Hagel und wetter! Mitä minä välitän?"

"Malttakaahan, ystävä — paljonkin välitätte. Tiedättekö, että tavaranne, jotka otettiin takavarikkoon ja vietiin Woodbourneen, ovat nyt Portanferryn" (pienen kalastajakauppalan) "tullikamarissa? Nyt minä lähetän tämän junkkarin —"

"Saatuanne hänet kiinni?"

"Niin, niin, saatuani hänet kiinni — se minulta ei pitkääkään aikaa vie — lähetän hänet työvankilaan eli ojennuslaitokseen, jonka tiedätte olevan tullikamarin vieressä."

"Ja, Raastinhuone; kyllä tiedän."

"Minä pidän siitä huolta, että punatakit joutuvat hajalleen pitkin piirikuntaa; te nousette lokerttinne miehistön kanssa yöllä maihin, otatte omat tavaranne ja viette nuoren Brownin mukananne takaisin Flushingiin. Eikö se kelpaa?"

"Niin, Flushingiin viemme", sanoi kapteeni, "tai — Ameriikkaan?"

"Miksei, ystävä."

"Tai — Jerikoon?"

"Pyh! Minne haluatte."

"Niin, tai — paiskaamme yli laidan?"

"Ei, minä en kehota mihinkään väkivaltaisuuteen."

"Nein, nein — sen te jätätte minun päätettäväkseni. Sturmwetter! tunnen minä teidät vanhastaan. Mutta kuulkaapas, mitä minä, Dirk Hatteraick, tästä muka kostun?"

"Ka, eikö ole kysymyksessä teidän etunne kuten minunkin?" sanoi Glossin; "sitä paitsi, minä päästin teidät vapaaksi viime yönä".

"Tekö päästitte minut vapaaksi! Donner und teufel! minä itseni vapautin. Sitä paitsi se oli tavallinen liikeasia, ja siitä on niin pitkä aika, ha, ha, ha!"

"Pyh, joutavia! Älkäämme lasketelko leikkiä; minä en epää sievää palkkiotakaan — mutta kyllä se on teidän asianne yhtä hyvin kuin minunkin."

"Mitä te minun asiastani puhutte? Tehän se pidätätte junkkarin koko maaomaisuutta häneltä! Dirk Hatteraick ei ole eläissään hänen verotuloistaan ropoonkaan kajonnut."

"Hiljaa — hiljaa — sanonhan, että siitä tehdään yhteinen liikeasia."

"No, annatteko minulle puolet?"

"Mitä, puolet maatilaako? Pitäisikö meidän perustaa yhteinen talous Ellangowanissa ja vuorotella paroonivaltaa?"

"Sturmwetter, ei! Mutta voisitte antaa minulle puolet arvoa — rahallista hintaa. Minäkö asuisin teidän kanssanne? Nein, — minulla olisi oma huvilani Middelburghin kaivannon varrella, ja puutarha kuin pormestarilla."

"Niin aina, ja ovella puinen leijona, ja puutarhassa maalattu etuvartija piippu suussaan! Mutta kuulkaahan, Hatteraick, mitä merkitsevät teille kaikki Alankomaiden tulpaanit ja kukkatarhat ja huvilat, jos teidät täällä Skotlannissa hirtetään?"

Hatteraickin kasvot nolostuivat. "Jeeveli! hirtetään?"

"Niin, hirtetään, mynheer kapteeni. Paholainen tuskin pystyy pelastamaan Dirk Hatteraickia joutumasta hirteen murhaajana ja lapsenryöstäjänä, jos Ellangowanin junkkari asettuu tähän maahan ja uljas kapteeni sattumalta joutuu täällä kiikkiin vapaata kauppaansa uudestaan järjestellessään! Enkä mene takaamaan nyt rauhan solmiamisesta niin paljon puhuttaessa, vaikka heidän Korkeat Suuruutensa luovuttaisivat merenkin yli hänet uusien liittolaistensa mieliksi, jos hän rakkaassa isänmaassaankin pysyisi."

"Potz hagel, blitzen und donner! Minä — minä en ota sanojanne tosiksi."

