SISÄLLYS: (continued 6)

"Ja mikä on toinen todistajanne, ystävä?" uteli paronetti.

"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä syistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun aikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen todistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi."

"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?" tiedusti Sir Robert. "Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?"

"Eversti Guy Mannering, entinen —:nnen rykmentin päällikkö, jossa minulla on eskadroona, kuten jo sanoin."

"Eversti Guy Mannering!" ajatteli Glossin; "kuka lempo olisikaan osannut tätä arvata?"

"Eversti Guy Mannering!" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä mielipiteessään. "Hyvä herraseni" — syrjään Glossinille — "tässä nuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo tavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin ja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä seurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti, huolimattomasti ja harkitsemattomasti — luullakseni on meidän parempi pysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt Edinburghissa."

"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella", vastasi Glossin, "jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne, että meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä menemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme raskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana, julkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte parhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain sanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin erään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen poliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä, että maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa on siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen — yhdyn mihin tahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi."

Mutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti määräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman virkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian seuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen, että vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen käsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:

"Sir, mr. Vanbeest Brown — puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi, jos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa, että te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän mainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään muussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen pyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta tai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu. Sanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen epämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu, kuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen, ja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi messinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse suoda meille mitään selitystä — sanon, sir, että olemme päättäneet ja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai oikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille eversti Manneringin palattua Edinburghista."

"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert", sanoi Glossin, "saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä nuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena aikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän kovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä voidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä seikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että hänen kertomuksensa on lopultakin tosi."

"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa tullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että paikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me lähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet säilytettäväksi Portanferryn työvankilassa."

Käskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet seuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert oli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden lähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä vartioittava Hazlewoodin hovissa.

"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien käsissä", ajatteli Bertram; "eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa. Mutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman kumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, — he eivät pysty ymmärtämään suoran miehen selvää puhetta."

Sillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan kumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa tämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana esiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja nuorelle mr. Hazlewoodille.

"Kernaasti, sir", myönsi paronetti armollisesti. "Toivoakseni ei minun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen kohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä kautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä, käymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta — tarkotan, kuin voidaan toivoa tai odottaa."

"Ja nyt", puheli Glossin itsekseen, "tavottamaan Dirk Hatteraick ja hänen väkensä, — toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta, — ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa onni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen tuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini", — tässä hän antoi hevosen hiljentää vauhtiaan. "Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa sovinnon? — Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa palautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin… Mutta ei, ei, ei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse, ja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani."

Niin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan koneitansa käyntiin.

44 luku.

VANGINVARTIJA JA HÄNEN VAIMONSA.

Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella, joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti. Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti tavotettavissa.

Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija, joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa. Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja -fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle, hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista aviopuolisoansa:

"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?"

"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin —", vastasi hänen rakas miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:

"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?"

Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku sanskulottien luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.

Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen. Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme "oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.

Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan, vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään saastumisesta noiden seurassa.

"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle erillisen säilytyshuoneen?"

"Ja mitä minä siitä kostuisin?"

"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja minulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan seuraan."

"Ja mitä minä siitä välitän?"

"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne", sanoi Bertram, "olen valmis suomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta".

"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai oikeammiten kaksikin", vastasi vankien hoitaja.

"Kun minut on vapautettu ja saan rahalähetykseni Englannista", lupasi vanki.

Mac-Guffog pudisti päätänsä epäuskoisesti.

"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?" kysyi Bertram.

"Ka, mistä minä tiedän", arveli toinen; "mutta jos olette alalla, niin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä".

"Ja miten niin?"

"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää Gordonin Vaakunaan jättämänne rahat?" päivitteli konstaapeli. "Lempo minut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka niiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja lähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne; todistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi helkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja nyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun päinkään!"

"No, sir", vastasi Bertram, "jos minulla on oikeus saada haltuuni rahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän kuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa".

"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään", sanoi Mac-Guffog; "saatatte viipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös vaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te tosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo minun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen maksujeni suorittamiseksi noista rahoista — kait ne Glossin toimittaa heltiämään — minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa tapahtuneesta karkaamisesta — kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa minut omilleni ja menettelee sopuisasti."

"No, sir", vastasi Bertram, "ellen parissa päivässä tule muulla tavoin autetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen".

"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille", sanoi Mac-Guffog. "Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu mihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman kortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta asunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa viikossa yksinmaattavasta sängystä, — enkä minä saa sitä kaikkea, sillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka on täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava makuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä sitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu."

"Hyvä, sir, jatkakaa."

"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta lajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen prosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen — ja se on kylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien kuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse teidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne. — Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut, joka teidät tyrmään toimitti, — vaikka hän nyt onkin rauhantuomari. Ja sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai jos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on ohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät maksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä sentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi."

"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut sellaisesta kuulemaan — enhän voi auttaa itseäni."

"Ei, ei, sir", vastasi varovainen vanginvartija, "en minä salli teidän sitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta, niin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään. Selitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon tavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle — säästyn vaivasta, siinä kaikki."

"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole vähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla", vastasi Bertram. "Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni toviksi yksikseni."

"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni", sanoi mies, vääntäen naamansa tarkottamaan hymyilyä; "ja sanonpa teille, — näyttääkseni että minulla on omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön, jos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan käyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka päivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään".

Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.

Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön lippu.

"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog, joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja kiinnittämiseen — kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan "vähän niinkuin piti".

"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon epätasaisuuden takia — rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla teetetty — seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti vaunujen lautaverhoituksessa, — "tuossa on teidän vuoteenne ja villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin asioihin".

"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".

"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi, kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."

Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja, joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".

Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat, niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun, joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.

Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin — peräytyvän vuoroveden kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä. Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.

Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle. Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari, molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra suvaitsi käskeä.

Ateria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä parantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi etupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista juustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen tämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi. Bertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran asemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle tuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa kynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon, että niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi hyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta hankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin kolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon kaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut Sam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta laiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui, jättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen nykyiseen kaameaan ympäristöönsä.

45 luku.

YSTÄVÄ.

Vaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa ja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi kertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle. "Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä", tuumiskeli hän itsekseen; "vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa; toivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen; sietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja suojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden kuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten mukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa taipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene, sinä synnin ja kataluuden muistikirja!" äännähti hän heittäen kirjan ylimääräiselle vuoteelle; "skotlantilainen vankila ei saa ihan ensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa kestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja vankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä hän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä."

Lujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa suotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin; hänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa viipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties olisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja muisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti käynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän niistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä tapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja auliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.

Siitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan, ja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella vankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän varallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä upeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella väriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta ja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt verikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien huolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku henkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte, ja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi huoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä kuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: "Tätä tietä, tänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa." Bertramin ovi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti sisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä harppaili Kaarlolan vanttera isäntä.

"Hohoi! Hehei!" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa asuntoa ja oloa; "mitä tämä? mitä onkaan tämä?"

"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä", vastasi Bertram nousten seisaalleen ja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, "siinä kaikki".

"Mutta mitäs nyt tehdään? — tai mitä voidaan tehdä?" virkahti hyväsydäminen Dandie; "velastako pula vai mistä?"

"Eipä velasta sentään", selitti Bertram; "ja jos teillä on aikaa istahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän".

"Jos minulla on aikaa?" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla äänenpainolla. "Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä mies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole muutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen — käskin kestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne, ja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla — sen kaiken olen saanut sovituksi. Ja antakaas nyt kuulua — hiljaa, Vaapsahainen, senkin herhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät nähdessään!"

Bertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin tapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut mukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman nimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"No", arveli hän, "tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle käypä päläs — loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä merkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä puhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan herra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies antamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette ijässänne ole kuullut!"

"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä olin täällä?"

"Kummallisesti kylläkin, poikaseni", sanoi Dandie; "mutta sen kerron teille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan paikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes takaisin".

Bertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä tilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se ruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta niin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa aamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään "sanottavaa", mikä supistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa nauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi nyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin puhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän voima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan alotti huomauttamalla:

"Niinpä niin, ei tuo kana", katsellen surkeita rippeitä entisestä kookkaasta linnusta, "ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa kasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään tuntunut — ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole ruokahaluanne vienyt, kapteeni".

"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont, että se olisi illalliseni tärvellyt."

"Sen arvaan, sen arvaan", sanoi Dandie. "Mutta nyt, tyttöseni, kun olet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin ja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä muutamista omista asioistamme."

Naikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen vielä eteen ison salvankin.

Heti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli avaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä, että he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti itselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti kertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla matalalla äänellä.

"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää, käydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties olisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän aina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku lakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani toimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan paimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä päin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun olin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän paimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet tavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa hänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien parissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?' Siihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'

"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan tai pataan pantavaa?'

"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte kovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi, niinhän?'

"'Pidän totisesti, Kaaperi', minä sanoin; 'ja mitä hänestä, hyvä mies?'

"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua kuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta tahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä miellytä'.

"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä sanoin.

"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee Portanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä vangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin hän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte hänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo kavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän tulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän joutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos tämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'

"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken tiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'

"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat, ratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte mitään hyvää toimittaa — eikä ole minulla teille sen enempää sanottavaa'.

"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa ravia tai laukkaa."

Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta, "että tuo mies oli mustalaissukua?"

"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse halua."

"Ja kuinka niin?" kysäisi Bertram.

"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset, ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin hänen neuvoansa menettelemästä."

Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"

Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi. Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."

"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu", oikaisi Bertram.

"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti. "Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä! Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin — eiväthän ne voisi tuollaista sivuuttaa — se ihan iskettyisi niiden käteen kuin piuhari puuroon."

"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani takaisin?"

"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta väliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat kiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina pitävät yhtä — kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella. Ne ovat aina yhtä joukkiota — olen kuullut, että mustalaiset paremmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin salakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle päätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa; sanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia tai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii itse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten hän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole koskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän, silmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! — Mutta hiljaa, kuulenpa vartijan tulevan."

Mac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla epäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. "Hei, mr. Dinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin; teidän on mentävä kortteeriinne."

"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on joutilas vuodekin."

"Se on mahdotonta!" vastasi vartija.

"Mutta se on mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani — ja tuossa teille ryyppy."

Mac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään. "Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään rikkomusta."

"Minä rikon pääkuorenne", vastasi hanakka liddesdalelainen, "jos mukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan minut ainakin yhden yön asumiseen täällä".

"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont", intti vartija, "että se on vastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani".

"No, Mac-Guffog", sanoi Dandie, "minullapa on kaksi sanottavaa. Tiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia livistämään."

"Ja mistä minä sen tiedän?" vastasi kaitsija.

"Ka, jos sitä ette tiedä", huomautti päättäväinen lampuoti, "niin tiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä päin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin parissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos epäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne, mitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne Liddelin seutukunnalle!"

"No no, isäntä", taipui Mac-Guffog, "uppiniskaisen täytyy antaa mielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin tiedänpä, kuka saakin sakot maksaa"; ja sinetittyään huomautuksensa parilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään kaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun hän puuhastaan valmistui.

"Vaikka on vielä aikaista", puheli lampuoti, joka oli huomannut ystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, "on meidän luullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta tuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään, paitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun huvitteluretkelle."

Bertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta katsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs. Mac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.

"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin", sanoi Dandie. "Totisesti näyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet siinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise."

Niin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti, että se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla merkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti yltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun aikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta ja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen ympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset ja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta ihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä, ja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin. Ja tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät, tutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin seikkoihin.

46 luku.

KOULUMESTARI MANAILEE.

Sen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui eversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa entisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä olisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit everstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka onneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli jo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli hänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä tahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä kanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten yritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä huolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin sellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.

"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni", sanoi eversti, "sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia arvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani Edinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä. Koulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana, terotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme nerojen seurassa."

"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".

"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää, mr. Sampson".

"Peräti, nuori neiti — kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä vastaan."

"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko taistelujamme uudestaan — huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."

Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan. Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä. Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman tapauksen syy.

Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut — jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa — mutta usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.

"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin ex cathedra lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"

Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt vuosikausiin — ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla, oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.

Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna murkinalla vai eikö.

Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista, milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa nimitti Derncleughin Harjaksi.

Lukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa kuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin suojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot lisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan herättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä kauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin levitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden aikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth Mac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa, anastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen perillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset vainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen houkuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan torniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti puoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja hän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin miekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa käsiin.

Tällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta olla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon ja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat taipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen kuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli usein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset lainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla, joka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin tyydyttävä.

Nyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä tietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus tieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta. Olihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä pidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja tuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen hänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties ollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä tuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari Sampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi kulkemaan lähtenyt.

Oven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin lairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin vaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi kansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari tuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg Merriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä ollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan koulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että hänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin, ja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.

"Tiesin tulevanne tänne", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla äänellään; "tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken".

"Takaudu!" änkkäsi peljästynyt koulumestari. "Mene pois minusta! Conjuro te, scelestissima — nequissima — spurcissima — iniquissima — atque miserrima — conjuro te!!!"[53]

Meg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn edessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena häntä vastaan. "Onko mies höpsy", hän sanoi, "molotuksineen?"

"Conjuro", pitkitti koulumestari, "abjuro, contestor, atque viriliter impero tibi!"

"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka koiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon, tai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa! Sanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua. Hän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut löydetään:

"'ja Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.'

"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta. Itse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että lukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle, että aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää. Käskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut. — Muistatteko tämän kaiken?"

"Siitä olen totisesti epätietoinen", vastasi koulumestari, "sillä sinun sanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua kuullessani".

"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin hyvää."

"Mene pois! Minä en mitään laittomilla keinoilla saatua hyvää himoitse."

"Pökkelö!" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien suutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään kulmakarvojen alta; "jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi työnnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö loppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen, kuvatus?"

"Kaiken hyvän nimessä", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja tähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään, "pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni — vaimo, pysy taampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! — luovu, minä sanon — minä olen voimallinen — katso, minä rynnistän vastaan!"

Tässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin vakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti hänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki sauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, "yhtä köykäisesti", sanoi kertoja, "kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa".

"Istuutukaa tuohon", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen saarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, — "istuutukaa tuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta kirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?"

"Paastoavana — kaikesta pait synnistä", vastasi koulumestari, joka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain äkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä myöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä vannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun koulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta aatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään silloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin naurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen tuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä voisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.

Meg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison mustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin tuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten astiain tavallisesti oletetaan sisältävän, — jos sai ollenkaan luottaa velhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua, johon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään valtava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen oli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. "Ette siis ole syönyt mitään koko päivänä?" sanoi Meg, ammentaen keittoa savikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.

