SISÄLLYS: (continued 2)

Erik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan, mutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui, ikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat kevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan ja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien keskelle.

Sentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän tapaukset painoivat hänen mieltään.

David maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä maisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva, mutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin etsisivät hänen katsettaan.

Suuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli pöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori, jonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.

Sinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan valaistuksen kirjavalle taululle.

Saattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia nähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden vatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman hyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit mustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella ketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja, silloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja jokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin, vastasivat he: "Houris! Houris!"

Kaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari, kaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä kaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen morsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja tahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?

Erik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta maailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi, tahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.

Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David maisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen milloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta liikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien puoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan.

Anna Sparre oli aivan hurmannut rinnallaan istuvan pajarin. Tämä pyysi hänen kättään ja sydäntään ja lupasi erota nykyisistä vaimoistaan, kun vain sai hänet omakseen.

Leikittelevä tyttö vastasi, että hänen täytyi saada ajatusaikaa. Pajari antoi hänelle tunnin, enempää ei hän voinut.

"Epävakainen sydämenne on silloin jo kenties kiintynyt toiseen?" kysyi neitsyt nauraen.

"En rakasta koskaan ketään muuta kuin teitä", vastasi pajari juhlallisesti.

"Sitten saatte vastaukseni vuoden kuluttua."

"Suotuisan vastauksen?"

"Sitä en tiedä."

"Saanko kuitenkin toivoa?"

"Siitä en voi teitä kieltää."

Pajari veti sormuksen sormestaan ja tahtoi panna sen Anna neitsyen sormeen.

"Ei!" huudahti tämä pelästyneenä. "Meillä ei ole tapa sellainen."

"Ken on antanut puolinaisen lupauksen, hän on jo puoleksi sidottu", vastasi pajari.

Anna tahtoi väittää vastaan, mutta samassa viritettiin hiljainen yksitoikkoinen laulu, joka kuului metsästä ja joka vähitellen lisääntyi, kunnes se pauhullaan täytti koko huoneen.

Kaikki kuuntelivat ihmeissään.

Useimmat tunsivat laulun, jota tavallisesti mustalaiset lauloivat huvikseen maita maleksiessaan; siinä on lepokohtia, ikäänkuin laulajaa väsyttäisi, mutta sitten yltyy se uudestaan entistä uhemmin.

Muutamassa tällaisessa lepokohdassa kuului pitkä vaikeroiminen.

Laulu keskeytti sen.

Mutta sitten se kuului uudestaan, vaikutus oli valtava.

Kaikki kuuntelivat… noustiin seisoalleen… mistä se tuli, niin läheltä… oliko se ilmassa?

Isä Tobias näytti näkevän kummituksia.

Gunilla rouva nousi. Ritari tuskin uskoi silmiään, kun näki innostuneen katseen ja kohotetut käsivarret, jotka hän ojensi vuorta kohden, ja kuuli pontevan äänen, jolla hän huudahti: "Kuulkaa, kuulkaa, kansa parka valittaa ja vaikeroi, kuka tulee sitä pelastamaan?"

Kuului torventoitotus, ja vuori aukeni, mutta mikä näky! Puolelta ruumiiltaan alastonna ja verissään seisoi Sakko pelosta vavisten ja etsien silmillään kiusanhenkeään. Heti tämän huomattuaan naulasi hän silmänsä häneen ja luki läksynsä mahtipontisella innolla, joka täysin vastasi isä Tobiaan paatosta, kaikki hänen liikkeensä muistuttivat pappia, ja kun he nyt molemmat tuijottivat toisiinsa, ei ollut helppo sanoa, kumpi heistä matki toista.

Sakko teki vain yhden ainoan erehdyksen, hän näet siirsi isä Tobiaan Jumalan neuvoskamariin Hannu kuninkaan sijaan, mutta tämä oli kylliksi herättämään naurua, ja ennenkuin puhe oli lopussa, oli ritari raivannut itselleen tien ja temmannut alas pojan, jonka jätti Elsalle.

"Niin kauan kuin olen tämän maan päällikkönä", sanoi hän, "ei tämä kansa ole joutuva kärsimään moista kohtelua, ei Hannu kuninkaan eikä isä Tobiaan puolelta".

Ääni ja katse oli niin vakava, ettei kukaan rohennut vastata.

Seura hajaantui heti tämän jälkeen.

Gunilla rouva oli kuin maahan lyöty; minkä nolon, kurjan lopun olikaan hänen hommansa saanut! Se, minkä hän oli aikonut ylistykseksi Hannu kuninkaalle, oli koitunut melkein vastakohdakseen, ja se tyytymätön, melkein halveksiva katse, jonka hän luuli nähneensä herransa silmissä, kuinka se häntä haavoitti ja poltti!

David maisterin ja isä Tobiaan kesken tapahtui kiihkeä kohtaus; jälkimäinen pelkäsi jälkilaskuja ja tahtoi heti lähteä tiehensä, toinen käski hänen pysyä paikoillaan niin kauan kuin se hänelle sallittiin. Jos ritari ajoi hänet pois, saattoi siitä saada syytekohdan tätä vastaan, jollei, saattoi hän palvella urkkijana. Gunilla rouvan suostumuksesta meni David maisteri nyttemmin itse takaukseen.

Seuraavana aamuna oli ritari matkustanut pois ennen päivänkoittoa, mutta hän oli jättänyt David maisterille kirjeen, joka sisälsi, että kun tärkeät asiat vaativat häntä toisaalle, täytyi hänen tällä tavoin ilmoittaa, ettei hän nykyään katsonut voivansa suostua tehtyyn ehdotukseen; hän tarvitsi aikaa sitä tarkoin miettiäkseen ja harkitakseen.

Saksalainen myhäili ja ilmoitti pajareille, ettei tällä hetkellä ollut mitään tehtävää.

Mutta nuorin, Boris, tuumi, että muuan yksityisluontoinen asia vaati häntä vielä viipymään; toiset saivat kernaasti lähteä milloin tahtoivat.

Kohta tämän jälkeen pyysi hän puhutella jalosukuista neitsyttä Anna Sparrea.

Tämä ihmetteli nauraen hänen rohkeuttaan ja vastasi, ettei voinut ottaa häntä vastaan.

"Sitten odotan", vastasi pajari.

David maisteri oli jo edellisenä iltana saanut lupauksen puhutella Gunillaa ennen lähtöään. Hän tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä, mutta hänen sanansa palauttivat punan nuoren rouvan poskille ja rohkeuden ja luottamuksen hänen sieluunsa.

"Siihen, mitä on tapahtunut", sanoi maisteri, "on isä Tobias yksin syypää, mutta ritari tuntee teidän toivomuksenne ja myös teidän tarmonne saattaa se voimaan, kun löydätte paremman apumiehen. Kas tässä, lukekaas tämä kirje, jonka hän on kirjoittanut minulle; epäilyksestä, joka kirjeessä ilmenee, on meidän kiittäminen teitä!"

Gunilla luki, ja hän punastui ilosta. "Mitä on minun tehtävä?" kysyi hän.

"Rakastatteko tekin häntä?"

"Kaikesta sydämestäni!"

"Kysykää sitten neuvoa sydämeltänne, älkää minulta!"

"Mutta minä pelkään…"

"Teillä ei ole mitään pelättävää, sillä te olette vahvin", keskeytti maisteri melkein ihaillen.

"Olisipa mahdollista, että voisin voittaa hänet, niin voimakkaan!" huudahti Gunilla säteilevin silmin.

"Tämä kirje on todistuksena siitä; tahdotteko, että minun on hankittava useampia sellaisia?"

"Voitteko tehdä sen?"

"Voitte saada mitä tarkimmat tiedot kaikista hänen hankkeistaan."

"Keneltä?"

"Minulta."

"Kuinka se on mahdollista?…"

"Älkää kyselkö. Isä Tobias jättää ne teille, niin pian kuin saan ne käsiini."

"Luulin hänen aikovan matkustaa…"

"Jos niin haluatte."

"Erik herra ei näe häntä mielellään."

"Silloin hän saa välttää joutumista ritarin näkyviin; mutta hän on varma ja luotettava. Ehkäpä jättäisitte kirjeenne hänelle…"

"Kirjeeni!"

"Niin, teidän on tarkoin tehtävä minulle selkoa kaikesta…"

"Milloin en itse tiedä tietäni?"

"Niin, sitä tarkoitin!"

"Sen tahdon tehdä mielelläni."

"Vielä seikka, ennenkuin eroamme; nuori pajari sanoo saaneensa puolittaisen aviolupauksen jalolta neitsyeltä Anna Sparrelta. Tahdotteko, että jätän hänet tänne?"

"Odottakaas, kutsun neitsyen."

Anna tuli ja sai tietää, mistä oli kysymys.

"Se uskalikko ansaitsee aika rangaistuksen", sanoi hän loukkautuneena; "voitteko antaa sen hänelle?"

"Teen sen, mikäli voin."

"Silloin hyväksyn tarjouksenne."

"Mutta hän on kenties kostonhimoinen?"

"Sitä en pelkää."

David maisteri sanoi hyvästit; muutamia tunteja myöhemmin katseltiin naisten huoneesta venäläisten lähtöä nauraen ja leikkiä laskien ja monin pisteliäin sanoin.

Mutta kukaan heistä ei arvannut, mitä Boris pajari mutisi partaansa.

Pikku Sakko oli jätetty Elsan huostaan, ja tämä hoiti häntä melkein äidillisesti. Lieneekö sen vaikuttanut heimoside vai naisellinen vaisto, mutta tyttö itki nähdessään pienen, haavoihin pistellyn ruumiin ja valeli sitä parantavalla palsamilla.

Mutta kesti useita päiviä, ennenkuin Sakko tuli entiselleen, ja sillaikaa vannoi Elsa kostavansa sekä pojan puolesta että omastaan.

Sentähden hän yhä edelleen kävi siistimässä isä Tobiaan huonetta, mutta tämä vältti häntä, ja tarvittiin Elsan terävä huomiokyky nähdäkseen, että pappi hautoi häntä mielessään yhtä paljon kuin ennenkin. Juuri siihen hän perusti suunnitelmansa.

Eräänä päivänä hän sanoi papille: "Tiedättekö, kunnianarvoisa isä, että tietäjäakka Valmyra on äskettäin ollut täällä?"

"Sellaiset ovat paholaisen väkeä."

"Mutta he näkevät nälkää, kuten kristitytkin ihmiset, ja ritari on käskenyt, että heidän on saatava täällä ruokaa ja yösijaa, milloin sitä pyytävät."

"Mutta siltä ei teidän tarvitse heitä kuunnella."

"Kuka voi olla kuulematta, kun heidän kielensä lörpöttää yhtenään. Merkillistä se oli joka tapauksessa."

"Mikä niin?"

"Hän sanoi, että jos oikein pitää jostakin miehestä ja kiinnittää kaikki ajatuksensa yksinomaan häneen, niin samalla hetkellä seisoo ilmielävänä hänen edessään."

Isä Tobiaan kasvot punehtuivat.

"Eikö se ole hirveää?"

"Hm! Miksi niin?"

"Mitä tahtoo salata koko maailmalta…"

"Pidätkö sinä jostakin?"

"Luulen, että joku huusi minua." Elsa juoksi nopeasti ovelle, mutta pysähtyi sen ulkopuolelle ja kuunteli, kuinka hurskas sielu käveli kamarissaan edestakaisin ja hyräili itsekseen.

"Odotas vain, nyt se alkaa", ajatteli hän ja hiipi pois. "Jos minä olen kaunis kuin synti, saat sinä palaa tulisilla hiilillä ilman lievennystä."

Ja sitten hän hyssytteli Sakkoa sylissään ja sanoi hänelle, että he molemmat pitävät yhtä läpi elämän, ja kun Sakko tuli terveeksi jälleen, vakuutti hän Elsalle, ettei hän ennen hellitä, ennenkuin on pakoittanut isä Tobiaan itsensä pukeutumaan samaan paitaan, johon tämä oli pukenut hänet.

Ritari oli käskenyt vanhaa Karhuista ottamaan Sakon huostaansa; poika sai aluksi oleskella tallissa hevosten joukossa, oppia ratsastamista ja sittemmin aseiden käyttöä.

Monenlaatuiset olivat ne huolet, jotka painoivat Erik Turenpoikaa. Maan tila oli melkein epätoivoinen; hädän ja köyhyyden mukana seurasi tarttuvia tauteja, ja tapahtui usein, että yksinäisissä majoissa tavattiin koko perhe kuolleena, mutta ei ainoatakaan leivänpalaa, ainoastaan korvo täynnä jäätynyttä vettä.

Ruttotauti hiipii kuin metsävalkea pitkin polkuja, ja samoin kuin tulikin tekee se mieluimmin kesällä hävitystyötään, mutta kun hädän vinhat viimat ovat tehneet voitavansa valmistaen tietä, lentää se eteenpäin tuulen keralla, puhaltelee laajalle ympärilleen myrkyllisiä henkäyksiään, ja viikatemies seuraa jälestä ja korjaa kellastuneen viljan. Ja monet nuorista laihoista eivät ole koskaan puhenneet tähkään, hennot oraat ovat äsken nousseet maasta ja pilkistelevät ihmeissään maailmaan, jolla ei ole heille tarjottavaksi mitään ravintoa.

Käsky kävi kaikkialle, kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että oli hautoja kaivettava ja ruumiit haudattava. Mutta kaikki vetäytyivät pois; terveet pelkäsivät sairastumista, eivätkä jo sairastuneet tahtoneet. "Me kuolemme kaikki", sanoivat he, "mitä merkitsee, makaammeko maan alla vai päällä". Tylsyyden henki oli vallannut heidät kaikki, ainoa eläimellinen vaisto, joka vielä eli, oli nälkä, ja saattoi nähdä vanhojen ja nuorten, joiden kuihtuneille kasvoille oli jo kuolema painanut leimansa, himokkaasti tarttuvan leipäpalaan, ja vaikkeivät enää jaksaneet sitä syödä, kuitenkin pitävän sen kunnes elämän viimeinen kipinä oli sammunut. Mutta silloin ojentuivat ahnaat kädet sitä ottamaan, jokainen vielä elossa olevista tahtoi saada suurimman palan. On taisteltu kuningaskunnista, maatiluksista ja perintöomaisuudesta; eikö näissäkin taisteluissa ole kysymys suuremmasta leivänpalasta?

Niillä lääkäreillä, joita oli olemassa, oli yllin kyllin tehtävää kaupungissa, ja sitä paitsi etsi kansa apua viisailta miehiltä ja naisilta, joiden luultiin saaneen salaisia voimia. Sellaisia oli sangen kosolta, mutta lääkintätaitoonsa yhdistivät he tietäjän lahjan, ja ne onnettomuuden ennustukset, joita he olivat lausuneet, olivat riistäneet kansalta viimeisenkin vastustusvoiman jätteen.

