SISÄLLYS: (continued 5)

Mutta Sten vetäytyi kainosti pois. "En ole ansainnut sitä", sanoi hän.

Sigrid rouva, Dordi ja Magdalena huusivat yhdestä suusta, että se oli tuleva hänelle.

Kristina ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä seurasivat kohtausta suurella mielenkiinnolla.

Sten seisoi neuvotonna ja epäröiden; näytti kuin hän mielellään tahtoisi saada palkinnon.

Silloin menivät Krister ja Erik ja aikoivat viedä vastahakoisen pojan Sigrid rouvan luo.

"Antakaa hänen tehdä kuten itse tahtoo!" huusi Kristina ja asettui tielle.

"Kristina, mitä sinä nyt!"

"Onhan hänellä vapautensa."

"Minä en tahdo sitä!" sanoi Sten puoliääneen.

"Antakaa se minulle! Antakaa se minulle!" huusi tyttö ja riensi äitinsä luo.

Tämä näytti olevan ymmällä.

"Jos tahdotte kuulla minun rukoustani, niin antakaa vyöhikkö neitsyelle!" virkkoi Sten.

"Se täytyy teidän itsenne tehdä!" vastasi Sigrid rouva.

Sten otti sen punastuen hänen kädestään ja ojensi Kristinalle. "Kiitos siitä, että autoitte minua!" sanoi hän.

Kristina otti nauhan syvään niiaten.

Mutta Krister ja Dordi, Erik ja Magdalena ikävöivät puhella keskenään ilman todistajia, ja niin katosivat molemmat parit. Lieneekö niin käynyt tarkoituksella vai sattumalta, mutta niin vain kävi, että Sten ja Kristina jäivät pihalle kahden.

Pikku neitsyt oli noussut melkoisesti ritarinsa kunnioituksessa, ja äkillisessä ritarillisuudessa päätti ritari sen osoittaa. Kumartaen tarjosi hän tytölle käsivartensa ja kysyi, eikö tämä tahtonut tehdä hänen kanssansa kierrosta puutarhassa. Neitsykäinen kiitti ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin lähti nuori pari liikkeelle.

Mutta taipaleella kertoi Sten Kristinalle, että hänellä oli Tukholmassa sydämensä rakastettu. "Mikä hän on nimeltään?"

"Kristina."

"Aivan kuin minäkin!"

"Hän on jalo neitsyt, kuten tekin, enkä minä ole koskaan hänelle uskoton."

"Kas tässä, antakaa hänelle tämä nauha minulta!"

"Mutta minähän olen antanut sen teille!"

"Sen on saapa hän, ei kukaan muu!"

"Minä sanon sen hänelle terveisinä teiltä! Mikä mainio tyttö te olettekaan!"

"En vielä, mutta aion tulla!"

"Teidän kanssanne voi puhua vakavistakin asioista." Ja niin kertoi hän Kristinalle, kuinka iloinen hän oli päästessään rakkaiden ystäväinsä luo Taalainmaahan ja kuinka hän aikoi sanoa heille, mitä heidän nyt oli tehtävä maan hyväksi… Mutta kun nämä nuoret tulivat takaisin pihaan, silloin Sten suuteli kunnioittavasti tytön kättä ja Kristina niiasi syvään.

Herra Svante Niilonpoika ja Erik herra seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat heitä.

"Tuollainen lupaa hyvää tulevaisuudessa", sanoi ensiksimainittu nauraen.

"Jos niin on Herran tahto!" vastasi toinen. On luultavaa, että tämän tulevaisuuden liiton ajatteleminen sai Erik herran lupaamaan, että hän varustaa kaksisataa miestä asein ja muonavaroin yhdeksitoista viikoksi ja että ne ovat kuukauden kuluttua Svante herran käytettävissä, mihin hän itse määrää ne saapumaan.

Niin oli nyt kaikki hyvässä kunnossa. Valtionhoitaja puhui Erik herralle, kuinka rannikon puolustus nykyään oli tärkein kaikista. Taalainmaasta palattuaan oli hänen tarkoituksensa mennä Kalmariin neuvottelemaan tohtori Hemmingin kanssa siitä.

Loppuosa päivästä omistettiin perhe-elämälle.

Lähtö oli tapahtuva varhain seuraavana aamuna, ja sentähden sanottiin jäähyväiset jo samana iltana.

"Onko koko elämämme oleva taistelua?" kysyi Krister herra, kun Dordi hyvästejä jättäessä epäsi suukkosen.

"Sitä toivon", vastasi Dordi. "Silloin tuntee elävänsä."

"Jos voisit nähdä sydämeeni, Magdalena, näkisit, kuinka täynnä se on rakkautta sinuun", sanoi Erik.

"Todista se teoillasi!"

"Millä tavoin?"

"Rakasta isänmaata yli kaiken!"

"Ei enemmän kuin sinua!"

"Minun elämäni älköön merkitkö sinulle mitään, kun on kysymys isänmaan hyvästä. Sellainen on suurin rakkaus, Erik."

"Valkyriani!"

"Ei, vaan lempeä emäntäsi, joka hoitaa kotia niin hyvin kuin voi ja rukouksillaan kutsuu sinne taivaan rauhaa. Kun hänen herransa palaa taistelusta, on hän tunteva, että tietoisuus molemminpuolisesta rakkaudesta ja täytetyistä velvollisuuksista antaa korkeimman maallisen onnen."

"Sinä pikku tietäjätär, en ole koskaan ennen kuullut sinun puhuvan niin pitkään yhdellä kertaa."

"Tahdon harjaantua. Vaimon täytyy olla myös kotinsa papitar."

Sillävälin sanoi Sten nuorelle neitsyelleen: "Et saa sanoa kellekään, mitä olen uskonut sinulle."

"Minä voin vaieta", vastasi Kristina. "Mutta älä unohda, että vyöhyt on lahja minulta."

"Kyllä sanon sen hänelle."

Ja niin erottiin. — — —

Matka piti Taalainmaahan.

Mutta taipaleella sinne oli monta pysähdystä.

Kansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan valtionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Mitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä suurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa ja kysyttävää.

Sten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä Petter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään; ja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo, sai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.

Kansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi tärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun varaan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.

Siellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja ottamaan selkoa olosuhteista.

"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen", sanoi muuan nuori talonpoika. "Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi; minä otan miekan vyölleni ja lähden."

"Mutta pettuleivästä ei lähde pontta jänteriin."

"Kiristä sitten nälkävyötä tiukemmalle!"

"Ei ole suurin kiristettävääkään!"

Silloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla. "Olin ainoastaan pojanvekara", sanoi hän, "kun Engelrekt lähti täältä kuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat sitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset voudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli, riitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan, lokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin johti… Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?" kysyi vanhus omituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti, että hän tiesi vastauksen edeltäpäin.

"On, on!" jyrisi ukkosena kautta huoneen.

"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja ratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle tietä, missä hän kulkikin… Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat navakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn Starke surmansa; päivätyö oli päättynyt… Kun sota sitten oli lopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja kolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa. Luulette kai, että hän itki ja vaikeroi?… Ei suinkaan! Mutta minä itkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä taivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!'

"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa. Minä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän on laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn monisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain yhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä lähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa mies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle. Mitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin."

Nuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian hoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni asiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.

Min pitkälle oli jo päästy ennen valtionhoitajan saapumista.

Pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään, että herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät Tunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien kuin suinkin.

Ja he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia, ja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä päätettiin.

Melkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu ennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai puhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista ilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän kanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen kuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit tekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän näet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.

Ja tuhansiin nousevan, tarkkaavaisesti kuuntelevan joukon ympäröimänä teki ritari selkoa maan asemasta ja osoitti, kuinka välttämätöntä oli kaikista Ruotsin maakunnista saada voimakasta apua vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

"Tanskan kuningas", sanoi hän, "aikoo yhä tehdä Ruotsin alusmaakseen. Tiedätte hyvin, Taalain miehet, että hän on taivuttanut Saksan keisarin kieltämään hansakaupungit tuomasta meille suolaa ja muita elintarpeita ja samoin julistamaan minut ja monet valtakunnan suurmiehistä valtiokiroukseen majesteetinrikoksesta laillista kuningastamme vastaan. Eikä siinä kyllin; hän levityttää vieraissa maissa mitä häpeällisimpiä valheita jalosta herra Sten Sturesta, ja ne ruotsalaiset miehet, jotka ovat palanneet Tanskan vankeudesta, tietävät kertoa lukemattomista häväistyksistä, joita he ovat saaneet kärsiä."

"Niin, niin, se on totta! Tiedämme jo sen!" huudettiin monilta tahoilta. "Kirous juuteille!"

"Tiedätte myös, että hän se liittoutumalla Venäjän suuriruhtinaan kanssa sai meille aikaan sodan, joka maksoi monien ruotsalaisten ja suomalaisten miesten hengen. Edelleen sitoutui hän luovuttamaan suuria osia Suomesta armottomalle venäläiselle, kunhan ensin saisi meidät lyödyksi ja kukistetuksi…"

Kulki kuin tuulispää kautta kokouksen, ja tapparat kohotettiin uhkaavasti.

"Nyt hävittää ja polttaa tanskalainen rannikoltamme. Kalmarin linnoitus on jo kauan ollut hänen vallassaan. Vastoin vakuutuksia ja lupauksia valtasi kuningas kaupungin, ja meikäläiset ovat tähän asti koettaneet turhaan valloittaa sitä takaisin. Urhoollisella tohtori Hemming Gaddilla on ainoastaan vähäinen miesjoukko, enimmäkseen saksalaisia ja skotteja, jotka taistelevat maksun edestä, mutta kun he usein saavat hädintuskin palkkansa, on heidän palvelusintonsakin sen mukainen."

"Miksei juutti tule tänne itse? Me menisimme häntä vastaan mies talosta!" huusivat talonpojat.

"Niin, niin, sen tekisimme!" toistettiin kuorossa kaikilta tahoilta, ja miehet pudistelivat toistensa kättä. "Luultavasti pitää hän sitä liian uskaliaana, sentähden on hän lähettänyt neuvostolle kirjelmän, että kunnes Ruotsin kansa tunnustaa hänet lailliseksi kuninkaakseen, on hänelle suoritettava maaveroa."

"Sen maksamme hänelle kelpo tapparoillamme!" huusivat rahvaanmiehet.

"Sitä mieltä olen minäkin. Parempi on käyttää tämä vero vihollisen karkoitukseen kuin antaa se petturille, jossa vaivalloisesti kootut rahamme ainoastaan herättäisivät halun enempään, kunnes hän olisi saanut perinpohjin imetyksi maan mehun ja ytimen, jolloin me helposti joutuisimme hänen saaliikseen!"

"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä peloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin", sanoi kirkonisäntä Petter Ulfinpoika. "Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra, kun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on."

Ja pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan kättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli ryhdyttävä. Niin tapahtuikin.

Kun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi aaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se pysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.

Kun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista kansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi kaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli tehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin. Eihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen noudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä kuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä ja uusiin neuvotteluihin.

Sten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi Taalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun, eikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma persoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen. Annikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin kyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän nyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa nähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan; mutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja painoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää ilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.

"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset ovat toista maata kuin yhteisen kansan", sanoi hän. "Kukapa ei mielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te, Sten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi kunniaksi, että olette rintaani imenyt."

"Se on jo koitunut", huusi Sten hilpeästi. "Olin vain pieni, heikko raukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja vahvana poikana takaisin."

"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata ja kansaa", vastasi muori.

Mutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä olleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin pitänyt huolen siitä asiasta.

Sten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja alituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika niin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he lopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa:

"Annikka muori, tuota suurta telttaa ei ole ollut täällä ennen."

"Eikä sitä tule kauan olemaankaan", sanoi muori. Kun he menivät telttaan sisälle, näkivät he siellä katetun pöydän, joka ulottui teltan päästä toiseen.

"Tuleeko teillä olemaan vieraspidot?" kysyi Sten kummissaan.

"Kaikille suurmiesten emännille viidestä kirkkopitäjästä!… Niin, se juuri on tarkoitus!"

"Oletteko tehnyt sen minun tähteni?"

"Kenenkäs sitten?"

"Mutta, Annikka muori…" Hän katkaisi lauseensa. Muoria olisi pahoin loukannut, jos hän olisi sanonut, ettei tämä olisi voinut keksiä mitään vähemmän ilahuttavaa, ja hänen täytyi kaikessa tapauksessa osoittaa kiitollisuuttaan toisen hyvästä tarkoituksesta.

Mutta mummo näytti lukevan hänen ajatuksensa. "Näen kyllä, ettei se maistu oikein hyvälle", sanoi hän. "Mutta siltä voi se olla hyödyllistä ja välttämätöntä."

"Mitä tarkoitatte, muori kulta?"

"Sitä, että ainoastaan miehet saavat olla yksissä valtionhoitajan kanssa päivät päästään. Jos hän kulkisi ympäri Taalainmaan, olisin antanut jokaisen pitäjän puuhata puolestaan; mutta nyt, kun eivät miehet eivätkä naiset saa nähdä siunattua nuorta herraani, ja siitä sentään voi olla oma hyötynsä, päätin minä ryhtyä tähän hommaan."

"Mistä hyödystä puhutte?"

"Hän on niin nuori vielä, ettei käsitä sitä!"

"Niinpä sanokaa se minulle…"

"Missä nainen ei anna asiaan suostumustaan, siellä ei siitä tule mitään, ymmärtääkö hän. Jos miehet olisivat palanneet kotiin ja kertoneet mitä olivat luvanneet, olisivat vaimot sanoneet: 'ei sillä ole kiirettä', ja kun he sitten olisivat ajatelleet koituvia maksuja ja monia muita seikkoja, niin olisivat he hommanneet asian myttyyn."

"Onko se mahdollista?"

"Täytyy löytää tie sydämeen, lapsukaiseni, silloin saa mitä vain haluaa!"

"Mutta jos mies sanoo…"

"Niin vaimo ajattelee ensiksi maksuja! Sen tiedän minä parhaiten, ja nyt sanon minä, että hän, lapsukainen, voi viimeistellä isänsä työtä tai repiä sen maahan, kummin vain haluaa."

"Rakas, hyvä Annikka, ole varma, etten saata sinua häpeään."

"Jos sitä olisin uskonut, luuleeko hän, että olisin välittänyt hänestä?"

Toimekas nainen riensi pitämään huolta hommistaan ja laitoksistaan.

Kohta sen jälkeen näki Sten tuotavan vadin toisensa jälkeen ja pantavan pöytään.

Siinä oli sekä savustettua että tuoresta liikkiötä, suuria kokonaisina keitettyjä haukia, siinä oli lammaspaistit ja paistetut kanat, siinä riisipuurot ja omenamuhennokset, keitetyt nauriit ja herneet.

Vihdoin tuli Annikka muori itse kantaen kahta suurta maljaa leivoksia, jotka hän asetti keskelle pöytää. Sitten vieritettiin sisälle kolme tynnyriä olutta, ja suuria kannuja täynnä kirsimarjajuomaa pantiin pöydälle. Leivästä, voista ja juustosta ei ollut suinkaan puutetta, ja kun sitten emäntä tutkivasti silmäili pöytäänsä päästä päähän, ei hänestä näyttänyt siitä puuttuvan mitään.

"Veitsen, haarukan ja lusikan tuo kukin mukanaan vanhan tavan mukaan", sanoi hän, "enkä aio antaa enempää kuin yhden lautasen kullekin".

Kohta sen jälkeen saapui ratsain pari arvoisaa rouvaa. Heitä seurasivat pian toiset, ja hetken kuluttua oli koko talo täynnä ihmisiä ja hevosia, oli muutamia harvoja vaunujakin, jotka notkuivat raskailla puujousteillaan, ja joukko palvelijoita, joiden oli otettava hevoset huostaansa.