"En mitään", vastasi koulumestari, "scelestissima! — ai — emäntä."

"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä, "tämä se lämmittää sydäntänne".

"Minä en isoa — malefica — häi — mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe keittänyt".

"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin — kautta leivän ja suolan! — minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla, niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään, syntinen!"

Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää, sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon suostuttelijoita.

"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". — "Ja suola", huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".

"Näkyykin keitto kelpaavan?" virkkoi kestitsijätär.

"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua — sceleralissima! — tarkotan — mrs. Margaret".

"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun. "Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen", jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä pitäneet metsästysasetuksistanne."

"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan puutteeseen."

"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?"

"Kyllä", myönsi Sampson, "conjuro te — piti sanomani, sydämestäni kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".

"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".

"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä suvaitset suusanallisesti julkituoda".

"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:

"että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.

"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut. Ylös ja ovelle — viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."

Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun laelle, joka kallistui tielle päin.

"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua. Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta — Donagildin pyöreään torniin — Ellangowanin linnan vanhimpaan — eikä suotta! Katsokaa, kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli — ei suotta sekään. — Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen huonekuntaansa kohtaisi — ja menikö se tyhjään? — ei — liiankin pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen — tässä minä seison jälleen — pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa; ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan vuoteen nähnyt. — Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema joutuisuudestanne!"

Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta! ta-va-ton-ta!"

47 luku.

VASTAVEHKEITÄ.

Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs. Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson, tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne — mikään ei ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin tehdä itsellenne voileipäkääryn."

"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.

"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."

"Exorciso te!" sanoi Sampson, — "tuota — olen syönyt päivällistä".

"Syönyt päivällistä! Mahdotonta — kenen luona olette te voinut päivällisellä olla, joka ette missään käy?"

"Belsebubin, luullakseni", änkkäsi pappi.

"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä, päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä surkeata — nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.

Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.

"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?" kysäisi Mannering, joka huomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen, mutta uskollisen ystävänsä tähden.

"Exorciso", tankkasi koulumestari.

"Mitä, sir?" vastasi hämmästynyt eversti.

"Pyydän anteeksi, kunnioitettava herra! Mutta järkeni —"

"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja selittäkää, mikä on hätänä."

Sampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen manauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti luopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun Manneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. "Tämä näkyy olevan jotakin pilaa", hän virkahti, "ja hyvin tyhmää".

"Ei se ole miltään leikinlaskijalta lähtöisin", huomautti mr. Sampson.

"Keneltä se sitte tulee?" tiedusti Mannering.

Koulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia koskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin liittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.

"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia", sanoi eversti; "näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. — Ja nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän kaiken merkityksenä?"

"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja mustalaisena."

"Oletteko varma siitä, että se oli hän?" kysyi eversti jännittyen.

"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda — Meg Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."

Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen. "Lähettäisinkö pidättämään eukon — mutta Mac-Morlan on liian etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin he pettävät itseään tai uskottelevat muita. — No, tolani on ainakin selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla liiallinen arkailu viisauteni maineesta."

Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.

Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista; ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia, hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei", hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".

Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.

Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä, ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.

Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka alueen yksinäisen viehätyksen.

Neuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi mahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten menivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion kiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua suuntaa suosi "tuo Glossinin mokoma", joka yritteli päästä johtoon piirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood tarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä, mitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei olisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa muuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood pääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja sadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja näki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana vieraskäynnille Woodbournessa.

Hän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin asunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä sauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän oli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon päin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei koskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli juuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan liian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa Hazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan, kyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta, mihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss Bertramin nimeä mainittu.

Mitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset hevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää hiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen korkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta kaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan, jolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen isänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin vastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia kohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä työläämmäksi.

Hänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi liian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: "Mikä on teitä niin pitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän työnne?"

Hän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli kiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina; hänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva — sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle ilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.

"Luulisin", pitkitti vaimo, "että ne, jotka Ellangowanin suvun asioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä etsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan — luuletteko että, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!"

"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo", vastasi Hazlewood. "Jos puhutte miss — tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin sanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa."

"Ellangowanin entisen suvun?" vastasi toinen hyvin kiivaasti; "Ellangowanin entisen suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on tulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin urheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?"

"Mutta mitä tarkotatte, hyvä vaimo?"

"Minä en ole mikään hyvä vaimo — koko maakunta tietää minut pahaksi kylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten ole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät voi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden veren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten lellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan — Portanferryn tullihuoneelta on vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun luulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei aio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta — hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan pidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin vartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa yön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin — pyssyt paukkuvat ja miekat välkkyvät kirkkaalla kuutamolla."

"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".

"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään hulluna — piesty hulluna — karkotettu hulluna — mutta hullu minä en ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä vastaan, joka teitä haavotti?"

"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin hänelle itselleenkin."

"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä — mutta yksi on kaikkien yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi tavallisella joutuisuudellaan.

Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän, ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin. Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.

Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä, suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.

Portanferrystä.

Olivatko jättäneet sinne mitään vartiota?

Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.

Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia, mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.

"Ja mikä, isä hyvä", huomautti hänen poikansa, "kääntäisi moisten henkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle suunalle?"

"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir", vastasi Sir Robert, "kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi kohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto kohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja asemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet, vastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja rikollisia toimiaan ja tekojaan."

Isänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen kummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan ihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli niin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko saatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti epäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä siitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta tullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin voimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa. Vihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte huomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän ivailustaan loppuakaan tulisi.

Sir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä hän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin hidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen hämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän toden teolla kammosi.

"Olisin todella luullut", puheli hän, "että se vaurio, joka jo oli tähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet Hazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni — olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan kunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut minut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään ja estämään väkivallan uudistumista".

"Todellakin, isä", huomautti Charles, "täytyy minun muistuttaa teille, mitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi vahingossa".

"Sir, se ei lauennut vahingossa", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti; "mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi".

"Mutta, isä", vastasi Hazlewood, "minua niin likeisesti koskevassa —"

"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä — se on, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja on isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja piirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli Hazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle alttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu koreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee —"

"Mr. Glossin, sir?"

"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin — tiedäthän kai, ketä tarkotan?"

"Kyllä, sir", vastasi nuori mies, "mutta tuskinpa olisin odottanut teidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko maailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen olevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne nimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?"

"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä ja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti käytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu; vaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin käsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja korottanut — merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja arvossapidettävän laista henkilöä."

"Sallikaa minun kysyä, sir", sanoi Charles, "tuon miehenkö määräyksestä vartio siirrettiin Portanferrystä?"

"Sir", vastasi paronetti, "minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi pyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään asiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone — edellisellä tarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti, kuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä — sanon, missä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita kysymyksessä".

"Otaksun kuitenkin, sir", huomautti poika, "että tuo Glossin hyväksyi suunnitelman?"

"Sir", selitti isä, "minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja oikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti kun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän kunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde luonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän kuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni".

Samassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä puistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. "Olen kovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta —"

"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan", sanoi Sir Robert armollisesti heilauttaen kättään tervehdykseksi; "tämä ei ole mitään häiritsemistä, sir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan piirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi velvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön, eittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua Skotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin — tietysti edellyttäen virkavelvollisuuden teitä sinne vaativan".

"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin", tokaisi Mac-Morlan kärsimättömästi odottaen suunvuoroa, "tekee minusta häiritsijän".

"Ei mitään häiriötä!" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.

"Mutta sallikaa minun sanoa", virkahti sijaissheriffi, "etten tullut tänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja vakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta".