"Mutta", jatkoi Glossin, nähdessään saaneensa aikaan haluamansa vaikutuksen, "ei minulla sentään ole kohteliaisuutta vastaan mitään"; ja hän sujautti Hatteraickin hervottomaan käteen jokseenkin ison pankinsetelin.

"Tässäkö kaikki?" nurkui salakuljettaja; "te saitte puolen lastin hinnan silmänne ummistamisesta meidän hommaltamme ja panitte meidät omankin asianne toimittamaan".

"Mutta, hyvä ystävä, tehän unohdatte — tässä tapauksessa saatte kaikki omat tavaranne takaisin."

"Niin, kaikkien omien kaulojemme kaupalla — sen voisimme tehdä ilman teitäkin."

"Sitä minä epäilen, kapteeni Hatteraick", väitti Glossin kylmäkiskoisesti, "koska luultavasti tapaisitte tullikamarin luona tusinan punatakkeja, joiden poistamisen täytyy olla minun asianani, jos johdumme sopimukseen. No, hei, minä tahdon olla niin antelias kuin voin, mutta, omatuntohan teilläkin pitäisi olla."

"Kas, strafe mich der Teufel! — tämä ärsyttää minua enemmän kuin kaikki muu! Te rosvoatte ja te murhaatte, ja kymmenkertaisesti näyttelette hopeavannehtijaa eli lapsenryöstäjää, joksi sitä sanotte, ja sitte — hagel und windsturm! — te puhutte minulle omastatunnosta! — Ettekö voi ajatella mitään kauniimpaa tapaa tuosta onnettomasta nuorukaisesta suoriutumiseksi?"

"En, mynheer; mutta kun toimitan hänet teidän hoitoonne —"

"Minun hoitooni — teräksen ja ruudin hoitoon! Ja — no, kun täytyy, niin täytyy — mutta te arvaatte kutakuinkin tarkoin, mitä siitä on koituakseen."

"Hoo, hyvä ystävä, toivoakseni ei minkäänlainen ankaruus käy pakolliseksi."

"Ankaruus!" melkein ähkäisi toinen; "soisinpa teillä olleen kaikki minun unennäköni, kun tähän koirankoloon ensin tultuani yritin nukkua kuivien meriruohojen kasassa. Ensiksikin ilmestyi tuo kirottu nuuskija poikkiselkäisenä ja sätkien kuin silloinkin, kun kiepautin reunalta kallionjärkäleen hänen päälleen — ha, ha, olisitte vannonut hänen maanneen lattialla tuossa missä seisotte, kiemurrellen kuin rusennettu sammakko — ja sitte —"

"Ei, ystäväni", tokaisi Glossin keskeyttäen, "mitä hyötyä on mokoman hölynpölyn muistelemisesta? Jos teistä on jänishousu tullut, niin silloinpa on peli hävitty, siinä kaikki — pelimme olemme silloin hävinneet kumpainenkin."

"Jänishousu? Ei. En ole näin pitkälle tiliäni kerännyt, peräytyäkseni enää sarvipäältäkään."

"No, hyvä, ottakaahan toinen ryyppy — vilu värjöttää vielä sydämessänne. Ja sanokaa nyt, onko mukananne ketään vanhasta miehistöstänne?"

"Nein — kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki kadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen — kuolleita kaikki paitsi Mustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen rahaa — tai pysyy oman nahkansa takia vaiti — taikka pitää vanha Meg, hänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa."

"Mikä Meg?"

"Meg Merrilies, se vanha mustalaisvelhon ruoja."

"Elääkö hän vielä?"

"Ja."

"Ja tässä maassa?"

"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla Vanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien heimolaishylkyjensä kanssa."

"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs arvelette?"

"Ei hän — hän ei rakoile — hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme nulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan kävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa tulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen haavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä lainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg uskollinen kuin teräs."

"No, kyllähän asia on kuten sanotte", vastasi Glossin. "Ja kuitenkin, jos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai — taikka — minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi."