Kaikista näistä ei ketään pidetty niin suuressa arvossa kuin Valmyraa; sanottiin hänen olevan ruhtinaallista sukua, hänen sanoihinsa vedottiin ja häntä toteltiin kuin kuningatarta.

Elsan kertomuksesta isä Tobiaalle tiedämme, että hänen suuhunsa pantiin paljon enemmän kuin hän oli kuunaan lausunut. Valmyra oli tosin ollut linnassa, mutta ainoastaan valmistaakseen voiteen, jonka Sakko tarvitsi. Hän oli kieltäytynyt maistamasta palaakaan ruokaa, oli hylännyt Anna neitsyen pyynnön päästä hänen puheilleen, oli sanonut ainoastaan aniharvoja sanoja ja katosi yhtä odottamatta kuin oli tullutkin.

Kaikkialla matkoillaan maassa kuuli ritari Valmyrasta puhuttavan; hän oli ennustanut yleistä perikatoa, ja yleisen kansanuskon mukaan ei pelastus siis ollut mahdollinen.

Turhat olivat kaikki esitykset, että oli tarpeen tarmokasta tahtoa ja toimintaa. Kansa kuunteli kyllä puhetta, mutta sen jälkeen se pudisti päätänsä ja mutisi, että Valmyra ymmärsi sen asian paremmin; heillä ei ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyminen kuolemaan.

Kansan käsitys on kaltaisensa kaikkina aikoina; kun se kerran on juurtunut, ei se enää ota varteen mitään syitä. Se on kova kuin pii, tarvitaan talttoja ja sahoja muuttamaan sitä toisiin muotoihin, parempiin tai huonompiin.

Erik Turenpoika tunsi sen vastuun painon, minkä hän oli ottanut hartioilleen, hän tiesi, että maa, jolla ei enää ollut ketään puolustajaa, joutuisi pian vihollisen saaliiksi. Voudit ja virkamiehet seisoivat neuvottomina ja saamattomina, ja nälänvalitukset hukkuivat ruttotautisten tuskanhuutoihin ja kuolinkorahduksiin.

Ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin varovaisuuskeinoihin kaupunkien suojelemiseksi tartunnalta, mutta niiden eroittaminen maaseudusta toi mukanaan suuria vaikeuksia. Eriskummaiset sääsuhteet, vaihdellen tuimasta pakkasesta suunnattomiin lumipyryihin, joita sitten seurasi suojailma, väliin sadekin, tehden kaikki tiet mahdottomiksi ajella, olivat moniksi kuukausiksi katkaisseet kaiken liikenneyhteyden Ruotsin kanssa. Milloin mikin matkalainen saattoi tosin henkensä uhalla päästä perille, mutta ruokavarojen ja miehistön lähetyksestä avuksi ei saattanut olla puhettakaan.

Turussa pidettiin joka päivä messuja ja juhlakulkueita; kirkonkellot soivat, ja kansaa virtaili kirkkaasti valaistuun temppeliin rukoilemaan pyhän neitsyen armoa; mutta sekään ei ottanut auttaakseen.

Erik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita puheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät, mitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen vastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja nostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.

Turun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin edustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.

"Katsokaas", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle merelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. "Mitä voimme tuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten apua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun ainoastaan itsestämme?…"

"Mitäpä me voimme tehdä?" väitti muuan vastaan.

"Ilman rahoja!" säesti toinen.

"Ei mitään elintarpeita!"

"Väestö välinpitämätön!"

"Kaikkialla sairaita!"

"Odotettavissa on hirveintä!"

"Olen käskenyt toimittaa messuja!"

"Pyhä neitsyt on hyljännyt onnettoman kansamme."

"He tahtovat ainoastaan kuolla!"

"Mitä nälkä ei ole saanut aikaan, sen rutto suorittaa loppuun."

"Kukaan ei voi mitään sitä vastaan!"

"Antaa heidän siis jäädä rauhaan!"

"He eivät kaipaa muuta mitään."

"Kenties on julmat seuraukset vastaan-asettumisesta."

"Kenties rutto leviää yhä enemmän."

Syntyi hiljaisuus. "Nämäkö ovat neuvot, joita antamaan olette saapuneet?" kysyi ritari.

Kaikki olivat vaiti ja katselivat hämillään toisiaan.

"Jalo herra", virkkoi Hämeenlinnan vouti. "Olen vanha mies, vuosia on jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein olen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää minusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen maamme vitsauksena."

"Se on totta, se on totta!" jupisivat kaikki.

"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät ole koskaan pettäneet…"

"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja…!" Kuului ikäänkuin yksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.

"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?" kysyi vanhus innokkaasti. "Olemme, olemme!"

"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan olosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki ja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken hyvänsä… mutta… mutta…"

"Jatkakaa!" käski ritari.

"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita emme pysty tutkistelemaan…"

"Ei, ei!" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja jupisivat rukouksen.

"Mitä tarkoitatte?"

"On ihmisiä, jotka ovat saaneet yliluonnolliset voimat nähdä salattuja asioita…"

"Esimerkiksi povariämmät?"

"Kansa uskoo heidän olevan Jumalan valittuja ja sanoo heitä tietäjättäriksi!"

"Nämä ovat puhuneet?"

"Niin, jalo herra!"

"Ja mitä he ovat sanoneet?"

"Että Suomi menee kohden perikatoaan!"

"He ovat oikeassa."

"Sitäkö mieltä olette tekin?"

"Jollen olisi sitä käsittänyt, miksi olisin teidät kutsunut? Hätä ja tautisuus ovat synnyttäneet epätoivoa, taikausko on löytänyt kiitollisen maaperän kylvölleen, ja ken tietää, eikö vihollinen käytä sitä hyväkseen viekkaudella ja petoksella valloittaakseen turvattoman maamme?"

Muutamat katsoivat hämillään häneen, toiset pudistivat arvelevaisesti päätänsä.

"Valmyra ei ole koskaan pettänyt meitä!" jatkoi vanha vouti suurella varmuudella.

"Ei häntä, vaan teidät on asetettu hoitamaan maata!" puuskahti ritari tulisesti. "Turun, Korsholman, Hämeenlinnan, Raaseporin, Viipurin ja Kastelholman läänien voudit! Turun, Rauman, Ulvilan, Kruununlinnan, Porvoon ja Naantalin kihlakuntien tuomarit, teille kaikille olen lähettänyt kirjelmiä, jotka sisältävät käskyjä, mitä olisi tehtävä hädän auttamiseksi, mutta myös kehoituksen tehdä tarkoin selvää, mitä jo on tehty, mutta mitään vastauksia ei minulle ole lähetetty, ei kaupungeista eikä maaseudulta."

"Ankara herra…"

"Kun on tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi, ei enää ole syyntakeinen", keskeytti ritari hänet, "mutta ei myöskään kykenevä hoitamaan niin tärkeää virkaa kuin teidän, erittäinkin niin raskaana aikana kuin nykyinen. Jos kenestä teistä virkansa tuntuu raskaalta, niin sanokoon heti minulle sen; minä valitsen silloin hänen seuraajansa."

Yhtäkkiä tuli salissa aivan hiljaista.

Kovasti kiihkoissaan meni vanha vouti Erik herraa vastaan. "Jalo ritari!" sanoi hän. "Olen kuusikymmentä vuotta uskollisesti palvellut maatani."

"Sentähden on minun annettava teille hyvitystä siitä, mitä olette menettänyt, mutta voutina ette voi enää olla; kuitenkin voitte ehdottaa sijaanne, ketä pidätte ansiokkaimpana, ja minä mukaudun siihen, jos voin."

Vanhus kumarsi ja riensi pois.

Neuvottelut kääntyivät tämän jälkeen aivan toiseen suuntaan.

Tehtiin ehdotuksia, ja kaikki olivat taipuvaiset yksityisiin uhrauksiin.

Ritari otti kiinni heidän sanoistaan, hän kävi kovasti kimppuun, mutta kuinka lie kirvellytkin, ei kukaan irvistellyt vastaan, ja ritarin käsky, että jokaisen oli läänissään hoidettava asioita siten kuin parhaiten soveltui paikallisiin olosuhteihin, kannusti kaikkia keskinäiseen kilpailuun.

Kaikki arvelivat, että oli vaikein työ herättää eloon hervonneet voimat ja elämänhalu. Mutta kukaan ei rohennut lausua sisintä ajatustaan, että hän piti sen miltei mahdottomana.

"Sitten tahdon minä tehdä sen!" julisti ritari.

Koko joukko huusi yhdestä suusta, että hän oli ainoa, joka siihen pystyi, mutta mitä he todellisuudessa siitä uskoivat, sen jätämme sanomatta.

Jokainen vouti ja tuomari kiiruhti palaamaan vaikutuspiiriinsä; nyt oli osoitettava, että heillä oli ne ominaisuudet, jotka oikeuttivat maan tärkeimpiin asemiin.

Ritari oli tuonut mukanaan suuren parven asemiehiä ja aatelisnuorukaisia; ennen lähtöä kutsui hän heidät kaikki luoksensa ja sanoi:

"Ketkä teistä tahtovat seurata minua taisteluun elämästä ja kuolemasta?"

"Sen tahdomme tehdä kaikki!" huusivat he.

"Mutta ei ole kysymys taistelusta elävää vihollista vastaan, ja teillä on vähän kunniaa saavutettavissa."

He katsoivat ihmeissään häneen.

"Miettikää tarkoin; en vihoittele, vaikkei kuka tulisikaan mukaan."

"Mutta te menette, herra?" kysyi Olavi.

"Yksin, jos tarvitaan."

"Minä tulen mukaan!"

"Minä myös! Minä myös!" säestivät kaikki muut; ainoakaan ei vetäynyt pois.

"Sitä odotinkin, mutta onhan teidän ensin saatava tietää, mistä taistelusta on kysymys. Vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava, on — rutto."

Äsken niin punoittavat posket kalpenivat, ja nuorukaiset katselivat hämmästyneinä toisiaan.

"Minä tiesin hyvin", vastasi ritari hymyillen, "että vihollisen nimi kauhistuttaa teitä, sentähden vapautan jokaisen lupauksestaan. Menkää takaisin Viipuriin ja odottakaa minua siellä! Onnea matkalle!"

Hän kääntyi poistuakseen huoneesta.

"Herra!" sanoi Olavi.

"Mitä tahdot?"

"Ettette vapauta minua lupauksestani!"

"Sen teen ainoastaan sille, joka sitä haluaa. Katso, että hevosemme tulevat satuloiduiksi; tunnin kuluttua lähdemme matkalle."

Ritari lähti, ja nyt syntyi kiihkeä erimielisyys nuoren parven kesken. Risto ja Kurt olivat alusta alkaen valmiit lähtemään mukaan, mutta monet toisista epäröivät ja kyselivät:

"Onko meidän ruvettava ruumiita hautaamaan vai sairaita hoitamaan?"

"Kenties jouduttava itse saman taudin uhriksi?"

Se näytti heistä ilkeimmältä.

Mutta häpeällistä oli luopuakin ritarista.

"Emme kenties saavuta mitään kunniaa seuraamalla Erik herraa tälle matkalle!" huusi nuori aatelismies Niilo Klaunpoika. "Mutta menetämme aivan varmaan sen, mikä meillä jo on, jos annamme hänen lähteä yksin, ainoastaan kolme asemiestä mukanaan."

Tämä vaikutti ratkaisevasti, nyt ei tahtonut kukaan jäädä pois, ja ritari hämmästyi nähdessään koko parven valmiina retkelle.

Hän hymähti, mutta ei virkkanut sanaakaan, antoi ainoastaan lähtömerkin.

Ratsastajat eivät saaneet säästää hevosia; niin kauan kuin tie oli jotakuinkin hyvää, lasketettiin täyttä laukkaa ja sitten karuja maita ja sankkoja metsiä niin nopeasti kuin voitiin. Iltamyöhällä saapui retkikunta suurehkoon kylään tai kauppalaan; se oli Naantali, ja tiedettiin, että täällä ja ympäristössä oli rutto tehnyt suurta tuhoa.

Pappilassa tiedettiin vieraiden saapumisesta, eikä ruuasta ja juomasta ollut puutetta. Ritari neuvoi seuralaisiaan menemään aikaisin levolle, huomisaamun koittaessa oli työ alkava. He tottelivat, mutta heidän aavistuksensa eivät juuri olleet iloisia, ja koskaan ei ole sen synkempi ja vakavampi mieliala seurannut runsasta ateriaa.

Ritari oli kauan valveilla keskustellen isäntänsä kanssa. Tämä sai kuulla monta ankaraa sanaa, mutta hän puolustautui sillä, että hän oli yksinäinen pappi. Seurakuntaan kuului 1,400 talonpoikaa, ja he asuivat niin laajalla alueella, että hänellä oli kahdenkymmenen peninkulman matka sairaissa käydessään, ja hän alkoi sitä paitsi käydä vanhaksi.

Sen jälkeen muuttui Erik herra paljon lempeämmäksi miestä kohtaan. Nuorukaiset kuulivat heidän äänensä, kunnes päivä alkoi sarastaa. Kohta sen jälkeen kutsuttiin heidät kirkkoon.

Ritari oli sinne saapunut jo ennen heitä. Täydessä messuasussaan seisoi pappi alttarin ääressä. Hän rukoili Jumalan ja pyhän neitsyen siunausta sille hankkeelle, johon he aikoivat ryhtyä, ja kehoitti heitä muistamaan, että elämä ja kuolema olivat yksin Herran kädessä. Sen jälkeen seurasi lyhyt virsi, ja niin oli valtaava jumalanpalvelus lopussa, ja seurakunta palasi pappilaan syömään aamiaista.

Huhu ylhäisen vieraan tulosta oli kulkenut edeltä; uteliaisuus ja tavallinen halu valittaa hätäänsä oli houkutellut pappilaan kaikki ne, jotka suinkin kynnelle kykenivät.

Kaikki pyysivät puhutella ritaria, ja hän vastasi, että hän tahtoi illalla kuulla, mitä heillä oli sanottavaa; nyt oli hänellä tärkeämpää tehtävää.

Monet olivat tulleet jo edellisenä päivänä; he etsivät suojaa talleista, vajoista, aitoista, mistä suinkin löysivät. Nämä ja toiset äskensaapuneet seurasivat mukana kirkkoon; he kyselivät uteliaina, mitä nyt tuli tapahtumaan, ja pysyivät varovasti loitolla.

Sillaikaa kuin pappilassa haukattiin aamiaista, kasvoi väkijoukko yhä ulkona.

"Jos he syövät, eivät he tule pian", virkkoi joukossa muuan nälkäinen raukka.

"Sitä sinä et tekisi", vastasi toinen.

