SISÄLLYS: (continued 6)
Lauri Soini translation
"Kun istuin itkien ulkona kulmakivenä, kysyivät he minulta syytä, ja kun sanoin heille, että David maisteri piiloutui minua, neuvoivat he minut tänne ja käskivät minun huutaa ääneen, niin hän varmasti vastaisi. Mutta minä en ole niin tuhma, minä ainoastaan kuiskaan hänen nimensä, hän kuulee sen kuitenkin… Onko hän vihainen minulle?… Mitäpä syytä hänellä olisi?… Ei mitään!… Jos juoksin eilen hänen ohitseen, tein sen siksi, että minua ajettiin takaa ja pelkäsin omasta puolestani ja vielä enemmän sentähden, että hänkin joutuisi kiinni… hän, joka… Niin, nyt en sano enää mitään, vai onko minun jatkettava?"
Lyhyt äänettömyys… valo vilkahti ja katosi.
"David maisteri, minä rakastan sinua! Mutta en niiden lahjojen tähden, joita olet antanut minulle! David, minä rakastan sinua! Mutta en siksi, että olet luvannut viedä minut valtaan ja rikkauteen! Olet antanut minulle rakkautesi, ja sentähden rakastan sinua niin suuresti, että tahdon antaa henkeni puolestasi!"
"Rikissa!" huudettiin sisältä.
"David!" kirkaisi tyttö melkein hurjasti.
"Ethän vain petä minua?"
"Nyt tiedät salaisuuteni. Hyvästi!"… Rikissa kääntyi lähteäkseen.
"Oletko yksin?"
"Tule katsomaan!"
Mitä Rikissa oli edellyttänyt, tapahtui nyt. David maisteri nousi portaita ylös ja valaisi pihalle, ja kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän nopeasti jälleen alas ja sanoi kiihkeästi: "Seuraa minua, Rikissa!"
"Mitä, sinä et kanna minua käsivarsillasi! Ja sitäkö sinä sanot rakkaudeksi?"
"Itsepäinen, uhmaileva tyttö!" David juoksi ylös jälleen ja sieppasi hänet syliinsä.
Rikissa kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: "Nyt olen sinun!" huusi hän. "En päästä sinua enää!"
"Tännepäin, tännepäin!"
Åke Hannunpoika syöksyi esiin, hänen seuraajansa huutelivat tovereitaan.
"Petturi!" ähkyi David ja koetti vapautua tytön käsivarsista.
Mutta tämä kiertyi lujasti kiinni häneen. Silloin heittäytyi David rentonaan alaspäin ja molemmat kierivät kellariin. Lamppu sammui. Tuli aivan pimeä.
"Tänne soihdut!" huusi Åke.
Alhaalta kuului kirkaisu, se oli hirveä hetki.
Soihtujen loimo valaisi pimeyden; kaikki riensivät kellariin.
Mikä näky! Murhaaja oli poissa, mutta Rikissa makasi maassa pitkin pituuttaan. Hänellä oli haava kaulassaan, ja siitä virtasi veri; hän koetti puhua, mutta ei voinut.
Åke kumartui hänen puoleensa.
"Tuonne vasemmalle!" kuiskasi tyttö. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä."
"Sulkekaa verenvuoto!" käski ritari lähimmälle miehelleen ja riensi osoitettuun suuntaan.
David maisteri oli ajautunut parin kivipatsaan väliin, hänellä oli verinen veitsi kädessään ja hän näytti olevan valmis myymään kalliista henkensä.
"Antautukaa!" käski ritari.
"Ottakaa henkeni, jos voitte!" huusi munkki vimmoissaan ja huitoi veitsellä.
Mutta Åke huomasi hänen takanaan tulenvaloa. Siellä oli siis ovi, jonka kautta hän aikoi päästä pakoon.
Nopeasti kuin ajatus heittäytyi ritari maahan pitkäkseen, ja erään hänen miehensä taistellessa riisuakseen Davidilta aseet tarttui hän tämän toiseen jalkaan ja vetäisi miekkosen kumoon. Tällöin aukeni ovi sepposen selälleen ja siitä näkyi pitkulainen huone, joka oli ylemmän kellarin alla, mutta siihen oli laitettu muutamia aukkoja, joista soihtujen loimo saattoi langeta sisälle. Kaatuessaan päästi David kamalan parahduksen. Hänen oma puukkonsa oli sattunut keskelle hänen rintaansa.
"Nostakaa hänet ylös", käski ritari, "ja sitokaa hänen haavansa!"
Hän riensi takaisin Rikissan luo.
Tämä istui pystyällään, nojaten seinää vasten, ja katsoi kysyvästi ritariin.
"Nyt hän on kiinni!"
"Elääkö hän?"
"Vielä hän elää!"
"Pakottakaa hänet tunnustamaan! Minä tahdon olla läsnä."
"Ettehän te jaksa!"
"Jaksan kyllä!"
Ritarin käskystä vietiin David sinne, missä Rikissa oli. Tytön nähdessään kääntyi hän pois.
"Tunnustakaa!" sanoi Rikissa ankarasti. "Meidän täytyy molempain kuolla!"
"Käärme!" murisi David hampaidensa välitse.
"Tunnusta!" toisti ritari jyrisevällä äänellä. "Muuten päästän siteen, ja sinä olet kuoleman oma ennen ensi kellonlyöntiä."
Konna kalpeni. "Mitä minun pitäisi tunnustaa?"
"Salaliiton tunnussana?"
"Prinssi Kristian!"
"Yhtymäpaikka?"
"Eteläportti!"
"Nimiluettelo?"
"Sitä ei minulla ole!"
"Päästäkää siteet!"
"Odottakaas, minä koetan muistaa nimet."
"Päästäkää siteet, sanon minä!"
Hylkiö kalpeni yhä enemmän ja viittasi oikeaan säärensä.
Sukanvarsi vedettiin alas. Siellä oli pitkä tuohilappu nimiä täynnä. Ensiksi oli kirjoitettu: Sten Kristerinpoika.
"Aika?"
"Kello kaksi!"
"Viekää hänet ylös!" käski ritari.
"Minä voin itse laittaa lääkkeet, jotka…"
"Hiljaisuus lienee tätä nykyä paras lääke. Saamme huomenna puhua lähemmin asiasta."
Sotamiehet kantoivat hänet ulos kellarista ja sitten hänen entiseen huoneeseensa.
Rikissa oli sillävälin istunut liikkumatonna ja suletuin silmin.
"Mihin soisitte teidät vietävän, neitsyt?" kysyi ritari liikutettuna.
"Omaan huoneeseeni", vastasi Rikissa.
"Mutta teillä ei ole ketään, joka teitä hoitaisi?"
"Lähettäkää noutamaan Agneta sisarta Pyhän Klaaran luostarista."
"Ja yrtintuntijaa?"
"Ei! Huomenna täytyy tulla erään toisen."
"Ketä tarkoitatte?"
"Kristina neitsyen opettajaa, Olavi Juhananpoikaa!" Heikko puna lehahti kalpeille poskille.
"Sanokaa hänelle, että se on viimeinen pyyntöni!"
"Tahtoanne noudatetaan!"
Mutta vasta kun Rikissa oli viety kamariinsa ja luostarisisar saapunut, lähti ritari kovanonnen talosta, luvaten palata aikaisin seuraavana aamuna.
Kello oli kymmenen illalla ja kaupunki oli vaipunut uneen, Pietari herra herätettiin ja hänelle ilmoitettiin mitä oli tekeillä.
Sten Kristerinpojan läheisenä sukulaisena oli hänen ilmoitettava tälle, että salahanke oli keksitty, taivutettava hänet tunnustamaan, mitä sillä oli tarkoitettu, ja, jos hän kieltäytyi tästä, teljettävä hänet huoneeseensa.
Åke herran oli koottava salaliittolaiset, jollakin verukkeella vietävä heidät raatihuoneelle ja pidettävä siellä varmasti vartioituina seuraavaan päivään, jolloin neuvosto sai asioista määrätä.
Koskaan ei ole suunniteltu aseiden riisuminen käynyt tyynemmin. Todistukset salaliittolaisia vastaan olivat siksi selvät, ettei niitä voinut kieltää, ja kun voittajapuolue tuntui olevan taipuvainen lempeyteen, katsottiin viisaimmaksi heti tarttua rukouskirjaan ja lykätä syy toisten niskoille.
David maisteri oli väärillä huhuilla ja ilmiannoilla nostattanut myrskyn; kun hän oli poissa, odotettiin sen pian asettuvan.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin yön tapahtumista Märta rouvalle. Herra Pietari Turenpoika sanoi hänelle, että kaupungin oli kiittäminen nuorta Rikissaa siitä tyyneydestä, mikä vallitsi, ja hän luultavasti sai maksaa sen hengellään.
Kun Akseli, Årstan herra, sai kuulla mitä oli tapahtunut ja että David maisteri oli kuolemaisillaan, tahtoi hän rientää hänen luoksensa saadakseen sormuksensa takaisin. "Nyt ei hänellä ole mitään syytä pitää sitä", sanoi hän Pietari Turenpojalle.
"Minä seuraan teitä", vastasi tämä. "Minua haluttaa kuulla, kuinka hän pääsee täyttämästä toivomustanne."
Lähettiläs, joka kutsui Olavia Rikissan luo, tapasi hänet juuri hänen ollessaan lähdössä Upsalaan.
Se ei häntä miellyttänyt, mutta kuolevan toivomus on pyhä, ja hän riensi sitä noudattamaan.
Puna tytön poskilla ja iloinen hymy, jolla hän otti Olavin vastaan, ei viitannut läheiseen kuolemaan. Tämän ajatuksen luki hän siitä kummastuksen ilmeestä, jolla nuori mies katseli häntä saapuessaan. "En minä ole teitä pettänyt", sanoi hän ojentaen tulijalle kätensä. "Agneta sisar sanoo, että minulla on ainoastaan muutamia tunteja elinaikaa."
"Sisäiset elimet ovat pahoin vahingoittuneet", vastasi nunna nyyhkyttäen.
"Meillä ei siis ole lainkaan aikaa hukata", jatkoi Rikissa. "Istukaa sängyn viereen ja antakaa minulle kätenne, niin saan enemmän rohkeutta tunnustukseeni."
Olavi teki kuten kuoleva pyysi, mutta kun hän ojensi kätensä, tunsi hän, että tämän kädet olivat kuumeenpolttavat.
"Minä olen ollut suuri syntinen", aloitti Rikissa. "En teoissa, mutta ajatuksissa. Ylpeyteni minut on pelastanut lankeamasta, ei synninkammoni. Hän, joka myös kamppailee kuoleman kera, imarteli kaikkia pahoja taipumuksiani, minä olin isäni piloille hemmoiteltu lapsi, mutta hänen vaikutuksestaan tulin veikisteleväksi, oikukkaaksi, valhettelevaksi! Minä tunsin hänen aikeensa tehdä minusta erään korkean herran jalkavaimon enkä minä ollut siihen taipumaton. Harjoituksen vuoksi kiemailin hänellekin, mutta sen tein ainoastaan häntä kiduttaakseni, sillä sydämeni vihasi ja halveksi häntä… Sitten tulitte te!…"
Hän pysähtyi, näytti kuin puhuminen rasittaisi häntä yli voimien.
