← Table of contents
Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I

SISÄLLYS: (continued 3)

Lauri Soini translation

"Ystävyyden merkiksi!" sanoi ritari ja puristi lujasti hänen kättänsä; kaikki muutkin saivat saman suosionosoituksen, mutta etteivät he olleet odottaneet tällaista loppua, saattoi hyvin nähdä siitä vilpittömästä kiitollisuudesta, jolla se otettiin vastaan.

"Seuratkaa nyt minua miehistön luo", sanoi ritari lähtien salista.

Vanha linnaväki oli asetettu nelikulmioon linnanpihan reunalle; siihen kuului noin kaksisataa miestä, ruotsalaisia, tanskalaisia, saksalaisia ja skotlantilaisia. Suurin luku oli saksalaisia.

Pieneen äskentulleeseen joukkoon, jonka miesluku nousi ainoastaan sataanseitsemäänkymmeneen mieheen, kuului ainoastaan maanmiehiä, jotka ennen olivat olleet sijoitettuina ympäröiviin linnoituksiin.

Heillä oli edelleen hallussaan pihan keskusta, ja molemmat puolueet tähystelivät epäluuloisesti toisiaan.

Kapteeni Renhult ja muut päälliköt riensivät paikoilleen, ja kun ritari astui rivien eteen, paljastuivat kaikkien päät.

"Suomi kaikkine kaupunkeineen ja linnoituksineen kuuluu Ruotsille ja sen uudelle valtionhoitajalle, herra Svante Niilonpojalle", lausui ritari. "Minut on asetettu ulkovartiaksi maan äärimäiselle portille valvomaan sen oikeutta. Annan ennen henkeni, kuin hylkään sen! Niiltä, jotka tahtovat palvella minun komentoni alla, vaadin ankaraa, ehdotonta kuuliaisuutta. Sen, mitä on tapahtunut ollessani poissa, tahdon eräiden lieventäväin asianhaarojen tähden koettaa unhottaa, mutta otan itse joksikin aikaa päällikkyyden huostaani ja pieninkin rikkomus rangaistaan kaksinkertaisella ankaruudella. Ne, jotka eivät tahdo alistua siihen, saavat heti astua riveistä pois ja ovat vapaat palveluksestaan."

Kuului jupinaa kautta rivien, muutamain minuuttien kuluttua astui esiin parisenkymmentä miestä. He olivat tanskalaisia, saksalaisia ja muutama skotlantilainen; luutnantti järjesti heidät heti palaamaan asuntoihinsa ja laittamaan kampsunsa kasaan.

Sen jälkeen määräsi ritari miehet jaettavaksi arvalla; ainoastaan joka neljäs mies nykyisestä linnanväestä sai jäädä Viipuriin, muiden oli jakauduttava rajalinnoituksiin. Näiden oli samoin heti koottava kapineensa lähteäkseen jonkun tunnin kuluttua taipaleelle. Kaikkien kasvot kuvastivat alakuloisuutta, mutta mitään vetoamisen varaa ei ollut.

Ne päälliköt, jotka olivat saapuneet uuden miehistön kanssa, lähtivät liikkeelle kukin parvensa kera, ja entiset menivät asuntoihinsa.

Ensimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli vapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti Riston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta, joka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän eteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät heille osoitetusta luottamuksesta.

Paljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä oli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha linnanvartia herransa luo.

Tämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän kohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt hänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.

Syvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti yhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui vanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat enimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin toinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.

"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?" kysyi vanhus nyyhkyttäen.

"Hän on sovittanut mitä on rikkonut."

"Mutta huonosti hän käyttäytyi."

"Siihen houkuteltuna ja vieteltynä."

"Kurja pappi!"

"Ja vielä eräs toinen…"

"Joka itsekin houkuteltiin, jalo herra."

"Mikä oli asiasi?" kysyi ritari nopeasti ja ikäänkuin vältellen.

"Lapseni täytyy haudata…"

"Pidä huoli siitä."

"Hollolan pappi valmisti hänet ripille ja häntä ilahuttaisi varmaan, jos…"

"Vie hänet sitten sinne!"

"Hm, ajattelin, että pappi tahtoisi tulla…"

"Sitä hän ei tee!"

"Jos minä kysyisin häneltä?"

"Tee se!" Ritari ajatteli, että hänelläkin oli pappi vanhukselta paljon kyseltävää, ja niin palasivat ajatukset Gunillaan, joka vei ne kaikki mukanaan. Ritari ei edes huomannut, että linnanvartia oli mennyt; koko sieluineen oli hän sen naisen luona, jota hän oli rakastanut niin suuresti ja joka oli menetellyt niin julmasti, niin sydämettömästi häntä kohtaan.

Mutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan, eikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan ja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä rukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä. Mitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi tehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran pyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta lujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen, joka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava vaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi sen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä hellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.

Kauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan Katarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen saapui hän itsekin tämän luo.

"Kuinka kalpea olette, neitsyt!" puuskahti hän melkein hämmästyksissään neitsyen nähdessään.

"Minä olen äsken ollut Gunillan luona."

"Tulin tänne puhuakseni hänestä."

"Arvasin sen."

"Sallikaa minun ensin kiittää kirjeestänne."

"Olin antanut lupaukseni."

"Sellaisia petetään, pyhimpiäkin."

"Herra ritari…"

"Pelastitte kunniani, ja tätä velkaa en voi maksaa koskaan."

"Kyllä, sen voitte, jos…"

"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan. Kuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut nuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon. Oli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita, jotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte siitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut, asestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies linnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se on ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan."

Kuului hiljaista vaikerrusta.

"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!" sammalsi Katarina silmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.

Gunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä tahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.

"Sanokaa Gunilla rouvalle", jatkoi hän, "että muutamien päivien kuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan. Kapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä ja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin mahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi lapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.

"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on samantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.

"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi yhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset. Jos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi saavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi niin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta nähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!" Hän riensi pois.

Katarina juoksi vuoteen luo ja tempasi syrjään uutimet.

Kesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan tainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan epätoivoon.

"Rukoile häneltä anteeksi!" pyysi Katarina.

"Hän torjuu minut luotaan… minä en uskalla", valitti nuori nainen.

Ihmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat; vaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin muutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.

"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin", sanoi hän; "me voimme siis, vaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka ja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen".

Täydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta. Hänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan; hän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen. Gunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä hän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden välikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen turhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan, mutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun täytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi niitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat kukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.

Kuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale oli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus luhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman hiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että hän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut hänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän tiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja alistuvasti.

Katarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja hän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä. Neitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä tunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi ajoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.

Lopun tästä kovanonnen päivästä Gunilla vietti lastensa parissa.

"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa", sanoi hän Katarinalle; "minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani ja… sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa minuun".

"Toivotko sitä todellakin?"

"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta opittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan heidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!"

Toisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: "Jos Erik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut, Gunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen."

"Tuomioni oli oikea", vastasi hän. "Hänen olisi sopimatonta sitä peruuttaa."

Mutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari keskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle, että tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.

Ja sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia valmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa kuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka pian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja ilon.

Illalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli hänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.

"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!" huudahti Erik herra hänet nähdessään.

"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne", vastasi hän. "Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä tarvitakaan."

"Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut?"

"Hän tiesi sen, ja…"

"No?"

"Minun oli katsottava, mitä voin tehdä", sanoi hän.

"Kukaan ei voi mitään!"

"Herra voi", arveli hän.

Linnanvartia lähestyi nöyrästi ja kysyi, mihin aikaan kunnianarvoisa pastori tahtoi haudata hänen lapsensa.

"Huomisaamuna kahdeksan aikaan", vastasi tämä. "Minä tahdon myös tulla mukaan haudalle", sanoi ritari.

Gunilla oli useampia kertoja kysynyt Katarinalta, milloin Elsa haudattaisiin. Tämä ilmoitti hänelle ajan ja sanoi, että hän itsekin aikoi lähteä haudalle.

"Sano neitosilleni, että heidän kaikkien on oltava mukana", sanoi nuori emäntä.

"Ja sinä itse?"

"Minä tulen myös!"

"Mutta, Gunilla…"

"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua tuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen ja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä hyvittääkseen minun rikokseni."

Katarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset, joita hän lähetti pyhälle neitsyelle.

Aamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen hautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties lämmittää haudan tulevalle asukkaalle?

Hiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä kirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten upseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina Niilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta neitosta.

Viimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään ylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat paljaat.

Ainoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he kuiskuttelevat keskenään.

Haudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas, painoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.

Yksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus siunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu laskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan, kauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus, herätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka olivat tulevat.

Kun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle heittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein siitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.

"Gunilla rouva!" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet ritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.

Hänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut kantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa puvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata vasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.

Ritari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti hänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei rohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli täällä sananvalta.

Niin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi kahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin kirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen velvollisuutensa ja kunniansa tähden. "Ei ainoakaan pilkku saa tahrata nimeäni!" huudahti hän tukahutetulla äänellä.

"Hm, hm", pani vanhus.

"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo kyllin ennestään?"

"Eikö hän ollut hyvin peitossa?"

"Olisin tuntenut hänet tuhansien joukosta!"

"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja suurempi syy kenties."

"Kyllä tosin, mutta minun tähteni…"

"Kaikki vain teidän tähtenne!"

"Vaadinko liian paljoa?"

"Siltä minusta näyttää!"

"Ah! Joku on uskotellut teille…"

"Niin! Muori!…"

"Taasenkin samat kuvitelmat", jupisi ritari, mutta kun hän silloin loi katseen vanhuksen lempeihin kasvoihin, jotka aivan kuin kirkastettuina näyttivät kuuntelevan ääniä toisesta maailmasta, silloin oli kuin jokin särkyisi hänen rinnassaan. Mitä hänellä oli kaduttavaa? Voitiinko sanoa mitään Gunillan puolustukseksi?

"Ei mitään, ei mitään", vastasi hänen ylpeä itsetuntonsa.

Hän oli aivan varma omasta oikeudestaan, mutta kuitenkin hän melkein huomaamattaan istuutui vanhuksen rinnalle, pani hänen käsivartensa kaulalleen, kuten hänellä oli tapana muinaisina päivinä, ja kysyi: "Mitä muori sanoi?"

"Että sinä olet liian ankara!"

"Liian ankara!" kertasi hän hypähtäen pystyyn. "Ettekö sitten tiedä, mistä oli kysymys?"

"Vika oli sinun!"

"Minun?"

"Miksi jätit hänet heidän valtaansa?"

"Saatoinko minä aavistaa moista petosta?"

"Etkö ollut vähällä itsekin joutua pyydykseen?"

Ritari vaikeni kotvan. Taasenkin tuntui hänen mielessään, ikäänkuin jokin ääni tahtoisi puhua Gunillan puolesta. "Hänen äitinsä oli lähettänyt munkin tänne." Ja Gunilla oli totellut häntä äitinsä käskystä; mutta jos hänen herransa, huomattuaan suden lammasten vaatteissa, olisi lähettänyt papin samaa tietä kuin oli tullutkin, silloin olisi Gunilla kenties itkenyt muutamia päiviä, mutta sateen jälkeen antaa hyvä Jumala jälleen aurinkonsa paistaa.

"Minä en voinut kieltää pappia jäämästä, kun Gunilla halusi sitä."

"Liian pitkälle menevä heikkous vie liialliseen ankaruuteen. Huomatkaa se!"

"Mutta hänen oman ymmärryksensä olisi pitänyt sanoa hänelle…"

"Hän on vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta!"

Yhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä. Makasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin saatettava nurmen alle nukkumaan?

Katarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta heikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää tarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin hänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia syitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.

"Oikeus on yhtäläinen kaikille", sanoi hän, "miehille ja naisille, nuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän kiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse on rikolliseen."

"Se on totta!"

"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää huomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?"

"Oliko hänelle uskottu mitään päällikkyyttä?"

"Ei, mutta kukaan ei voinut luulla, että hän toimi vastoin tahtoani."

"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä, jonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä, että miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?"

Ritari seisoi vastaamatta. "Oletteko puhutellut Gunilla rouvaa?" kysyi hän.

"En vielä, mutta aion tehdä sen."

"Ja mitä tahdotte sanoa hänelle?"

"Että teidän menettelynne on johtunut heikkoudesta ja hänen ymmärtämättömyydestä."

"Ja sentähden…"

"Ei saa eroittaa, mitä Jumala on yhdistänyt!"

Kuka voi kuvailla, mitä ritari tällä hetkellä tunsi; hänet valtasi niin rajaton riemu, että se vei kaikki epäilykset, kaiken itseluottamuksen ja itserakkauden mukanaan; niin puhdistaa ilman ukkonen, niin huuhtoo sade niityt. Gunilla saattoi jälleen tulla hänen omakseen! Voimakas mies lankesi papin jalkoihin, pani päänsä hänen polvilleen ja itki kuin lapsi.

Ja samoin kuin muinaisina päivinä pani vanhus kätensä hänen päälaelleen ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

"Nyt on kuten muori tahtoo olevan!"

"Onko minun mentävä Gunillan luo?" kysyi ritari ja hypähti nopeasti pystyyn.

"Ei, minä tuon hänet tänne… sinun luoksesi."

"Mutta eikö pitäisi…"

"Kun olen puhunut muorin puolesta, tahdon sanoa omankin sanani! Liian paljot myönnytykset eivät käy laatuun; antaa hänen uskoa, että enimmän on rikkonut hän, siitä koituu hänelle hyvää läpi elämän."

"Tehkää sitten kuten itse tahdotte, rakas isä", sanoi ritari, "odotan teitä täällä".

Sakko oli melkein vapaasta tahdostaan ruvennut vanhuksen oppaaksi, ja laskien kätensä pojan päälaelle antoi hän tämän taluttaa itsensä naisparvelle.

Katarina koetti turhaan taivuttaa Gunillaa pukeutumaan toiseen pukuun.

"Ei", vastasi hän, "kannan tätä niin kauan kuin elän!"

Samassa astui vanha pappi sisään, ja hän juoksi häntä vastaan, lankesi hänen jalkoihinsa ja valeli hänen kätensä kyynelillään.

"Te tulette minun, syntisraukan luo!" vaikeroi hän.

"Silloin kulen Herrani asioilla!" vastasi pappi ja nosti hänet pystyyn.

"Antaako Hän minulle milloinkaan anteeksi?"

"Kaduttehan te?"

"Eikö vaadita enempää?"

"Totisen katumuksen hedelmä on parannus!"

"Minä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja minun aikani on lopussa."

"Aiotteko mennä luostariin?"

"Heti palattuani Tanskaan."

"Oletteko ilmoittanut siitä Erik herralle?"

"Mitäpä hän siitä kyselisi!"

"Ettehän sitä voi tietää."

"Maailmassa ei minulla ole enää mitään tehtävää!"

"Ja teillä on kuitenkin puoliso ja lapset?"

"Edellinen ei tahdo enää nähdä minua ja jälkimäisistä minun täytyy pian erota — ainaiseksi!"

"Ei ennen kuin Jumala kutsuu."

"Mitä sanotte?"

"Että niinkuin hän antaa anteeksi, niin tulee meidänkin antaa anteeksi."

"Antaa anteeksi, mutta ei unhoittaa."

"Hänen pyhiä käskyjään ei voi ositella; ne täytyy täyttää kokonaan."

"Minä olenkin varma siitä, että jalo herrani painaa minut sovitettua sydäntään vasten, kun kerran kohtaamme ylhäällä Hänen luonansa, joka antaa anteeksi syntisille."

