SISÄLLYS:

1. Erik Turenpoika 2. Kavallus. 3. Immenryöstö. 4. Tulevaisuuden kajastuksia. 5. Uusi valtionhoitaja. 6. Mitä Tukholmassa tapahtui. 7. Hemming Gadd.

1

ERIK TURENPOIKA.

Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.

Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu, ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä vesilätäkköä, johon hän oli astunut.

"Verdammter Junge!" jupisi hän puoliääneen.

Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella. Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella, jota piti kädessään.

Melkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni kysyi:

"Kuka siellä?"

Palvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.

"Kuka siellä?" toisti sama ääni vielä tuikeammin.

Ei mitään vastausta.

"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?" virkkoi nuorekas ääni.

"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?"

"Se oli kenties tähdenlento!"

"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan."

"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin nähdä synkimmässäkin pimeydessä…" Nyt seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista. "Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone mennä kissakaan", jatkoi ääni.

"Mutta minun pitäisi kuitenkin…" Tällöin paiskattiin luukku kiinni, mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa, sitten hieman loitompaa.

Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.

"Valaise lampulla lähempää", virkkoi sama ääni, joka äsken oli kuulunut.

"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen lukon paremmin kuin te."

"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä on piru merrassa?"

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista?"

"Mene heti soittamaan hälyytyskelloa!"

"Rakas isä, se on kenties…"

"Vihollinen, joka aikoo meidät yllättää."

"Joku palvelija, joka tuo kirjettä…"

"Miksei hän kule suuresta portista?"

"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle herrallemme?"

"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle edeltäpäin."

"Tai kunnianarvoiselle isälle?"

"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset siihen mukautumaan."

"Mutta Gunilla rouva voisi panna pahakseen…"

"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik herran luo ja kysäisen häneltä."

"Saanko pitää lampun?"

"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän hänet tänne."

Taasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla.

"Pietari!" huusi ääni sisäpuolelta.

"Elsa!"

"Etkö voi avata?"

"En uskalla."

"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!" Voimakas ponnistus, ja nyt portti tosiaankin aukesi.

"Missä toinen on?"

"En tiedä, luulin hänen olevan mukana."

"Kirje?"

"Se on kai hänellä."

"Ulos täältä!"

Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun, tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.

Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

* * * * *

Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias, astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen, lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille, ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen sielunsa sisimmissä kätköissä.

Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin… silloin oli hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin pettymyksen huokauksen.

Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli — aivan uutta siihen aikaan — varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita. Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui, joku tuli sisään.

Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa, hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.

Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.

Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni kirkko näytti.

Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja rakastettava olento.

Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:

"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta kohden.

"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?"

"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani."

"Häiritsinkö kenties teitä?"

"Miksi olette sytyttänyt niin monta kynttilää?"

"Eikö kirkko ole ikuisen valon vertauskuva?"

"Mutta ettekö pelkää?"

"Mitä?"

"Olen kutsunut teidät ripille."

"Siihen olen valmis."

"Tahdotteko tehdä täydellisen synnintunnustuksen?"

"Minulla ei ole mitään salattavaa."

"Eikö mitään siitäkään, mitä herranne on teille uskonut?"

"Hän ei ole uskonut minulle mitään."

"Ettekö siis tiedä mitään hänen aikeistaan?"

"En, en mitään."

"Ja tyydyttekö siihen?"

"Äitini rouvantuvassa ei isäni koskaan puhunut moisista asioista."

"Mutta salakamarissa, kun olette kahdenkesken, mitä puhutte silloin?"

Nuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi. "Rakkaudestamme", vastasi hän melkein kuiskaten, "ja pienestä pojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari."

"Kenen palvelukseen, Gunilla rouva?"

"Kuninkaan."

"Oletteko varma siitä?"

"En ole koskaan sitä epäillyt."

"Annatte siis sidotuin silmin viedä itsenne ja poikanne hornankuiluun?"

"Ei, ei, se ei ole mahdollista!"

"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle ja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille."

"Pyhä neitsyt! Ja siitä en minä tiedä mitään!"

"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa kosintamatkoillaan?"

"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra oli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen emännäkseen."

"Ja te olitte yhtä mieltä?"

"Minä rakastin häntä."

"Silloin… mutta nyt?"

"Nyt rakastan häntä enemmän kuin silloin."

"Huolimatta siitä, mitä olen teille sanonut?"

"Sellaista en ymmärrä."

"Onko siis hänen ja poikanne perikato teille samantekevä?"

"Antaisin mielelläni henkeni heidän puolestaan."

"Mutta ei enempää?"

"Kaiken minkä voin!"

"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen pelastuksensa tähden?"

"Olen valmis kaikkeen, mihin tahansa."

"Luotatteko minuun?"

"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne rippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan, jollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan."

"Valmistautukaa koviin koettelemuksiin!"

"Pyhä neitsyt on minua vahvistava."

"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!" huudahti pappi tavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva rippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä tunnustuksen hän tekisi.

Hän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan itkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin jollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla tatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja lopuksi — tämä oli hänen suurin syntinsä — ettei ollut messun aikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran otsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt vähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.

"Ettekö kysynyt häneltä?" kysyi Tobias.

"Sitä en uskaltanut."

"Onko siinä kaikki?"

"Tahdotteko antaa minulle nämä synnit anteeksi?"

"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän ainoa ojennusnuoranne."

"Se on totta", huokasi Gunilla katuvasti.

"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa niin vähän."

"Tunnen sitä tuskin ollenkaan."

"No hyvä, siihen katsoen tahdon…"

Vihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän korviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta. Vavisten pelosta hän kysäisi:

"Mitä onkaan tekeillä?"

Ihmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. "En tiedä", vastasi hän. "Synninpäästö, isä!"

"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes syntiä tekemästä."

Pappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja, ennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu ei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.

Vihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti melkein tietämättään: "Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?"

"Olen, saattaakseni teidät rouvantupaan, jos vaara on tarjolla."

"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat myös selittää, mistä hälinä on alkuisin."

Kirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla palava lamppu kädessään.

"Mitä on tekeillä ja missä on Kirsti?" kysyi Gunilla rouva hätiköiden.

"Hän on mennyt tiedustelemaan…"

"Tuolta hän vihdoinkin tulee!" keskeytti toinen neitonen nähdessään nuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.

"Mitä se on, Kirsti?" kysyi hänen emäntänsä. "Jalo rouva, teidän herranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla salaportille."

Nuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme. "Tahdotteko saattaa minua, isä?" kysyi hän melkein voitonriemuisella äänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas ja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.

Pappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen siksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput sammuisivat.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla rouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta, ja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.

Räikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä täytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.

Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan epätoivoissaan:

"Armoa! Sääliä!"

"Kuka mies on?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.

"Etkö tunne häntä?" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.

"En, muistaakseni."

"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!" ulvoi mies.

"Pelastakaa hänet!" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.

"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"

"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne, ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen apunaan."

Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua, joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.

Polvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä.

Gunilla rouva meni lähemmä. "Nouse, Elsa", käski hän.

"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse armoanne."

Muutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen jälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä merkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei tornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli ensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin hän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi siitä.

Kuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli pidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka, ja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa tarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera linnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.

Virkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti huoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän hänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet häipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa ajatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.

Gunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet oli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut tapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli lisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden täyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.

Hän rohkaisi siis mielensä ja astui herransa luo.

Tämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen. Ainoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat aallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden ylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat ikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.

"Poloinen isänmaa!" huokasi Erik Turenpoika. "Eikö sama pimeys peitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua voittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä, jolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät rauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?"

Ovi aukeni hiljaa.

"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?" kysyi ritari kääntämättä päätään.

"En, herra, en ole Olavi."

"Gunilla!" huudahti hän kummissaan.

"Uskallanko tulla sisään?"

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla rouvaa vastaan.

"Ette ole iloinen, herra, sallikaa minun ottaa osaa huoliinne."

"Sitäkö varten tulit?"

"Niin, herra!"

"Etkö tahdo tunnustaa erästä vääryyttä?"

"Vääryyttä?"… nuori rouva punastui syvästi.

"Et tahtonut ensin tunnustaa, että tunsit miehen."

"En tuntenutkaan."

"Mutta sitten muistelit…"

"Että kenties olen nähnyt hänet; en ole siitä suinkaan varma."

"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla läsnä?"

"Jos toivotte sitä."

"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja järkähtämätön."

"Sellaista luottamusta ei teillä ole minuun!"

"Mitä tarkoitat?"

"Että luottamuksen pitäisi olla molemminpuolinen."

"Kyllä, mikäli se on mahdollista."

"Ei siis aina?"

"En minä kysele, mitä sinä päätät rouvantuvassasi."

"Se on toinen asia!"

"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi asioista, jotka koskevat maan puolustusta?"

"Minkä maan?" kysyi Gunilla kiihkeästi.

"Synnyinmaani, isieni maan!"

"Tanskan!"

"Ruotsin!"

He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava muuriksi heidän välilleen?

"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla vapisevalla äänellä.

"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä kohtaan."

"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!"

"Minun täytyi, Gunilla."

"Täytyi! Kuka pakoitti?"

"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna, kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä. Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"

"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä."

"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan kerjuusauvaan?… Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja pelästyksestä.

"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa se, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati sovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet sotaisella hyökkäyksellään Suomeen."

"Ja mikä tämä korvaus oli?"

"Oli luovuttava erinäisistä osista tätä jo kovasti koeteltua maata."

"Hirveää! Mutta isäni ja veljeni ovat kuitenkin hänen puolellaan?"

"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella on toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin Tanskassa."

"Rahvaalla!" toisti Gunilla hieman ivallisesti.

"Rahvas on meillä surressa arvossa!" jatkoi hänen herransa vakavasti. "Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki; se estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi."

"Eikö se olekin kuninkaan tarkoitus?"

"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista valtiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille tahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa."

"Täytyy olla suuri eroitus Tanskan ja Ruotsin rahvaan välillä?"

"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."

"Kuinka toisin meillä!" huokasi Gunilla.

"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia."

"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan, jota äitini toivoi itselleen."

"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja."

"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?"

"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain vihollistensa keskellä."

"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?"

"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy, ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."

"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.

"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin, ettet epäilisi."

Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen sielunsa.

Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta. Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa, kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään. Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.

Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat tunkeutua asioihin vaikuttamaan?

Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.

Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän koetti hillitä… Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita, jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.

Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän tahtoi pitää sen itse.

Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet, palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.

Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön kuluessa käyttäytynyt.

"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä tornikamarissa ollutkaan."

"Onko hän nukkunut."

"Aivan kuin tukki koko yön."

"Noutakaa hänet!"

Nuori mies riensi pois.

Ritarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui hänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä tuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik herra kysyi entistään lempeämmin:

"No, vanha Karhuinen, eikö aamulla ole tuotu mitään viestejä?"

"Ei minulle, ankara ritari."

"Kenellekäs sitten?"

"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin kertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen välillä."

"Vanha Nuutti lienee pahoin sairaana," selitti muuan palvelijoista.

"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?" kysyi ritari.

"Ei!" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. "Noutakaa hänet tänne!" käski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä täyttämään.

"Odottakaa!" huusi ritari.

Ainoakaan jalka ei liikahtanut.

"Mene sinä, Karhuinen, sinuun luotan parhaiten!"

Loisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän nuorekkaalla reippaudella riensi ulos.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi synkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän tuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.