Hatteraick ponnahti jaloilleen ja silmäili Glossinia kiireestä kantapäähän. "En näe pukinsorkkaa", päivitteli hän, "ja itse lempo hän sentään varmasti on! Mutta Meg Merrilies on vielä likeisemmässä liitossa pimeyden ruhtinaan kanssa kuin te olettekaan — totisesti, enkä ole eläissäni sellaista säätä kokenut kuin hänestä verta iskettyäni. Nein, nein, en minä häneen enää puutu — hän on paholaisen noita — oikea sielunvihollisen sikiö — mutta se on hänen asiansa. Donner und wetter! Minä en puutu enkä pukahda — hän olkoon oloillaan. Mutta mitä muuhun tulee — totisesti, ellen luulisi kaupan kärsivän, vapauttaisin teidät väleen junkkarista, jos lähetätte minulle sanan, jahka hän on teidän hoteissanne."

Lyhyeen ja äänensä alentaen arvoisat kumppanukset sopivat yrityksestään ja määräsivät Hatteraickin seuraavan tyyssijan. Hänen lokerttinsa viipyminen rannikolla ei käynyt vaikeaksi, kun ei sillähaavaa ollut kruunun aluksia lähettyvillä.

35 luku.

KYLMÄKISKOINEN VASTAANOTTO.

Kotiin palatessaan huomasi Glossin muiden kirjeittensä ja paperiensa seassa erään jokseenkin tärkeän. Lähettäjä oli mr. Protocol, edinburghilainen asianajaja, joka puhutteli häntä squire Godfrey Bertramin, Ellangowanin omistaja-vainajan ja tämän edustajien asiamieheksi, ilmottaen hänelle Singlesiden mrs. Margaret Bertramin äkillisen kuoleman ja pyytäen häntä antamaan siitä tiedon asianomaisille, siltä varalta, että he katsoisivat tarpeelliseksi toimittaa jonkun henkilön puolestaan saapuville edesmenneen säilyjen avaukseen. Mr. Glossin havaitsi heti, ettei kirjottaja tiennyt hänen ja hänen isäntä-vainajansa välien rikkumisesta. Singlesiden omistajattaren omaisuuden piti, kuten hän hyvin tiesi, oikeutta myöten joutua Lucy Bertramille; mutta oli tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että vanhan neidin oikullisuus oli saattanut muuttaa perimystä.

Punnittuaan kekseliäässä mielessään mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, saadakseen selville, mitä omakohtaista etua voisi hänelle tästä tapauksesta kiertyä, ei hän saanut harkituksi mitään muotoa sen käyttämiselle hyväkseen, paitsi mikäli se saattaisi edistää hänen suunnitelmaansa aseman luomiseksi, jonka puute häntä kaiveli ja vastaisuudessa kaiketi vielä kipeämmin kirvelisi.

"Minun täytyy asettua lujalle pohjalle", ajatteli hän, "jotta minulla olisi ainakin ennakolta muodostuneita suotuisia käsityksiä puolellani, jos Dirk Hatteraickin suunnitelmaan tulee joku solmu". Sitä paitsi, tehdäksemme Glossinille oikeutta, saattoi hän kaikessa pahuudessaankin tuntea jotain halua korvata miss Bertramille vähäisessä määrässä sitä täydellistä tuhoa, minkä oli hänen suvulleen tuottanut, etenkin kun korvaus koski tapausta, jossa hänen oma hyvänsä ei ollut toisen edun tiellä. Sen vuoksi hän päätti ratsastaa Woodbourneen seuraavana aamuna aikaisin.

Empimättä ei hän tätä askelta ottanut, hänellä kun oli eversti Manneringin kohtaamiseen se luontainen vastahakoisuus, jota petollisuus ja konnuus tuntee kunnian ja kunnon eteen joutumista kohtaan. Mutta hänessä herätti suurta luottamusta oma savoir faire[37] Hänellä oli luonnostaan terävät lahjat, eivätkä ne suinkaan supistuneet yksistään hänen ammattinsa rajoihin. Hän oli eri kertoina oleskellut melkoisen paljon Englannissa, ja hänen puhelunsa oli vapaata sekä maalaisuudesta että ammatillisesta oppineisuudesta. Siten oli hänellä runsaastikin vakuuttelu- ja suostuttelukykyä, ja siihen liittyi horjumatonta julkeutta, jota hän käytti teeskenneltynä suorasukaisuutena. Itseensä luottavaisena hän siis ilmestyi Woodbourneen kello kymmeneltä aamupäivällä ja pääsi sisälle herrasmiehenä, joka oli tullut tapaamaan miss Bertramia.