"Hän tekee sen jo täällä alhaalla."

"Sitä hän ei voi!"

"Miksi ei?"

"Minä olen pettänyt hänen maansa, jonka nyt pitäisi olla minunkin tultuani hänen vaimokseen… minä olen tahtonut tehdä hänestäkin petturin…"

"Tapahtuiko se omasta aloitteesta?"

"Minä kuuntelin petollisia neuvonantajia! Koko ikäni tahdon kiittää pyhää neitsyttä siitä, etteivät petolliset hankkeet toteutuneet. Kun ajattelen niitä, valtaa minut sellainen kauhu, ettei minusta näytä elinikuinen katumuskaan riittävältä rikostani sovittamaan."

"Koettakaa hyvittää, se on paras katumus."

"Sitä en voi!"

"Voitte, jos tahdotte!"

"Puhukaa, isä!"

"Tahdotteko sitä niin vakavasti, ettei mikään nöyryytys näytä teistä kyllin suurelta?"

"Mikään ei ole sitä!"

"Langetkaa sitten herranne jalkoihin, pyytäkää häneltä saadaksenne jäädä tänne, luvatkaa tulla hänen nöyräksi ja alistuvaksi vaimokseen…"

"Sitä en uskalla!"

"Kyllä uskallatte!"

"Kun olen poissa, peseytyy pois häpeäpilkku, joka minun kauttani tahraa hänen kunniaansa ja hänen nimeään."

"Maailmallista! Turhuutta!" huudahti pappi vihastuneella äänellä. "Jos katumus voi lepyttää Jumalan, täytyy sen vielä enemmän riittää syntisille ihmisille! Mitä on kaikki teidän valtanne ja suuruutenne ja kuviteltu kunnianne hänelle, jonka edessä taivaalliset sotajoukot polvistuvat ja jonka astinlautana maa on! Hänelle ei ole ylhäisiä eikä alhaisia, rikkaita eikä köyhiä, hän tutkii sydämen salaisimmatkin aivoitukset; lankeamista täytyy seurata hyvityksen, katumusta parannuksen! Sellainen on hänen pyhä, muuttumaton lakinsa, ja hänen sanansa palvelijana sanon sinulle, nainen: pysy siellä, mihin Herra on sinut asettanut, vaali kotiasi, puolisoasi ja lapsiasi; täytä velvollisuutesi uskollisuudella, joka ei koskaan petä, rakkaudella, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo! Olkoon kaikki tämä katumuksen hedelmä, se on ainoa sovitus, joka kelpaa Herralle!"

Gunilla oli noussut, kalpeille poskille levisi heikko puna: "Tahdon heti mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Minä seuraan sinua!"

Mutta kun Gunilla tarttui vanhuksen käteen, kosketti tämä toisella kädellään hänen pukuaan.

"Ei tässä puvussa, se ei sovi sinulle."

"Minä pukeudun heti toiseen!"

"Tee se, minä odotan!"

Odotti ritarikin, odotti ikävällä ja kärsimättömyydellä, jota hän tuskin saattoi hillitä, ja kuitenkaan ei hän tahtonut sitä näyttää Gunillalle, jolle hänen täytyi tehdä monia vakavia esityksiä ja ottaa niistä pyhimmät lupaukset ennenkuin ojensi hänelle sovinnon käden.

Mutta laatiessaan näitä suunnitelmia oli hänen mahdoton karkoittaa kuvitelmistaan kahta pehmeää käsivartta, jotka kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja joita hän ei voinut, ei tahtonutkaan irroittaa.

Vihdoin hän kuuli askelia, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Ymmärrys, järki, kunnia, velvollisuus, viisaus, kaikki ne apujoukot, jotka olivat hänen käytettävissään, kutsui hän avukseen, mutta ne olivat kaikki kurjia raukkoja, sillä kun Gunilla astui sisään ja nöyrästi lankesi hänen jalkoihinsa, kun kyynelkatse kohosi häntä kohden ja Gunilla sanoi: "Herra, anna minulle anteeksi!" silloin pakenivat ne suinpäin ja hän kuuli ainoastaan sydämensä kuiskauksen: "Kaikki, kaikki on annettu anteeksi!"

Ja niin nosti hän vaimonsa maasta, sulki hänet syliinsä, ja hänen käsivartensa kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja he yhtyivät jälleen pitkässä autuaassa suudelmassa.

Vanha Hollolan pappi seisoi vieressä hymyillen. "Olisipa muori ollut nyt mukana!" jupisi hän itsekseen.

* * * * *

Lankesi luonnostaan, että laivan varustaminen matkalle jätettiin sikseen. Kapteeni Renhultille tarjottiin tilaisuus toistaiseksi jäädä paikoilleen, mutta hän pyysi saada vaihtaa paikkaa Olavinlinnan päällikön kanssa ja siihen suostuttiin.

Vakoilijat kertoivat, että David maisteri, joka kovanonnen päivänä oli onnistunut pääsemään pakoon takatietä, minkä linnanvartia oli unohtanut sulkematta, oli eräänä viime päivistä nähty Venäjän rajalla, ja kapteenin hartain toivo oli, että hän saisi miekkosen valtaansa; jos hänet sittemmin olisikin pakko päästää tiehensä, voisi hän kuitenkin viedä mukanaan muistomarjan, mitä ei koskaan unohtaisi.

Synkkä pilvi, joka oli pimittänyt ritarin kodin, oli hälvennyt. Gunilla oli muuttunut samaksi kuin ennenkin ja kuitenkin niin erilaiseksi. Ystävyydenside ritarin ja Gunillan välillä lujittui päivä päivältä; nyt vasta he alkoivat oikein ymmärtää toisiaan.

Kulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka viikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra Svante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta Ivarintyttären kanssa.

Katarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä loistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä, että Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei ollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.

"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä sydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!" huomautti Anna.

"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta", arveli Erik herra. "Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle."

"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?" sanoi Gunilla rouva.

"Kukaan nainen ei voi sietää häntä!" vastasi Anna.

"Minä voin!" sanoi Katarina. "Ja minusta näyttää, että juuri hän on sopiva emäntä Svante herralle."

"Niin minäkin uskon", puuttui ritari puheeseen. "Svante herra tarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien suurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan täytyy korvata."

"Ja mikä se on?" kysyi Gunilla.

"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys kiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat kesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen."

"Märta rouva on useammin kuin kerran pukeutunut sotisopaan ja kypärään", sanoi Katarina. "Entisen herransa kuoltua astui hän hänen paikalleen ja johti monta veristä taistelua. Rohkeutta hänellä kyllä on!"

"Kunniaa ei hän sillä niittänyt", huomautti Anna.

"Häpeä ei koidu hänelle, vaan niille, jotka ensin innostuivat hänen rohkeudestaan, mutta sitten häpesivät olla naisen komennettavina", väitti Katarina.

"Eikö Svante herralla ole jo täysikasvuinen poika?"

"Nuori Sten herra! Sanotaan, että hän kuntoon ja jaloihin tapoihin nähden voittaa isänsä."

"Sanotaan myös, että hän suuren kaimansa tavoin ottaa jälleen käytäntöön Sture-nimen, jota ruotsalaiset pitävät niin suuressa arvossa."

"Olen kuullut häntä paljon ylistettävän", puuttui ritari puheeseen. "Minua ilahuttaisi suuresti, jos Sten Sture vanhemman jälkeen nousisi vielä Sten Sture nuorempi."

"Ja että jälkimäinen, jos mahdollista, voittaisi kunnossa edellisenkin!" huudahti Katarina.

"Ette voi uskoa", tarttui Gunilla vilkkaasti puheeseen, "kuinka hartaasti nyttemmin toivon, että pian tulisi loppu koko unionista; ainoastaan siten olisi tanskalaisten ja ruotsalaisten mahdollista tulla ystäviksi!"

Kaikki nauroivat.

"Olet oikeassa!" sanoi ritari. "Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille kuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin mennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen."

Gunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa; nykyään ymmärsivät he aina toisensa.

* * * * *

Pikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä kuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui kertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa kuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa heräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain tulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.

Ritarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia matkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he yhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.

Hän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta yhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli Wernerin nähtyään heti kadonnut.

Samasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan saapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne linnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat Ingeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.

Ritari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat hänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen liittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle vahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta merkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava hänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.

Mutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli tapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin Ahvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan, oli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä oli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan luo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta oli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se oli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin sen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik Juhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.

Liikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli lausuttu Ingeborg rouvasta.

Sen jälkeen kuultiin, että Turun linnan vouti Didrik Hannunpoika oli lähettänyt oluella ja ruokavaroilla lastatun laivan valtionhoitajaa vastaan ja pyytänyt Lauri piispaa muiden uskottujen miesten keralla olemaan avullisena luovutettaessa linnaa Svante herralle.

Pian saatiin tietää, että kaikki oli käynyt rauhallisesti ja että piispa oli koko kapitulinsa ja muiden suomalaisten herrojen kanssa yhtynyt tuomiokirkossa ja kaikki olivat he tehneet uskollisuudenvalan Svante herralle.

Sillävälin oli myös muuan Upsalan kaniikki, joka oli ollut lähettiläänä Venäjällä, paluumatkallaan saapunut Turkuun. Hän ei tuonut erittäin hyviä sanomia, ja hän arveli, ettei venäläisten puheihin aselevosta ollut luottamista. He olivat kyllä valmiit tinkimään, mutta ei tekemään pysyväistä rauhaa; ei ollut sentähden neuvokasta, jos Turun linnaa ei pidetty valmiina puolustautumaan.

Herra Erik Turenpoika oli viime aikoina huomannut useita tanskalaisia laivoja, jotka risteilivät Räävelin ja Suomen rannikon välillä, ja sentähden työskenneltiin Viipurin edustalla yötä ja päivää laittaen kuntoon niitä aluksia ja veneitä, mitä oli saatavilla.

Sitten tuli taasen kutsu valtionhoitajalta, että Erik herran oli saavuttava häntä kohtaamaan Raaseporin saaristoon, mutta samaan aikaan kerrottiin, että oli nähty epäilyttäviä henkilöitä Viipurin ympäristössä, ja ritari pysyi kotona ja kirjoitti valtionhoitajalle, että hän ennen kaikkea katsoi velvollisuudekseen valvoa ankarasti alusten laittamista kuntoon.

Oli sentähden hänelle mieluisa yllätys, kun maihin laski ruotsalainen laiva, joka toi mukanaan Erik herran veljen, Stenin, ja Turun tuomiorovastin, mestari Henrik Wennen; molemmat oli valtionhoitaja lähettänyt täysivaltaisina asiamiehinä valtakunnan puolesta. He toivat kirjeen valtionhoitajalta, joka pyysi häntä täydellisesti luottamaan näihin molempiin miehiin; mitä ne lupasivat, sen Svante herra tuli aivan varmasti täyttämään. Valtionhoitaja päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Rakas Erik herra! Neuvon teitä, ja vaadin valtakunnan puolesta, että ajattelette isänmaan parasta ja riippumattomuutta, joka nyt on kaikkein tärkein, kuten tekin täysin käsitätte."

Miettiväisenä pani Erik herra kirjeen laskoksilleen. "Vastauksella ei ole erityistä kiirettä", sanoi hän. "Viivytte kai viikkokauden?"

Niin pitkän loman he olivat tosiaankin saaneet.

"Luulen, että veljelläni on yksityistäkin asiaa?" arveli Erik herra.

Sten Turenpoika karahti punaiseksi ja vastasi, ettei laita ollut muutenkaan.

Ritari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut neitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.

Sten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä melkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien hemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna suosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan, kunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat Anna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen. Molemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten ja ystäväinkin hyväksymisen.

Onneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan; muuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää korean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt sen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.

Kun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä silmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi tahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä julkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.

Ritari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian asettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.

Siellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina neitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli piiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen kuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada katseen hänen kauniista silmistään.

Kunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja Katarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän oli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen parin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi kahdenkesken.

Tuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää Halmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas oli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen herra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja aina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!" huudahti ritari. "Tiedän jo, että hän on kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä vapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta."

"Ennen kokousta", jatkoi tuomiorovasti, "kokosi hän suurimmassa kiireessä sotajoukon ja marssi sen kera Kalmariin".

"Minulle on sanottu, että kaupunki avasi porttinsa hänelle."

"Niin se tekikin. Mutta linnaa ei ole helppo vallata; herra Hemming Gadd valvoo sotatoimia kuten vanhan Sten herrankin päivinä."

"Ja Kalmarin kokous?"

"Siitä ei tullut mitään. Neuvoteltiin aselevosta. Strengnäsin piispa Mathias ja Pentti Ryning saapuivat lähettiläinä Kööpenhaminasta. Sillävälin kuningas kuletti niin Kalmariin kuin Borgholmaankin uutta apuväkeä ja elintarpeita."

"Sitä odotinkin!"

"Tohtori Hemming oli silloin matkustanut Ölantiin ottamaan haltuunsa Borgholman linnan, ja Svante herra, joka ei luullut mitään vaaraa olevan lähellä, oli lähtenyt Kalmarista."

"Vihollisella oli helppo tehtävä."

"Lähetettiin pikaviesti Örebrohon, luultiin valtionhoitajan olevan siellä. Onneksi oli Märta rouva paikalla ja hän avasi kirjeen."

"Joka oli osoitettu hänen miehelleen?" puuskahti Gunilla.

"Hän pelkäsi, että se sisälsi pahoja tietoja, ja niin se tekikin. Nuori Kristian kuningas oli Kalmarinsalmessa suuren sotaväen kera ja vanha kuningas Avansaaristossa samoin suurin sotavoimin."

"Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa keskusteltiin aselevosta?"

"Valtuutetut tekivät kaiken voitavansa saadakseen linnat luovutetuiksi Ruotsille, mutta tuoduista apujoukoista päättäen ei tässä kohdin ollut mitään myönnytyksiä odotettavissa."

"Millaisiksi tulivat ehdot?"

"Kalmarin piirityksestä oli heti lakattava, niin hyvin linna kuin kaupunki ja läänikin uskottava Niilo Geddan haltuun, ja hänen oli isännöitävä linnassa kuninkaan nimessä, mutta kaupunkia ja lääniä hoidettava Ruotsin neuvoston nimiin."

"Niilo Gedda isännöi siis edelleen Kalmarin linnassa?"

"Ja Niilo Boonpoika (Griip) Borgholman linnassa, kunnes ratkaistaan, päästetäänkö sota riehumaan Ruotsin ja Tanskan välillä. Sanotaan, että kysymys ratkaistaan unionikokouksessa Kalmarissa ensi vuonna; silloin tulisi Gotlannin kysymyskin esille."

"Ja vangit?"

"Päästetään aselevon ajaksi vapaalle jalalle. Ei ole kieltäydytty lupaamasta Knut Alfinpojan pojille heidän isänperintöäänkään."

"Svante herra lienee tarmolla puolustanut sitä vähäisenä hyvityksenä heidän isänsä murhasta."

"Kuten näette, jalo herra", jatkoi tuomiorovasti, "on täällä kuten tavallisesti kova kovaa vastaan, mutta onneksi näytään Ruotsissa saadun unionista kylliksi".

"Täällä Suomessa luulen valtionhoitajan suoriutuvan helposti", vastasi ritari.

"Se riippunee suureksi osaksi teistä!"

"Minä olen yhtä hyvä ruotsalainen kuin kuka tahansa!"

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, silloin on asia pian ratkaistu."

"Muutamia ehtoja teen kuitenkin."

"Me voimme suostua niihin!"