Vanha Karhuinen palasi ensiksi; hän oli silminnähtävästi kiihdyksissään.

"Ankara ritari", alkoi hän. "Ilman mutkia, Karhuinen!"

"Vanha Nuutti on — kuollut!"

"Kuollut?!"

"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt — ennen kuolemaansa!"

"Kuka oli hänen luonansa?"

"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että sairas jätettäisiin yksin."

"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?"

"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin."

"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan viipyminen näyttää kummalliselta."

Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.

Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta, mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon oli kiinnitetty vahanaamio.

Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.

"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!" huudahti hän vihasta vaahdoten.

"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!" vakuuttivat asemiehet.

"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies ratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat satulavaljaat, mitä on asekamarissa!"

Nyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin aikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.

"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu", sanoi hän. "Sallikaa minunkin lähteä ajoon?"

"Mutta vangit?"

"He auttavat minua!"

"Ja linna?"

"Minä vastaan vartioväestä!"

"Hengelläsi?"

"Itseni ja tyttäreni hengellä!"

"Tee sitten kuten tahdot!"

Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri palkinto.

Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan, joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.

Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.

Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru merrassa!"

Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä kutsumaan. He saapuivat heti.

Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.

"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.

Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää pikaria kuin puolilleen.

"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?" huusi Karhuinen. "Onhan muuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen käsistänne."

"En ole juomatuulella", vastasi Risto. "Kun on kärsinyt sellaisen ansaitsemattoman häväistyksen", lisäsi toveri.

"Tai kun kulkee kohmeloissaan!" lisäsi Karhuinen.

Molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. "Mitä tarkoitatte moisilla sanoilla?" kysäisivät he.

"Istukaa kauniisti paikoillanne ja puhukaamme tyynesti asiasta."

Risto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten, huonon omantunnon ilmeisenä kuvana.

"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi vangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä savutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin."

"Me emme poistuneet huoneesta", vastasi Risto.

"Mutta särvitte olutta!"

"Kuinka voitte sanoa moista?"

"Millä voitte sen todistaa?"

"Kauluksessannekin on siitä merkkejä", virkkoi linnanvartia ankarasti viitaten Kurtiin. "Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto kielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa asia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa ritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen vapauttamaan sieltä teitäkin."

"Älkää tehkö meitä onnettomiksi!" sammalsi Kurt.

"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!" huudahti Risto kiihkeästi.

"Mistä saitte olutta?"

"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen kamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi…"

"Arvelin, että se pitäisi parhaiten meitä valveilla."

"Niin se tekeekin. No, sitten?"

"Kurtin piti juuri alkaa, kun kuului kolme lyöntiä ovelle."

"Siellähän on kaksi ovea?"

"Lyönnit kuuluivat eteläiseltä ovelta."

"Niinkö!"

"Me katsoimme toisiimme."

"Minä aavistin heti piruja."

"Sitten menimme yhdessä avaamaan…"

"Ja silloin löysimme lattialta…"

"Aivan oven luota…"

"Kaksi täyttä pikaria."

"Ja tyhjensitte ne?"

"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne mahtoivat tulla."

"Muistatkos", keskeytti Kurt, "kuinka minä sanoin, että se saattoi olla noituutta…"

"Kuitenkin tyhjensit pikarisi ensimäisenä."

"Ei ollut helppoa jättää kesken, kun oli kerran aloittanut."

"No, sitten…"

"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin että silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja minä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin kummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään jälelle… Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein valveuduin ja herätin Riston."

"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme virka asiasta mitään."

"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä kestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän leiviskän lyijyharkon päähäni."

Linnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten puoliääneen: "Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee temppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla verkoillaan?"

"Onko sellainen mahdollista?"

"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä olen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette heittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!"

"Millä tavoin?"

"Ennen kaikkea toimittamalla vanki takaisin."

"Onhan ajo käymässä parhaallaan."

"Luulen, etteivät he löydä mitään."

"Miksei?"

"He ovat kadottaneet jälet."

"Tiedättekö te ne?"

"Kenties!"

"Näyttäkää sitten ne minulle!… Annan kernaasti siitä henkeni", huudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja innostusta.

Vanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. "Olen varma", sanoi hän, "että vanki on vielä täällä linnassa."

"Uskaltaisiko hän?"

"Uskaliaampaa on lähteä pimeässä yössä eksyttävään metsään…"

"Olette oikeassa!"

"Otaksun sentähden, että hän odottaa päivää lähteäkseen täältä."

"Mutta silloin", keskeytti Kurt, "täytyy meidän heti…"

"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille, he antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin keinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät. Ettekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos kellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän kumolleen kaadetun venheen alla."

"Ja ne pelastuivatkin, paitsi pienintä, joka jätettiin jälelle…"

"Jottei hänen paruntansa antaisi ilmi muitakin", lisäsi Kurt.

"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki; etsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin kallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme takaisin!"

"Niin, niin!" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. "On etsittävä jokaisesta sopesta."

Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli heti ryhdyttävä.

Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen sisäpuolella.

Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa. Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään. "Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen, sulkiessaan oven sisäpuolelta.

Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.

Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla aiottu. Ketään ei näkynyt… "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.

Tämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.

"Isä!" vastasi hän nöyrästi.

Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.

Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta; poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin saattoi huomata muuta mitään.

Pikku noita — niin häntä yleisesti nimitettiin — tunsi tehonsa ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa. Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä oli innokas pyyhkimään sen pois.

Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.

"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen pöytään.

"Sinulle, isä!" vastasi tyttö.

"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!"

"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."

"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei ole nälkä."

"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.

Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa olivat nyt kerran heränneet.

"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin vartioimisen?"

"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni", nyyhkytti tyttö.

"Se pelasti henkeni!"

"Henkenne!" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä suunniltaan.

"Asemiehet saivat myrkytetyn juoman…"

"Myrkytetyn? Se ei ole mahdollista!"

"Miks ei?"

"Se olisi liian hirveää!"

"Vielä pahempi rangaistus odottaa pahantekijää."

"Millainen sitten?"

"Hänet piestään kuoliaaksi!"

Yhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan tullut hänen huulilleen.

"Mikä sinua vaivaa, Elsa, epäiletkö ketään?"

"En!"

"Minä epäilen…"

"Sinä?"

"On eräitä merkkejä…"

"Mitä sitten?"

"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt kulkea täältä kautta…"

"Niin, niin…"

"Olin siellä ylhäällä heti aamulla ja silloin löysin…"

"Mitä?"

"Tämän nauhan!"

Tyttö sieppasi sen. "Se on samanlainen kuin minunkin!" sanoi hän ihmeellisesti hymyillen.

"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin, ennenkuin jätän hänet häpeään…"

"Tahdon mielelläni saada surmani sinun kädestäsi!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että vanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?"

"Olen kuullut, että hän on kuollut yöllä…"

"Lääkkeeseen, jonka isä Tobias on hänelle antanut."

"Isä Tobias on pyhä mies!"

"Jos sinä tai minä sairastumme, kutsummeko hänet?"

"Koiviston Pirkitta muori on myös yrtintuntija."

"Tahdotko mieluummin, että kysymme hänen neuvoaan."

"Tahdon!"

"Sinähän luotat muuten suuresti isä Tobiakseen?"

"Hän on pyhä mies!"

"Tahdotko nähdä vanhan Nuutin, ennenkuin hänet haudataan?"

"En!" vastasi tyttö väristen.

"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me valvomme yön yhdessä heidän luonaan."

"En minä! En minä!…"

"Se täytyy sinun tehdä, lapsi, vapautuaksesi epäluuloista."

"Luullaanko sitten, että minä olen vienyt heille juoman?"

"Luullaan!"

"Luuletteko tekin, isä?"

"Minä tiedän, että olet vienyt!"

"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun syntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään, kun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua lempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi isä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!"

"Ensin tunnustus!"

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa!"

"Onko minun tehtävä se sinun puolestasi?"

"Voitteko sen?"

"Olet käynyt isä Tobiaan asioilla."

"Hän on pyhä mies!"

"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka palvelevat hänen tarkoituksiaan."

"Hän tahtoo ainoastaan oikeaa ja totta."

"Ja sen saavuttaakseen lyö hän maahan kaiken, mikä on hänen tiellään."

"Hän on pyhä mies, isä!"

"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se isällesi iltajuomaksi!"

"Ei, sitä hän ei tee!" huudahti tyttö kauhulla.

"Miksi ei, Elsa, hänhän on pyhä mies?"

"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!" huusi Elsa ja ojensi isälleen pöydältä ottamansa veitsen. "Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!"

Ukko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti tytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat kyyneleensä.

"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?" kysyi hän sitten.

"Oi tahtoisin!"

"Vaikkapa kenties suututtaisitkin isä Tobiaan?"

"Minä inhoan häntä!"

"Ja kuitenkin suostuit?"

"Hän antoi minulle synninpäästön kymmeneksi vuodeksi."

"Ja kuitenkin kadut nyt?"

"Oi niin! Tunnen katkerinta, hirveintä katumusta."

"Niinkö! Eikö synninpäästö auta?"

"Ei minua!"

"Jumala armossaan on lähettänyt sinulle apunsa!"

"Millä tavoin?"

"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet lähellä surmaansa!"

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää ilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla kohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.

"He eivät ole kuolleet!" huudahti hän rajattomasti iloissaan. "Sano, isä, sano, että he elävät!"

"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä, että petollisen juoman olet sinä antanut heille."

"Sinä yksin tiedät sen?"

"Niin, toistaiseksi…"

"Täytyykö jonkun muun saada siitä tieto?"

"Täytyy, ritarin!"

"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen kunnianarvoisalle isälle."

"Entä sitten?"

"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan. "Nyt tahdon elää niin mielelläni."

"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle hänen piti…"

"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."

"Hän tulee sen jälkeen houkuttelemaan sinut uusiin vaaroihin, lapsi parka…"

"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin… Miksi en voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"

Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan pohjoispuolelta.

"Vanki!" huudahti linnanvartia ja riensi ulos huoneesta ja portaita alas.

Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen. "Voisin ilmaista itseni!"

Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta, jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja Risto pantiin hänen vartioikseen.

Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä selkoa puolestaan.

Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys, vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.

"Kutsukaa tänne tyttärenne, Karhuinen!" käski ritari.

Elsa tuli, tyynenä ja hymyillen.

"Oletko luvannut ottaa vastaan joitakin kirjeitä?" kysyi Erik herra.

"Olen, ankara ritari, kunnianarvoisalle isälle!"

"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin ajatuksiin."

"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä… sitten olen ajatellut, että kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.

Hieman epäröityään mainitsi saksalainen: "Isä Tobiaalle."

Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo. Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni. Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet hänelle.

Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa. Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä halusivat astua maihin.

Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa, sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.

Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät nämä kirjeet tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan ainoastaan niiden vaikutuksista.

* * * * *

Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.

Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan, ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.

He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina, puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes suupalan.

Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"

Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla; annattehan meille ainakin haudan."

Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin. Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.

Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!

Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei odota enää mitään elämältä… heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa, ja he odottivat sitä pelkäämättä.

Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan, hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!" sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.

Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.

Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.

Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.

Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.

Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he eivät toivoneet.

Mutta huoneeseensa saavuttuaan ritari alkoi levotonna kävellä edestakaisin.

"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään, mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä ja pakkanen hautaa heidät nietokseen… Mitä on armeliaisuuteni silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä, olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä… ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä mielijohteista.

Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan, se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme, ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita! Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme, ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä voi…"

Niin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot myrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin ankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä synkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön kuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo raukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.

Ajatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski kätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin, tuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan ikkunaluukun.

Tähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat lumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien ja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan majesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.

Silloin kuului säveliä hänen korviinsa… hän kuunteli, ne kuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi päätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan ylistysvirteen samalle Herralle.

Hänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset ja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän lankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: "Herra, jos sinä autat minua, on kaikki käypä hyvin!"

Aivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja täytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt. Oli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava kaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa vihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet vuosituloistaan hädän lieventämiseen.

Yö meni ennenkuin nämä ajatukset selvenivät ja hän ehti ryhtyä tuumasta toimeen; päivän ensimäinen valonkajastus tapasi hänet kirjoituspöytänsä äärestä laatimasta kirjeitä voudeille.

Hän tahtoi sen jälkeen levähtää hetkisen ja meni makuuhuoneeseen. Hämmästyksekseen hän löysi sinetillä lukitun kirjeen yöpöydältä.

Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän, että tavallinen äyrityinen oli painettu vahaan; kirjeen osoitekin näkyi olevan kirjoitettu tottumattomalla kädellä.

Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun hän avasi sen ja löysi ainoastaan nämä sanat:

"Gunilla rouva."

Soittokello kilisi heti, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin nuori asemies astui sisään.

"Mistä tämä kirje on tullut?"

"Kirje? Minä en ole ottanut mitään sellaista vastaan."

"Se oli täällä yöpöydällä."

"En ole pannut sitä sinne."

"Onko joku toinen ollut täällä?"

"Ei tietääkseni."

"Ole varuillasi, Olavi, en pidä siitä, että tänne pääsevät muut."

"Olkaa varma, herra, ettei se tule tapahtumaan, mutta minä en käsitä…"

"Älä kysele, mutta pidä silmäsi auki!"

"Luottakaa minuun!"

"Sano Ristolle ja Kurtille, että he, kumpikin kahden poikasen ja neljän palvelijan kera, ovat tunnin kuluttua valmiit lähtemään matkalle!"

"Kyllä, herra!"

"Odotan heitä salakamarissa."

Nuori mies riensi pois, mutta ritari ei voinut lakata kummastelemasta, kuka sanat oli kirjoittanut ja mitä niillä tarkoitettiin. Eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt puolisoaan, hän oli voinut pahoin eikä ottanut osaa päivällisateriaan; sitten oli hänellä ollut niin paljon ajateltavaa, ettei ollut tapansa mukaan ollut rouvantuvassa hyvää yötä toivottamassa.

Kun asemiehet saapuivat, toimitti hän heidät taipaleelle niin nopeasti kuin voi. Kirjeet jätettiin, määräykset annettiin ja käskettiin pitämään kiirettä.

Sen jälkeen ritari meni rouvantupaan.

Hän tuli sinne niin tavattomaan aikaan, että hämmästys oli yleinen. Kenties oli ilo ollutkin liian äänekästä, mutta kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, ja Gunilla rouvaa ei näkynyt.

"Sanon kuten asia on: hän ei ole koko yönä ensinkään nukkunut", selitti muuan neitosista, mutta vaikeni avoimin suin nähdessään ritarin.

"Syyn tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin", lisäsi toinen.

"St! St!" sihistiin kaikilta tahoilta. Se, joka oli viimeksi puhunut, karahti tulipunaiseksi.

Ritari olisi mielellään tahtonut tietää syyn, jonka tiesivät kaikki paitsi hän, mutta kun hän oli liian ylpeä sitä kysymään, kysyi hän ainoastaan Gunilla rouvaa. "Hän on kappelissa ripillä."

"Sitten odotan."

Muutamat ruotsalaiset neitsyet oleskelivat siihen aikaan Gunilla rouvan luona. Siellä oli Katarina, ritari Niilo Klaunpojan, Vikin herran tytär, ja Anna Pentintytär (Sparre), molemmat kuuluisat kauneudestaan; ja Erik herran veljet, Pietari ja Sten, kosiskelivat neitsyitä, mutta eivät olleet vielä saaneet mitään suopeaa vastausta.

Nämä molemmat istuivat muista erillään, mutta saattoi selvästi huomata heidän kuulleen mitä oli puhuttu, niin hämillään he olivat.

Ritari istuutui heidän viereensä.

"Onko Tanskassa tapana ripittäytyä moneen kertaan viikossa?" kysyi hän Katarinalta, joka usein oli vieraisilla tanskalaisten sukulaistensa luona ja kaiketikin tunsi heidän tapansa.

"Luulen, että siellä kuten täälläkin käydään ripillä, milloin tunnetaan siihen kutsumusta", vastasi hän ylpeästi taivuttaen päätänsä, mikä suuresti muistutti hänen kaunista, nyttemmin manalle mennyttä äitiään.

"Minä ainakaan en käy ripillä kuin kerran vuodessa", huomautti Anna nauraen. "Ja mitä silloin sanon, sen tietää piikaseni ja tietävät ystäväni jo edeltäkäsin."

Katarina loi häneen tyytymättömän katseen. "Se on pitkälle menevää avomielisyyttä", sanoi hän.

"En ymmärrä, mitä puhtaalla, viattomalla Gunillallani on ripitettävää."

"Hänellä voi olla sydänsuruja!" huudahti Anna.

"Sydänsuruja?"

"Anna!"

"Se sana kaipaa selitystä, neitsyt!"

"Sitä en voi antaa!"

"Teidän täytyy!"

"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia sanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän salanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse häneltä."

Gunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei Anna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui ritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta yllätyksestä, sillä hän huudahti:

"Etsittekö minua, herra?"

"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää voinut olla ilman sitä."

Puna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä maahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä oli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: "Gunilla, oletko sairas?"

"En!"

Ritari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa lapsi oli.

Hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta katkerasti itkien.

Ritari viittasi imettäjää menemään. Huomattuaan jääneensä herransa kanssa kahden tahtoi Gunilla rientää ulos, mutta ritari kietoi hänet vahvoilla käsivarsillaan ja asetti hänet pehmeään lepotuoliin, sitten pani hän tytön hänen syliinsä ja seisoi itse kumaraisillaan hänen rinnallaan.

"Usko minulle sydänsurusi", sanoi ritari. "Minun… sydän… suruni?"

"Etkö ole tunnustanut sitä rippi-isälle?"

"Olen!"

"Eikö minunkin ole siitä tiedettävä?"

"En voi nyt."

"Rakkahin Gunilla!"

"No hyvä! Ette rakasta enää minua!"

"Uneksitko! Mitä tämä on?"

"Ette ole koskaan, koskaan rakastanut minua!"

Ja hän purskahti rajuun itkuun.

"Oletko sairas, lapsi, vai kuka sinua on uskotellut?"

"Ei kukaan, ei kukaan! Olen itse hankkinut varmuuden."

"Mistä?"

"Siitä, että te vihaatte ja vainootte äärimmilleen sitä, jota minä rakastan enimmän maan päällä."

"Mistä puhut?"

"Tanskasta, isänmaastani, jonka te tahdotte tuhota, hävittäisitte sen jäljettömiin, jos voisitte."

"Ah, nyt ymmärrän!"

Ennenkuin ritari ehti sitä estää, oli Gunilla hypähtänyt jalkeille ja heittäytynyt tämän jalkoihin. "Lähettäkää minut sinne takaisin!" huudahti hän. "Pyydän, rukoilen sitä teiltä!"

"Gunilla!"

"En voi jäädä tänne, se on minulle mahdotonta."

"Ja tahdot jättää minut ja lapsemme?"

"Ei, lapset otan mukaani."

"He kuuluvat minulle yhtä hyvin kuin sinullekin."

"Olisi julmaa eroittaa minut heistä."

"Etkö sinä sitten menettele julmasti, kun tahdot eroittaa minut kaikista niistä, jotka ovat minulle rakkaita?"

"Pyhä neitsyt, suojele ja tue minua!"

"Gunilla, mitä rakkaudellamme on tekemistä politiikan kanssa? Me rakastamme toisiamme, eikö siinä ole kylliksi?"

"Ei, ei, se on synti, hirveä synti!"

"Kuka niin sanoo?"

"Kunhan vain tiedän sen!"

"Isä Tobias se kai…"

"Rakas herrani!" huudahti Gunilla ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa. "Antakaa uudestaan Hannu kuninkaalle lupauksenne, ja minä luen toivomuksenne silmistänne ja täytän ne ennenkuin olette ehtinyt ne lausuakaan!" Hän katsoi rukoillen ja tuskaisesti herraansa; suurista, ilmeikkäistä silmistä loisti rannaton rakkauden taivas, ja hän suuteli miehensä otsaa ja huulia, aivan kuin elämä ja kuolema olisi riippunut siitä vastauksesta, jonka tämä antoi.

"Gunilla, älä pyydä minulta sitä!"

"Rakkauteni on palkintona tästä."

"En ansaitsisi sitä, jos rikkoisin valani."

"Minä olen myös vannonut."

"Olet vannonut minulle rakkautta ja uskollisuutta, ja se vala on sinun pidettävä, kunnes kuolema meidät eroittaa…"

Kuului kolme keveää lyöntiä ovelle.

"Kuka siellä?" huusi ritari vihaisesti.

Ei kuulunut mitään vastausta.

Ritari riensi ovelle ja survaisi sen auki, mutta ei nähnyt ketään.

"Tahtoisin tietää, kuka rohkenee…"

"Taivaan lähettiläs!" sammalsi Gunilla häpeän punan leimutessa hänen poskillaan.

"Eikö isä Tobiaan huone ole aivan tämän huoneen yläpuolella?"

"Hän lukee joka aamu rukouksen lapsemme kehdon ääressä."

"Gunilla, toivoisin sinun valitsevan toisen rippi-isän."

"En koskaan, en koskaan!"

"Mutta tämä saa ainoastaan pahaa aikaan."

"Hän tahtoo pelastaa sielumme."

"Sitä sanoo jokainen."

"Kukaan ei tarkoita niin vakavasti kuin hän."

"Mutta jos nyt vaadin, että hän poistuu?"

"Silloin te, herra, eroitatte itse meidät."

"Niinkö! Sinä siis jäät tänne, jos saat pitää hänet?"

"Niin — lapseni tähden."

"Etkö minun tähteni, Gunilla?"

"Se riippuu itsestäsi."

"Minä en hylkää isänmaatani."

"Sitä en tee minäkään."

"Mutta olethan vannonut minulle uskollisuutta!"

"Olen sitten vannonut toisen, kalliimman valan…"

"Isä Tobiaalle?"

"Pyhälle neitsyelle."

"Tehdä minusta valapaton?"

"Antaa sinut takaisin Hannu kuninkaalle."

"Ja ehtona on?"

"Minun — rakkauteni!"

"Gunilla, saatoit tehdä sen!"

Hän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi kauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä — heidän nuori, kaunis onnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan: "Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle yhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille sittenkin, jos hän tahtoo." Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää sydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa Suomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren vaimonsa, jos sanoisi: "Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!"

Luja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa ylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä kahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän katseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat löytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa ainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon. Olisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä, jos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena palaava hänen syliinsä?

"Nouse, Gunilla!" sanoi hän lempeästi.

Mutta tämä ei liikahtanutkaan, jatkoi vain itkuaan.

Silloin hän nosti hänet tuolille kuten lapsen.

"Erik!" nyyhkytti vaimo.

"Mitä tahdot, lapsi parkani?"

"Voitteko antaa anteeksi?"

"Olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, Gunilla."

"Tämä on minunkin katkera sydänsuruni."

"Minä ymmärrän sen enkä tahdo lisätä kiveä kuormaan."

"Hylkäättekö minut?"

"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa, että me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme, mikä meidät eroittaa."

Gunilla ojensi käsivartensa häntä kohden.

Hän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. "Hyvästi, Gunilla! Jumala sinua auttakoon!"

Taakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta rouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa. "Menkää hänen luoksensa!" pyysi hän. "Sanokaa hänelle, että annan hänelle anteeksi…" Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui nopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän penkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se murskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt surunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen huojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi omistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri kerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen kahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia vaatekappaleita.

Ritari nojautui ulos ikkunasta. "Missä sinun on kotisi, nainen?" kysyi hän.

"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia", vastasi hän.

"Sitten voit jäädä tänne, jos tahdot. Elsa, pidä huolta hänestä!"

"Kyllä, jalo herra!"

Ritari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän oli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen sydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli herättänyt. — —

Oleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli hän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä toisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden, päiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto oli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu kuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti viihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.

Loistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen ylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja juotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja eroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.

Kohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja ennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu onnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut ajattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja levittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.

"Jalo herrani ja koko talonväkeni!" oli hänellä tapana sanoa, siten viitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä tapahtui sen ulkopuolella.

Neljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja kaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään toivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan, ja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja lapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä täytyi palata Suomeen.

Jonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja Sten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli tehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu kuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli ruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus, hänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin yhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja onnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli saanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas perinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat isänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena ritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva samalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.

Sattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja irtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin appiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. "Ei ole mahdotonta", tuumi hän, "että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä tielle".

Emäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista kuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen väestön auttamista.

"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat", sanoi Gunilla rouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat lappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.

Erik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan levottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle, että hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.

Kohta sen jälkeen saapui isä Tobias Kööpenhaminasta tuoden terveisiä ja kirjeitä Gunilla rouvan äidiltä. Hänellä oli Erik herrallekin kirje, jossa pyydettiin, ettei hän kieltäisi nuorelta emännältään hurskasta rippi-isää, jonka rouva Agneta Bese oli monilla rukouksilla ja lupauksilla saanut matkustamaan Suomeen olemaan hänen suuresti rakastetulle tyttärelleen lohdutukseksi ja mielenylennykseksi.

Ehdotus ei suinkaan ollut Erik herralle mieluinen. Gunilla rouva samoin kuin hän itsekin oli tähän asti saanut lohdutusta ja virkistystä linnanpapilta, vanhalta vilpittömältä Herran palvelijalta, joka heidän sielujensa jalostamisella tarkoitti myös molemminpuolista luottamusta heidän maallisen onnensa takeena. Oliko nyt muukalainen astuva heidän väliinsä? Lukisiko hän Gunillan sydämestä hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja antaisi niille sen suunnan, jonka tahtoi? Gunillan nuori sydän oli kuin vaha: siihen pystyi jokainen vaikutelma.

Kun Erik herra nyt istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja menneisyyden kuvat vaelsivat hänen ohitsensa, kuinka elävästi hän muistikaan omat epäilyksensä, mutta myös sen levottomuuden ja pelon, jonka hän silloin näki Gunillan kasvoilla. "Haluatko, että hän jää?" oli Erik herra kysynyt häneltä.

"Haluan, sillä se on äitirouvan tahto", vastasi hän.

Tämä ratkaisi. "Kuka voi paremmin kuin äiti ymmärtää lapsensa totisen hyvän?" ajatteli Erik herra ja antoi suostumuksensa.

Mutta siitä päivästä lähtien oli kuin kodin hyvät hengettäret olisivat toinen toisensa jälkeen väistyneet ja vähitellen kadonneet. Gunilla rouva ei enää hiipinyt hänen rinnallaan pienine luottavaisine ilmoituksineen, jotka, vaikkakin vähäisiä ja merkityksettömiä, kuitenkin olivat hänelle niin rakkaita. Gunillan päivittäinen ripilläkäynti huolestutti häntä; mitä oli hänen puhtaalla, viattomalla vaimollaan ripitettävää? Nyt oli kaikki selvää. Rakkauden Gunillaan oli hänet tehtävä luopioksi, sentähden Gunilla oli vieroitettu hänestä.

Erik herra kohotti päänsä pystyyn; tavallisesti niin lempeät kasvot olivat nyt kuin raudasta valetut. "Se ei ole heille onnistuva", jupisi hän itsekseen. "Mutta Gunilla, Gunilla parkani, kestääkö hän taistelun?"

Ritari käski, että hurja "Tartarus" oli satuloitava ja linnanvartia kutsuttava hänen luoksensa.

"Pitäkää silmällä kotioloja, Karhuinen", sanoi hän, "en kai palaa kotiin ennenkuin huomenna".

"Ja jos jotakin tapahtuisi?"

"Silloin voit kysyä minua Hollolan pappilasta." Kun ritari kiinnitti metsästyspuukon vyölleen ja otti keihään ja pyssyn mukaansa, kysyi uskollinen Olavi, eikö hän saanut tulla mukaan.

"Et", vastasi hän. "Tällä kertaa metsästän yksin. En ota ketään mukaan."

Rouvantuvasta oli nähty ritarin lähtö, ja se antoi aihetta moniin aprikoimisiin. Ukko Karhuinen kutsuttiin Gunilla rouvan luo kertomaan, mitä hän tiesi siitä. Ukko näki selvään, kuinka levottomaksi armollinen rouva kävi, vaikka tämä koettikin sitä salata.

* * * * *

Nopein askelin ja, kuten luuli, huomaamatta riensi Elsa kiertoportaita isä Tobiaan luo. Hän tapasi kunnianarvoisan isän istumassa pöydän ääressä ikkunan luona, ja pöydällä oli pyhimyskuvia sisältävä kirja, jota hän tarkkaavaisesti katseli.

Nuoren tytön tehtävänä oli hänen huoneensa siivoaminen; tänään näytti tytöllä olevan jotakin erityistä sanottavaa, mutta kun kunnianarvoisa isä ei kääntänyt katsettaan kirjasta hänen tullessaan sisälle, ei hän tahtonut häiritä, vaan ryhtyi heti työhönsä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä, kuinka hurskas mies tarkkaavaisesti seurasi kaikkia hänen liikkeitään, mutta heti käänsi katseensa kirjaan, kun hän kääntyi päin.

Elsalta ei jäänyt huomaamatta, että isä Tobias katsoi häneen yhtä mielellään kuin kaikki muutkin; alussa se imarteli hänen turhamaisuuttaan, mutta sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt palvelustensa tähden, oli se suopeus, jota hän mahdollisesti oli tuntenut kunnianarvoisaa isää kohtaan, väistynyt epämääräisen itsenäisyydentunteen tieltä; hänestä tuntui, että hänkin kerran voisi käyttää isää hyväkseen, jos hän nimittäin tahtoi viedä jotakin perille, mutta hänellä ei ollut vielä selvillä, mitä tämä tulisi olemaan, vaikkei hän epäillyt sen sattuvan ennemmin tai myöhemmin.

Siivoaminen jatkui äänettömästi, ei ollut enää muuta kuin ikkuna ja pöytä jälellä.

Elsa pysähtyi hänen eteensä ikäänkuin odottaen hänen lukemisensa päättymistä.

Häntä ei näyttänyt se koskaan kiinnittäneen enemmän kuin nyt; hän ei kohottanut katsettaan.

Elsan silmät ja huulet väreilivät veitikkamaisuuttaan, mutta hän vaikeni ja odotti.

Pappi istui liikkumatonna kuten ennenkin.

Silloin hiipi tyttö hänen tuolinsa taakse, pyyhkien ja tomuttaen syvää ikkunankomeroa. Kun hän sen jälkeen kääntyi, ei pappi ollut kyllin nopea liikkeissään ja heidän katseensa yhtyivät.

"Minua kummastuttaa sinun rohkeutesi", sanoi pappi.

"Kunnianarvoisa isä, en luullut teidän minua näkevän."

"Tehtäväsi?"

"On oikein suoritettu."

"Saiko ritari kirjeen?"

"Panin sen hänen yöpöydälleen."

"Keksittiinkö sinut?"

"Sitä ei tehdä ennenkuin itse tahdon."

"Entä isäsi?"

"Hän katsoo minun silmilläni."

"Kuitenkin hän vihastui kovasti."

"Kuka seuraavana aamuna vei asemiehille unijuoman?"

"Sen teit sinä!"

"Isäni arvasi sen."

"Todellakin? Ja kuitenkin…"

"Kuitenkin luottaa hän nyt minuun täydellisesti."

"Sinua ei suotta sanota pikku noidaksi", sanoi pappi yrittäen tarttua hänen käteensä.

Hän veti sen pois. "Tiedätte mitä on tapahtunut!"

"He erosivat vihoissaan?"

Elsa työnsi syrjään pienen madonnankuvan, joka seisoi seinän vieressä ja peitti puhetorven yläsuuta. "Tuosta kuulitte kaiken", sanoi hän.

"Mitä… sinä luulet…"

"Ei, minä tiedän…"

"Elsa!"

"Kunnianarvoisa isä!"

"Palvele minua uskollisesti, ja palkkasi on oleva suurempi kuin rohkeimmatkaan toiveesi."

"Mitä haluatte?"

"Hänen täytyy mennä pois!"

Elsa työnsi auki ikkunaluukun ja viittasi ritariin, joka juuri silloin lasketti pihan poikki.

"Onko se mahdollista?"

"Minä arvasin toivomuksenne."

"Ei, ei, se on sattuma!"

"Olkoon sitten!"

"Mutta palkita tahdon sinut. Mitä tahdot!"

"En nyt!"

"Kyllä, juuri nyt!"

"No hyvä, tahdon huoneenne avaimen."

"Mitä sillä teet?"

"Olen kirjoitustaitoinen, kuten tiedätte!"

"Entä sitten?"

"Tahdon, että — milloin hyvänsä katson sen tarpeelliseksi — voin kirjallisesti tai suullisesti kääntyä puoleenne."

Pappi katsoi tyttöä epäilevästi. Häneen suunnatussa katseessa oli sellaista uhmaa, että hän pelkäsi tytöstä saavansa vihamiehen itselleen. Kenties yhtyi tähän pelkoon riettaampiakin kuvitelmia, kaikessa tapauksessa otti pappi avaimen takkinsa taskusta ja ojensi sen hänelle.

"Kiitos!" vastasi hän huolettomasti. "Nyt olemme kuitit!"

"Kuitit? Mitä sillä tarkoitat?"

"Että nyt alamme uuden laskun."

"Se voi tuottaa sinulle suuria etuja."

"Siihen luotan!"

"Kuinka kauan ritari viipyy poissa?"

"Korkeintaan muutamia päiviä."

"Mihin hän matkustaa?"

"Kai Hollolaan. Niin hän aina tekee suurissa suruissaan."

"Niin, surkoon hän vain", jupisi pappi. "Tulemme hänelle laittamaan vieläkin kuumempaa."

"Nyt en uskalla viipyä kauemmin. Tahdotteko enää mitään, kunnianarvoisa isä?"

"Mene Gunilla rouvan luo; tee kaikki voitavasi saavuttaaksesi hänen suosionsa. Vaani hänen sanojaan ja katseitaan, koeta urkkia ilmoille hänen ajatuksensa ja tee minulle niistä tarkka selko."