"Levätkää vähän!" pyysi Olavi osanottavasti.
"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat lempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun, ja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.
"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan, monta kertaa… Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista kuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen maailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin. Mutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua… Miksi ette rakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että toinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää, ettei siihen vastattu!"
Olavi kääntyi hänestä hieman poispäin.
"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni, jäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen, mitä niin monet muut tavoittelivat!…
"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset aarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja viattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella… Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin olisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin synkkää ja tukehduttavaa… Minun täytyi poistua!… Kuinka monet ajatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!… Olen rukoillut — ensi kerran sydämeni syvyydestä!… Olen kamppaillut epätoivossani… Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa tunneissa!… Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne. Sen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra armossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!… Nyt varisee kaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin kirkkaaksi kuin tähti taivaalla… Silloin ette minua enää halveksu!"
"Sitä en ole tehnyt koskaan", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. "Jos saatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä, ikävöin nähdä teidät jälleen."
"Kiitos!" sanoi Rikissa. "Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun; käyttäkää se köyhien hyväksi!… Agneta sisar sanoo teille, missä isäni kaikki aarteet ovat säilössä… Lohduttakaa häntä, kun hän on menettänyt tyttärensä — tervehtikää häntä ja — veljeäni —" Hänen päänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten hänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten lapsi äitinsä sylissä.
Kun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David maisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät sairaanhoitajattarena.
Hän seisoi pystypäin, käsivarret ristissä ja oikea käsi nyrkkiin puristettuna. Ankarasti, melkein uhkaavasti katseli hän makaavaa.
"Kuinka sairas voi?" kysyi Pietari herra.
"Ryöväri, rosvo hän oli!" huudahti nainen. "Kuolleet noutakoot nyt kuolleensa! Mitä hän varasti minulta, olen nyt ottanut takaisin!" Näin sanoen poistui hän huoneesta.
David maisteri oli kuollut ja sormus poissa. Valmyra oli ottanut sen takaisin.
Seuraavana päivänä pidettiin juhlallinen messu Pyhän Klaaran pääkuorissa. Useita jaloja ritareita ja rouvia oli läsnä; se oli kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus… Mutta kun kirstu oli laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, silloin istutti Olavi valkoisen ruusupensaan haudalle ja mietti itsekseen: "Monet saavat kilvoitella vuosikaudet vapautuakseen syntitaakastaan, harvat voivat siitä päästä yhdellä ainoalla uhrautuvalla teolla."
7.
HEMMING GADD.
Viimeksi tavatessamme tätä merkillistä miestä ei hän ollut vielä sivuuttanut keski-ikäänsä. Elämällä oli vielä jälellä rusohäiveitään, mutta ne pettivät ja hänen mielensä katkeroitui. Epäluulo ja ihmisten halveksuminen juurtui yhä syvemmälle hänen sieluunsa, samalla kertaa kuin hän osoitti sanoin ja toimin uhrautuvaisuutta ja isänmaanrakkautta, joka saa hakea vertaistaan. Nyt oli hän täyttänyt kuusikymmentä vuotta, hän katseli maailmaa yhä synkemmin silmin, ja samalla kertaa kuin hän täytti velvollisuutensa pelottomalla rohkeudella, jota hän aina oli osoittanut, purki hän sappensa pureviin sanoihin ja soimauksiin, välittämättä siitä, sattuivatko ne kuninkaaseen, arkkipiispaan tai valtakunnan suurmiehiin. Mitä ei kukaan muu uskaltanut, sen otti Hemming Gadd tehdäkseen: Kalmarin valloittamisen takaisin tanskalaisten käsistä. Vaadittiin hänen rautatahtoaan ollakseen pelästymättä suunnattomia vaikeuksia, mutta alituiseen pitääkseen maalinsa näkyvissä.
Kaupunkiin ja linnaan oli muonantuonti vapaa merenpuolelta, ja tämä ei suinkaan vähässä määrin vaikeuttanut piiritystä. Aseista ja ruudista oli sellainen puute, että piispa sanoi saattavan pian turvautua kiviin niin hyökätessään kuin puolustautuessaankin. Pieni sotajoukko oli enimmäkseen palkkaväkeä, ja kun tämä ei saanut riittävästi muonaa ja palkkaa, oli innostus vähäinen ja kapina puhkeamaisillaan.
Mutta Hemming tohtori oli valppain ajatuksin ja avoimin silmin mukana kaikkialla. Häntä ei estänyt mikään, hän kukisti esteet järkähtämättömällä tahdollaan, ja sen, joka ei seurannut tai totellut häntä halustaan, täytyi tehdä se pakosta.
Kun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute, joka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:
"Antaa ei tahdota, minun täytyy siis ottaa, ja Voionmaa saa olla ruoka-aittana."
Mukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle muutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä ruokavaroilla lastatuin laivoin.
Valtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä sellaisiin yrityksiin.
"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat", vastasi hän. "Mikäli mahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa väkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!"
Monet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita ja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki muistutukset jätettiin huomioon ottamatta.
Ja tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä omisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä viesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa, joka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut irti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että piispankymmenykset häneltä lakkautetaan.
"Sitä odotinkin!" vastasi Hemming synkin katsein. "Jos olisin käynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle kahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni uskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen kiitollisuus on."
"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä kateudesta", huomautti Svante herra. "Sentähden, ettei piispanvaali ole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto on kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule kysymykseen."
"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani", tokaisi Hemming tohtori. "Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani."
"Olen kirjoittanut tuomiokapitulille ja pyytänyt sen jäseniä tarkoin miettimään."
"Kunhan kirje saapuu, en minä jättäydy heille vastauksen velkaan!"
"Rakas veli, älkää kirjoittako sitä liian tuimin sanoin! Mitä hyödyttää panna enemmän sytykkeitä tuleen, ja kuinka voin minä näinä kovina aikoina tulla toimeen ilman teitä ja luotettavaa Åke Hannunpoikaa!"
"Niin kauan kuin Jumala suo terveyttä ja voimia, ei kumpikaan meistä tule väistymään."
Valtionhoitaja kertoi, että hän oli saanut kirjeen Märta rouvalta, joka kertoi kapinasta, mikä Tukholmassa oli tanskalaisten vehkeilyjen johdosta ollut puhkeamaisillaan, mutta minkä Pietari Turenpoika oli saanut sen estetyksi.
"Tunnettu asia on, että huono kylvö kasvaa ja rehoittaa kaikkialla, mihin tanskalaiset päänsä pistävätkin", sanoi elektus. "Tiedättehän mitä parhaallaan tapahtuu Norjassa?"
"Prinssi Kristian on siellä, olen kuullut. Mieliala ei ole juuri tanskalaisystävällinen, ja on kai aikomus tuketa puro, ennenkuin se paisuu virraksi. Norjalaiset ryömivät ikeen alle nyt kuten ennenkin."
"Luulenpa, että minä olen saanut viimeiset tiedot. Siellä on puhennut kapina, mutta prinssi Kristian on sen tukehuttanut siten, että nyt monet sadat päät seipäihin pistettyinä muodostavat piikkiaidan Agerhusin ympärille. Mutta ei siinä kyllin, Hamarin piispa on vangittu viekkaudella."
"Kaarlo Jensen on ruotsalaismielinen?" huomautti Svante herra.
"Siinä juuri syy piileekin. Hän on ruotsalainen synnyltään, kasvatettu Ruotsissa, ja monet ystävyyden siteet kiinnittävät hänet tähän maahan. Prinssi teeskenteli luottamusta häneen ja pyysi hänen neuvoaan. Piispa, joka ei epäillyt mitään, suostui matkustamaan hänen luoksensa. Vierailu päättyi siihen, että hän nyt istuu vankina Agerhusin linnoituksessa."
"Prinssin täytyy päästää hänet vapaaksi!"
"Ei ennenkuin on riistänyt hänen henkensä."
"Sitä hän ei uskalla!"
"Hän tekee mitä tahtoo!"
"Silloin kulkee hän kohden kukistumisen!"
"Mitä pahaa sitä ennen ehtii tapahtua, sen kyllä saanemme mekin kokea, jollei meillä ole tarpeellista voimaa vastarintaan silloin kun vielä aika on."
"Sitä mieltä minäkin olen, että ainoastaan vakavassa vastarinnassa on pelastuksemme. Rauhanystävät ovat suostuvaiset kuninkaan ehdotukseen, että hän määrätystä rahasummasta luopuu vaatimuksistaan Ruotsiin."
"Luullakseni se ei tapahdu niin kauan kuin minä ja muut ruotsinmieliset ovat elossa, puolustaen valtakunnan etuja ja itsenäisyyttä!" virkkoi piispa.
"Minä näen pelastuksen mahdollisuuden kireässä suhteessa hansakaupunkien ja Tanskan välillä."
"Kunpa heidät vain saisi varustamaan laivaston!" huudahti piispa.
"Heidän täytyisi tehdä se, jollei muun vuoksi, niin tehdäkseen lopun tanskalaisesta kaapparijoukkueesta, joka Tanskan kuninkaan puolesta harjoittaa merirosvousta niin Suntissa kuin Itämerelläkin."
"Lyypekillä ei liene mitään sitä vastaan."
"Falsterin kokouksessa olivat tanskalaiset häikäilemättä kerskailleet niillä kallisarvoisilla tavaroilla, jotka oli rosvottu hansalaisilta kauppamiehiltä. Nämä olivatkin kovasti suutuksissaan lähteneet kaupungista."
"Lyypekki ei alistu koskaan tykkänään katkaisemaan kauppasuhteitaan Ruotsiin."
"Salakuljetus kukoistaa paremmin kuin konsanaan, ja toivoakseni on se jatkuva, kunnes sota puhkeaa, mutta täytyisi ryhtyä ponteviin toimiin sitä elvyttääkseen."
"Mihin niin?"
"Muutamia hartaita isänmaan ystäviä olisi lähetettävä sinne selittelemään heidän etujaan."
"Tosiaankin!"
"Poikanne, esimerkiksi."
"Sten?"
"Hänen ulkonäkönsä ja koko esiintymisensä tekee hänet sopivaksi voittamaan sydämiä."
"Mutta hänen nuoruutensa?"
"Sellaista luetaan harvoin viaksi!"
"Hänen suuri kokemattomuutensa?"
"Hän ei tulisikaan matkustamaan yksin."
"Kenenkäs kanssa?"
"Jollei minulla olisi näitä jalkarautoja jaloissani, tahtoisin minä lähteä mukaan."
"Varrotkaamme aikaamme!"