Hän ei ilmottanut nimeään ennen kuin oli päässyt aamiaishuoneen ovelle, jolloin palvelija hänen pyynnöstään julisti: "Mr. Glossin, saapuneena tapaamaan miss Bertramia". Isänsä elämän viimeisen kohtauksen muistaen vaaleni Lucy kalman kalpeaksi ja oli pudota tuoliltaan. Julia Mannering riensi hänen avukseen, ja he poistuivat huoneesta yhdessä. Jäljelle jäivät eversti Mannering, käsivarttaan kantimessa käyttävä Charles Hazlewood ja koulumestari, jonka koleat kasvot ja mulkosilmät saivat Glossinin esiintyessä mitä vihamielisimmän sävyn.

Vaikka tuo kunnon herrasmies olikin hiukan nolaantunut esittelynsä ensi vaikutuksesta, läheni hän kuitenkin varmana ja lausui toivovansa, ettei hänen tulonsa ollut naisille epäaikainen. Hyvin jäykkänä ja arvokkaana huomautti eversti Mannering olevansa tietämätön siitä, mikä saattoi mr. Glossinin kunnioittamaan heitä tulollaan.

"Hem! hem! Otin vapauden pistäytyä tavottamaan miss Bertramia, eversti Mannering, eräällä toimitettavalla asialla."

"Jos se voidaan ilmottaa mr. Mac-Morlanille, hänen asiamiehelleen, sir, niin luulen sen olevan miss Bertramille mieluisempaa."

"Suokaa anteeksi, eversti Mannering", sanoi Glossin, surkealla yrityksellä tapaillen kepeätä esiintymistä, "te olette maailmanmies — onhan joitakuita tapauksia, joissa on kaikille asianosaisille viisainta olla välittäjättömissä väleissä".

"Silloin", vastasi Mannering torjuvasti, "jos mr. Glossin ottaa vaivakseen mainita asiansa kirjeellisesti, takaan minä, että miss Bertram omistaa sille merkityksen mukaista huomiota".

"Kyllähän", änkkäili Glossin; "mutta on tapauksia, joissa viva voce[38] neuvottelu — hem! Minä huomaan — minä tiedän — eversti Mannering on omaksunut joitakin ennakkoluuloja, jotka kenties saattavat käyntini näyttämään tunkeutumiselta; mutta minä alistan hänen terveen järkensä ratkaistavaksi, sopiiko hänen sulkea minut puhuttelusta, tietämättä käyntini tarkotusta tai kykenemättä punnitsemaan sen merkitystä nuorelle naiselle, jota hän suojeluksellaan kunnioittaa."

"Tosiaan, sir, minulla ei ole vähintäkään aikomusta tehdä siten", vastasi eversti. "Kuulustan asiasta miss Bertramin mieltä ja ilmotan mr. Glossinille, jos hänellä on aikaa odottaa vastausta." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Glossin oli kaiken aikaa seisonut keskilattialla. Eversti Mannering ei ollut pienimmälläkään vihjauksella kehottanut häntä istuutumaan ja oli itsekin jäänyt seisomaan heidän lyhyen puhelunsa ajaksi. Mutta hänen lähdettyään Glossin tarttui tuoliin ja heittäysi istumaan puoleksi hämillään, puoleksi julkeana. Hänestä tuntui toisten äänettömyys kiusalliselta ja painostavalta, joten hän päätti sen keskeyttää.

"Kaunis päivä, mr. Sampson."

Koulumestari vastasi jotakin myöntävän röhkäyksen ja vihaisen ärähdyksen väliltä.