"Esitän ne huomenna."

"Mutta jo tänään tahdon lähettää Svante herralle tiedon hyvästä asiain tilasta."

Erik Turenpoika oli sallinut puolisonsa ja Katarina neitsyen olla läsnä tässä keskustelussa, mutta sen kuluessa oli hän pitänyt edellistä tarkoin silmällä; Gunillan kasvot kuvastivat osanottoa, myötätuntoa, mutta ei mitään ynseyttä, ei mitään puolueellisuutta. "Ei, se on mahdotonta, minä en voi suostua!" huudahti Anna neitsyt kiihkeästi.

"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!" Ja Sten herra piteli hänen vastahakoisesta kädestään.

"Mitä sanoisivat sukulaiseni Ruotsissa?"

"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon voivani luoda teidän…"

"Pyhä neitsyt, kuinka onneton olen!"

Toiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli unohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden suuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:

"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan läänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä sinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden häämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy…"

"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne", puuskahti Anna, "ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka kuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle".

"Jollei ole mitään muuta estettä", vastasi Erik herra, "en lainkaan epäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen turnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa hääseuruetta ei tule puuttumaan".

Anna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän punastuen, että hänen täytyi kai suostua.

Gunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina lupasivat tehdä kaiken minkä voivat.

Lapsellinen turhamaisuus! Halu loistaa oli Annan korkein pyrkimys; Viipurissa oli hänellä ainoastaan harvoin ollut tilaisuus ihailuttaa itseään henkilöillä, jotka luki vertaistensa joukkoon. Upseerien nöyrä ihailu imarteli, mutta ei tyydyttänyt häntä. Venäläinen pajari sitä vastoin säilyi yhä hänen muistossaan; muutamat sanat, jotka pajari oli kuiskannut hänelle erotessa, ja muuan kirje, jonka hän oli salaa saanut hyvän aikaa pajarin lähdettyä, vakuuttivat Annalle, että hän yhä edelleen ajatteli häntä.

Sten herran näkeminen elvytti vanhan rakkauden, mutta Anna olisi mielellään viivyttänyt naimista ja ensin leikkinyt pienen romantillisen seikkailunsa loppuun; mutta kun hän ei voinut keksiä mitään syytä lykkäykseen, täytyi hänen alistua, mutta sen teki hän kaipauksesta huoaten ajatellessaan mitä oli kadottanut.

Erik Turenpoika ei venäläisten lähettiläiden kanssa tapahtuneiden epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeenkään ollut hylännyt ajatusta pysyväisestä rauhasta Venäjän kanssa.

Kirjeitä kirjoitettiin, alustettiin uusia neuvotteluja. Turusta, Raumalta käsin, missä hän vain viipyi muutamia päiviä, ryhtyi hän toimenpiteihin ja pohti ajatuksissaan tätä tärkeää asiaa. Jos saisi mahtavan naapurin eroitetuksi Tanskasta, merkitsisi se samaa kuin rauha Ruotsille ja Suomelle, ainoastaan silloin voisivat nämä maat suunnata yhdistetyt voimansa Tanskaa vastaan.

Erik herra kirjoitti, ei ainoastaan suuriruhtinaalle ja hänen vaikutusvaltaisimmille miehilleen, vaan myöskin molemmille pajareille ja näytti selvästi, kuinka kaikki nämä taistelut koituivat ainoastaan molemminpuoliseksi vahingoksi, veivät hirveään mieshukkaan ja maiden autioittamiseen. "Me emme toivo parempaa kuin että saisimme elää rauhassa ja levossa teidän kanssanne", kirjoitti hän. "Meidän vihollisemme tahtovat saada meidät repimään metsänpetojen tavoin toisiamme, mutta niin toivovat he ainoastaan siksi, että saisivat itse nahkan. Kun monet teistä ovat ottaneet vastaan kristinuskon, pitäisi meidän myös menetellä kristittyjen ihmisten tavoin toisiamme kohtaan. Antakaa siis nyt Herran tähden päästä rauhan ja veljeyden valtaan välillämme."

Ritari oli epävarma, saisiko hän tähän vastausta ja milloin, sentähden hän oli iloisesti hämmästynyt saadessaan kirjeen Venäjältä saman Upsalan kaniikin mukana, joka toi Svante herrallekin viestin, ettei mitään rauhaa itäisen naapurin kanssa ollut odotettavissa.

Erik herran saama kirje oli nuorelta Boris pajarilta ja sisälsi vakuutuksen, että mitä hänen vallassaan oli, tahtoi hän tehdä noudattaakseen ritarin toivomuksia. Hän oli siinä tarkoituksessa nyt lähtenyt suuriruhtinaan luo, ja jos kulta jotakin voi, ei hän tahtonut sitä säästää. "Jos olisin niin rikas kuin tahtoisin", kirjoitti hän, "niin ostaisin haluamanne rauhan, nyt täytyy minun välittää, mutta jos voisitte nähdä sydämeeni, olisitte täysin vakuutettu siitä, että rauhaa välittääkseni teen parhaan voitavani".

Erik herra tosin tiesi, että "venäläinen, vainolainen" on, vaikkakin raaka ja sivistymätön, itse asiassa kuitenkin lempeä ja hyväntahtoinen ihminen, mutta sentään kummastutti häntä tämä kirje. Hänelle ei johtunut mieleen, että kirjeen kirjoittamiseen olivat kenties vaikuttaneet muut syyt kuin mitä oli mainittu.

Tuomiorovasti esitti valtionhoitajan toivomuksen, että Erik herra tahtoisi tulla Turkuun, kun heidän oli monien tärkeiden asiain tähden välttämättä puhuteltava toisiaan suullisesti.

Erik herra myönsi, että niin oli, mutta piti toisekseen sangen arveluttavana lähteä Viipurista niin kauan kuin tanskalaiset alukset olivat lähivesillä.

Tuomiorovastin hartaista pyynnöistä lupasi hän kuitenkin lopulta varmasti tulla, mutta kun Svante herra tulisi viipymään Suomessa koko elokuun, ei ritarin käynnillä ollut kiirettä.

Tähän vastaukseen täytyi valtuutettujen tyytyä. Lähtönsä edellisenä päivänä pyysi Sten herra salaista puhelua veljensä kanssa.

Tämä vei hänet salakamariin.

"Tiedäthän", sanoi edellinen, "että olen vastaanottanut Ahvenanmaan läänityksenä Svante herran kädestä; mutta olisin mieluummin ottanut suuremman sinun kädestäsi."

"Sitä en epäile, mutta minä tuskin antaisin sinulle pienempää tai suurempaa."

"Miksi niin?"

"En luule sinulla olevan sitä ymmärrystä ja taitoa, mitä vaaditaan lääninherralta!"

"Silloin tuntee Svante herra minut paremmin."

"Jollei hänellä ole muita syitä."

"Luuletko, että se on tapahtunut sinun tähtesi? No, eihän se ole mahdotonta, luulenpa melkein itsekin niin, mutta jos sinä olet meistä kaikista saanut suurimman ymmärryksen, niin mikset sitä käytä?"

"Mitä on lyöty laimin?"

"Sinun ja kaikkien meidän onnemme."

"Sitä en ymmärrä."

"Emmekö ole suurmiehiä yhtä hyvin kuin Svante Niilonpoikakin?"

"Kuka sanoo muuta?"

"Sukutaulumme ulottuu harmaaseen muinaisuuteen."

"Niin ulottuu!"

"Mikä oikeus hänellä on asettua etumaiseksi?"

"Se minkä myönnämme hänelle."

"Mutta me voimme ottaa itse sen…"

"Me emme tahdo."

"Miksi emme?"

"Ei ole kadehdittavaa olla valtionhoitajana Ruotsissa."

"Sinusta, Erik, olisi pitänyt tulla se!"

"Ja olla sitten riippuvainen kaikista valtakunnan suurmiehistä? Meillä on ainoastaan yksi yläpuolellamme; hänellä on varmaan satakin, jotka katsovat itsellään olevan saman oikeuden valtaan."

"Sinä kyllä pitäisit puolesi heitä vastaan."

"Tahdon auttaa Svante herraa siinä."

"Et siis tahdo?"

"Miksi sitä haluat?"

"Sukulaisesi ja ystäväsi näkisivät ilolla koroituksesi."

"Ja minun kauttani oman koroituksensa! Sinä tahdot paremman läänityksen kuin Ahvenanmaan, vaikket ole vielä osoittanut voivasi pitää huolta tästäkään. Pietari veli ei kai ole hänkään tyytyväinen siihen, että on ainoastaan valtaneuvos. Sitä paitsi toivotte te molemmat saavuttavanne suuren vaikutusvallan, ja sentähden olisi minun kiisteltävä Svante herran kanssa korkeammasta vallasta."

"Jos se vapaaehtoisesti annettaisiin sinulle…?"

"Hänet tuntee ja tunnustaa koko kansa; ketkä antaisivat sen silloin minulle?"

"Vertaisesi."

"Jotka ovat nyt jo hänet valinneet! Sano minulle, Sten, kenen asioilla liikut?"

"Minäkö? En kenenkään!"

"Haluaisin tietää, kuka tämä 'ei kenkään' on."

Sten herra karahti punaiseksi. "Teet minulle suuren vääryyden!" änkytti hän.

"Toivotaan niin! Kuules, mitä sanon! Ruotsia hallitsee ja vallitsee herra Svante Niilonpoika, Suomea hallitsen minä! Yli meren ojennamme veljenkäden toisillemme avuksi ja tueksi; jos eripuraisuus ja kateus kohottaisi päätänsä siellä emämaassa, voisi kyllä käydä niin, että minäkin sekaannun leikkiin, mutta ainoastaan tukeakseni valtionhoitajaa."

"Olet hänen ystävänsä?"

"Ja Tanskan vihamies! Huomaa se, Sten veikko!"

"Me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuutta."

"Sen teet kyllä pirullekin, jos hän puristaa pihdeillään kurkustasi."

"Mutta sinä itse…"

"Minä olen, kuten kunnian ritarille sopii, sanonut irti uskollisuuteni hänelle."

"Valtionhoitaja on ottanut vastaan minun valani."

"Mutta sen sinä olet antanut ehdoilla."

"Ei ainoatakaan ehtoa!"

"Saisimmepas nähdä, jos seisoisit silmä vasten silmää Hannu kuninkaan kanssa!"

"Tämä on loukkaus…"

"Pyydän anteeksi sitten, jos näyttäytyy, että olen väärässä."

"Mutta en ole tottunut sellaiseen!" Ja Sten herra ravisteli päätänsä kuten kalkkunakukko, joka aivan odottamatta on pistetty veteen.

"Nyt luulen, että tiedät ajatukseni, jos sinulta sitä kysytään."

"Olet mielestäni sanonut sen kyllin selvästi."

"Emme siis puhu asiasta enempää."

"Tahtoisin mielelläni tehdä vielä muutaman kysymyksen", lisäsi Sten herra veitikkamaisesti hymyillen.

"Sano pois!"

"Huhu kertoo, että Gunilla rouva, joka on syntynyt Tanskassa ja tanskalaisista vanhemmista…"

"Mitäs hänestä?"

"… rakastaa suuresti maatansa."

"Enemmän kuin sinä omaasi."

"Nyt ei ole lainkaan kysymys minusta, vaan omasta emännästäsi, jota kalvaa katkera suru sen johdosta, että olet pettänyt Hannu kuninkaan."

"Kuka niin sanoo?"

"Sehän on joka miehen suussa."

"Niinkö!"

"Kerrotaan myös, että linnanportit olivat suletut sinun palatessasi kotiin; ja kun avautit ne väkivallalla, seisoi Gunilla rouva vastassasi paljastettu miekka kädessään."

"No, aivanko ottelimmekin?"

"Ette, tiedän nyt, ettei se ole totta, mutta Anna Sparre, joka pelästyksissään sulkeutui makuukamariin, kertoo nuoresta neitosesta, joka kaatui taistelussa. Luulen sentähden tekeväni parhaiten kysyessäni sinulta, mitä minun on vastattava, kun minulta kysytään näin arkaluontoista asiaa."

"Vastaa, että kysymys oli sinulle liian arkaluontoinen; et voinut kysyä sitä."

Sten herran kasvot karahtivat punaisiksi. "Mitä taasen tulee Gunilla rouvan ajatuksiin, näyttää minusta soveliaammalta, että kysyt häneltä itseltään."

"Sinä sallit sen?"

"Kyllä, mielelläni!"

Samassa työnnettiin oviverhot syrjään ja nuori emäntä astui sisään. Hänellä oli useampia kirjeitä kädessään, ja hänen tavattomasti punoittavista poskistaan saattoi nähdä, että hän oli kiihdyksissään.

Luultavasti ei hän ollut pannut merkille, että sisällä huoneessa puhuttiin, sillä Sten herran nähdessään kävi hän sangen hämilleen ja sanoi aikoen vetäytyä takaisin: "Luulin teidän olevan yksin, herra."

"Jää tänne, rakas ystäväni", sanoi ritari ja ojensi rakastavaisesti hänelle kätensä.

Gunilla tarttui heti siihen ja katsoi kysyvästi häneen.

"Mitä kirjeitä olet saanut?"

"Isältäni ja äidiltäni; muuan on myös… David maisterilta."

"Niinkö!"

"Tahdotteko lukea ne?"

"Ne ovat avaamatta."

"Avatkaa ne!"

"Kuinka tiedät keneltä ne ovat?"

"Tunnen jokaisen käsialan."

"Mutta jollet lue niitä ensin itse, kuinka tiedät, tahdotko antaa minun nähdä ne."

"Tiedän sen kenties paremmin nyt kuin luettuani."

"Luulet siis…"

"Että niissä on jotakin, mitä ette voi hyväksyä, ja jota minun olisi raskas laskea teidän silmienne eteen."

"Tekisit kuitenkin sen?"

"Se olisi velvollisuuteni."

"Sitten luen ne ensiksi, mutta jää tänne siksi aikaa. Veljeni kysyisi mielellään sinulta jotakin, ja minä pyydän sinua vastaamaan välittämättä vähintäkään minusta."

Gunilla istuutui penkille ikkunan ääreen. Äänen nöyryys väistyi eräänlaisen emäntämäisen arvokkuuden tieltä, sitä luonnollisemmin, kun hän luuli, että kysymys oli häävalmistuksista.

Sten herra ei voinutkaan suoraan ja ilman valmistuksia tehdä sitä omantunnon kysymystä, joka hänellä oli huulillaan; sentähden hän pulassaan tarttui siihen mikä oli lähinnä, ja muutamain minuuttien kuluttua olivat molemmat kiintyneet keskusteluun siitä, kuinka pitkämatkaisia vieraita kutsuttaisiin.

Sillävälin syventyi ritari niin innokkaasti kirjeiden lukemiseen, ettei hän kiinnittänyt huomiota keskusteluun. David maisteri kirjoitti, mitä kaikkia vaaroja hän oli välttänyt paetessaan Viipurista melkein pahantekijän tavoin; hän oli jälleen mennyt Venäjälle, nyt hän oli sieltä palannut, mutta ennen lähtöään Ruotsiin, mihin tärkeät asiat häntä vaativat, tahtoi hän valmistaa Gunillalle tilaisuuden siihen hengelliseen lohdutukseen, jota tämä varmaankin huokaillen kaipasi, ja hän pyysi Gunillaa tulemaan Valmyran tuvalle seuraavana iltana auringon laskeutuessa. Hän ilmoittaisi siellä tärkeitä asioita.