"En niin kauan kuin on vielä jotakin syömättä", myönsi edellinen.

"Minä ihmettelen, miltähän tuntuu olla oikein kylläinen", virkkoi muuan kalpea, hoippuva poikanen.

"Riippuu siitä, onko vyöllä nälkävyö vai ei", vastasi joku toinen.

"Mitähän kuningas syöneekään?"

"Tietysti vain rasvaa!"

He lipoivat ohuita, kylmän sinertämiä huuliaan; nälkäinenkin voi kustantaa itselleen sen nautinnon, että ajattelee herkkuja ja puhuu niistä.

Mutta nyt aukenivat pappilan portit ja sieltä tulivat ritari ja pappi ja heidän jälestään kaikki nuoret ratsumiehet, kaikki puettuina yksinkertaisiin takkeihin.

Pihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja sitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle, joka oli kirkkomäen alapuolella.

Kansa katseli ihmeissään ja seurasi äänetönnä jälestä.

Nuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri haudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa milloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.

"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku noistakin", virkkoi joku katselijain joukosta.

"Niin, raajat heikot nälkäisellä, vahvat kyllin syönehellä."

Mutta kukaan ei kysellyt, mitä haudoilla tarkoitettiin.

Sentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi välinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe edestakaisin katsellen toimitusta.

"Kuinka monta teiltä on kuollut, Olli Pietarinpoika?"

"Kaikki tyyni", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; "isä ja äiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas".

"Seitsemän siis!" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka alasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.

Pappi jatkoi pojalle: "Tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme heitä noutamaan?"

"He eivät tahdo enää ruokaa", vastasi tämä.

"Eivät, se on totta, mutta he tahtovat päästä lepoon."

"Mihin sitten?"

Pappi viittasi hautaan.

"Niin, he tahtovat sinne!" sanoi poika ja alkoi luikkia kohden kotiaan.

Pappi ja ritari seurasivat häntä. Asemiehet olivat arvalla määränneet, keiden heistä oli lähdettävä mukaan; niitä oli kymmenen, puolet parvesta.

Perille töllin luo saapuessa astui pappi edeltä ja avasi oven päästääkseen raitista ilmaa sisälle; onneksi oli yhtä kylmä sisällä kuin ulkonakin ja ruumiit olivat jäätyneet.

Seitsemän ruumista, nuoria ja vanhoja hujanhajan, makasi penkeillä ympäri kodan seiniä; vanhemmat makasivat eläinten nahoilla, nuorilla oli ainoastaan heiniä alusinaan. Pata riippui kuten tavallisesti haahloissaan räppänän alla, mutta pitkiin aikoihin ei tuli enää ollut tuprunnut kivien välissä kurjalla maalattialla; jälellä oli ainoastaan vaaleaa tuhkaa, ei mitään hiiliä eikä kekäleitä. Näytti kuin kuolleet olisivat olleet siitä kummissaan, sillä kun kukaan ei vaivautunut sulkemalla heidän silmiään, tuijottivat kiillottomat katseet tulijoita vastaan.

"Nyt he tulevat, äiti", huudahti Olli ja painoi kasvonsa kuolleen naisen kasvoja vasten, ikäänkuin tahtoen kuiskata jotakin hänelle.

Ritari hillitsi kauhun, joka hänet valtasi, ja otti kuolleen miehen vahvoille käsivarsilleen. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja poistui kodasta.

Asemiehet eivät kauan miettineet, kukin otti taakkansa, ja nouseva aurinko katseli varmaankin kummallisinta kulkuetta, mitä oli milloinkaan nähnyt.

Mutta kansa seurasi jälestä, hiljaisena, hartaana ja aivan kuin ei uskoisi omia silmiään.

Mutta ruumissaatonkin valtasi tunne hetken tärkeydestä; ensimäinen vaarantunto väistyi rajattoman säälin tieltä; he tunsivat täyttävänsä kristillisen velvollisuuden, ei ainoastaan kuolleita, vaan eläviäkin kohtaan.

Perille saapuessaan havaitsivat he haudan verhotuksi sisältä kuusenhavuilla. Jokainen laski alas raskaan taakkansa, ja siellä he nyt makasivat tyyninä ja turvassa vieretysten. Olli seisoi haudan reunalla ja nyökytteli heille päätänsä.

Silloin pappi avasi käsikirjansa.

"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva", luki hän heittäen kolme lapiollista multaa. Sitten hän aloitti hautausvirren, johon kaikki ympärillä seisovat yhtyivät.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, tarttuivat asemiehet lapioihinsa luodakseen haudat umpeen, mutta kaksikymmentä kättä otti ne heiltä.

"Antakaa meidän tehdä se, se kuuluu meille", huusivat he.

"Tuokaa tänne kuolleenne, niin me hautaamme heidät kaikki", huusi ritari.

Ja he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli kadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet ennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja seuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.

Mutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas päivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua, mutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien, tule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut. Loppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.

He kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa heidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut heidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran oikeana piti.

Niinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja jos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen, etteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka kansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden uusia seikkailuja.

Mutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista miehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä kaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.

Matka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että lähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu, että rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi matkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies, joka lisäksi oli pappi.

Kaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa äskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka suuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi häntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun tuomiokapituli antoi suostumuksensa.

Kulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta seikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.

Kaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori kaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin jälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä, mutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun levisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja raajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista kylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen siivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se kulki kuin voittokulu ritarin edellä.

Useammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden hautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa siihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja tahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä perille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa sairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat ruumiiden kuletusta ja hautaamista.

Tavallisesti viipyivät he päivän kylässään. Arpakapula pantiin edeltäpäin kiertämään ympäri pitäjän, ja kaikki saapuivat, ketkä pääsivät ja kykenivät. Kansaan vaikutti syvästi tämä astuminen alas kansan luo, ryhtyminen omin käsin auttamaan heidän hätäänsä. Eräässä vanhassa lähdekirjassa sanotaan, ettei kukaan maanpäämies ole koskaan tehnyt niin muistettavaa kuninkaankulkua kuin tämä jalo ritari, herra Erik Turenpoika, mutta sentähden ei olekaan ketään niin itketty ja kaivattu kuin häntä.

Ei ritari eivätkä asemiehet väsyneet toiminnassaan, niin rasittava kuin se olikin. Jälkimäisetkin alkoivat yhä paremmin käsittää sen suuren merkityksen; he eivät harjoittaneet ainoastaan laupeuden työtä, oli kysymyksessä herättää kokonainen kansa uinailevasta horrostilasta, herättää se täyteen tajuntaan, elämään ja toimintaan. Heitä ei enää tarvinnut määräillä sinne eikä tänne; kylään saavuttua hajautuivat asemiehet nopeasti kaikille tahoille, tuntia myöhemmin he kokoontuivat ja tekivät ilmoituksensa, määrättiin tarpeelliset toimenpiteet ja ryhdyttiin niihin heti. Pastori ja nimismies olivat aina käsillä, eikä ollut mahdotonta hankkia lääkkeitä eikä elintarpeita, kun ritari käski.

He viipyivät kaksi viikkoa Satakunnassa. Sen jälkeen suunnattiin retki Hämeeseen.

Sanoma ritarin tulosta oli lähetetty sinne jo edeltäpäin, ja häntä kummastutti, etteivät lähettiläät palanneet, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun ensimäinen suuri kylä, johon he saapuivat, näytti aivan autiolta. Pappila oli sulettu, ja kun he avasivat portin, ei talosta löytynyt ainoatakaan elävää olentoa. Samoin kodissa ja pirteissä; mutta niistä levisi kauhea löyhkä, ruumiit olivat jo ehtineet mädätä.

Asemiehet vetäytyivät yhteen ryhmään, edessä oleva työ tuntui heistä ylen vastenmieliseltä.

Sillävälin kulkivat ritari ja kaniikki kodasta kotaan, vakuuttautuen siitä, että laita oli kaikkialla samoin.

Nuorten keskeiset neuvottelut eivät olleet vieneet mihinkään tulokseen. Risto, Kurt ja Olavi olivat ainoat, jotka olivat tarttuneet lapioon. Toiset seurasivat vitkaan jälestä.

"Heittäkää pois lapiot ja tarttukaa soihtuihin!" huusi ritari. "Ne kurjat eivät ole tahtoneet haudata kuolleitaan, heidän talonsa ja kotinsa joutukoon siis heidän polttoroviokseen. Pistäkää tuli kylän kaikkiin nurkkiin!"

"Se tehdään!" huudettiin kaikilta tahoilta, ja muutamissa minuuteissa oli käsky täytetty.

"Mutta kirkko?" kysäisi kaniikki.

Ritari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan kirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. "Mitä he siellä lienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä huolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos tahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee."

Tuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä ei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa, milloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa, ne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja, jotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat kostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät kaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita. Ne nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät ja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään, ennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi ja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin hornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien kielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta liekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta tulimereltä.

Ritari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa kuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin miehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat pakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan, repivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.

Ritarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän luoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.

"Nouskaa!" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli pahemmin kuin muut.

"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?" kysyi tämä epätoivon puuskassaan.

"Emme, vaan jos mahdollista pelastaaksemme henkenne."

"Polttamalla vähät tavaramme ja kotimme?"

"Jättääksenne meidät nääntymään metsän petojen sekaan?"

"Miksi olette tulleet tänne?"

"Emmekö ole kyllin onnettomia ennestään?"

"Mitä se teitä liikuttaa, hautaammeko kuolleemme vai ei?"

"Tai kuolemmeko niiden keralla!"

"Kuulkaahan!" huudahti Werner. "Ei, ei!" kirkui joukko jos mahdollista entistäänkin pahemmin. "Me emme tahdo kuulla mitään."

"Menkää tiehenne!"

"Meidän on kostettava!"

"Niin, tehkäämme se!"

Puukot vedettiin tupestaan, kirveet kohotettiin. Mutta silloin seisoi ritari heidän joukossaan. "Kädet alas!" käski hän, ja niin mahtavalla äänellä hän puhui, niin ankara ja uhkaava oli sanoja seuraava katse, että joukko totteli heti. "Missä on pappinne?" kysyi hän. He katsoivat epäröiden toisiinsa. "Kutsukaa hänet heti tänne!"

"Hän ei tule."

"Sitten tahdon minä mennä hänen luoksensa. Seuratkaa kaikki minua!"

Ritari meni metsää kohden, ympärillään nuori parvensa ja koko väkijoukko jälessään.

Oli helppo käsittää, ettei heidän pesäpaikkansa voinut olla kaukana, ja ritari toivoi jälkien näyttävän hänelle tien.

Sattuma kuitenkin laati niin, että Olavi tunsi erään nuoren poikasen, joka kaksi kertaa oli ollut Viipurissa vierailleiden kerjäläisparvien mukana. Poikakin tunsi hänet.

"Minä voin tehdä sinut onnelliseksi!" kuiskasi hän salavihkaa pojalle.

"Älä kysy minulta!" sanoi tämä.

"Saat tulla olemaan Viipuriin."

"Se ei ole totta!"

"Pyhän neitsyen nimessä!"

"He tappavat minut!"

"Lähde mukanamme täältä."

"En, minä tulen jälestä."

"Milloin?"

"Niin pian kuin voin."

"Itään vai länteen?"

"Suoraan pohjoiseen."

"Kuinka pitkältä?"

"Sataneljäkymmentä askelta."

"Ja siellä?"

"Vuorenseinä."

"Sitten!"

"Menkää sen ympäri!"

"Ja sitten?"

"Suuri, yksinäinen puu…"

"Puu…"

"Peittää luolan suuta."

"Montako siellä on?"

"Kymmenen."

"Vetäydy takaisin!"

Silmänräpäyksen kuluttua kuiskasi Olavi Kurtin korvaan: "Onko sinulla hyvä muisti?"

"Pane koetteelle!"

"Sano ritarille: suoraan pohjoiseen sataneljäkymmentä askelta, vuorenseinän toisella puolen on puu, joka peittää luolan suuta, siellä on kymmenen henkeä."

Kurt kantoi ritarin vaippaa, hän antoi sen tälle, samalla salavihkaa suorittaen tehtävänsä. Oltiin nyt aivan metsän reunassa.

Ritari laski sataneljäkymmentä askelta.

Siinä oli vuorenseinä.

Kun hän kääntyi, näki hän hämmästyksen ja pelästyksen kuvastuvan yksinkertaisen joukon kasvoilla, ja hän ajatteli, että saattoi olla hyvä, jos he uskoivat yliluonnollisten voimain olevan hänen vallassaan.

Luolan suuta ei ollut vaikea löytää, mutta kun ritari taivutti syrjään sitä peittävät oksat, syöksyi kansa polvilleen ja kaikki huusivat yhdestä suusta:

"Jumala!"

Mitä olikaan hänellä enää pelättävää!

"Mene!" sanoi hän etumaiselle. "Kutsu ulos kaikki kymmenen, tahdon puhutella heitä teidän ollessanne läsnä."

Tämä oli toinen ihme. He lankesivat uudestaan polvilleen ja huudahtivat:

"Jumala!"

Sen jälkeen täytettiin hänen käskynsä, mutta kesti kauan, ennenkuin kutsutut tulivat.

Ritari oli nojautunut muuatta suurta puuta vasten, kymmenen asemiestä seisoi hänen kummallakin puolellaan ja Werner hänen vasemmalla puolellaan.

Vihdoin tuli pappi ulos, häntä seurasi nimismies, ruotumiehet ja muutamia vanhoja isäntiä.

Vaikkakin pappi näytti sangen kalpealta, oli hänen ulkonäössään ja olennossaan jotakin rohkeaa ja erityisesti uskonkiihkoista. Hänen katseensa oli kiinnitettynä ristiin, jota hän kantoi edessään, ja hän jupisi lakkaamatta:

"O pyhä Maria!"

Hänen tarkoituksensa näytti olevan ainoastaan kulkea ohi ritarin, toiset seurasivat häntä.

"Kunnianarvoisalla isällä on oikeus mennä, mutta kaikki muut pysähtyvät tänne!" huudahti Erik herra.

Silloin kohotti pappi ristin. "Enemmän täytyy kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," sanoi hän. "Olen kutsunut heidät rukoukseen ja hartaushetkeen."

"Se saa lykkäytyä toiseen päivään."

"Ei, ei! Nyt on hetki käsissä!"

"Ette näytä tietävän, että olen maan päämies."

"Kadotettu olette, sillä olette polttanut kirkkomme ja tehnyt Herran kansan kodittomaksi."

"Siitä, että olen antanut kirkon palaa, vastaan hänen armonsa arkkipiispan edessä. Mutta nämä kuuluvat käskyvaltani alle, ja jolleivät he noudata käskyjäni, eroitan heidät heti omastani ja valtion palveluksesta. Sitten saavat he olla luonanne niin kauan kuin haluavat."