"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!" huudahti omistaja tyytymättömänä ja hämmästyneenä; "ja te asetutte vastuuseen siitä! Ja sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän vakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen, Hazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir, ja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun muotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun vaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota te niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle."

"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert", vastasi suorasukainen Mac-Morlan; "mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun käyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin vakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista ilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen, että huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi Portanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy käyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana määrätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin paikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on jo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta myöhällä."

Mr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä siinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi loukkaantuneenakin vain sanoa: "Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir, viekääkin vain kaikki mukananne — en suinkaan halua ainoankaan jäävän tänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan hyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla omintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne, sir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir, tai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir."

"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert", sanoi Mac-Morlan, "ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli suomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole aikaa siekailuun, — on jo kovin myöhä."

Mutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan, vaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan palveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn lähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi ratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon ja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut oikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin hän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood sen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa hilliten, kunnes kuuli komentosanan: "Oikealta eteenpäin, rivittäin, m-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan — raviin." Koko osasto joutui kipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan; väleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.

48 luku.

RYNNÄKKÖ.

Palaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä luokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille rakennettuun säilytyspaikkaan.

Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa, joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.

Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli Bertram aatoksissaan ulos merelle.

Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa, ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja sekaantuivat keskenään.

"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla. Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin, ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo solmeillut! — Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen, jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"

Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! — o'skii' — o'skii'!" hän mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely, joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.

Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia", ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta, jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." — Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa. Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta veneestä.

Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi, että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs on hätänä? — kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.

Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas päästämään koiran irralleen — siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.

Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella. Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi, mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia hartioista. "Häh! — Soo! — Älä! — Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on hätänä?"

"Sitä en osaa sanoa", vastasi Bertram; "mutta joko on talo tulessa tai jotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia mäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen kaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen — nouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme."

Vaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja hätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean leimahtaessa. "Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni — päivällä eivät päästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut nujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään! Olisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen —. Vaapsahainen, älähän älise, koiraseni — hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on tekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?"

Turhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä riehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen: "Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet tullihuoneeseen!"

Bertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion salakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat roihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita alas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme kalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari oli jo lähdössä merelle.

"Tuo on sanomattakin selvää hommaa", huomautti Bertram; "mutta pelkään jotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai onko se luulottelua?"

"Luulotteluako?" vastasi Dinmont; "sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista. Turkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän variksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka. Huh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! — Mac-Guffog, kuulkaas!" täyttä kurkkua huikaten; "jos tahdotte jättää ainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa ulos!"

Tuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan ohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan peitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin ajoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan hohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla kiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja syöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta, tuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia viereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko ympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri, sillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin ja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt heränneenä täyteen touhuun — toiset vapaan kaupan harrastuksesta ja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja mellastukseen mieltymisestä.

Bertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa ei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija heittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen liekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi kuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta; moukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija, yhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut karskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat auliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein riemuhuudoin.

Sekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä toimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin sekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. "Jeeveli", sanoi johtaja, "tässä meidän otuksemme!" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin; mutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: "Älkää vastustako, kunnes olette kadulla." Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: "Seuratkaa ystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan."

Hetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat salakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan, pihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle, jolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää jonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän epäjärjestystä. "Hagel und wetter, mitä tuo?" äännähti johtaja; "pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia." — Mutta hänen kehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen takimaisiksi.

Edestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon, toiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja rakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien yli. "Nyt", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen varottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, "tempautukaa irti tuosta miehestä ja seuratkaa minua".

Äkillisellä ja voimakkaalla riuhtaisulla Bertram helposti vapautui kouraisusta, jolla toinen kuljettaja hänen oikealla puolellaan piteli häntä kauluksesta. Mies yritti vetää esille pistoolin, mutta tuiskahti tantereeseen Dinmontin nyrkin iskusta, jota tuskin olisi härkäkään kyennyt vastaanottamaan samatta nöyryytyksettä. "Tulkaa pian", kehotti heidän puolelleen lyöttäytynyt mies ja sukelsi hyvin soukkaan ja likaiseen solaan, joka johti syrjään pääkadulta.

Mitään takaa-ajoa ei tullut. Salakuljettajien huomion oli hyvin epämieluisasti kääntänyt toisaanne Mac-Morlanin ja ratsujoukon äkillinen ilmestyminen. Maakunta-virkamiehen lujan ja miehekkään äänen kuultiin julistavan kapinalakeja käskevän "kaikkia laittomasti koolle tulleita hajaantumaan henkensä uhalla". Tämä keskeytys olisikin ehtinyt ehkäistä koko yrityksen, ellei järjestysvallan valvoja olisi matkalla saanut vääriä tietoja, jotka johtivat hänet siihen käsitykseen, että salakuljettajat aikoivat laskea maihin Ellangowanin poukamassa. Lähes kaksi tuntia haaskautui tuohon harhaannukseen, jonka saanee huoletta olettaa lähteneen Glossinista. Yön uskaliaaseen yritykseen niin sydämestään kiintyneenä hän oli arvatenkin saanut väärän viestin toimitetuksi Mac-Morlanin tielle, hänen tuskallisen tarkkaan korvaansa kun tietysti viipymättä joutui tieto sotamiesten lähdöstä Hazlewoodin hovin edustalta.

Sillävälin Bertram seurasi opastaan, ja hänen kintereillään kiiruhti vuorostaan Dinmont. Roskaväen huudot, hevosten korskuminen, harvenevat pistoolinlaukaukset, kaikki melu heikkeni heidän kuuluvistaan, kunnes he tuon pimeän solan päässä kohtasivat kyytivaunut, joiden edessä kuopi kaksi parivaljakkoa.

"Oletteko täällä Jumalan nimessä?" sanoi opas kyytimiehelle, joka istui etuparin välissä.

"Olenpa kyllä", vastasi Jaakko Jabos, "ja soisin olevani missä hyvänsä muualla".

"Avatkaa sitte vaunut — te, hyvät herrat, nouskaa niihin — tuotapikaa pääsette turvalliseen paikkaan — ja" (Bertramille) "muistakaa lupauksenne mustalaisvaimolle!"

Bertram päätti pysyä mukautuvana sellaisen henkilön käsissä, joka oli vastikään tehnyt hänelle niin erinomaisen palveluksen. Hän astui vaunuihin, Dinmont perässä; Vaapsahainen oli pysytellyt heidän kintereillään ja loikkasi mukaan samalla kertaa. Vaunut lähtivät vierimään hyvin vinhasti.

"Taivasten tekijä", virkahti Dinmont, "tämä se vasta on ihme ja kumma! Turkanen, toivoakseni eivät meitä sieppaa sen tien. Ja mihin joutuukaan Päistärikkö? Mieluummin olisin sen seljässä kuin herttuan kaleeseissa, Jumala sitä siunatkoon."

Bertram huomautti, etteivät he noin kovaa vauhtia kiitäen voisi kauvaskaan kulkea hevosia vaihtamatta ja että heidän sopi oman tahtonsa mukaan jättäytyä aamuun asti ensimäiseen majataloon, mihin kyytimies pysähdyttäisi, tai ainakin vaatia selitystä matkansa päämäärästä ja tarkotuksesta. Sieltä voisi mr. Dinmont antaa ohjeita uskollisesta ratsustaan, joka varmaankin oli täydessä turvassa siinä tallissa, johon hän oli sen jättänyt.