Gunillan äidin kirje oli pelkkä valitusvirsi sen julman kohtelun johdosta, mitä hänen tyttärensä oli saanut kokea ja mistä hän oli David maisterilta saanut tiedon. Rouva Bese pyysi tytärtään palaamaan äitinsä luo hänen uskollisessa sylissään unhoittaakseen kärsimänsä häväistyksen.

Gunillan isällä näytti olevan toinen käsitys asiasta. Hän kirjoitti, että niin mielellään kuin hän näkisikin tyttärensä luonansa, tuli Gunillan kuitenkin miettiä tarkoin, ennenkuin erosi niin jalosta ja oikeamielisestä, vaikkakin ankarasta herrasta.

Ritarin ajatukset olivat niin kiintyneet lukemiseen, ettei hän pannut merkille keskustelua eikä niitä kysyviä katseita, joita Gunilla tuontuostakin heitti häneen. Nyt hän ne vihdoin huomasi ja ojentaen Gunillalle hänen vanhempainsa kirjeet sanoi hän: "Anna minun pitää kolmas kirje muutamia päiviä."

"Minulle on arvoa ainoastaan näillä", vastasi tämä.

"Kiitos, Gunilla, luottamuksestasi."

Gunilla loi herraansa rakkautta uhkuvan katseen.

Tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oletko vastannut veljeni kysymyksiin?"

"Kyllä, kyllä!" vastasi tämä sangen hämillään.

"Kaikkihan riippuu heistä itsestään", vastasi Gunilla. "Minä voin ainoastaan neuvoa."

"Mistä olette sitten puhuneet?"

"Häävieraista."

Ritari purskahti nauruun.

Sten herra oli saanut pahan yskänpuuskan, mutta sanoi sitten, että hän yhtyi veljeensä siinä, että on olemassa eräitä arkaluontoisia kysymyksiä, joita ei voi tehdä.

"Sitten tahdon tehdä sen tällä kertaa puolestasi", huudahti ritari vilkkaasti. "Näetkös, Gunilla, hän on utelias tietämään, kuinka sellaisina murrosaikoina kuin nykyinen voi mies sopia vaimonsa kanssa, jonka hän on noutanut vihollismaasta."

Gunilla loi silmänsä maahan, hän hengitti kiihkeästi.

"Etkö tahdo sanoa sitä meille?"

"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän rakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen herransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta hänelle." Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän kyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja unhoitusta menneihin nähden.

Mutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. "Mitä nyt sanot, Sten veikko?" kysyi hän.

Tämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta ja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen. Oli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma verraton Annansa.

Seuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran uudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen palattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava samaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.

Kihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla olevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan vielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli ajateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan selitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle ennenkuin hänen ylkänsä palaa.

Linnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David maisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen ajatustansa siitä.

"Panen pääni pantiksi, että se on ansa", vastasi tämä.

"Niin minäkin luulen."

"Hänet on pyydystettävä sillä itsensä!"

"Kenties hän juuri sitä tahtookin."

"Mitä hän siitä hyötyisi?"

"Jollemme voi todistaa mitään häntä vastaan, saa hän syyn haastattaa meidät kirkollisen tuomioistuimen eteen; eikö arkkipiispakin kieltäydy ryhtymästä mihinkään isä Tobiasta vastaan puuttuvain todistusten nojalla?"

"Ja tyttäreni murha?"

"Sotamiesten todistukset eivät olleet jäävittömät, he ovat minun palveluksessani ja minä olen syyttäjä."

"Käyttäkäämme silloin itse oikeutta."

"Olen sillä uhannut kerran David maisteria ja olen varma, että hän on ryhtynyt varokeinoihinsa, jos jokin vaara häntä uhkaisi."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Ensin on urkittava hänen aikeensa selville."

"Merkillistä, että hän kutsuu Valmyran luo!"

"Tiedätkö, onko hän kotona?"

"Siihen voi Sakko vastata."

"Mutta kehoita häntä olemaan varovainen!"

"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa heitä verisesti."

Poika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa tuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä puiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa eräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti keskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän ohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.

Linnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun, mutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti omin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas yölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai hengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.

Määrättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran tuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin; hän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut odottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen valtiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja hän osasi pitää ne erillään.

Sen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään Gunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä sormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä oli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.

Asemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan läheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David maisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.

Ritari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta tuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän tahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan, jossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin askaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli makuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen hilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle David maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen jälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä ollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan tullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.

Molemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla tuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.

"Nyt alan uskoa, että siinä piili jotakin tenhoa", sanoi Erik herra hymyillen, "mutta varmaankaan ei hyväksi, ja sentähden olen iloinen, ettei sormus kaikella etsimisellämmekään löytynyt."

Muutamat laivat, jotka ritari oli lähettänyt pitämään silmällä tanskalaisia, olivat onnistuneet ajamaan nämä pois ja palasivat sen jälkeen Viipuriin.

Laivamiehet kertoivat, että oli nähty suuren aluksen lähestyvän Venäjältä päin. Sillä oli vastatuuli ja sen täytyi tulla luovimalla. Useampia kuin tämä ainoa ei oltu huomattu, eikä se siis tullut vihamielisissä aikeissa; sitä paitsi oli siinä suuri joukko lippuja.

Ritari odotti jännitetyllä mielenkiinnolla sen saapumista, ja kun se vihdoin laski linnanrantaan ja huomattiin sen tuovan suuriruhtinaan lähettiläitä, jotka olivat täysivaltaiset ratkaisemaan ja allekirjoittamaan rauhanehdot, silloin hän toivotti heidät tervetulleiksi ilolla, jota ei koettanutkaan peitellä.

Neuvottelujen jatkuessa ritarisalissa kantoivat muutamat venäläisistä merimiehistä pari suurta arkkua ylös linnaan; ne olivat aiotut jalosukuiselle neitsyelle Anna Sparrelle ilmoituksetta mistä ne tulivat.

Neitsyen suostumuksella vietiin ne hänen omaan kamariinsa naisten parvelle. Anna sulki ovensa yksin katsellakseen ihanuuksia; hänen luja päätöksensä oli lähettää kaikki tyyni takaisin, tiesihän hän mistä ne tulivat ja hän tahtoi niitä pitää nyt vähemmän kuin milloinkaan, mutta voihan hän sentään niitä katsella.

Avaimet olivat suulla, kannet aukenivat helposti.

Mikä upeus!

Kolme kokonaista vaatekertaa, koristellut kullalla ja hopealla. Kärpännahalla vuoritettu samettivaippa. Kulta- ja silkkiompeluksin kirjailtu kallisarvoinen päähine. Helmikaulanauha ja pääkoriste mitä hienoimpine kulta- ja hopealaitteineen.

Anna neitsyt päästi riemuhuudon toisensa jälkeen; kun arkut vihdoin olivat tyhjennetyt, alkoi hän etsiä kirjettä tai jotakin viittausta, mistä ne tulivat, mutta mitään sellaista ei löytynyt eikähän hänen tarvinnut arvailla.

Halu pitää tämä kaikki kävi minuutti minuutilta voimakkaammaksi. Siellä oli muuan helmi- ja kultaompeluksin kirjailtu huntu, tavattoman hieno, neitsyt ei luullut koskaan nähneensä niin ihanaa; jospa hän vain voisi pitää sen, — ja niin hän ripusti sen ylleen ja katseli ihaillen kaikkia muita tavaroita. Vihdoin kävi hänelle aivan selväksi, että hänen oli pidettävä kaikki tyyni, siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu. Eihän lahjaan liittynyt mitään ehtoja, hän oli saanut sen hyvältä ystävältä, ja olisi kiittämätöntä lähettää se takaisin.

Sillävälin tehtiin ja allekirjoitettiin kaksikymmenvuotinen aselepo Venäjän kanssa. Valtuutetut selittivät, etteivät suuriruhtinas ja Hannu kuningas enää olleet niin hyviä ystäviä kuin ennen, mutta herra Erik Turenpoikaa kohtaan ruhtinas sitä vastoin tunsi syvää kunnioitusta; ettei tämä yksityisen voiton tähden myynyt isänmaansa etuja, se näytti hänestä niin merkilliseltä, että hän tahtoi mielellään osoittaa ystävyyttään.

Erik herralle kuiskattiin kaikessa hiljaisuudessa, että Boris pajari se oli saanut kaiken tämän aikaan, mutta että tämä odotti tulevaisuudessa myöskin vastapalvelusta. Ritari vastasi, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Hän sanoi jo seuraavana päivänä tahtovansa lähteä Turkuun ilmoittamaan valtionhoitajalle tehdystä aselevosta, ja valtuutettujen oli siis lähdettävä samaan aikaan.

Näytti melkein kuin tämä ei olisi vastannut venäläisten suurmiesten omia toivomuksia, mutta Erik herra pelkäsi, että jos Boriksen jaloon menettelyyn vaikutti hänen rakkautensa Anna Sparrea kohtaan, voisi tieto neitsyen piakkoin tapahtuvasta avioliitosta antaa aihetta kaikkea muuta kuin rauhallisiin kohtauksiin. Oli sentähden parasta pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista.

Erik herra kirjoitti pajarille ja kiitti häntä siitä, että hän oli puolestaan vaikuttanut asian saattamiseksi onnelliseen päätökseen, mutta venäläinen, jolle hän jätti kirjeen, sanoi hänelle, että Boris kai pian oli saapuva persoonallisesti ottamaan vastaan hänen kiitoksensa, hänen tarkoituksensa oli tehdä se heti kun onnistuisi saamaan eron nykyisestä ylimmästä puolisostaan.

"Tapahtuuko sellaista usein Venäjällä?" kysyi ritari suurella mielenkiinnolla.

"Niin pian kuin mies kyllästyy puolisoonsa", vastattiin hänelle. "Onnettomuudeksi on Boriksen puoliso sangen korkeaa syntyä ja vaikeudet ovat sentähden suuret."

"Miksi hän tahtoo erota puolisostaan?"

"Hän rakastaa toista, jolle hän ei voi tarjota alempaa paikkaa. Ja entinen ei tahdo luopua ylimmästä, paikastaan."

"Luonnollisesti!"

"Jos tämä ylen kauan asettuu Boriksen toivomusten tielle, täytyy hänen turvautua äärimäiseen keinoon."

"Ja se on?"

"Kuolema!"

"Onko sellainen tavallista?"

"Siihen täytyy turvautua, jollei muu auta."

Ritari näki suureksi tyydytyksekseen venäläisten nostavan purjeensa, mutta kun hän sitten kertoi keskustelustaan heidän kanssaan, huomasi hän kummakseen Annan kalpenevan.

Linnanvartia sai käskyn pitää ankarasti silmällä tulijoita ja menijöitä, ja kapteenin oli pidettävä tarkka vaari vieraista aluksista.

Päätettiin, että ritari toisi Sten herran mukanaan palatessaan Viipuriin ja että häät vietettäisiin heti sen jälkeen. Hänen ollessaan poissa tehtäisiin kaikki valmistukset ja kutsuttaisiin vieraat. Erik herran oli lähetettävä ennakkoviesti ilmoittamaan tulostaan.

Loistavan asemiesjoukon kera hän lähti matkalle. Maan päällikkö oli kohtaava — vertaisensa monessa suhteessa, mutta toisissa herransa. Onneksi Erik herra piti silmällä asiaa, ja sentähden ei se tuntunut hänestä nöyryyttävältä.

Turussa olivat koolla ruotsalaiset ja suomalaiset herrat; valtionhoitaja oli jo pitänyt useita neuvotteluja heidän kanssaan. Muutamain kanssa oli vaikea tulla toimeen; niinpä oli Turun linnan entinen päällikkö, Magnus Frille, kieltäytynyt antamasta uskollisuudenlupausta valtionhoitajalle, koska hän — kuten ilmoitti — oli lupautunut Erik herran palvelukseen. Erik herraa siis odotettiin ikävällä monistakin syistä, ja kohtaus hänen ja valtionhoitajan kesken oli alusta alkaen hyvä, mutta kun he olivat vaihtaneet ajatuksiaan ja mielipiteitään ja katsoneet suoraan toisiaan silmiin, kävi heidän välinsä sydämelliseksi, luottavaiseksi.

Svante herra käsitti selvään, että sellainen mies oli kullan arvoinen; hän pyysi hänen ystävyyttään ja tarjosi omaansa, ja he lupasivat molemmat lujasti ja järkähtämättömästi tukea toisiaan.

Kutsuttiin suuri herrainkokous, ja siellä laati valtionhoitaja avoimen kirjeen, jolla hän määräsi Erik Turenpojan "tätä maanäärtä hoitamaan, tehden hänet tällä avoimella kirjeellä maan täysivaltaiseksi päämieheksi valtionhoitajan nimessä, niin että mitä hän teki tai tekemättä jätti suhteessa tai toisessa, mikä hänelle (valtionhoitajalle) ja valtakunnalle hyödyksi saattoi koitua, se oli pitävä kaikin puolin paikkansa. Ken täällä rohkenisi toisin tehdä, hänelle olkoon sama laki kuin sille, joka tahtoi valtionhoitajan ja valtakunnan vahinkoa, ilman mitään armoa."

Niin oli Erik Turenpoika saanut koko Suomen päämiehyyden, mutta hänen suuri valtansa ei houkutellut häntä tavoittelemaan korkeampaa. Hän oli ruotsalainen sydämeltään ja sielultaan. Jätämme hänet nyt, kun hän lähtee häihin, ja sen sijaan käännämme katseemme vanhaan Ruotsiin.

3.

IMMENRYÖSTÖ.

Kovina aikoina, jolloin sota ja vaino uhkaa, jolloin hätä on oven edessä ja tauti jo hiipinyt kynnyksen ylitse, näyttävät ihmiset tuntevan valtavaa tarvetta heittää huolet luotaan, unhottaa surunsa hetken hurjissa huveissa.

Niin oli laita Kalmarin läänissäkin 1505. Vihollisen tuhotyöt olivat tärvelleet edellisen vuoden sadon, Kalmarin linnasta lähetettiin pieniä tanskalaisia partiojoukkueita, jotka ryöstivät ja polttivat niin laajalta kuin uskalsivat maassa liikkua, vieläpä usein saaden apuväkeä vihollisten laivoista, jotka olivat ankkurissa kaupungin edustalla.

Hätä synnytti usein kuolettavia, aina pitkällisiä kuumetauteja, ja painostava mieliala levisi yhä laajemmalle rahvaan keskuuteen. Mutta kun levisi sanoma, että Tjustin kihlakunnassa tuli pidettäväksi markkinat, silloin ikäänkuin herättiin, niin houkutteleva oli toive saada heittää kaikki huolet pois vaikkapa ainoastaan päiväksikin.

Markkinat, joiden piti kestää kahdeksan päivää, alkoivat maaliskuun 10 päivänä. Jo päiviä ennen nähtiin suuria parvia jalkaisin, ratsain ja ajorattain, jotka vaivalloisesti retustivat eteenpäin savisia, kuraisia teitä. Väliin tuli kuormarattaita kulettaen markkinatavaroita, jotka olivat myöhästyneet ja joiden nyt täytyi joutua pikimmiten perille.

Enimmät markkinamiehistä olivat oikeastaan alempaa rahvasta. Talonpoikia sarkatakeissaan, nahkavöin ja monivärisin päähinein; naiset kietoutuneina tummiin vaippoihin, päissä hilkat, jotka yleensä olivat reikäompeluksin koristetut. Ketkä tulivat pitkien, matkojen takaa, olivat ahtautuneet ajorattaille joita väsyneet konit vetivät; keillä oli ainoastaan päivän taival matkattavaa, kulkivat sen jalkaisin. Mutta eivät herraskartanotkaan pysyneet vennonvieraina tälle suurelle tapaukselle, ja sentähden huomattiin silloin tällöin pieni asemiesjoukko, joka ympäröi muutamia ratsastavia, turkkireunuksisiin matkavaippoihin kääriytyneitä nuoria neitsyitä, joiden edellä aina ratsasti pari kirjavin pukimin sonnustettua palvelijaa.