"Se on minunkin tarkoitukseni! Millaiset ovat välimme Venäjän kanssa?"
"On tehty aselepo kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ei tosin ole mitään varmuutta, että tehdyt sitoumukset pidetään, mutta onneksi eivät Hannu kuninkaan ja Venäjän suuriruhtinaan välit näytä olevan hyvät, ja se on meille parhaimpana rauhanmerkkinä."
"Onko maassa tyyntä?"
"Tyynempää kuin on ollut pitkiin aikoihin! Erik Turenpoika istuu kuin haukka tunturilla ja tähystelee yli maan ja veden; sellainen mies on kullan arvoinen."
"Eikö kukaan ole koettanut kylvää vainon siementä välillenne?"
"On kyllä, ainahan sellaistakin tapahtuu."
"Mitä he ovat sanoneet?"
"Että hän on liian mahtava!"
"Niin hän onkin!"
"Sanotteko tekin niin?"
"Sanon, jos hän käyttää valtaansa väärin!"
"Sitä hän ei tee!"
"Silloin pitäisi hänen olla vielä mahtavampi."
"Kuinka niin?"
"Sentähden, että hän on isänmaan ystävä, jolle vain harvat vetävät vertoja."
"Se on totta!"
"Epäluulo voi olla kuin pienin siemen, mutta se kasvaa pian suureksi puuksi. Teillä on synnynnäinen taipumus antamaan sen kasvaa yli päänne."
"Sitä en voi muistaa."
"Entä teidän ja Sten Sturen välien rikkoontuminen?"
"Hemming veikko, teidän ei tarvitse muistuttaa minulle sitä, en ole sitä unhoittanut!" sanoi hän.
"En olisi sitä tehnytkään", vastasi tämä, "jollei eräs Erik herran kirje…"
"Valittaako hän minua vastaan?"
"Ainoastaan pitkää vaitioloanne, jota hän ei sano voivansa ymmärtää."
"No, tahdon nyt kirjoittaa hänelle ja sanoa, että luotan häneen kuten itseeni."
"Se on oikein!"
"Kiitos varoituksesta!"
Molemmat miehet pudistivat toistensa kättä, ja piispa jatkoi: "Kerronko teille merkillisiä uutisia Norjasta?"
"Näen kasvoistanne, etteivät ne ennusta hyvää."
"Kristian prinssi oleskelee tätä nykyä Bergenissä."
"Tiedän sen!"
"Hänen armonsa arkkipiispa, joka luultavasti tahtoi päästä nuoren herran suosioon, kertoi hänelle, että kaupungissa oli ihmeen kaunis tyttö, ja prinssin valtasi uteliaisuus."
"Luullakseni ei ilmestynyt mitään vaikeuksia."
"Ei ollut aivan ilmankaan, koska linnaan laitettiin suuret illatsut, ja niihin kutsuttiin kaupungin ylhäisimmät porvarit, samoin Sigbrit ja hänen tyttärensä…"
"Sigbrit?" huudahti Svante Niilonpoika.
"Hän lienee hollannitar syntyään ja elätti itseään pienellä leipomaliikkeellä."
"Hänen tyttärensä…?"
"Nimeltään hän on Dyveka! 'Pikku kyyhky' tulee nokkimaan monet jyväset vainioiltamme."
"Kertokaa edelleen!"
"Hän tuli äitineen mukaan pitoihin. Prinssi ei voinut saada silmiään kääntymään pois kauniista tytöstä. Todellisuus vastasi hänen kuulemaansa. Hän koetti illan kuluessa salata tunteitaan, mutta ennenkuin illatsu oli lopussa, tiesivät kaikki, että hollannitar oli hurmannut prinssin tykkänään."
"Seuraus oli selvä?"
"Tyttö lienee tosiaankin tehnyt estelyitä, mutta äiti tasoitti vastukset. Molemmat seurasivat prinssiä Osloon, mihin hän nyt rakennuttaa heitä varten suurta upeaa kivitaloa."
"Näin tytön lapsena; hänestä lupasi tulla kauniimpi kuin äidistään."
"Tämä lienee tavattoman viisas nainen."
"Kyllä hän on!"
"Ovela ja vallanhimoinen ja sitä paitsi harvinaisen tietäväinen naisihmiseksi."
"Sen kyllä uskon!"
"Hän on niin vallannut Kristianin, että tämä on tehnyt hänet neuvonantajattarekseen."
"Se ei ennusta hyvää Ruotsille, sillä me emme ole kyllin vahvoja ajamaan vihollista maasta. Me voimme ainoastaan väsyttää hänet ja jos mahdollista hankkia liittolaisia", puuttui Svante Niilonpoika puhumaan.
"Niin, hansakaupungeista!"
"Hannu kuningas on ollut niin varomaton, että on tehnyt ne vihollisikseen."
"Avaamalla satamansa kaikkien muidenkin kansakuntien laivoille."
"Toivoisin, että mekin voisimme tehdä samoin, mutta silloin menettäisimme ainoan liittolaisemme."
"Sentähden täytyy meidän alistua toistaiseksi; riippuu siitä, mitä he uskaltavat puolestamme."
"Ruotsin kauppa on hansakaupungeille elinkysymys."
"Juuri sentähden täytyy etujen koitua meidän hyväksemme."
"Heti palattuani Tukholmaan", sanoi Svante herra, "ehdotan neuvostolle, että se kirjoittaisi tästä asiasta Lyypekin pormestarille ja neuvostolle".
"Se minustakin on viisainta; ensin on kysyttävä heidän mieltään ja sitten toimittava sen mukaan."
"Sydäntäni viiltää nähdessäni tanskalaisten laivojen täysin purjein laskevan satamiimme ryöstämään ja hävittämään; jos minulla olisi Tor'in vasara, musertaisin heidät muruiksi."
Ja tarmokas piispa löi kädellään miekkansa kahvaan, kävellen kiihkeästi huoneessa edestakaisin.
"Niin kauan kuin te, Hemming veikko, seisotte täällä valtakunnan itäreunalla ja Åke Hannunpoika puolestaan lännessä pitää vihollista silmällä, ja te molemmat olette aina valmiit iskemään häneen ja tekemään hänelle tuhoa, kun taasen minä milloin siellä, milloin täällä tähystelen, mitä muissa paikoin ollaan vailla, uskallan sanoa, että maa on jotakuinkin turvattu ulkonaisia vihollisia vastaan. Mutta meillä on toisiakin, jotka eivät ole vähemmän vaarallisia."
"Sentähden ei taistelu koske ainoastaan Tanskan kuninkaita, vaan monia Tanskan suurmiehistäkin ja kenties etupäässä kirkkoa."
"Te ette voi koskaan sopia arkkipiispan kanssa!"
"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja mikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä ja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut liikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan tehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin katkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on heidän silmissään vaarallinen merkki?"
"Sanokaa: yhä enentyvä heikkous, arkkipiispa on vanha ja sairas."
"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää sekä teidän että minun jälkeeni."
Svante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. "Näettekös, näettekös!" huudahti Hemming tohtori. "Sanon vielä kerran, olkaa varuillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen lähettiläiltään."
Valtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa kulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa; hän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön että miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan, reippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.
Eräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden kesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa muonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.
"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?" sanoi nuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.
Nämä tunsivat hänet heti ja vetääntyivät hämillään syrjään.
"Vastaa sinä minulle!" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä näytti vähimmän ujostelevalta.
"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään kuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi."
"Olet oikeassa, voi olla hupaisempaakin."
"Niin on, niin on!" säestivät kaikki, hieman rohkeampina.
"Mutta kuulkaas, pojat, ajatelkaas, jos naapuri tulisi ja tahtoisi ottaa oman rakkaan tupanne!"
"Hitto soikoon, sen saa hän jättää sikseen!"
"Mutta jos hänestä on oma tupansa liian pieni ja hän tahtoo teidän tupanne lisäksi?"
"Se olisi anastusta ja vastoin lakia ja oikeutta."
"Mitäpä hän sellaisista välittäisi!"
"Me kyllä hänet estäisimme."
"Teitä on täällä nyt kuusi kappaletta! Otaksutaan nyt, että hänellä olisi kaksitoista renkiä ettekä voisi pitää puolianne?"
"Silloin koko kyläkunta kertyisi koolle ajaakseen pois rosvot."
"Se kai olisikin oikein!"
"Muuten ei kannattaisikaan elää!"
"Olen samaa mieltä kuin tekin, pojat, mutta otaksukaa nyt, että naapurin rengit ovat murtautuneet ruoka-aittoihinne ja vieneet kaiken, mitä siellä oli syötävää?"
Miehet kynsivät korvallisiaan. "Silloin kai saisi nähdä nälkää!" vastasivat he. "Se on raskasta!"
"Ei voi auttaa!"
"Ei, jos annatte naapurin pitää mitä on ottanut ja sitten rupeatte hänen rengeikseen, silloin on hän velvollinen elättämään ja vaatettamaan teidät."
"Ennen tappelen viimeiseen vereen."
"Niin, niin!" huusivat kaikki toiset. "No, eikö Tanska ole juuri sellainen jumalaton naapuri, joka tahtoo riistää maamme ja vapautemme? Eikö meidän täydy tuimasti taistella ja kärsiä puutetta saadaksemme vihdoin hänestä voiton ja ajaaksemme hänet tiehensä?"
"Kyllä, se on totta se!"
"Minä olen vielä liian nuori ollakseni mukana, mutta muutamain vuosien kuluttua tulen seisomaan rinnallanne, ja jos kaadun, olen iloinen saadessani uhrata henkeni isänmaan puolesta!"
"Oh, me kyllä puolustaisimme häntä!" huusivat kaikki kilvan.
"Hän on kuin emo mehiläispesässä", lisäsi muuan miehistä, "jos se kuolee, hajoaa koko parvi".
Stenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen miehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun nuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi, kajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen. Ystävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut ainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut ystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta voi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden voima moninkertaiseksi.
Ne rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä palkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun elektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.
Luotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd oli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse lapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää hänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana, nautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten keskuudessa.
Jos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän vaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista Tukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet selviytymään niin hyvin kuin voi.
Vihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin pommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin mahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin tanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta — ja hän tahtoi heidät mielellään säilyttää puolellaan.
Itse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen — dominikaaniluostaria kohden. "Minä tunnen ne helvetin sikiöt!" jupisi hän. "He ansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan."
Mutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka mielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta Joakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi muureja, uhattiin henkensä menettämisellä.
Sillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin. Joutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi töllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen katselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan huutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin suuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset tunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin salakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät rikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä hurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien kätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.
Jo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli katoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus rusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget olisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään. Se ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut syttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä tuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta paljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita ja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli oli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.
Pienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen ohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita, jotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa säilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin takana.
Mutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt munkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin tuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.
Kaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että puoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin munkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin, toisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen vaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun hän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin juopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata, kaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta, kruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat mustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun suuruuden surullinen kuva!
He katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti katseensa taivasta kohden ja sanoi:
"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua sovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät piirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen tahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa, polttorovio odottaa!"
Mutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus niin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit juoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni…
Hirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet tornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat mahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset aaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen omista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät ihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli käsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta kirkonkin hetket olivat luetut.
Tuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin muutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun korkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana oleviin esineihin.
Turhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui yhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat heidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen; savu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.
Huudot ja voivotukset viilsivät ilmaa kaikkialla.
Vuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei ainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet kuolivat nälkään.
Herra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta miehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava kaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet suopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat palvella sotamiehinä.
Tuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa yhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan. Täältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta tuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi. Ainoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset kaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen pelastusta.
Mitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi itsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai Joakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi ampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.
Joakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat kalpeina ja vavisten.
"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen", sanoi hän. "Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee velvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus odottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja ilmoittakaa kaupungin asukkaille!"
"Armollinen herra!" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin. "Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä."
"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian toimittavat teidät lepoon."
"Ankara herra, olkaa armollinen! Me olemme muureilla aamun ensi koitteessa."
"Ettekö luule minun tietävän, että olette pettureita joka sorkka? Mutta varokaa, minä en pistä sormiani pinteeseen!"
Pelosta vavisten lähtivät porvarit linnasta.
Mutta kuka pystyy harkitsemaan, kun mieli on hädän ja levottomuuden valloissa? Nämä poloiset ihmiset eivät tienneet mitään neuvoa; heillä ei ollut enää kirkkojaan, missä rukoilla. He lankesivat polvilleen kaduille, itkivät ja valittivat.
Äidit, vaimot ja lapset, jotka pelolla odottivat miesten paluuta, riensivät heitä vastaan. He kuulivat kovan tuomion, ja kaduille ja toreille polvistui satoja ihmisiä rukoillen apua taivaalliselta isältä.
Silloin leimahti salama ja samassa pamahti laukaus. Kaikki kuuntelivat hämmästyneinä. Seurasi useampia, ja sen jälkeen kuului aseiden kalinaa ja äänten hälinää.
Porvarit pakenivat pelästyneinä vaimoineen ja lapsineen. He piiloutuivat mihin voivat.
"Olisikohan se piispa?…"
"Pyhä Jumalan äiti, suo hänelle menestystä!…"
"Pelasta meidät pyöveleistämme ja sortajistamme!"
Niin rukoilivat he kaikki palavin sydämin.
Muutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että piispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat ampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa jälkeen.
Päällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he makasivat kuin tukit.
Sillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin luona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin heti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi päivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän pienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat porvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan mitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili tuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.
Aiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten väsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he jakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja pysyi piispan käsissä.
Taistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi kirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta tapauksesta.
"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin", niin päätti hän kirjeensä. "Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos saan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten kaikkivaltiaan Jumalan haltuun!" Sydämen ilolla lähetti hän tämän kirjeen.
Seuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään kiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän valtionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua, sekä miehiä että aseita.
Joakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän luovuttaisi linnan.
"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen", vastasi tämä halveksien.
Urhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi, ettei se ollut niinkään helppoa.
Svante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä uutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto harkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä kuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty ympäri valtakuntaa. "Olen sanonut heille", kirjoitti Svante herra, "että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli puolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen riistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen käsiin".
Kalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja puolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan arvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella, ja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia parasta mitä talosta löytyi.
Hemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista vieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa nöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein tyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen itsestään nyt kuten ennenkin.
Mutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he arvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi levätä ja koota voimia.
Lokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta jo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan välttämättömimpiä tarpeita.
Porvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että piispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat joukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei hän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, joutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat hukassa.
Piispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja kirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin menevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla kuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja niin jäi tämä kaupunkiin.
Kalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä yli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka eivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati suurta varovaisuutta.
Eräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi sulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja huomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi kuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei mitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni kotiin keventynein sydämin.
Pieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli kyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi palasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut vältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan elintarpeet lähempää.
Muutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa tanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.
Urhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta hämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan ilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät vaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet häntä seuraamasta.
Muutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman. Siihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa epäröinyt käydä heidän kimppuunsa.
Mutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella kentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän kahakkaan.
Piispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin tarkoituksensa.
He vastasivat yksimielisesti myöntäen.
Ja niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen edellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.
Hän kuohui raivosta, mutta ei voinut mitään!
"Onko tämä tanskalaisten vaikutusta?" kysyi hän Paul Kyleltä.
"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi", vastasi tämä. "Siinä on syy."
"Mutta miksi nääntyvät ainoastaan palkkasoturit? Rahvas ei tee niin!"
"Heissä on visaa, heissä!"
"Mutta tämä on kuuliaisuudenrikos, enkä minä voi heitä pitää kauemmin."
"Silloin he menevät heti vihollisen puolelle."
Hemming Gadd ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät tottelemattomuutta, ja hän rankaisi sen antamalla muonaa jakaessaan suurempia tai parempia annoksia niille, jotka uskollisesti noudattivat hänen käskyjään. Luutnantti, joka oli odottanut ylennystä, ei sitä saanutkaan, koska otti puolustaakseen kapinoitsijoita; vieläpä hänet sulettiin pois niistä illatsuistakin, joihin piispa tuontuostakin kutsui upseerinsa.
Niin vähät välitti hän pitää salassa menettelytapaansa, että hän aivan avoimesti puhui siitä varoitukseksi muille. Ja hän herätti niin suurta pelkoa, ettei rikollinen uskaltanut päästää valituksen sanaakaan.
Erittäin juuri näissä juomaseuroissa piispa purki ilmoille ne tunteet, jotka hänessä kuohuivat. Silloin puhui hän muinaisajan sankareista, useimmiten Birger Jaarlista ja Maunu Latolukosta. Niistä teki hän tavallisesti suuren harppauksen Engelbrektiin, joka ennen muita oli hänen sankarinsa. Kun hän puhui hänestä, käveli hän huoneessa edestakaisin, huitoi käsivarsillaan ja esitti tavallisesti ilmielävästi tapauksen, jota kuvaili. Aina lähtien siitä, että Engelbrektin teot johtuivat palavasta isänmaanrakkaudesta, asetti hän hänet esikuvaksi jokaiselle Ruotsin miehelle. Hän viittasi hänen viisauteensa, hänen uhrautuvaisuuteensa, alttiuteensa, sitkeyteensä. Ja kuulijat innostuivat hänen tulisesta kaunopuheisuudestaan. Tavallisesti lopetti hän katkeralla hyökkäyksellä Tanskaa ja tanskanmielisiä vastaan.
"Tiedän hyvin", oli hänellä tapana sanoa, "että on miehiä, joilla on tanskalainen sydän ruotsalaisten takkien alla, mutta he eivät ole parempia kuin valkeiksi sivutut haudat täynnänsä kuolleiden luita, ja minä toivon, että heidät tuomitaan sen mukaan".
Tällaisilla puheilla piti hän vireillä innostusta pienessä upseeriparvessaan ja sai sen antautumaan suuriin ponnistuksiin.
Mutta sittenkin tuntui luissa, kun täytyi talvipakkasella asua teltoissa.
Enemmän kuin puolet kaupungista oli palanut tuhaksi, ja kodittomat olivat saaneet suojaa parempiosaisilta. Piispa tahtoi edelleen pysyä hyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa eikä sentähden anastanut mitään. Nämä tarjosivat huoneita hänelle ja upseereille, mutta hän hylkäsi tarjouksen, sanoen tahtovansa jakaa sotamiesten kohtalon. Sitä vastoin täytyi kaupungin maksaa suojelusveroa, ja siihen suostuttiin ehdolla, että piispa asuisi kaupungissa.
Alempi osa kirkosta oli jokseenkin hyvin säilynyt, sen ylle kyhättiin katto, ja huonetta käytettiin milloin jumalanpalvelukseen, milloin kasarmiksi.
Asema oli sangen huolestuttava — aseet olivat mitä kurjimmassa kunnossa, ruudista ja luodeista oli puute, mutta mitään apua ei tullut.
Jos Joakim Trolle olisi tehnyt hyökkäyksen, olisi hän helposti ajanut vihollisensa pakosalle.
Helmikuun puolivälissä olivat muonavarat lopussa, ja täytyi hankkia uusia. Voionmaalla ei ollut enää mitään. Hemming Gadd odotti joka päivä kirjeitä ja viestejä, mutta mitään sellaisia ei kuulunut. Siitä huolimatta kulki hän, pakinoi ja laski leikkiä kuten ennenkin. Hänen rohkeutensa piti rohkaista muitakin.
Mutta hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta ja apeutta. Hän luuli tietävänsä, että yksityinen viha häntä kohtaan oli varsinaisena syynä siihen kylmäkiskoisuuteen, jota neuvosto osoitti Kalmarin linnan valloitukseen nähden, ja kuitenkin oli sen valtaaminen maalle äärettömän tärkeä.
Arkkipiispa ja monet valtakunnan suurmiehistä eivät koskaan tulisi antamaan anteeksi niitä katkeria totuuksia, joita hän oli heille sanonut, sitä ilmeistä epäkunnioitusta, mitä hän oli osoittanut jokaiselle, kenen katsoi tanskalaisystäväksi.
Piispa Hemming Gadd oli niitä miehiä, joilla on ainoastaan ystäviä ja vihamiehiä, välinpitämätön ei häneen nähden ollut kukaan. Hänen papillisen virkansa yhdistäminen soturin ammattiin oli enemmän kuin kylliksi antaakseen aihetta puheille, mutta ne, jotka katsoivat ainoastaan tekoja, ylistivät häntä pelottomana soturina ja totisena isänmaan ystävänä.
Varhain eräänä aamuna, ennenkuin kaupunki oli vielä ehtinyt valveutua, lähti piispa kaupungista parvi sotilaita mukanaan.
Pelästys oli suuri, kun saatiin tietoon, että hän oli poissa, mutta varovaisuus kehoitti vaiteliaisuuteen, eikä asiasta hevillä puhuttu eikä ilmaistu pelkoa; mutta innokkaasti hänen paluutaan odotettiin.
Retki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita herraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.
Edissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä. Isältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän suuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla Ruotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta. Ei siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen itsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä sellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.
Hemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä nainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä oli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että Kristina rouva oli siellä.
Oli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi ripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin luona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa. Mutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla ollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti lukossa.
Piispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin. Sotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan ihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä tehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.
Linnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan edestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät yli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja hämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen ulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että piispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.
"Onko aamiainen valmis?" kysyi tohtori Hemming.
"Aamiainen?… Heti!" vastasi ällistynyt vouti kumartaen syvään.
"Riittääkö se kaikille miehilleni?"
"Kaikille?"