"Niin no, no niin, olkoon menneeksi Dandien puolesta. Turkanen, kunhan vain pääsemme tästä keikkuvasta kirstun tapaisesta, niin luulenpa, että ottaisi lujalle panna meitä poikkeamaan mihinkään muuhun suuntaan kuin oman päämme mukaan."

Hänen puhuessaan vaunut tekivät äkkikäänteen ja osottivat heille vasemmasta ikkunastaan jonkun matkan päässä tulipalon laajalti valaiseman kauppalan; liekit olivat saavuttaneet väkijuomilla ahdatun varastohuoneen ja hulmusivat nyt korkealle ilmaan kirkkaan lieskan huojuvana patsaana. Heillä ei ollut pitkää aikaa ihailla tätä näytelmää, sillä toinen mutka vei heidät kapealle istutusmetsäin saartamalle raitille, jota myöten vaunut kiitivät miltei pilkko pimeässä, mutta hiljentymättömällä vauhdilla.

49 luku.

JÄNNITTYNYTTÄ ODOTUSTA.

Meidän on nyt palattava Woodbourneen, mistä siirryimme heti kun eversti oli antanut joitakin määräyksiä uskotulle palvelijalleen. Hänen liittyessään vierashuoneessa neitosien seuraan herätti näiden huomiota hänen kasvonpiirteissään kuvastuva epätavallinen ajattelun ja jännityksen ilme. Mannering ei kuitenkaan ollut udeltava mies niidenkään silmissä, joita hän enimmin rakasti, joten hänen ilmeisen mielenliikutuksensa aihetta ei rohjettu tiedustaa. Tuli teen aika, ja seurue nautti virvokettaan hiljaisesti, kun ulko-oven eteen ajettiin vaunuilla ja kellon kilinä ilmotti vieraskäynnin. "Mitä", virkahti Mannering, "tämähän on useita tunteja liian aikaista".

Kotvasen vaitiolon jälkeen Barnes avasi oven ja ilmotti mr. Pleydellin. Sisälle astui lakimies, jonka hyvin harjattu musta takki, tarkoin jauhotettu tekotukka, pitsireunaiset röyhelöt, ruskeat silkkisukat ja häikäiseviksi kiillotetut kultasolkiset kengät osottivat, millä huolella vanha herrasmies oli varustautunut naisseuraan. Sydämellisesti kättä puristaen toivotti Mannering hänet tervetulleeksi. "Juuri se mies, jota tällä hetkellä kaipasin!"

"Niin", vastasi asianajaja, "sanoinhan käyttäväni ensimäistä tilaisuutta. Olenpa siis rohjennut jättää oikeuden viikoksi istuntokautena — harvinainen uhraus — mutta päähäni pälkähti, että minusta voisi olla hyötyä, ja samaan aikaan oli minulla eräs tutkinto täällä hoidettavana. Mutta ettekö esittele minua nuorille naisille? — Ah, tuossapa yksi, joka minun olisi sukunsa näköisyydestä pitänyt heti tuntea! Miss Lucy Bertram, rakas neitiseni, minua sydämestäni ilahuttaa nähdä teidät." — Ja hän kietaisi käsivartensa tytön uumille ja suudella maiskautti häntä kumpaisellekin poskelle, Lucyn punehtuen alistuessa tähän tervehdystapaan.

"On n'arrête pas dans un si beau chemin",[54] pitkitti iloinen vanha herrasmies ja everstin esitellessä hänet Julialle käytti samaa vapautta tähänkin kaunottareen nähden. Julia naurahti, punastui ja livahti irti. "Pyydän tuhannesti anteeksi", puheli lakimies, tehden kumarruksen, jossa ei ollut rahtuakaan ammatillista jäykkyyttä; "ikä ja vanhat tavat antavat etuoikeuksia, ja tuskin osaan sanoa, olenko juuri nyt pahoillani siitä, että olen liiankin hyvin oikeutettu vaatimaan niitä kaikkia, vaiko hyvilläni tällaisen tilaisuuden saamisesta niiden käyttämiseen näin mieluisasti".

"Toden totta, sir", sanoi miss Mannering nauraen, "jos noin imartelevia puolustuksia lausuilette, niin alammekin epäillä, tokko sallimme teidän vetäytyä väittämienne kelpoisuusehtojen suojaan".

"Voin vakuuttaa sinulle, Julia", puuttui puheeseen eversti, "että sinä olet aivan oikeassa. Neuvos-ystäväni on vaarallinen mies; kun viimeksi sain mielihyvän häntä tavata, oli hän kamarissaan kaunottaren kanssa, joka oli myöntänyt hänelle kaksinkohtauksen kello kahdeksalta aamulla."

"Niin, mutta, eversti", huomautti neuvos, "teidän tulisi lisätä, että minun oli enemmän kiitettävä suklaata kuin sulojani niin harvinaisesta suosionosotuksesta henkilön taholta, jonka käytös on niin säädyllistä kuin mrs. Rebecan ehdottomasti on".

"Ja sen tulisi muistuttaa minua, mr. Pleydell", sanoi Julia, "tarjoamaan teille teetä — jos nimittäin olette jo päivällistä syönyt".

"Mitä tahansa, miss Mannering, teidän kädestänne", vastasi kohtelias lainoppinut; "kyllä, olen syönyt — tarkotan siten kuin skotlantilaisessa majatalossa päivällistä syödään".

"Siispä jokseenkin vaatimattomasti", sanoi eversti, käsi kellon kahvassa; "antakaa minun toimittaa teille jotakin".

"No, totta puhuen", vastasi mr. Pleydell, "olen mieluummin nyt ilman. Olen tutkistellut sitä asiaa, sillä tietäkääkin, että minä pysähdyin hetkiseksi alikertaan vetämään jaloistani säärykseni, 'koipiini käiveroihin liian väljät'", hieman tyytyväisesti vilkaisten raajoihin, jotka hänen ikäiselleen näyttivät hyvinkin täyteläisiltä, "ja minulla oli hiukan keskustelua teidän Barnesinne sekä hyvin älykkään henkilön kanssa, jonka oletan emännöitsijäksi. Meidän keskemme sovittiin — tota re perspecta[55] — pyydän miss Manneringilta latinaani anteeksi — että emännöitsijä lisää keveään perheillalliseenne tukevammaksi ravinnoksi sorsaparin. Ilmaisin hänelle, kaikella alamaisuudella tietysti, viheliäiset mielipiteeni kastikkeesta, jotka osuivat täsmälleen yhteen hänen omiensa kanssa; ja jos suvaitsette, niin odotan mieluummin niiden valmistumista ennen kuin nautin mitään tukevaa."

"Ja me siirrämme tavallisen illallishetkemme aikaisemmaksi", lupasi eversti.

"Kaikesta sydämestäni", mukasi Pleydell, "kunhan en hetkeäkään aikaisemmin menetä neitosien seuraa. Olen yhtä mieltä vanhan ystäväni Burnetin[56] kanssa; minun mieleiseni on coena, muinaisten miesten illallinen, mieluisa ateria ja seuraystävällinen lasillinen, jotka huuhtovat ihmisen mielestä ne lukinverkot, joita elämän hyörinä tai synkkyys ovat aivoihimme kaiken päivää kutoneet."

Mr. Pleydellin katseen ja sävyn vilkkaus, ja se tyvenyys, jolla hän järjesteli pikku herkuttelijamukavuuksiaan kuin kotonaan, huvitti neitosia, mutta eritoten miss Manneringia, joka heti alkoi osottaa neuvokselle mitä imartelevinta huomaavaisuutta; ja enemmän sievistelyjä vaihdeltiin teepöydän ääressä kuin meillä on tilaa kerrata.