"Ette koskaan poikkea katsomaan vanhaa tuttavaanne Ellangowanin tilalle, mr. Sampson. Enimmät entiset oleilijat tapaisitte siellä vielä paikoillaan. Kunnioitan entistä sukua liian suuresti, häiritäkseni vanhoja asujamia parannustenkaan verukkeella. Sitä paitsi se ei ole minun tapojani — en pidä sellaisesta — luullakseni, mr. Sampson, raamattukin erityisesti tuomitsee ne, jotka sortavat köyhiä ja siirtelevät rajapyykkejä."

"Tai jotka riistävät orvoilta leivän", lisäsi koulumestari. "Anathema, maranatha!" Hän nousi, nosti silmäilemänsä kaksitaitteisen niteen olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi huoneesta krenatierin askelin.

Vähääkään hämmentymättä, tai ainakaan katsomatta tarpeelliseksi nolostumistansa näyttää, kääntyi mr. Glossin nuoreen Hazlewoodiin, joka näköjään uutterasti lueskeli sanomalehteä. "Mitään uutisia, sir?"

Hazlewood kohotti katseensa, silmäsi häntä ja työnsi lehden häntä kohti kuin vieraalle kahvilassa, nousi sitte ja oli lähtemäisillään huoneesta.

"Suokaa anteeksi, mr. Hazlewood — mutta en voi olla onnittelematta teitä siitä, että noinkin vähällä pääsitte tuosta katalasta tapauksesta."

Tähän oli vastauksena jonkunlainen pään kallistus, niin vähäinen ja kankea kuin kuvitella voipi. Kuitenkin rohkaisi se lakimiestämme jatkamaan.

"Voin vakuuttaa teille, mr. Hazlewood, että harvat ihmiset ovat niin innokkaasti käyneet käsiksi siihen asiaan kuin minä olen tehnyt sekä yleisen edun tähden että erityisesti pitäen arvossa teidän sukuanne, jolla on siinä niin korkea panos. Niin perin korkea tosiaankin, että kun mr. Featherhead alkaa nyt käydä vanhaksi ja kun hänen viime halvauskohtauksensa jälkeen on puhuttu hänen ottavan Chiltern Hundredsin,[39] saattaisi kannattaa teidän katsastella ympärillenne. Minä puhun ystävänä, mr. Hazlewood, ja äänestysluettelon tuntijana; ja jos sitä yhdessä tarkastellessamme —"

"Suokaa anteeksi, sir, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmia, joissa olisi hyötyä avustanne."

"Hoo, niin oikein — kenties teette parhaiten — onhan kylliksi aikaa, ja minua miellyttää nähdä nuoren herrasmiehen pystyvän varovaisuuteen. Mutta minähän puhuinkin haavastanne — luulenpa saaneeni vihiä siitä jutusta — luulen tosiaan — ja ellen minä sitä miekkosta toimita ansionsa mukaiseen rangaistukseen —"

"Anteeksi, sir, vielä kerran; mutta intonne käypi yli toivomusteni. Minulla on täydet takeet käsitykselleni, että vamma oli tapaturmainen — missään tapauksessa ei se ollut ennakolta suunniteltu. Kiittämättömyyttä ja harkittua petollisuutta vastaan, jos satutte havaitsemaan jonkun syypääksi niihin, osottautuu suuttumukseni yhtä kiivaaksi kuin omannekin."

Tämä oli Hazlewoodin vastaus.

"Toinen tyrkkäys", ajatteli Glossin; "minun täytyy koetella häntä sillä toisella nuotilla". — "Oikein, sir, sangen ylevästi sanottu! Minä en kiittämätöntä miestä armahtaisi sen enempää kuin koppeloa — ja urheilusta puhuessamme" (tällaisen keskustelun kääntämisen oli Glossin oppinut entiseltä isännältään), "näenpä teidän useasti kantavan pyssyä, ja toivon piankin jo pääsevänne jälleen metsälle. Huomaan teidän aina jättäytyvän omalle puolellenne Hazleshawin törmää. Toivoakseni, hyvä mr. Hazlewood, vain arvelematta tavotatte riistaanne Ellangowanin harjanteelle asti: se on mielestäni hiukan parempi asema noista kahdesta teirille, vaikka mainioitahan ne ovat kumpainenkin."