"Niin, jumaliste! Kun meidän on täytynyt täällä tehdä vartiopalvelusta koko yö, pitää teidän toki antaa meille ruokaa ja juomaa."
Vouti katosi jälleen. Kesti kotvan, ennenkuin hän palasi, mutta silloin toi hän sanan, että puolentunnin kuluttua oli aamiainen valmis.
"Minä ja upseerini aterioimme yhdessä Kristina rouvan ja hänen neitsyttensä kanssa", lisäsi piispa. "Jos hän on valmis ottamaan minut vastaan, niin tulen."
Vouti riensi jälleen sisään, jättäen portin auki jälkeensä.
Piispa käski upseeriensa seurata. Miehistö sai määräyksen jakautua kahteen ryhmään; ensimäisen oli puolen tunnin kuluttua tultava linnaan ja syötävä oikein kyllikseen sekä täytettävä taskut ja reput ruuantähteillä. Sillaikaa oli toisten pidettävä vahtia ja tarkoin katsottava, ettei ketään vierasta päässyt ulos eikä sisälle. Aamiaisesta oli ensiksi-tulijain selviydyttävä puolessa tunnissa, jonka jälkeen vuorot vaihtuivat. Raikuvalla hurraalla tervehdittiin tätä käskyä, ja jako toimitettiin heti.
Sillävälin astui piispa upseereineen linnan suureen esisuojaan. Siellä leimusi valkea suunnattoman suuressa takassa, ja kopistellessaan lunta suurista saappaistaan sanoivat miehet tarvitsevansa sulatella kohmettuneita jäseniään.
"Vouti!" huusi Hemming, niin että kajahtivat linnan käytävät ja holvit.
Mies seisoi tuossa tuokiossa kumarrellen hänen edessään ja kysyi mitä hän tahtoi.
"Lähettäkää heti muutamia tynnyreitä olutta sotamiehilleni, ja mekin tarvitsemme muutamia kippoja."
Käsky täytettiin heti, ja kun vaahtoava juoma oli siemaistu, sanoi piispa hilpeästi: "Nyt tunnen olevani valmis astumaan vaikkapa itse pirunkin silmien eteen. Viekää minut nyt Kristina rouvan luo; pelkään, että hän väsyy odottamiseen."
Linnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta peremmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.
Nähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: "Niiden puolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan rouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan."
Seuraus oli, että hän yksin meni odottavan Kristina rouvan luo.
Viimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt jotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen, sillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja ilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.
"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!" sanoi hän suudellen kättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.
"En tiennyt… en uskaltanut."
"Pelkäsittekö kenties, että maineenne siitä kärsisi, jalo rouva?"
"Maineeni?"
"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita todistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit upseereilleni."
Nuori neitosparvi, joka ympäröi Kristinaa, seisoi hämillään ja ymmällä.
"Neitoseni jäävät luokseni!" vastasi Kristina rouva.
"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken! Sentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää neitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin saamme paljon todistajia."
Äänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina rouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli pakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän punastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.
"Vihdoinkin!" huudahti piispa. "Mutta sellaisia ovat kaikki naiset, mitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua."
Taasen loukkaus. Kristina puri huultaan voidakseen vaieta.
"Ja nyt, jalo rouva, istukaamme!"
Kristina heittäytyi eräälle tuolille, joka seisoi keskellä huonetta.
"Sallitteko, että asetun lattialle teidän jalkoihinne?"
"Onhan tuolla penkkikin!"
"Minun täytyy olla teitä lähellä."
Kristina nousi ja istuutui penkille. "Olen teidän vallassanne", sanoi hän. "Sentähden kiusaatte minua aivan kuulumattomasti."
"Viette sanat suustani, kaunis rouva!"
Mutta imelät sanat olivat kastetut sappeen, ja Kristina rouva huudahti kiihkeästi:
"Mikä on asianne?"
Piispa loi häneen terävän katseen. "Toivoisin teidän istuvan tälle penkille", sanoi hän, "jotta näköala olisi vapaa. Näette, että sotamieheni ympäröivät linnan, kukaan ei pääse ulos eikä sisälle."
"Kuinka suuri on vaatimuksenne?"
"Herra Sten Kristerinpoika on muuan valtaneuvoksista. Mitä suurempaa iloa voitte hänelle valmistaa kuin auttamalla aarteillanne lieventämään maan hätää!"
"Minulla ei ole mitään aarteita."
"Mutta tahdotte antaa, mitä teillä on?"
"Ja jollen tahdo?"
"Silloin täytyy minun pakoittaa teidät siihen!"
"Pakoittaa?"
"Minulla on voiman oikeus!"
"Tulette siis kuten ryöväri ja rosvo ainakin?"
"Tai kuten Hannu kuningas, kun hän on käynyt Ruotsin linnoissa. Aion panna kuninkaallisen oikeuteni voimaan! Upseerini ovat siksi hyvin kasvatetut, että antavat neitosille vapauden. Jollette tahdo tulla mukaani, niin suljen teidät tänne sisälle ja teen sitten omin päin tutkimukseni."
Kristina rouva tiesi, että hänen palvelijansa mielihyvällä olisivat tällöin avulliset; ei ollut mitään pelastuskeinoa, hänen täytyi alistua.
"Tulkaa!" sanoi hän ja lähti huoneesta.
Piispa seurasi häntä.
Rouva avasi suuren ja upean hopeakaapin.
"Kutsukaa palvelijanne!" sanoi tohtori Hemming. "Mutta muistakaa, että jos vastustatte minua, käsken ryöstämään."
Linnanvouti tuli emäntänsä kutsumuksesta.
"Tyhjentäkää kaapin sisällys säkkeihin", käski piispa. "Jalo rouva antaa sen maan pelastukseksi!"
Käskyä noudatettiin.
"Rahanne ja jalokivenne!"
Kristina hätkähti.
"Älkää salatko mitään!"
"Täytyykö minun antaa kaikki?"
"Kaikki!"
Rouva katsoi ivallisesti piispaan. "Jos tahdon!" mutisi hän hampaidensa välitse.
"Ette sitä tule tekemään te, vaan teidän uskottu neitosenne!"
Ja Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan; hänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja piispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.
Sen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet parvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he hurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.
Lopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä, niistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja isäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän oli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean palkintonsa.
Mutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan ystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun piispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi ylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: "Palaavatkohan he koskaan?"
Täältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa matkansa.
Klaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa tanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa herraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus herra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun tarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä kuin puhuisi puhtainta totta:
"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan. Mitään muuta ei minulla ole teille antaa!"
Hemming Gadd mietti tuokion. "Otan kiinni sanastanne!" sanoi hän.
"Mutta olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta!"
"Minä en tahdo rasittaa teitä yli voimienne."
"Antakaa minulle hieman aikaa!"
"Ei, heti on teidän lähdettävä mukaan."
"Se on mahdotonta!"
"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!" kivahti piispa.
"Arvioittepa tosiaan minut liian suureen arvoon."
"Tulen näyttämään, etten ole tehnyt sitä; laittautukaa vain pian kuntoon!"
"Leikkiä minä vain laskin, ja viisisataa markkaa koetan haalia kokoon."
"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!" Klaus herra koetti kiemurrella hänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi tämän lopulta hellittää koko summa.
Näytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan Klaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat ohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että hän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.
Piispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko vanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin käsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan herran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella, kuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat raahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen omat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken mukanaan.
Pienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi maksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.
Jokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea edellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu. Piispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin vapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina säilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.
Koko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo paluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että vasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin sangen rikkaana.
"Me menemme sinne!" huusi piispa hilpeästi. "Kuka näyttää tien?"
Turhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. "Luottakaa minuun!" sanoi hän. "Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka ne tehdään tyhjiksi."
Koko parvi meni luostariin. Piispa sanoi nimensä ja pyrki sisälle.
Hetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin astumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka olivat aivan luostarin vieressä.
Veljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella. Keskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat munkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta seikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.
Hemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta oli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi luostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.
Mitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet tahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori kehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat ottaa siitä, mitä tahtoivat.
Apotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit kiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten mukana valvoakseen järjestystä.
"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!" kuiskasi piispa muutamalle heistä.
Apotti kysyi sala-ivalla, aikoiko hänen armonsakin hylätä heidät.
"En", vastasi Hemming hilpeästi. "Minä jään tänne, ja kun keskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin."
Tämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja niin erottiin pakinoiden ja naureskellen.
Ainoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi pelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä yritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän toiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.
Levottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän tyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen nähden saivat he olla huoletta.
Apotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli pöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia. Kohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan lepotuoliin.
"Kiitän teitä, isäseni", sanoi Hemming, "mutta lepo ei kuulu minulle. Istun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun aiotuksi teille."
Munkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa ankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.
Mutta Hemming huomasi, ettei levottomuus ollut siltä lopussa, eikä munkki kehoittanut häntä juomaan.
Tehtyään muutamia kysymyksiä veljeskunnan saksalaisesta alkuperästä johti hän keskustelun niihin pyhäinjäännöksiin ja pyhimyslippaihin, joita luostari omisti, ja kun munkki vakuutti, ettei näillä ollut mitään arvoa, huudahti Hemming:
"Ovatko siis taideteoksenne pelkkiä pikareita? Nämähän ovat koristellut taitavilla leikkauksilla!"
"Ne ovat Hollannista", vastasi apotti, ja kun Hemming tällöin oli kohottanut pikarin katsellakseen sitä lähemmin valoa vasten, piti hänen isäntänsä varansa ja muutti esiin toisen, niin että pikarit vaihtuivat.
Hemming näki sen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.
Munkki palasi samassa hyvälle tuulelleen, hän pyysi juoda piispan kanssa ja kiitti kunniasta, jonka tämä oli osoittanut luostarille saapumisellaan.
Hän joi epäröimättä pikaristaan, mutta piispa ainoastaan vei huulilleen omansa ja oli juovinaan.
"Oivallista viiniä!" sanoi hän.
"Kyprosta, parasta mitä meillä on."
Piispa puhui missä tarkoituksessa oli tullut. Rahoja täytyi hankkia sodan jatkamiseksi, eikä luostarilla ollut mitään oikeutta vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan niin syvän ja yleisen ahdingon aikana.
"Mutta meillä ei myös ole mitään oikeutta antaa pois mitä hurskaat kristityt ovat antaneet pyhälle neitsyelle."
"Häntä palvellaan paremmin hyvillä töillä kuin uhreilla!" vastasi piispa vilkkaasti.
"Jollemme olisi niin köyhiä kuin tosiaan olemme…"
Mahtoiko nyt piispa kuulla jonkun kähmivän oven ulkopuolella, vai oliko se ainoastaan mielijohde, mutta hän heristi korviaan ja huudahti melkein uhkaavasti: "Joku kuuntelee!"
"Mahdotonta!" huudahti apotti ja hypähti ovelle.
Samassa vaihtuivat pikarit.
"Kenties kuulin väärin!"
"Veljemme ovat kaikki luotettavia ja vilpittömiä."