Menipä markkinoille joitakin arvoisia rouviakin, mutta nämä ajaa ratuuttivat vaunuissa puu vietereillä, ja päättäen heidän tyytyväisestä ulkomuodostaan ei kova tärinä näyttänyt heistä olevan outoa eikä kiusallista.

Kaikki lähitalot olivat täpösen täynnä, vieläpä yksin kaalimaillekin oli pystytetty telttoja niitä varten, jotka eivät pitäneet kovin tarkkaa lukua mukavuuksista, ja asianomaisella luvalla oli laitettu pitkät rivit vajoja majapaikoiksi niille, jotka eivät voineet tai välittäneet hankkia parempaa.

Markkinapaikkana oli suuri avoin kenttä, jolle tilaisuutta varten oli kasattu suuri joukko kauppakojuja, joista enimmät sisälsivät saksojen rihkamaa kaikkea mahdollista lajia. Mutta sinne oli pystytetty myös useita telttoja ilvehtijöitä ja komeljantteja varten, jotka voivat iloita lukuisasta katsojajoukosta, kun taasen rihkamasaksat ja kotipanoisen oluen myyskentelijät tekivät hyviä kauppoja, edelliset neuloilla, ja pienillä peilinpalaisilla, jälkimäiset oluella, simalla ja kirsimarjajuomalla, mutta kaiken tämän ohella kuului yhtämittaista hujellusta ja toitotusta, joka piti reipasta elämää vireillä.

Lähimmässä pappilassa majailivat kaukaisemmat matkustavaiset; Göksholman nuori ritari Åke monine palvelijoineen oli asettunut sinne. Herra Niilo Ragvaldinpoika oli kolmen tyttärensä ja lukuisan palvelusväkensä kera vallannut kolme kamaria. Rovasti oli itse muuttanut yliskamariin, eikä hänestä ollut niin jaloille vieraille mikään uhraus liian suuri.

Niilo Ragvaldinpojan vanhin tytär, Märta neitsyt, oli mitä viehkein seitsentoistavuotias impi, ja kuitenkin unhotti hänen tavattoman kauneutensa sen iloisen lapsensulouden tähden, joka verhosi koko hänen olentonsa. Hän oli käynyt rippikoulunsa vanhan papin edessä, ja tämän kutsusta hänen isänsä oli suostunut päästämään hänet tälle ensimäiselle huvimatkalleen.

Eräästä keskustelusta, joka heti pappilaan saavuttua oli ollut Niilo herran ja vanhan rovastin välillä, huomattiin, että Åke herralle oli matkalla tärkeämpi tarkoitus kuin markkinahuvi.

Oli tarkoitus valmistaa hänelle tilaisuus nähdä ja puhutella kaunista neitsyttä.

Åke herra oli herra Juhana Maununpojan ja jalon rouvan Inga Broderintyttären nuorin poika. Häntä nimitettiin Göksholman Åkeksi eroitukseksi vanhemmasta velipuolestaan Åke Hannunpojasta.

Kasvaneena surullisen kuuluisassa Göksholmassa oli hän tietämättään saanut sieltä vaikutelmia; hänen olennossaan oli jotakin surumielisen unelmoivaa, ja jo lapsuusvuosinaan oli häneen juurtunut tunne, että hänen ja hänen veljensä oli kärsittävä rangaistus siitä, mitä heidän isänsä oli rikkonut. Sellaisia puheita oli liikkunut palvelusväen kesken ja heiltä tullut pojankin korville.

Synnynnäinen kainous sai hänet karttamaan kaikkea naisseuraa, ja kuitenkin hän kaipasi rakkautta.

Hän oli kuullut huhuiltavan sorjasta Märta Niilontyttärestä, mutta hän ei sitä enää suurin ajatellut, kun hän sattumalta, eräässä seurassa Göksholmassa herra Juhana Maununpojan luona, kohtasi edellämainitun vanhan papin. Tämä kertoi monista rippilapsistaan ja sanoi nuoren Märtan viehkeimmäksi kaikista.

Silloin muisti Åke herra ennenkin kuulleensa hänestä puhuttavan ja ilmaisi haluavansa kerran nähdä nuoren tytön. Hänen äitinsä, Inga rouva, halusi innolla saada poikansa naitetuiksi; muuan povariämmä oli tosin sanonut hänelle, että heihin oli suku sammuva, mutta sellaisesta ei ylpeä rouva tahtonut tietää mitään, mieluummin uhrasi hän sukuylpeytensäkin; vaikkei Niilo Ragvaldinpoika ollutkaan ritari, oli hän kuitenkin aatelismies, ja jos Åke herran sydän kiintyi hänen tyttäreensä, tulivat hän ja hänen herransa mielellään suostumaan heidän yhdistymiseensä.

Pappi vanhus sai asian ajettavakseen, hänen oli valmistettava Niilo herraa ja sitten johdettava nuoret yksiin. Niin sukeutui markkinamatka.

Åken äidin ei ollut tarvinnut kovinkaan paljon vaivautua taivuttaessaan herraansa ja isäntäänsä suostumaan yhdistykseen, mutta hänen vanhin poikansa Maunu joutui pois suunniltaan saatuaan siitä tiedon ja sanoi tekevänsä kaiken voitavansa estääkseen niin häpeällistä liittoa; turhaan kerrottiin hänelle ennustuksesta, hän sanoi osaavansa ennustaa hänkin, nimittäin sen, ettei neitsyt Märta Niilontytär konsanaan tule hänen kälykseen.

Kuitenkin lupasi hän tyyntyä, kunnes tulisi tunnetuksi, oliko hänen veljensä sydän kiintynyt neitsyeen; vasta sen jälkeen oli aika toimia.

Nuori Märta oli yhtä tietämätön niistä langoista, joita punottiin hänen ympärilleen, kuin leivonen hänen ikkunansa yläpuolella pyssystä, joka juuri tähdättiin sitä kohden. Märta näki ainoastaan, kuinka lintu levitti siipensä lentoon, kuinka se kohosi korkealle ilmaan ja livertäen pysyttäytyi paikoillaan pyrstö levällään.

Tyttö kuunteli ihastuneena sulosointuista laulua ja koetti matkia sen luritusta. Silloin pamahti laukaus ja laulaja kieppuroi ilmassa ja putosi sitten maahan. Nuori tyttö päästi vihlaisevan huudon, hän riensi pihalle ottaakseen sen käteensä. Luoti oli sattunut keskelle laulajan rintaa, ja pieni pää retkahti hervotonna tytön kädessä. Kyyneltynein silmin hän katseli pikku vainajaa eikä pannut merkille tummaa varjoa rinnallaan.

"Koskeeko linnun putoaminen niin kovasti mieleenne?" kysyi miesääni jokseenkin pilkallisesti.

Märta kohotti katseensa ja näki jokseenkin nuorekkaat, mutta terävä- ja kovapiirteiset kasvot. Päässä oli leveäreunainen, korkea huopahattu, muuten oli miehellä tavallinen sarkatakki ja vyöllä rikkaasti kirjailtu nahkavyö, jossa riippui kalpa. Mies puhui ruotsia, mutta hyvin tanskanvoittoisesti.

Märta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: "Se lauloi niin kauniisti ja oli niin onnellinen."

"Se on onnellisempi nyt!" väitti muukalainen.

"Nyt?"… Märta katsoi kummissaan häneen.

Mutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan katseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa. Äkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä lintua kädessään.

"Kas tuossa, ottakaa omanne", sanoi hän ja ojensi sen vieraalle.

"Kiitos!" sanoi tämä ja tarttui hänen käteensä.

"Päästäkää minut, muuten huudan apua!"

"Älkää tehkö sitä, tulette muuten katumaan."

"Minä?"

"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole ruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut vaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä ja puhutella."

"Minua?"

"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan Kronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä. Tienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi kahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli nähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen."

"Muistan sen aivan hyvin."

"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän syynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta mitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa teidän kauniisiin silmiinne… tämä hetki, tämä tapaus ei ole siitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt tulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen nähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut tänne; tahdotteko vielä huutaa apua?"

Puna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken tämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä kiintyneinä. "Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!" sanoi hän vavisten.

"Sanokaa minulle nimenne."

"Märta!"

"Kaunokaisin Märta, milloin saan nähdä teidät jälleen?"

"En tiedä."

"Sen täytyy tapahtua jo tänään ja kahdenkesken."

"Mahdotonta!"

"Ettekö mene markkinapaikalle?"

"Luulen niin."

"Sitten pidän minä huolen muusta."

"Mitä aiotte?"

"Sitä en vielä tiedä."

"Pyhän neitsyen tähden…"

"Minun täytyy saada teidät omakseni…"

"Mutta minä… minä…"

"Sinä…?"

Märta katsoi hänen leimuaviin silmiinsä. "Minä pelkään teitä", sanoi hän väristen.

"Hyvä, että ainoastaan pelkäät! Jos olisit sanonut minua inhoavasi, et siitä olisi saanut ainoastaan sinä kärsiä rangaistusta, vaan koko sukusi." Vieras tarttui lujasti Märtan käteen. "Katso vielä kerran minuun ihmeellisillä silmilläsi, suo minun niistä nähdä vastarakkauden kipinäkään, ja minä tahdon olla sinulle lempeä herra."

"Menkää, menkää! Joku tulee."

"Sanotko sen huolehtien minusta vai itsestäsi?"

"Molemmista."

"Ota ensin tämä sormus."

"En, en!"

"Panen sen linnun kaulaan."

"Kuolleella linnulla ei ole minulle mitään arvoa."

"Vastaväitteet pois; ota se!"

"Mutta…!"

"Märta!" huudettiin sisältä.

"Isäni ääni!"

"Ota lintu!"

"Ei, minä en tahdo!"

"Varo tekemästä minua viholliseksesi."

"Kuka olette sitten?"

"Otto Rud!"

"Tanskan laivaston päällikkö?"

"Juuri niin!"

"Miksi olette tullut tänne?"

"Sinun tähtesi!"

"Oi Jumalani!"

"Tahdotteko nyt ottaa linnun?"

"Märta, Märta!" kuului uudelleen.

Märta otti nopeasti linnun ja riensi läpi eteisen.

Otto Rud kulki lujin askelin pihan poikki, sitten yhtyi hän useampiin miehiin, joiden seurassa hän suuntasi kulkunsa kylän ulkoreunalle.

"Missä olet ollut, tyttö?" kysyi Niilo herra, kun Märta vihdoin seisoi hänen edessään.

"Ulkona… lintu…" sammalsi hän.

Mutta vilaistessaan lintuun huomasi isä jalokivisormuksen.

"Mistä se tulee?" kysyi hän ihmeissään ja otti linnun tytön vapisevasta kädestä.

"Älä kysy minulta, isä!"

Isä katsoi tyttäreensä; tämä oli kalmankalpea.

"Mitä nyt, mitä on tapahtunut?"

Märta muistutti hänelle kohtauksesta metsässä.

Hän oli unohtanut sen.

"Tänään on hän tullut tänne kohtaamaan minua."

"Ja sinä olet ottanut vastaan sormuksen?"

"Minä kieltäydyin, silloin pani hän sen linnun kaulaan ja pakoitti minut ottamaan sen."

"Häpeämätön! Kuka hän on? Sanoiko hän nimensä?" kysyi Niilo herra.

"Sanoi, isä."

"Ja se on?"

"Otto Rud."

"Tanskalainen merirosvo?"

"Juuri hän!"

"Ja hän on uskaltanut tulla tänne?"

"Hän sanoi tahtoneensa tavata minut markkinoilla."

"Niin hän saakin!"

"Ei, isä, minä jään tänne."

"Saat tulla näkemään, kuinka pyydystämme hänet omilla verkoillaan."

"Mutta voit panna itse henkesi vaaraan."

"Ei hätää! Täytyy jotakin uskaltaa, kun on kysymys sellaisesta vihollisesta."

Asian vielä ollessa parhaillaan puheena astui Åke ritari sisään; molemmat nuoret eivät olleet ennen nähneet toisiaan, mutta Niilo herra havaitsi ilolla, että puna nopeasti palasi hänen tyttärensä kalpeille poskille ja että ritari ilmeisellä ihailulla katseli kaunista neitsyttä.

Aamiaisen aikana antoi sattunut tapaus aihetta vilkkaaseen keskusteluun. Pappi oli hänkin sitä mieltä, ettei Märtan pitänyt antautua uusiin seikkailuihin, mutta Niilo herra ja Åke herra tuumivat, että he kyllä puolustaisivat häntä, mitä ikinä uhkaisikin.

Luultavasti edellinen tahtoi sattuneen tapauksen pohjalla yllyttää viimeksimainitun pikaiseen ratkaisuun. Nuori mies miellytti häntä suuresti ja ylhäinen heimoside vieläkin enemmän.

Pappi arvasi hänen ajatuksensa ja virkkoi sentähden ääneensä, että varmimman tuen saisi Märta siten, että menisi äkkiä kihloihin ja pian sen jälkeen naimisiin.

Nuoren Åke herran silmät puhuivat paremmin kuin sanat, mutta Niilo herra sanoi leikkisästi, että jollei pappivaari tahtonut ruveta hänen herrakseen ja miehekseen, oli tietymätöntä, mistä hän saisi sellaisen.

Tuumittiin monin puolin, millä tavoin sormus parhaiten oli lähetettävä omistajalleen. Niilo herra tahtoi ehdottomasti tehdä itse sen.

"Enkö ole itse tyttäreni edustaja?" sanoi hän. "Se häväistys, joka on aiottu hänelle, kohdistuu minuunkin."

Sitä vastoin oltiin yksimieliset siitä, ettei tanskalaista ritaria koetettaisi ottaa vangiksi; ensiksikään ei ollut varmaa, kuinka suuri seurue hänellä olisi mukanaan, toisekseen koko aiotut markkinahuvit muuttuisivat veriseksi kahakaksi ja sellaisista oli jo saatu kylliksi.

Pappi vanhuksen uusien esitysten johdosta päätettiin vihdoin jättää Märta pappilaan, kunnes Otto Rud joukkoineen olisi karkoitettu kylästä.

Niilo herralla ja papilla oli yhtä ja toista keskusteltavaa niistä varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä, ja sentähden molemmat nuoret jätettiin kahdenkesken tutustumaan toisiinsa.

Nuori Märta muistutti pelästynyttä naarashirveä — hän oli hämmästyksen ja pelästyksen valloissa tapahtuman johdosta, ja nyt jätti hänet isänsä yksin nuoren ritarin seuraan; lapsi oli muutamissa tunneissa kokenut enemmän kuin koko edellisessä elämässään. Päivää aikaisemmin olisi hän niin kahdenkesken satuttuaan heti juossut etsimään äitiään; nyt istui hän hiljaa ja mietiskeli levotonna, eikö hänen isänsä joutuisi jononkin vaaraan Otto Rudin kanssa yhtyessään.

Åke arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi puolustavansa hänen isäänsä, mitä tulisikin tapahtumaan.

Mutta silloin Märta sanoi, että häntä surettaisi kovin, jos Åke herrallekin tapahtuisi jotakin pahaa, ja kun tämä silloin tarttui hänen pieneen kätöseensä, katsoi hän nuoreen mieheen niin hartaan uskollisin, niin lapsellisen viattomin silmin, että toinen tunsi joutuvansa tykkänään hänen valtoihinsa.