Kun tämä tarjous tuotti vain kylmäkiskoisen ja väkinäisen kumarruksen, oli Glossinin pakko vaieta, ja pian jälkeenpäin häntä hiukan huojensi eversti Manneringin tulo.

"Pelkään viivyttäneeni teitä jonkun aikaa, sir", sanoi hän Glossiniin kääntyen. "Olisin tahtonut taivuttaa miss Bertramia ottamaan teidät puheilleen, koska mielestäni hänen vastaväitteittensä tulisi väistyä silloin kun hänen olisi omakohtaisesti kuultava, mitä ilmotetaan hänelle tärkeäksi kuulla. Mutta huomaan äskeisten ja työläästi unohdettavien tapausten tehneen hänet niin peräti vastahakoiseksi kohtaamaan mr. Glossinia, että olisi julmaa sitä vaatia kiihkeämmin, ja hän on antanut minun toimekseni puolestaan ottaa vastaan hänen käskynsä tai esityksensä tai lyhyesti sanoen mitä hyvänsä mr. Glossin haluaa hänelle sanoa."

"Hem, hem! Olen pahoillani, sir — olen kovin pahoillani siitä, eversti Mannering, että miss Bertram olettaa — että mikään ennakkoluulo, sanalla sanoen — tai aatos, että mikään minun taholtani —"

"Sir", sanoi taipumaton eversti, "missä ei mitään syytöstä ole tehty, siinä ovat tarpeettomia puolustelut tai selitykset. Soveltuuko teidän ilmottaa minulle, miss Bertramin tilapäisenä holhoojana, ne seikat, joiden katsotte ansaitsevan hänen huomiotaan?"

"Erinomaisesti, eversti Mannering; hän ei voisi valita kunnioitettavampaa ystävää, eikä ketään, jonka kanssa erityisesti minä suuremmalla mielihyvällä puhelisin vilpittömästi."

"Olkaa hyvä ja käykää asiaan, sir, jos suvaitsette."

"Katsokaas, sir, ei ole niin helppo ihan yhtäkkiä — mutta mr. Hazlewoodin ei ole tarvis poistua, — tarkotan niin sydämestäni miss Bertramin parasta, että voisin toivoa koko maailman kuulevan minun osuuteni neuvottelusta."

"Ystäväni mr. Charles Hazlewood ei luultavasti ole kiihkeä, mr. Glossin, kuuntelemaan syrjäisenä — ja nyt, hänen jätettyään meidät kahden kesken, sallikaa minun pyytää teitä olemaan lyhytpuheinen ja asiallinen sanottavassanne. Minä olen soturi, sir, jonkun verran kärsimätön muodoille ja johdannoille."

Niin sanoen hän suoristausi istuimellaan ja odotti mr. Glossinin sanomaa.

"Suvaitkaa katsahtaa tähän kirjeeseen", sanoi Glossin, pistäen Protocolin kirjeen Manneringin käteen, lyhyimpänä keinona asiansa ilmottamiseksi.

Eversti luki ja palautti sen, lyijykynällä merkittyään muistikirjaansa lähettäjän nimen. "Tämä, sir, ei näy vaativan paljoakaan keskustelua — minä pidän huolta miss Bertramin edun valvomisesta asiassa."

"Mutta, sir, — mutta, eversti Mannering", lisäsi Glossin, "on toinen asia, jota ei voi selvittää kukaan muu kuin minä. Tämä nainen — tämä miss Margaret Bertram laati minun varman tietoni mukaan yleisen testamenttisäädöksen miss Lucy Bertramin hyväksi, asuessaan vanhan ystäväni mr. Bertramin luona Ellangowanissa. Mestari — siksi ystävä-vainajani aina nimitti peräti kunnioitettavaa mr. Sampsonia — hän ja minä todistimme paperin. Ja laatijalla oli siihen aikaan täysi valta tehdä sellainen perintösääntö, sillä hänen omansa oli Singlesiden tila silloinkin, vaikka elinkautinen vuokratulo oli myönnetty vanhemmalle sisarelle. Juonikas perintömääräys, tuo vanhan Singlesiden, sir; hän usutti nuo kaksi kissaa, molemmat tyttärensä, vastatusten, ha, ha, ha!"