"Ilahuttavaa kuulla! Juon heidän menestyksekseen."
Apotti tarttui hymyillen pikariin, mutta tuskin oli hän tyhjentänyt muutamia kulauksia, ennenkuin hän kauhuissaan pani sen pois kädestään, tuijottaen piispaan.
"Mikä teitä vaivaa, kunnianarvoisa isä?"
"Ei mikään!"
"Jatkakaamme siis keskusteluamme."
"Mielihyvällä!"
"Mitä kalleuksia luostarissa on?"
"Madonnan vyöhyt."
"Kuinka suuri arvoltaan?"
"Kymmenentuhatta guldenia."
"Sitten?"
"Erinäisiä alttariastioita."
"Kruunu luullakseni?"
"On sekin!"
"Yhtä kallisarvoinen kuin vyöhytkin?"
"Hieman kalliimpi!?"
"Onko muita pyhimyksiä?"
"Pyhä Gregorius!"
"Miekka jalokivin koristeltu?"
"Veljeskunnan suurmestarin lahja!"
"Minkä arvoinen?"
"Seitsemäntuhatta guldenia!"
"No hyvä, kunnianarvoisa isä, olen varma, että pyhä neitsyt antaa ilolla koristuksensa sanoen: 'Muuttakaat nämä kivet leiviksi nälkäisille!' Ja mitä pyhään Gregoriukseen tulee, menen takuuseen että hän antaa miekkansa, kun on puollettava valtakuntaa ulkomaista väkivaltaa ja sortoa vastaan."
"Se on minulle valitettavasti mahdotonta!"
"Minua surettaa kuulla sitä!" Piispa tarttui pikariin. "Silloin on minun kiittäminen teitä ainoastaan osoittamastanne vieraanvaraisuudesta!" Hän kosketti munkin pikaria omallaan.
Tämä vei pikarinsa vapisevin käsin huulilleen sisältöä maistamatta.
"Mitä! Ettekö juo?"
"En voi oikein hyvin!"
"Viini on teitä vahvistava!"
"Se on minulle liian väkevää."
"Kutsukaa sitten tänne muutamia munkeistanne, niin he saavat tehdä minulle seuraa!"
"Luultavasti ovat he jo menneet levolle."
"Siitä saamme kyllä pian selon." Ennenkuin apotti ehti sitä estää, oli piispa soittanut kelloa, joka vei apotin huoneesta munkkien huoneeseen. Minuuttia myöhemmin koputettiin ovelle.
Piispa heitti apottiin merkitsevän katseen ja antoi sen jälkeen päänsä painua alas rinnalleen.
"Sisään!" änkytti apotti.
Ovi aukeni ja kaksi päätä näyttäytyi.
"Sepäs kävi pian!" kuiskasi heistä toinen.
Tohtori Hemming näki apotin pelokkaan katseen ja kohotti päänsä vitkaan.
Munkit vetääntyivät kauhistuneina takaperin.
"Väkevä viini on käynyt päähäni", sanoi piispa. "Tahdon kuitenkin tyhjentää pikarini, mutta teidän molempain täytyy tehdä minulle seuraa, koskei apottinne jaksa sitä tehdä."
Munkit katsoivat kummissaan viimeksimainittuun.
Apotti parka oli kerrassaan surkean näköinen. Huulet olivat alkaneet sinertää, hän värisi vilusta ja saattoi vaivoin pysyä pystyssä.
"Kuka juo ensin?" virkkoi piispa jälleen peloittavan vakavasti ja viittasi pikariin.
Toinen tarttui siihen, toisen puuhaillessa apotin kanssa.
"Juo!" käski tohtori Hemming.
"Myrkytetty!" jupisi viimeksimainittu munkki.
Piispa sieppasi pikarin, ennenkuin munkki ehti heittää sen lattiaan.
"Liian kallisarvoinen turmeltavaksi!" sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä.
"Armoa! Armoa!" änkyttivät rikolliset ja lankesivat rukoillen hänen jalkoihinsa.
"Apua! Vastamyrkkyä!" läähätti apotti.
"Onko mitään pelastusta?" kysyi piispa.
"On, jollei hän ole juonut paljoa!"
"Mutta jollei hän mitään apua saa?"
"Silloin täytyy hänen kuolla!"
"Samoin kuin molempain teidänkin, kun ensin juotte tämän!"
"Armoa! Sääliä!"
"Ettekö ole tahtoneet riistää henkeäni!" huusi piispa jyrisevällä äänellä.
"Apua! Apua!" valitti apotti.
"Armoa! Armoa!" säestivät veljet.
"Ei mitään armoa! Ei mitään sääliä!" vastasi Hemming.
"Tarjotkaa hyvitystä!" änkyttivät veljet apotille.
"Luostarin rahakirstu!…"
"Enemmän!"
"Madonnan vyö!" huusi apotti.
"Enemmän! Enemmän!"
"Hänen kaulanauhansa!" lisäsi munkki.
"Kuinka kauan hän vielä voi elää?" kysyi Hemming vimmoissaan ja viittasi apottiin.
"Korkeintaan tunnin!"
"Sanokoon hän siis heti, mitä hän tahtoo antaa viheliäisestä elämästään, niin minä sitten päätän, käynkö kauppaan!"
"Miekan!… kruunun! Kaiken, kaiken!" ähkyi apotti.
"Menkää molemmat heti niitä noutamaan. Ja muistakaa minun sanoneen: jollette ole palanneet takaisin neljännestunnissa, sytytän luostarin tuleen, ja silloin saamme nähdä, kenen käsissä nyörit ovat!"
Munkit riensivät pois kuten kostotarten ajamina. Piispa jäi apotin luo; hän katsoi kylmäkiskoisesti tämän kuolinkamppailua, ihmetellen, että elämä saattoi olla hänelle niin rakas.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki luetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.
"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?" kysyi toinen munkki ilkeästi hymyillen.
"Kyllä, ulos täältä!" vastasi piispa.
"Väkenne nukkuu…"
"Minä herätän heidät!"
"Se ei liene vallan helppoa."
"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!" vastasi Hemming, heitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä edeltä näyttäen tietä.
Tämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä lappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit vahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä suojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu olueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa himoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät täytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.
Kuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti kaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio siitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin mahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan pikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.
Se sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli poissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.
Tämä uutinen oli niin pelästyttänyt porvareita, että monet heistä olivat panneet kilunsa ja kalunsa kasaan ja aikoivat lähteä kaupungista tulevana yönä, jollei piispa sitä ennen palannut. He olivat sangen suutuksissaan siitä, että piispa vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan oli lähtenyt pois.
"Luulevatko he, että minä alituiseen sallin pidellä takistani?" kysyi hän harmissaan.
Hetken harkittuaan käski hän pikalähetin palata. Ei kenellekään muille kuin Paul Kylelle saanut ilmoittaa piispan palaamisesta. Kaikille muille oli sanottava, että hän oli kohdannut muutamia tanskalaisia ratsumiehiä ja peläten joutuvansa vangiksi lähtenyt pakoon. Vastoin kaikkea tapaa oli kaupungin portit jätettävä auki; yön kuluessa tahtoi piispa kaikessa hiljaisuudessa marssia kaupunkiin.
Pieni parvi sai levähtää eräässä metsäntylvässä. Sotamiehet kääriytyivät viittoihinsa ja nukkuivat pian. Piispakin, joka ei ollut nukkunut moniin öihin, soi itselleen muutamain tuntien levon, kahden upseerin pitäessä vartiota.
Mutta yön levitettyä varjonsa oli pieni parvi jälleen liikkeessä, ja puoliyön aikana saapui se kaupunkiin.
Joakim Trolle oli niin varma, että hänen sotamiestensä tarvitsi ainoastaan näyttäytyä saadakseen jälelläolevat ruotsalaiset pakenemaan kaupungista, ettei hän edes varustanut heitä tarpeellisilla aseilla ja ruudilla. Hän piti taistelua liian mitättömänä puuttuakseen itse siihen ja uskoi johdon nuorelle kuustoistavuotiaalle pojalleen.
Kun tanskalaiset ryntäsivät ulos linnasta, näytti kaupunki kaikkialta autiolta ja tyhjältä. Näytti kuin pako olisi jo tapahtunut. Palausmatkaansa turvaamatta käski nuori päällikkö: "Eteenpäin, mars!"
Mutta silloin syöksyi Hemming Gadd vihollisen selkään ja taistelu alkoi.
Paul Kylen oli käytävä kimppuun vastakkaiselta puolelta ja vihollinen siten saarrettava. Mutta ennenkuin tämä joutui, oli Joakim Trolle itse rynnännyt linnasta lopun väkensä kera, ja nyt joutuikin piispa puserruksiin vastustajainsa väliin.
Hemming Gadd ei kuitenkaan antanut perään. Kokkapuhein ja sutkauksin rohkaisten sotamiehiään taisteli hän sankariudella, joka herätti yksin vihollistenkin ihailua ja ratkaisi taistelun.
Tanskalaisten päällikkö, joka näki sotamiestensä kaatuvan ja tiesi, kuinka vähäinen niiden luku oli, antoi merkin palaamiseen, ja käsky täytettiin pikimmiten ja hyvässä järjestyksessä.
Tappiot olivat molemmin puolin yhtä suuret. Ruotsalaiset olivat menettäneet kymmenen miestä ja kaksi upseeria, tanskalaiset yhdeksän miestä ja kolme upseeria. Haavoitettujen luku oli suunnilleen puolta suurempi. Piispa Hemming oli saanut luodin käsivarteensa, mutta tämä harmitti häntä paljon vähemmän kuin se, että jos Paul Kyle olisi ollut aikanaan paikalla, olisi linna ollut nyt heidän vallassaan.
Porvarit, jotka yhtä suurella ilolla kuin hämmästykselläkin olivat saaneet tiedon piispan paluusta, menivät hänen luoksensa juhlakulussa. He vakuuttivat kiitollisuuttaan ja lahjoittivat kaksikymmentä säkkiä jauhoja ja viisikymmentä tynnyriä olutta.
Lahjat otettiin vastaan, mutta piispa teki heille tiettäväksi, ettei hän aikonut antautua riippuvaiseksi heidän mielivallastaan. Missä hätä oli ovella, tahtoi hän sitä häätää; mutta hän ei katsonut lainkaan tarpeelliseksi kysellä heidän neuvoaan tai suostumustaan.
Kipu käsivarressa vaivasi häntä, ja lisäksi pelkäsi hän uutta hyökkäystä linnasta. Joakim Trolle oli kyllin taitava sotapäällikkö käsittääkseen vastustajan heikkouden ja käyttääkseen sitä hyväkseen.
Joka päivä odotti piispa kirjettä ja viestiä kaivatusta avusta.
Päivät ja viikot kuluivat, mutta sitä ei kuulunut; toiveet kävivät yhä synkemmiksi.