Heti kun tämän äärestä erottiin vei Mannering neuvoksen käsipuolesta pieneen vierashuoneen viereiseen työhuoneeseen, missä perheen tavan mukaan oli aina iltasin kynttilöitä ja hyvä pystyvalkea.

"Näen", sanoi mr. Pleydell, "että teillä on jotakin minulle sanottavaa Ellangowanin asiasta — onko se maallista vai taivaallista? Mitä sanoo sotilaallinen Albumazarini? Oletteko arvioinut tulevaisuuden suunnan? Oletteko kysynyt neuvoa tähtitauluiltanne, almochodeniltanne, almuteniltanne?"

"En todellakaan, neuvos", vastasi Mannering; "te olette ainoa Ptolemaios, johon aion tällähaavaa turvautua — olen Prosperon tavoin katkaissut sauvani ja upottanut kirjani syvälle pohjustimen tapaamattomiin. Mutta suuria uutisia on minulla kuitenkin. Meg Merrilies, egyptiläinen sibyllamme, on ilmestynyt koulumestarille juuri tänä päivänä, nähtävästi aika lailla säikytellen kelpo miestä."

"Vai niin?"

"Ja hän on kunnioittanut minua käymällä kirjeenvaihtoon kanssani, arvellen olevani yhtä syvällä tähtienlukemisen salaisuuksissa kuin ensi kerrallakin tavatessamme. Tässä on hänen töherryksensä, jonka minulle toi koulumestari."

Pleydell asetti silmälasit nenälleen. "Viheliäinen, rasvainen lappunen tosiaankin — ja kirjaimet isoja piirtoja pystyssä törröttämässä kuin käristetyn porsaan kylkiluut — saan siitä hädin selvääkään."

"Lukekaa ääneen", pyysi Mannering.

"Koetan", vastasi lakimies. "'Olette hyvä etsijä, mutta kehno löytäjä; asetuitte tukemaan luhistuvaa taloa, mutta arvasitte jokseenkin varmaksi, että se kohoaa jälleen. Kääntäkää kätenne likeiseen työhön, niinkuin käänsitte katseenne kaukaiseen kohtaloon. Toimittakaa vaunut tänä iltana kello kymmeneksi Koukkuojan päähän Portanferryyn ja antakaa niiden tuoda Woodbourneen tulijat, jotka kysyvät, ovatko ne siellä Jumalan nimessä'. — Malttakaas, tässähän on runoakin:

"'Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.'

"Salaperäinenpä on epistola, ja päättyy kumeealaisen sibyllan arvoisilla säkeillä. Ja mitä olette tehnyt?"

"No", sanoi Mannering hiukan vastahakoisesti, "minun ei tehnyt mieleni vaarantaa mitään tilaisuutta tämän jutun valaisemiseen. Vaimo on kenties sekaisin päästään, ja nämä purkaukset saattavat viritä pelkästään mielikuvituksen näyistä; mutta tekin olitte sitä mieltä, että hän tiesi tuosta kummallisesta jutusta enemmän kuin konsanaan ilmaisi."

"Ja siis", virkkoi Pleydell, "lähetitte vaunut määräpaikalle?"

"Nauratte minua, jos tunnustan lähettäneeni", vastasi eversti.

"Minäkö?" epäsi asianajaja. "En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä saatoitte tehdä."

"Niin", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt pelkäämänsä ivan; "pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys — lähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen kirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän vartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä."

"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi", arveli lakimies. "Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai jos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan ilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella olevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en saanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän on viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla tavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme luokse?"

"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä", vastasi eversti, "ja — mutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti lasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin jännity."

"Ka, en — kaikkeenhan tottuu", sanoi enemmän kokenut lakimies; "sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni väliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua".

"Ja myöhemmin sorsien avulla?" muistutti Mannering.

"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa kohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja sentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan niiden palatessa."

Niin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä miss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti Lucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin loistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies, joka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten soitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta iltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia ennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.

"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla", sanoi eversti; "odotan — tuota — toivon — kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja palvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken".

"Hyväinen aika, sir", kummasteli Julia, "ketä voittekaan enää yöllä odottaa?"

"Hm — eräät henkilöt, minulle vieraat, puhelivat käyvänsä illemmällä liikeasioissa", vastasi hänen isänsä hiukan hämillään, sillä hänelle olisi ollut karvasta paljastaa pettymystä, joka olisi saattanut aiheuttaa pilantekoa hänen arvostelukyvystään; "se on ihan epävarmaa".

"Vai niin, mutta mepä emme anna heille seurueemme häiritsemistä anteeksi", vakuutti Julia, "elleivät tuo mukanaan yhtä runsaasti hyväntuulisuutta ja yhtä herkkää sydäntä kuin ystäväni ja ihailijani, joksi hän on nimittäytynyt, mr. Pleydell".

"Oi, miss Julia", huokasi Pleydell, kohteliaasti tarjoten käsivartensa saattaakseen hänet ruokahuoneeseen, "on ollut aika — kun palasin Utrechtista vuonna 1738 —"

"Älkäähän siitä hiiskaustakaan lausuko", kielsi nuori neiti; "me pidämme teistä paljoa paremmin sellaisena kuin olette. Utrechtista, kautta kaiken hyvän! — rohkenenpa väittää kuluttaneennekin kaikki siitä saakka vierreet vuodet vapautuaksenne hollantilaisen kasvatuksenne vaikutuksista niin tyyten kuin mahdollista."

"Voi, anteeksi, miss Mannering", sanoi lakimies; "hollantilaiset ovat kohteliaisuudessa paljoa pitemmällä kuin heidän huikentelevaiset naapurinsa ovat halukkaat myöntämään. He ovat huomaavaisuudessaan täsmällisiä kuin kellon koneisto."

"Siihen minä väsyisin", vastasi Julia.

"Häiriintymättömiä hyväntuulisuudessaan", pitkitti Pleydell.

"Pahempaa ja pahempaa", arveli nuori neiti.

"Ja sitte", jatkoi vanha beau garçon,[57] "vaikka rakastajanne on kuuteen kertaan kolmenasatanaviitenäseitsemättä päivänä asettanut sadeviittanne hartioillenne ja jalanlämmittäjän kenkienne alle, sekä ajanut pikku rekeänne talvijäällä ja kääsejänne kesäpölyssä, saatte yhtäkkiä työntää hänet luotanne selityksettä tai puolustuksetta kahdentenatuhantenasadantenayhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, joka minun pikaisen laskelmani mukaan ja karkausvuosia lukuunottamatta päättää olettamamme ihailun kierroksen, vieläpä herttaisten tunteittenne tarvitsematta vähimmälläkään tavalla huolestua tekonne seurauksista mynheerin mielenrauhalle".

"No", vastasi Julia, "tuo viimeinen on todella hollantilainen suositus, mr. Pleydell — kristalli ja sydämet menettäisivät kaiken ansionsa maailmassa, elleivät olisi niin hauraita".

"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea löytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä painostaisin omani arvoa — ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun aikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen keskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. — Ja totta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta."

Arvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen, osottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään enempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus, että sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs. Allanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama kastike oli yläpuolella ylistelyn.

"Näen", pisteli miss Mannering, "saaneenikin pelottavan kilpailijan mr. Pleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä iltana".

"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni", vastasi neuvos, "ainoastaan teidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen, että syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän katseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella, enkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän seurassanne."

"Tämäkin on kai Utrechtin tapoja, mr. Pleydell?"