Nämä sanat tekivät melkein tenhoisan vaikutuksen; nimismies ja ruotumiehet vetäytyivät muun kansanjoukon luo, ja isännät seurasivat jälestä.

Papin silmät leimahtivat vihasta, mutta hänkin pysähtyi vähän matkan päähän.

Nimismies kutsuttiin.

"Ettekö ole saanut käskyjäni, että ruumiit on haudattava?" kysyi ritari.

"Olen, ankara herra", vastasi hän langeten ritarin jalkoihin.

"Miksei niitä ole toteltu?"

Muutamat isännät, samat, jotka olivat tulleet papin jälestä, astuivat esiin. "Siitä olemme vastuussa me", sanoivat he.

"Sitten — jos puhuttelen teitä!" huusi ritari vihastuneena. "Nyt on näiden vastattava."

"Mitä voin koko kansaa vastaan?" sammalsi nimismies.

"Miksi ette kutsunut lain kättä avuksi?"

"En uskaltanut."

"Miksi?"

Hän heitti aran katseen pappiin. "Sieluni autuuden tähden", änkytti hän.

"Eihän ole mahdollista, että te, arvoisa isä, olette estänyt viranomaisia täyttämästä velvollisuuttaan."

"Herra on julistanut rangaistustuomionsa tälle syntiselle kansalle, ja voi sitä, joka asettuu hänen tahtonsa ja käskyjensä tielle", pauhasi pappi.

"Vastustus tulee siis teidän taholtanne", keskeytti ritari kummissaan. "Kuinka kauan olette ollut tässä seurakunnassa, arvoisa isä, ja mikä on nimenne?"

Kysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen häivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: "Herra ei laske tunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään nimeensä."

Ritari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen kuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt kaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika vetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.

"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla teidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että laskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan."

"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!" huudahti kunnianarvoisa isä.

"Milloin kuoli entinen pappinne?" kysyi ritari kääntyen kansaan.

"Älkää sanoko, hän voi käyttää sitä vahingoksenne!" huusi pappi.

Ja seurakunta pysyi vaiti.

"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi kuukautta, sanon minä, että hän on petturi", huudahti ritari, "sillä parisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän mukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli tämä juuri muuan heistä".

Pappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin ritariin.

"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa", huusi pappi hurjasti; "mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen syntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja…"

Mutta samassa tunsi hän, että vahvat käsivarret tarttuivat häneen; ylväys väistyi ankaran pelästyksen tieltä. Suu liikkui, mutta ei kyennyt änkyttämään sanaakaan ilmoille.

"Viekää hänet syrjemmälle", käski ritari, "mutta pitäkää häntä silmällä".

Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oksan putoamisen; kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen, joka niin ihmeellisesti tiesi kaiken.

"Kuinka hän on tullut tänne?" kysyi ritari.

"Kunnianarvoisa pappimme oli kuollut; hän sanoi, että hänen armonsa arkkipiispa oli hänet lähettänyt."

"Ja hänkö teille on sanonut, ettei tautia vastaan ole mitään apua?"

"Uskoimme niin ennenkin."

"Mutta hän on vahvistanut teitä uskossanne."

"Kansalle voi antaa anteeksi, mutta ei näille!" sanoi ritari kääntyen ruotumiehiin ja nimismieheen.

"Armoa, armoa!" rukoilivat nämä.

Mutta hän kääntyi jälleen kansaan. "Olen polttanut teidän kotinne", sanoi hän. "Mutta niissä ei voinut asua, ja nyt olette vapautuneet tartunnasta. Kirkkokin joutui liekkien uhriksi, mutta minä lähetän teille rakennusmestarin ja kustannan uuden Herran temppelin, jossa todellinen pappi ja kristilliset sanankuulijat kokoontuvat jumalanpalvelukseen."

"Ja kotamme ja pirttimme?"

"Ne saatte itse rakentaa uudestaan. Menkää voudin luo, viekää hänelle terveisiä minulta ja pyytäkää nöyrästi häneltä apua, jota hän on luvannut antaa."

"Ankara herra, hän ei anna mitään."

"Hän antaa, sanon minä!"

"Me menemme — teidän sanojenne johdosta."

"Vielä sananen. Kirkonrakentaja tulee tänne tänä kesänä; ken silloin on muokannut ja kylvänyt maansa, hän saa lehmän."

Syntyi aika riemu! Nytkös ryhdytään työhön täydellä puhdilla!

Ritarilla oli täysi työ päästessään kansasta eroon. Sen jälkeen tuli nimismiehen ja ruotumiesten vuoro; nämä eroitettiin armotta viroistaan ja oli heidät neljän asemiehen vartioimina lähetettävä voudin luo. Ritari sanoi asemiehille, että heillä oli vapaa valta sitten jatkaa matkaansa Viipuriin tai palata hänen luoksensa.

Mutta he tunsivat sellaista ihailua lähentelevää kiintymystä ritariin, että heistä olisi ollut nöyryyttävää palata ennenkuin hän tuli heidän eturinnassaan. He pyysivät sentähden tehtävänsä täytettyään palata takaisin hänen luoksensa, ja heidän toivomukseensa suostuttiin.

Ritarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti kuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei hänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle ja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli tullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän kristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa laumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran rangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä vastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun siihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.

Kun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti ympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset väistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta eivät myöskään estää häntä.

Ainoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli vastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen mielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.

"Uskotteko te sitä?" kysyi ritari kaniikilta.

"Tunnustan, etten sitä tee."

"Onko teillä perusteita?"

"Ei päteviä."

"Antakaa kuulla!"

"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu kysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä häntä voisi syyttää."

"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin huomenna."

"Meillä on täällä kostea yösija", väitti Werner lempeästi vastaan.

"Kirkko on siksi säilynyt, että luulen voivamme majoittua sinne. Kenttäpulloihin on tuskin koskettukaan, ja jos tunnen oikein uskollisen Olavini, on hän kyllä pitänyt huolta eväistämme."

Niin hän olikin, ja pikaisen aterian jälkeen lähti koko parvi kirkkoon etsiäkseen yölepoa.

Vangitun munkin vastalauseista huolimatta sidottiin hänen kätensä ja jalkansa; kun hänestä sen jälkeen katsottiin oltavan varmat, määrättiin hänen lepopaikkansa toisista kappaleen loitommalle.

Väsymys ja viini yhdessä vaivuttivat tyyneen ja syvään uneen. Päivänsäde, joka pisti ritarin silmiin, herätti hänet. "Olemme nukkuneet liian pitkään!" huusi hän ja hypähti äkkiä pystyyn.

Toiset seurasivat esimerkkiä, ja koko parvi oli pian jalkeilla.

"Vanki? Missä on vanki?" huusi Werner.

Kaikki juoksivat luo.

Poissa!

Kuinka se oli tapahtunut, sitä arvailtiin puolin jos toisinkin. Oliko joku tullut ulkoa sisälle; se ei tosin ollut mahdotonta, kun ei kerran ollut mitään salpaa.

Tai olisiko joku sisältäkäsin?

Epäluulon tunne hiipi nuorten mieliin. Olisiko heidän joukossaan joku petturi?

Ritari oli ottavinaan asian keveästi. "Vahinko ei ole suuri", sanoi hän hymyillen; "kuka sitä paitsi tietää, emmekö tavoita karkuria tiellä".

"Jollei vain…"

"Ajatelkaas, jos hän…"

Lauseita ei sanottu loppuun, mutta kun kukin meni ottamaan hevostaan, näyttäytyi, että Olavin hevonen oli poissa. Hän siitä aivan vimmastui.

"Älä ole olevinasi, kun kerran olet itse antanut sen hänelle."

Olavi ei kääntänyt päätänsäkään, hän tunsi äänen; puhuja oli Pentti Åbjörninpoika, asemiehistä ainoa, jonka kanssa hän ei koskaan voinut päästä sopuun.

"Varo itseäsi", kuiskasi hän. "Voi sattua omaan nilkkaasi."

Onneksi oli mukana varahevonen, jonka Olavi voi ottaa, mutta se liikkasi.

Ritari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta viittasi Wernerin rinnalleen.

"Mitä sanotte tästä?"

"Meidän on pidettävä tarkoin silmällä."

"Ketä?"

"Olavista menen takaukseen."

"Kiitos!" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Mikään ei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä."

"Mutta täällä on muitakin."

"Tuntisin huonosti Olavin, jollei hän pitäisi heitä silmällä."

Sama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli osoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä kaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi ruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin, mutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä, että kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.

Mutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja herättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha. Kun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon korviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se, että hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen ja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan ollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei tullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta, vaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta tykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos heität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden samana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu navakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla on vähimmän menetettävää.

Sitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua — voudilta, joka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi häntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä jotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa. Kenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko heidän perikatonsa aivan välttämätön.

Ja niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että hän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja, nauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille lääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä tavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus heidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.

Tämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa ei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin, ja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä vuorostaan nekin.

Suunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta mielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.

Syvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän asti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan vaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen alakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.

Vanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja viestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat hyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että venäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli uskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli ikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä, ikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa oli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.

Kohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle vakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä oli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta oli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan ei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän rakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää kaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut uskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen isänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut houkutella miestänsä siitä luopumaan.

Gunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo Turussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti hänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa. Mielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan velvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä valaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt hänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä, kumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin pakahtuisikin.

Ritari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena, mutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt, saattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan, Gunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.

Hyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi sentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti; tämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka pyysivät pääsyä linnaan.

Mutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle kallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta, ja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti liittyminen Hannu kuninkaaseen.

Ja Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli samoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa olivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta hän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja vastasyitä.

Viime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne hetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään keskusteluun hänen kanssansa.

Nuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin usein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori Hemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta, joka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä kuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka hälvensi kaikki epäilykset.

"Hän on tanskalaisvihaaja?" sanoi ritari.

"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan hyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen sanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa jälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa."

"Pappi ei hän ainakaan ole."

"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies, jolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on hän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei tahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi hänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka luullakseni tarvitsee häntä paremmin."

"Ja hän on?"

"Vanha arkkipiispa."

"Jaakko herra?"

"Isä Johannes kutsutaan tuontuostakin hänen luoksensa; sanotaan sen tapahtuvan silloin, kun hänen armollaan on liian kovia ahdistuksia. Kukaan muu kuin hän ei voi niitä tyynnyttää."

"Täällä Suomessa liikkuu hänestä monenlaisia huhuja."

"Isä Johannes ei näytä koskaan muulloin niin kiihtyneeltä kuin palatessaan piispan luota."

"Te näytätte tuntevan olosuhteet hyvin?"

"Minä aloin jo pikku poikana käydä isä Johanneksen asioilla, sitten pani hän minut kouluun ja luki väliin kanssani; kaikesta, mitä olen oppinut, on minun kiittäminen häntä."

Nuoren kaniikin silmissä kimmelsivät kyyneleet, ja hän jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt häntä suojelkoon ja varjelkoon!"

"Sanokaa minulle", virkkoi ritari äänetönnä mietittyään, "kuinka voimme tietää, ovatko mielipiteemme riippuvaiset salaisimmista toivomuksistamme?"

"Luulen, että voimme sen tietää edellyttämällä vastakohtaa."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Puhuimme äsken Ruotsista ja Tanskasta. Jollen puolla unionia vakaumuksesta, ei minun pitäisi tehdä sitä luvattujen etujenkaan tähden."

"Niin kyllä, mutta se ei vastaa kysymykseen."

"Niin tapahtuu, jos otaksun, että mainitut edut lankeaisivat minulle siinä tapauksessa, että kaikin voimin toimin unionia vastaan."

Ritari ei vastannut, mutta hän silmäili mietteissään eteensä.

Retki Hämeenmaan läpi oli likipitäen suoritettu, ja Erik herra aikoi juuri suunnata matkansa Raaseporia kohden, kun hänen neljä asemiestään saavuttivat hänet, mukanaan useita ruotsalaisia miehiä, jotka toivat kirjeitä ja terveisiä. Oli saapunut muutamia ruotsalaisia laivoja, ne olivat ankkuroidut Raaseporin saaristoon, ja valtionhoitaja Svante Niilonpoika kutsui herra Erik Turenpoikaa saapumaan sinne.

"Onko Svante herra mukana laivassa?"

"Ei, mutta häntä odotetaan ensiksi tulevalla laivalla?"

"Sanokaa, että minua estävät tärkeät tehtävät, mutta saavun niin pian kuin se on mahdollista."

Lähettiläät saivat palata vieden tämän vastauksen. Erik herra epäröi, hän ei voinut vielä tehdä päätöstään. Pieni retkikunta sai levähtää Hämeenlinnassa muutamia päiviä, jollaikaa ritari neuvotteli asioista äskennimitetyn voudin kanssa; väliajoilla sulkeutui hän huoneeseensa eikä ottanut ketään puheilleen muissa kuin tärkeissä maan asioissa.

Mutta joka päivä toimitettiin messuja hänen huoneessaan ja vakoileva uteliaisuus kertoi, että hän usein oli vajonneena rukouksiin.

Kolmantena päivänä, kun retkikunnan oli jälleen lähdettävä liikkeelle, lähestyi Olavi ritaria ja sanoi puoliääneen: "Pentti Åbjörninpoika ei ole mukanamme."

"Eikö häntä ole kutsuttu mukaan?"

"Hän lähti eilisaamuna kaupungista."

"Ilmoittamatta syytä?"

"Salaa."

"Ilmoittakaa minulle, kun hän palaa."

Matkaa ei suunnattu Raaseporiin, vaan Karjalaan. Ritari oli ollut poissa lähemmäs kolme kuukautta, ja meriliikkeen avautuessa oli hänen aivan välttämättä oltava kotona.

Sitä paitsi hän tiesi, etteivät Karjalassa suinkaan olleet asiat paremmin kuin muissa osissa maata. Suomalainen itsepäisyys esiintyi sitä taipumattomampana, mitä useampia lyöttäytyi yhteen, ja täällä oli asutus taajin.

Suotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi hillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää yhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut hirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja vielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.

Ritarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja siementä.

Mutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään, kieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.

Saapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään ei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat jyviä täytenään.

Rahvas kutsuttiin kokoon.

He tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan, vanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan ainoastaan nälinkuoliaita.

Se oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin. Kuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?

Silloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen silmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti: "Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!"

Ja hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta siitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se oli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt ja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi. Silloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa maan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille uutta terveyttä ja uusia voimia.

"Ei, ei!" jupistiin ympärillä.

"Katsokaas", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, "kuka voi käsittää, miten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää monta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä epäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan linnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää sentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon teille, että Herra on antava teille voimia siihen."

He katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan.

"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin voitte!" huusi Kurt.

Ritari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa, jotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä mukaan.

Ritari vastasi heille, että pieni osa oli jauhatettava ja jaettava heille.

Mutta he vaativat itsepäisesti kaikkia.

"Osaatteko kaivaa?" kysäisi muuan poikanen Kurtin huudon johdosta.

"Lapiot tänne, sittenpähän näet!"

"Antakaa meille lapiot!" huusivat kaikki asemiehet.

Ritari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. "Se teistä", sanoi hän, "nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa suurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista äyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä puoliäyrityisen."

Nyt huomattiin liikettä väkijoukossa. "Mutta", jatkoi ritari, "ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen äyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän, kaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä. Koettakoon ken haluaa."

Nyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät hommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä valvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria ja elähyttämään hitaita.

Kuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he muistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään; ainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat kymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja jokainen toivoi olevansa se onnellinen.

Kansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin saatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.

Oli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä yhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin terästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari kulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa katsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat ainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.

Vihdoin oli ensimäinen tunti lopussa. Annettiin sovittu merkki.

"Me kaivamme neljä tuntia!" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja työtä jatkettiin.

Hiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja ilahuttava näky.

Silloin kuului kirkaisu, läpitunkeva, vihlaiseva.

Ei ollut ainoatakaan, joka ei nojannut lapioonsa ja kuunnellut kauhuissaan.

"Valmyra!" mutisivat he.

Ritari ja asemiehet kääntyivät katsomaan metsänreunaan, mistä kirkaisu kuului.

Se uudistui vielä kerran, mutta silloin olivat jo lapiot liikkeessä; oli ikäänkuin tahdottaisiin ottaa takaisin aika, joka oli hukattu.

Pitkä, roteva nainen tuli nopeasti näkyviin. Hänellä oli karkeakankainen musta puku, joka valui syville laskoksille hänen ympärilleen; päässään oli hänellä myssy, jaloissaan tuohivirsut, lonkallaan samoin tuohikontti.

"Olkaa kirotut te, jotka ette noudattaneet neuvoani!" huusi hän kohottaen käsivartensa. "Enkö ole sanonut teille, että työ on synti, synti, jonka tähden saatte kärsiä kaikki helvetin tuskat!"

"Kymmenen äyrityistä, kymmenen äyrityistä!" jupisi kansa, mutta kukaan ei uskaltanut katsoa tietäjättäreen.

"Kuka olet?" kysyi ritari mennen nopeasti häntä vastaan.

"Valmyra!" vastasi hän ylpeästi.

"Miksi tahdot estää kansaa työstä?"

"Sentähden, että työaika on lopussa."

"Ei niin kauan kuin he tarvitsevat leipää."

"Tarvitsevatko kuolleet syödäkseen?"

"Sinäkö siis olet heille uskotellut, että heidän on pian kuoltava? Mutta sanon sinulle, että jos vielä kerrankaan uudistat tämän uhkauksen, ei täällä ole ainoatakaan, joka ei eläisi sinua kauemmin."

"Olette tosin mahtava, herra Erik Thurenpoika, mutta sanon teille, ettei Valmyran henki ole teidän käsissänne."

"Paljoa suuremmassa määrin kuin näiden henki on sinun käsissäsi."

"Ja ettekö usko, että vaikka valta tällä hetkellä onkin teidän, on se huomenna taasen minun?"

"Minä voin estää sen."

"Kytkekää Valmyra kahleihin, sitokaa hänet vahvoin köysin, ne katkeavat kuin hämähäkin kinot tuulen ensi henkäyksessä! Et sinä eikä kukaan vaimosta syntynyt voi hänelle mitään!" Ja hän katsoi ylöspäin ikäänkuin odottaisi merkkiä taivaasta.

Lähinnä seisovat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kansassa havaittiin lisääntyvää levottomuutta; jopa muutamat heittivät lapionsakin käsistään.

"En tahdo sinulle mitään pahaa", sanoi ritari. "Mutta en myöskään salli, että asetut tielleni toimissani."

"Olette sokea ja sokeain taluttaja!" huudahti nainen. "Ihmiset päättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät käsitä salattuja tarkoituksia."

"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta verenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?" kysyi Olavi.

Eukon poskilla häivähti puna. "Kyllä, tiedän sen!" vastasi hän. "Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä työtänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden tapahtukoon hänen tahtonsa!"

"Ja linnanvartian on käsketty pitää huolta Sakon kasvatuksesta."

"Tiedän senkin!" huudahti eukko. "Ja sentähden on Sakko kerran uhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa… katsokaa… kaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat pistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä, sanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä."

Taasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu pysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.

"Mitä tarkoitatte käärmeensikiöillänne?" kysyi Olavi.

"Ne piiloutuvat joko pöllönnaaman taa tai pitkään papinkaapuun."

"Isä Tobias?"

Eukko naurahti hiljaa.

"David maisteri kenties?"

"Leijona on eläinten kuningas!"

"Siksi ei se pelkääkään."

"Viisautta ei hänelle ole suotu!"

"Ketä väkevän tarvitsee pelätä?"

"Tiikeriä!"

"Minä kyllä pidän silmäni auki!"

"Hän sitoo ne!"

"Eikö sitten ole mitään apua?" kysyi Olavi, joka tietämättään joutui taikauskoisen pelon valtoihin.

"Jumala sen tietää!"

Ritari oli tullut takaisin. "Valmyra!" sanoi hän. "Tule pappilaan illalla, haluan sinua puhutella."

"Minä tulen", vastasi hän ja meni takaisin metsään.

Mutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin panivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.

Ainoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes viisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle, vaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.

Ritari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä tarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi kilvoitella hänen kanssaan voitosta.

Vihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa, sammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi liikkumatonna ja näköjään tunnotonna.

Werner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot määrättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän keskensä.

Mutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen pieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja katselivat häntä. "Lapsenlapseni… viekää heidät täältä!" Vielä rukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.

Mutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse kumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto, jonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon runsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.

Vielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta välttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän oma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti heitä työhön.

"Mutta Valmyra on sanonut…" jupisivat he.

"Ja Valmyra on puhunut totta", keskeytti ritari vilkkaasti. "Ken ei enää usko Jumalan ja pyhän neitsyen voimaan ja apuun, hän kulkee varmaa perikatoa ja kuolemaa kohden; ken taistelee viimeiseen saakka, hän voittaa kaatuessaankin. Katsokaa tätä naista, hän ei uhrannut viimeisiä voimiaan itsensä, vaan jälkeläistensä tähden, ja totisesti ei hän ole tehnyt sitä turhaan; menkää ja tehkää tekin samoin, ettekä te ole jäävä palkatta. Olen varma siitä, että Valmyra on ensimäinen ennustamaan menestystä toimillenne!"

Mutta myöhempään illalla, kun Valmyra saapui pappilaan, kysyi ritari häneltä:

"Miksi ennustat maan perikatoa?"

"Luen sen tähdistä."

"Luet väärin!"

Eukko katsoi tutkivasti häneen. "Voiko sitten jalopeura sysätä skorpionin radaltaan?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Se voi Herran avulla!"

"Vaikkapa rapu ja vesimieskin asettuisivat sen tielle, ja neitsyt, neitsyt!"

"Eikö neitsytkään ole sille suosiollinen?" kysyi ritari levottomin aavistuksin.

"Ne ovat liian kaukana toisistaan! Vesimies pimittää jalopeuran, rapu katkaisee neitsyen tien, skorpioni sylkee myrkkyään, ja siitä syntyy kulkutauteja ja kuolemaa!"

"Mutta taivaan merkit muuttuvat!"

"Kun tulee uusi taivas ja uusi maa?"

"Ei, nykyiselläkin taivaalla. Nyt tahdon minäkin ennustaa tulevia asioita. Sateen jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; tämän tautien ja hädän ajan jälkeen on Suomen kansalle koittava uusi rauhan ja hyvinvoinnin aika."

"Kumpiko vaakakuppi on raskaampi? Kuka on ystävä, kuka vihollinen? Siitä on kysymys!"

"Niin, siitä on kysymys!" toisti ritari raskaasti huoaten.

"Vesimies on kietoutunut sumuun, se ei näytä mitä kantaa kilvessään, mutta kun päivä paistaa sumuun, välkkyy se sateenkaaren väreissä ja heittää kajastuksensa laajalle ympärilleen…"

"Kenties tännekin?"

"Joutsimiehen nuolet eivät kanna niin kauas, että voisivat sumun hälventää, mutta jollei jalopeura ole varuillaan, voivat ne sattua sen sydämeen."

"Jalopeura on siis lähellä kaatumistaan?"

"On lähellä menettää, mitä pitää rakkaimpanaan."

"Kuinka hän voi pelastaa sen?"

Valmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan takkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä kohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä ritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset ritarin kysymyksiin.

"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!" vastasi hän. "Rapu pani alttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka hän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän vihdoin…"

"Pettämään isänmaansa?"

"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!" keskeytti eukko kiihkeästi. "Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä, että se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa skorpionin myrkkyä surmatakseen herransa."

Erik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut epätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis turvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?

"Mihin hän tarvitsi povariakan apua?" kysyi ritari levottoman tutkivasti.

"Ken on epävarma, hän kysyy neuvoa moneltakin, mutta harvoin oikealta."

"Sanoithan, että hän tahtoi surmata herransa."

"Ainoastaan hänen uskonsa ja omantuntonsa!"

"Se on likipitäen samaa."

"Siksi on hän tuskissaan ja hädissään!"

"Oletko tullut sanomaan tätä minulle?"

"Olette ollut hyvä pikku Sakkoa kohtaan, eikä Valmyra ole kiittämätön."

"Osoita siis minulle se kehoittamalla kansaa työhön. Sanon sinulle, että on tuleva uusi, parempi aika. Älä ota lahjoja, Valmyra; jos tarvitset ruokaa ja leipää, niin tule Viipuriin!"

Eukko nousi rahiltaan ja oli melkein yhtä pitkä kuin ritarikin. "Olette totisesti jalopeura", sanoi hän. "Ja väkevä levittää voimaa ympärilleen, mutta katsokaa eteenne, vaara on ansan tavoin jalkojenne edessä." Erik Turenpoika oli aikansa lapsi, sentähden kysyi hän: "Voitko antaa minulle varoitusmerkin?"

"Silloin kun täyttyy rakkain toiveenne!"

"Jätän kohtaloni Herran haltuun!" huudahti ritari. "Ja nyt eroavat tiemme!"

* * * * *

Matkaa jatkettiin läpi Uudenmaan; kaikkialle oli maine ehtinyt edeltä ja kertonut, kuinka kansa taipui ritarin tahdon mukaan, kuinka hänen sanansa ja käskynsä riittivät palauttamaan heille menettämänsä työtarmon ja kuinka korkeammat voimat olivat hänen apunaan. Pelko ja kunnioitus, jota hän herätti, sai kansan tottelemaan, ja kuta pitemmälle hän matkusti maata, sitä taipuisammin olivat voudit ja rahvas mukautuneet hänen käskyihinsä.

Oltiin jo toukokuussa; ritari tuli yhä lähemmäksi Viipuria, josta tiedot olivat viime aikoina olleet sangen niukat.

Riennämme sinne hänen edellään, kiireimmiten ottaaksemme selkoa sikäläisistä olosuhteista.

2.

KAVALLUS.

Mihin isä Tobias ei pystynyt, se onnistui David maisterille; hän herätti Gunillan mielessä sen uhman tunteen, joka uinailee jokaisessa naissielussa. Loukattu turhamaisuuskin voi antaa sille sytykettä joksikin aikaa, mutta kun uskonkiihko tulee polttoaineeksi, leimahtaa liekki kuluttavaksi tuleksi.

Hiljainen, viaton Gunilla, joka tähän asti oli elänyt ainoastaan herralleen ja lapsilleen, hän kantoi nyt salaisia tuumia vastustaa kaikkia Erik herran hankkeita, mikäli ne olivat ristiriidassa Tanskan etujen kanssa. Tien tähän viitoitti hänelle David maisteri. Hän kävi salaa Viipurissa monta kertaa ritarin ollessa poissa, mutta Elsa piti huolen, ettei linnanvartia saanut siitä tietoa eikä siis ritarikaan.

Kirje, jonka Gunilla rouva oli kirjoittanut herralleen, oli tosin maksanut hänelle monet katkerat kyyneleet, mutta se oli ilmaus hänen sisimmistä ajatuksistaan ja hän oli vakuutettu siitä, että mitä pontevammin hän esiintyi, sitä uskottavampaa oli, että ritari antaisi myöten.

Millainen oli nyt se suunnitelma, jonka David maisteri oli laatinut hänelle?

Ei enempää eikä vähempää kuin että koko Viipurin linna oli nostettava kapinaan!

Tämä olisi tapahtuva levittämällä huhuja Hannu kuninkaan rakkaudesta kansaan, hänen hyvistä tarkoituksistaan ja hänen surustaan suomalaisten alamaistensa luopumisen johdosta.

Mutta ei siinä kyllin; jaettiin salavihkaa olutta ja viiniä ikäänkuin hänen lähettämänään.

Seurauksena tästä havaittiin yhä enemmän myötätuntoa tanskalaisia kohtaan. Miehistö oli tähän asti yhtä vähän kuin alempi päällystökin ottanut selkoa, mihin puolueeseen he oikeastaan kuuluivat. Herra Erik Turenpoika palkkasi heidät, ja he olivat velkapäät taistelemaan ketä vastaan hän tahtoi; mutta nyt tarjoiltiin ylimääräisiä makupaloja, nyt tehtiin loistavia lupauksia; sentähden sai jokainen äkkipäätä oman ajatussuunnan ja useimmat olivat tätä nykyä tanskanmielisiä.

Ei voinut viipyä kauan, ennenkuin ukko Karhuinen sai siitä vihiä.

Hän ajatteli kirjoittaa ja ilmoittaa siitä herralleen, mutta Elsa sanoi, että se voisi antaa aihetta ankariin muistutuksiin häntä itseään kohtaan, sillä hänen asiansahan oli valvoa sellaisia asioita, ja niin ei asiasta tullut mainituksi.

Idästä ja lännestä saapui kertomuksia ritarin retkestä. Etäisyys antoi niille ihmeellisyyden vivahduksen; hän näytti Herran profeetalta, joka kykeni tyrmistyneet herättämään eloon.

Siitäkös riemuittiin ja ylpeiltiin ja monet maljat tyhjennettiin jalon ritarin, herra Erik Turenpojan, Hannu kuninkaan uskollisen alamaisen kunniaksi.

"Kuka puhuu moista?" kysyi ukko Karhuinen.

"Kuka puhuu muuta?" tokaisi kysytty.