Jos Åke herra olisi pitänyt yhä kätöstä omassaan, olisi hän tehnyt samoin kuin Otto Rud, ja vaikka hänellä olikin tytön isän suostumus siihen, ei siltä ollut sanottu, että hänellä olisi tytön itsensä, ja sentähden päästi hän sen irti ilman pienintäkään puristusta. Mutta kysellä tytön kotoisia asioita ja kertoa omiaan, sen uskalsi hän kyllä tehdä.

Kuinka suloinen Märta olikaan puhuessaan äidistään ja omista askareistaan; ne olivat ikäänkuin punoutuneet toisiinsa, ja Åke herra saattoi hyvin ymmärtää, että kelpo rouva kasvatti tyttärestään kunnollista ja huolellista emäntää.

Sitten kertoi hän puolestaan tytölle, mutta jo nyt katsoi hän olevansa velvollinen tekemään sen täydellä vilpittömyydellä, ja niin sanoi hän jo poikasena juurtuneen mieleensä sen ajatuksen, ettei mikään maallinen onni voinut kukoistaa hänelle eikä hänen sisaruksilleen. "Meidän sukumme on varmaan kuoleva sukupuuttoon, ennenkuin ilon ruusut ehtivät puhjeta Göksholmassa", sanoi hän syvästi huoaten.

"Sepäs on ihmeellistä!" vastasi Märta. "Minulle kajastaa elämä kuin ihana kevätpäivä."

"Teidän suvussanne ei ole tehty mitään suurta rikosta", sanoi nuori mies vakavasti.

"Mutta eikö sellaista voi sovittaa mitenkään muuten kuin kärsimällä? Luulen, että sen voi tehdä hyvillä töilläkin."

"Kenties, jos vain on tilaisuus siihen."

"Siihen on aina tilaisuus, jos vain tahtoo."

"Luuletteko niin?"

"Olen varma siitä!"

Nuorukainen katsoi neitoon; kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut sanoa: "Näyttäkää minulle tie, seuratkaa minua sille, ja minä olen oleva onnellinen ihminen."

"Teillä on sisaruksia?" kysyi neito.

"Veli ja sisko."

"Ovatko he samaa mieltä?"

"Veljeni on selittänyt, ettei hän koskaan mene naimisiin. Hän ei sano voivansa rakastaa."

"Sepäs merkillistä!"

"Vanhempiamme surettaa se; hän on jalo, vilpitön herrasmies, mutta naisvihaaja."

"Ja sisarenne?"

"Hän meni kaksi vuotta sitten naimisiin herra Åke Yrjänänpojalle (Tott)."

"No, eikö hän ole onnellinen?"

"Ei!"

"Kuinka niin?"

"Märta oleskelee pitkät ajat Göksholmassa."

"Märta!… Onko hänenkin nimensä Märta?"

"Niin on."

"Samoin kuin minunkin!"

"Mutta hänellä ei ole teidän lempeitä silmiänne, ei teidän iloista hymyänne. Te voitte varmaan nauraa oikein sydämellisesti."

"Teen joka päivä niin."

"Meillä sitä ei tapahdu koskaan."

"Teidän Märtaanne kenties pakoitettiin."

"Sitä pelkään."

"Sanotaan, että sellainen kuolettaa ilon."

"Sentähden ovat vanhempamme antaneet meille veljille vapauden valita kenen neitsyen tahdomme."

"Se on oikein. Kiiruhtakaa sitten."

"Minä olen jo valinnut."

"Sen parempi."

"Mutta en ole vielä kosinut."

"Tehkää se sitten."

"Ettekö luule, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?" kysyi nuori mies innokkaasti ja tarttui uudestaan neidon käteen.

Neito katsoi häneen. "Ei, jos hänen sydämensä on vapaa. Sanokaa minulle, oletteko veljeenne?"

"Hän voi väliin olla paljon iloisempi, mutta myöskin paljon synkempi mieleltään kuin minä."

"Jos voisin, niin naittaisin teidät molemmat; silloin tulisi jälleen iloa Göksholmaan."

Herra Niilo Ragvaldinpojan saapuminen teki lopun keskustelusta; nopea silmäys, jonka hän heitti nuoriin, ei selittänyt hänelle mitään.

"No, Åke herra, tahdotteko tulla mukaan?" kysyi hän.

Tämä nousi, melkolailla tyytymätönnä siitä, että hänet oli keskeytetty juuri ratkaisevana hetkenä.

Niilo herra oli pitänyt huolen siitä, että asemiehet ja palvelijat olivat valmiit lähtemään, kaikki tyyni aseissa; kukaan ei voinut tietää, kuinka kaikki tulisi päättymään.

"Isä, älkää ryhtykö taisteluun!" pyysi Märta innokkaasti ja hädissään.

"Ole huoletta, lapsi, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on antanut sinulle sellaiset puolustajat."

Hän painoi suukkosen tytön otsalle ja kehoitti häntä sitten sanomaan jäähyväiset Åkelle.

Mutta nuorukainen ei rohennut käyttää tarjottua tilaisuutta hyväkseen; hän ei edes rohennut tarttua ojennettuun käteen, vaan ainoastaan kumarsi.

Märta seisoi ikkunassa niin kauan kuin saattoi nähdä heidät; sitten hän polvistui madonnan eteen ja rukoili lapsenhartaudella isänsä ja ritarin puolesta.

Sen jälkeen istuutui hän uudestaan ikkunan ääreen, ja nyt risteilivät hänen mielessään monet monituiset ajatukset. Hän ajatteli milloin omaa iloista, rauhallista kotiaan, milloin synkkää, syyllisyyden painamaa Göksholmaa, ja ne kietoutuivat niin toisiinsa, että hänestä tuntui väliin hänen kotinsa olevan Göksholmassa, väliin tuntui Göksholma olevan siirretty hänen kotiinsa.

Jätämme hänet hetkeksi yksin unelmoimaan seurataksemme pientä parvea, joka lähti pappilasta ripein askelin markkinapaikalle.

Täällä oli kaikkialla elämää ja liikettä. Kauppa oli kojuissa vilkkaampaa kuin oli odotettu; kaikkien arkkujen pohjilta oli etsitty jokainen penni esiin, käytettiin nauhoihin, neuloihin ja kaulaliinoihin mitä olisi tarvittu elintarpeihin. Se, joka kuukausia, jopa vuosiakin oli kärsinyt välttämättömimpäinkin tarpeidensa puutetta, saa joskus vastustamattoman halun ylellisyyteen, ja oluttuvissa näyttäytyi, kuinka puutetta kauan kärsineet mielellään korvaavat vahingon ottamalla aika humalan.

Ilo oli ylenpalttinen, hurja ja myrskyinen; markkinavieraat tiesivät, ettei sitä voinut kestää kauan, sentähden oli se oleva niin perinpohjainen kuin mahdollista, ja kun sitä oli helpoin ilmaista huutaen ja rähisten, huudettiin ja rähistiin, minkä talonpoikaiskeuhkot kestivät, huuliharppujen, räikkätorvien ja rumpujen säestäminä.

Herrasväen tieltä väistyi joukko nöyrästi syrjään, mutta nämä pysähtyivät ainoastaan etevimpäin kojujen eteen, ja mitä ostettiin, se jaettiin palvelusväelle.

Niilo ja Åke herra kulkivat verkalleen kojujen välitse, heitä ympäröi niin taaja palvelija joukko, ettei ollut lainkaan helppo asia nähdä, oliko naisiakin piirin keskellä. Kivenheiton päässä kylän ulkoreunasta näkivät ne koko joukon valkotakkeja, päissä karkeat huopahatut, ja tämä joukko tuli hitaasti heitä vastaan.

"Tuolla he ovat!" kuiskasi Niilo herra vierustoverilleen. "Nyt on oltava varuillaan!"

Parvi liikkui yhä eteenpäin.

Pitkätakit asettuivat keskelle heidän tietänsä.

"Tieltä pois!" huusi Niilo herra.

"Me vaadimme veroa!" vastasi eräs ääni.

"Mitä veroa?" kysyi Niilo herra.

"Avatkaa rivit!"

"Tässä on vero!" huusi edellinen jälleen. "Kuoliaaksi ammuttu lintu, joka, niin ylen koristeltu kuin onkin, ei kuitenkaan ole muuta kuin haaska; kauppahinnan, joka sillä on kaulassaan, heitämme antajalle vasten naamaa!" Ja näiden sanojen jälkeen lensi leivonen vielä kerran korkealle ilmaan ja putosi sitten vihollisten joukkoon.

He päästivät raivon huudon.

"Ja nyt, pojat, avatkaa rivit!"

Samassa ojensi jokainen asemies ja palvelija pyssynsä ja ampui laukauksen.

Vähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten, uhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.

"Nyt luudat käsiin!" huusi Niilo herra. "Rientäkää vihollisten jälkeen minkä kynnestä kerkiää!"

Ja nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään pysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he tiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet tottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin, ja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään niin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn jatkaakseen juoksuaan.

Otto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi pitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista vastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi pälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa niille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.

Kun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin palaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä laskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa makaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän makaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi haavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen tanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät vankeuteen.

Lopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja kun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen viipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.

Palaamme sinne etukäteen.

Märta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden ikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren ratsastajan laskettavan pihalle.

Vanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi meni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli, kuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen avautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.

Nuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä jäämään.

"Seikkailu on onnellisesti päättynyt", sanoi hän, "ja isääsi odotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän jalon herran suojelukseen."

Näin sanoen meni hän, sanomatta, kuka jalo herra oli.

Kun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse, jolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea; hänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.

"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!" huudahti vieras.

"Oletteko tullut tänne sanoaksenne minulle sen?"

"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät nähdessäni, armas Märta."

"Mistä tiedätte nimeni?"

"Tiedän myös, että isänne ja Åke ritari ovat menneet taistelemaan noitaa vastaan, joka tahtoi ryöstää teidät."

"Jos kunnianarvoisa pastori on kertonut sen, ei tiedoissanne juuri ole mitään noituutta."

"Ihanin neitsyt, jos täällä harjoitetaan noituutta, niin te yksin teette niin."

"Jos ymmärtäisin sellaista, tietäisin ainakin teidän nimenne."

"Haluatteko sitä?"

"Sitä en kiellä."

"Katsokaa tarkoin, ettekö tunne minua."

Märta katsoi häneen, mutta sai tällöin kestää sellaisen ristitulen hänen silmistään, että kääntyi uudestaan punastuen pois. "Minusta tosin tuntuu, että olen nähnyt jonkun, joka muistuttaa teitä, mutta en tunne teitä sittenkään."

"Tämä joku ei sitten ole teille erittäin rakas."

"Ei, en tiedä edes, kuka hän on."

"Åke ritari kenties."

"Te olette hänen Maunu veljensä", huudahti tyttö innokkaasti ja säteilevin silmin.

"Mikä hyvä enkeli on maininnut nimeni?"

"Kukas muu kun Åke herra!"

"Sanokaa minulle, mitä hän on sanonut."

"Että te voitte olla iloinen ja surullinen, mutta ettette voi… ette voi…"

"Sepäs on visaista."

"Ette voi sietää naisia."

"Mitä siitä ajattelitte?"

"Toivon, että sekä te että Åke herra pian löytäisitte viehättävän morsiamen."

"Åke on onnellinen, hän."

"Hänen sanoistaan arvasin, että hän on jo löytänyt, mitä on etsinyt; se kyllä onnistuu teillekin."

"Onko Åke sanonut teille hänen nimensä?"

"Ei, mutta voin ymmärtää, ettei hän ole ylhäistä syntyä. Mitä se merkitsee, ritari, jos he rakastavat toisiaan?"

"Siinä olette oikeassa!"

"Nyt on teidän tehtävä kuten hänenkin."

"Minä en uskalla."

"Miksi ette?"

"Ettekö ole kuullut ennustusta?"

"Rakkaus voi tehdä sen tyhjäksi."

"Luuletteko niin?"

"Olen varma siitä."

"Neuvotteko minuakin koettamaan onneani?"

"Neuvon."

"Voitteko uskoa, että pelkään?"

"Mitä?"

"Oi, se on niin kummallinen tarina!"

"Tarina?"

"Joka liittyy ennustukseen." Märta huokasi syvään; kuinka mielellään tahtoikaan hän kuulla sen, mutta hän ei rohennut sitä pyytää.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena. Hetken kuluttua sanoi hän tyttöön katsomatta: "Tahdotteko kuulla sen?"

"Oi, niin mielelläni!"

Ja Maunu herra tarttui aivan kuin tietämättään hänen käteensä, eikä tyttö rohennut vetää sitä pois, jottei häiritsisi toisen ajatus juoksua.

"Tietäjäakka sanoi, että sukumme on kuoleva sukupuuttoon."

"Niin, tiedän sen."

"Mutta myös, että toisen rakastetusta tulee toisen morsian."

"Käsittämätön, kuten kaikki ennustukset."

"Ja kuitenkaan ei impi tule kummankaan omaksi."

Märta värisi. "Millainen sitten olisi hänen kohtalonsa?"

"Sitä en tiedä. Mutta ajatteles nyt, jos mielessäni syttyy intohimoinen rakkaus häneen, jota veljeni rakastaa."

"Tiedättekö, kuka hän on?"

Ritari pudisti päätänsä vastaamatta mitään.

Kunpa Märta olisi edes saanut kätensä irti. Hän tunsi, kuinka ritarin kädet olivat väliin polttavan kuumat, väliin kylmät, ja hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.

"Mutta jos kysyn häneltä — veljeni tietämättä — kysyn häneltä, jota rakastan, onko veljeni ennen pyytänyt hänen sydäntään ja uskollisuuttaan, eikö minulla ole oikeus odottaa avomielistä, vilpitöntä vastausta?" Hän piti lujasti tytön kädestä.

"Kyllä aivan varmaan", vastasi tämä ja tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, ei, älkää vielä!… Sanokaa minulle, onko veljeni jo puhunut hänelle rakkaudestaan?"

"En minä tiedä", vastasi Märta yhä enemmän hädissään.

"Kuka nainen ei sellaista ymmärtäisi. Ajatelkaa vain miestä, joka on kosinut teitä."

"Sitä ei ole tehnyt kukaan."

"Ei kukaan!" huudahti ritari kiihkeästi.

"Ei, ei kukaan!"

"Märta, onko se mahdollista!… Veljeni ei siis ole…" Hän kietoi käsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.

"Ritari, mitä ajattelette?" huudahti Märta vapauttaen itsensä.

"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on kuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni", sanoi hän kunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. "Oi Märta, ojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi."

Märta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin tunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan hänen huulilleenkin veronsa.

Kun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin rinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän lepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan eikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan miehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.

Mutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka hän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa saadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys tulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.

"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut rakastaa", sanoi Märta.

"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman iskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti rakastan."

"Kas, kas!" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. "Tuolla tulee Åke herra ja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla silloin läsnä." Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.

Ritari katsoi hänen jälkeensä. "Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei", jupisi hän, "täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en voi elää".

Niilo herra ja Åke ritari olivat jo papilta saaneet tiedon Maunu herran saapumisesta. He ihmettelivät aikalailla, mikä mahtoi olla syynä; Åke pelkäsi veljensä saapuneen estämään hänen kosintaansa; mutta vaikka molemmat olivatkin hämillään toisensa nähdessään, näytti kohtaus kuitenkin olevan sydämellinen molemmin puolin.