"Anteeksi, madam", vastasi neuvos, "itse ranskalaisetkin, kaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä restaurateur'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen, jota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus lyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta, että minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson, sen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen anomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä — mr. Barnes auttaa teitä, mr. Sampson, — kiitän, sir, — ja lasillinen olutta, mr. Barnes, olkaa hyvä."

Miss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen vanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti Manneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi istumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja mitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan tähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä puistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.

Vihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa ja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten kyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.

"Soisinpa todella", huomautti miss Bertram, "ettei eversti Mannering noin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell, millainen julma säikähdys meitä kohtasi?"

"Haa, salakuljettaja-seikkailu?" vastasi asianajaja. "Ne ovat vanhoja ystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin, ollessani tämän piirikunnan sheriffinä."

"Ja sitte saimme toisen pelotuksen heti jälkeenpäin", lisäsi miss Bertram, "yhden lurjuksen yrittäessä kostaa".

"Jolloin nuori Hazlewood sai vamman — kuullut olen senkin."

"Ajatelkaahan, mr. Pleydell", jatkoi Lucy, "miss Manneringin ja minun kauhistustamme, kun vastaamme karkasi roisto, joka oli yhtä hirmuinen voimiltaan kuin kamala kasvonpiirteiltäänkin!"

"Tietäkääs, mr. Pleydell", tokaisi Julia, kykenemättä hillitsemään äkäänsä ihailijansa tarkottamattoman halventamisen johdosta, "nuori Hazlewood on tämän seudun nuorten naisten silmissä niin kaunis, että he pitävät rumahisena jokaista hänen lähelleen tulijaa".

"Ohoo!" ajatteli Pleydell, joka oli ammatiltaan sävyjen ja äänenpainojen tarkkailija, "tässäpä on nuorten ystävieni kesken jotakin vinossa. — Minä, miss Mannering, en ole nähnyt nuorta Hazlewoodia sen koommin kun hän oli nuori poika, joten nuo naiset voivat olla ihan oikeassakin; mutta voin vakuuttaa teille huonoksumisestanne huolimatta, että jos haluatte nähdä komeita miehiä, niin teidän on mentävä Hollantiin. Kaunein mies, mitä olen nähnyt, oli hollantilainen, vaikka hänen nimensä olikin Vanbost tai Vanbuster taikka jotakin muuta raakalaiselta sointuvaa. Hän ei totta kyllä liene ihan yhtä kaunis nyt enää."

Nyt oli Julian vuoro joutua hiukan hämilleen oppineen ihailijansa umpimähkäisestä osaamasta, mutta samassa astui eversti huoneeseen. "En yhäkään kuule heistä mitään", hän pahotteli; "emme sentään vielä hajaannu. Missä on mestari Sampson?"

"Täällä, kunnioitettava sir."

"Mikä on tuo kirja, jota pidätte kädessänne, mr. Sampson?"

"Se on oppineen De Lyran, sir — anoisin hänen arvoisuutensa mr. Pleydellin tulkintaa eräästä riidanalaisesta kohdasta, tietenkin milloin häneltä parhaiten liikenee aikaa."

"Minä en ole sillä päällä", vastasi Pleydell; "tässä on puoleensa vetävämpää tulkintaa. Enpä arkaile pyytää näitä kahta neitokaista vuorolauluun, jossa minäkin, minä itse, ajatelkaas, uskallan ottaa basso-osan. Hirteen De Lyra; pitäkää hänet toiseen aikaan."

Pettynyt koulumestari sulki vanhan niteen, suuresti ihmetellen itsekseen, että noin laajatietoinen mies saattoi antautua joutavaan naljailuun. Mutta välittämättä korkean opinmaineensa haaskaamisesta kaatoi neuvos itselleen ison lasillisen burgundia, koetti hiukan sujutella jonkun verran kulunutta ääntänsä ja antoi neitosille urhean kutsun yhtymään "Kolmeen koitoon merimieheen", oman osansa suurella loistavuudella suorittaen.

"Ettekö kuihduta ruusujanne näin myöhään valvomalla, hyvät neidit?" kysyi eversti.

"Emme vähääkään, sir", vastasi Julia; "ystävänne mr. Pleydell uhkaa ruveta mr. Sampsonin oppilaaksi huomenna, joten meidän on tänä yönä käytettävä vallotustamme parhainta mahdollisuutta myöten".

Tämä johti uuteen soitannolliseen taidon koetukseen, ja siitä innostuttiin vilkkaaseen keskusteluun. Vihdoin, kun kello yhden yksinäinen lyönti oli jo aikaa sitte häipynyt yön pimentoiseen korvaan ja seuraava ajan etenemisen merkki läheni, katsoi Mannering kelloaan, kärsimättömyytensä oltua kauvan muuttuneena pettymykseksi ja toivottomuudeksi, ja sanoi: "Meidän täytyy nyt jättää heidät mielestämme."

Samassa — mutta mitä sitte tapahtui, se vaatii oman lukunsa.

50 luku.

KADONNEEN PALUU.

Pistäessään kellon taskuunsa kuuli Mannering etäistä ja kumeata jytyä. "Sieltä tulevat varmasti vaunut — ei, tuuli siellä vain hohisee lehdettömissä puissa. Tulkaahan ikkunaan, mr. Pleydell."

Neuvos oli iso silkkinen nenäliina kädessään laajasti selittelemässä Julialle jotakin mielestään mielenkiintoista asiaa, mutta totteli kuitenkin kutsua, ensin kietaistuaan nenäliinan kaulaansa varokeinoksi kylmää viimaa vastaan. Pyörien ratina kävi nyt hyvin selväksi, ja Pleydell juoksi ulos eteiseen, kuin olisi hän varannut kaiken uteliaisuutensa siihen hetkeen. Eversti soitti Barnesia, määrätäkseen tulijat osotettavaksi eri huoneeseen, hän kun ei ollenkaan tiennyt, ketä vaunuissa saapui. Mutta ne pysähtyivätkin ovelle ennen kuin hän ehti selittää tarkotustaan. Pian jälkeenpäin huudahti mr. Pleydell:

"Siinäpä totisesti on liddesdalelainen ystävämme, mukanaan roteva nuori mies samaa lajia."

Hänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti mielissään kuin ihmeissäänkin: "Turkanen, jos siinä teidän arvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin olkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa."

Mutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein tietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen valovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä; siten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle. Huoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa siitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden näkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin noin peräti aavistamattoman vieraan tulo.

On muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset syynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään henki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli Intiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja arkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka oli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan ja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja kiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes tiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.

"Mr. Brown, luullakseni!" virkahti eversti Mannering.

"Niin, sir", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, "sama, jonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin tiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan minulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena kansalaisena."

"Mr. Brown — harvoin — en koskaan — ole niin kummastuksiini joutunut — varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus vaatia minulta suosiollista todistusta."

Tällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen ihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä hämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss Manneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja pahan aavistelun tuskaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko tuo nuori mies tuonut Gorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson — kautta taivaan!" jupisi hän itsekseen, "vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama miehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän älyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa." Sitte heti Lucyn luo astuen: "Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan tuntenut ketään hänen näköistänsä?"

Lucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta oli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo oitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus tietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos hän olisi tarkemminkin katsellut. "Älkää kysykö minulta hänestä, sir", sopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; "toimittakaa hänet pois, Herran tähden! meidät murhataan kaikki".

"Murhataan! Missä hiilihanko?" sanoi asianajaja hätkähtäen; "mutta joutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo Liddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on major vis[58] puolellamme — kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni — Davie — mikä oletkaan — asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten turvaksi."