Annikka muori ja Sten Svantenpoika ottivat vieraat vastaan, ja viimeksimainittu oli niin hauska seuramies, puhutteli heti niin tuttavallisesti ja ystävällisesti kaikkia, että tuttavuus oli tehty heti näkemältä. Tällä kertaa ei välitetty edes kursailemisesta, ja kun Sten tarttui molemmilla käsivarsillaan kahden pyylevän rouvan käsipuoleen ja vei heidät telttaan, silloin seurasivat toiset empimättä jälestä. Olihan saatava olla nuoren herran läheisyydessä niin kauan kuin mahdollista ja kuultava mitä hän sanoi, mahdollisesti saisi sanasen puhuakin hänen kuullakseen.

Kaikki ne, joiden kotona hän oli käynyt lapsuudessaan, ne, jotka olivat nähneet hänet kirkolla tai kohdanneet tiellä, olivat uteliaat tietämään, muistiko hän sen ja sen tapauksen, ja nyt he kertoivat sellaisella seikkaperäisyydellä, että hän tosiaankin saattoi uskoa olleensa tapauksissa mukana, mutta näitä juttuja ei kerrottu perätysten, vaan vähintään kymmenen kerrallaan, ja kun Sten nyökkäsi myöntävästi, taputtelivat he polviaan ja nauroivat katketakseen.

Mutta Annikka muori pysyttäytyi niiden parvessa, jotka eivät vielä olleet saaneet puhutella nuorta herraa tai olivat juuri loitonneet; hänen luotansa. "No, mitä nyt sanotte?" kysyi hän jälkimäisiltä.

"Sellainen siunattu lapsi!"

"Eikös ollutkin merkillistä, että hän heti tunsi minut!"

"Ja muistaa kaikki tyyni, vaikka siitä on jo niin kauan."

"Minä kysyin, muistaako hän vielä yhdeksän poikaani!"

"Se kaiketi ei ollut mahdollista?"

"'Muistan kolme lisääkin, muori', vastasi hän, 'niinhän olette antanut maalle kaksitoista reipasta sotamiestä'. 'Ne kyllä saatte', sanoin minä, ja niin löimme kättä päälle."

"Valtionhoitaja lienee puhutellut miehiä", kertoi muuan naisista,

"Ja he?"

"He tahtovat tuumia asiaa."

"Kunnes on myöhäistä!" muistutti Annikka muori.

"Vuotas, jahka saan ukkoni käsiini!"

"Niin, samaa minäkin sanon!"

"Antaisimmeko tanskalaisten lyödä pään poikki häneltä tuossa?"

"Ennen annan omani."

"Pysyköön kuningas tanskalaisten porttojensa luona, täällä ei hänelle ole niitä tarjolla."

"Minä kyllä vastaan, että minun mieheni vyöttää miekan kupeelleen ja lähtee mukaan."

"Sen teen minäkin!"

"Minä myös!"

"Minä myös!"

He huusivat kilvan, ja niin menivät he jälleen nuoren ritarin luo, ikäänkuin lämmitelläkseen hänen kirkkaiden silmiensä säteilyssä.

Mutta kukaan ei puhunut hänelle syistä valtionhoitajan vierailuun; heistä näytti se ikäänkuin isottelulta, kerskailulta heidän puoleltaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa osoittaa hyväsydäminen, sivistymätön kansannainen hienotunteisuutta, jonka kasvatus tavallisesti häneltä vie.

Kaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia pian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin pussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia vuosia.

Sentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa, ja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä olalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt haluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista saleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman turhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!"

"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!" huudahti nuori ritari innokkaasti.

"Äidistä? Sisaruksista? Märta rouva ei juuri ole hyvässä huudossa."

"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun", sanoi Sten hellänvienosti. "Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on minulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen rouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan."

Nyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita oli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, millä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. "Hänellä se on, isäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa", sanoi hän, "ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!"

Se tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä. Talonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka Tukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan kuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle terveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin tästedes luottavat häneen.

Erottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä pitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään vieraspidoista ollut niin suurta iloa.

Seuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui, kuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi hän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan käsiin; kuinka hän oli "teilauttanut, mestauttanut, poltattanut, surkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita vastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä", kuinka sen jälkeen neljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai muutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä mieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu. Sitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.

Silloin kohosivat kaikki kädet ja tuhannet äänet huusivat: "Me tahdomme uskollisesti olla apunasi, Svante Niilonpoika!"

"Kas tässä", huusi muuan, "me olemme laatineet kirjeitä, jotka tahdomme jättää sinun harkittaviksesi!"

Ne olivat kirjoitetut papistolle, vapaamiehille, kauppamiehille ja rahvaalle Uplannissa, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja Värendissä.

"Nyt ei ole enää aikaa viivytellä", kirjoittivat he; "maa tarvitsee meitä, ja meidän on nyt kuten Engelbrektin päivinä lähdettävä mies talosta sitä puolustamaan. Mutta samaten olemme me Taalain miehet yhdessä luvanneet ja vannoneet, ettemme tahdo ketään muuta päämiestä niin kauan kuin hän (Svante Niilonpoika) elää, sillä hän on kotimainen herra, ja me olemme aina saaneet suunnatonta vahinkoa ja tuhoa niistä herranvaihdoksista, joita meillä on viime vuosina ollut, isiemme maa ja me olemme niistä suuresti heikontuneet ja monenlaista häviötä kärsineet. Eikö jo valtakuntaa siksi panetellakin vieraissa maissa, ettemme omaa miestä voi pitää herranamme. Jos joku koti- tai ulkomaalainen tahtoisi kuninkaan yllytyksestä saada aikaan hajaantumista ja rappiota valtakunnassa, silloin tahdomme uhrata voimamme ja henkemme auttaaksemme päämiestämme rankaisemaan syyllistä ilman armoa. Rakkaat ystävät, olkaa hyvässä turvassa! Me tahdomme puolustaa isiemme maata, kuten isämme ja esi-isämme ennen meitä tehneet ovat, emmekä epäile, ettette tekin tahtoisi mielellänne tehdä samoin."

Kirjeet lähetettiin määräpaikkoihinsa. Joukon rahvaanmiehiä tuli lähteä Svante herran mukana rannikkoa puolustamaan, mutta suurimman joukon oli oltava valmiina lähtemään ensi kutsulla. Liikkui huhuja, että ruotsalaista sotaväkeä oli saapunut Tanskaan, ja tämä ei voinut olla tarkoitettu muuhun kuin aiottuun hyökkäykseen Ruotsiin. Täytyi sentähden olla aina valmiina.

Avoimessa kirjeessä kiitti valtionhoitaja taalalaisia siitä, että he niin auliisti tahtoivat seurata häntä, kuten muinoin olivat häntä ja Sten Sturea seuranneet. Koskaan ei hän tulisi heitä pettämään.

Taalainmaasta suunnattiin matka Kalmariin. Lokakuu oli jo pitkälle kulunut, ja tiet olivat niin tuiki huonossa kunnossa, että matka kävi hitaasti.

Tukholmassa oli sillävälin tapahtunut merkillisiä asioita, jotka varmaankin ansaitsevat eri lukunsa.

6.

MITÄ TUKHOLMASSA TAPAHTUI.

Suuri oluttupa Harmaamunkkikujalla vilisi vieraita täytenään. Kaikki pöydät olivat täydet, tiskin ääressä tungeskeltiin, ja muuan seppä ja kivenhakkaaja olivat nousseet tiskille istumaan.

Niin ripeästi kuin sukkula kankaanraossa juoksi kaksi nuorta tytöntylleröä edestakaisin pöytien ja tuolien väliä, kantaen vaahtoavia oluthaarikoita, jotka Barbara muori itse täytti. Sattui tosin, että jokunen pisara hänen hikeä helmeilevältä otsaltaan putosi haarikkaan, mutta ei hän siitä siltä saanut parempaa maksua eikä toiselta puolen olut vieraillekaan maistunut sen huonommin.

Sielläkös oli elämää ja melua! Siellä laulettiin ja naurettiin, siellä huudettiin ja rähistiin, mutta harvoin pääsi se tappeluksi yltymään, sillä Barbara muorin terävä silmä keksi heti jokaisen heristelevän nyrkin, ja ykskaks ponnahti hän tiskin ylitse ja tarttui nyrkkiin, ennenkuin se ehti lyödä. Rikollisesta tuntui siltä, kuin olisi hänen käsivartensa joutunut ruuvipenkkiin, ja muori piteli kiinni, kunnes pahantekijä oli kylliksi saanut tuntea voimattomuuttaan. Silloin heitti hän syntipukin syrjään ärähtäen: "Kyllä minä opetan teille, minä!"

Barbara oli hyvällä syyllä kuulu tavattomista voimistaan; hän taivutti hevosenkengän kokoon käsissään, ja ken häneltä sai korvapuustin, se ei antanut sitä takaisin seuraavana eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Muuten hän oli säyseä ja kunnon nainen ja osasi pitää itsensä ja liikkeensä sellaisessa arvossa, että mainitunlaisia voimanilmauksia aniharvoin tarvittiin.

Jos eloisuus oli tänään suurempi kuin tavallisesti, johtui se siitä, että syksy alkoi käydä myöhäiseksi ja viimeisiä lyypekkiläislaivoja odotettiin palaaviksi kotiin. Keskustelu koski erittäinkin sitä, oliko välitettävä Tanskan kuninkaan kiellosta, ettei tavaroita saanut enää tuoda Ruotsiin.

"Ruotsalaiset eivät voi elää ensinkään ilman meitä!" huusi muuan laivuri puolipäissään.

"Siksi, etteivät hollantilaiset eivätkä englantilaiset saa tulla tänne laivoineen!" vastasi muuan vanha porvari. "Kunniallisen nahkurin ei silloin tarvitsisi maksaa härännahkasta niin paljoa kuin nyt täytyy maksaa."

"Eikä suolastakaan!"

"Ja jokaisesta kyynärästä kangasta!"

"On kohtuutonta, että saksalaisilla on sellaiset erioikeudet kaikkien muiden edellä!"

"No, me purjehdimme tiehemme emmekä tule takaisin! Hyvästi, hyvät ystävät. Voikaa hyvin!"

Laivuri otti lakkinsa ja meni tiskin luo maksaakseen.

"Mitä nyt?" huusi Barbara muori nakaten niskojaan. "Mistä lähtien on tullut tavaksi, että te maksatte oluestanne?"

"No, hyvä isä, voin kai sentään sanoa jäähyväiset, sillä emme luultavasti tule enää koskaan."

"No, helkkarissa, tietysti tulette!"

Huudettiin ja kiruttiin myötä ja vastaan. Silloin ponnahti Barbara muori uudestaan yli tiskin.

"Tänne kaikki, jotka olette ystäviäni!" huusi hän. "Nyt juomme saksalaisten kanssa ja toivotamme heidät tervetulleiksi seuraavana vuonna!"

Suurella nopeudella lennätettiin sen jälkeen haarikoita ja kippoja kaikille, jotka lähestyivät.

"On kyllä totta, että tavaranne ovat hävyttömän kalliita ja että me voisimme saada muilta huokeammalla, mutta parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa, ja sentähden tyydymme asioihin semmoisina kuin ne ovat. Ja kippis sille!"

Ystävyys oli palautettu, ja Barbara muori piti huolen siitä, että maljoja edelleen kallisteltiin sen vahvistukseksi.

Oluttuvassa oli monia vieraita, jotka eivät ottaneet osaa riitaan, vaan joko keskustelivat kahdenkesken yksityisistä tai yleisistä asioista taikka, jos seura oli suurempi, kuiskaillen ilmaisivat mielensä toisilleen. Erään pienen pöydän ääressä, melkein erillään muista, istui neljä henkilöä. Olutkippoja, jotka olivat heidän edessään, oli tuskin koskettu. Kaksi heistä oli ilmeisesti hyvinvoipia porvareita, kolmas, joka oli puettu teininkaapuun, oli sangen nuori, ja neljäs, munkkikaappuun puettu, oli vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse.

"Oletteko saanut nämä uutiset varmasta lähteestä?" kysyi vanhin porvareista.

"Mieheltä, joka sanoo nähneensä hänen ruumiinsa", vastasi munkki tehden ristinmerkin.

"Merkillistä, ettei siitä ole saapunut mitään sanomaa", virkkoi nuorempi porvareista.

"Varmaankin tahdotaan pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista!" lausui munkki jälleen.

"Mistä syystä?" kysyi teini.

"Kukaan ei voi astua hänen sijalleen."

"Sen tietää kyllä valtionhoitajakin, mutta hänen täytyy uskaltaa kaikkensa pysyäkseen paikoillaan."

"Ei voi viipyä kauan, ennenkuin se tulee yleisesti tunnetuksi", lisäsi munkki.

"Mitä pahaa olemme sitten tehneet?"

"Olette nousseet Herran tahtoa vastaan ja kieltäneet sen, jonka hän on asettanut sijaisekseen."

"Jos tarkoitatte Tanskan kuningasta, tahtoisin tietää, mitkä tunnusmerkit todistavat hänen olevan Jumalan valitseman meidän herraksemme ja kuninkaaksemme", kysyi teini.

"Eikö tämä vainonaika riitä merkiksi? Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko olemassa maata, joka ei inholla käänny pois siitä vallattomuudesta, mitä täällä harjoitetaan. Teidän keskuudessanne on monia, jotka ilolla tahtoisivat nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle, tunnustaen olevansa velvolliset pitämään ne valat, joita ovat tehneet maalliselle kuninkaalleen, mutta he eivät uskalla, eivät tahdo, peläten antavansa riitaisuudelle lisäravintoa."

"Olemme tähän asti olleet vapaa kansa, antaisimmeko nyt tehdä itsemme orjiksi?"

"Eikö sanota, että ketä rakastetaan, sitä myös kuritetaan? Vaikka kuninkaan onkin pakko verta vuotavin sydämin rangaista niskoittelevia, tottelemattomia lapsiaan, sulkee hän heidät sitten sitä suuremmalla ilolla leppyisää isänsydäntään vasten!…"

"Ne voivat olla vain tyhjiä lupauksia."

"Tanskalaiseen ei ole koskaan ollut luottamista!"

"Että Hannu kuninkaaseen on luotettava, siitä on minulla monta todistusta, ja voin hyvin sanoa, että minun täälläolonikin on sellainen. Hyvä kuningas teki erään velan ollessaan täällä ja on nyt lähettänyt minut sitä maksamaan."

"Velan?"

"Olavi Henrikinpojalle, kultasepälle. Tunnetteko hänet?"

"Siinä tapauksessa luulen Hannu kuninkaalla olevan moniakin velkoja maksettavana", tuumaili teini.

"Ne, mitkä havaitaan päteviksi, voin minä maksaa", vastasi munkki. "Mutta kun en tule oleskelemaan täällä kauan, täytyy minun lähteä etsimään arvoisaa Olavi mestaria."

"Ilta on sangen myöhäinen."

"On kyllä, mutta hyvästä rahasummasta avataan portit mihin vuorokauden aikaan tahansa! Kiitän sydämestäni siitä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittaneet minulle, ja juon kaikkien teidän menestykseksenne."

Näillä sanoin kohotti munkki olutkipon huulilleen ja tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

Toiset kolme miestä nousivat samaan aikaan, ja kun munkki ojensi kätensä jäähyväisiksi, sanoi vanhin heistä:

"Olen samainen Olavi mestari, jota etsitte, ja jos tahdotte tulla mukaani, annan teille mielelläni asuntoa, jollette jo ole sellaista hankkinut."

"Tämäpä oli odottamaton onni! Olen sama David maisteri, josta kaiketi olette kuullut, että hän on Venäjällä ja Puolassa tehnyt monia sopimuksia Hannu kuninkaan puolesta. Samoin olen Suomessakin koettanut vaikuttaa hänen asiansa hyväksi, eikä suinkaan vahingoittane minua teidän silmissänne se, että sanon sen ujostelematta."

"Tätä tietä, kunnianarvoisa isä!" sanoi Olavi mestari ja pääsi siten vastaamasta kysymykseen.

Kaikki neljä lähtivät oluttuvasta. He suuntasivat kulkunsa yli sillan Jaakopin kirkon alapuolitse. Olavi mestari kertoi taipaleella, että teini oli hänen poikansa ja mukana seuraava nuori mies hänen tuleva vävynsä. "Minulla on tytär myös", sanoi hän vilaisten tutkivasti munkkiin. "Hannu kuningas muistanee hänet."