Svante Niilonpojalle oli hän kirjoittanut saamatta vastausta. Silloin kirjoitti hän Märta rouvalle:
"… Saksalaiset ovat selittäneet, että he tahtovat eronsa, jolleivät saa palkkaansa neljäntoista päivän kuluessa, ja täällä liikkuu huhuja, että arkkipiispa aikoo julistaa meidät pannaan. Jos hän tahtoo tehdä sen nyt keskellä piiritystä, niin voi hän tuoda kuninkaansa mukanaan. Annamme silloin hänelle niin hyvästä kädestä, että hän saa tuhannen perkelettä mukaansa. Anteeksi, että puhun hieman epähienoa kieltä, mutta en ole pitkiin aikoihin tottunut puhumaan hovikieltä."
Aarteet, joita tohtori Hemming oli tuonut Blekingestä, täytyi hänen myydä alhaisiin hintoihin, ja kauppamiehet kuitenkin olivat tekevinään hänelle suuren palveluksen ostamalla ne. Mutta monien kuukausien palkat olivat maksamatta, eikä saalis riittänyt niihin.
Huhu hänen menestyksestään levisi laajalle ympäri. Kristina rouva vannoi, ettei hän antaudu rauhaan, ennenkuin oli nähnyt ryövärin sydänveren, ja johanniittiveljet kirjoittivat ei ainoastaan arkkipiispalle, vaan myös Roomaan ja pyysivät väkivallantekijäin julistamista pannaan. Mitä hirvittävimmin sanoin maalattiin tehty tihutyö. Piispa ja hänen seuralaisensa olivat menetelleet ryövärien ja rosvojen tavoin; he olivat ryöstäneet ja polttaneet, he olivat lyöneet monia syyttömiä kuoliaaksi ja peloitelleet naisia ja lapsia mielipuoliksi.
Yhä sankempina kasaantuivat pilvet Hemming Gaddin pään ympärille. Hän menetteli häikäilemättömästi, halveksien ihmisten arvosteluja. Hän oli ottanut yhden ainoan asian päämääräkseen: Ruotsin pelastuksen Tanskan ikeen alta. Tämän tieltä täytyi kaiken muun väistyä. Mitäpä merkitsivät hänelle yksityiset edut ja toivomukset, kun oli kysymys yleisestä hyvästä! Jos hetki toikin mukanaan mitä katkerimpia kärsimyksiä, mitä siitä, kun oli kysymys tulevista vuosisadoista, isänmaan itsenäisyydestä!
Hemming Gaddilla oli sellainen tahdon lujuus, ettei hän tähdätessään katseensa maaliin nähnyt esteitä ympärillään; hän mursi ne maahan yhden toisensa jälkeen välittämättä, jos pirstaleet sinkoilivat niiden silmille, ketkä asettuivat hänen tielleen.
Hän halveksi kaikkea itsekkäisyyttä, kaikkea pikkumaisuutta, katsomatta säätyyn tai asemaan. Syntinen ei ollut hänestä sen kummempi puettuna purppuraan ja kantaessaan kruunua päässään kuin maatessaan ryysyihin kääriytyneenä. Hän tuomitsi hiippahattua kantavan miehen haureellista elämää yhtä paljon kuin alemmankin papin.
Valtakunnan suurmiehet, kuinka he halveksivat häntä! Mitä heitä liikutti, mikä maali hänellä oli silmissään! Oma hyvinvointi, suurimmat mahdolliset edut, se oli heidän maalinsa.
Jos pyhällä isällä olisi ollut kymmenen pannasalamaa, olisi hän singahuttanut ne kaikki tätä paatunutta piispaa vastaan; nyt täytyi hänen tyytyä yhteen ainoaan, mutta sitä seurasi heti espanjalaisen kardinaalin nimittäminen Linköpingin piispaksi.
Tosin saattoi väittää vastaan, että tämä yhtä vähän ymmärsi kieltä kuin tunsi niitä ihmisiäkään, joita hänen oli johdettava totuuden tielle, mutta ne olivat sivuasioita. Julkeat hyökkäykset paavin ja Tanskan kuninkaan pyhiä persoonallisuuksia vastaan olivat asianmukaisesti rangaistut, ja oli annettu varoitus niille, joita kenties haluttaisi kulkea tohtori Hemmingin jälkiä.
Pannakirja ja tieto nimityksestä oli saapunut jo kunnianarvoisille isille, mutta heillä ei ollut vielä rohkeutta käyttää niitä hyväkseen. Me tiedämme, että arkkipiispa puhui siitä Svante Niilonpojalle sekä että tämä ilmaisi siitä syvän suuttumuksensa ja vakuutti, ettei hän puolestaan kantanut nurjaa mieltä piispaa vastaan.
Svante Niilonpoika oli sanonut, että Hemming Gadd oli kansan mies ja että saattoi olla pahoja seurauksia, jos niin levottomina aikoina annettaisiin lisäyllykettä kuohuville aineksille.
Mutta kun paavilliset kirjeet esitettiin neuvostolle, näytti vahingonilo punoa van posket ja sytyttävän tulen silmiin. Useimmilla neuvoksilla oli joku loukkaus kostettavana, ja sellaiset velat maksetaan aina ensiksi.
Sitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä. Johanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti neuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä. Tehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin valtionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd kiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.
Eräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi kokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta kiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka toivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua ennen tanskalaisia.
Piispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani heidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä alas rannalle ja tarkastella asemaa.
Tämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa hidasta, vaivalloista piiritystyötään.
Oli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten, lähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.
Linnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu odotettu laivastoa niin pian.
"Ovatko veneenne kunnossa?" kysyi piispa.
"Ovat, kaikki neljä purjeineen, peräsimineen. Tuuli on myötäinen!"
"Laskekaa siis heti vesille!"
Kuului hiljainen ilohuudahdus, mutta se vaikeni heti.
Kolme miestä hyppäsi kuhunkin veneeseen. Purjeet irroitettiin ja tuuli hulmutteli niitä hilpeästi.
Veneet lähtivät vesille melkein yht'aikaa. Ne laskettivat suoraan laivastoa kohden.
Heti kun heidät huomattiin linnasta, päästettiin siellä vimmastunut huuto.
Sen jälkeen kuului komentohuuto: "Ampukaa!"
Mutta ruotsalaiset olivat odottaneet sitä, ja silmänräpäyksessä olivat ne heittäytyneet veneihin pitkäkseen.
Kun savu oli hälvennyt, seisoivat he kaikki pystyssä huiskuttuen hattujaan ja hurraten.
"Hullut!" huusi piispa. "He menettävät henkensä syyttä suotta!"
Taasenkin kuului laukaus, mutta nyt olivat veneet laivaston vieressä ja vaara oli voitettu.
Tanskalaiset laskivat myös veneensä vesille, mutta he näyttivät olevan kahden vaiheella, eikö kenties ollut parempi käydä ruotsalaisten kimppuun vasta heidän otettuaan lastin.
Rannasta saattoi nähdä, kuinka ruotsalaiset hyppivät voionmaalaisten veneihin kaikilta puolin. He eivät näyttäneet vievän niistä pois mitään. Mutta nopeasti erosivat veneet toisistaan, ja nyt nähtiin kunkin ruotsalaisen veneen hinaavan kahta voionmaalaista. Purjeet olivat käärityt kokoon, kaksi miestä hoiti airoja ja kolmas peräsintä, mutta kaikki neljä venhettä loittonivat nopeasti toisistaan. Muuan suuri voionmaalaisvene jäi yksin paikalle.
Tanskalaisia veneitä oli myös neljä, mutta ne olivat suurempia ja raskaampia. Jos uhkateko olisi kestänyt kauemmin, olisivat he epäilemättä yhyttäneet rohkeat merisissit; nyt onnistuivat nämä sitä vastoin toverien rajattomasti riemuitessa laskemaan kaupungin laituriin. Saalis oli runsain, mitä tähän asti oli saatu, ja voionmaalaisille ei ainoastaan maksettu heidän tavaroitaan, vaan heitä vielä runsaasti kestitettiinkin.
Tämän parhaallaan tapahtuessa sai piispa irtisanomiskirjeen Ruotsin neuvostolta. Hän luki sen, mutta kuinka hänen sydämensä kuohuikin harmista, ei häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta, että koetettiin esittää niin lievin sanoin kuin suinkin mitä tahdottiin sanoa.
Piispa sanoi kirjeentuojalle, että nykyään vallitsevan hälinän aikana, kun joka hetki saattoi odottaa hyökkäystä linnoituksesta, oli hänen mahdoton vastata kirjeeseen. Sodan telmeen asetuttua toivoi hän saavansa vapaahetken vastatakseen kirjallisesti valituksiin, kuten piti.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti hän neuvostolle.
Hän tunnusti empimättä neuvoston tahdon laillisuuden, mutta samalla lykkäsi hän kysymyksen ratkaisun määräämättömäksi ajaksi, tai kunnes olisi saatu aikaan rauha tai aselepo Tanskan kanssa.
Nyt saapui monia kirjeitä ja viestejä.
Niinpä sai hän sanoman, etteivät taalalaiset suinkaan sallineet, että hän, Hemming, joutuisi "kadotukseen"; he toivoivat rukouksissaan, että hän menestyisi ja voisi hyvin.
Tuomiokapituli oli kirjoittanut valtionhoitajalle, ettei tohtori Hemming saa enää kantaa piispankymmenyksiä, mutta valtionhoitaja vastasi sovittelevin sanoin; hän varoitti kaikesta väkivallasta tätä urhoollista miestä vastaan, joka pani henkensä ja verensä alttiiksi Ruotsin vihollisia vastaan, ja pyysi tuomiokapitulia kiinnittämään tarpeellista huomiota rahvaan ilmaisemaan tahtoon.
Sitten saapui Linköpingistä viesti, että paavillinen kirje oli naulattu kirkon ovelle. Tuomiokapituli oli otattanut sen jälleen pois, koska se sisälsi sanoja myös valtionhoitajaa vastaan. Mutta siellä oltiin kovin levottomia ja peloissaan eikä tiedetty, mihin sellaisissa olosuhteissa oli ryhdyttävä.
"Ne kurjat raukat!" jupisi Hemming. "Olisivat nyt toki suden tai lampaan puolella!"
Mutta ainoastaan ohimennen huolehti hän omista asioistaan; kunkin päivän huolet ja murheet täyttivät hänen mielensä alituiseen.
Viime aikoina oli lähimpien pitäjien rahvaan keskuudessa havaittu merkillistä nurjuutta ruotsalaisia kohtaan. Nimismies kertoi, että he olivat kieltäytyneet tekemästä uskollisuudenvalaa valtionhoitajalle, ja valittaen kaikkea sitä hätää, mitä saivat kokea, tuumivat he, että "olisi parempi olla Tanskan alamaisina".