Gunilla rouva oli ilosta suunniltaan; hänen urhonsa oli tehnyt nämä suurtyöt, hän oli valloittanut Suomen ja tuli jättämään sen sitten laillisen herransa haltuun. Sillä kuinka voisi ritari vastustaa omaa sydäntään ja hänen rukouksiaan ja kansaa, joka hänen saapuessaan yhdistäisi hänen nimensä kuninkaan nimeen?

Gunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota vastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa taistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää arvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä neitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan rakastettua miestä.

Sitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä valtionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan, hän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi heitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat ritarin.

Laiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin ja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät Erik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä tulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja kavalluksesta.

Tiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni kiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.

Mutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä. Katarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään, vaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik Turenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen sanoi hän Gunilla rouvallekin.

Mutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan velvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.

"Silloin sanon teille", huudahti neitsyt, "että niin totta kuin olenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä kadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut silmissäni."

"Entä minä sitten?" kysyi Gunilla rouva.

"Kun kuva katoaa, mitäs silloin sen varjostakaan?"

"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään."

"Sitä pahempi teille molemmille, jos hän on tullut siksi, mitä te olitte…! Mutta en usko sitä; se olisi alentavaa niin uljaalle ritarille."

"Ettekö luule minun tietävän, että olette rakastanut jaloa herraani!" huudahti Gunilla harmista kuohuen. "Riippuu hänestä itsestään, teenkö niin vähin vastakin", vastasi Katarina hymyillen ja poistui rouvantuvasta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

"Ja tämän uskaltaa hän minulle sanoa vasten kasvoja! Petätkö sinäkin minua, Anna?"

Anna Sparre heittäytyi hänen syliinsä ja vakuutti, ettei hän ymmärtänyt Katarinaa; mitä häneen itseensä tuli, rakasti hän Gunillaa niin suuresti, että tahtoi hänen tähtensä mielellään muuttua tanskanmieliseksikin.

"Luulen melkein, että se olisi hyvin mieleen Sten herralle", lisäsi hän punastuen.

"Sten herra ja minä olemme aina vetäneet yhtä köyttä," sanoi Gunilla rouva, "ja minua ilahuttaa suuresti, jos teistä tulee pari".

Tästä keskustellessaan unhoittivat he pian Katarinan, ja tämä meni yliskamariinsa ja viittasi salavihkaa Elsaa seuraamaan itseään.

"Oletko herrallesi uskollinen?" kysyi hän.

Elsa punastui. "Minä tottelen kaikkia!" vastasi hän.

"Yhtä mielelläsi?"

"Hm, en juuri niin!"

Katarina avasi erään laatikon ja otti sieltä helminauhan. "Tahdotko tämän?" kysyi hän.

"Kyllä, mielelläni!" Tytön silmät loistivat mieliteosta.

"Olethan herrallesi uskollinen?"

"Kuinkas muuten niin jalolle ritarille!"

"Ja Gunilla rouvalle?"

"Hän on kaunis ja hyvä."

"Ja isällesi?"

"Hänhän on isä!"

"Entä isä Tobiaalle?"

Elsa hymyili pilkallisesti. "No, jotakuinkin!"

"Oletapas nyt, Elsa, etteivät nämä tahdo samaa; ketä tottelisit silloin?"

"Hm, enpä juuri tiedä!"

"Tahdothan palvella minuakin?"

"Kyllä, mielelläni!"

"Mutta äsken kuulit, että Gunilla rouva puolustaa tanskalaisia ja minä ruotsalaisia. Kumpiako näistä tahdot mieluummin palvella?"

"Molempia, jos voin."

"Niinkö! Etkö ole ruotsalainen synnyltäsi?"

"Äitini oli mustalaisheimoa."

"Mutta isäsi on ruotsalainen?"

"Niin sanoo olevansa."

Katarina istui kotvan mietteissään. "Rakastatko ketään?" kysäisi hän äkkiä.

Tyttö karahti tulipunaiseksi.

"Enkös jo arvannutkin, että onhan niin kauniilla tytöllä mielitiettynsä."

Tyttö katsoi häneen säteilevin silmin.

"Onko hän ruotsalainen vai tanskalainen?"

"Ruotsalainen!"

"Muuan ritarin asemiehistä?"

"Niin!"

"Nuori ja urhokas?"

"Paras kaikista!"

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Kurt!"

"Ja hän on luvannut olla sinulle uskollinen?"

"Niin on!"

"Ja sinä rakastat häntä?"

"Enemmän kuin elämääni!"

"Silloin täytyy sinun täyttää hänen toivomuksensa, mikäli suinkin voit?"

"Niin teenkin!"

"Vaikkei hän sitä sinulta pyytäisikään."

"Kuinka voin tietää ne muuten?"

"Sinun on arvattava hänen ajatuksensa."

"Sitä en voi tehdä", vastasi Elsa pudistaen päätänsä.

"Tahdotko, että opetan sinua?"

"Oi, tahdon, tahdon!"

"Onhan Kurt uskollinen herralleen?"

"Hän antaisi henkensä hänen puolestaan."

"Luuletko, että hän hyväksyisi sen, jos tietäisi sinun toimivan herransa tahtoa vastaan?"

"Hän ei saa sitä tietoonsa!"

"Voinhan minä sanoa sen hänelle!"

"Teillä ei ole mitään todisteita!"

"Olen nähnyt sinun ottavan vierailta miehiltä kirjeitä, jotka olet sitten antanut isä Tobiaalle."

Elsa nauroi. "Hän on itsekin seisonut tuiskussa ja sateessa ja odottanut niiden saapumista."

"Yön pimeydessä olet tuonut monia salaviestejä David maisterilta…"

"Tiedättekö sen?" keskeytti Elsa kalveten. "Olen pitänyt sinua tarkoin silmällä koko ajan, minkä ritari on ollut poissa."

"Älkää tehkö minua onnettomaksi!" rukoili tyttö hädissään.

"Ketä pelkäät?"

Elsa nyyhkytti ääneensä.

"Isääkö?"

"En, en!"

"Ritaria?"

"En häntäkään."

"Sitten tiedän! Kurtia."

"Että hänen sydämensä kylmenee minua kohtaan."

"On vaara tarjolla, että niin käy, jos hän saa tiedon siitä, mitä minä tiedän."

"Olen ainoastaan totellut linnanrouvan tahtoa."

"Miksi luulet, ettei hän ole antanut luottamustaan muille kuin sinulle?"

"Sitä en tiedä."

"Sano sitten minulle, mitä luulet ritarin sanovan, kun hän kerran palaa tänne?"

"Olenhan jo sanonut, että välitän vähät muista kuin Kurtista!" huudahti Elsa kiihkeästi.

"Jos nyt neuvoisin sinulle keinon korjata entiset, palvella herraasi ja osoittaa Kurtille, että ansaitset hänen rakkautensa?"

"Käyttäisin sitä mielelläni!"

"Meidän täytyy toimittaa salainen viesti ritarille."

"Se käy vaikeaksi."

"Mietihän tarkoin!"

"Täällä on tarkka vartio!"

"Eikö se ole juuri sinun tehtävänäsi?"

"Ei, ei nyt enää…"

"Kenen sitten?"

"David maisterin!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Sitä en saa sanoa."

"Valmistetaan ylläkköä?"

"Niin!"

"Ritaria vastaan?"

Elsa vilkui vain pelästyneenä ympärilleen.

"Salaisuus on uskottu sinulle?"

"Olen keksinyt sen!"

"Millä tavoin?"

"Minua tarvittiin! Minähän olen kirjoittanut isäni kirjeet, ja nyt sitten…"

"Eivätkö oikeat kirjeet ole tulleet lähetetyiksi?"

"Ritari ei tiedä mitään!"

"Ja tällaista tapahtuu Gunilla rouvan tieten?"

"Sentähden itkee hän heti yksin jäätyään!"

"Sinun täytyy löytää lähettiläs, Elsa!"

"Nyt tiedän!"

"Kuka?"

"Sakko!"

"Uskotko, että hän voisi…?"

"Sakko voi mitä tahtoo. Kukaan ei häntä kaipaa. Kirjoittakaa kirjeenne, neitsyt; aamulla anivarahin lähetän Sakon ritarin luo, ja voitte olla varma, että hän tuo teille vastauksen."

"Kirjoita sinä samalla Kurtille."

"Sen teen."

"Ja tuosta saat helminauhan."

"Ei", vastasi Elsa epäröiden. "Pelkään, että se ilmaisisi minut."

"Sitten talletan sen sinulle."

Elsa meni, mutta kääntyi ovessa. "Nyt kai en voi enää palvella Gunilla rouvaa?" kysyi hän.

"Et, jos rakastat Kurtia enemmän kuin häntä."

"Sadoin kerroin!"

"Silloin täytyy sinulla kaikessa olla ainoastaan rakkautesi silmiesi edessä."

"Sitten on minun keksittävä joku keino", sanoi Elsa. "Nyt pian Sakon luo!" Ja keveänä ja notkeana kuin gaselli kiiti hän pois.

Kiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina vaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää ritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos jokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala linnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut tanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan lippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu pitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut ritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan toisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli hän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa lähettämällä Sakon ritarin luo. "Hän ei ymmärrä eroitusta oikean ja väärän välillä", kirjoitti Katarina, "Rakkaus erääseen teidän asemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä, että hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna armon käydä oikeuden edellä."

Hellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla oli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset ystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi salaa ritaria vastaan.

Elsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli hän sangen kiihtynyt.

"Tämä voi tehdä minut onnettomaksi", sanoi hän.

"Kadutko sinä jo?"

"Mitä te silloin tekisitte?"

"Lähtisin itse matkalle!"

"Uskaltaisitteko lähteä?"

"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan saa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta", vastasi rohkea neitsyt.

"Olkaa huoletta, Sakko kyllä menee!"

"Mutta voinko myös luottaa sinuun?"

Elsa mietti hieman. "Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään aamulla ennen päivän nousua?"

Katarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos salaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä metsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.

Sakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna; poikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen oli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää huhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen luoksensa.

Hänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka kodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa, että hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin kuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.

Elsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen hän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas jälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli hän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen edessään ja — helei vaan — nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!

Katarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä. Edellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä perille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi epämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.

Hiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat kummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat hämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän yläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.

Katarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. "Antakaa anteeksi, jalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan."

Mutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös luoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi mielellään ilmoittaa ne hänelle.

Elsa näytti aralta ja pelästyneeltä, mutta hän ei rohennut olla seuraamatta, erittäinkin kun isän valpas katse seurasi kaikkia hänen liikkeitään. Isä sulki oven ja otti avaimen.

Ennenkuin Katarina ehti sitä estää, heittäytyi vanha mies hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Pelastakaa minut ja meidät kaikki: te olette ainoa, joka voi sen tehdä!"

"Nouskaa, Karhuinen, ja sanokaa, mikä on hätänä!"

"On kysymys jalon herrani kunniasta ja arvosta, kenties hänen hengestään!" vastasi ukko ja nousi vaivoin. "Tänä yönä olen saanut kaiken ilmi, aivan kuin ihmeen kautta."

"Keneltä?"

"Miehiltä, jotka eivät varmaan tarkoittaneet sitä minun korvilleni. Olen jo kauan nähnyt, ettei kaikki täällä ollut oikealla tolalla, että vieras vaikutus sai jalansijaa, että miehistön keskuudessa ilmeni levottomuutta ja että se lähti päällystön taholta. Olen itse löytänyt muutamia tuohenpalasia, joissa on ollut Hannu kuninkaan kuva ja alla kirjoitus: Ruotsin kuningas!… Minä epäilin, että onnettomalla lapsellani oli osaa siihen; kerran olin niin heikko, että annoin anteeksi, tämä oli rangaistukseni…"

"Isä!"

Ukko työnsi tyttärensä luotaan. "Kuulkaa minua, jalo neitsyt! Eilisiltana en voinut mennä levolle; hiivin ympäri levottomuuden ja pelon valloissa; tulin kolmannen kerran Elsan huoneen ovelle. Silloin kuulin sieltä sisältä kuiskailevia ääniä, Gunilla rouvan ja Elsan äänet! Tyttäreni sai käskyn noutaa David maisterin ja pysyttäytyä itse lähistöllä siltä varalta, että häntä tarvittaisiin.

"Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tuli. Silloin kuulin sanottavan, että herraani odotetaan takaisin viikon päästä, että Gunilla rouvan on otettava hänet vastaan hellyydellä ja rakkaudella; mutta jollei hän silloin taivu Gunilla rouvan toivomuksiin, on tämän muinaisajan Delilan tavoin johdatettava moabilaiset herransa kimppuun, ja jollei mikään muu auta, vietävä hänet vankina Tanskaan asetettavaksi oikeuden eteen."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Katarina kalveten kauhusta.

"Minä olisin sanonut samoin, jollen olisi kuullut sitä omin korvin. Ehdotuksen teki David maisteri. On kyllä totta, että Gunilla rouva itkien ja huokaillen kieltäytyi siihen suostumasta, mutta kavala kiusaaja vakuutti, että vaikka ritari vastoin kaikkia odotuksia vastustaisikin hänen rukouksiaan, tahtoi Hannu kuningas ummistaa silmänsä sille mitä oli tapahtunut ja mielellään antaa anteeksi ja suoda hänen herralleen suosionsa. Mutta hän, Gunilla rouva, olisi pelastanut herransa tulemasta valapatoksi ja siten ansainnut hänen ikuisen kiitollisuutensa ja rakkautensa."

"Onko linnan miehistö jo tanskalaisten vallassa?" kysyi Katarina nopeasti.

"Kaksisataa miestä marssii tänne päivää ennen ritarin saapumista; luultavasti on joukko haalittu kokoon maan väestöstä."

"Hirveää!"

"Sitten olen saanut myös sen surusanoman, että kaikki, mitä olen tahtonut ilmoittaa herralleni, ei Jumala paratkoon ole tullut hänen tietoonsa. Minä vioitin käteni syksyllä sinä päivänä, jolloin ryömin vangin jälestä, ja siitä pitäen on minun täytynyt kirjoituttaa kirjeeni Elsalla… Nyt tiedän, kuinka hän on käyttänyt sokeaa luottamustani." Vanhuksen liikutus oli liian voimakas, suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Elsa seisoi kalpein kasvoin ja allapäin, mutta hän ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.

Silloin kertoi Katarina Sakon lähdöstä ja kuinka se oli yksin Elsan ansio.

"Siinä oli kyllä vilppiä siinäkin!" virkkoi linnanvartia katkerasti.

Katarina katsoi kysyvästi Elsaan.

"Ei, ei!" vastasi tämä innokkaasti.

"Kuka missään tapauksessa tietää, tuleeko se perille? Lapsi vain! Ja niin tärkeä viesti!"

"Lähettäkää vielä toinen!" sanoi Katarina.