"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä naiselliselle kauneudelle."

"Niin, sellainen voi viedä moniin ikävyyksiin!"

Vähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka pääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.

Olavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti päästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä kädessään.

David maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli tosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät, pieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein alituiseen.

Ei voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki, jotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä katsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan: "Mikä sorja impi!" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen peiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle: "Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!"

Kuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja jolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä, kuinka olisi käynyt.

Vieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen tervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan isälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.

"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä iltana", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. "Oli hyvin lähellä, ettei uni minua voittanut."

"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä pysynyt valveilla", tuumi isä.

Antero päästi kuuluviin naurun, jokseenkin samanlaisen kuin hevosen hirnunnan, mutta hän oli silminnähtävästi hämillään ja sai suustaan ainoastaan sanatonta mutinaa.

"Juuri siksi, että ajattelin häntä, tulinkin uniseksi", vastasi Rikissa kylmästi.

"Mieti nyt vain, mitä annat meille illalliseksi", virkkoi veli. "Kipponen olutta ei vatsaa täytä.";

"Ruoka odottaa ruokatuvassa", vastasi tyttö ja vilkaisi vieraaseen, ikäänkuin epävarmana, oliko hänen tämän tähden lisättävä vielä joku ruokalaji.

"Olen unohtanut esittää teille tyttäreni Rikissan", sanoi Olavi mestari. "Tämä on laajalta matkustellut ja paljon puhuttu David maisteri, joka on tullut Ruotsiin tuomaan viestejä minulle ja monille muille Tanskasta, hänen korkealta armoltaan Hannu kuninkaalta."

Sotaorhi pörhistää korvansa torventoitotuksen kuullessaan. Melkein samoin oli Rikissankin laita; tämä oli jotakin, mikä koski häntä, sen hän tiesi, ja aterian aikana, Olavi mestarin keskustellessa maisterin kanssa, osasi hän sillä huolehtimisella, jota hän osoitti niin vierasta kuin isäänsäkin kohtaan, alituiseen vetää vieraan katseet puoleensa.

Aterian jälkeen sanoi veli hänelle: "Kuinka sinun on laitasi, Rikissa, oletko ihastunut vanhaan mieheen?"

"Olen, hänen oppiinsa!"

"Mitä sinä sellaisesta ymmärrät?"

"Enemmän kuin luulet!"

Hiljainen Antero kauppamies ei ollut koskaan ollut suuresti hänen suosiossaan; mutta hän oli luvannut tälle uskollisuutta sentähden, että tämä alituiseen kantoi hänelle rusina-, manteli-, viikuna- ja pähkinätötteröitä. Antero joutui nyt tytön kiemailemista nähdessään melkein pois suunniltaan. Olavi mestari oli noutanut kellarista pullon viiniä, ja se vaikutti niin tulisesti nuoreen mieheen, että hän erotessa välttämättä tahtoi syleillä neitoa.

"Mene kotiin nukkumaan, Antero, äläkä tule minua lähelle!" sanoi tyttö vakavasti, mutta ei tylysti.

Nuori mies ei tahtonut luopua oikeudestaan, ja niin sulki hän vastahakoisen tytön syliinsä. Silloin sai hän poskelleen läimäyksen, joka tosin ei ollut niin navakka kuin Barbara muorin kädestä, mutta kuitenkin riittävä, että hän päästi irti otteensa ja riensi pois sanomatta sanaakaan, hatuttomin päin ja ilman päällystakkia.

"Sitä ei hän anna sinulle koskaan anteeksi!" sanoi veli.

"Mitä se minua liikuttaa! Manteleita ja rintasokeria saan kai muiltakin."

"Mutta mitä luulet isän sanovan?"

"Että olen tehnyt oikein!"

Sillävälin olivat molemmat vanhat miehet perimäisessä huoneessa keskustelleet maan asioista. David maisteri kertoi, että Erik Turenpojan oli täytynyt paeta maasta.

Olavi mestari huudahti hämmästyksestä ja mietiskeli nyt, kuinka David maisteri selvittäisi Hannu kuninkaan koristejutun. Mutta ilman sanoja oltiin yksimieliset siitä, että kysymys lykättäisiin huomiseen.

Kun David maisteri toivotti Rikissalle hyvää yötä, kuiskasi hän: "Minun täytyy saada puhutella teitä!"

"Hyvästi ja onnellista matkaa!" vastasi tyttö. "Jos lähdette aamulla varhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään Klaaraan."

"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule jättämään meitä moniin päiviin."

Seuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun hän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan, mutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties tarkoituksella oli hän viivästynyt.

Laulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan astumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Minä odotan ulkona."

Hän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus oli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti pikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David maisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö viivy kauan.

"Mitä tahdotte?" kysyi Rikissa. "Minulla on kiire."

"Tuon ainoastaan terveiset teille!"

"Keneltä?"

"Kuninkaalta!"

"Hän oli puodissa monet kerrat!"

"Toisen tapasitte ulkona."

"Kenen toisen?" sanoi Rikissa kääntyen poispäin.

"Hänet, joka on lähettänyt minut teidän luoksenne!"

"Hänen nimensä?"

"Kristian!"

"Kaikki pyhimykset!"

"Eikö totta, neitsyt, kaunis Edela rouva on monet kerrat käynyt teitä katsomassa?"

"Hän tuli tekemään ostoksiaan, mutta harvoin oli mikään hänelle mieleen; milloin ei ollut kyllin kaunis, milloin oli liian kallis. Hannu kuningas pitänee häntä vähillä rahoilla."

"Niin ei Kristian kuningas tulisi tekemään; hän ei kieltäisi teiltä mitään."

"Lähettääkö hän sen viestin minulle?"

"Sen ja monia muita!"

"Mitä sitten?"

"Hän pyysi minua sanomaan, että suukkonen, jonka annoitte hänelle, vieläkin polttaa hänen huuliaan."

"Ah!" Rikissa peitteli kasvonsa tarkemmin hunnulla.

"Olen tuonut joukon lahjoja, ei niin upeita, että ne herättäisivät ihmisten epäluuloja teitä kohtaan, mutta kylliksi hyviä antaakseen kauneudellenne uutta loistetta."

"Mutta jos isäni kieltäytyy ottamasta niitä vastaan?"

"Minä kyllä taivutan hänet suostumaan."

"Paljoon olette sitoutunutkin; minua huvittaa nähdä miten selviätte."

He lähestyivät kotia, ja Rikissa riensi edeltä, jottei herättäisi epäluuloja. Mutta suureksi hämmästyksekseen löysi hän huoneestaan turkisvaipan, kärpännahkalla reunustetun lakin, useita pukuja, huntuja ja muita naisten hempuja. Rikissan koetellessa kappaletta toisensa jälkeen ja ilmaistessa tyytyväisyytensä innokkain huudahduksin etsi David maisteri käsiinsä Olavi mestarin ilmaistakseen hänelle mikä hänen asiansa oikeastaan oli.

Hannu kuningas oli muutamia kertoja ollut puodissa, mutta oli näyttänyt siltä, kuin kaunis myyjätär tekisi häneen suuremman vaikutuksen kuin ne kalleudet, joita tämä näytteli. Kerran oli hän pyytänyt tyttöä näyttämään kallisarvoisimman jalokiven mitä hänellä oli myytävänä, ja kun Rikissa silloin otti esiin suuren sinikiven, joka hyvin sopi kiinnitettäväksi kuninkaan hattuun, otti hän sen heti. Mutta seuraavana päivänä tuli muuan kuninkaan hovipojista ja antoi sen takaisin varustettuna kirjoituksella: "Muistoksi!" Olavi mestari suuttui aika tavalla… Koristusta ei ollut lainkaan maksettu, ja hänestä näytti se kohtuuttomalta ilveilyltä, varsinkin kun kuningas ei sen jälkeen koskaan käynyt puodissa eikä edes kulkenut sitä katua.

David maisteri kertoi, että kuninkaan oli tosiaankin vallannut rakkaus Rikissaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut kiinnittää se kallisarvoiseen helminauhaan ja pyytää, että saisi sen itse ripustaa Rikissan kaulaan; mutta Edela rouvan mielessä oli herännyt epäluuloja, ja rukouksin ja kyynelin oli hän saanut kuninkaan siitä luopumaan.

Mutta kuningas ei ollut silti unhoittanut velkaansa; David maisteri oli nyt tullut sekä noutamaan että maksamaan mainittua koristetta, mutta jottei neitsyelle koituisi mitään vahinkoa, lähetti kuningas muutamia lahjoja, joita vastaanottamasta Olavi mestari ei toivottavasti tyttöä kieltänyt, kun niitä ei lähettänyt mikään rakastaja, vaan ystävä kauneimmalle neitsyelle, minkä oli nähnyt.

Kuka isä ei olisi ollut mielissään sellaisesta huomiosta! Olavi mestari kumarteli ja änkytti, mutta kun kiusaaja otti täpötäyden rahakukkaron ja maksoi kivestä kaksinkertaisen hinnan, ilmeni hänen tyytyväisyytensä yhä syvemmissä kumarruksissa ja moninkertaisissa kiitoksissa.

Rikissa kutsuttiin saapuville ja hänelle annettiin lupa ottaa vastaan annetut lahjat.

"Saanko myös käyttää niitä milloin tahdon?" kysyi hän.

Olavi mestari loi katseen vieraaseensa ja vastasi: "Ne ovat annetut niin hyvässä tarkoituksessa, etten katso voivani kieltää sitä sinulta. Jos jollakulla olisi sanomista sitä vastaan, niin neuvo hänet minun luokseni, minä kyllä hänelle vastaan."

"Sen kyllä voin tehdä itsekin", vastasi Rikissa.

Olavi mestari oli ennen kaikkea kauppias. Hänen kiitollisuuteensa David maisteria kohtaan oli sekoittunut salainen aavistus, ettei tämä sieni ollut vielä läheskään puserrettu kuiviin, eikä sentähden ollut niinkään vähän voitonjanoa hänen lausunnossaan, että häntä surettaisi, jollei David maisteri tästä lähtien pitäisi hänen taloaan kotinaan Tukholmassa.

Tämä puristi hänen kättään ja kiitti. Kysymys voitiin täten pitää ratkaistuna. Hurskaan miehen oli käytävä monissa luostareissa, ja kun hän palasi iltamyöhällä, suuntasi hän todellisella ilolla askeleensa Olavi mestarin tyyneen kotiin.

Yksinkertainen porvaristyttö vaihtoi vähitellen pukunsa jalosukuisen neitsyen pukuun. Hänen isänsä tosin rypisteli sille kulmiaan, mutta ensiksikin hänen tyttärensä kauneus tuli vielä silmiinpistävämmäksi kuin ennen, toiseksi lisääntyi ostajain luku sangen tuntuvasti, ja kolmanneksi ei tytön koreus maksanut hänelle mitään, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt, että seuraukset saattaisivat käydä hänelle vähemmän hyviksi.

Nuori kauppamies rohkeni tehdä muistutuksia, mutta Olavi mestari vastasi, että hän puki tyttärensä miten hyväksi näki, ja Rikissan kunniaan nähden ei kellään ollut mitään muistuttamista.

Väliin tapahtui, että David maisteri pysyi poissa kokonaisia päiviä, mutta aina kohtasivat hän ja Rikissa toisensa. Hän oli sanonut tytölle, että tämä sai pyytää häneltä mitä hyvänsä, ja kiemaileva tyttö ei suinkaan hidastellut käyttää sitä hyväkseen.

Kun nuori teini, joka kävi harvoin isänsä kodissa, näki jälleen sisarensa, tunsi hän tuskin tätä.

"Mitä Rikissalle on tapahtunut?" kysyi hän isältä.

"Ei mitään muuta kuin että hän on kehkeytynyt mitä kauneimmaksi neitsyeksi", vastasi tämä.

"Katsokaa vain, ettei hän lankea!"

Olavi mestarin sydän nytkähti; se ajatus oli muutamia kertoja juolahtanut hänenkin mieleensä, mutta eikö tyttö ollut hengenmiehen suojeluksessa ja eikö hän itsekin häntä pitänyt silmällä?

"Minulle olisi mieleen, jos itsekin pyrkisit ylöspäin yhtä paljon kuin hän!" vastasi hän ja käänsi selkänsä pojalleen.

Eräänä päivänä kulki David maisteri edestakaisin pienessä kamarissaan ja hieroi tyytyväisenä käsiään. Vähäistä ennen oli hän puhutellut Rikissaa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin konsanaan.

"Pian, pian on tyttö valmis", tuumi hän itsekseen. "Silloin vien hänet mukanani, ja sitten — —"

Sillävälin astui nuori hengenmies puotiin. Hän pyysi laittamaan kaksi hopeahakasta kirjaan, jonka jätti Rikissalle. Lähetettyään pojan työpajaan hankkimaan niitä tietoja, joita nuori mies halusi, pyysi Rikissa häntä odottaessaan istumaan. Tätä keinoa käytti tyttö hyvinkin usein. Ihailu, jota hän itse nuorissa miesvieraissa herätti, antoi usein aihetta vilkkaaseen keskusteluun, ja hänen oma kiemailunsa oli monet kerrat houkutellut äkillisen rakkaudentunnustuksen ilmoille.

Vieras istuutui kohteliaasti paikalle, jonka hän osoitti. Mies katsoi häntä suoraan silmiin puhuessaan kirjasta, jonka oli tuonut mukanaan. Mutta Rikissan suureksi kummaksi ei hänen kauneutensa näyttänyt tekevän mitään vaikutusta nuoreen mieheen; sitä vastoin oli tämän olennossa jotakin kunnioittavaa, jota ei kukaan muu ollut hänelle osoittanut.

Rikissa tunsi mielensä niin liikutetuksi, että hän tuskin tiesi, mitä vastaili, ja kun vieras kysyi, milloin saisi palata noutamaan kirjaa, vastasi hän pitäen silmällä omaa haluaan saada pian nähdä vierasta jälleen: "Ylihuomenna!"

Mutta hetken aikaa katseltuaan vieraan jälkeen riensi Rikissa ottamaan haltuunsa kirjan, jota toinen näytti pitävän niin suuressa arvossa. Se oli paksu käsinkirjoitettu kirja, mutta niin koristeltu, ettei kuunaan saattanut nähdä mitään kauniimpaa. Teos käsitteli tähtitaivasta ja kaikkia sen ihmeitä. Loppuun oli kirjoitettu:

"Tämän kirjan omistaa jalosukuiselle neitsyelle Kristina Knutintyttärelle (Knut Alfinpojan tyttärelle) hänen nöyrin ja kunnioittavin palvelijansa

Olavi Juhananpoika."

"Hän rakastaa häntä!" huudahti Rikissa.

Tuokion kuluttua täytyi hänen nauraa itselleen. Kuinka olikaan sellainen ajatus voinut pälkähtää hänen päähänsä! Mutta jos olisikin niin, mitä se häntä liikuttaisi!

Kirja veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei juuri siksi, että hän olisi suurin välittänyt sisällöstä, vaan kauniiden kirjainten tähden! Hän ei voinut konsanaan saada niiden katselemisesta kyllikseen. Illalla otti hän kirjan mukaansa kamariinsa, pani sen yöksi tyynynsä alle ja oli unissaan seisovinaan nuoren miehen kanssa ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta. Mies puhui ja selitti hänelle, mutta hän ei kuunnellut sanoja, katseli vain puhujan kauniita silmiä, otsan kaarrosta, nenän hienoa koukistusta. Mutta sitten hän tunsi, että toinen painautui häneen kiinni. Silloin heräsi hän yhtäkkiä ja pamppailevin sydämin.

"Mikä kummallinen uni henkilöstä, jota en tunne!"

David maisteri pani merkille, että tytölle oli jotakin tapahtunut, mutta kun tämä kielsi sen, luuli hän, ettei asia merkinnyt mitään. Rikissan avomielisyys oli tähän asti ollut rajaton, eikä hän lainkaan aavistanut, mikä uusi mahtava tunne oli herännyt tytön sielussa.