Kun piispa puhui tästä Paul Kylelle, sanoi tämä: "Tanskalaiset lupaavat kultaa ja kaikkea ihanuutta; niin tekivät he Uplannissakin ennen Brunkebergin taistelua, sentähden se kääntyikin maan häviöksi."
"Täytyisi tehdä jotakin!"
"Puhukaa heille!"
"Luuletteko sen auttavan?"
"Yksistään sen!"
"Kutsuttakaa siis nimismiehellä heidät kokoon!"
Mutta kun kaupungin asujamet kuulivat, että piispa aikoi lähteä pois, nousi yleinen hälinä; he rukoilivat polvillaan, ettei hän jättäisi heitä, koska he ja kaupunki silloin olisivat silloin hukassa.
"Kuulkaas", huusi Hemming vimmastuneena. "Jos rutto alkaa raivota yhdessä talossa, onko minun sitouduttava, sentähden että minun kotonani pysyttäisiin terveenä, jättämään koko muu kylä ruton haltuun."
"Ette kai lähde yksin?"
"Yksin lähden ruton saastuttamaan paikkaan, jollette te tahdo seurata kunniavartiona!"
Porvarit luikkivat noloina tiehensä.
Mören kirkonkylä oli valittu kokouspaikaksi, ja piispa löysi saapuessaan suurilukuisen parven koolla. Mutta kaikkien kasvoilla kuvastui tyytymättömyys ja uhman ilme. He olivat tulleet kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa, mutta aikoivat pitää oman päänsä vielä palatessaankin.
Kumolleen kaadettu olutsammio oli varustettu puhujan paikaksi; sen päältä saattoi hän nähdä kuulijansa ja nämä hänet.
Tohtori jätti hevosensa majataloon ja meni kokouspaikalle.
"Täälläkö kokous on pidettävä?" kysyi hän eräältä talonpojalta.
"Niin maar se on!" vastasi tämä.
"Hänkö se aikoo puhua?" kysyi muuan toinen ja mittaili Hemmingiä silmillään.
"Niinhän se olisi tarkoitus!"
"Tuolla on tynnyri millä seistä!"
"Mene sinä ensin!"
"Minä… ei minulla ole mitään sanottavaa!"
"Oletko sellainen raukka?"
"Eipä sitä tarvitse olla raukkakaan, vaikka on älyä pitää suunsa kiinni."
"Jos näen sinut hukkumaisillasi, onko minulla enemmän älyä, jos vaikenen, kuin jos huudan apua?"
"Oletpa koko veitikka", sanoi talonpoika ja raapi tuumiskellen korvallistaan.
Nyt lähestyi muuan talonpoika, joka näytti olevan toisia ehompi, sillä he väistyivät hänen tieltään ja myhäilivät toisilleen ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt tulee mies, joka voi antaa hänelle vastauksen."
"Mistä on kysymys?" utaisi tämä.
"Tämä tässä tahtoo, että meidän pitäisi puhua."
"Mitä varten, kun olemme kaikki yksimieliset."
"Niin, niin olemme!" huusi joukko.
"Se ei ole totta!" huusi Hemming Gadd.
"Eikö ole totta?"
"Ette tiedä, mistä olette tulleet yksimielisyyteen! Olette ainoastaan toisten tahdon välikappaleita!"
"Olemme saaneet hyviä lupauksia…"
"Joakim Trolle vakuutti minulle kättä lyöden…"
Nyt tiesi Hemming mistä aloittaa. Hän tunkeutui joukon läpi ja hyppäsi sammion pohjalle, löi käsiään yhteen ja vaati hiljaisuutta.
Talonpoikain joukko tunkeutui taajempaan ja katseli epäluuloisesti häneen.
"Kuulkaa!" huusi Hemming. "Ei suinkaan täällä ole ketään, joka muistaisi Engelbrektin?"
"On kyllä"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan edessä. "Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni pojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin satavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä iankaikkisesti siunatkoon."
"Entä te muut, ovatko isänne ja äitinne puhuneet teille hänestä?"
"Ovat, ovat!" huusi koko joukko.
"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja jos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko ilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?"
Lieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava vakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat katselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin silmin odottivat jatkoa.
"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen rääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät hätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka naisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään, kansamme sai ainakin hengähdyshetken."
"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun", huusi muuan ääni joukosta.
"Niin, hän oli ruotsalainen!" virkkoi Hemming jälleen. "Mutta tiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet lasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin tai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!"
Joukossa huomattiin levotonta liikettä.
"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran käsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet kullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme heidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut valtaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi."
"Eikä koskaan pääsekään", huusi muuan ääni.
"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!" huudahti piispa. "Se on Sten Sturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu kuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi hän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön, sillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi! Tanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän herransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä talonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun Ruotsissa."
"Ei, ei!" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja talonpojat puivat nyrkkiään.
"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi siihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen olisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois."
"Oikein, oikein! Pois koko roska!"
"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä ruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja hävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan otti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja hirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai käsiinsä."
"Kirottu, kirottu hän!"
"Kansa rakasti Sten Sturea, ja kuninkaan täytyi odottaa parempia päiviä."
"Ne eivät koskaan koita hänelle!"
"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra Svante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan Ruotsin vapautusta Tanskan ikeestä."
"Mutta sota ei lopu koskaan!"
"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on ainoa pelastuksemme."
"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi saamme verovapauden."
"Milloin on tanskalainen pitänyt lupauksensa?"
"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä", lisäsi piispa. "Hän panee paistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin tuntea hajun vain."
"Meitä ei niin puijata!"
"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne tukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta puhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te tottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi! Teidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta teidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden pystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun. Meillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos pontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin tai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän työstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä, että ovat vapaita Ruotsin miehiä."
Päästettiin jyrisevä riemuhuuto.
"No, enkö ollut oikeassa?" virkkoi piispa nauraen. "Ette olleet selvillä mistä oli kysymys."
Näin sanoen hyppäsi hän alas maahan.
Talonpojat tunkeilivat hänen ympärilleen puristaakseen hänen kättään. Heidät oli tenhonnut hänen puheensa yksinkertaisuus ja kenties vielä enemmän mahtava ääni, syvä vakaumus, joka sydämestä kuohuen löysi tien sydämiin ja vastustamattomasti teki vaikutuksensa.
"Miksei piispa tullut tänne ennen?" kysyi muuan talonpojista.
"En tiennyt, että tarvitsette minua."
"Tulee niin varmaksi häntä kuullessaan!"
"Minä olen vain lausunut teidän omat ajatuksenne."
"Tietty se, mutta täällä puhutaan niin paljon, että väliin joutuu ikäänkuin eksyksiin."
"Nyt kai hän jää tänne yöksi?" kysyi joku toinen.
"Minulla on siisti vierashuone, jos hän tahtoisi olla niin alava…"
"Hyvänen aika, piispa kai asuu rovastin pappilassa!"
"Rovastin, onko hän täällä?" kysyi Hemming.
"Ei, hän on enimmäkseen linnassa Joakim herran luona."
"Sitten asun jonkun teidän luonanne ja viivyn huomiseen!"
Siitäkös oltiin hyvillään. Kylän suurtalonpoika, joka ensiksi oli häntä puhutellut, sai kunnian pitää piispaa vieraanaan, ja hän kutsui illaksi niin suuren seuran kuin huoneihin mahtui.
Siellä Hemming Gadd päätti, mitä ennen oli aloittanut; selvin sanoin osoitti hän unionin kestämättömyyden. "Se on samaa kuin valjastaisi yhteen kaksi hevosta, joita ei ole koskaan koulutettu parihevosiksi", sanoi hän.
"Ne riuhtovat itsensä erilleen!"
"Voivatpa riuhtoa toisensa vaivaisiksikin!" vastasi piispa.
"Alku on jo tehty!"
"Meidän täytyy katsoa, ettei sitä ratsastajaa, jonka olemme valinneet varsallemme, tehdä jälleen jalkamieheksi!"
Isäntä, kunnioitettu suurtalonpoika Arvid Broderinpoika, istui kunniasijalla piispan vieressä. Hän tarttui pikariin ja täytti sen tervetuliaisiksi vaahtoisin olvin; sitten pyysi hän kaikkia vieraitaan tekemään samoin, ja sitä kehoitusta noudatettiin siekailematta.
Silloin hän nousi ja sanoi: "On huonosti tehty panna kynttilänsä vakan alle ja salata mitä tietää; ei voi kieltää, että meidät tässä pitäjässä on eksytetty harhapoluille. Jos pahajuoniset sinua houkuttelevat, älä heihin suostu, sanotaan, mutta juuri siten olemme tehneet. Nyt olemme kuitenkin päässeet parempaan käsitykseen, ja tuskinpa tarvitsee minun sanoa, ketä meidän on siitä kiittäminen."
"Piispaa!" huusi koko joukko.
"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt hyväksemme!"
Ja pikarit tyhjennettiin riemuiten.
"Olette antaneet sitoa silmänne!" huudahti Hemming hilpeästi. "Olen ainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin ennenkin."
"Niin teemme", virkkoi isäntä jälleen. "Ja omasta puolestani tahdon huomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle."
"Me myös! Me myös!" kajahtelivat huudot.
Ja sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki mieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja kansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja näytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.
Seuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante Niilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän Kalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Kahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli tuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut tuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt oli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä kansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa Hemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.
"Minä inhoan sitä kettua", sanoi hän, "enkä mene askeltakaan häntä vastaan!"
Tavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa neuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan kuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli sen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti tätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka varoitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen suostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle, jonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo pyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.
Sellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi piispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai kutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul Kylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.
Hemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara uhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi nyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen syytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän kuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän kiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen, kenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.
Neuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi sellaisen turvakirjan, "ettei hänellä enää pitänyt olla mitään vastaan väittämistä".
Mutta silloin hänen vihansa vasta oikein kuohahti.
"Siihen turvakirjaan", kirjoitti hän, "jonka valtaneuvosto viimeksi lähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja paperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului, silloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä te sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin teiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne palvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta luoksenne."
Kenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia, tai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he lopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka nimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin toistaiseksi raueta.
Epäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut taistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä, että Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.
Täällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään, kenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen rakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt selvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi hän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä puheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman häntä suojelevan.
Mutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät pilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa jälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä: kiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja petetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan pelastus!… Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton ihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut jalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot maailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen, mutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei myötätuntoa!
Toisinaan saattoi hän Paul Kylelle paljastaa murtuneen mielensä. Silloin sai sappi pursua yli äyräittensä ja hän lausui katkeria ja tuimia totuuksia. Mutta jos toinen teki jonkun vastaväitteen, silloin malttoi hän heti mielensä ja sanoi, että hänen käsivartensa vaivasi häntä niin, että hänestä näytti kaikki mustalta. "Jos vapautuisin tästä kitimestä", sanoi hän silloin, "sulkeutuisin vanhaan Rönön luostariin; siellä parantuisin heti kaikista sekä ruumiin että sielun vammoista".