"Sen teen!"

Elsa meni, ja isä Tobias riensi puhetorvelle; hän tiesi, että Gunilla rouva oli vielä samassa huoneessa kuin lapsikin. Hetkisen jälkeen kuuli hän ääniä. Elsa oli tullut sinne sisään; Gunilla rouva valitti kovaa päänsärkyä, ja Elsan oli valeltava hänen päätänsä kylmällä vedellä. Nuori tyttö koetti tällöin ilahuttaa häntä loruiluillaan. Hän kertoi pienestä mustalaispojasta, joka oli ihmeen notkea ja ketterä, ja vaikkakin hän oli vasta kymmenvuotias, oli hän jo mestari kaikenlaisissa kujeissa. Olisi varmaankin suuri huvi pienelle Akseli Erikinpojalle, jos jalo rouva sallisi Sakon tulla sisälle.

"Kutsu hänet tänne, Elsa", vastasi Gunilla rouva, "ja kerro myös neitsyilleni ja palvelustytöilleni; kenties se huvittaa heitä kaikkia".

Elsa ei hidastellut käskyä täyttäessään, ja pian kaikui lastenkamari naurusta ja pakinasta. Sakko ei ainoastaan osannut tehdä apinan kujeita, hän voi myös matkia jokaista läsnäolijaa suurella luontevuudella, joka teki todellisuuden ainoastaan hieman hullunkurisemmaksi. Ja hän kulki yli lattian yhtä ylpeän ryhdikkäästi kuin ritarikin, mutta kun joku neidoista kuiskasi hänelle: "Isä Tobias", silloin laittoi hän päänsä riipuksiin, jalat, käsivarret, koko ruumis oli kunnianarvoisan isän täydellinen kuva. Nuoret tytöt purivat huulensa verille pidättäessään nauruaan, mutta kun Sakko aivan hairahduttavalla luonnonmukaisuudella matki sitä viiruilevaa katsetta, jolla Tobias tähysteli kauneimpia tyttöjä, silloin puhkesi riemu valloilleen; katsojat kirkuivat ihastuksissaan, ilonpurkauksilla ei ollut mitään rajoja.

Mutta jo ennen tämän leikin alkua oli Gunilla rouva mennyt rouvantupaan, joka nyt oli aivan tyhjä. Hän lähetti sanan isä Tobiaalle, että hän odotti tätä.

Isä saapui heti.

"Olen noudattanut tahtoanne", sanoi Gunilla rouva. "Ei minun, vaan pyhän neitsyen."

"Herrani on lähtenyt matkalle."

"Palaako hän pian takaisin?" kysyi Tobias innokkaasti.

"Jollei hän sitä tee, hautaudun minä johonkin luostariin!" huudahti nuori nainen.

"Se olisi Jumalalle otollinen teko."

"Hän saisi silloin etsiä toisen vaimon, joka taipuisi hänen tahtonsa mukaan."

"Jos hän elää, ette te suinkaan mene luostariin", virkkoi pappi hymyillen.

"Te saatte vastata siitä, että minä teen herrani onnettomaksi", sanoi Gunilla melkein epätoivoissaan. "Olen näyttänyt teille tien hänen sielunsa pelastukseen; jollette tahdo sitä käydä, on vastuu teidän."

"Mutta jollei hän anna myöten?"

"Hän tekee sen, jos te pysytte lujana."

"Olisipa se mahdollista!"

"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet uudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille kaikkensa."

"Voinkohan tehdä sen?"

"Kyllä, jos oikea, taivaallinen rakkaus saa sijaa sielussanne."

Gunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen aikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he silloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota onnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.

Muisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti katseensa pappiin.

"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten välillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on — valapatto."

"Samaa mieltä on äitinnekin."

"Sentähden tahdon käyttää kaikki keinot taivuttaakseni hänen mielensä Tanskan puolelle. Mutta on julmaa, että minun täytyy uhrata itseni ja onneni tämän asian tähden."

"Ettekö muista Judithaa?"

"Minä en voi, en tahdo tarttua miekkaan, eikä herrani ole mikään Holofernes."

"Sellaisella mielenlaadulla ette voine saada mitään aikaan, ja minä teen viisaimmin, kun palaan takaisin."

"Heitettyänne epäilyksen palon sieluuni. Enhän enää tiedä, mitä minun on tehtävä, mitä ei!"

"Te ette pidä minun neuvojani arvossa."

"Sentähden, etten tiedä, mitä minun on uskottava."

"Onneton, ette siis tiedä, että pannajulistus riippuu uhkaavana miekkana tämän kirotun maan yllä!"

"Jumala ja pyhä neitsyt meitä suojelkoon!"

"Herra Erik Turenpoika ja maan kaikki suurmiehet tietävät sen hyvin, mutta niin syvälle ovat he vajonneet turmelukseensa, etteivät he siitä välitä ja pitävät sen salassa yksinkertaiselta kansalta."

"Taivaan vallat meitä suojelkoot!"

"Saksanmaan keisari on kutsunut Ruotsin neuvoston ja hallituksen tuomioistuimensa eteen vastaamaan Hannu kuningasta, heidän laillista kuningastaan vastaan, mutta he pilkkaavat hänen kutsumustaan ja halveksivat hänen lähettiläitään. Ettekö näe, kuinka uhkaavat pilvet käyvät yhä synkemmiksi ja kuinka salamanvälähdys seuraa toistaan? Ettekö kuule, kuinka ukkonen jyrähtelee? Luuletteko kestävän kauan, ennenkuin se iskee maahan ja polttaa tuhkaksi tämän turmeluksen Sodoman ja Gomorran?"

Gunilla oli langennut polvilleen; hän kohotti ristityt kätensä pappia kohden. "Armoa, laupeutta!" sammalsi hän. "Minulla ei ole oleva tästedes muuta tahtoa kuin teidän tahtonne."

"Te ette pysy lujana."

"Minä tahdon pysyä."

"Vannotteko sen minulle?"

"Vannon!" vastasi Gunilla sammuvalla äänellä. Kaikki puna pakeni hänen poskiltaan, hän oli meneväisillään tainnoksiin, eikä ovela dekaani tahtonut päästää käsistään sitä valtaa, minkä oli saavuttanut.

"Nouse!" sanoi hän käskevästi. "Ja ole vahva Herrassa!"

Gunilla totteli häntä heti. "Mitä vaaditte minulta?"

"Että heität heikkoutesi pois ja vyötät itsesi hengen miekalla."

"Minä tiedän, että joudun hukkaan", vastasi Gunilla toivottomin katsein. "Mutta minä teen mitä voin."

"Tahdotko, että minä tuen sinua?"

"Jos voitte."

"Voin yhdellä ehdolla."

"Ja se on?"

"Sokea kuuliaisuus."

"Silloin on vastuu teidän!"

"Minun, ainoastaan minun!"

"Niin, niin, se on ainoa mahdollisuus!"

"Milloin odotetaan Erik herran palaavan?"

"Huomisiltana."

"Sinun on otettava hänet juhlallisesti vastaan, hymyilevin kasvoin ja hellin sanoin."

"Voinko tehdä sen?"

"Sinun täytyy!"

"Minä tottelen!"

"Mutta mitään läheisempää keskustelua ei saa tapahtua välillänne; hän on ainoastaan sinun vieraasi."

"Ainoastaan minun vieraani!"

"Ylihuomenna tulet ripille kahdeksan aikaan."

"Mitä minulla on ripitettävää?" huudahti Gunilla poissa suunniltaan. "Minulla, joka olen ainoastaan teidän tahtonne välikappale! Kaikki on kuollutta minussa; minulla, joka olen kaiku teistä itsestänne, mitä on minulla ripitettävää?"

Samassa kuului raikuva nauru rouvantupaan. Gunillaa värisytti sen kuullessaan, ja isä Tobias mutisi kirouksen. Askeleet lähestyivät, ja pappi ei ehtinyt edes poistua, kun nuori iloinen parvi tölmähti huoneeseen. Nauru katosi heti neitosten huulilta, kaikki riensivät Gunilla rouvan luo, joka oli enemmän kuolleena kuin elävänä vaipunut penkille.

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa isä?" kysyi Katarina neitsyt tutkistelevin katsein.

"Pelkään, että Erik herran ikävöiminen on saanut jalon rouvan niin kuohuksiin."

"Tosin hän ratsasti 'Tartaruksella', mutta niin taitava ratsastaja osaa kyllä hoitaa ratsunsa", huomautti Anna Sparre. "Sitäpaitsi tuleehan hän takaisin huomisiltana."

"Olkaa vahva, jalo rouva, minulla on teille hyviä viestejä", kuiskasi Elsa salavihkaa.

"Vie minut makuukamariin", sanoi Gunilla rouva ja hoippui sinne sisälle Elsaan nojaten.

"Oi, minä olen sangen, sangen onneton", nyyhkytti nuori nainen vaipuen vuoteeseen.

Elsa katseli häntä vaieten. Neuvottomuus ja sääli taistelivat tytön sielussa.

"Sinulla on hyviä viestejä?"

"Herraltanne."

"Herraltani?" Gunilla nousi nopeasti.

"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa eräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta."

"Entä sitten?"

"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse, voisi se häntä liikuttaa ja…"

"Olet oikeassa; kutsu tänne nainen."

Nainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa; kohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille oli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.

Ritari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin ilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli kohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.

Mistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka mielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään häneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa hänelle mitään tietoja.

Hän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston köyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta tarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin kerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen herransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi tämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti armeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa rukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan herraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik herra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny kyynelten kastelema.

Elsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs tyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla oli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö yksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.

"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän tulee takaisin päivälliselle." Sellaisen viestin toi hän seuraavana aamuna ensimäiseksi emännälleen.

"Taasko yksin?" kysyi Gunilla tukahuttaen huokauksensa.

"Kaksi asemiestä seurasi mukana."

Ennen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse oli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?

Mutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys hänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta ja epäröimistä. "Sokea kuuliaisuus", kuiskasi hän, "on ainoa tie pelastukseen".

Kulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä viittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.

Kun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen vakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut häneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä siihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä ystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi useampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan olevan hänelle vihoissaan.

Tämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on yhtäläisiä sukupiirteitä.

Aterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan. Hän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä kuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen hetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi, mitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen mieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana naisena.

"Ja vanha pappi, kuinka hän kestää surunsa?" rohkeni Gunilla kysyä.

"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä valon", jatkoi ritari. "Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan luonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän oli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten pitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin hänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne hautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme tottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja antaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy itseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko seurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte, kunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?"

"Pyhä kirkkomme vaatii palvelijoiltaan naimattomuutta, ja minua kummastuttaa, että täällä Suomessa…"

"Jo solmittuja avioliittoja ei ole purettu, ja tähän jos mihin on sovitettava raamatun sanat: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä eroittaman."

"Hengen ja veren uhraaminen suurissa urotöissä näyttää minusta vähäiseltä tämän jokapäiväisen alttiin ja uhrautuvan elämän rinnalla, elämän, jolla on ainoastaan muiden hyvä päämääränään!" huudahti Katarina neitsyt tulisesti.

"Suurempaa on kuitenkin uhrata Jumalan kunniaksi!" vastasi isä Tobias mahtipontisesti.

"Silloin voi tulla julistetuksi pyhäksi!" tokaisi Anna Sparre ilvehtien.

Edellisen kasvot punehtuivat, ja Katarina neitsyt peitti hymyillen kasvonsa liinallaan.