"Tunnetteko, isä, nuoren neitsyen Kristina Knutintyttären?" kysyi Rikissa ikäänkuin sattumalta.

"Olen nähnyt hänet."

"Onko hän kaunis?"

"Häntä sanotaan kauneimmaksi Ruotsin maassa."

"Kauneimmaksi!" toisti Rikissa uhmaten.

"Ne, jotka niin sanovat, eivät ole nähneet ketään kauniimpaa", sanoi David maisteri tavallisella lempeällä tavallaan. "Hänellä on pitkä, kullankimmeltävä tukka ja ihmeen heleä hipiä."

"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet."

"Hovin portaat ovat niljakat!" huomautti David maisteri melkein varoittaen.

"Ei minua peloita!"

"Ken seisoo, katsokoon, ettei lankea!"

Rikissa puri huultaan, että malttaisi olla vastaamatta. Maisteri oli ensi kerran sanonut häntä vastaan, ja hän kyllä näyttäisi, että voi viedä tahtonsa perille.

Seuraavana päivänä saapui Olavi Olavinpoika määrättyyn aikaan kysymään kirjaansa.

Hänen astuessaan puotiin piiloitti Rikissa kirjan nopeasti taaksensa. "Se ei ole vielä valmis", vastasi hän sangen kiihtynein mielin.

"Minä tulen huomenna jälleen!"

"Se ei joudu valmiiksi siihenkään!"

"Eikö?"

Nuori mies katsoi kummastuneena tyttöön.

"Kun se tulee valmiiksi, niin minä lähetän sen."

"Ei suinkaan se ole mitenkään vahingoittunut?" kysyi vieras silminnähtävällä levottomuudella.

"Ei, ei suinkaan."

"Voinko luottaa siihen?" Hän ojensi kätensä.

Kuinka mielellään olisi Rikissa laskenut siihen kätensä, mutta sehän piteli kovan onnen kirjaa!

"Minä en valhettele koskaan!" virkkoi hän aika terävästi.

"Minä käyn huomenna sitä kysäisemässä", vastasi vieras kumartaen ja lähti.

Nyt kutsuttiin saapuville taitavin sälli, joka sai käskyn laatia oikean taideteoksen, mutta ollenkaan hätiköimättä, sillä kun ei ollut kiirettä.

"Hän kyllä saa odottaa ja olla tuskissaan…" tuumi tyttö itsekseen. "Kenpä tietää, mitä sen jälkeen voi seurata?"

* * * * *

Valtaneuvokset Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpoika ja Bron kartanon Maunu herra istuivat kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Märta rouva oli kutsunut heidät erityiseen neuvotteluun Tukholman linnan salakamariin. Hän oli ilmaissut heille huolensa ja sitten jättänyt heidät omin päin pohtimaan asemaa.

"Minusta on epäilemätöntä, että nämä tiedot ovat aivan perättömiä", sanoi Pietari herra.

"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin muillakaan ihmisillä", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. "Niin hurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä."

"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?" kysyi Maunu herra.

"Olivatpa totta tai ei", vastasi edellinen, "osoittavat nämä huhut, mikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä olen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä asettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja me saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät päät ovat panneet toimeen."

"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen suunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin kauan kuin voin", vastasi Pietari herra.

"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan Tanskan ystävää!" sanoi Maunu herra.

"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen", virkkoi Sten herra jälleen. "Muuta keinoa ei ole!"

"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus", lausui Pietari herra. "Veljeni antoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista juonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan ulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia vastaan."

"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet korskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen rauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse pysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin, kun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?"

"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin kolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?"

"Se on arvoton epäluulo!"

"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin linnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua itselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä pahantekijöitä?"

"En tiedä", muistutti Maunu herra, "voidaanko pitää kuninkaan arvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara saaliinaan".

"Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."

"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta; sitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet muodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan liittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen", puuskahti Sten Kristerinpoika.

"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta. Emmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?" huudahti Pietari Turenpoika.

"Se ei ole kuninkaan, vaan hänen voutiensa syy!"

"Kuka asettaa heidät?"

"Hallitus."

"Ja kuka puolustaa heitä sitten viimeiseen saakka?"

"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on", huudahti Sten herra vimmoissaan. "Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen, ottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on tehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että jollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan ja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on talonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka häntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään ja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että talonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa."

"Unohdatte, että meillä on aatelissääty talonpojista peräisin. Talonpojissa liikkuvat samat voimat kuin meissäkin, aivan yhtä itsekkäät, eivätkä he jälkeläistensä tähden salline riistää vapauksiaan ja oikeuksiaan."

"Silloin heidät pakoitetaan!"

"Mihin sellainen vie, osoitti meille Brunkebergin tappelu 1471."

"Kuusikolmatta vuotta myöhemmin saivat talonpoikaismoukat ryömiä ikeen alle ja maistaa ruoskaa."

"Aateliston petos se avasi tien! Mutta tiedämme myös, ettei orjuus kauan kestänyt. Hannu kuningas piti itse siitä huolen."

"On mahdollista", lausui valtaneuvos Maunu, "että ruotsalaiset äkkiylläköllä voidaan saada alistumaan vieraan valtaan, mutta on varmaa, että he toivuttuaan pian hankkivat jälleen vapautensa".

"Sentähden", sanoi Pietari herra, "että heissä on syvälle juurtunut rakkaus isien maahan".

"Tämä kaikki", huudahti Sten herra kärsimättömästi, "ei meitä ole vienyt askeltakaan lähemmäksi!"

"Te tahdotte liittymistä Tanskaan?"

"Sentähden, ettei meillä ole muuta keinoa."

"Kyllä, tarmokas itsepuolustus."

"Tyhjin käsin?"

"Hyvällä tahdolla kyllä löydämme varoja."

"Luulen olevani yhtä hyvä ruotsalainen kuin ken tahansa. Niin kauan kuin näin mahdollisuuden pelastukseen, olin Sten Sturen puolella, ja luulen voivani kerskumatta sanoa, etten ole tehnyt maalle niinkään pieniä palveluksia."

"Sten rakas, tahdotteko nyt, että meidän on ylistettävä teitä?" kysyi Pietari herra hymyillen.

"Toivon ainoastaan teidän ymmärtävän, että juuri yleisen hyvän tähden minä vaadin muutosta nykyiseen politiikkaan. Jos Tanska onnistuu ärsyttämään Venäjän meitä vastaan, ei mikään estä näitä valtoja jakamasta maatamme keskenään."

"Sillä, joka maalaa pirun seinälle, on se alituiseen silmiensä edessä", tokaisi Pietari herra: "Mikään ei ole mahdotonta, mutta uskottavaa se ei ole! Tanskan kuninkaalla on siksi suuria huolia herttuakunnista, ettei hän voi kohdistaa voimiaan yksinomaan Ruotsiin."

Herra Sten Kristerinpoika käyskenteli levottomasti edestakaisin. Oli helppo nähdä, ettei hän vielä ollut puhunut suutaan puhtaaksi; mutta hän etsi sopivaa kiertotietä eikä sitä ollut helppo löytää. Hänen molemmat vastustajansa kenties tiesivät, mistä kenkä puristi, mutta heistä sai hän hyvin olla kuumilla kivillä. Nyt kuitenkin kärsivällisyys petti ja hän huudahti kiihkeästi: "Olen uskollisesti palvellut Sten Sturen asiaa, ja jollen olisi tarrannut kiinni kuten tarrasin, kun kuningas riisti minulta Älfkarlebyn lohikalastuksen, olisi hän kenties vieläkin hallinnut pesää jakamatonna."

"Poltitte hänen kartanonsa Upsalassa?"

"Sen on hän antanut anteeksi ja moneen kertaan luvannut minulle loistavan korvauksen siitä vahingosta, minkä kärsin Älfkarlebyssä, niin pian kuin hän on tullut oikeuksiinsa Ruotsissa. Sitä vastoin, milloin olen pyytänyt jotakin neuvostolta tai valtionhoitajalta, on minua joko syötetty tyhjillä lupauksilla tai olen saanut jyrkän kiellon."

"On miltei mahdoton tyydyttää kaikkia niitä tuhansia vaatimuksia, joita…"

"Miksi minun juuri on kuuluttava niihin, joiden vaatimuksiin ei kiinnitetä huomiota?" keskeytti hän kiihkeästi.

"Olemme tulleet tänne", puuttui Pietari herra puheeseen, "neuvottelemaan mitä olisi tehtävä kumotaksemme ne huhut tapahtuneista onnettomuuksista, mitkä kiertelevät kaupungilla. Tiedämme hyvin, että niiden tarkoitus on saada aikaan eripuraisuutta ja levottomuutta; ja kun Märta rouva äsken sydämensä levottomuudessa kysyi, mitä olisi tehtävä mielten tyynnyttämiseksi, lupasimme ottaa asian lähemmin harkittavaksi; mutta kuinka olemme jutelleetkin, emme vielä ole päässeet siihen asiaan, josta meidän olisi neuvoteltava."

"Minä ehdotan", virkkoi Maunu herra, "että neuvosto antaa julistuksen, jossa selitetään kaikki nämä huhut vääriksi ja perättömiksi. Jos jokin onnettomuus olisi kohdannut tohtori Hemmingiä tai ritari Åke Hannunpoikaa, olisi tieto siitä ensi sijassa saapunut neuvostolle."

"Sitä vastaan panen mitä tarmokkaimman vastalauseen", huusi Sten Kristerinpoika. "Neuvosto ei voi tietää mitään tohtori Hemming Gaddista eikä Åke Hannunpojasta."

Niin jatkoivat he kinasteluaan pääsemättä mihinkään päätökseen.

* * * * *

Eräässä Tukholman linnan pienistä tornikamareista istui Kristina neitsyt innokkaasti kiintyneenä lukemiseen.

Nuori Olavi Juhananpoika se oli pannut kirjan hänen käteensä. Nuori mies oli innokas luonteeltaan, ja Kristinasta oli hän saanut oppilaan, joka ihastuksella kuunteli kaikkia hänen metafyysillisiä päätelmiään eikä hetkistäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä.

Olavi luki tähdistä nuoren neitsyen tulevaisuuden ja ennusti suurempaa ja kauniimpaa onnea kuin maallinen korkeus ja mahti voi antaa. Molemmat aprikoivat, mitä tämä mahtoi tarkoittaa; silloin antoi Olavi eräänä päivänä Kristinalle pienen käsikirjoituksen ja sanoi vain:

"Lukekaa!"

Siinä kerrottiin pyhän Birgitan lapsuudesta ja hänen ensimäisistä ilmestyksistään.

Kristina luki ja luki yhä uudestaan; häntä ihastutti lapsen liikuttava viattomuus.

Mutta kun Olavi antoi hänen ymmärtää, ettei hän ainoastaan ulkonaisesti, vaan myös mielenlaadultaan suuresti muistutti pyhää Birgittaa, silloin punastui hän ilosta ja sanoi, että luopuisi kaikesta maailmassa voidakseen tulla sellaiseksi kuin hän.

"Tahdotteko siis tulla pyhimykseksi?" sanoi Olavi. "Ettekö ole kehoittanut minua siihen?"

"Olen kyllä!"

"Uskotteko minun voivan?"

"Mikään ei ole mahdotonta sille, joka lujasti ja vakavasti tahtoo", kuului vastaus.

Nuori mies oli aluksi ainoastaan ihaillut Kristinaa, mutta pian hiipi hänen mieleensä toinen tunne, joka kävi hänelle voittamattomaksi, ennenkuin hän ymmärsi sen. Neitsyt näytti hänestä jumaloitavalta, ja hän piti korkeimpana maallisena onnenaan palvella häntä. Yökaudet hän kirjoitteli korukirjaimin pyhän Birgitan oppeja ja elämänvaiheita; sellainen lahja varmaan ilahuttaisi neitsyttä ja mahdollisesti muistuttaisi hänen mieleensä nuorukaista, joka ei koskaan lakkaa häntä ihailemasta, jumaloimasta ja — rakastamasta, niinkuin palvotaan korkeampaa olentoa.

Märta rouva oli tähän aikaan sangen huolissaan kaupungin tyyneydestä ja turvallisuudesta. Monista merkeistä päättäen tanskalaiset tekivät voitavansa kylvääkseen rikkaruohoa.

Siitä huolimatta saapui linnaan muuan nuori tanskalainen aatelismies, Akseli Årstan herra.

"Mikähän tarkoitus hänen tulollaan on?" kyseltiin kaikkialla.

Märta rouva sai pian tietää sen; vieras pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.

Mutta jo alussa oli nuori mies niin hämmennyksissään, ettei voinut sanoa mitään.

"Olette varmaankin sangen nuori?" sanoi Märta rouva hymyillen.

"Ainoastaan kahdenkymmenen vuotias."

"Ja matkustatte kuitenkin valtiollisissa tehtävissä?"

"Se on totta; mutta…"

"Puhukaa suunne puhtaaksi!"

"Näen, että minut on petetty."

"Tahdotteko sanoa minulle, millä tavoin?"

"Minulle oli kuvattu teidät toisenlaiseksi."

"Millaiseksi sitten? Sanokaa minulle se!"

"Miesmäiseksi, ilkeäksi naiseksi."

"No, ja nyt?"

"Ette ole kumpaakaan."

"Mutta jos olisin ollut?"

"Silloin olisin pelottomasti esittänyt viestini."

"Sen voitte tehdä nytkin; mitä olette sanonut, se on vähentänyt sen karvautta."

"Ettekö siis pane pahaksenne?"

"En laisinkaan."

"Hannu kuningas toivoi teidän kauttanne…"

"Mitä?"

"Ja tarjoomalla niin suuria etuja kuin itse vaaditte…"

"Olisiko minun avattava Tukholman portit?"

"Ei, mutta taivutettava valtionhoitaja…"

"Kavallukseen?"

"Niin!" huudahti nuorukainen kiihkeästi. "Kavallus se olisi, ja teidän vastauksenne tiesin jo edeltäpäin."

"Kuinka saatoitte ottaa suorittaaksenne niin arvottoman tehtävän?"

"Jalo rouva, tiedätte vähän siitä, mitä Kööpenhaminassa puhutaan herra Svante Niilonpojasta ja kaikista ruotsalaisista. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni…"

Nuorukainen punastui syvästi. "Älkää panko pahaksenne!" sanoi hän. "Se oli isäni tahto."

"Ja äitinne?"

"Hän on kuollut."

"Silloin annan teille anteeksi hänen tähtensä ja todistukseksi siitä pyydän teitä viipymään täällä niin kauan kuin teitä haluttaa."

"Jalo rouva, niin hartaasti kuin toivoinkin tätä lupaa, en olisi nyttemmin rohennut sitä pyytää. Sitä suuremmalla kiitollisuudella otan vastaan teidän hyvän tarjouksenne."

Niin jäi Akseli herra mieluisasti nähdyksi vieraaksi Tukholman linnaan. Tämä tapahtui muutamia kuukausia herra Svante Niilonpojan matkallelähdön jälkeen, ja Märta rouva oli niin kiinni tärkeissä asioissa, ettei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Mutta huolestuttavia huhuja tuli alituiseen hänen korviinsa; milloin kuiskailtiin salaisista kokouksista niinsanotun rauhanpuolueen kesken, jonka tarkoituksena oli liittyminen Tanskaan, milloin taasen porvaristo valitti tukalia kauppasuhteita. Sitten saapuivat kertomukset tohtori Hemmingin kuolemasta ja Åke Hannunpojan katoamisesta, ja kohta sen jälkeen alkoi liikkua hiipiviä huhuja, että linna tulee äkkiylläköllä vallattavaksi Hannu kuninkaan käsiin.

Märta rouva kirjoitti herralleen: "Jumala suokoon, ettei minun enää tarvitsisi ottaa niskoilleni sellaista huolta ja puuhaa kuin minulla on ollut teidän ollessanne poissa, mutta kuitenkin pidän kaiken tämän vähäisenä, kun vain Herra suo teille apunsa suurissa hankkeissanne."