"Hyväinen aika, mr. Pleydell!" huudahti lampuoti; "siinähän on kapteeni Brown — ettekö te kapteenia tunne?"

"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää", vastasi Pleydell; "pysy sentään lähellä".

Tämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti tointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa lueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä huudahti Bertramin nähdessään: "Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa, niin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!"

"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten erehtynyt", sanoi lakimies; "hän on ihan isänsä kuva. — Hei, eversti, mitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi? Luulen — uskon — luotan siihen, että me olemme oikeassa — en ole eläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä — mestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies."

"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla, niin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai sopiiko minun jäädä?"

Mannering malttui ponnistuksin. "Olette varsin tervetullut, etenkin jos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni on minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille — sitä olen usein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne, johon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että mikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian, mielelläni sen otan vastaan."

Bertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta säädyllisesti.

"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan tyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin mieleensä."

Miss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan voinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: "Kohtalon pyörteessä taaskin!" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin ihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa olentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän oli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan pahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä kohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä tai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.

Muu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin oli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden esiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo, jota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja kunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa pitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti, samalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että hän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta kaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys ja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen ilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti hautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin selkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen kasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen päällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta jättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina ällistellen.

Lakimies yksinään oli parhaassa hommassaan, terävänä, rivakkana ja vireänä. Hän aprikoitsi jo loistavaa menestystä harvinaisessa, vaiherikkaassa ja salaperäisessä oikeudenkäynnissä, eikä yksikään nuori hallitsija toiveiden elähyttämänä ja uljaan armeijan etunenään asettuneena voisi kokea suurempaa riemastusta ensimäisellä taistoretkellään. Hän hyöri hyvin tarmokkaasti ja otti koko selvittelyn järjestämisen huolekseen.

"No niin, hyvät herrat, istuutukaahan; tämä on kaikki minun alaani, antakaa minun järjestää. Istuutukaa, eversti hyvä, kyllä minä selvittelen; istuutukaa, mr. Brown, aut quocunque alio nomine vocaris[59] — mestari, ottakaa sijanne — vedä tuolisi lähemmäksi, kelpo Liddesdale."

"Enpä tiedä, mr. Pleydell", epäröitsi Dinmont, katsellen vuoroin sadeviittaansa, vuoroin huoneen hienoa kalustoa, "minun olisi ehkä parempi mennä johonkin muualle ja jättää teidät jutustamaan — en ole oikein säällisissä pukimissa".

Eversti tunsi nyt Dandien, astui oitis hänen luokseen ja toivotti hänet sydämestään tervetulleeksi. Edinburghissa näkemästään tiesi hän vakuuttaa, että hänen karkea takkinsa ja anturasaappaansa olisivat kuninkaallisellekin vierashuoneelle kunniaksi.

"Eihän nyt toki, eversti, yksinkertaista ylämaan kansaahan sitä vain ollaan; mutta mielellänihän kuulisin mitä tahansa hyvää tapahtuvan kapteenille, ja varma olen siitä, että kaikki käypi hyvin, jos mr. Pleydell ottaa hänen pikku juttunsa hoitaakseen."

"Oikeassa olet, Dandie — Ylämaan oraakkelin suulla puhuttu — ja nyt hiljaa. — No, olettepa viimeinkin kaikki istumassa; ottakaa lasillinen viiniä, kunnes alotan katekismuskuulusteluni järjestelmällisesti. Ja nyt", Bertramiin kääntyen, "poikaseni, tiedättekö kuka tai mikä te olette?"

Hämmennyksissäänkään ei kinkeriläinen voinut olla nauramatta tätä alkua ja vastasi: "Luulinpa, sir, ennen tietäväni; mutta myönnän äskeisten seikkain saaneen minut hiukan epävarmaksi."

"Sanokaakin siis, miksi itseänne ennen arvelitte."

"Minulla oli tapana ajatella ja nimittää itseäni Vanbeest Browniksi, joka palveli vapaaehtoisena eversti Manneringin rykmentissä, jolloin en jäänyt hänelle tuntemattomaksi."

"Siinä voin vakuuttaa mr. Brownin samaksi mieheksi", sanoi eversti, "ja lisätä mitä hänen vaatimattomuutensa on saattanut unohtaa, että hän kunnostausi lahjakkaana ja urheana miehenä".

"Sen parempi, eversti hyvä", arveli mr. Pleydell; "mutta tuo koskee yleistä luonnetta — mr. Brownin tulee meille mainita, missä hän on syntynyt".

"Skotlannissa luullakseni, mutta paikka on tietymätön."

"Missä kasvanut?"

"Hollannissa, varmasti."

"Muistatteko mitään lapsuudestanne ennen Skotlannista siirtymistä?"

"Hyvin vaillinaisesti. Kuitenkin olen siinä vahvassa käsityksessä, jonka on kenties syvemmälle juurruttanut mieleeni myöhemmin kokemani kova kohtelu, että minua lapsuudessani helliteltiin suurella huolella ja rakkaudella. Epäselvästi muistan kaunismuotoisen miehen, jota sanoin isäksi, ja kivuloisen naisen, joka kaiketikin oli äitini, mutta se on vain sekavaa ja hämärää muistelua. Niinikään muistan pitkän, laihan, säyseän mustapukuisen miehen, joka opetti minua lukemaan ja vei minua kävelyille; ja luullakseni ihan viimeisellä kerralla —"

Koulumestari ei voinut enää hillitä itseään. Sana sanalta yhä selvemmin nähdessään hyväntekijänsä lapsen palanneen eteensä hän oli mitä työläimmin ponnistellut liikutuksensa pidättelemiseksi; mutta Bertramin lapsuudenmuistojen kääntyessä opettajaan ja hänen toimiinsa, oli hänen pakosta antautuminen tunteittensa valtaan. Hän ponnahti tuoliltaan ja huusi kädet ristissä, vapisevin polvin ja kyynelehtivin silmin: "Harry Bertram! — katsohan minuun — enkö minä ollut se mies?"

"Sama!" huudahti Bertram, kavahtaen seisaalleen kuin äkillisen valon kirkastamana. "Niin — se oli nimeni — ja tuo on vanhan rakkaan opettajani ääni ja muoto!"

Koulumestari heittäysi hänen syliinsä, puristi häntä rintaansa vasten ilon hurmiossa, joka värisytteli hänen koko ruumistaan, nyyhki herkkähermoisesti ja vihdoin, Raamatun kielellä sanoen, korotti äänensä ja itki. Eversti Mannering turvausi nenäliinaansa, Pleydell mursi haventa ja pyyhkieli silmälasejaan, ja kunnon Dinmont huudahti purskahdettuaan kahdesti äänekkääseen niiskutukseen: "Lemmon mies — hän on saanut minut siihen mitä en ole äitimuorin kuolemasta saakka kokenut."

"No, no", sanoi lakimies viimein, "hiljaisuutta oikeudessa. — Meidän on kiistettävä taitavaa riitapuolta vastaan; emme saa ollenkaan hukata aikaa tietojemme keräämisessä — kenties on jotakin tehtävä jo ennen päivän valkenemista — eihän voi tietää."

"Määrään hevosen satuloittavaksi, jos haluatte", ehdotti eversti.

"Ei, ei, ehtiipä tuon — ehtiipä tuon — mutta kuulkaa, mestari, olen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen. Minun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi — antakaa minun jatkaa tutkintoani."

Koulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan hänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti kirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen maalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä päättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän nosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas ilmestys ei ollut huvennut ilmaan — sitte jälleen loi katseensa alas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä pakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota hänen kysymyksensä herättivät.