"Niin vanha kasvatusäitinikin tulee tavallaan", jatkoi ritari. "En unhoita häntä koskaan ja iloitsen jälleennäkemisestä haudan tuolla puolen; seurakunta, joka on kasvanut hänen silmäinsä alla, ei ainoastaan ole itse häntä muistava, vaan lapsilleen ja lastenlapsilleenkin esittävä hänet esikuvana, joka on seuraamisen arvoinen."

Ritari heitti pikaisen katseen puolisoonsa, heidän katseensa yhtyivät sekunniksi, mutta kumpikaan ei ehtinyt lukea toisen ajatuksia.

Päivällisen jälkeen sanoi ritari kuuluvalla äänellä, että kun hänen aikansa tämän jälkeen kävi täpärälle, osaksi matkojen, osaksi muiden tehtäväin tähden, toivoi hän, että Gunilla rouva toimisi hänestä riippumatta. Hän lupasi, milloin aikansa myöntää, jatkaa käyntejään rouvantuvassa, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos Gunilla rouva tästälähin kuten tähänkin asti tahtoisi toisinaan ottaa vastaan jalosukuiset aatelisnuorukaiset ja asemiehet, jotka ilman sitä tulisivat liian paljon kaipaamaan seuraelämän suloa. Vuodenaika oli nyt sopiva rekiretkiin ja hiihtämiseen; ritari oli käskenyt panna toimeen aseleikkejä ja metsästysretkiä ja toivoi, että Gunilla rouva tahtoisi näihin kiinnittää mieltään ja ottaa osaa.

Mutta jos neitsyet ja piikaset punastuivat ilosta ajatellessaan odotettavia iloja, niin Gunilla rouva sitä vastoin kalpeni ja sammalsi vapisevalla äänellä:

"Tulen kaikessa noudattamaan tahtoanne."

"Yksi seikka täytyy minun lisätä", virkkoi ritari. "Kun olen linnassa kotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini sattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni."

Hän kumarsi Gunilla rouvalle ja poistui salista.

Gunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko hänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan ollut mitään rajoja.

Yhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että hänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää lähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa silmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon hän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: "Sokeaa kuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!"

Elsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä välttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti hänen neuvojaan ja ohjeitaan.

Ritarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä Tobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella hänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui Gunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan merkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa sanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja kertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta mitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi, häilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa siitä, mihin oli ryhdyttävä.

Eräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan avaimen oveen ja Elsa astui sisään.

"Suuria uutisia!" sanoi tyttö hehkuvan punaisena.

"Kerro!"

"Ritari rakastaa toista."

"Sen jo arvasinkin!"

"Arvasitteko senkin ketä?"

"Tiedätkö sinä sen?"

"Katarina neitsyttä!"

"Onko se mahdollista?"

"Olen huomannut, että neitsyt joka aamu menee jalkaisin metsään. Se kummastutti minua, ja minä lähetin Sakon pitämään häntä silmällä. Eräänä aamuna antoi Risto, ritarin asemies, hänelle kirjeen."

"Keneltä?"

"Herraltaan, luulenma, sillä seuraavana päivänä kohtasi hänet ritari itse…"

"Ja silloin…"?

"Luultavasti hän suostui johonkin, mitä toinen pyysi, sillä ritari suuteli hänen kättänsä ja sanoi, että hänen oli kiittäminen neitsyttä onnestaan."

"Epäileekö Gunilla rouva mitään?"

"Katarinaa vähimmän kaikista."

"Hän epäilee siis kaikessa tapauksessa?"

"Kyllä, nyt on hän mustasukkainen jokaiselle, ketä ritari vain puhuttelee."

"Hän ei saa mitään tietoonsa Katarina neitsyestä?"

"Eikä Anna neitsyestäkään."

"Mitäs hänestä?"

"Olavi asemies antoi hänelle kirjeen."

"No, ja sen jälkeen?"

"En tiedä, onko heillä ollut kohtausta."

"Vakoile kaikkialla, Elsa."

"Ja palkka?"

"Mitä tahdot?"

"Edelleen kymmenen vuoden synninpäästön!"

"Sen saat."

"Minulla on enemmänkin uutta kerrottavaa?"

"Annas kuulla!"

"Eilen saapui lähetystö Venäjältä."

"Nuo miehet, jotka lähetettiin taipaleelle yhtä salaa kuin heidät otettiin vastaankin?"

"Juuri samat."

"Heillä oli viestejä ja kirjeitä mukanaan?"

"Muuan lähetystö on odotettavissa näinä päivinä."

"Mistä tiedät…?"

"Sakko ja minä saamme tietää kaiken, mitä tahdomme."

"Kuules, Elsa; tämän lähetystön mukana tulee luultavasti seuraamaan mies, joka… joka…"

"Maisteri David Kock!" keskeytti Elsa hymyillen.

Dekaani hypähti pystyyn. "Mistä tiedät…?" kysyi hän.

"Hän sanoi minulle nimensä, kun autoin häntä täältä pakoon."

"Sinun täytyy toimittaa minulle tilaisuus puhutella häntä."

"Kyllä koetan."

* * * * *

Kolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi jäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan, että tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa vallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista valvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen, ja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen toimenpiteitä.

Mutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät, ettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi, puhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään Sten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin puolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia Hannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja rauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan…

Nämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa; vapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa tahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä, sitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan huomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan, tahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota kruunun Hannu kuninkaalle.

Viimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle, ettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. "Ja onko sinulla nyt mitään syytäkään?" kirjoitti kuningas. "Sten herra oli kuollut, ennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä vastausta, mitä tahdot tehdä asiassa."

Mutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän neuvotellut kenenkään kanssa.

Silloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja Erik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.

Samana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan ja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan kysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.

"Mihin aikaan ritari vain haluaa", vastasi Gunilla punastuen sekä ilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva oli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä. Poika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi käsivartensa häntä kohden ja huusi: "Isä!"

Hän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan ja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan, uudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari katseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin koetti myhäilyllä peittää liikutustaan.

"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?" kysyi ritari nostaen pikku Annan kehdosta. "Pelkään, että hän kaatuu", vastasi Gunilla. "Odota, saatpas nähdä!" Ritari otti ketjun kaulastaan ja piteli sitä tytön edessä.

Tämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä loitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla rouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan lemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän kullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.

Hänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä lapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat käsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän istui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi ritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu, ja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.

"Älä pane pahaksesi, Gunilla", sanoi hän. "Sitä ei tule enää tapahtumaan."

Gunilla otti ketjun kaulastaan ja antoi sen tytön leikkikaluksi.

"Syynä tulooni oli", sanoi ritari, "se, että jo huomenna odotan tänne muutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän kunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on meidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko sinä ottaa siihen osaa."

"Jos herrani niin haluaa!"

"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan sinun tahtoasi."

"Minä taivun teidän tahtonne mukaan!"

"Mutta kun maailma ei saa päästä tietämään tapahtuneesta väliemme rikkomisesta, täytyy meidän vieraiden ollessa läsnä puhutella keskenämme kuten muinaisina päivinä, sanalla sanoen, kuten mies ja vaimo."

Gunilla oli kiusoittavan hämillään. "Milloin juhla on?" kysyi hän nopeasti.

"Minusta mieluimmin ylihuomenna."

"Annatko itse käskyt siitä?"

"Olisin kiitollinen, jos sinä sen tekisit." Gunilla kumarsi suostumuksen merkiksi, mutta hänen liikutuksensa osoitti, kuinka rakas tehtävä oli hänelle. Ritari kumarsi mennäkseen.

"Ketjunne!" sanoi Gunilla ottaen sen tytöltä.

"Anna antaa itte!" huusi tämä ja ojensi kirkkaan leikkikalun ritarille.

Erik herran täytyi siis tulla uudestaan luo ottamaan ketjua lapsen kädestä; tyttö tahtoi itse ripustaa sen isänsä kaulaan, mutta se ei käynyt äkkiä, ritarilla ei ollutkaan mitään kiirettä ja niin tuli hän kuulleeksi kuiskauksen korvaansa: "Erik, anna anteeksi minulle!" Ja hän vastasi riemuitsevalla ilolla: "Rakas, armas Gunilla!…" Mutta seuraavassa tuokiossa oli hän poissa. Luja mies pelkäsi antavansa myöten.

Nuori nainen istui hiljaa, liikkumatonna, ummessa silmin, hän uskalsi tuskin hengittää. Oli kuin hän pelkäisi, että hetken onni pakenisi liian pian pois. Elsa, joka oli itsestään poistunut heti ritarin tultua, astui nauraen sisälle ja kertoi, että Sakko teki mitä hauskimpia kujeita lastenkamarissa. Nuorta Akselia huvitti kovasti niiden näkeminen, ja äiti jätti Annan Elsan huostaan, niin että hänkin saisi ilosta osansa.

Itse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli monia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin punastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat kyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen, ajatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja surullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat päästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää, karkoittaa muutamia ja pidättää toisia…

Hän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti häntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää tätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle. Hän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli pettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera, että se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan. Tuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa hankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin, oli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli herransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä eroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin luo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja syytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet sukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja siellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää, että hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi rakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.

Nyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo häikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään saattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.

Pahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset kuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:

"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys hänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle hävitä sellaisessa taistelussa."

Ja hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan niitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka sai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.

Isä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt ripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa: "Voitto on minun!" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen, jota pappi oli hänelle osoittanut.

Kun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein ylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. "Olen ollut kurja raukka", tuumi hän, "mutta en ole sitä enää; minä näytän, että voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla, mitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen asettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin."

Häh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän oli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä, ettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik Turenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi, antoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei koskaan.

Hän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät säihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja hän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.

Muuan palvelijatar astui sisään.

"Kutsu tänne kyökkimestari!"

Tämä ei viivytellyt saapuessaan.

Gunilla rouva oli äidiltään oppinut antamaan ajan raa'alle maulle hienouden leiman; niistä monista, jotka olivat matkustaneet etelässä, olivat muutamat kertoneet uusista tavoista ja menoista, ja nämä olivat vähitellen juurtuneet Tanskaan ja levisivät sieltä muuhun pohjolaan.

Oli käytettävä kaikki, mitä talon runsaat varastot ja taide ja kätevyys voivat, jotta saataisiin aikaan vieraspidot, jotka olivat linnanherran ja hänen kutsumainsa vieraiden arvoiset. Mutta paras oli säästetty lopuksi: suunnattoman suuri torttu, joka esitti lumivuorta, oli asetettava pöydän keskelle. Kun torventoitotuksella annettaisiin merkki, repeäisi vuori ja vuorenhaltia astuisi ilmoille. Sakko oli määrätty siksi ja lähetettiin heti häntä noutamaan, jotta voitaisiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun kaikki oli järjestetty, lähetettiin noutamaan myös isä Tobiasta. Gunilla sanoi hänelle, että hän tahtoi vuorenhaltian ylistävän Hannu kuningasta; kunnianarvoisan isän oli sepitettävä sanat ja Elsan opetettava ne Sakolle.

Dekaani suostui ilolla. Hän ihmetteli Gunillan rohkeutta, kun tämä valmisti herralleen sellaisen häväistyksen, mutta hän välitti vähät siitä vaarasta, mihin tämä siten heittäytyi; nyt oli hänen vain niin voimakkain sanoin kuin suinkin ajettava Tanskan ja oman puolueensa asiaa. Ja isä Tobias sepitti Ruotsia vastaan pienen herjauspuheen, jossa Hannu kuningas asetettiin Jumalan omaan neuvoskamariin, josta hän lausui rangaistustuomionsa tälle petolliselle maalle.