Hänen ilonsa oli suuri, kun hänen herransa kirjoitti hänelle ja kertoi Sten pienokaisen ja nuoren Kristina Gyllenstjernan kohtauksesta ja siihen kiinnittämistään toiveista. Sitten kertoi hän saapumisestaan Kalmariin ja kuinka hän tuli viipymään siellä kauemmin kuin oli aikonut, koska oli hankkeissa uusi kokous tanskalaisten kanssa. Edelleen kirjoitti hän Tukholman maistraatille ja porvaristolle, ettei Hemming piispa ollut surmattu ja että mahdollisesti Svante herran itsensä täytyi ryhtyä ponteviin toimenpiteihin Tanskan kuningasta vastaan.

* * * * *

Niin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa povessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden huolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna. Linnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan rouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen. Pidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin. Kristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.

Miehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä elähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, puhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja pyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin mikä muu hyvänsä.

Nuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon kaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku tähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös. Mutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan se kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi korkean persoonallisen arvon.

Nuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi sanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää kaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.

Tavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan vaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut nähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti leikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.

Yöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi ottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen kahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään muistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja ihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä syöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo pyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?

Nuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi eroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä… Mieluummin puri hän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen tuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen päähän.

Mutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka uhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi. Nuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut rakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan muutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne mielitietylleen.

Kristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa kyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen pohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.

Kun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan oli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen enemmän sellaisia, vielä kalliimpia.

"Ja tahdotte antaa ne minulle?" kysyi Kristina.

"Mieluimmin teille, kaunis neitsyt?" vastasi Akseli herra.

Silloin notkisti hän polvensa hänen edessään ja sanoi:

"Ihanaisin neitsyt, sallitteko minun pyytää kättänne?"

"Rakastatteko minua?" kysyi Kristina kummissaan.

"Enemmän kuin voin sanoa!"

"Kuten Ulf Gudmarinpoika rakasti Birgittaa?"

"Niin, yhtä suuresti!"

"Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Kaksi vuotta vanhempi kuin oli Ulf herra, samoin kuin minäkin olen kaksi vuotta vanhempi Birgittaa hänen astuessaan vihkituoliin."

"Mikä ihmeellinen yhtäläisyys!"

"Se on totta."

"Mitä muuta vaaditaan?"

"Sukulaisten suostumus. Heidän tahtoaan Birgittakin totteli antaessaan kätensä Ulf herralle."

"Minä puhuttelen äitiänne."

"Ensin täytyy minun kuitenkin kysyä neuvoa pyhältä jumalanäidiltä ja omalta sydämeltäni."

"Ei kai se liene minulle epäsuosiollinen?"

"Ei, ei suinkaan."

"Oletteko rakastanut ketään muuta?"

"Sitä ei teillä ole oikeutta kysyä."

"Se on totta!" vastasi nuori mies huoaten. "Mutta sen tiedän, etten tule koskaan rakastamaan muita kuin teitä."

Kristina hymyili lempeästi vastaamatta mitään. "Milloin saan vastauksenne?"

"Minä kutsun teidät!"

"Pianko?"

"Niin pian kuin olen itse saanut vastauksen."

"Saanko puristaa kättänne jäähyväisiksi?" Kristina ojensi hänelle sen.

Hän painoi sen huulilleen, kumarsi syvään ja lähti huoneesta.

Ulkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat häntä vastaan.

"Kuinkas kävi?" kysyivät he. "Asia jäi vielä ratkaisematta?"

"Niin, ratkaisematta!"

"Hän ei ole taipumaton?"

"Toivon, ettei hän ole."

"Kaikessa tapauksessa oli hyvä, että voimme hankkia sinulle tilaisuuden puhutella häntä ilman kuulijoita."

"Suurempaa ystävyyden näytettä ette olisi voineet minulle antaa."

"Meidän on käytävä kaikissa kaupungin kultasepissä katsomassa, saammeko ostaa koristeita, jotka ovat kyllin arvokkaita niin jalolle neitsyelle", sanoi Akseli herra ja vei Kristinan veljet mukanaan.

Sillävälin harhailivat Kristinan ajatukset hänen nuoruutensa muistoissa. Ne pysähtyivät kaikki tyyni sinisilmään nuorukaiseen, hieman nuorempaan kuin hän itse.

Hän muisti niin elävästi, kuinka tämä eräänä iltana, kun hänen veljensä olivat käyttäytyneet tavallista nurjemmin, oli sanonut kuiskaten hänelle: "Annan heille anteeksi sinun tähtesi!"

"Kuinka minä voin sovittaa, mitä he ovat rikkoneet?" oli hän kysynyt… "Rakkaudella!" oli nuorukainen vastannut.

"Läsnä oli monia ihmisiä, eivätkä he olleet sinä päivänä puhuneet enää mitään keskenään, mutta seuraavana päivänä etsi nuorukainen hänet käsiinsä ruusutarhasta, ja silloin he lupasivat olla toisilleen uskolliset läpi elämän, mutta pitää sen kaikilta salassa."

Kun Märta rouva kertoi hänelle nuoresta Kristina Gyllenstjernasta, hämmästyi hän ensin, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet toiselle suunnalle ja pyhimyssäteikkö näytti hänestä toivotummalta kuin maallinen kruunu. Kuinka usein olikaan hänestä tuntunut, että Märta rouva hätäili mitättömistä asioista. Tulisiko hän kerran astumaan samoja jälkiä…? Hänhän tiesi jotakin, mikä oli tuhat kertaa kauniimpaa!

Olavi Juhananpoika oli näyttänyt tähdillä siroitellun tien, jota hänen oli kulettava, ja se näytti hänestä valoisalta ja houkuttelevalta. Intohimon hehku, jonka hän näki nuoren miehen silmissä, ei häntä kummastuttanut eikä loukannut; hänestä ei ollut lainkaan odottamatonta, että häntä siten pyhässä hurmauksessa palvottiin. Samoin kuin pyhälle Birgitalle, tulisivat hänellekin Jumalan valtakunnan salaisuudet olemaan avoinna jo täällä maan päällä. Mutta kaikessa noudattaakseen ihannettaan täytyi hänen myös mennä naimisiin. Birgitta rouva oli uskollinen herralleen, mutta kaikista kertomuksista hänestä saattoi nähdä selvään, että hänen herransa kulki hänen viittomaansa tietä eikä päinvastoin. Kristina tunsi sydämessään, että saman vallan hänkin tuli saamaan Akseli herran suhteen, ja tämä oli myös yhtäläisyys.

Mitä rakkaus oli, sitä ei ymmärtänyt tämä tuskin kuustoistavuotias tyttö, joka eli kokonaan siinä haltioitumistilassa, mikä täytti hänen sielunsa.

Ja niin kävi hänelle yhä selvemmäksi, että hänen kohtalonsa täytyi kehkeytyä juuri siihen suuntaan, mihin se nyt oli alkanut muodostua.

* * * * *

David maisteri, hän on henkilö, jota emme saa kadottaa näkyvistämme. Virittämällä Rikissan halua koreiluun ja turhamaisuuteen oli hän vähitellen herättänyt ne pahat taipumukset, jotka uinailivat tytön sielussa. Hän oli käynyt veikisteleväksi ja oikukkaaksi ja unelmoi vain, kuinka saisi tyydytetyksi jokaisen heränneen mielitekonsa.

Nyt oli jälellä vain yksi seikka: tyttö oli saatettava käsittämään riippuvaisuutensa ja kuinka tarpeellinen hänelle yhä oli David maisterin apu ja johto.

Mutta sellaisella luonteella kuin Rikissa on monta neuvoa omassa povessaan, ja jos hän tahtoi ottaa uuden suojelijan, saattoi hän kyllä kaipauksetta jättää ensimäisen, jollei tämä häntä miellyttänyt. David maisteri otti lukuun tämänkin; sentähden lupasi hän tytölle suurempia etuja kuin kukaan toinen mahdollisesti voisi tarjota ja vaati ainoastaan, ettei hän antaisi sydäntään kenellekään, ennenkuin olisi nähnyt jälleen kaikkien saamiensa lahjojen antajan.

Rikissa vastasi hajamielisesti, ja David maisteri luuli sen olevan hänen tavallisia oikkujaan. Olavi Juhananpojan tyttöön tekemästä vaikutuksesta ei hänellä ollut aavistustakaan.

Maisteri sanoi, että hänen tähän aikaan täytyi välttämättä lähteä matkalle, mutta tytöstä erotessaan sanoi hän palaavansa kolmen päivän kuluttua.

Pohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle takakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri, jonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.

Ensi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja pukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan sijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä vastaanottamaan.

Kysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa ainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.

Hänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä, itkivät ja valittivat.

"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen kuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!" huudahti maisteri. "Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme heränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen, joka vie vanhurskauttamiseen."

"Mitäpä me köyhät raukat voimme!"

"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee, hänelle itselleen anteeksi annetaan!"

"Mutta jos joutuu kiinni?"

Nahkuri oli varakas mies, eikä hänellä ollut halua menettää mitä omisti.

Mutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli meluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja huusivat: "Eläköön Hannu kuningas!" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan. Niin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta kättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen: "Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee parempaakin!"

Nahkuri oli menettänyt kolme parasta työmiestään eikä hän katsellut maisteria erittäin tyytyväisin silmin. Mutta tämä sanoi, että hän mahdollisesti voi toimittaa mestarille pienen rahallisen korvauksen, ja sellaisella palsamilla on ihmeellinen voima kirvelyä lieventämään.

Me tiedämme, että prinssi Kristian oli nähnyt Rikissan ja rakastunut häneen. Hän ei ollut varma, vieläkö hänen isänsä himoitsi tyttöä; itse teki hän sitä kiihkeämmin kuin konsanaan, ja hänen tahtonsa oli, että maisteri veisi joukon kallisarvoisia lahjoja kauniille tytölle, vakuuttaisi tälle prinssin rakkautta ja ilmoittaisi hänen toivomuksensa, että tyttö seuraavana kesänä, hänen palattuaan Norjasta, matkustaisi Kööpenhaminaan David maisterin isällisessä suojeluksessa.

David maisteri otti tehtävän suorittaakseen, ja me olemme nähneet, kuinka hän kävi toimeen.

Mutta prinssin nuoruuteen katsoen ei voinut luottaa hänen intohimonsa kestävyyteen; sentähden tahtoi David asettaa vanhan kuninkaan etusijaan; hän epäilemättä maksaisi vielä enemmän. Papin ovelassa päässä pyöri mitä rohkeimpia suunnitelmia, kuinka hän Rikissan kautta kerran hallitsisi sekä Ruotsia että Norjaa.

Hänen tarkoituksensa oli, niin pian kuin prinssi oli lähtenyt Norjaan, viedä Rikissa Kööpenhaminaan. Sai riippua olosuhteista, mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Maisteri oli lujasti päättänyt tehdä ne itselleen niin suotuisiksi kuin mahdollista.

Sellainen oli asema katumetelin jälkeisenä päivänä.

Valkoiseen munkkikaapuun kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä yli korvien lähti David maisteri Mustaveljesluostariin nykyisen Svartmankadun varrelle, missä hän tiesi Akseli herran asustavan. Luostarit olivat yleensä tanskalaismielisiä; erittäinkin oli dominikaaniluostarien laita näin, ja kun korkeita herroja saapui Tukholmaan, majoittuivat he aina näihin luostareihin, joissa valtiolliset juorut olivat niinsanoaksemme runsaana jokapäiväisenä leipänä.

Omin silmin nähdäkseen katumetelin seuraukset suuntasi hän kulkunsa kaupan suojelijalle, pyhälle Nikolaukselle pyhitettyä kaupunginkirkkoa kohden. Tämän läheisyydessä tiesi hän erään kahakan tapahtuneen, ja selvät jälet siitä näki hän raatihuoneen edustalla. Luultavasti oli porvaristo sieltäpäin tehnyt hyökkäyksen, sillä verilätäköitä, katkeilleita aseita, vaaterepaleita ja kaksi ruumista oli vielä paikalla. Toiseen kuoliaaksi ammutuista oli luoti sattunut keskelle rintaa; hän makasi selällään, pitkin pituuttaan, käsivarret levällään, ja päiväpaiste heitti kajastuksensa kalpeille kasvoille, joista tuijottivat suuret, pullistuneet, loistottomat silmät. David maisteri tunsi heti yhden nahkurinsälleistä, pahimman suunsoittajan ja kerskurin. Nyt tämä sieti kärsivällisesti pilkkasanat, joita hänen ympärillään lasketeltiin, eikä lennättänyt seinään pientä pojanvekaraa, joka huvittelihe pistelemällä tikkuja hänen sieraimiinsa.

Syöksyminen elämän täytelyydestä äkkipikaiseen kuolemaan, hiljainen tietoisuus omasta syyllisyydestä vai mikä lienee David maisterin siihen saanutkin, mutta hän vartioi ruumiin ääressä, kunnes fransiskaanimunkit ehtivät tulla ja kantaa sen pois. Paarien yli levitettiin musta peite, ja kun ne hitaasti kannettiin pois, seurasi joukko jälestä. Hän katsoi niiden jälkeen melkein aavistelevasti kysellen. Vainajat olivat haudattavat, mutta sen jälkeen? Sen jälkeen?…

Kauan ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa sitä tuumiskella. Hän tiesi, mitä hän tavoitteli maallisen elämän taisteluissa; mitä taasen sen jälkeen oli tuleva, sai hän kyllä tietää aikanaan. Tosin hän aavisti hämärästi, ettei mittapuu, jonka mukaan tekojamme arvostellaan, tule siellä ylhäällä olemaan sama kuin täällä alhaalla.

Ripein askelin meni hän jälellä olevan lyhyen taipaleen luostariin. Muutamia salavihkaisia sanoja portin vartiaveljelle, ja hänet päästettiin heti ilman mitään valmistuksia Akseli herran luo.

Oven avautuessa huudahti tämä hilpeästi: "Vihdoinkin!" Mutta nähdessään David maisterin heitti hän nopeasti peitteen muutamille esineille, jotka olivat pöydällä.

David maisteri näki jalokivien säkenöivän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että ne olisivat tarkoitetut kenellekään muulle kuin Rikissalle.

Vastatessaan tulijan tervehdykseen oli Akseli herra kokolailla hämillään.

"Anteeksi, jalo herra, etten ennen saapunut luoksenne!" sanoi maisteri kumartaen.

"Minä en ole kutsunut teitä!"

"Tulin armollisen kuninkaamme käskystä."

"Onko hän lähettänyt teidät?"

"On, jalo herra!"

"Saadakseen tiedon…"

"Oletteko suorittanut tehtävänne!"

"Se oli minulle mahdotonta!"

"Mahdotonta?"

"Hän on jalo, ylevämielinen nainen!"

"Tunnetteko myös Kristina neitsyen, Märta rouvan nuoren ja kauniin tytärpuolen?"

"Tunnen hänet."

"Mikään ei tehoa paremmin kuin jos hän katoaisi."

"Katoaisi?!"

"Hän ja hänen rakastajansa!"

"Ra-kastajansa?"

"Nuori ylioppilas Olavi Juhananpoika!"

"Onko se hänen rakastajansa?"

"Sen tietää koko kaupunki!" Akseli herra ei löytänyt sanoja ilmaistakseen hämmästystään, mutta David maisteri arveli hänen äänettömyytensä johtuvan aivan toisista syistä ja jatkoi:

"Hänen ryöstämisensä olisi Märta rouvalle niin kova isku, että hän joutuisi pyörälle päästään. Jos käytämme tilaisuutta kapinaan, johon eilinen meteli oli ainoastaan mitätön alku… ken tietää… on mahdollista, että sillä tavoin voitaisiin valloittaa Tukholma."

"Ilman sotamiehiä?"

"Minä olen tuonut salaa muutamia satoja työväestön piireihin, ja mitä aseihin tulee…"

"Onko teillä niitäkin?"

"Hyvässä tallessa!"

"Ja — neitsyen rakastaja?"

"Jos niin tarvittaisiin, voisi huvittaa maailmaa häväistysjutulla heidän kustannuksellaan."

"Kuinka se kävisi laatuun?"

"Naittamalla heidät keskenään!"

"Ei koskaan!" huusi Akseli hypähtäen pystyyn.