"Se herättäisi epäluuloja, hänet pidätettäisiin."

"Lähtekää sitten itse!"

"Jospa voisin?"

"Tekeytykää sairaaksi, isä!" huudahti Elsa.

"Niin, se olisi hyvä keino!"

"Voimmeko luottaa siihen, kun sen antaa hän?" epäröi ukko.

"Elsa on ainoastaan totellut rouvansa tahtoa; se on hänen puolustuksensa!" huomautti Katarina.

"Hänen olisi pitänyt luottaa minuun."

"Hän on tehnyt väärin, kun ei ole tehnyt niin, mutta nyt hän sovittaa sen edistämällä teidän matkaanne."

"Voin satuloida itse hyvän ratsun ja viedä sen salaa metsään, kun isä vain tahtoo määrätä ajan."

Ukko mietti tuokion. "Minulla on paljon hommattavaa", sanoi hän. "En lainkaan tiedä, onko tämä ehkä viimeinen matkani. Lähden vasta iltahämärissä. Yön aikana pääsen muutamia tunteja edelle, ennenkuin takaa-ajajani lähtevät jälkeen."

"Isä, antakaa minun lähteä teidän sijastanne!" pyysi Elsa.

"Sinun?"

"Jos tulee ilmi, että olette poissa, ymmärretään hyvin, että olette tahtonut varoittaa ritaria. Jos sitten epäluulot kohdistuvat minuun, en saa tietää mitään enkä voi silloin tehdä mitään David maisterin uusia juonia vastaan."

"Elsa on oikeassa", puuskahti Katarina.

"Mutta hän yksin…"

"Minä kyllä voin hankkia seuraa."

"Kenen niin?"

"Isä Tobiaan!"

"Hänet!" huusivat molemmat.

"Hän tuntee asian paremmin kuin te ja minä."

"Ja hänkö tunnustaisi sen?"

"Ritari kai voi pakoittaa hänet siihen."

"Hän ei antaudu ritarin valtaan."

"Kyllä, jos minä tahdon."

"Tyttö punoo vain uusia juonia!" puuskahti linnanvartia. "Minä en luota häneen."

"Tarkoitatko, että hän vapaasta tahdostaan seuraisi ritarin luo?" kysyi Katarina.

"Hän rakastaa minua!" vastasi Elsa halveksivasti.

"Kunnianarvoisa isä?" kysyi linnanvartia.

"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä hänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen uskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen silmiensä näkyviin, — koska minä vastasin hänen intohimoonsa."

"Mitä, teitkö sinä niin?"

"Annoin hänen uskoa niin", huudahti Elsa kärsimättömästi, "lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että minä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän vähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän molempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani ja pyysi ainoastaan pidellä kättäni… Hän tulee mukanani mihin tahansa… kuten koira… tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani."

"Mutta etkö pelkää?"

Elsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. "Häntä tai minua varten!" sanoi hän.

"Katala munkki!" jupisi linnanvartia. "Jalo neitsyt, luulen, että tyttö on oikeassa."

"Ja uskallatteko päästää hänet menemään?"

"Jos hän onnistuu, on hän sovittanut syntinsä."

"Minä onnistun, tunnen sen!" huudahti Elsa salamoivin silmin ja leimuavin poskin. "Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt olen sen saanut."

"Milloin lähdette?"

"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän paikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä… David maisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille saakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai jos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta nyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!" Hän lankesi vanhuksen jalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin kaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.

Elsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä mytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua nähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä neliä pitkin maantietä.

Katarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä kaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi; ehtimiseen hän toisti: "Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä paikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut."

Viiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin. Kirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat sekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla rouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat katseet kuontuneet näkemään.

Aavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta? Jännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi siihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta, vieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat laajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi epätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli kiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden, joka täytti hänen sielunsa.

Hämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa luettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa kautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin tavallisesti.

Mutta kirkosta palattaessa kuului monenlaisia arveluja asiasta.

"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai joka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.

"Mitä uneksit?" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin voi salata. "Ettekö kuullut…"

"David maisteri on syntyjään tanskalainen ja luuli kai olevansa tanskalaisessa kirkossa; sitä paitsi sanotaan sanassa, että meidän on rukoiltava Jumalaa vihamiestemmekin puolesta."

"Mitähän ritari sanoo moisesta?" mutisi muuan nuori luutnantti vierustoverilleen.

"Hän ei tahdo olla näkyvissä, sentähden on Gunilla rouvan ratkaistava asia hänen ollessaan poissa."

"Niin hän on tehnytkin!"

"Sanotaan, että uskollisuudenvalakin on vannottava ennen ritarin palaamista."

"Rouvalle kenties?"

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Kauniimpaa naista ei ole Ruotsissa."

"Sanotaan, että ritari on ennen kosiskellut Katarina Niilontytärtä."

"Miksei tyttö mennyt hänelle?"

"Hän oli jo luvannut uskollisuutta ritarin veljelle, Pietari herralle."

"Ja hän ei ole vielä vienyt neitsyttä kotiaan?"

"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä kuoleman jälkeen."

"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen meidät ryssille", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle joukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.

"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?" kysyi joku toinen. "Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja ystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä muutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden pysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina."

"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä", kertoi muuan torppari, joka kulki puujalalla. "Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen, että leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan pelkästä kivestä, jota nimitettiin… niin, mikäs sen nimi nyt olikaan?"

"Ivangorod", mainitsi joku toinen.

"Ivanog… sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja hampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet edes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme nujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin."

"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?" kysyi muuan nuori tyttö, jota säälittivät yksin ryssätkin.

"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa ja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta sentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut."

"Sanotaan, että ruotsalaiset veivät mukanaan kotiin rautaovet ja portinsalvatkin."

"Niin tekivät, totta kai minä sen tiedän, kun menetin yhden sellaisen alla jalkanikin."

"Saitteko suuhunne mitään?"

"Kolmena päivänä meillä oli olutta ja ruokaa niin paljon kuin jaksoimme vetää nahkaamme. Ja sentähden sanon: Eläköön herra Svante Niilonpoika! Minulla on jälellä vielä kaksi käsivartta ja yksi sääri; jonkun niistä tahdon mielelläni antaa niin anteliaan ja urhoollisen herran puolesta!"

Ensiksimainittu talonpoika lisäsi:

"Nyt olemme siksi kaukana linnasta, että ketkä tahtovat, voivat kernaasti huutaa: 'Eläköön herra Svante Niilonpoika!'"

"Eläköön herra Svante Niilonpoika!" säesti koko joukko voimainsa takaa.

Kun Gunilla rouva palasi kirkosta, kantoi hän päätänsä korkeammalla kuin tavallisesti, luultavasti osoittaakseen tyytyväisyyttään.

Sieltä mentiin suurukselle. Katarina neitsyt kuuli David maisterin kysyvän Gunilla rouvalta, mihin hän oli lähettänyt isä Tobiaan.

"En mihinkään!" vastasi tämä.

"Katsokaas tätä!" sanoi David maisteri näyttäen erästä kirjoitusta.

Gunilla luki ääneen: "Lähden matkaan tärkeille asioille ja Gunilla rouvan pyynnöstä. Tätä en ymmärrä", sanoi hän.

Gunilla silmäili tutkivasti Katarinaa; tämä oli sitä odottanut ja malttoi mielensä.

Samassa astui linnanvartia sisään.

"Jalo rouva", sanoi hän, "eräs linnanpalvelijoista on antanut minulle tämän kirjeen. Näen kyllä, että sen on kirjoittanut tyttäreni, mutta en tiedä lainkaan missä hän on."

Tällaikaa oli Gunilla rouva avannut kirjeen; siinä luki ainoastaan: "Seuraan isä Tobiasta."

Lausetta saattoi ymmärtää yhtä vähän David maisteri kuin Gunilla rouvakaan; edellinen näytti jossain määrin tuntevan levottomuutta, mutta jälkimäinen selitti, että kun Elsa oli mukana, oli hän aivan levollinen. Luultavasti oli kysymyksessä jotakin, mikä vaati suurta kiireellisyyttä, ja Elsa tiesi kyllä, mitä oli tehtävä.

Mutta David maisteri ei ollut samaa mieltä; hän ei tahtonut tietää useammista kuin yhdestä määräävästä tahdosta — omastaan. Sentähden vetäytyi hänen otsansa syviin ryppyihin. Muutamat ihmiset kuten eläimetkin tuntevat ilmasta, onko rajuilma lähestymässä, vaikka taivas onkin aivan pilvetön.

"Meidän on lähetettävä noutamaan Sakkoa", sanoi Gunilla rouva. "Hän kyllä tietää, mihin Elsa on mennyt."

Muuan piikanen lähetettiin noutamaan poikaa, mutta hän palasi hetken kuluttua selittäen, ettei poikaa löytynyt mistään.

Uusi kummastuksen aihe.

"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo", sanoi Anna neitsyt. "Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?"

Gunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut mieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli tunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut mukana. "Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi", sanoi hän. "Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä."

"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus", puuttui Katarina teeskennellyllä huolettomuudella puheeseen.

"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni on koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa siinä mitään ajatusta."

"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan", sanoi David maisteri. "Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne; nyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne."

Gunilla loi punastuen katseensa maahan. "Kiitos!" kuiskasi hän, kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.

"Selittäkää minunkin ennustukseni!" virkkoi Anna vilkkaasti. "Hän sanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää suuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan."

"Mikään ei ole helpompaa: rikkaasta tulee tuhlaaja!"

"Mutta täytyy toki säilyttää jotakin itselleenkin!"

"Jos tahtoo!"

Niin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä tekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille oli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin mielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.

Ja ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin kysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko hänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö silloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa? Mitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista kasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu muuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki komennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän oli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi järjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen, sanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.

Niin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei saanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, vedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu auttaisi, uhkaisi hän, — niin, hän mieluummin surmaisi itsensä herransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.

Mutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen pelkonsa.

David maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei enää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen vaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen miinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen. Keinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen kansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin työtä edellisen herättämiseksi.

Yritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri käsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon äskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta viime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti ankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha linnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin kuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri kuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja Sakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin etsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine hyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä puhuttavan.

Katarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa sanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa olleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?

Oli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja peloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.

Vihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan huoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi kulkiessaan hänen ohitseen:

"Tänä yönä! Olkaa varuillanne!"

Mutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua ketään.

Rukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Nukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö ei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla pihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli hiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset askeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin kuluttua.

Mutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja äänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen; muutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi kulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään ja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki suljettiin.

Hän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän, seisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää, mitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää, että kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli linnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.

Mutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että joku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen kuka se oli.

Katarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka kuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.

"Mitä nyt, Karhuinen?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Elsa on maksanut velkansa", jupisi ukko ja meni pysähtymättä menoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi kamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli hänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin nuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista… Katarina oli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa ja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä, voimakkaassa sielussa.

Neitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen; kaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta vielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli hän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä ilmivalveille.

Samassa hän kuuli ulkoa liikuntaa; silmäys ympäri huonetta vakuutti hänet, että hän oli yksin, ja hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi yksistään siihen, mitä tapahtui ulkona.

Suuri portti oli avattu. Katarina tunsi ritarin; hän tuli jalkaisin ja koko asemiesparvi seurasi häntä. Jälkimäiset kantoivat jotakin paareilla, ja musta vaate oli levitetty sen ylitse.

Oli jo siksi valennut, että neitsyt tunsi Sakon, joka kulki paarien rinnalla pidellen niistä kädellään.

Sitten tuli mies, jonka kädet oli sidottu selän taa ja ratsumiehen viitta huolettomasti heitetty hartioille. Katarina ei uskonut silmiään; oliko tämä isä Tobias?

Mutta sitten marssi linnan pihaan kokonainen joukko aseellisia miehiä. He asettuivat pihalle ja pystyttivät maahan pitkän tangon, jonka yläpäässä pian liehui sinikeltainen lippu. Kaikki portit sulettiin sen jälkeen huolellisesti ja vahdit muutettiin valleilla.

Mutta hälinä herätti nukkuvat, ikkunaluukkuja availtiin ja sulettiin jälleen. Muutamista kuului kauhun huudahduksia, toisista pidätettyjä ilohuutoja. Sisäpuolelta jyskytettiin asuntojen oviin, mutta ulkoa vaadittiin hiljaisuutta jalon ritarin, herra Erik Turenpojan nimessä, ja jyskyttäjät hiljenivät ajatellen tulevaa tiliä.

David maisteri näyttäytyi ja katosi kerta toisensa jälkeen; hänen harhaileva katseensa tähysteli kaikkialle, ikäänkuin hän tahtoisi nähdä, mistäpäin apu tulisi. Mutta ainoastaan muutamia yhtä pelästyneitä naamoja kuin hänen näyttäytyi. Linnanpihalla seisoi aseellinen joukko lataillen pyssyjään, ja heidän yllään liehui ruotsalainen lippu.

Ritari oli noussut yläkertaan, mukanaan nuori pappismies, jota Katarina ei ollut ennen nähnyt. Paarit oli kannettu pois, vanki viety vankihuoneeseen. Suuri lauma hevosia talutettiin talliin ja muutamia äskentulleista miehistä asetettiin tallin eteen.

Rouvantuvassa vallitsi haudanhiljaisuus; Gunilla rouva makasi tainnuksissa, ja kun hän kerran hieman tointui, kuultiin hänen jupisevan itsekseen: "Hän ei koskaan, koskaan anna minulle anteeksi!"

Kuuden ajoissa kuului rummunpärinää.

Sitä ennen olivat kaikkien asuntojen ovet avatut, ja päällystö ja miehistö syöksyi ulos, kukin paikalleen.

Silloin nostettiin ruotsalainen lippu torniin, linnankanuunat ampuivat tervehdyslaukauksia, ja sotamiehet tekivät kunniaa yhdeksänkertaisesti hurraten.

Ritari ei ollut vielä näyttäytynyt.

Silloin astui vanha linnanvartia esiin ja kutsui päällystöä heti saapumaan ritariparvelle, jossa sotaoikeutta oli istuttava.

Emme tiedä, kuinka monet kalpenivat tämän kutsun kuullessaan, mutta kun kapteeni Renhult käskynalaisineen näki ankaran herransa, kyselivät he itsekseen, kuinka moni heistä näkisi huomispäivän koiton.

Ankarammalta ei Erik herra ollut koskaan näyttänyt, ja kuitenkin oli vaikea sanoa, suruko vai suuttumus oli vallitseva tunne hänen mielessään. Hän viittasi heitä istuutumaan pöydän ääreen; itse istuutui hän pöydän päähän, ja asemiesjoukko asettui hänen ympärilleen.

Linnanvartian viittauksesta tuotiin vanki sisälle.