"No, sir", sanoi Mannering ilman vähintäkään harrastuksen myhäilyä, "pysykäämme asiassa. Sanotte, että tällä neidillä oli valta testamentata omaisuutensa miss Bertramille, ja että hän teki sen?"

"Aivan niin, eversti", vahvisti Glossin. "Luulisinpa ymmärtäväni lakia — olen seurannut lakialaa vuosikaudet, ja vaikka olen siltä vetäytynyt syrjään sievän säästön turvissa elelemään, en heittänyt sikseen sitä tietoa, joka sanotaan maata ja mantua paremmaksi ja jonka oletan olevan lain tuntemus, koskapa sananlaskussakin lausutaan:

"'Kyllä voittavat lakimiehet mainiot takaisin talot ja vainiot.'

"Ei, ei, minä höristelen vielä korviani piiskan viuhahdukselle — minulla on pikkuisen, hyvin pikkuisen lakitietoa vielä, ystävieni käytettäväksi."

Glossin laverteli edelleen samaan tapaan, ajatellen tehneensä suotuisan vaikutuksen Manneringiin. Eversti todella mietti, että tämä saattoi olla mitä tärkein käänne miss Bertramin eduksi, ja päätti hillitä sen tieltä kiihkeän halunsa heittää Glossin ulos ikkunasta tai ovesta. Hän pidätteli sisunsa kuohuntaa ja tahtoi väkisinkin kuunnella ainakin kärsimättömyyttään purkamatta, joskin rauhatonna. Sen vuoksi antoi hän mr. Glossinin ehtiä itseonnittelujensa loppuun ja sitte kysyi, tiesikö hän, missä testamentti oli.

"Tiedän — se on, luulen — uskon saavani sen esille. Sellaisissa tapauksissa ovat hallussaanpitäjät joskus ottaneet maksua."

"Siitä emme joudu erimielisyyteen, sir", sanoi eversti, vetäen lompakon taskustaan.

"Mutta, hyvä herra eversti, tepä iskette sanoihini niin joutuin — sanoin, jotkut henkilöt saattaisivat tehdä sellaisen vaatimuksen — tarkotan kulungeistaan, asiassa näkemästään vaivasta y.m.s. Mutta minä omasta puolestani vain haluaisin miss Bertramin ja hänen ystäviensä tulevan vakuutetuiksi siitä, että minä menettelen kunniallisesti häntä kohtaan. Tuossa on se paperi, sir! Minulle olisi suonut tyydytystä sen luovuttaminen miss Bertramin omiin käsiin ja samalla olisin halunnut onnitella häntä sen lupaamasta tulevaisuudesta. Mutta koska hänen ennakkoluulonsa ovat siinä asiassa voittamattomat, niin minun on vain toimitettava hänelle parhaat toivomukseni teidän välityksellänne, eversti Mannering, samaa tietä lausuen mielihyvällä antavani todistukseni asiakirjan alkuperäisyydestä, kun minut kutsutaan kuultavaksi. Minulla on kunnia lausua teille hyvästini, sir."

Tämä lähtöpuhe oli niin hyvin sommiteltu ja sävyltään niin muinainen kohtuuttomasti epäillylle tietoiselle rehellisyydelle, että se horjutteli eversti Manneringinkin epäedullista käsitystä miehestä. Hän saattoi lähtijää pari kolme askelta ja erosi hänestä enemmällä kohteliaisuudella (vaikka vieläkin kylmäkiskoisella ja muodollisella) kuin oli vieraskäynnin kestäessä osottanut. Glossin poistui talosta puolittain mielissään tekemästänsä vaikutuksesta, puolittain ähmissään vastaanottonsa ankarasta varovaisuudesta ja ylpeästä vastahakoisuudesta.