Niilo herra kertoi, kuinka hän oli ajanut pois Otto Rudin, ja kaikkia nauratti se harmi, jonka tappio hänelle tuotti; sellaista ei hän varmaan tulevaisuudessa uskaltaisi yrittää.

Mutta nyt ei Maunu ritari voinut enää kauemmin olla selittämättä syytä saapumiseensa; hän luki kysymyksen siitä kaikkien kasvoilta. Edellisen keskustelun aikana ei hän ollut voinut salata levottomuuttaan, ja hänen huomautuksensa ja lausuntonsa olivat sen riittävästi ilmaisseet. Nyt täytyi hänen tarttua asiaan ja väkinäisesti naurahtaen kysyi hän, tahtoivatko he nyt kuulla, mitä hänellä oli kerrottavaa; ei se kestä kovin kauan, mutta on varmaan sitä odottamattomampaa. Kaikki olivat uteliaita, mutta ei kukaan yhtä suuresti kuin Åke. Jos veli toi viestin vanhemmilta, että he kieltäyivät suostumasta hänen avioliittoonsa Märtan kanssa, niin oli hän lujasti päättänyt olla siihen mukautumatta.

Maunu ritari kääntyi herra Niilo Ragvaldinpoikaan ja kertoi nauraen, että kun hänen veljensä oli sanonut haluavansa nähdä ja mahdollisesti kosia kaunista Märta Niilontytärtä, oli hän ilmaissut suurimman tyytymättömyytensä siihen, mutta se ei auttanut ja hänen veljensä lähti kosintamatkalle.

"Mutta minun vastahakoisuuteni ei siitä vähentynyt", jatkoi Maunu herra, "ja minut valtasi kiihkeä halu estää tämä liitto tavalla tai toisella".

"Se ei sinulle koskaan onnistu, mikäli…"

"Anna minun jatkaa. Läksin tänne ainoastaan yhden palvelijan seuraamana; en tiennyt itsekään mitä tahdoin; ennen kaikkea täytyi minun nähdä neitsyt."

"Hän ei miellyttänyt teitä", huomautti Niilo ivallisesti.

"Koskaan en ole unhoittava, mitä tunsin hänet nähdessäni; oli kuin kaikki sisälläni olisi muuttanut tuokiossa muotoaan; ynseys, kylmäkiskoisuus muuttui tuokiossa ihailuksi ja intohimoiseksi rakkaudeksi."

"Rakkaudeksi?" kirkaisi Åke.

"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että sinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja kun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja sanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan, tempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en voi.' Niin pakeni hän täältä."

Kalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin lyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi mennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.

Niilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla mielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä paremmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä paljon liikuttanut.

Sentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle ja huusi, niin että kartano kajahti: "Märta!" Sitten hän nauroi sydämensä pohjasta.

Märta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin, mutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.

"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!" huusi Niilo herra häntä vastaan. "Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni."

"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa", vastasi tyttö sammaltaen.

"Mutta ojensithan kuitenkin kätesi omasta tahdostasi?" kysyi ritari.

"Kyllä", vastasi Märta ja kohotti katseensa; se kohtasi Åken katseen.

Käsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi hän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin hän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja siunasi heidän liittonsa.

Ei ole pelkkää pilaa, kun sanotaan, että me useimmiten puhumme peittääksemme ajatuksiamme; ken tahtoo tietää ajatukset, hänen on osattava lukea silmistä, näistä sielun peileistä, jotka eivät koskaan voi täydellisesti salata mitä mielessä liikkuu. Maunu ja Åke vaihtoivat myös katseen, ja vanhempi ymmärsi siitä, että hänen veljensä uskoi omistavansa sen sydämen, jonka hän oli viekkaudella houkutellut itselleen, ja samoin kuin isoisä oli murhannut Ruotsin onnen, niin oli nyt veli tuhonnut veljensä onnen ja siten erinnyt hänestä ainiaaksi.

Åke näki veljensä silmistä kuvastuvan häpeän, mustasukkaisuuden ja vihan, ja hänenkin täytyi ajatella isoisää henkipattona harhailemassa ympäri maata, ja hän muisti tarkkaan, kuinka katkerat tämän viimeiset hetket olivat. Mitä arvoa onkaan onnella ilman tyyntä omaatuntoa.

Papilta ei ollut kysytty mitään, ja sentähden ei hän ollut sekaantunut keskusteluun. Nyt sanoi hän hiljaa Åkelle, että halusi puhutella häntä kahdenkesken, ja nuori mies seurasi heti.

Maunu näytti silloin tuntevan todellista helpoitusta, nyt hän tahtoi esteettömästi sopia Niilo herran kanssa häistä, jotka hän tahtoi viettää niin pian kuin mahdollista.

Mutta Märta, joka siihen asti oli ollut hiljaisena kuulijana, sanoi tällöin, että ensin oli saatava hänen äitinsä suostumus. Niilo herra arveli, että se oli tarpeeton, mutta kun Märta pysyi lujana, pääsi hänen tahtonsa voitolle.

On ihmisiä, jotka ikäänkuin uinuvat kotelossaan läpi elämän, toisilta puhkeaa kuori ennen aikojaan, ja heidän täytyy avata siipensä lentoon, ennenkuin ovat saaneet voimia siihen.

Niin oli Märtan laita. Kun hän illalla oli vihdoin jäänyt yksin pieneen kamariinsa, tunsi hän itsensä tuiki väsyneeksi ja kurjaksi, kykenemättömäksi ajattelemaan ainoaakaan selvää ajatusta. Mutta alituiseen hän näki edessään kaksi silmää, jotka katselivat häntä melkein epätoivon ilmein, ja vastoin tahtoaankin täytyi hänen mietiskellä, mitähän ne tahtoivat hänelle sanoa.

Niinkuin käännellään kirjan lehtiä toinen toisensa jälkeen vihdoin löytääkseen sisällön ratkaisun, niin koetti hän palauttaa muistoonsa kaiken, mitä Åke oli sanonut, vieläpä selittää jokaisen katseenkin, ja kun hänelle silloin selvisi, että Åke epäilemättä rakasti häntä, silloin painoi hän päänsä käsiinsä ja itki hiljaa, mutta niin katkerasti, että sydän aivan oli pakahtumaisillaan, ja hän rukoili Jumalaa pyytäen saada kuolla.

Mutta arkituvasta kuuli hän isänsä hilpeän, äänekkään naurun; tehty liitto oli hänelle mieleen. Niilo herra oli ankara ja vaatelias herra; hän oli vihoitellut emännälleen siitä, että tämä synnytti hänelle ainoastaan tyttäriä, mutta heidän tavaton kauneutensa oli herättänyt hänen mielessään ylhäisten vävyjen toiveita, ja hänen toiveensa olivat toteutuneet, ennenkuin hän oli rohennut toivoakaan.

Jos Otto Rud olisi kosinut hänen tytärtään tavallisessa järjestyksessä, ei hän suinkaan olisi mistään isänmaallisista syistä katsonut olevansa velvollinen kieltämään suostumustaan. Nyt sitä vastoin, kun tytöllä jo oli kosija, saattoi hän esiintyä kuinka pöyhkeästi tahansa, ja niin hän esiintyikin, kuten tiedämme. Niilo herra aivan riemuitsi mielessään ajatellessaan, kuinka korkealle hän oli nouseva tulevain ylhäisten vävyjensä olkapäillä.

Maunu herran kanssa hän sopi siitä, että häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua; hän saattoi taata sanallaan, että hänen emäntänsä kyllä oli taivuttava Märtankin siihen. Mutta se ei suinkaan estänyt ritaria ennenkin käymästä heidän luonaan; "linnoituksen, joka oli valloitettu äkkirynnäköllä, täytyy oppia tuntemaan uusi päällikkönsä", sanoi hän nauraen. "Eräs asia huolestuttaa minua", tuumi Maunu. "Mikä se on?"

"Minusta näyttää, kuin veljeni olisi pahoillaan."

"Meidän kesken: ettekö ennättänyt häntä ennen?"

"Ihastuin niin Märtan nähdessäni."

"Minua miellytitte heti paljoa enemmän."

"Milloin saan tulla käymään?"

"Viikon kuluttua; niin pitkä valmistusaika on meidän jätettävä hänelle ja hänen äidilleen."

"Viivyttekö kauankin täällä?"

"Lähdemme huomenna puolipäivän ajoissa."

"Silloin tulen minä saattamaan."

"Se on hyvä; silloin on teillä tilaisuus kuiskailla helliä sanoja hänelle. Sellaisista sokerileivoksista naiset pitävät." Ja Niilo herra nauroi täyttä kurkkua, joko sitten onnesta tai oluesta, joka nousi hänen päähänsä.

Mutta seuraavana aamuna anivarahin koputti joku hiljaa Märtan kamarin ovelle. Hän oli nukahtanut pää pöytää vasten, nyt hypähti hän nopeasti ja meni unenhorroksissa ovea avaamaan.

Tulija oli vanha pappi, joka katseli häntä osanotolla. "Sinä et ole lainkaan levännyt vuoteessasi, tyttäreni?" kysyi hän.

"En, se oli minulle mahdotonta."

"Arvasin sen."

"Kuinka on…?" Hän katseli vakoillen ympärilleen. "Kuinka on Åke herran laita?" kysyi hän, ja tuokioksi levisi hento puna hänen kalpeille poskilleen.

"Paremmin nyt. Hän lähtee hetken kuluttua."

"Tahdotteko sanoa hänelle terveisiä minulta?"

"Hän pyytää puhutella sinua."

"Onko se mahdollista! Eikö hän ole suuttunut?"

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta voinkohan minä…"

"Riippuu sinusta itsestäsi. Minä kieltäydyin kauan viemästä hänen viestiään, mutta hän sanoi minulle, että hän… että hän tahtoi sanoa sinulle ikuiset jäähyväiset."

"Pyhä neitsyt, nyt toteutuu ennustus."

"Sinun vallassasi on estää se."

"Millä tavoin?"

"Veljekset on eroittanut rakkaus sinuun, aistillinen rakkaus. Yhdistä nyt heidät puhtaalla, taivaallisella rakkaudella."

"Voinko tehdä sen?"

"Riippuu siitä, millainen rakkautesi on."

"Isä, siunatkaa minua!" Hän vaipui papin jalkoihin, ja tämä laski rukoillen kätensä hänen päälaellensa.

"Viekää nyt minut hänen luoksensa", sanoi hän sen jälkeen.

"Tulitte siis kuitenkin, neitsyt", sanoi Åke hänet nähdessään. "Odotin, että oma onnenne olisi tehnyt teidät tunteettomaksi sille tuskalle, jota minä kärsin."

"Jos voisin sen tehdä, tahtoisin olla teidän sijassanne."

"Nyt en ymmärrä teitä."

"Ettekö ole ennen puhunut minulle ennustuksen voimasta; epäilemättä juuri sen vaikutuksesta luulin teidän jo olevan sidotun. Sanoitte olevan korkeimman toivomuksenne, että veljennekin joutuisi kihloihin, ja ajattelin teitä ojentaessani käteni."

"Kaikki pyhimykset, minä siis olen…"

"Siltä näyttää."

"Märta, rakastatko minua?"

"Sitä en tiedä."

"Tuntisin itseni vähemmän onnettomaksi, jos tietäisin, että sydämesi oli minun."

"Rakastakaamme tästälähin toisiamme kuten sisarukset."

"Sitä en voi."

"Silloin rakastan sinua korkeammin."

"Mitä sanot?"

"Koko elämäni pyrkimys on oleva saada teidät palaamaan, niin että veljellisessä rakkaudessa käytte keskenänne käsikädessä."

"Se ei tapahdu koskaan!"

"Olenko minä sitten tiellä?"

"Veljeni petollisuus on."

"Antakaa anteeksi hänelle, minun tähteni."

"Rakastatko häntä?"

"Hän on tuleva miehekseni!"

"Vilpillä ja viekkaudella hän sinut voitti."

"Unhoittakaa se."

"Minä en voi."

"Eikö minunkin täydy tehdä se?"

"Märta, sinä rakastat minua!"

"Teistä on tuleva ystäväni ja veljeni. Oi sanokaa, Åke, eikö tämä ole enemmän kuin kaikki muu?"

Åke katsoi Märtaan. "Sinä voit kyllä saada minut mihin tahdot", sanoi hän.

"Kiitos! Luvatkaa sitten, että kaikki on oleva niinkuin ennenkin teidän ja veljenne välillä."

"Siitä ei koidu mitään hyvää, Märta."

"Kyllä, kyllä, siitä täytyy! En voisi sietää sitä ajatusta, että pakenisitte kotoanne minun tähteni."

"No hyvä, tahdon jäädä teidän tähtenne."

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!"

Ovi aukeni ja Maunu astui sisään. Joko oli hän kuunnellut keskustelua tai ei häntä miellyttänyt heidän kahdenkeskinen keskustelunsa, mutta rypistynein otsin hän vain tervehti Märtaa.

"Miksi et ole vielä lähtenyt?" kysyi hän Åkelta jokseenkin ankarasti.

"Olen muuttanut suunnitelmani, nyt jään tänne."

"Mistä syystä?"

"Minun pyynnöstäni", huomautti Märta. "Mitä se sinuun kuuluu?"

"Kun hän on teidän veljenne, on hän nyt minunkin."

"Mutta jollen tahdo sitä?"

"Tahdotte kyllä — minun tähteni", lisäsi Märta hiljempaa.

"Sinun tähtesi?" Hän kietoi käsivartensa lujasti morsiamensa ympärille ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Åke päästi huudahduksen ja riensi ovelle. "Näetkös", sanoi ritari, "juuri siksi emme voi olla yhdessä; olisimme molemmat mustasukkaiset toisillemme, ja mustasukkaisuus synnyttää vihamielisyyttä; sentähden täytyy meidän ainakin jonkun aikaa elää erillämme, se olisi Åken pitänyt ymmärtää."

"Tuolla hän ratsastaa ulos pihasta!" huudahti Märta. "Hän lupasi kuitenkin minulle…" Ja hän juoksi parvekkeelle huutaen: "Åke, Åke!"

Mutta tämä jatkoi ratsastustaan ja ainoastaan huiskutti hänelle hattuaan.

Kun Märta palasi takaisin, olivat hänen silmänsä kyynelissä.

"Olisit varmaan nähnyt mieluummin, että minä olisin lähtenyt pois ja hän jäänyt tänne", lausui ritari katkerasti.

Märta katsoi häneen. "Luuletteko tosiaankin tulevanne onnelliseksi minun kanssani?" kysyi hän nöyrästi.

"Tiedän vain, että rakastan sinua niin suuresti, että tahtoisin mieluummin olla kirottu kuin luovuttaisin sinut jollekin toiselle."

Märta kääntyi väristen hänestä pois. Isänsä käskystä täytyi hänen sitten tehdä kiertokulku markkinoille.

Niilo herra sai sillaikaa tilaisuuden kertoa kahakasta Otto Rudin kanssa, eikä hän suinkaan jättänyt tällöin koristelematta omia urotekojaan.

Puolipäivän aikaan lähdettiin vihdoin matkalle; Niilo Ragvaldinpojalla oli ainoastaan puolen päivän matka. Ritari olisi tosin mielellään saattanut heitä kotiin Ragvaldsbrohon, mutta hän ei tahtonut, että Åke joutuisi kovin paljon ennen ja ehtisi esittää asian vanhuksille ylen epäsuotuisassa valossa, ja sentähden täytyi hänen erota matkaseurastaan; mutta sitä ennen oli hän melkein uhaten pakoittanut Märtan moneen kertaan sanomaan, että rakasti häntä.