Hän oli niin ihastunut omaan työhönsä ja luuli sen olevan niin vastustamattoman, ettei edes Elsan katsottu voivan sitä opettaa Sakolle, vaan oli hänen suuremman perusteellisuuden vuoksi tehtävä se itse. Niinpä kutsuttiin poika käsille, ja opetus alkoi ja jatkui pitkin päivää. Metsäläispoika, joka oli tottunut nauttimaan täyttä vapauttaan, pidettiin yötä päivää sulettuna lukon taa, jottei voisi ilmaista mitään ja oppisi perinpohjin läksynsä. Viimeksimainittu ei ollut niinkään helppoa; jonakin hetkenä Sakko muisti joka sanan, toisena oli hän unhottanut kaiken. Jokin tahra seinässä, hämähäkin verkko katossa riitti antamaan hänen vilkkaalle mielelleen uuden suunnan.

Onneksi keksi isä Tobias käskeä häntä katsomaan suoraan hänen silmiinsä lukiessaan puhetta, ja se näytti tosiaankin auttavan muistia; tosin tapahtui väliin, että Sakko ummisti silmänsä ikäänkuin väsyneenä näkemäänsä, mutta hänet sai heti tottelemaan tuikea tiuskaisu: "Katso tänne!"

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui odotettu lähetystö. Suuriruhtinas Iivana oli varmaa suojeluslupaa vastaan lähettänyt kaksi mahtavaa pajaria, joilla oli jokseenkin suuri ja loistava seurue mukanaan. Ei ollut kysymystä alituisista rajariidoista, kuten tavallisesti; tällä kertaa tahdottiin ainoastaan ystävällisesti neuvotella.

Erik Turenpoika ei aivan syyttä pelännyt, että siihen liittyi joitakin salaisia tarkoituksia.

Pajarien seurueessa oli muuan keski-ikäinen, terävä- ja vilkaskasvoinen mies. Linnanvartia kiinnitti ritarin huomion häneen, ja tämä tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka ne olivat yhyttäneet metsästä ja tuoneet mukanaan vankinaan.

Mies itse sanoi olevansa maisteri David Kock ja pyysi vierasvaraisuutta sen seuran tähden, minkä mukana hän saapui.

"Miksette viime kerralla sanonut kuka olette?" kysyi ritari. "Esiintymisenne vivahti pikemmin sissiin kuin oppineeseen."

"Sainkin sentähden osakseni sen vastaanoton, joka täällä sellaisia odottaa", vastasi maisteri vältellen, "enkä sen johdosta valitakaan".

Vieraille osoitettiin ne huoneet, jotka jo oli laitettu kuntoon heitä varten. Heitä odottivat siellä pulleat höyhenvuoteet ja valkoiset lakanat, leimuavat takkavalkeat ja ajan tavan mukaan vaahtoava olut raskaissa hopeamaljoissa. Täällä oltiin vieraina rikkaassa talossa, jossa oli pidetty hyvää huolta vieraiden mukavuudesta.

Tämä kuului linnanvartian velvollisuuksiin; Elsa oli hommannut kaiken, sentähden saattoi hän laittaa niin, että David sai huoneensa aivan isä Tobiaan huoneen vierestä.

Niin hyvä kuin tämä olisi muuten ollutkin, toi se nyt mukanaan sen vaikeuden, että Sakko poika oli huoneessa, ja häntä ei kunnianarvoisa isä tahtonut millään ehdolla päästää luotansa. Kun Elsa koetti pukua, johon pojan oli pukeuduttava vuorenhaltiana, täytyi sen tapahtua papin ollessa läsnä. Elsakaan ei saanut tietää merkillisestä puheesta ennen aikojaan; niin mielellään kuin pappi tahtoikin käyttää tyttöä tuumiensa toteuttamisessa, ei hän ollut halukas ilmaisemaan niistä tälle enempää kuin oli tarpeellista.

Sellainen viippuminen molemmille puolin ei ole koskaan vaarallisempaa kuin silloin, kun on naisen kanssa tekemisissä. Hän kysyy vain: ystävä vai vihamies; mitään siltä väliltä ei ole hänen sanakirjassaan.

Elsasta ei tuntunut merkitsevän mitään se, että hän itsekin oli horjuvainen ajatuksissaan ja toimissaan. Papin luottamus imarteli häntä, anekirje tyynnytti häntä, ja kaiken ja kaikkien urkkiminen antoi askarrusta hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Se epäluottamus, jota hänelle nyt osoitettiin, kiihoitti uteliaisuutta ja herätti kostonhalua. Mustalaisveri alkoi helposti kiehua, ja Elsalla ja Sakolla oli monia muille käsittämättömiä tapoja ilmaista ajatuksensa toisilleen. Niinpä tiesi Sakko, että Elsa tulisi hänen luoksensa yöllä, heti kun hän yskimällä antaisi tälle merkin, että kunnianarvoisa isä oli mennyt viereiseen huoneeseen vieraan maisterin luo. Oviaukossa oli ainoastaan oviverho, ja Elsa oli päättänyt ottaa selon, mitä he sanoivat toisilleen.

Kun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin tullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa avaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki yli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden leivoksia. "Ole nukkuvinasi!" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten vastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.

Siellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta työnnettiin oviverho syrjään.

"Oletko valveilla, Sakko?" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä huokauksella.

Oviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä Tobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä poikaa.

Elsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän seisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni vuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta poika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.

Nyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli itsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi, jolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän kysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.

Tällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että valo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien kääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan: viekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän pakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli mitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen sielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan. Näytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän katosi oviverhon taakse.

"Kummallista, sangen kummallista!" kuuli Elsa hänen jupisevan.

"Mistä puhutte?" kysyi toinen.

"Olin näkevinäni näyn."

"Toisessa huoneessa?"

"Seinällä ovenne vieressä."

"Sitä lienee syytä tutkia."

Elsa oli vähällä paeta, mutta uteliaisuus pidätti hänet paikoillaan.

"Ei, ei, olen nähnyt sen usein!"

"Nainen?"

"Niin, niin!"

"Kaunis?"

"Kuin synti!"

"Kova kiusaus, veli!"

"Hirveä!"

"Mutta ei suinkaan hän ole mikään pyhimys?"

"Juuri siksi!"

"Ahaa, ymmärrän!"

Mutta Elsa ei suinkaan ymmärtänyt, ja sentähden hän heristi korviaan.

Hänen uteliaisuutensa ei tullut tyydytetyksi. "Olemme jo puhuneet tästä kylliksi", vastasi isä Tobias. "Tahdotteko nyt kertoa viestinne veljeskunnaltamme?"

"Hiippakuntanne odottaa piispaansa."

"Onko se mahdollista?"

"Kirje on jo valmis."

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!"

"Milloin voimme teitä odottaa?"

"Tiedänkö minä sen!"

"Onko ritari vielä yhtä taipumaton?"

"On, valitettavasti!"

"Mutta Gunilla rouvan nuoruus ja kauneus?"

"Olen eroittanut heidät toisistaan, että…"

"Sen olisi pitänyt tapahtua aikoja ennen."

"Ritari rakastaa toista."

"Mitä?"

"Olen saanut sen tietooni aivan äskettäin."

"Ja tämä toinen?"

"On myöskin isän puolelta tanskalaista sukua."

"Nimi?"

"Hän on Vikin herran, Niilo Klaunpojan tytär."

"Haha! Sen, joka nai luostarilapsen?"

"Saman!"

"Onko teillä mitään vaikutusvaltaa häneen?"

"Hän on ylpeä, mutta uskoo henkiin ja aaveihin, kuten äitinsäkin."

"Uskollinen Tanskan asialle?"

"Pelkään, ettei hän ole."

"Silloin emme voi käyttää häntä."

"Gunilla rouva, joka pitkän aikaa oli aivan kuin poissa suunniltaan, on äkkiä ja odottamatta jälleen rohkaissut mielensä. Hän aikoo tehdä vastarintaa."

"Millä tavoin?"

"Juhlassa, joka huomenna vietetään, lausuttaa hän aivan julkisesti toivomuksensa Tanskan ja Hannu kuninkaan asiassa."

"Se on hyvä!"

"En tiedä, mistä tämä rohkeus tulee; olen aikonut pakoittaa hänet ripille."

"Sitä ette saa!"

"Miksen?"

"Antakaa hänen olla, kunnes hän pyytää neuvoanne. Odottakaas, juolahtaa jotakin mieleeni. Aamulla varhain on teidän toimitettava minulle tilaisuus puhutella häntä ilman todistajia, sitten saamme nähdä."

"Mutta kunnia ja edut ovat teidän, jos…"

"Olkaa huoletta, minun maalini ei ole piispanhiippa. Tahdon ainoastaan auttaa teitä siihen."

"Hän on omituinen nainen, väliin vahva ja väliin heikko, innostuu helposti ja… ajattelin…"

"Jättäkää se!" virkkoi maisteri pilkan ja halveksumisen sekaisella äänellä. "Tässä on kysymys Erik Turenpojan luopumisesta ruotsalaisten puolelta. Tiedämme, ettei hänen vakaumuksensa ole riippuvainen mistään ulkonaisista eduista, mutta että monen muun edut ovat riippuvaiset hänestä. Suomi joutuu sille, jonka puolelle hän asettuu, sentähden on kaikin tavoin koetettava saada hänet Tanskan puolelle. Nyt on siihen sopiva hetki, unionin kestäminen riippuu siitä, ettei Svante Niilonpoikaa valita valtionhoitajaksi. Monet Ruotsin suurmiehistä ovat kirjoittaneet Erik Turenpojalle; jos hänet saadaan luopumaan, seuraavat he mukana. Hannu kuningas tarjoaa Suomen läänitykseksi hänelle itselleen ja hänen jälkeläisilleen. Teidät on lähetetty hänen puolisonsa kautta voittamaan vastustus, mutta minusta tosiaan tuntuu, kuin ette olisi päässyt vähääkään lähemmäksi maalianne."

"Olen tehnyt mitä olen voinut."

"Olette herättänyt epäilystä itseenne, ette muuta!"

"Minut on lähettänyt hänen kunnianarvoisuutensa arkkipiispa!" puuskahti isä Tobias.

"Ja kirkon ylipää, hänen pyhyytensä paavi, on antanut minulle tämän asiakirjan, joka oikeuttaa minut pitämään ankarasti silmällä kaikkia kirkon palvelijoita täällä pohjolassa."

Elsa kuuli paperin rapinaa, kun sitä avattiin; sitten seurannut hiljaisuus johtui kai siitä, että isä Tobias otti selon paperin sisällöstä. Vapisevin äänin sanoi hän sen jälkeen: "Kunnianarvoisa isä, käskekää, minä tottelen!"

David maisteri lisäsi ankaralla äänellä: "Se häväistys, jonka teidän puuttuvan huolellisuutenne tähden sain kärsiä viimeksi täällä ollessani, on minulle nykyään sangen haitallinen ja tekee yrityksen menestymisen sangen epäiltäväksi."

"Gunilla rouva on saatava menemään luostariin", rohkeni isä Tobias sanoa.

"Mitä se meitä hyödyttäisi?"

"Ajattelin…"

"Tästedes on teidän ainoastaan toteltava." David maisteri nousi, ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hiipi Elsa ulos jälleen. Nukkuiko Sakko vai oli valveilla odottaen häntä, sitä hän ei tiennyt; hän oliko saanut tietää siksi paljon, että hänellä oli riittävästi ajattelemista koko yöksi.