"Eversti Mannering olisi voinut osottaa enemmän kohteliaisuutta", puheli hän itsekseen; "joka mies ei kykene pennittömälle tytölle tuomaan neljänsadan punnan vuositulojen hyvää mahdollisuutta. Singlesiden täytyy nykyisin tuottaa neljäänsataan — siihenhän kuuluu Reilageganbed, Gillifidget, Loverless, Liealone ja Spinster's Knowe —, hyvästikin neljäänsataan. Jotkut olisivat minun sijassani saattaneet korjata sen omiksi hyvikseen — ja kuitenkaan en, totta puhuakseni, paljonkin aprikoittuani näe, miten se olisi käynyt päinsä."

Tuskin oli Glossin noussut ratsunsa selkään ja lähtenyt, kun eversti lähetti hevosrengin hakemaan mr. Mac-Morlania. Antaen tälle käteen perintökirjan tahtoi hän tietää, olisiko se todennäköisesti paikkansa pitävä hänen ystävälleen Lucy Bertramille. Mac-Morlan silmäili sitä ihastunein katsein, näpsäytteli sormiaan yhtämittaa ja huudahti viimein:

"Paikkansako pitävä! Se on tiukka kuin hansikas — kukaan ei kyennyt tekemään parempaa työtä kuin Glossin, milloin hän ei tahallaan jättänyt mutkaa. Mutta" (synkistyvin kasvoin) "se vanha narri, mitä mä sanonkaan, on saattanut muutella mielin määrin!"

"Ahaa! Ja mistä saamme tietää, onko hän niin tehnyt?"

"Jonkun täytyy olla miss Bertramin puolesta saapuvilla, kun vainajan säilyt avataan."

"Pääsettekö te lähtemään?" kysyi eversti.

"En pahaksi onneksi pääse", vastasi Mac-Morlan; "minun täytyy esiintyä valamieskuulustelussa oikeutemme istunnossa".

"Sittepä lähden itse", päätti eversti; "suoriudun matkalle huomenna. Sampson tulkoon mukaan — hän on tämän testamentin todistaja. Mutta tarvitsenhan lainopillista neuvonantajaa?"

"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt asianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten."

"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan", sanoi eversti, "että te aina käytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko miss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?"

"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia valtuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi, että hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena."

Mac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita hänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa ilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta kysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi vuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi, että hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär soveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?

36 luku.

LAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.

Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon — sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut — ilman mitään muuta sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan kävelylle.

Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan 7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän malobathro-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti. Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut. Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte harppaili paikalleen.

Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla, hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa, niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta, niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin, ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle, herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen kääntöpöydän edut.

Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn (mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka piti johtaa hänet lakimiehen puheille.

Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen", kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.

Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.

Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen, remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti ja mieleen painuvasti.

Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi. Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti, leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.

Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen. Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä. Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely, naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas, kuuletko! istu siinä!"

"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut anteeksi!"

"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei siis ole sisällä, sanotte?"

"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi naisääni.

"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä tehdä".

Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta — lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan vankka ratsupiiska.

"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?" sanoi Mannering.

"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on lauvantai-iltasin aina ulkona."

"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen — sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"

"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä arvatenkin Clerihughilla — sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa, mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".

"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan — kai hän ottaa minut puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"

"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin häiriintyä liikeasioilla — mutta aina hän on vieraille höyli".

"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme, "sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".

"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin ottaa hän alhaisenkin — mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että minä teidät sinne lähetin!"

"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja", huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa — hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".

Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"

"Oikein on", vastasi Donald, "kattokujalle tultiin".

Dinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään porttikäytävään — sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui avoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa kuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi vaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja hyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön kestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti itse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä, jossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon häivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta erinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän toisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei ollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai päivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta vastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta näkyvissä omin jättiläistulinsa — pienoishorna, missä miehet ja naiset puolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja ja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen emäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen kuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan johtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä, antaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.

Tuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun remahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan yleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan eversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut ystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin sen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat puheillepyrkijänsä ällistyksiin.

Mr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla ammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus kuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen tekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään lauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen lentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt kello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen sukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt johtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen High-Jinks'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.