Läsnäolijoilta pääsi kauhun ja hämmästyksen huudahdus isä Tobiaan nähdessään.

Hän vapisi pelosta ja raivosta.

"Te olette kaikki kurjia raukkoja", huusi hän, "jollette vapauta minua kahleista! Taivaan rangaistus on kohtaava teidät kymmenkertaisena, sillä te tiedätte, ettei millään maallisella mahdilla ole oikeutta tuomita kirkon palvelijaa."

Läsnäolijat katselivat epätietoisina toisiinsa ja ritariin; kirkonkirous oli se rangaistus, mikä seurasi sellaisesta rikoksesta.

Ritari viittasi jälleen, ja neljä palvelijaa kantoi sisään peitetyt paarit, joista Sakko yhä uskollisesti piteli; häntä oli turhaan koetettu saada poistumaan. Kyyneltynein kasvoin nosti linnanvartia peitteen ikäänkuin peläten herättävänsä sen alla nukkuvan, ja uusi kauhunhuuto pääsi läsnäolijoilta heidän nähdessään nuoren, kauniin Elsan. Hän, joka oli ollut kaikkien silmänhempu, jolta jokaiselle oli riittänyt hilpeä sutkaus, jonka iloinen nauru vielä helähteli kaikkien korvissa, hän, punainen ruusu, makasi nyt kalpeana ja kylmänä; silmät, jotka olivat niin veitikkamaisesti vilkkuneet, olivat nyt ummistuneet; puoliavoimen suun, josta näkyivät valkoiset hampaat, ei tarvinnut enää kieltäytyä suomasta suukkosta, sillä kukaan ei sitä pyytänyt. Pienet kädenpalleroiset olivat ristissä rinnan ylitse. Hiuspalmikko oli huolimattomasti kupeelle heitettynä. Hän oli tavallisessa arkipuvussaan, mutta vastoin tavallisuutta oli se nyt likaantunut ja kurttuinen.

"Tuossa seisoo hänen pyövelinsä!" huusi isä epätoivon puuskassaan ja viittasi isä Tobiaaseen, joka kauhulla tuijotti ruumiiseen.

"Kas tässä murha-ase!" lisäsi Karhuinen ja näytti veistä, jonka kaikki tunsivat samaksi, mitä isä Tobias tavallisesti kantoi vyöllään. "Selkään hän on häntä iskenyt; tahdotteko nähdä haavan?"

Kaikki syöksyivät pystyyn, ja hän osoitti heille ammottavan, veriinsä hyytyneen haavan, joka jatkui kaulasta selkään. Kamala näky!

"Hänen täytyy kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Teillä ei ole mitään valtaa minun ylitseni!" mylvi pappi. "Ainoastaan hänen armonsa arkkipiispa voi minut tuomita."

"Ja hänen luoksensa teidät lähetetäänkin", sanoi ritari. "Mutta ei ennenkuin olette todenmukaisesti tunnustanut kaikki tekonne täällä linnassa."

"Ainoastaan hänen armolleen arkkipiispalle olen velvollinen sellaiseen tilintekoon."

"No hyvä, olkaa sitten joka miehen hylky! En minä eikä kukaan muu tule syyttämään sitä, joka ottaa teidät hengiltä."

"Armoa! Armoa!" huusi Tobias, joka näki jokaisen kasvoilla sen inhon, minkä hän herätti.

"Tunnustakaa!" käski ritari.

"Tunnustakaa! Tunnustakaa!" huusivat kaikki muut.

"Minulla ei ole mitään tunnustettavaa."

"Pukekaa hänet jouhipaitaan!" kirkaisi Sakko, joka mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua.

"Niin, niin, pukekaa hänet siihen!" huusivat kaikki.

"Ei, minä tunnustan!"

"Ensin jouhipaitaan!"

"Minä tiedän, mihin Elsa on sen kätkenyt!" huusi poika ja syöksyi ulos ovesta.

"Armoa! Sääliä!" ulvoi hylkiö.

"Säälittekö te lasta pukiessanne hänet jouhipaitaan; sitä paitsi on kirkko määrännyt sen rangaistukseksi törkeistä pahoista töistä; toimimme siis vain kirkon asioissa."

Ritari se lausui nämä sanat, ja sellaiset olivat ajan raa'at tavat, että riemulla katseltiin, kuinka palvelijat pukivat isä Tobiaan hirveään katumuspukuun.

Sen vaikutus oli yhtä nopea kuin hämmästyttävä.

"Tyttö houkutteli minut seuraamaan itseään", alkoi hän nopeasti, ilmeisesti kivun kiirehtimänä.

"Alusta! Mistä syystä tulitte tänne!" käski ritari ankarasti.

Tobias painoi päänsä alas; hän näytti huomanneen, ettei valhe voinut häntä auttaa kauemmin; väkäset tunkeutuivat yhä syvemmälle lihaan. Tällä hetkellä oi hän välittänyt muusta kuin miten pääsisi tuskista; niistä vapautuakseen hän olisi valehdellutkin itsestään mitä pahaa tahansa, jos sitä olisi vaadittu.

"Minulle luvattiin piispanhiippa, se minut sai tänne matkustamaan. Rouva Agneta Bese on kirkolle kuuliainen… Kirkolle on luvattu suuria etuja, jos joku sen palvelijoista saisi herra Erik Turenpojan taivutetuksi Tanskan alamaiseksi. Minusta oli ainoa keino koettaa Gunilla rouvan avulla…"

Ritari pani kätensä silmilleen.

"Hän vastusteli kauan, mutta kun sanoin hänelle, että oli kysymys ritarin ja hänen sielunsa iankaikkisesta autuudesta…"

"Kurja!" Ritari hillitsi mielensä. "Jatkakaa!" sanoi hän.

"Minä toivoin päivittäisessä ripissä saavani niin selville hänen sisimmät ajatuksensa, että sitten viisaasti käyttäen niitä hyväkseni… voisin johtaa hänet mihin tahdoin… mutta hänen oma sisäinen epäröimisensä… lannisti kaiken ajatusvoiman… aloin pelätä hankkeeni menevän myttyyn… silloin… silloin… Armoa, minä en kestä enempää!"

"Edelleen!" huusi ritari jyrisevällä äänellä.

"David maisterilta olin saanut tiedon venäläisestä lähetystöstä… kaikki oli valmiina… Gunilla oli keksinyt lumivuoren haltian aatteen… hän luuli, että ritarin, joka jo ennen oli alkanut horjua, täytyi nyt antaa myöten… Minä kirjoitin ja opetin puheen Sakolle… se raukesi tyhjiin…"

"Edelleen!"

"Silloin ei minun katsottu kelpaavan enää mihinkään; David maisteri otti Gunilla rouvan huostaansa. Ritarin poissaolo auttoi meitä mainiosti; minun tehtävänäni oli valmistaa päällystöä ja miehistöä lähestyvään hallituksen muutokseen… ja minä onnistuin paremmin kuin odotinkaan."

Tobias silmäili tyytyväisenä rikostovereihinsa, jotka istuivat alasluoduin silmin.

"Edelleen!"

"Kaikki oli valmiina… olimme aivan varmat menestyksestä, silloin paholainen…"

"Edelleen!"

"Varmaankin hän salaisilla taikakeinoilla… hän tuossa… oli vetänyt minut puoleensa…"

"Valehtelet!" huusi linnanvartia. "Sinut minä aina näin hänen tiellään."

"Vastoin tahtoani… Sanoinhan jo, että ne olivat perkeleen kuiskutuksia. Sentähden en voinutkaan seisoa vastaan, kun hän muutamia päiviä sitten pyysi minua seuraamaan… En tiennyt, mihin hän tahtoi minut viedä… en sitä kysynytkään… Olin kietoutunut himon pauloihin, ja hän oli luvannut…"

"Lapsi parkani!" huokasi vanha Karhuinen.

"Antakaa minun puhua!" huusi Sakko, joka oli suurella innolla kuunnellut.

Ritari nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättehän, että minä tulin ensin ja jätin kirjeen teille."

"Sen teit!"

"Minun piti juuri lähteä palausmatkalle, kun kuulin kavionkapsetta, ja kun nousin ylös puuhun, näin Elsan ja papin; he ratsastivat rinnatusten. Pappi puhui rakkaudestaan, ja Elsa käänsi päänsä poispäin, jottei pappi näkisi, kuinka hän hymyili hänelle."

"Se käärme!" mutisi Tobias.

"Minä kapusin alas", jatkoi poika, "ja riensin Elsaa vastaan, hän otti minut luokseen hevosen selkään ja kysyi, enkö voinut hankkia yösijaa. Mutta korvaani kuiskasi hän, että nyt voimme kostaa; minä ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, ettei kunnianarvoisalla isällä ollut koskaan ollut parempaa yösijaa kuin minä voin hankkia."

Lieneekö se johtunut ruumiillisesta kivusta vai vaikuttiko sen tietoisuus siitä, mitä nyt oli tuleva, mutta munkin kasvot vääristyivät ja hän läähätti raskaasti.

"Jatka!" käski ritari.

"Minä palasin kahden miehen kera", jatkoi Sakko murtuneella äänellä. "Elsa pidätti hevostaan, pappi oli muutamia askelia jälempänä. Minä näin hänen kohottavan kätensä… Elsa huudahti ja kaatui… pappi tahtoi kääntää hevosen, se niskoitteli, ja minä tartuin sen jalkaan. Silloin aikoi hän hypätä alas ja juosta, mutta miehet olivat jo hänen niskassaan ja hänet sidottiin…"

"Mutta Elsa, Elsa oli kuollut!" Sakko heittäytyi tytön ruumiin päälle rajusti itkien.

"Onko hän puhunut totta?" kysyi ritari kääntyen vankiin.

"On!" ähkyi tämä. "Armoa! Sääliä! En kestä enää kauempaa."

"Viekää hänet takaisin vankihuoneeseen!"

"Jätetäänkö hänelle kiusankappale?"

"Ei, hän ei kestä sitä."

Linnanvartian ei tarvinnut pelätä, että vanki nyt enää karkaa; verijuova osoitti tien, jota myöten hän meni vankeuteen, ja ne palvelijat, jotka häntä seurasivat, olivat liian kiihtyneet antaakseen hänelle mitään apua.

Paljoa suuremmalla huolellisuudella nostettiin kuolleen tytön paarit. Sakko piteli yhä niistä kiinni, ja vanha isä seurasi allapäin jälestä.

Erik herra käski asemiehiään poistumaan salista; kun he olivat menneet, kääntyi hän läsnäolijoihin ja kysyi vakavalla äänellä:

"Onko vanki puhunut totta?"

"On!" vastasivat kaikki yhdestä suusta ja nousivat.

"Mitä teillä on esitettävää puolustukseksenne?"

"Sanottiin olevan teidän toivomuksenne, että Viipuri joutuu Tanskan vallan alle", vastasi kapteeni.

"Miehistölle jaettiin rahaa", kertoi ensimäinen luutnantti.

"On liian usein tarjoiltu olutta ja aina kehoitettu juomaan Tanskan kuninkaan malja."

"Linnanvartia ei sitä estänyt?"

"Häntä ei päästetty vahtihuoneeseen."

"Minä kuulin David maisterin kieltävän häneltä pääsyn sinne… teidän käskystänne."

"Hän sanoi minulle, että hän oli kirjoittanut ja kertonut teille asiain menosta, mutta ei ollut saanut mitään vastausta."

He puhuivat kilvan, mutta aivan kuin äänettömästä sopimuksesta ei mainittu Gunilla rouvan nimeä, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että rikollisin oli hän.

Erik Turenpoika taisteli kovan taistelun; ylpeys vaati, että hänet oli säästettävä; ritarillisuus, että laki oli sama kaikille.

"Te käsitätte kyllä", sanoi hän, "minkä syvimmin täytyy sattua minuun siitä, mitä täällä on tapahtunut. Kun hän, joka oli sydämelleni rakkain, on pettänyt velvollisuutensa ja saanut toiset seuraamaan esimerkkiään, ei minulla ole mitään oikeutta säästää yhtä ja koventaa rangaistusta toisille. Ne teistä, jotka haluavat siirtyä Tanskaan, ovat vapaat menemään, ne taasen, jotka edelleen tahtovat palvella Ruotsia, jäävät tänne; ainoa rangaistus, minkä määrään heille, on: ei mitään ylennyksiä ennenkuin sodan aikana!"

"Minä en voi toivoa pääseväni osalliseksi sellaisesta armosta", virkkoi kapteeni kunnioittavasti.

"Miksi ette?"

"Korkeimpana päällikkönä olisi minun ollut esimerkilläni estettävä kaikkien muiden luopumista."

"Kiitän teitä tästä tunnustuksesta, ja kun teidän nyt täytyy matkustaa, jätän teidän tehtäväksenne, kapteeni Renhult, pitää huolta jalosta Gunilla rouvasta, kun hän nyt palaa sukulaistensa luo Tanskaan."

Kuului tukahtunut hämmästyksen huuto; kaikki katsoivat ritariin, mutta kukaan ei rohennut virkkaa mitään.

Hän taisteli ilmeisesti liikutustaan vastaan, mutta lisäsi tyynesti: "Viikon kuluttua tulee laivan olla valmiina purjehtimaan."

"Jalo ritari, sallitteko minun lausua ajatukseni?" kysyi eroitettu kapteeni.

"Koskeeko se teitä itseänne?" kysyi ritari ylevästi.

"Minua ja käskynalaisiani."

"Puhukaa!"

"En tahdo pyytää anteeksi, vaan ainoastaan selittää mitä on tapahtunut. Olette ollut poissa lähes kolme viikkoa; niihin kirjeihin ja kysymyksiin, joita teille on lähetetty, ei ole saapunut mitään vastausta. Ette tiedä, mitä merkitsee, kun papinkieli alituiseen kuiskuttelee korvaan ja tarjoaa taivaan autuutta palkaksi, jos luopuu maallisesta herrastaan; tulee sitten lisäksi, ettei olla oikein varmat tämän herran omista salaisista toivomuksista. Sotilas on tottunut ainoastaan tottelemaan, mutta jos panee haarikan hänen eteensä ja kysyy hänen ajatustaan, niin kyllä hän vastaa niinkuin tahtoo se, joka olutta tarjoaa. Päällystölle on käytetty äveriäämpiä syöttejä; ken ei pitänyt iankaikkista autuuttaan korkeimpana, hän sai lupauksia ylennyksestä tai maatiloista, jos niistä piti enemmän; autuus seurasi aina päällisiksi."

"Oletteko lopettanut?"

"Olen!"

"Puheenne ei ollut perätön, mutta siltä ei muutu päätökseni."

"En ole sitä odottanutkaan ja pyydän ainoastaan, että tahdotte ojentaa minulle kätenne unhotuksen ja… anteeksiannon merkiksi entisiin nähden."