Seuraavana aamuna kahdeksan aikaan oli määrätty pidettäväksi se kokous, jonka venäläiset lähettiläät olivat ilmoittaneet saapumisensa tarkoitukseksi. Ritari hämmästyi aika tavalla, kun hän näki maisteri David Kockin astuvan sisälle muiden lähettilästen keralla ottaakseen osaa neuvotteluun.

Mutta David maisteri näytti erään Saksan keisarin kirjeen, joka oikeutti hänet ottamaan hänen lähettiläänään osaa jokaiseen neuvotteluun, joka tarkoitti oikeuden asian puolustamista ja edistämistä.

"Emme tunnusta täällä keisarin yliherruutta", vastasi ritari antaen takaisin kirjeen. "Mutta kun tämä neuvottelu ei tarkoita mitään valtiosalaisuuksia, suostun siihen, että olette saapuvilla."

Hieman kakisteltuaan luki sihteeri kirjoituksen, joka käsitteli vanhaa riitaa, että Olavinlinna oli venäläisellä maaperällä ja että se siis oli joko revittävä tai määrätystä korvaussummasta luovutettava Venäjälle.

Ritari vastasi, että silloin kun Erik Akselinpoika (Tott) rakennutti linnoituksen, oli se suomalaista maaperää, eikä ollut mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat, että se sittemmin olisi valloitettu tai kaupan kautta siirtynyt Venäjälle.

Sitten seuraava sanasota muistutti laimeaa kahakkaa, jolloin ainoastaan tunnustellaan maaperää tarkoittaen löytää edullisinta hyökkäyskohtaa.

David maisteri, joka tähän asti oli istunut aivan mykkänä, päästi syvän huokauksen ja valitti, että niin vähäisistä syistä syntyisi sota ja vaino kahden kansan välillä, joiden ennen kaikkia piti pyrkiä hyvään naapurisopuun.

Oli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat sananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia, nyt oli taistelu alkava.

Ritari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli vastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman, osoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä oli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut vertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa poltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja taas noussut. "Mitä tahtookaan tämä kansa?" huudahti hän. "Rauhaa, ei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja kylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta tämän onnettoman maan", lisäsi hän, "ja teidän sydämenne heltyvät nähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla."

Venäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi, että hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin mahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.

"Millä sitten?" kysyi ritari kummissaan.

"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan koko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin raatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen kuninkaansa."

"Tunnette vähän tätä kansaa", vastasi ritari. "Vapaana on se ollut ikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia kahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki itsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta katkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He ovat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa maan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen pelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle. Sellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei taivu kuunaan voutien hirmuvaltaan."

Läsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen otti sananvuoron.

Maan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa, jota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu kuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan; hän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa. Suuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden liiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren aatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien merirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja onneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.

Erik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat sattuneet häneen.

David maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä äänellä: "Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän maan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika. Yksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen vaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan ja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään. Hän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän toivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan korvansa."

Ritari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään vaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden sinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut suostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän tekisi sen?

Hän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: "Mikä on oikein, mikä väärin?"

Jos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen povessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi voitto ollut saavutettu.

Nyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän avasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen toinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.

David maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti timanteilla koristeltu.

Taasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle ritarin eteen.

Kulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä ympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän alkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen poskillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.

"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan", sanoi muuan.

"Ja tämän kullan lieventämään hätää Suomessa", lisäsi toinen.

Ritari loi David maisteriin kummallisen, kysyvän katseen.

Tämä ei tuntenut enää olevansa varmalla maaperällä, hän aavisti tehneensä tyhmyyden, mutta tehty oli tehty, nyt täytyi mennä eteenpäin.

"Hannu kuningas lähettää tämän ritariketjun pojallenne", sanoi hän, "ja samoin lahjoittaa hänelle sen aateliskartanon, jonka itse tahdotte määrätä".

"Liian aikaisin!" huudahti ritari katkerasti naurahtaen. "Teidän täytyy ensin odottaa vastaustani, jalot herrat, ja sitä en ole vielä antanut!"

Vihastus liekehti hänen silmistään, ja hän tarvitsi kaikki voimansa sitä hillitsemään.

"Täällä meillä sanotaan, ettei pidä ostaa sikaa säkissä", jatkoi hän. "Minusta näytätte kuitenkin tahtovan tehdä niin, ennenkuin vielä tiedätte, onko sen röhkiminen teille mieleen."

Mutta suuttumus ja nöyryytys näytti taistelevan toistenkin mielissä.

"Emme puhu enää tänään maan asioista emmekä omistamme", puuttui Erik herra vielä äkkiä puheeseen. "Olette luvanneet viipyä vierainani huomiseen, ja jalo emäntäni ikävöi teitä tervehtiä. Huomisaamuna varhain annan teille vastaukseni."

Ritari poistui kumartaen.

Venäläiset suurmiehet olivat rauhaa rakastavia miehiä, tietämättömiä ja itsekkäitä; he olivat lähetystön ulkomuoto, David maisteri sen sielu.

Nyt sivelivät he pitkiä partojaan ja katselivat mietteissään toisiinsa.

"Olikohan lahja kenties liian pieni?" kysyi muuan, joka salaa hieman pelkäsi joutuvansa vastaamaan siitä, että oli tuonut lahjoista perille ainoastaan neljäsosan.

"Vaatiko hän kenties, että suuriruhtinaan itsensä oli tuotava se hänelle?" lisäsi toinen tuijottaen kallisarvoiseen sormukseen.

David maisteri piti kättään otsallaan, hän käsitti mikä tyhmyys oli tehty ja hautoi mielessään keinoja miten se korjata. Silloin muisti hän isä Tobiaan kanssa tehdyn suunnitelman; ainoa apu oli nyt enää Gunilla rouva, onneksi oli tämä suostunut ottamaan hänet vastaan, eikä tässä ollut aikaa tuhlata.

"Jäämmekö vielä tänne vai lähdemmekö heti?" kysyi muuan pajari.

"Kyökistä lemuaa niin hyvälle!" vastasi toinen.

"Kauniita naisia, sanotaan!"

"Olut väkevää ja parahiksi lämmintä."

"Silmiini on vilahtanut kaunis houris!"

"Jäämmekö siis huomiseen?"

"Huomiseen!"

Pajarit palasivat huoneihinsa saadakseen virkistävästä unesta voimia odotettavaan juhla-ateriaan.

Isä Tobias ei saanut olla läsnä sovitussa kohtauksessa Gunilla rouvan ja David maisterin kesken, ja tästä harmissaan hän pakoitti Sakon kerta toisensa jälkeen lukemaan läksynsä ja teroitti kepiniskuilla niitä paikkoja, joihin oli erityisesti pantava painoa.

Suuri oli hänen pelästyksensä, kun poika kaatui keskellä suoritusta tajutonna lattialle.

Onneksi oli kunnianarvoisella isällä hyvä varasto terveellisiä lääkkeitä; hän riensi noutamaan rohtopullon, ja Sakko sai siitä täyden lusikan. Tosin heräsi poika heti tajuunsa, mutta katse oli sekava ja pää retkahti hervotonna alas. Ilmeisesti oli hän saanut aivan liian suuren annoksen; jos hän nyt tulisi kykenemättömäksi näyttelemään osaansa, silloin sai isä Tobias sanoa hyvästit kaikille tulevaisuutensa toiveille. David maisteri oli nyt parhaallaan repimässä maahan hänen vaikutustaan Gunilla rouvaan, ja itse, itse oli hän… Hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja itki epätoivon kyyneliä.

"Saanko tulla sisään?" kysyi Elsa ulkoa.

"Mitä tahdot?"

"Pukea Sakon!"

"Se on vielä liian aikaista!"

"Minulla on sitten muuta hommattavaa."

"Jätä vaatteet sinne ulos, puen hänet itse!"

Mutta pappi kuuli, että tyttö seisoi vielä pitkän aikaa kuunnellen. Epäilikö hän kenties? Edellisenä päivänä oli tyttö sanonut hänelle, ettei elämä huoneeseen suljettuna sopinut Sakolle; poika oli tottunut päivät päästään juoksentelemaan metsissä tai kiikkumaan puiden oksilla ja tavallisesti nukkui koirakopissa. Mitä oli hänen tehtävä? Ravistella poika hereille? Mutta jos hän nukkuu tultuaan torttuun? Siitä hetkestä lähtien ei Tobiaalla ollut enää mitään vaikutusta häneen.

Hän mietti ja mietti, tuska pusersi hien hänen otsalleen, ja sillävälin nukkui Sakko tyynesti ja raskaasti; väliin hän avasi huulensa ja höpisi muutamia sanoja, katkelmia puheesta, joka hänen oli pidettävä.

Isä Tobias ajatteli sitä tavatonta vaikutusta, jonka puhe saisi aikaan; mitä ei voinut venäläinen lähetystö eikä David maisteri, sen saisi aikaan hänen vuorenhaltiansa ja Hannu, kuningas Jumalan neuvoskamarissa, ja nyt, nyt!…

Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähinnä, ja se pelastava ajatus, joka juolahti Tobiaan päähän, näytti hänestä pyhän neitsyen lähettämältä.

Nopeasti riensi hän seinäkaapille ja otti sieltä jouhipaidan, joka oli varustettu pienillä väkäsillä; se oli tarkoitettu ankarimpia katumusharjoituksia varten, mutta sitä ei ollut käytetty vielä koskaan.

Isä Tobias hymyili tyytyväisenä; nyt oli hänellä keino pitääkseen Sakon valveilla, mutta siihen ei saanut turvautua ennenkuin viime hetkessä… Silloin näki hän pajarien kulkevan pihan poikki, ja Elsa seisoi taasen oven ulkopuolella. Sakon täytyi heti tulla.

"Heti, heti; otan hänet itse mukaani", vastasi pappi, ja nyt hän tempasi nukkuvan pojan pystyyn ja repi häneltä vaatteet.

Jouhipaidan ensi kosketuksesta liikahti lapsi tuskissaan; unenhorroksissaan hän avasi silmänsä ja oli parahtamaisillaan, mutta isä Tobias piti veistä hänen edessään ja kuiskasi, että ainoakin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mustalaisluonto pääsi voimaan, Sakko vaikeni, nieli kyyneleensä ja kärsi kivut. Hän seurasi Tobiasta väittämättä vastaan.

Tämä viittasi hänelle paikkansa tortussa, antoi muutamia ohjeita ja vasta kun hän oli päässyt varmuuteen, ettei mikään yhteys ollut mahdollinen pojan ja Elsan välillä, vetäytyi hän toisiin huoneihin, joihin vieraat olivat kokoontuneet.

Näitä ei ollut paljon eikä läsnä ollut muita jalosukuisia naishenkilöltä kuin Gunilla rouva ja hänen molemmat neitsyensä, Katarina ja Anna, mutta kaikki kolme olivat nuoria ja kauniita, ja he olivat sopineet siitä, että tänään tekisivät kaiken voitavansa esiintyäkseen edukseen. Upeat puvut ja kallisarvoiset koristeet, joita he kantoivat, säkenöivät vahakynttiläin valossa, ja pajarit liehuivat kuin kevyet perhoset näiden liekkien lähelle, joiden he melkein pelkäsivät polttavan heidät tuhaksi.

Gunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu otsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi sopinut vaikka kuningattarelle.