"Sitten voisi tytöstä tehdä jonkun ylhäisen herran jalkavaimon!" sanoi isä David pehmeästi ja mielistelevästi.

Nuorella miehellä oli täysi työ säilyttäessään malttiaan. Hän vetäisi pois peitteen koristeiden päältä ja oli askartelevinaan niillä.

"Suvaitsetteko nyt antaa ne minulle?" kysyi maisteri lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Nämäkö?"

"Niin, minä luulin…"

"Mitä luulitte?"

"Että minä omien salaisuuksieni ilmaisemisella olen ansainnut kuninkaallisen luottamuksen."

"Kas tuossa, ottakaa kaikki tyyni!" Ja hän heitti sormukset, koristeet, neulat, helmet ja muut kalleudet hajalleen pöydälle. Maisteri kokosi ne kaikki ahnaasti. Silloin hän huomasi esineen, joka sai hänen silmänsä laajenemaan, hänen kalpeat poskensa punehtumaan. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hän sai vaivoin sanotuksi:

"Tämä sormus?"

"Se ei kuulu toisten joukkoon. Antakaa tänne!"

"Mistä olette sen saanut?"

"Ostin sen matkalla tänne. Se oli luultavasti otettu nuorelta mieheltä, jonka sitten näin makaavan kuolleena tiellä."

"Se on kuulunut minulle!"

"Teille?"

"Kaikki nämä muut ovat minulle yhdentekeviä, kun saan pitää vain sen!" huudahti maisteri kiihkeästi.

"Onko se sitten niin suuriarvoinen?"

"Ainoastaan minulle!"

"Antakaa tänne!"

"Ei, rukoilen teitä!…"

"Saatte sen yhdellä ehdolla…"

"Käskekää! Mitä vaaditte?"

"Kuuliaisuutta käskyilleni; aiotussa kapinassa tahdon minä yksin olla johtajana."

"Minä tottelen teitä."

David maisteri ojensi himokkaasti kätensä.

"Ette saa sormusta, ennenkuin kaikki on suoritettu!" sanoi Akseli herra aikoen panna sormuksen laatikkoon. Mutta katse, jolla David maisteri seurasi hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan mieltään, ja hän pani sen sormeensa.

"Älkää pitäkö sitä sormessanne!" huudahti toinen kalveten.

"Miksei?"

"Siinä on hiljaa hiipivää myrkkyä."

"Ja te tahdotte saada sen!"

"Olen kyllästynyt elämään!"

"Siihen kyllä ehtii! Kuten sanottu, saatte sormuksen vastaisuudessa."

"Luvatkaa minulle vain, ettette pidä sitä sormessanne!"

"Mitä minä teen, se ei koske teitä! Ottakaa kaikki muut ja jättäkää minut!"

Akseli herra tunsi sellaista voimaa, ettei ollut koskaan ennen tuntenut, ja hänestä tuntui, kuin maisteri olisi äkkiä käynyt paljon nöyremmäksi kuin ennen.

Tämä kokoili uskomattoman hitaasti kasaan kaikki monet kalleudet. Näytti melkein siltä, kuin hän sommittelisi joitakin salasuunnitelmia, ja Akseli herra soitti kelloa kutsuakseen muutamia palvelijoita.

"Olkaa täällä sisällä David maisterin luona", sanoi hän. "Minä menen nyt, mutta häntä ette saa päästää täältä ennenkuin puolen tunnin kuluttua. Silloin on hän vapaa."

"Aiotteko antaa sormuksen jollekin toiselle?" huudahti David melkein hädissään.

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle oleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän suostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne."

"Mitä takeita minulla siitä on?"

"Sormus!" vastasi David läähättäen.

"Olette oikeassa; niin kauan kuin se on minulla, olen teidän herranne!"

Mutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua sitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän tunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se kaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai muiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.

Hyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja tauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki esineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja ripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.

Äidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja hän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei se kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.

Päätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty — sitä ennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä — ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa nuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen Kristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?

Akseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin epäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen näkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka hiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema huone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja näytti odottavan jotakin.

Sitten astui Märta rouva sisään.

Hän ei kuullut, mitä he sanoivat toisilleen, mutta hän tunsi välittömästi, että he puhuivat hänestä. Kenties Kristina kertoi hänen rakkaudestaan!

Kristina oli heittäytynyt pienelle jakkaralle Märta rouvan jalkoihin, punervankellertävä tukka muodosti pyhimyskehän ihmeen kauniin pään ympärille, ja ilmeikkäät silmät olivat rukoillen, houkutellen kiinnitetyt kasvatusäitiin.

Akseli herrasta tuntui, ettei hän konsanaan ollut todellisuudessa nähnyt Kristinaa niin ihanana. Hän pyysi sydämessään anteeksi aiheettomia epäluulojaan ja lupasi tästälähin luottaa Kristinaan kuten parhaimpaan ja pyhimpään.

Mutta kuva häipyi hiljaa kuten oli tullutkin, ja uneksija vaipui raskaaseen uneen.

* * * * *

Kolme kertaa oli jo Olavi Juhananpoika käynyt kultasepän puodissa, mutta ei vielä saanut kirjaansa.

Rikissa oli joka kerralla näyttänyt hänelle sen, niin ettei hänen tarvinnut hätäillä mitään vahinkoa tapahtuneen, mutta valmiiksi ei se tullut, ja tyttö pyyteli yhä uudelleen anteeksi ja selitteli syitä, jotka olivat tilaajalle aivan käsittämättömiä.

Jos Olavi olisi katsonut tyttöön, olisi hän kenties lukenut vastauksen hänen silmistään, mutta nyt tuijotti hän vain kirjan kansiin ja ihmetteli sitä hitautta, millä työ valmistui.

Olavi Juhananpojan piti seuraavana päivänä tulla jälleen kuulostamaan kirjaansa. Rikissa ajatteli silloin vastata hänelle, että sen oli mahdoton valmistua ennenkuin kahden päivän kuluttua; jos se vastoin kaikkea otaksumista tapahtuisi ennen, tahtoi hän lähettää varman henkilön sitä tuomaan.

Totuus oli, että hakaset olivat jo olleet kaksi päivää valmiina, mutta Rikissa tahtoi, että nuori mies kävisi useammin. Tämän näkeminen oli hänelle käynyt yhä rakkaammaksi.

Seuraavana aamuna pukeutui hän suurella huolellisuudella. Hänellä oli juhla ottaessaan vastaan nuoren Olavin; kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän näki David maisterin astuvan sisään!

"Jo palannut?" huudahti hän.

"Mutta ei tervetullut, luullakseni?"

"Kyllä, mutta…"

Maisteri katseli tyttöä ihaillen. "Sinä näytät melkein entistäkin soreammalta, Rikissa!"

"Olen seitsemäntoistavuotias!"

"Kas tässä, mitä lahjoja tuon!" Hän pani tytön eteen muutamia kallisarvoisia kiviä.

Rikissa päästi huudon. "Kaikkihan ovat täältä ostetut!" sanoi hän.

"Kuka osti?"

"Korkeasukuinen tanskalainen herra ja valtionhoitajan molemmat poikapuolet ovat olleet täällä kahteenkin kertaan ja etsineet mitä parasta löytyi."

"Ketä varten?"

"Kristina neitsyttä."

"Märta rouvan tytärpuolta?" kirkaisi isä David.

"Miksi sitä ihmettelette?"

"Onko se varmaa vai sanotko niin ainoastaan minua pelästyttääksesi?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Kristina neitsyt ei rakasta ritaria."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Rikissa kalveten.

"Hän ainoastaan teeskentelee rakkautta häneen."

David maisteri pani mietiskellen kätensä otsalleen. "Pian, tyttö, ota käsille se kallisarvoinen koriste, jonka kuningas kerran lahjoitti sinulle, nyt sitä tarvitaan!"

"Tahdon pitää itse sen!" vastasi Rikissa uhmaten.

"Saat sen kyllä takaisin; tahdon sen vain lainaksi muutamiksi päiviksi."

"Mitä varten?"

Maisteri katsoi tyttöön. "Tahdothan päästä yhtä ylhäiseksi rouvaksi kuin Edela rouvakin?"

"Tahdon!"

"Kuule sitten! Nuori Akseli, Årstan herra, rakastaa Kristina neitsyttä. Tahdon näyttää hänelle toteen, että tämä nainen on ostettavissa."

"Millä tavoin?"

"Kuule, äläkä keskeytä minua! Nuori Olavi Juhananpoika, ylioppilas, on mitä hurjimmin rakastunut häneen…"

"No, ja sitten…"

"Minä kehoitan häntä tunnustukseen…"

"Neitsyt ajaa hänet halveksien tiehensä."

"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman, jonka tahdon sekoittaa."

"Antakaa se minulle!"

"Mitä, uskallatko?"

Samassa aukeni ovi ja ylioppilas astui sisään kysymään kirjaansa.

Maisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan. Mutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se välinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti hänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti koristeen käsille ja poistuisi huoneesta.

Rikissa totteli, mutta pysähtyi oven taakse kuuntelemaan.

Maisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään huomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.

"Tämän kiven kimmellys", vastasi Olavi, "näyttää minusta yhtä puhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu".

"Kivellä on sitä paitsi taikavoima."

"Millainen sitten?"

"Se houkuttelee tunnustamaan salaisen rakkauden."

"Onko se mahdollista?"

"Voittehan koettaa! Luulen, ettei sydämenne ole vapaa."

"Ei olekaan."

"No hyvä, ottakaa kivi, pitäkää sitä kerran sormessanne ja uskaltakaa yrittää!"

Olavi seisoi ymmällä; hän ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava. "Kirjani! Antakaa se minulle sellaisena kuin se on!" sanoi hän äkkiä.

Samassa astui Rikissa puotiin. "Olen sanonut, ettei se ole vielä valmis", virkkoi hän lujasti. "Isäni työpajasta ei anneta ulos mitään keskentekoista työtä. Se lähetetään teille niin pian kuin mahdollista."

Maisteria kummastutti tytön tavaton ankaruus, mutta Olavi näytti tottuneen hänen oikkuihinsa. Hän kumarsi ja lupasi odottaa.

"Kiitos!" sanoi hän hiljaa David maisterille ja poistui nopeasti.

"Miksei hän saanut kirjaa?" kysyi tämä. "Millä verukkeella minä silloin pääsisin Kristina neitsyen luo?"

"Aiotko antaa kirjan hänelle?"

"Ettekö sitä käsitä?"

"Hyvin harkittu; sinä onnistut."

"Sitä toivon!"

"Nyt menen minä keittämään juoman. Se vie aikaa."

Maisteri meni, ja Rikissa käveli edestakaisin puotikamarissa kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.

Jollei häntä liikuttanutkaan osanotto Kristina neitsyttä kohtaan, olivat sen sijaan hänen omat etunsa liittyneet hankkeeseen. Mielellään olisi hän tahtonut neitsyen suojella Olavin rakkaudentunnustukselta… ja Olavi, hän ansaitsi sen nöyryytyksen, joka häntä odotti, kun hänellä kerran ei ollut silmiä nähdäkseen niin vilpitöntä, niin harrasta rakkautta kuin Rikissan.

Ostajain ja tilaajain luku oli yhtä suuri kuin tavallisesti, mutta Rikissa ei ollut halukas viehkeään veikistelyyn, joka oli monen ostajan houkutellut tekemään suurempia myönnytyksiä kuin oli alkujaan aikonut. Hän toi ainoastaan esille mitä pyydettiin, ei koetellut sormuksia valkoisiin, palleroisiin sormiinsa, ei pistänyt neuloja pukuunsa osoittaakseen, kuinka hyvältä ne näyttivät.

Sentähden ei tullutkaan tungosta, ja puoti oli aivan tyhjä, kun kaksi ritaria astui sisään pyytäen nähdä kaulaketjuja.

Rikissa otti esille muutamia kappaleita ja pani ne tiskille, sen jälkeen palasi hän Olavin käsikirjoituksen luo, joka hänellä oli avoinna edessään. Ainoa kiemailu, mikä häntä enää huvitti, oli uskottaminen vieraille, että hän osasi lukea kirjoitusta.

Ritarit keskustelivat ketjuja katsellessaan aluksi hiljaa ja sitten, kun eivät luulleet kenenkään kiinnittävän heihin huomiotaan, yhä kovemmalla äänellä.

"Ja te olette varma asiastanne, Åke ritari?" sanoi toinen heistä.

"Mitä varten muuten olisin tänne matkustanut! Hallannin tienoilla tiedetään aivan hyvin, että tänne on lähetetty monta joukkuetta sotamiehiä, niin että luvun täytyy nyt jo nousta muutamiin satoihin."

"Ja johtaja?"

"Johtajana tulee kai olemaan Akseli Årstan herra."

"Hän ei kelpaa sellaiseksi."

"Hän onkin vain kylttinä. Nyörit ovat tutulla, vanhalla vehkeilijällä."

"David maisterilla?"

"Juuri hänellä!"

"Miksei häntä siepata kiinni, silloin loppuisi kapina yhdellä kertaa!"

"Täytyisi olla joku syy!"

"Sellaisia on olemassa."

"Hiljaa! Tyttö kuuntelee!"

"No, kaunis lapsi, mitä maksavat ketjusi?"

Rikissa kohotti hajamielisenä katseensa. "Kulta on hyvää, minä vastaan siitä", sanoi hän ja katsoi jälleen kirjaansa.

Puotiin astui nuori Akseli, Årstan herra, ja tervehti ritareita. "Herra Pietari Turenpoika", sanoi hän. "Minua ilahuttaa suuresti nähdä teitä."

"Voin valmistaa teille suuremman esittämällä tämän ritarin."

"Hänen nimensä?"

"Åke Hannunpoika!"

"Mitä, te elätte!" huudahti Akseli herra niin ujostelemattomalla äänellä, ettei se lainkaan osoittanut hänen toivovan päinvastaista.

"Niin, luvallanne!"

"Sen kyllä saatte elääksenne niin kauan kuin mahdollista! Tosin tiedän, että olette Tanskan kauhu, mutta olen kuullut teistä myös niin monta ritarillista piirrettä, että ne ovat herättäneet ihailuni ja kunnioitukseni. Pitäisin suurena kunnianani, jos tahtoisitte ojentaa minulle kätenne."

"Mielihyvällä! Olette varmaankin sangen nuori?"

"Kylliksi vanha osatakseni pitää arvossa niiden ansioita, jotka ovat minua paljon korkeammalla."

"Olette oppinut sovittelemaan sanojanne!"

"Ne ilmaisevat ajatuksiani."

"Viihdytte kai hyvin täällä?"

"Liiankin hyvin!"

"Ne sanat vaativat selitystä! Sanotaan, että vehkeilette täällä!"

"Tiedättekö myös, ketä vastaan?"

"Meitä tietysti!"

"Ei, sitä en tee!" Akseli herra purskahti sydämelliseen, nuorekkaaseen nauruun. "Ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan yksityisluontoisissa valloitushommissa? Mitä minulla on valtiollisten riitojen kanssa tekemistä? Isänmaani on Tanska, mutta nyt rakastan myös Ruotsia, sentähden, että…"

"Hän on täällä?"

"Kuinka voitte sen arvata?" puuskahti Akseli punastuen.

Molemmat ritarit nauroivat makeasti.

"Ei, te ette ole vehkeilijä, siitä menen takuuseen!" huudahti Åke herra. "Kuinka vanha olette?"

"Kahdenkymmenen!"

"Sitä luulinkin! Rakastatteko ensi kertaa?"

"Niin teen!"

"Hulluuteen saakka?"

"Koko sydämestäni!"

"Oikein, se sopii teidän iässänne! Ja rakkauteenne vastataan, luullakseni?"

"Toivon niin!"

"Saako tietää hänen nimensä?"

"Ei vielä!"

"Hän on teidän arvoisenne?"

"Olisinpa vain minä hänen arvoisensa!"

"Hyvä, sitä kelpaa kuulla!"

"Olette varmaankin tullut tänne puotiin sormuksen takia."

"Sormuksen?" toisti Akseli herra kalveten.

"Niin, ettekö käytä sellaista Tanskassa?"

"Vihillä, ei ennen, mutta niin kauas emme ole vielä ehtineet."

"Anteeksi", sanoi Pietari herra, "miksi kysymykseni sai teidät kalpenemaan?"

"Sormuksia on monenlaisia."

"Niin, se on totta."

"Ihmeellisiä, salaperäisiä, kuten kaikki tässä maassa."

"Oletteko nähnyt jonkun sellaisen?"

"Minulla on se vieläkin."

"Näyttäkää se minulle, pyydän sitä hartaasti!"

"Mielihyvällä!" Akseli herra veti poveltaan pienen pussin, avasi sen ja etsi sormusta… Se oli poissa.

"Tämä on noituutta!" huudahti hän pelästyneenä. "Missä teillä on asuntonne?" kysyi Åke herra. "Dominikaaniluostarissa."

"Silloin on asia helposti selitettävissä!"

"Se on minulta varastettu nukkuessani."

"Jos se on sama onneton sormus, joka minulla oli kerran kädessäni, saatte kiittää Jumalaa, sillä Hän on pelastanut henkenne."

"Nuori mies, tahdotteko luottaa meihin?" kysyi Åke herra osanottavasti.

Akseli, Årstan herra, näytti aivan kuin puusta pudonneelta; hän ei uskonut, että sormus oli kadonnut luonnollisella tavalla. David maisteri oli ainoa, joka tunsi salaisuuden. Oliko hän tehnyt varkauden?

"Tulkaa mukanani kotiini", sanoi Pietari herra. "Meidän täytyy saada häiritsemättä keskustella asiasta."

Kaikki kolme lähtivät yhdessä puodista. Rikissa juoksi yläkertaan katsomaan heidän jälkeensä.

Hän oli kuunnellut keskustelua ainoastaan osittain, mutta kuitenkin riittävästi saadakseen selon monista seikoista.

Pietari herran ja Akseli herran tunsi hän kyllä, mutta kolmas ritari oli herra Åke Hannunpoika, sama, josta David maisteri jo kuukausia sitten väitti, että paholainen oli vienyt hänet elävänä! Oliko hänet itsensä petetty, vai tahtoiko hän pettää muita?

Mutta täällä oli puhuttu myös kapinasta…? Ja taasenkin oli mainittu David maisterin nimi! Nyt muisti hän ne viekkaat kysymykset, joita tämä oli hänelle tehnyt, ja yhtäkkiä tunsi hän itsensä kiedotuksi verkkoon, josta ei voinut päästä vapaaksi.

Mitä välitti hän saamistaan lahjoista, antamistaan lupauksista? Jos David maisteri oli heittäytynyt vaaroihin, ei hänellä ollut lainkaan halua joutua samaan pulaan. Mitä häntä liikutti hänen kohtalonsa?

Uhkasiko jokin vaara Olavi Juhananpoikaa? Maisteri oli antanut hänelle kallisarvoisen koristuksen, mitä varten? Rikissa ei saanut olla läsnä heidän keskustelussaan. Varmaan uhkasi Olavia vaara? Mutta millainen? Kuinka saisi hän sen tietoonsa? Rikissan isä oli matkustanut pois useita viikkoja sitten. David maisteri oli hänet neuvonut Hollantiin erään juutalaisen luo, jolla oli runsas varasto kallisarvoisia koristeita ja joka David maisterin vuoksi varmaan antaisi niitä kohtuullisilla hinnoilla. Oli luultavaa, että kauppamatka jatkuisi Englantiin, mutta kunnon mies saattoi tehdä sen tyynellä mielellä, kun oli jättänyt talonsa ja tyttärensä niin hyvään hoitoon.

Kohta hänen lähdettyään sai Rikissan veli aivan odottamatta edullisen paikan Skaran koulussa, ja nuori tyttö oli aivan yksin, hänen sulhasensa oli hänet hylännyt aikoja sitten. Mutta ei pelon tai levottomuuden jälkeäkään hiipinyt hänen sieluunsa; jos todellinen vaara uhkasi, oli hän kyllin vahva suojellakseen itseään, uskoi hän.

Mietiskellessään, mitä olisi tehtävä, kuuli hän maisterin kulkevan edestakaisin kamarissa puodin yläpuolella. Tämä oli laitattanut sen pieneksi laboratoriksi, ja nyt, arveli Rikissa, keitteli hän parhaallaan lemmenjuomaa, jonka antaisi Kristina neitsyelle.

Rikissan suunnitelma oli pian tehty! Hän tahtoi itse viedä Kristinalle kallisarvoisen käsikirjoituksen, ja sattuma sai määrätä, mitä hän sanoisi hänelle.

Mutta oliko varmaa tai edes luultavaa, että hän sen jälkeen palaisi nykyiseen kotiinsa…? Rikissasta tuntui, että hän seisoi elämänsä käännekohdassa, ja kuten kaikki lujat luonteet, ei hän ollut vastahakoinen vaihteluun.

Mutta kuka sitten pitäisi huolta puodista ja tavaroista? Siellä säilytettiin hänen isänsä koko omaisuus, siis hänenkin omaisuutensa, ja Rikissa oli oppinut tuntemaan rahan arvon.

Silloin sattuivat hänen silmänsä kahteen suureen rautalaatikkoon, jotka olivat rinnakkain eräässä huoneen nurkassa. Hänen isänsä oli kerran näyttänyt, mihin tarkoitukseen ne olivat aiotut. Kun hän painoi erästä seinässä olevaa nappia, avautui siihen niin suuri aukko, että laatikot sangen helposti saattoi työntää sinne; nappula vedettiin pois, ja seinä oli jälleen ennallaan. Hän teki nopean kokeen, ja nähtyään, että se onnistui, oli hänen lähin huolensa kerätä kaikki kalleudet laatikkoihin. Kaikkein kallisarvoisin koriste oli tosin poissa, mutta sehän oli Olavilla ja tämän oli annettava se takaisin hänelle.

Hän kuuli, kuinka työpajassa tehtiin työtä, mutta siellä oli ainoastaan vähäarvoisia esineitä. Kuitenkin nouti hän sieltä yhtä ja toista, vei toisia laitettavaksi ja sanoi, että hän mahdollisesti erään huviretken tähden sulkee puodin huomiseksi.

Kun kaikki tyyni oli pantu säilytyspaikkaansa, työnnettiin laatikot paikoilleen, mutta kun seinä oli laitettu ennalleen, ei hän unohtanut viimeistä varokeinoa, vaan kiersi nappulan irti. Sen jälkeen ei terävinkään silmä voinut keksiä salaisuutta.

Rikissa veti helpoituksen huokauksen; nyt oli hän varma kaikkiin nähden — David maisteriinkin.

Tämä oli lakannut liikuskelemasta ylhäällä, hänen saattoi siis minä hetkenä tahansa odottaa tulevan alas… voisipa vain saada hänet puhumaan!

Nyt narisivat portaat, valonsäde pilkahti oven raosta, se aukeni ja maisteri astui sisään. Hän piti kynttilää toisessa kädessään ja pulloa toisessa.

"En luule koskaan onnistuneeni paremmin!" sanoi hän tyytyväisesti myhäillen.

"Mitä ominaisuuksia tällä juomalla on?"

"Se valaa tulta suoniin!"

"Ja herättää rakkauden?"

"Vastustamattomasti!"

"Antakaa se minulle!"

"Sinun täytyy katsoa, että neitsyt juo juoman."

"Mihin aikaan hän tulee — Olavi Juhananpoika?"

"Kymmenen aikaan."

"Onko hänellä vapaa pääsy neitsyen luo?"

"Silloin on lukutunti."

"Minä olen siis siellä kahdeksan ajoissa."

"Hyvä on!"

"Mutta kun he jäävät kahdenkesken, mitä silloin tapahtuu?"

"Nuori mies tunnustaa rakkautensa."

"Ja mikä on tarkoitus?"

"Kääntää Akseli herran sydän kevytmielisestä tytöstä pois ja antaa Sten Kristerinpojalle puheenaihetta moniksi päiviksi ja viikoiksi."

"He tulevat siis olemaan läsnä?"

"Lymyssä, tietysti!"

"Teillä on siis kätyreitä kaikkialla?"

"Huonosti olisivatkin muuten asiat!" Rikissa oli saanut tietää mitä halusi, mutta kun hän tahtoi mennä huoneeseensa, sanoi maisteri, että hän odottaa kotona viimeistään kymmeneen asti saadakseen tietää, kuinka kaikki oli käynyt.

"Minä suljen puodin koko päiväksi", sanoi Rikissa, "ja voi hyvin sattua, että keksin jotakin hauskempaa, enkä palaakaan tänne yksinäisyyteen".

"Sitten tulen sinua tapaamaan linnan luo."

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa!" Mutta kun Rikissa saapui huoneeseensa, oli hänen mahdoton mennä levolle. Ajatukset risteilivät hänen päässään; mitä sanoisikaan hän neitsyelle…? Ja jollei tämä uskoisi, vaan kenties ajaisi hänet pois… Tai jos hän rakasti Olavia?

Mitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu kuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.

Puoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua. Sekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään — hän heräsi siihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan syliinsä.

Oli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä. Puku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli hieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat samettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä yksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen huntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle levottomuudesta pamppailevin sydämin.

Juuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan ikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme kertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui, että sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi kohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.

Rikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi hänet heti puheilleen.

Tämä tuli ystävällisesti häntä vastaan ja kysyi mitä hän halusi.

Rikissa antoi kirjan.

Kristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi sen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi sitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut saada rakkaampaa lahjaa.

"Kuinka kaunis hän on!" ajatteli Rikissa itsekseen.

"Eikö totta", sanoi Kristina, "lahja tulee rakkaalta Olaviltani?"

"Niin… häneltä…!"

"Miksei hän ole sitä tuonut itse?"

"Se tuli vasta tänään valmiiksi, ja…"

"Ettekä tahtonut antaa minun olla kauemmin sitä ilman? Sanomme sen Olaville, hän tulee muutaman tunnin kuluttua. Jos tahdotte odottaa siihen asti, niin esitän puolustuksenne! Sillaikaa tahdon lukea teille, arvaan, ettette osaa tehdä sitä itse."

"Jalo neiti, minulla on teille tehtävänä hirveä tunnustus."

"Tunnustus?"

"Teitä uhkaa vaara!"

"Millainen?"

"Se ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan myös jaloa kasvatusäitiänne, kenties koko maatakin."

"Tahdotteko ilmoittaa sen hänelle?"

"Kyllä, sen tahdon!" vastasi Rikissa varmasti. Kristina vei hänet mukanaan, ja Märta rouvalle kertoi Rikissa mitä tiesi aiotusta kapinasta ja sen tarkoituksesta; mutta se nyt oli vain hänen sattumalta kuulemaansa tai arvailemaansa.

"Olisiko herra Pietari Turenpoika tiennyt tämän eikä ilmoittanut siitä minulle?" sanoi Märta rouva epäillen.

"Akseli Årstan herra se…"

"Tietääkö sen hänkin?" puuskahti Kristina.

"Hän kertoi siitä Pietari herralle ja jalolle ritarille, herra Åke Hannunpojalle."

"Åke Hannunpojalle! Onko hän täällä kaupungissa?"

"On, jalo rouva!"

"Sinullapa on merkillisiä uutisia, tyttö. Tahdon heti lähettää noutamaan Pietari herraa, hän on ainoa, joka voi antaa valoa tähän asiaan."

Mutta kun molemmat tytöt olivat jääneet kahden, heitti Rikissa pois kaiken umpimielisyyden. Hän kertoi, kuinka hän päivä päivältä oli yhä enemmän kiintynyt Olaviin, mutta hän ei ollut ymmärtänyt sitä ennenkuin saatuaan tiedon, että nuoren miehen sydän kuului toiselle.

"Kenelle niin?" kysyi Kristina.

"Teille, jalo neitsyt!"

"Me molemmat rakastamme toisiamme Jumalassa!" vastasi Kristina.

"Hänen rakkautensa on maallista!" sammalsi Rikissa.

"Nyt herjaatte häntä!"

"Onko rakkaus rikos?"

"Jos se tapahtuu toisin kuin pyhimykset sallivat, on se todellakin suuri synti."

"Älkää vihastuko häneen!" pyysi Rikissa. "Teidän näkemisenne on kova kiusaus."

"Silloin vapautan hänet siitä."

"Se surettaa häntä enemmän kuin hän voi kestää."

"Mitä muuta voin tehdä?"

"Kääntää hänen sydämensä toisen puoleen!"

"Sen voi Jumala yksin!"

"Hänen pyhimyksensä voivat myös tehdä sen!"

"Sinä rakastat häntä suuresti?"

"Enemmän kuin voin sanoa!"

Märta rouva palasi, ja Kristina kertoi, mitä hänelle oli uskottu.

"Se häpeämätön!" huudahti Märta rouva. "Kenpä tietää, eivätkö vihollisemme perusta jo siihen suunnitelmiaan!"

"He tekevät niin!" vastasi Rikissa kiihdyksissään, ja sitten kertoi hän, että Akseli Årstan herra ja Sten Kristerinpoika kuuntelisivat salassa sitä rakkaudentunnustusta, jonka tekemiseen Kristina neitsyelle Olavia oli kehoitettu.

"Akseli Årstan herra!" toisti Kristina. "Onko mahdollista, että hän epäilee minua?"

"Hänen on pakko!" huudahti tyttö. "Tämä juoma" — hän otti pullon esiin — "olisi minun saatava teidät ottamaan, ja siinä on voima, joka taivuttaa sydämenne Olaviin!"

"Sitä ei voi mikään maailmassa!" vastasi nuori neitsyt ylpeästi. "Kaatakaa juoma pikariin, minä näytän teille, että voin tyhjentää sen ilman vaaraa! No, miksi viivyttelette?"

"Ei", sanoi Märta rouva. "Sinä et saa!"

"Miksi en, äiti? Luuletko, ettei Jumala suojele minua?"

"Se on hänen kiusaamistaan!"

"Ei, se on uskon voimaa! Se on voiton varmuutta!" Ja hän tempasi pullon neuvottoman Rikissan kädestä, kaasi sisällön pikariin ja tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

"Tulkoon nyt Olavi!" sanoi hän halveksuvasti.

"Kunpa et vain joutuisi katumaan, lapsi! Näillä taikajuomilla on väliin hirveä vaikutus."

"Minä en niitä pelkää."

Muuan palvelija ilmoitti, että Pietari Turenpoika ja Akseli Årstan herra pyrkivät puheille.

"Hänkin?" sanoi Kristina punastuen.

Pietari herra riensi tyynnyttämään Märta rouvan hätäilemistä. Hän kertoi, mihin toimenpiteihin oli jo ryhdytty tyyneyden säilyttämiseksi; mutta tärkeintä kaikista olisi, että onnistuttaisiin vangitsemaan vaarallinen yllyttäjä ja vehkeilijä, David maisteri. — Tälaikaa oli Akseli herra kääntynyt kauniin neitsyen puoleen. Lieneekö hän tänään osannut paremmin sovitella sanansa vai tekikö taikajuoma vaikutuksensa, vaikkei Kristina sitä tahtonut myöntää? Neitsyt hymyili hänelle, ei vetänyt pois kättä, johon hän oli tarttunut, ja vastasi vihdoin ujosti, myöntäen hänen pyyntöönsä saada puhutella Märta rouvaa.

Nuori mies oli liian onnellinen ollakseen käyttämättä niin suotuisaa mielialaa hyväkseen, ja hetkisen kuluttua seisoivat nuoret äskenkihlatut käsi kädessä ja ottivat vastaan Pietari herran ja Märta rouvan onnentoivotukset.

Rikissa oli vielä huoneessa hänkin, kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiotaan. Kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli herättänyt hänen ihmettelyään; oli kuin hän näkisi jonkin toisen maailman. Kun Kristina kihlautui tanskalaiselle aatelismiehelle, toteutui siten hänen rakkain toivomuksensa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, ikäänkuin välimatka pitenisi Olavin ja hänen välillään.

Taasenkin astui sisään muuan palvelija ja ilmoitti, että lukutunti oli käsissä.

Kristinan silmät välähtivät; hän heitti päänsä ylpeästi taaksepäin sanoen: "Seuratkaa minua kaikki! Rangaistus on tuleva sellaiseksi kuin on ollut rikoskin!"

"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Märta rouva. "Onneni tähden rukoilen rikollisen puolesta", sanoi Akseli herra lempeästi.

"No, hyvä sitten, tahdon olla sääliväinen; paljon lempeämpi kuin hän ansaitsee!" sanoi Kristina luoden katseen Rikissaan. Kun tämä hänen viittauksestaan lähestyi, kuiskasi hän: "Sinä rakastat häntä?"

"Niin, jalo neiti!"

"Seuraa sitten minua!"

Tietämätönnä siitä, mitä oli tapahtunut, kokonaan järjettömän intohimonsa elähyttämänä ja lujasti päättäneenä ilmaista sen, oli Olavi tavalliseen aikaan astunut lukuhuoneeseen. Hän oli iloinen, kun neitsyt ei ollut vielä siellä, hän tarvitsi aikaa tyyntyäkseen. Kallisarvoinen koristus, joka hänellä oli hallussaan, oli ihmeellisellä tavalla lisännyt hänen rohkeuttaan ja hälventänyt hänen epäilyksiään. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, että ainaiseksi menettäisi onnen joka päivä nähdä Kristinaa ja oleskella hänen läheisyydessään.

Nyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän näki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin ylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.

Neitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa tyytyväisyyden tunnettaan.

"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika", sanoi hän. "Oletteko aikonut sen minulle?"

"Olen, jalo neitsyt:"

"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne pitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut antaa Jumalan ja ihmisten lukea ne."

"Olen vaivainen syntinen ihminen!" Nämä sanat, jotka lausuttiin todellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan nuoreen, ylpeään tyttöön.

"Niin minäkin olen!" vastasi hän vienolla äänensävyllä. "Ja tiedän hyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa sitä minulle." Olavi kumarsi syvään. "Tahdotteko maksaa velkanne minulle?"

"Niin tahdon!"

"Antakaa sitten minulle se, mitä pidätte vähimmässä arvossa!"

"Vähimmässä…?" Kristina katsoi tutkivasti häneen.

"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa velkanne", puuttui Akseli herra puheeseen.

Olavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi.

"Kiitän teitä!" vastasi Kristina. "Mutta tällä kertaa tahdon tehdä sen itse!"

"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi Juhananpoika", sanoi Märta rouva. "Ja se velka on suurempi kuin minä voin maksaa."

"Kiitän teitä, jalo rouva!" vastasi rikollinen.

"Tunnustan velkani minäkin!" huudahti Kristina kiihkeästi. "Ja nyt, kun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili… Mutta lasku ei ole vielä oikein selvä", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä… "Onko totta, että… olette tullut tänään… tunnustaaksenne rakkautenne."

Nuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi vakavasti neitsyeen ja vastasi:

"Kyllä, jalo neiti, se on totta!"

"— — tälle nuorelle tytölle?" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan käsivarteen. "Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt tahdoitte pyytää minun puoltosanaani?"

"En", vastasi Olavi kohottaen päänsä. "Nyt te erehdytte! Minä rakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai kauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka Jumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta ja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä kuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet omassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta ulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas, tässä!" — Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle. "Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan kipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu uskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen edessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä sovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt, ettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se katsoisi persooniin."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

"Olen kenties tehnyt teille väärin!" sanoi Kristina. "Ja se surettaa minua syvästi."

"Ei, neitsyt; olette ainoastaan astunut alas maahan. Julistakaa nyt tuomionne!"

"Älkää soimatko minua, jos olen tehnyt väärin!"

"Sitä en tee!"

"Ja ottakaa tämä kukkaro pieneksi hyvitykseksi!"

Olavi otti sen vastaväitteittä. "Saanko nyt mennä?"

"Sanokaa, mitä haluatte!" virkkoi Märta rouva. "Minä teen siitä anomuksen valtionhoitajalle."

"Minut on kutsuttu pitämään luentoja Upsalaan ja lähden sinne."

"Kun milloin käytte Tukholmassa, niin muistakaa, että täällä on teillä ystäviä, jotka ilolla näkevät teidät jälleen!" lisäsi jalo rouva ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

Hän kumarsi sitten Kristinalle.

"Ei!" huudahti tämä. "Niin emme saa erota! Vaikka olenkin vaipunut alas siitä korkeudesta, johon olitte minut kohottanut, täytyy minun sitä elävämmin tuntea syyllisyyteni teitä kohtaan. Ottakaa käteni, sanokaa, että annatte anteeksi!"

"Kaikesta sydämestäni!" vastasi Olavi vieden käden huulilleen.

Mutta vedettyään kätensä takaisin tunsi Kristina, että se oli kostea nuoren miehen kyynelistä.

Akselin ja Olavin jäähyväiset toisilleen olivat ystävälliset, mutta kenties hieman kainostelevat edellisen ja sangen kursastelevat jälkimäisen puolelta.

Pietari herra puristi hänen kättänsä ja sanoi toivovansa, että he pian tapaavat toisensa Upsalassa.

Syvästi kumartaen poistui Olavi huoneesta.

"Emme tunteneet sitä miestä!" sanoi Märta rouva.

"Kukaan ei ole tehnyt hänelle niin väärin kuin minä!" puuskahti Kristina kiihkeästi.

"Annan hänelle anteeksi hänen rakkautensa, sillä minun on kiittäminen häntä onnestani", virkkoi Akseli herra.

Pietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten Kristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa, salaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa, ettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita, mutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat hyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut. Parasta oli siis olla varuillaan.

Mutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan puolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että senkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten ja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä tanskanmieliset?

Ja kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan herra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen takana?

Kaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin oli laita.

"Tulin tänne valloittamaan", sanoi hän. "Ja niin pistettiinkin minut itseni kahleihin!"

Enempää ei hän tahtonut sanoa. "Minun täytyy palata Tanskaan", lisäsi hän. "Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!"

Hänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David maisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi, mille puolelle asettuikin.

Pietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David maisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen persoonansa otettiin talteen.

"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä", sanoi Akseli herra. "Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut. Sanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte hänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut hankkeensa."

"Teidän on tänään muutettava linnaan", sanoi Märta rouva. "Mutta olisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa."

Pietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten neuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt, kun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.

Hän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei hän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän David maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän tulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului askeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.

Rikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin huutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.

Niin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut päästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne olivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.

Pyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä vilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat katsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni oli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän Klaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin soitti hän kelloa.

Portinvartiatar avasi heti.

"Sisar Agneta!" läähätti Rikissa.

Nunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta paljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että nunna epäröi päästää häntä sisään.

Rikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. "Minun täytyy puhutella häntä!" huudahti hän. "On kenties kysymys hengestäni!"

"Seuratkaa sitten minua!" vastasi nunna ja vei hänet keskusteluhuoneeseen.

Nuori tyttö vaipui penkille; hänelle kerrottiin, että sisar Agneta oli rukouksissa, ja hänen täytyi odottaa.

Kun virta nousee yli äyräidensä, murtuvat padot. Hillitön luonne ja raju suru mursivat yhdessä hänen vastustusvoimansa. Päätös olisi kuitenkin ollut epätietoinen, ellei hyväätekevä pyörtymys olisi vienyt hänen tajuntaansa. Sellaisessa tilassa nunnat hänet löysivät. Kun Rikissa heräsi, havaitsi hän olevansa mitä hellimmän huolenpidon esineenä. Hänet oli pantu vuoteeseen. Muuan nunna valeli hänen päätänsä, toinen lämmitteli hänen jalkojaan, kolmas piteli hänen kättänsä, kun taasen neljäs pyysi häntä ottamaan tarjoamansa vahvistavan lääkkeen. Rikissa teki mitä pyydettiin ja paneutui sitten jälleen pitkäkseen.

Ei nukkuakseen, vaan ajatellakseen!

Sitä paitsi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut ilmaista mitään. Mutta tämä rakkaus, tämä osanotto teki hänelle hyvää. Se oli jotakin uutta hänelle! Mitähän, jos hän jäisikin tänne… ainaiseksi? Ei, sitä hän ei tahtonut! Mutta mihin, mihin hän menisi?

"Luulen, että hän on nukkunut!" kuuli hän muutaman nunnista sanovan. "Jättäkäämme hänet yksin!"

Juuri sitä hän toivoikin, ja hän makasi liikkumatonna, vahvistaakseen heitä tässä aikomuksessa.

Vihdoinkin olivat kaikki poissa! Nyt saattoi hän katsella ympärilleen, nähdäkseen, kuinka kolkko pieni huone oli… Ei, ei, hän ei tahtonut ruveta nunnaksi. Mutta mihin hän sitten ryhtyisi?

Hän oli nyt näkevinään David maisterin edessään… Hänen täytyi nauraa miekkoselle, tämä näytti melkein pelokkaalta, ja hän tunsi, kuinka sappi paisui hänen povessaan. Kuinka hän vihasikaan sitä miestä! Mutta mitä oli tämä tehnyt hänelle? Antanut hänelle lahjoja ylenmäärin, täyttänyt kaikki hänen toivomuksensa, imarrellut häntä, suosinut hänen heikkouksiaan.

"Hän on minun salainen viholliseni", tuumi hän itsekseen. "Minä olen ainoastaan hänen tahtonsa välikappale."

Hän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla vapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut seurustellessaan hänen kanssansa… Ennen oli hän ollut ainoastaan oikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset ajatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan synnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet antamasta niille perään.

Sitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen. Olavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut kuin opettajansakin… Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja ihailun…?

No hyvä, mikäs esti Rikissaakaan!

Hänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi hänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla saavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä tulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.

Koristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, — mihin oli hän sen pannut?… Hän etsi innokkaasti taskuistaan — vihdoinkin löysi hän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi sitä. Ei koskaan hän sitä anna — hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne tulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.

"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas", kuuli hän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.

"Toivoisin, että saisimme pitää hänet täällä aina", vastasi kolmas.

"Onko hän rikas?"

"Kylliksi, ettei häntä ole ajettava pois!"

"Silloin teemme minkä voimme."

Ja siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää vaalintaa osakseen.

Seuraavana päivänä saattoi Rikissa jo nousta vuoteesta.

Sisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta ja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten, hurskaiden sielujen parissa.

Rikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären pyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon syliin.

Mutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen saakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.

Tämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille, luultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään olosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty, jollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.

Pieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten sai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti herättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.

Rikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän portinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle vaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.

Hän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä, kun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan ikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä takaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä salvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja ikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ oli siis lakannut, mutta kenen käskystä?

Ei tietenkään kenenkään muun kuin David maisterin!

Hänellä täytyi olla sen tehdessään joku tarkoitus.

Ovi oli sulettu, mutta kellarikäytävän kautta saattoi päästä taloon.

Kun Rikissa avasi kellarin oven, ammotti musta kuilu häntä vastaan, mutta vaikkei hän suinkaan ollut arka ja vaikka hän oli lukemattomia kertoja juossut tätä tietä pimeässä, tunsi hän nyt kuitenkin käsittämätöntä pelkoa ja sulki oven jälleen.

Silloin oli hän kuulevinaan hiipiviä askelia sekä edessään että takanaan, ja silmittömästi pelästyneenä riensi hän takaportista kadulle. Hänestä tuntui, että joku seurasi hänen kintereillään.

"Seis!" huusi miesääni.

Ääni oli tuntematon. Hän totteli epäröiden.

"Onnittelen teitä, sillä teillä on yhtä vahvat keuhkot kuin jalkannekin ovat nopeat", sanoi mies.

"Mitä tahdotte?"

"Ensin hieman hengähtää, sitten kysyä syytä, miksi kultasepän talo ja puoti pidetään sulettuina."

"Sitä en tiedä."

"Mutta kun tulette sieltä, lienee teillä jotakin tekemistä sisällä olevien ihmisten kanssa."

"Tiedän, että mestari on matkoilla."

"Kauppa on kuitenkin jatkunut!"

"Onpa tainnut!"

"Hänen sorja tyttärensä sitä on jatkanut, mutta nyt on kadonnut hän ja kaikki muut."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Puoti on eilen ryöstetty typötyhjäksi."

"Kuka on ryöstänyt?"

"Lempo, luullakseni."

"Tai kenties varkaat."

"Työmiehet ovat selittäneet, etteivät varkaat ole voineet päästä sisään."

"Tiedetäänkö mitään hänestä — tytöstä?"

"Hän on luultavasti lähtenyt ystävänsä mukaan!"

"Ystävänsä?"

"Niin, David maisterin!"

"Hän ei ole hänen ystävänsä!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Siksi, että olen Rikissa!" huudahti tyttö kiihkeästi ja heitti alas huppukauluksen. "Niin mustaa syytöstä en odottanut kenenkään tekevän minua vastaan!"

"Tästälähin otan teitä puolustaakseni, kaunis Rikissa! Nyt tiedän, että olette syytön."

"Kuka olette?"

"Ritari Åke Hannunpoika."

"Mitä täältä etsitte?"

"Nyt voin sanoa sen: juuri samaa miestä, josta äsken puhuimme."

"David maisteria?"

"Oikein arvattu!"

"Hänen tähtensä minä en uskalla palata kotiini."

"Mitä pelkäätte?"

"Hän on luikertanut isäni luottamukseen. Minua hän peloittaa."

"Olkaamme siis yhdestä puolin!"

"Missä asioissa?"

"Ottaaksemme kiinni ketun."

"Yksi keino on!"

"Ja se on?"

"Että minä menen sisään yksin ja te tulette kun huudan."

"Se voi maksaa henkenne!"

"Mitäs sitten!"

"Niin tärkeää kuin onkin saada roisto kiinni, epäröin kuitenkin hyväksyä teidän ehdotustanne."

"Tiedättekö paremman keinon?"

"En, mutta en tahdo panna alttiiksi henkeänne."

"Minä en pelkää lainkaan."

"Johtuuko se sankariudesta vai epätoivosta?"

"Pian, rientäkää miehiänne noutamaan! Minä odotan täällä."

Åke Hannunpoika riensi pois. Linnaväestä sai hän kymmenen luotettavaa miestä ja palasi näiden kanssa sille kadulle, jonne oli jättänyt Rikissan.

Mutta tyttöä ei näkynyt missään, ja ritari alkoi luulla, että tämä oli väistänyt vaaraa.

Ritari päästi helpoituksen huokauksen arvellen kyllä selviävänsä lurjuksesta yksinkin.

Katu oli melkein pimeä; muutamat tähdet, jotka pilkistelivät pilvien raoista, valaisivat sen tuontuostakin himmeällä ja riittämättömällä valolla.

Åken olalle laskettiin käsi ja Rikissa kuiskasi: "Pysykää hiljakseen!"

Heti sen jälkeen kuultiin useampien henkilöiden hiipivän yli kadun ja loittonevan.

Vallitsi haudan hiljaisuus.

Kotvan kuluttua sanoi Rikissa matalalla äänellä, mutta selvästi: "Nyt on vaara ohitse."

"Keitä he olivat?"

"Vihollisia; heillä on ollut kokous!"

"Hänen kanssaan?"

"Tänä yönä kahden aikaan nousee rymäkkä."

"Onko hän vielä tuolla sisällä?"

"On, seuratkaa aivan jälestäni! Ainoastaan kaksi miestä saa tulla pihaan, heidän on asetuttava kellarin oven taa, niin etteivät heti näy, jos alhaalta heittäisi kynttilä valonsa sinne ylös. Kaikki muut pysähtyvät kadulle. Siinä kaikki!"

Nopein askelin riensi hän katua eteenpäin ja meni pihaan samaa tietä kuin edelliselläkin kerralla.

Mutta kun hän avasi kellarin oven, näki hän alhaalta valon pilkahduksen, joka katosi yhtä nopeasti.

"Tiesin sen!" jupisi hän.

Hän hapuili muutamia askeleita portaita alaspäin. "David!" huusi hän hiljaa. "David!"

Ei mitään vastausta.

"Mutta hehän sanoivat, että hän jäi tänne!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen.

Hän kuunteli… Sama hiljaisuus.