Millä helpoituksen tunteella Märta näkikään hänen poistuvan! Niilo herra tyttärensä ja seurueensa kera kannusti nyt ratsujaan ehtiäkseen kotiin ennen päivänlaskua.

Märtan äiti, Anna rouva, oli jo kaukaa kuullut kavioiden kopseen, ja hän seisoi jo pihalla toivottaakseen tulijat tervetulleiksi.

"Jumala ja hänen enkelinsä olkoot kiitetyt siitä, että olen saanut teidät takaisin!" huudahti hän. "Ette voi paljoakaan käsittää, kuinka peloissani olen ollut."

"Te naiset näette kummituksia keskellä päivää!" huudahti Niilo herra. "On tapahtunut ainoastaan ilahuttavia asioita."

Neitsyt syleili melkein loputtomiin äitiään ja sisariaan; viimeksimainituilla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä, edellinen näki heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut.

"Mitä Märtalle on tapahtunut?" kysyi hän innolla.

"Tyttärelläni on ollut kolme kosijaa samana päivänä", vastasi Niilo; "hän on nyt minun suostumuksellani kihlattu yhdelle heistä".

"Hänen nimensä?"

"Göksholman Maunu ritari!"

"Jos se on tapahtunut teidän suostumuksellanne, herra, koituu se varmaan onneksi!" vastasi altis rouva, mutta heti sen jälkeen vei hän tytön pois mukanaan, niin että tämä saisi rauhassa avata sydämensä.

Eikä Märta salannut mitään. Äiti oli hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. "Ah, jos olisit ollut mukana, ei olisi käynyt niin pahoin kuin nyt! On hirveää olla sidottu mieheen, joka herättää ainoastaan pelkoa."

Anna rouva luki tyttärensä ajatukset ja hän olisi voinut lisätä: varsinkin kun rakastaa toista!

Sitä hän ei sanonut, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää tyttärensä kiihtynyttä mieltä ja lupasi ottaa hänen asiansa huostaansa, niin että kaikki kyllä tulisi hyväksi jälleen. Kun kyyhky palaa pesään ensimäisen lentoyrityksensä jälkeen, kätkee se päänsä emosen siipien suojaan ja uinuu pois kaiken väsymyksen.

Pidellen äitinsä kättä omassaan nukkui Märtakin, eikä äiti poistunut hänen luotaan, ennenkuin oli nähnyt rauhallisen lapsenhymyn palaavan rakastetuille kasvoille. Silloin hän kumartui ja suuteli hänen otsaansa, rukoillen siunausta lemmikkilapselleen. Mutta kun hän nousi, näki hän, että kaksi kirkasta kyyneltä vieri hiljaa Märtan poskea alas. Tulivatko ne hänen omistaan vaiko lapsensa silmistä? Nyt niitä tuli useampiakin, Märta se tosiaankin itki unissaan, mutta ainoankaan eleen muuttumatta, ainoankaan lihaksen värähtämättä; hänen suunsa melkein vetäytyi hymyyn, ja hän kuiskasi: "Åke, älä mene pois luotani."

"Häntä siis lapseni rakastaa!" huokasi äiti itsekseen. "Rakas lapsi parkani."

Niilo herra oli lähettänyt häntä kutsumaan, ja hänen täytyi lähteä kuulemaan hänen käskyjään.

Tämä kertoi, että häät oli vietettävä jo kolmen viikon kuluttua.

Turhaan pyysi Anna rouva lykkäystä. Niilo herra oli kerran antanut lupauksensa, äidin oli vain valmistettava tytärtään siihen niin pian kuin mahdollista.

"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan viivyttää siihen asti", vastasi Anna rouva. "Märta tarvitsee tämän ajan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä."

Samassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä alas asti.

"Jeesus… Maria, se oli Märta!" Vanhemmat riensivät hänen huoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla polvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. "Pelastakaa, pelastakaa, palaa, palaa!" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.

Kun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat ummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi ja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen, ennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.

"Mikä kauhean hirvittävä uni!" huudahti hän. "Näin teidän kaikkien palavan."

Äiti sulki hänet syliinsä. "Jumalan kiitos, se oli ainoastaan kuvittelua, nyt jään luoksesi!" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky useampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.

Vasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta päivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä, kuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin palavaan rovioon. "Oi, en unhoita sitä koskaan!" huudahti hän. "Minä luulin kadottavani järkeni."

"Unia mitkä unia!" leikitteli Niilo herra. "Se ainakin oli kristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme."

"Ei sinun, isä!" änkytti Märta kalveten.

"Mitä, paistettiinko minut elävältä?"

Märta purskahti kouristuksentapaiseen itkuun.

Ritari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä huolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä henkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina oli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi itseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään pelättävää.

Nuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi Märtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän ainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen suudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa sulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti kiihkeästi:

"Hän ei tule; olen varma, etten näe häntä enää koskaan."

Sen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: "Älä puhu koskaan minulle hänestä."

Mutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: "Huomenna saapuu ritari; Märta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Mistä tiedätte, että hän tulee?"

"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja antimia; se saapuu jo tänä iltana."

"Huomiseen on vielä pitkältä", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi, että odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan; kaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat itse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys, etupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.

He saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli jo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana näyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa vieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein heti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut uneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen vuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat portin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud. Nyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä ja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin vaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan. Liekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän polttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä ahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että hänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä; hän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa raivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien ulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian vähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä tuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen vastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.

"Pian tuleen hänet, ennenkuin hän heittää henkensä", huusi johtaja.

Sitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot, isä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen ympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen…

Kun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei keinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas — hän ihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.

Kun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli hän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut liimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin alkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen ei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.

* * * * *

Otto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta päivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella mitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt oli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai kuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat palvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan laivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.

Tämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt. Kolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu maahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin kun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen neitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.

Siitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen miehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi; jos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi Göksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta oli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä kaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi riittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset voineet kaupunkia vallata.

Tarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana purjehti laiva "Hannu kuningas" merille kahden kaljaasin keralla. Ne suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties Pohjanlahdelle.

Otto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes "tavallinen naisruikutus" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva kulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi häntä katsomaan.

Paras paikka, lähinnä hänen omaansa, oli suotu Märtalle; alas astuessaan kuuli hän tämän uudestaan laulavan ja iloisesti yllätettynä tempasi hän oven auki.

Märta makasi vuoteessa, mutta aivan liikkumatonna; sävelet aaltoilivat hänen huuliltaan hänen liikuttamatta huuliaan ja aivan varmaan tajuamattaan. Katse harhaili avaruudessa, kaikki viittasi siihen, ettei hän huomannut tulijaa. Tämä puhui hänelle, mutta hän ei näyttänyt sitä kuulevan.

Tästä tajuttomasta tilasta huolimatta ei hänen kauneutensa ollut koskaan ollut ihanteellisempi; jo maan päällä kirkastuneena näytti hänen katseensa näkevän taivaan avoinna. Jos hän kenties koetti jäljitellä niitä säveliä, joita kuuli sieltä ylhäältä, miksi helähtivät ne silloin niin valittavilta? Ei edes Otto herrakaan voinut pysyä tunteettomana tätä liikuttavaa näkyä nähdessään; hän lähti huoneesta ja kutsui lääkärin, joka saapui heti.

"Onko hengenvaaraa?" kysyi hän viitaten kädellään oveen.

"Kuolema tai hulluus!" vastasi tämä. "Onko pelastus mahdoton?"

"Jollei ihmettä tapahdu."

"Tehkää kaikki voitavanne."

"Sen teen!"

On luultavaa, että mieletön tyttö vietti tyynemmän yön kuin hänen tanskalainen majesteettinsa "Hannu kuningas" laivan päällikkö. Nyt oli kenties hänen vuoronsa unelmoida murhapoltosta ja kuulla kuolevain parkunaa, mutta pian heitti hän mielestään sellaiset akkojen aaveluulot, nyt oli hän lähtenyt sieppaamaan jotakin ruotsalaista laivaa ja hän oli saanut tähtäimeensä muutaman, jota odotettiin Suomesta kallisarvoisessa lastissa.

4.

TULEVAISUUDEN KAJASTUKSIA.

Eräässä pienessä Kalmarin linnan huoneessa, jonka seinät olivat verhotut kultatapeteilla ja lattiat peitetyt kallisarvoisilla matoilla, istui kolme miestä kiintyneenä vakavaan keskusteluun.

Taiteellisin leikkauksin koristetulla pöydällä oli kolme hopeapikaria ja pieni kannu samaa metallia, täynnä jaloa unkarilaista viiniä.

"Teidän saapumisenne oli minulle yhtä tervetullut kuin odottamaton", virkkoi linnanpäällikkö Niilo Gedda, "ja ennenkuin jatkamme keskustelua, pyydän toivottaa teidät tervetulleeksi tarjoamalla pikarin viiniä".

"Näyttää kenties sopimattomalta, että olen tuonut poikani mukanani", vastasi herra Erik Trolle, "mutta kun hän on matkalla vieraaseen maahan…"

"Kustaa herra näyttää minusta voivan puolustaa oikeutta ja olla mukana keskustelemassa niistä tärkeistä asioista, jotka koskevat isänmaata, mutta teetteköhän viisaasti, nuori sukulaiseni, jättäessänne maan näin tärkeänä murrosaikana?"

"Se vakava kutsumus, johon olen antautunut, vaatii ankaria opintoja", vastasi nuorukainen, "ja jalo suosijani, hänen armonsa arkkipiispa, on lämmöllä puolustanut palaamistani Roomaan".

"Hänen armonsa voi hyvin, toivoakseni?"

"Valitettavasti ei. Tietoisuus kaikesta siitä pahasta, mitä tapahtuu, koskee syvästi hänen mieleensä."

"Ja hänen hurskas hoitajattarensa, hyvä rouva Bonti, onko hän vielä paikoillaan?"

"Tosin hän on ilmaissut haluavansa vetäytyä pois maailmasta ja mennä luostariin, mutta minun vakavat esitykseni ovat saaneet hänet pysymään kunnianarvoisan isän luona."

"Kerrotaan huhuna, että hänen armollaan on kovia koettelemuksia ja että hän saa lohdutusta ainoastaan keskustelemalla erään vanhan papin tai lähetyssaarnaajan kanssa…"

"Niin, isä Johanneksen. Hänellä sanotaan olevan salaisen parannusvoiman. Luultavasti hänen armonsa alavuus köyhiä ja vähäväkisiä kohtaan on antanut aiheen niin perättömiin juttuihin."

"Luultavasti!"

"Kustaalla on ollut onni oleskella pitkät ajat yksissä kunnianarvoisan isän kanssa", huomautti Erik-herra ylpeyden vivahduksella.

"Sanotaanpa hänen valinneen hänet seuraajakseenkin", lisäsi Niilo herra.

"Jos Herra katsoo minut siihen kelvolliseksi", vastasi Kustaa tehden ristinmerkin.

"Teistä varmaankin tulisi Tanskan ystävä."

"Minä olen jo!"

"En suinkaan unohda ilmoittaa tästä nuorelle kuninkaalle, ja olkaa varma siitä, että hän voi mahtavasti edistää ylentymistänne."

"Sen tiedän."

"Te voitte olla hänelle hyödyksi Roomassakin."

"Siksi tulin tänne."

"Ah!"

"Jos kääntyisin suoraan kuninkaan puoleen, pelkään, että se tulisi tunnetuksi."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Kuninkaan itsensä tähden."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Salainen ystävä hyödyttää enemmän kuin julkinen!"

"Kuinka vanha olette, nuori sukulaiseni?"

"Kahdenkolmatta vuotias."

"Ja niin viisas jo! Kaikkien pyhimysten nimessä, teistä on tuleva jotakin suurta aikanaan!"

"Välikappale mahtavamman käteen."

"Teillä näyttää olevan tarmoa sekä tahdossa että toimessa, mutta niin paljon kuin se lupaakin vastaisuudessa, ei se levitä mitään valoa nykyisyyteen, joka päinvastoin näyttää synkemmältä kuin ennen."

Erik herra huokasi syvään. "Siltä minustakin näyttää", sanoi hän luoden katseen poikaansa. "Mieliala Tanskaa vastaan ei ole koskaan ollut niin kiihtynyt kuin nykyään."

"Kuten kai tiedätte, on Ruotsin neuvosto valittanut monien väärinkäytösten johdosta…"

"Hahaha!" nauroi Niilo Gedda. "Heitä sapettaa se, että sopimuksesta välittämättä olen revityttänyt laitetut suojukset ja nostattanut pois upotetut kiviarkut täällä Kalmarin edustalla, mutta niin kohdellaan pettureita ja lupaustensa rikkojia. Niin ankarasti kuin menettelenkin, on melkein mahdotonta kantaa linnaveroa kurjalta rahvaalta."

"Hätä ja köyhyys on suuri", huomautti Erik herra.

"Odottakaas, täällä kai tulee pahempaakin. Armollinen kuninkaani on kutsuttanut suuren joukon ulkomaalaisia henkivartioita."

"Niin puhutaan yleiseen", virkkoi Kustaa herra, "ja sanotaanpa kuninkaan ilmeisine merirosvoineen kiduttaneen ja rääkänneen niitä ruotsalaisia vankejaan, jotka on otettu merellä. Edelleen sanotaan, että kaikkialla Tanskassa ja Saksassa on vilpitön Sten herra julistettu valehtelijaksi ja petturiksi."

"Se hän olikin!" tokaisi Niilo herra.

"Mutta se on vain öljyn kaatamista tuleen. Se herättää suuttumusta kaikissa hänen talonpoikaisissa ystävissään."

Niilo herra löi kovasti pergamenttiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tässä on minulla muuan hänen 'kutsuntakirjeistään', joita hän on lähetellyt kautta maan. Ei vähempää kuin joka neljäs mies, jokaisella hyvä jousi, yksitoista tusinaa nuolia, yhdentoista viikon eväs mukanaan, sotakelpoisia miehiä, joihin hän voi luottaa, on oleva valmiina neljätoista päivää pääsiäisen jälkeen yhtymään häneen Kalmarin edustalla. Svante herra itse, pirun Hemming Gadd mukanaan, on taipaleella rajaa kohden. Eikö tämä kaikki oikeuta kuningasta niihin ankariin toimenpiteihin, joihin hän aikoo ryhtyä tai on jo ryhtynyt?"

"Mutta aiottu kokous…"

"Että kuningas tulee, siitä olen vakuutettu, vaikka luonnollisesti hän ryhtyy niihin varovaisuuskeinoihin, joita olosuhteet vaativat. Mutta on tuskin luultavaa, että teidän uusi valtionhoitajanne pitää tehdyt sitoumukset; sellainen ei nykyään ole tapa Ruotsissa."

Korvapuusti sattui Erik herraan, niin että hän karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan. "Onko loukkaus tarkoitettu?" kysyi hän.

Niilo herra huomasi menneensä liian pitkälle. "Ei", vastasi hän. "Tarkoitin lankoani, jonka pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä."

"Onko minulla lupa lausua muutamia sanoja?" kysyi nuori Kustaa herra melkein nöyrästi.

"Kuulen teitä mielihyvällä."

"Lausutte kovia syytöksiä Ruotsin kansaa vastaan, mutta sen voi kyllä pitää ohjissa."

"Millä tavoin?"

"Kirves tosin iskee, mutta määrääkö kirves mihin isku sattuu?"

"Ei, vaan käsi, joka sitä pitelee."

"Juuri niin!"

"No?"

"Hakatkaa se poikki!"

"Käsikö?"

"Niin!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings