SISÄLLYS: (continued 4)

Niilo Gedda tuijotti häneen. "Täällä on monia käsiä", sanoi hän kysyen.

"Hakatkaa niin monta kuin voitte!"

"Kautta sieluni, olette oikeassa! Ja jos kuningas ei pelkäisi…"

"Sellainen ei kelpaa!"

"Nuori kuningas ei pelkää."

"Silloin on hän minun mieheni."

"Sen uskon."

"Pikainen toimi, pikainen apu!"

"Tosin…"

"Muistakaa, että on sen parempi kuta useampia!"

"Mutta salavihkaa…"

"Houkutelkaa heidät ensin ansaan, antakaa heidän pyristellä, tutkikaa ja tuomitkaa ja sitten iskekää, iskekää koko maailman nähden! Jäätäkää heidät ensin kauhulla, sitten he lankeavat jalkoihinne — kunnioituksesta!"

"Miksi ette ole kymmentä vuotta vanhempi!" huudahti Niilo herra ihaillen. "Mikä mainio valtionhoitaja teistä tulisikaan!"

"Tehkää isästäni se!"

"Erik herrasta?" huudahti Niilo Gedda vilpittömällä kummastuksella ja kääntyi häneen.

Erik Trollen hapset olivat harmaantuneet sen jälkeen kuin hänet viimeksi näimme, mutta hän tahtoi yhä näyttää nuorelta ja käytti siihen kaikki tunnetut keinot. Hänen ensimäinen vaimonsa piti häntä talutusnuorassaan, toinen vaimo ja poika taluttivat häntä kumpikin puolestaan; poloista miestä vedettiin milloin oikealle, milloin vasemmalle. Vastoin tavallisuutta vetivät molemmat tällä kertaa yhtä köyttä, ja sentähden vastasi Erik herra jommoisellakin helppoudella, vaikka samalla hämillään:

"Emäntäni ja Kustaa tahtovat sitä molemmat."

"Ja te itse?"

"Minä!"

"Ajatelkaa vaivoja, vastuunalaisuutta."

"Isäni on maan oppineimpia miehiä."

"Mutta tähän vaaditaan paljon muutakin."

"Hän kuuluu erääseen maan jaloimmista suvuista."

"Se on totta!"

"Poikani Kustaa…"

"Hän se siis on hoitava asiat?"

"Niin olen ajatellut."

"Hyvä, mutta opinnot Roomassa?"

"Voin päättää ne…"

"Jos kutsuvat tärkeämmät asiat?"

"Jos isänmaa tarvitsee minua."

"Oivallista!"

"Nyt on minun aika ajatella lähtöä", virkkoi Kustaa nousten. "Ennen yön tuloa täytyy minun tehdä matkaa hyvä mokoma."

Niilo herra puristi lujasti hänen kättänsä. "Kiitän teitä sydämestäni niin suuriarvoisesta tuttavuudesta; te näytätte minusta tämän maan aamutähdeltä."

"Taivas suokoon minulle voimaa toteuttaa teidän toivomuksenne", vastasi nuorukainen häveliäästi.

Hän syleili sitten isäänsä.

"Saanko mitään terveisiä mukaani kotiin?" kysyi tämä.

"He olivat aivan liian iloisia lähtöni johdosta", vastasi Kustaa herra, "mutta se ei estä minua toivottamasta heille kaikkea hyvää". Näin sanoen poistui hän nopeasti huoneesta.

"Mikä onnellinen isä te olette!" huudahti Niilo herra ja katsoi ihaillen nuoren miehen jälkeen.

"Sangen onnellinen", vastasi Erik herra huoaten.

"Onko teillä useampia poikia?"

"Toiset lapset saivat surmansa äitinsä kanssa."

"Ah! Kustaa herra on äitiinsä?"

"Hän on äitinsä elävä kuva."

"Harvinainen nainen!"

"Sangen harvinainen."

"Mutta ankara?"

"No, niin… hieman…"

"Muistelen kuulleeni, että hän oli mustasukkainen. Te olette ollut erittäin kaunis mies, Erik herra."

Mahdollisesti kuuli tämä hengessään silkkihameen kahinan, sillä hän vastasi sangen hämillään: "En muista antaneeni syytä…"

"Varmaankin annoitte", nauroi Niilo herra, "mutta johan olette aikoja ollut uusissa naimisissa?"

"Viisitoista vuotta."

"Gyllenstjernan kanssa?"

"Niin."

"Ylväs nimi!"

"Ylväs rouva!"

"Onko teillä lapsia?"

"On, kolme."

"Poikiako?"

"Tyttäriä."

"Tulevatko he isäänsä?"

"Eivät", vastasi hän nopeasti ja kovasti punastuen, "he muistuttavat kaikki kolme äitiään".

Erik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi sanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat yhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä toisiinsa.

Ne rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt, antoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin aateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se samaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan aseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut jakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut pukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä. Ruotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja olihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika nostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset eivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan. Ruotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta näyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä. Ajatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.

Muutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän suureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa laskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan — paitsi kuningasta, monia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä — sotaväkeä kolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle. Lähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra Svante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta ainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta pysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.

Tähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut, että pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän oli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista herroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä, ettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin epätasaiseen taisteluun.

Kuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois suunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet sovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän asiaansa ja julistaa tuomio.

Seuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni raatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia herroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan sukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.

Kun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu avatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta. Sen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta sitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen mukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu uudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja kokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.

Syytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai käskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut, kun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan maahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden, ettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen syytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin säädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä eikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava kaupungin kaduilla ja toreilla.

Kuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun kaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa arvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen jälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen ympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.

Seuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera ulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat uteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia ja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi ratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu kärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku oli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli hänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.

Portti avattiin uudelleen, ja kokonainen parvi poikasia tuli ulos ratsain; puolet heistä olivat puetut punaisiin ja valkoisiin, puolet sinisiin ja keltaisiin. Heillä oli pasuunat ja vaskirummut mukanaan, ja heti liikkeelle lähdettyä viritettiin soitto.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät jälestä saadakseen tietoonsa, mitä nyt oli tapahtuva.

Ensi kerran pysähdyttiin torille. Airut heilutti sauvaansa ilmassa ja huusi henkensä täydeltä:

"Teemme tiettäväksi!"

Sen jälkeen avasi virkamies suuren julistuskirjan ja luki haasteen.

Sen saivat Sten Sturen perijät: Svante Niilonpoika, Niilo Klaunpoika, Sten Kristierinpoika, Trotte Maununpoika, Erik Turenpoika, Åke Hannunpoika ja Pietari Turenpoika kannattajineen ja heimolaisineen.

Nämä olivat olleet kapinallisia ja uppiniskaisia alamaisia, vieroittaneet Ruotsin valtakunnan ja mitä siihen kuului laillisesti valitusta kruunatusta kuninkaastaan ja nyt kieltäytyneet tehdyn sopimuksen mukaan olemasta läsnä kokouksessa. Heidät kutsuttiin seuraavana päivänä vastaamaan siitä, mitä olivat rikkoneet.

Kun lukeminen oli lopussa, heilutti airut uudestaan sauvaansa ilmassa ja kirkui minkä jaksoi:

"Eläköön hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, kuningas Hannu, Tanskan, Ruotsin ja Norjan herra!" Töllistelevä väkijoukko rääkyi mukana, sitten yhtyi siihen rämisevä soitto, ja koko lauma vaelsi eteenpäin seuraavassa kadunkulmassa uudistaakseen saman maksuttoman ilveilyn.

Seuraavana päivänä meni kuningas uudelleen koko seurueineen raatihuoneelle. Nyt saattoi hän olla ylpeä mielessään, sillä hän oli täyttänyt kaiken vanhurskauden. Kun sama vanha aatelismies nousi jälleen ja kiitti hallitsijaa siitä oikeudesta, jota hän oli suvainnut noudattaa, kysyi tämä, oliko vielä mitään varteenotettavaa.

Vastaukseksi tuli yksimielinen "ei", ja vasta tämän jälkeen vaati kuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.

Se lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi majesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja viimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti hänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan oli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki linnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva kuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne voudin.

Mutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan Tanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille ja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava keisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset tuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen kannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin sai käydä käsiksi ken vain halusi.

Päivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää päätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen loistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja välittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.

Mutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku liian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian ääneen.

Tämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana aamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä hirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus kohdannutkaan syyllisiä, niin olihan "oikeutta" kuitenkin harjoitettu.

Kalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo Gedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin seuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki hän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui ainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.

Totta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi, mutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi — raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin olisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.

Kuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet Tanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen lempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen; jälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti valtionhoitajalle:

"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein pulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä sinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen sellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin parhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai merellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi minulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani."

Peloton tohtori Hemming Gadd kirjoitti hänkin hyvälle ystävälleen valtionhoitajalle:

"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan. — Tukholman porvarit kirjoittavat, että vihollisen ratsuväkeä on odotettavissa. Antaa heidän vain tulla! Lempeä Maria äiti, joka auttoi seitsemän kirkkopitäjää Ditmarskissa, voi kai Jumalan avulla auttaa kokonaisen kuningaskunnankin. Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."

Nämä kehoitukset vahvistivat Svante herraa päätöksessään koota luja sotavoima ja suojella Ruotsin maata. Sota oli ovella, ja hän käsitti, että siitä saattoi tulla tuima ja pitkällinen.

"Parempi kuolla sotakentällä", kirjoitti hän avoimessa kirjeessään rahvaalle, "kuin päästää menemään silleen kuin Tanskan kuningas Hannu aikoo, kaikkien meidän vahingoksi ja iankaikkiseksi kadotukseksemme".

5.

UUSI VALTIONHOITAJA.

Herra Svante Niilonpoika mittaili rivakoin askelin linnanhuoneen lattiaa; väliin pysähtyi hän ikkunan ääreen ja katsoi ulos, mutta sen jälkeen jatkoi hän kävelyään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Oli ilmeistä, ettei hänen ajatustensa esine ollut lähellä.

Penkillä ikkunan ääressä istui Märta rouva; ystävällisin katsein hän seurasi herraansa, mutta hänen huulillaan väreili hieno, melkein huomaamaton hymy, eikä hän lainkaan näyttänyt tuntevan samaa levottomuutta kuin hänen puolisonsa.

"Jollei Hansa enää tyydytä tarpeitamme, kuinka ne sitten tulevat tyydytetyiksi!" huudahti Svante herra kiihkeästi. "Eivätkö kuninkaallisesti valtuutetut merirosvot tee kaikkialla rannoillamme tuhojaan, ja jos joku ruotsalainen purjealus uskaltaa lähteä noutamaan elintarpeita, joutuu se palatessaan tanskalaisten kaapparien saaliiksi."

"Lyypekillä on niin suuri voitto kaupastaan Ruotsissa, että se tuskin antaa tanskalaisten peloitella itseään sitä jättämään", vastasi Märta rouva.

"Mitä muuta he voivat, jos heidän erivapautensa Tanskassa ja Ruotsissa lakkautetaan ja heidän omaisuutensa pannaan takavarikkoon? Eikö ollut niin kolme vuotta sitten?"

"Oi, jospa he tahtoisivat nousta sotaan!"

"Lyypekki tekisi sen, jos toiset kaupungit tahtoisivat tulla mukaan. Se on tähän asti kaikista kielloista huolimatta jatkanut kauppaa meidän kanssamme, mutta nyt, kun Hannu kuningas on naulauttanut valtiokirousjulistuksensa heidän raatihuoneensa ja kirkkojensa oville…"

"Missä hän selittää, että Ruotsin valtionhoitaja on tehnyt majesteetinrikoksen", lisäsi Märta rouva halveksivasti hymyillen. "Ettekä ainoastaan te, herra, vaan kaikki valtakunnan parhaat miehet."

"Maa on tyyten köyhdytetty, sen tärkeimmät linnoitukset vihollisten käsissä, monet sen suurmiehistä ovat salaisia Tanskan puoluelaisia."

"Teillä on parhaat ystävänne Taalainmaassa", sanoi Märta rouva pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Minä olenkin aikonut lähteä sinne, mutta ennen kaikkea täytyy meidän vallata Kalmari takaisin."

"Elektus ei lyöne mitään laimin."

"Ei, hän on tosiaan minun ystäväni. Sentähden on hän yhtä vihattu kuin pelättykin."

"Täytyy myöntää, ettei hän ole pappi eikä piispa, vaikka hän kantaa arvomerkkejä."

"Moni pappismies on kantanut miekkaa ennen häntä."

"Mutta pannut sen pois jälleen, mikä ei näytä olevan Hemming herran tarkoitus."

"Joku on puhunut sinulle pahaa hänestä." Märta rouva punastui hieman. "Arkkipiispa…"

"Se vanha kettu! Luotatko häneen?"

"Maan kaikki piispat ovat samaa mieltä."

"Kieltämättä on hän isänmaan ystävä, jolle vain harvat vertoja vetävät!" huudahti Svante herra lämmöllä. "En puhu nyt siitä, mistä minun persoonallisesti on häntä kiittäminen, mutta kuka uhrautuu samassa määrin kuin hän, kuka halveksuu herjauksia ja täyttää velvollisuutensa kuten Hemming Gadd?"

"Jos meillä on Jumala kanssamme ja lujia, luotettavia ystäviä, tarvitseeko meidän silloin pelätä?"

"Ei, tosiaankaan! Näin hän kirjoittaa." Svante herra otti esiin kirjeen ja luki: "Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan. — — — Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."

"Eikö hän kirjoita mitään muuta?"

"Kyllä, hän kirjoittaa, että Kalmarin linnan päälliköllä, herra Niilo Geddalla on ollut vieraanaan herra Erik Trolle, jolla oli mukanaan poikansa Kustaa, ja että tämä 22-vuotias nulikka on osannut olla siinä määrin arkkipiispan mieliksi, että tämä korkea herra on määrännyt hänet seuraajakseen, ja että rouva Bonti on taannut hänelle paikan, ja hän sitä vastoin luvannut, että jalo rouva julistetaan pyhimykseksi kuolemansa jälkeen."

"Tietääkö arkkipiispa sen?" kysyi Märta rouva nauraen.

"Enpä luule. Elektus kirjoittaa, että häntä vaivaavat kovat ahdistukset. Ainoa, joka vaikuttaa tyynnyttävästi häneen, on vanha lähetyspappi, Johannes. Mutta Hemming Gadd ei myöskään voi tulla ilman häntä toimeen. Isä Johannes näyttää tulevan välttämättömän tarpeelliseksi heille molemmille."

Märta rouva istui äänetönnä mietteissään. Äkkiä hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen herralleen:

"Kas tässä, tämä on lähetetty minulle, mutta se on herralleni."

Svante herra avasi sen nopeasti ja luki:

"Hyljätty antaa takaisin sen, mikä kerran kuului teille."

Kirjeessä on pieni sininen nauharuusuke.

Svante katsoi kummastuneena Märtaan. "Tiedätkö arvoituksen selityksen?" kysyi hän.

"Lahjoitin sen sinulle monia vuosia sitten. Katsos, takapuolella on: M. I."

"Se oli muistikirjan välissä, joka minulla oli aina taskussani."

"Niin sanoit minulle!"

"Kadotin sen ollessani viimeksi Norjassa."

"Ja nyt lähetetään se minulle."

"Kuka…?"

"Niin, kuka?"

"Sitä en todellakaan tiedä."

"Enkä minä välitäkään siitä." Näin sanoen repi Märta kirjeen pieniksi palaisiksi.

"Nauha on minun!" sanoi hänen herransa ja tahtoi ottaa sen.

"Välitättekö sellaisista lapsellisuuksista?"

"Se on varastettu minulta", sanoi hän, "nyt voin ymmärtää, missä tarkoituksessa".

"Sillä tavoin ei voiteta mitään", vastasi Märta. "Tuossa se on, mutta kätke se vasta paremmin!"

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää…"

"Epäiletkö ketään?"

"Erästä hollannitarta, nimeltään Sigbrit."

"Vanhako?"

"Ei hän vanha ollut viisitoista vuotta sitten."

"Etkö nähnyt häntä Bergenissä?"

"Muistelen siellä useampia kertoja kohdanneeni naisen, joka terävin silmin katseli minua. Koetin turhaan muistella, missä olin nähnyt hänet ennen; nyt tiedän, se oli Sigbrit!"

"Oliko hänellä mitään valittamista sinua vastaan?"

"Minä halveksin hänen rakkauttaan."

"Sitä nainen kaikista vähimmin antaa anteeksi."

"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää valansa."

"Minulla on sukulaisia siellä, he kyllä pitävät häntä silmällä."

"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen hommiaan."

"Olen varma siitä, etteivät ystäväni lyö mitään laimin."

Märta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante Niilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen. Mutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon tulevaisuuteen nähden.

Ruotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne. Jokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista liitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.

On luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti monia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei suinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt, mutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä pitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen velan tahtoi hän maksaa.

Lieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta velvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän antautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat hänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat olleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt ilmeisesti.

Hän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin vihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei pelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.

Mutta vastoinkäymiset väsyttivät, hänellä ei ollut sitä tahdon sitkeyttä, joka näkee työnsä revittävän maahan, mutta rakentaa yhä edelleen rajattomiin, lujasti luottaen, että työ kerran tulee pysyväksi.

Itse oli hän kerran kuulunut niinsanottuihin rauhanystäviin ja ollut mukana avaamassa tietä tälle Hannu kuninkaalle, jota vastaan hän nyt taisteli. Kun hän nyt tutkisteli omaa mieltään, ei hän voinut kieltää, että ynseys Sten Sturea kohtaan oli sisin syy tähän menettelyyn. Hän oli tosin koettanut uskotella itselleen, että liittyminen Tanskaan sisälsi aatteen, johon perustuisi Pohjolan suuruus; mutta silloin yhtä hyvin kuin nytkin hän tiesi, ettei Ruotsi koskaan alistuisi miksikään alusmaaksi eikä pakollinen yhdistys siten koskaan tulisi pysyväiseksi. Ja kuitenkin oli hän vaikuttanut sen puolesta.

Nyt tekivät toiset niin; heidän vaikuttimensa olivat kai yhtä hyviä kuin hänenkin?

Katumuksen tunteet ovat pistävän teräviä okaita, jotka eivät anna ihmiselle mitään rauhaa. Ei vaadittukaan aivan vähän rohkeutta muuttunein mielipitein pitää silmällä nykyisiä vastustajiaan, joiden kanssa oli ennen ollut samanmielinen, mutta joita vastaan nyt täytyi kaikin voimin taistella. Mutta kun nämä katkerat Saulin ajatukset tulivat, silloin meni hän puolisonsa luo, jonka sanat antoivat lohdutusta hänen sairaalle mielelleen.

Koskaan ei kuitenkaan Märta näyttäytynyt niin edukseen kuin lapsipuolensa parissa. Ensimäisen puolisonsa kanssa oli hän saanut kolme perillistä: Kristinan, Knutin ja Alfin; Svante herran mukana yhden. Nuori Sten oli tähän aikaan äskettäin täyttänyt kolmetoista vuotta, oli reipas luonteeltaan ja ulkonäöltään muistutti suuresti äitiään.

"On omituista", sanoi Märta rouva herralleen, "että niin monet seikat herättivät mielessäni kateutta Ilianaa kohtaan, vaikka pidin niin vähän hänestä".

"Niin monet seikat?" toisti Svante herra kysyen. "Ensiksikin se, että Sten pienokainen on niin äitiinsä ja siten alituiseen muistuttaa sinulle häntä."

"Toivoisin, ettei hän muistuttaisi."

"Sitten onni, että hänellä on sellainen poika."

"Sinähän hänet kasvatat."

"Mutta taipumukset on hän saanut äitivainajaltaan!"

"Tahdottomuuden?"

"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me ymmärsimme tai uskoimme."

"Eikö hänellä ole mitään isältään?"

"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän isoisäänsä."

"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää sen omaksi ja muiden onneksi."

* * * * *

Svante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki mielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään linnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.

Märta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen esineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin hänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt viisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet, mutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin odotuksia.

Hänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin pohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän saattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen taaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea soreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta Kristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti ja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa rinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.

Mutta jos soitettiin tanssiin, silloin liikkuivat Kristinan jalat hänen tietämättään, kuten sotaorosen rummun pärrytyksen kuullessaan, hän odotti kärsimättömästi kutsua karkeloon, hänelle oli sama kuka pyysi, ja harvoin on huippuunsa kehittynyt taide ilmaissut suurempaa suloa kuin hän osoitti leijaillessaan yli lattian ritarin rinnalla. Jos kysyttiin, keneltä hän oli oppinut tanssitaidon, vastasi hän nauraen: "Voiko sellaista opettaa! Tanssin niinkuin minusta tuntuu parhaalta."

Alf ja Knut olivat kaksoiset ja puolitoista vuotta Kristinaa nuoremmat. Molemmat olivat perineet isänsä vakavan luonteen. Lujempaa rakkautta veljesten välillä oli tuskin nähtävissä.

Alituisen yhdessäolon ja samanikäisyyden olisi luullut synnyttävän ystävyyden molempien poikien ja Sten Svantenpojan välille. He lukivat, ratsastivat ja harjoittelivat ritarillisia aseleikkejä yhdessä ja sopivat hyvin keskenään, mutta nuoruuden ystävyydestä, joka on niin tavallinen tämänikäisten poikain kesken, ei näkynyt jälkeäkään. Norjalaiset kaksoisveljekset kulkivat omia teitään, ja ruotsalainen jäi tavallisesti yksin.

Sten oli liian ylpeä lausuakseen moitteita ja liian ylevämielinen valittaakseen.

"Etkö tahdo olla yhdessä Knutin ja Alfin kanssa kauemmin kuin harjoituksenne kestävät?" kysyi Märta rouva eräänä päivänä, kun poika tapansa mukaan tuli hänen luoksensa.

"Kyllähän minä", vastasi Sten punastuen, "mutta minä olen mielelläni myös sinun ja Kristinan seurassa."

Ja viimeksimainittu oli kovasti mieltynyt hänen seuraansa. Hänen edessään ei tyttönen ollut ujo, hänen kanssaan saattoi hän puhella ja kuvailla lapsuudenkotiaan ja retkiään ylös tuntureille. Sten kertoi oleskelustaan Taalainmaassa ja rakkaudesta ja huolenpidosta, jota hänelle osoitettiin; hän oli rakastettu ja tuttu joka talossa mihin meni. "Kaikki vain isäni tähden", oli hänellä tapana lisätä.

Mutta jos veljekset pitivät toisistaan, niin oli sisar heidän ihailevain katseidensa yhteinen esine. He eivät voineet olla näkemättä sitä molemminpuolista kiintymystä, joka oli herännyt hänen ja Stenin välillä, ja keskenään neuvoteltuaan pyysivät he häntä tulemaan heidän huoneeseensa tärkeään keskusteluun.

"Mitä te tahdotte?" kysyi tyttö epäluuloisesti astuen sisään ja istuutuen heidän väliinsä.

"Kuulepas, sinä! Me emme pidä siitä, että sinä olet niin paljon yksissä Stenin kanssa."

"Miksi ette?"

"Hän katsoo meihin yli olkainsa!"

"Kuvittelette vain!"

"Me olemme kuninkaallista sukua!"

"Onko hän sitä kieltänyt?"

"Ei, sitä ei hän ole."

"No, mistäs sitten on kysymys?"

"Hänestä tulee tietenkin valtionhoitaja aikoinaan."

"Entä sitten?"

"Hän tietää sen!"

"Entä sitten?" toisti tyttö polkaisten jalkaansa lattiaan.

"Meistä ei voi sitä tulla!"

"Käy kateeksenne sentähden, ettei teillä ole sitä voimaa, mitä tarvitaan suuriin tekoihin."

"Kateeksi! Onko Sten sanonut niin?"

"Sten ei puhu teistä koskaan muuta kuin hyvää."

"Niin, sinulle!"

"Ei kenellekään muillekaan."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen ja kuulen enemmän kuin te. Sten ei karttele teitä, vaan te häntä. Mutta kun Märta rouva nuhtelee häntä siitä, vastaa hän: Antakaa minun olla täällä sisällä ja jutella teidän ja Kristinan kanssa."

"Mistä tiedät, että me…?"

"Luuletteko, etten tunne teitä ja osaa lukea ajatuksianne, niin pahoja kuin hyviäkin?"

"Nyt pidät sinä enemmän Stenistä kuin meistä."

"Niin teenkin!"

"Minua haluttaisi lyödä hänet kuoliaaksi."

"Samoin kuin kavala Tanskan kuningas teki isällemme?" kysyi Kristina.

Alf kalpeni. "Älä puhu siitä!" sanoi hän.

"Älä sitten sano, että tahdot olla hänen tapaisensa."

"Mutta, Kristina", virkkoi Knut. "Eikö sinusta tunnu, että olemme täällä aivan kuin armoilla?"

"Se ei ole koskaan johtunut mieleeni."

"Olemme menettäneet perintömme."

"Eikö valtionhoitaja ole hankkinut suurta osaa siitä takaisin?"

"Se ei ole vielä tullut hyväksemme."

"Eikä tulekaan, ennenkuin joudutte lailliseen ikään."

"Onko meidän siihen asti jäätävä tänne?"

"Tahtoisitteko heti palata Norjaan?"

"Tuletko sinä mukaan?"

"En!"

"Aiotko jäädä tänne?"

"Aion!"

"Kuinka kauaksi?"

"Sitä en tiedä!"

"Kenties ainaiseksi?"

"Kenties!"

"Kristina, sinä et ansaitse olla norjalainen nainen; sinä olet ruotsitar!"

"Märta rouva oli ruotsitar, joka asettui norjalaisten miesten eturintamaan, kun oli kostettava eräs urhoollisimmista sotapäälliköistä. Hän tahtoi viedä heidät vapauteen, mutta he pettivät hänet! Minä pidän enemmän hänen menettelystään kuin heidän." Pojat katsoivat epäröiden toisiinsa. "Knut ja Alf! Tahdotteko heittää kateuden nurkkaan?"

"Se ei ole kateutta!"

"No, kopeutta sitten?"

"Se ei ole kopeutta!"

"Mitäs se sitten on?"

"Hän luuli tekevänsä meille hyvänkin kunnian alentumalla meidän luoksemme."

"Ettekö te voi kuvitella tekevänne hänelle sellaista?" kysyi tyttö ilvehtien.

"Pidät meitä piloinasi!"

"Sen siedättekin, mutta asia on kuten sanoin. Hän on tuhat kertaa parempi kuin te."

"Siitä ei puhettakaan!"

"Ei syntyperältään, siinä voimme kyllä vetää vertoja hänelle, vaan mielenlaatuunsa, ritarillisiin tapoihinsa ja velvollisuudentuntoonsa nähden on hän teitä paljon korkeammalla."

Tätä eivät veljekset suinkaan tahtoneet myöntää, ja niin päättyi riita kuten tavallista — tuloksitta.

Knut ja Alf olivat yhtä poikaa kuten ennenkin. Sten vietti edelleen vapaahetkiään äitipuolensa ja sisarensa kanssa — sillä hän sanoi Kristinaa sisarekseen. Täten joutui hän yksiin myös niiden oppineiden miesten kanssa, joita Märta rouva usein kutsui hoviin. Ei siksi, että hänen mielensä tai ajatuksensa olisivat palaneet tähän suuntaan, mutta hän tiesi, että se suojelus, jota vallanpitäjät osoittavat sivistykselle ja taiteille, heittää loisteensa heihin takaisin. Oppineisuutensa tähden arvossapidetty astronomi, Pietari maisteri, oli tervetullut vieras Tukholman linnassa. Hän toi kerran, Märta rouvan suostumuksella, mukanaan erään nuoren ylioppilaan, Olavi Juhananpojan. Tämä oli opiskellut Upsalan korkeakoulussa ja saavuttanut siellä suurta tunnustusta. Nuori Sten kuunteli vilkkaalla harrastuksella heidän keskusteluaan, ja Pietari maisteri kertoi pyytäneensä arkkipiispalta lupaa pitää muutamia luentoja tähtitaivaasta ja sen ihmeistä, mutta ei ollut vielä saanut sitä. Silloin sanoi Sten tahtovansa puhua hänen puolestaan Svante herralle, ja tämä kyllä puhuisi hänen armolleen.

Kun sitten Pietari maisteri kertoi, kuinka tähdet tulevat, katoavat ja palaavat jälleen, kuinka ne risteilevät keskenään, väliin pirstautuvat ja räjähtävät kappaleiksi, kuuntelivat hänen kuulijansa jännitetyllä mielenkiinnolla, eikä tarvinnut kaukaa hakea kysymystä: "Emmekö me ihmiset ole missään yhteydessä niihin?"

"Voiko siitä olla epäilystäkään!" huudahti maisteri. "Ei ainoastaan se tähtikuva, jonka alla olemme syntyneet, vaan niiden yhtymät keskenään tehdessään kiertokulkuaan, ne esteet, joita ne kohtaavat tiellään, kaikki vaikuttaa elämää tai kuolemaa, onnea tai onnettomuutta, iloa tai surua!"

Nämä luennot herättivät mitä vilkkainta harrastusta; hovin naiset ja herrat eivät puhuneet mistään muusta, ja Pietari maisteri, joka ei juuri tahtonut esiintyä tähtienselittäjänä, pakoitettiin väkisinkin ennustamaan tähdistä, koskei tähtitiedettä voitu vielä siitä eroittaa.

Näihin aikoihin ilmoitti Svante herra eräänä päivänä emännälleen aikovansa lähteä Taalainmaahan. "Kenen asetat täällä linnanpäälliköksi?" kysyi Märta rouva.

"Sen ainoan, johon luotan!"

"Ja hän on?"

"Sinä, Märta!"

"Mitä ajattelet?"

"Kukaan ei voi paremmin ja tunnollisemmin valvoa kaupungin tyyneyttä ja varmuutta."

"Mutta jos vaara uhkaa, mitä on minun tehtävä?"

"Mitä oma älysi sanoo."

"Minä neuvottelen Stenin kanssa."

"Hänet otan minä mukaani."

"Teet oikein siinä", vastasi Märta mietteissään. "Minä saan tulla toimeen niin hyvin kuin voin."

Sten oli iloinen tästä tiedon saatuaan. Hän ikävöi nähdä jälleen taalalaisia ystäviään, ja sitä paitsi oli hänen isänsä luvannut hänelle, että he matkalla poikkeaisivat arkkipiispan ja mahdollisesti useampainkin tuttavain luona.

Svante Niilonpoika tiesi hyvin, mitä hän teki uskoessaan Tukholman linnan Märta rouvan haltuun. Tämä oli kykenevä vastuunalaiseen asemaan ja keksi kyllä keinoja vaaran uhatessa.

Lähtönsä edellisenä päivänä sai valtionhoitaja kirjeen Hemming Gaddilta, joka oli Kalmarin edustalla piirityshommissa. Hän kirjoitti suurista vaikeuksista, joita hänellä oli voitettavanaan, ja pyysi, että Jumalan tähden lähetettäisiin hänelle muonavaroja ja miehiä, niin että hän voisi pontevasti ryhtyä piiritykseen.

Märta kutsuttiin salakamariin, ja täällä sai hän tiedon kirjeen sisällöstä. Lisäksi sanottiin hänelle, että tanskalaiset kaapparilaivat estivät tavaranvaihdon ja hävittivät kaikkialla rannikoilla. Oli siis välttämätöntä, että hänellä oli laivoja lähettää vihollista vastaan, jos niin tarvittaisiin.

Rohkea nainen ei säikähtänyt näistä tiedoista, hän kyseli vain, mihin varokeinoihin oli ryhdyttävä. Olihan hänen kasvatusäidillään, Ingeborg rouvalla, ollut linna kerran huolenpidossaan, ja olihan Tanskan kuningatar kestänyt pitkäaikaisen piirityksen. Kuitenkin täytyi hänen myöntää omassa povessaan, ettei hän nyt tuntenut sitä epätoivon rohkeutta, joka häntä elähytti, kun hän tarttui miekkaan kostaakseen Knut Alfinpojan kuoleman. Levottomuudella ja huolella hän kävi tehtäväänsä, mutta hän osasi salata sen, ja hymyilevin huulin ja parhain onnentoivotuksin hän ojensi herralleen kätensä jäähyväisiksi.

Kristina ei tehnyt niin. Hän suri hillittömästi, kun hänet oli eroitettu Stenistä, ja tuumi, että nyt oli kaikki hänelle samantekevää. Viisas äiti piti häntä tarkoin silmällä ja jätti nuoren Olavi Juhananpojan tehtäväksi opastaa häntä tieteellisissä opinnoissa.

* * * * *

Valtionhoitajalla oli vain pieni seurue mukanaan ja hän teki lyhyitä päivämatkoja saadakseen kaikkialla tilaisuuden edeltäjänsä tavoin puhutella kansaa ja katsella oloja omin silmin. Ja missä hän liikkuikin, tulivat asujamet tuoden pitkät piustat valituksiaan ja rukoillen häntä toimittamaan apua. Jokaiselle oli hänellä osanottava tai elähyttävä sananen.

Ekolsundin itäpuolella oli Piispan-Arnö. Se oli lujasti varustettu vallein ja juoksuhaudoin. Suuren rakennuksen rinnalla oli kappeli, jossa vietettiin jumalanpalvelusta joka sunnuntai piispan ollessa siellä. Svante herra oli lähettänyt viestin saapumisestaan, ja kaikki ovet olivat avoinna ottamassa häntä vastaan.

Hänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat mahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään molemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan kättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen mukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta kesää ja jaloimpia hedelmiä.

Kun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin, missä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti heitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä pakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.

Mutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän yhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko arkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista hyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin hengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa tapauksissa — käyneet hänelle voittamattomiksi.

Sen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä, lykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli liian rajusti vallannut hänen armonsa.

Mutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän piispan huoneesta selvät sanat: "Beatrice kulta, anna anteeksi; en tee enää koskaan niin."

"Kenen kanssa hän puhui?" kysyi poika ihmeissään.

"Luultavasti jonkun pyhimyksen", vastasi isä.

Molemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he lähtivät kahden kävelylle.

Syyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja poppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään, lehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään kullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti vihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.

Aurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja muutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria lintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia. Ensin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi puna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua. Viheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen… Ihmeellinen tyyneys luonnossa, ei lehtikään liikahtanut… Mutta aurinko vaipui mailleen, tuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja laulurastas viritti ilta virtensä.

Isä ja poika seisoivat vaipuneina ihailemaan tätä ihanaa näytelmää. Silloin kuului kirkaisu. Molemmat kuuntelivat tarkasti. Vielä kerran… Ääni oli naisen ja kuului metsästä.

He riensivät sinne.

Kymmenkunta maalaisrenkiä oli valjastanut vanhan naisen risukuorman eteen. Kepiniskuin pakoitettiin hänet menemään eteenpäin.

"Seis!" huusi ritari jyrisevällä äänellä. "Päästäkää nainen heti vapaaksi!"

Mutta miehet katselivat epäröiden toisiaan. "No, miksette tottele?"

"Akka on tuhonnut karjamme!" huusi muuan heistä.

"Minun hevoseni on taittanut jalkansa!" valitti toinen.

"Navettarakennuksen katto oli aamulla poissa…"

"Isäukko on heittämäisillään henkensä!"

"Ruoka-aitan ovat varkaat tyhjentäneet!"

"Ulkona porrasten edessä oli kaksi tikkua ristissä."

He huutelivat sikin sokin kilpaillen keskenään.

"Kurjat raukat!" huusi nainen, jotta metsä kajahti vastaan. "Voinko minä mitä sille, että te annatte elukoillenne sellaista ruokaa, että ne siitä hullaantuvat? Eikö juomanne liika olut ollut syynä siihen, että ajoitte yöllä aivan kuin paholainen olisi istunut hevosen lautasilla ja hevonen pelästyksissään kaatui taittaen jalkansa? Voinko minä mitä sille, että tuuli oli kovempi kuin ne kurjat räystäskoukut, joiden varassa navetan katto oli? Ja jos joku muu kuin minä olisi kuullut riidan isän ja pojan kesken muutamista kurjista äyrityisistä, ei minua olisi syytetty siitä, että vanhus haukkoo viimeisiä henkiään! Jollei ruoka-aittoihin sovitettaisi lemmenkohtauksia, ei ovia pidettäisi auki varkaita varten, ja jos kaikki olisi kunnossa ja järjestyksessä kuten muinaisina päivinä, ette pelkäisi muutamia tikkuja, jotka tuuli on heittänyt ristikkäin."

Sanat syöksyivät hyökyaaltona hänen huuliltaan, mutta samalla vapautti hän itsensä ihailtavalla notkeudella, ja miehet katselivat häntä kunnioituksen sekaisella pelolla. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt häntä vastustaa tai ottaa kiinni uudelleen.

"Oletko kotoisin Suomesta?" virkkoi ritari.

"Sen sanominen ei ole mikään taikatemppu."

"Mitä täällä teet?"

"Minut on kutsuttu."

"Kuka kutsui?"

"Hänen armonsa arkkipiispan…"

"Se ei ole totta!"

"Antakaa minun puhua loppuun! Hänen armonsa arkkipiispan emäntä minut on kutsunut!"

"Kuinka olet hänet tullut tuntemaan?"

"Jo nuorena!"

"Jos tämä tulee hänen armonsa korviin, niin millaisen rangaistuksen luulettekaan teitä odottavan?" kysyi ritari kääntyen vielä kerran miehiin, jotka olivat kerääntyneet yhteen kasaan ja vapisevin polvin ja kalpein poskin ajattelivat ilkityönsä seurauksia.

Aivan kuin yhteisestä mielijohteesta heittäytyivät kaikki polvilleen ritarin eteen ja huusivat: "Armoa!"

"Jos tahdotte olla vaiti siitä, mitä on tapahtunut, niin minä palkitsen teille sen", lupasi Svante herra vanhalle naiselle.

"Olen kyllä vaiti", vastasi tämä.

"Ottakaa sitten heti risukuormanne ja lähtekää täältä!"

Miehille ei tarvinnut tätä sanoa toiseen kertaan. Tuokion kuluttua ei paikalla enää ollut muita kuin nainen ja molemmat ritarit. (Sten herra oli saanut tämän arvon jo viisivuotiaana.)

"Sinä harjoitat noituutta?" jatkoi Svante herra.

"Minä luen tulevia asioita."

"Nimesi?"

"Valmyra!"

Ritari oli sillaikaa avannut kukkaronsa. "Pitäkää rahanne; minä en niitä ota!" virkkoi nainen.

"Miksi ette?"

"Olen jo saanut palkkani."

"Millä tavoin?"

"Rouva Bonti kutsui minut tänne, mutta minä en vaeltanut pitkää matkaa hänen tähtensä… Henget vetivät minua."

"Henget?"

"Metsien, vuorten henget!"

"Oletko nähnyt ne?" kysyi Sten innokkaasti.

"Olen, herra, ja ne sanoivat minulle, että ken vieraalla maaperällä ensiksi kysyi minulta heistä, hän oli kutsuttu kasvamaan nuoreksi, suureksi puuksi, jonka lehvien alla kokonainen kansa oli etsivä suojaa. Mutta hornan kaikki voimat varustautuvat kaatamaan tämän nuoren puun, tuhannet vaarat tulevat sitä ympäröimään. Minut on valittu raivaamaan muutamia pois, mutta on tuleva toisia, joille minä en voi mitään, sillä minun aikani on jo lopussa."

"Kenestä puhut?"

"Sinusta, herra!"

"Tunnetko meidät?"

"Kuka erämaan vaeltaja ei tuntisi kirkkainta taivaan tähdistä, vaikkei tietäisikään, kuinka hänen on sitä nimettävä."

"Joku on sanonut sinulle nimemme!" huudahti ritari.

"Kenties senkin, että teillä seuraavana aamuna on oleva pitkä keskustelu hänen armonsa kanssa?" tuumi eukko kysyen.

"Mitäs muuta varten minä olisin tullut tänne?"

"Siitä on koituva suuria asioita."

"Sitä toivon!"

"Ei teidän käsityksenne mukaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on ainoastaan keino Väkevän, Tutkimattoman kädessä!"

Sillävälin oli jo tullut melkein pimeä. Kaikki kolme olivat verkkaan astuskelleet piispantaloa kohden. Nyt nousi kuu yli metsänlatvojen ja heitti lumo valonsa maisemalle. Kappelin kupariristi kirkastui siitä niin, että näytti aivan säteilevän valoa ympärilleen.

"Katso", mutisi nainen, "vanha on katoava ja uusi on tulossa!"

Ritari meni nopeasti häntä lähemmäksi, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Valmyra!"

Äsken niin joustava, ylväs olento lyyhistyi kyyryisilleen. "Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Olet nyt kristityssä maassa!"

Valmyra pudisti päätään.

"Epäiletkö sitä?"

"Tiedän, ettei ole niin!"

"Mitä todistuksia sinulla on?"

"Onko hän kristitty tuolla palatsissaan?" Hän viittasi piispantaloon. Samalla naulasi hän silmänsä ritariin ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sisimmät ajatuksensa.

"Jumala yksin tuomitkoon!"

"Pakanat ovat paremmat!"

"Kuten Valmyra."

"Hän on välikappale Väkevän kädessä. Tämä sanoo: 'Tule!' ja hän tulee; 'Mene!' ja hän menee."

"Siksikö hän on nyt tullut tänne?" Jälleen oli kuin tietäjän kaukonäky olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kohotti laihan käsivartensa ja viittasi kuuhun sanoen:

"On vielä kolme päivää uuteen kuuhun. Sitä ennen saatte kyllä tietää, olenko tullut tänne korkeampain voimien vaikutuksesta."

"Minä luotan sinuun!" huudahti Sten nuoruuden innostuksella, joka katkaisee kaikki siteet. "Siinä teet oikein!"

"Suo anteeksi, isä, minä en voi muuta."

"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet olisi uskonut!" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.

"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa poikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?"

"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi tukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä: Varo itseäsi!"

"Sano sitten niin!"

"Jahkahan hetki lyö!"

Sten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen sieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.

He olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli talo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä. Mutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas menemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi jatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää nuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja antoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin näki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut ennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut tuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle, oli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut… Heidän kohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut, olisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon, joka ulottui yli koko maan?…

Näihin ajatuksiin vaipuneena lakkasi hän kuuntelemasta keskustelua.

"Tahdotko ennustaa minun tulevaisuuteni?" kysyi Sten.

"Enkö ole sanonut, että sinusta on kasvava nuori, voimakas puu?"

"Mutta muuten!"

"En näe mitään muuta."

"Tahtoisin mielelläni tietää…"

"Mitä?"

Poika käänsi pois punastuvat kasvonsa. "Hänen etunimensä!" kuiskasi hän.

"Se ainoastaan veisi sinut harhaan!"

"Ei, ei, sano se kuitenkin!"

"Miksi verho on edessä, jos meille olisi hyödyllistä nähdä, mitä piilee sen takana!" huudahti eukko kiihkeästi. "Heitä pois hyödytön uteliaisuus! Tahdon sanoa sinulle, mikä hyödyllistä on, mutta en enempää."

Tyytymättömyys, jota Sten tunsi, hälveni pian. "Mitä tuijotat niin innokkaasti?" kysyi hän.

"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?… Odota, tuokion kuluttua laskeutuu se alas."

Tosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia henkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä. Ilmeisesti lähdettiin heitä etsimään.

"Me eroamme täällä!" jupisi Valmyra. "Itsenne tähden älkää kertoko kenellekään, että olemme toisemme tavanneet!"

"Milloin tapaamme ensi kerran?"

"Silloin kun tarvitset minua! Hyvästi!"

Hän katosi nopeasti kuin aavenäky, ja isä ja poika palasivat piispantaloon.

Svante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen nainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin solakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta, viekkaasta, väijyvästä katseesta.

Hän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut muistaa häntä… Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen ajatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.

Hän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa oli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön kuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen, ja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa seuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä, täyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa vaati.

"Kuinka he valehtelevat toisilleen", ajatteli Sten, kun hän sen jälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.

"Siinä on sinulle kuva elämästä!" sanoi isä. "Sellaista on elämä ulkona maailmalla!"

Seuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa, että uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi kunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.

Tosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa lepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen vaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen vierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia virvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta aineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä, kulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen soittokello.

Ritari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita kasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen epäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy oli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän näytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää. Laihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet liikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua johonkin.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen tuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.

"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?" kysyi hän raukealla äänellä.

"En tule teidän armonne luo oman etuni tähden, vaan isänmaan asioissa."

"Olen uhrannut voimani ja terveyteni sen puolesta, mitä nyt vielä vaaditaan?"

"Teidän armonne tuntee sen huolestuttavan aseman missä olemme."

"Jumala paratkoon!"

"Päästäksemme siitä täytyy tehdä suuria, tuntuvia uhrauksia."

"Olen antanut paljon, minulla on tuskin mitään jälellä."

"On kysymys maan pelastuksesta, teidän armonne, ja siihen täytyy kirkkojen ja luostarien antaa apuaan."

"Sellaiseen en anna koskaan suostumustani!" Hänen armonsa nousi kiihdyksissään.

"Kansan täytyy kestää kovaa kiskontaa, ja luostareissa on aarteita kasoittain."

"Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Mitä niillä on teidän taistelujenne kanssa tekemistä?"

"Hävitetty maa, sota ja vaino — sen ei pitäisi olla kirkolle mieluinen näky."

"Joka päivä toimitetaan messuja ja luetaan rukouksia tuhansittain tämän maan puolesta!"

"Ne eivät ole tähän asti mitään vaikuttaneet!" huomautti ritari.

"Mikä tämän saa aikaan, jollei syntien ylitsevuotavaisuus ja niskoittelu Jumalan tahtoa vastaan?"

"Onko teidän armollanne mitään erityistä syytä tähän ankaraan syytökseen?"

"Luuletteko te minun, kirkon pään, voivan kylmäverisesti nähdä, että muuan maan piispoista antautuu hurjien soturijoukkojen johtajaksi ja seurustelee sotamiesten, torpparien ja renkien kanssa?"

"Piispa Kettil ei arastellut vetää sotisopaa messupaidan ylle, ja teidän armonne edeltäjä…"

"Tiedän, tiedän!" Ja kunnianarvoisa isä viittilöi torjuvasti molemmilla käsillään. "Mutta heidät sai siihen pakoittava hätä, kumpikaan ei tehnyt sotaa ammatikseen."

"Juuri pakoittava hätä sai tohtori Hemming Gaddin tarttumaan miekkaan. Epäilen suuresti, onko maalla uskollisempaa, uhrautuvampaa ystävää ja puolustajaa."

"Minulle ja kaikille kirkon isille on hän kauhistus!" huudahti arkkipiispa.

"Minua surettaa sitä kuulla."

"Piispoilta ja muilta herran palvelijoilta olen saanut kirjeitä, joissa he pyytävät minua säästämään heitä kanssakäymisestä tohtori Hemmingin kanssa tai hänen alaisuudestaan. He tulevat saastutetuksi yhteydestä hänen kanssaan, kirkon ja maan ikuiseksi häviöksi."

"Mistä häntä sitten syytetään?"

Kunnianarvoisa isä hypähti pystyyn ja meni melkein uhkaavana ritaria vastaan.

"Linköpingin tuomiokapituli hänestä teki piispan!" sanoi hän. "Paavin vahvistusta ei hän ole koskaan saanut."

"Tiedän sen, mutta…"

"Huhu siitä, kuinka vähän hän välittää hiippakunnan asioista, on luultavasti ehtinyt pyhän isänkin korviin; herra elektus on eroitettu ja eräs espanjalainen kardinaali lähetetty sijaan."

"Tämä on Hannu kuninkaan ja koko tanskalaisen joukkueen tapaista; Hemming Gadd on heidän vastustajansa, ja kun eivät mitkään muut keinot auta häntä kukistamaan, turvaudutaan viekkauteen ja juonitteluun. Huonosti tuntisin sen miehen, jos mikään maailmassa saisi hänet luopumaan siitä, mitä hän pitää velvollisuutenaan!"

"Ei siitä, mitä hän on vannonut kirkolle."

"Kirkon asioista pitävät niin monet huolta, maan asiain laita on toisin!"

"Niiden pitäisi käydä käsi kädessä!"

"Niin kyllä, teidän armonne, mutta millä tavoin?"

"Tehkää rauha Tanskan kanssa!"

"Millä ehdoilla?"

"Antaa heidän ehdottaa!"

"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se teistä hyväksyttävältä?"

Kunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen: "Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään ponnistuksia."

Mutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa olivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha ja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla ollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä enimmän kaikista pelkäsi.

"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut kirkon asioissa", puuttui ritari jälleen puhumaan. "Mutta jos on kysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole tehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän."

"Silloin kun oli kysymyksessä valtiolliset asiat?"

"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi kädessä kirkon asiain kanssa?"

"Kyllä, mutta…"

"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja isänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista niistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi olla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä loukattaisiin."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Missä Hemming Gadd tuo kuuluviin mahtavan äänensä, siellä virtaavat joukot luo. Kukaan ei sitten Engelbrektin päivien ole osannut niin voittaa sydämiä puolelleen. Kenties ei aiottu loukkaus jäisi kostamatta!"

Kunnianarvoisa isä nousi uudestaan. "Uskaltaisiko hän?" kysyi hän.

"Siihen valtaan nähden, mikä hänellä on, voi kiusaus käydä hänelle voittamattomaksi."

"Heh! Mitä hän voisi tehdä?"

"Antaa vastauksen Ruotsin rahvaalle."

Vanhoissa ryppyisissä kasvoissa kuvastuivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Melkein tietämättään nousi arkkipiispa ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti siltä, kuin sairaus olisi ollut harkittu ainoastaan keinoksi katkaista keskustelu, kun kunnianarvoisa isä katsoi niin hyväksi… Hän kulki lujin askelin lattian poikki, pysähtyi jälleen valtionhoitajan eteen ja kysyi voimakkaalla mielenliikutuksella:

"Sanotteko sitä isänmaanrakkaudeksi?"

"En ole sanonut, että tohtori Hemming on mikään pyhimys."

"Kiihoittaa kansaa kirkon ruhtinaita vastaan!"

"Toivokaamme, ettei hän tee sitä."

"Mutta pelkät toiveet eivät anna mitään varmuutta?"

"Valitettavasti eivät!"

"Kirkolla ei ole mitään syytä!"

"Kuka voi todistaa sen?"

Uudestaan käveli kunnianarvoisa isä edestakaisin; itsesäilytysvaisto teki hänet terveeksi jälleen. Me muistamme, kuinka hän Sten Sturen aikana sai tämän pitämään Tukholmassa puolustuspuheen vapauttaakseen hänet epäluulosta, että hän muka oli vehkeillyt valtakunnan vihollisten kanssa. Ja nyt esiintyi samanlainen tapaus. Mitä päätelmiä voitiinkaan tehdä Hemming Gaddin eroittamisesta? Hänen osansa siinä tulisi kyllä tunnetuksi, ja seuraukset, seuraukset… millaiset tulisivat ne olemaan?

"Teidän täytyy ottaa tämä asia huostaanne!" sanoi hän ja ojensi ritarille kätensä.

"Minun, teidän armonne?"

"Tehtyä ei voida muuttaa, mutta ilmoitus voidaan tehdä lempein sanoin; piispa saa lähettää vastaväitteensä… Mitä minuun tulee, en koskaan mene pitemmälle, kunhan hän vain pysyy hiljaa eikä pakoita meitä voimakkaampiin toimenpiteihin!… No, tahdotteko suostua siihen?"

"Jos teen sellaisen myönnytyksen…"

"Niin tapahtuu se ehdoilla, sen kyllä ymmärrän."

"Ensimäinen ehto on riippuvainen tohtori Hemmingin suostumuksesta."

"Luonnollisesti!… Pienen summan voisin mahdollisesti haalia kokoon."

"Se on heti lähetettävä hänelle."

"Ei saa sanoa, että se tulee minulta."

"Kuten teidän armonne haluaa."

"Mitä muuta vaaditte?"

"En mitään!" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen ilmeeseen ukon kasvoilla. "Teidän armonne on syntyperäinen ruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan niin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen."

Pappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein kuiskaten:

"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla pakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää niin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten ole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan oikeus on, ja niin… ja niin…"

Tämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari huomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä samaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi samaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin syrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen aiheen tapailla: "Ja niin, ja niin…"

Luukku sulettiin jälleen.

"Minä olen sangen heikko!" valitti vanhus.

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, antakaa minulle pikari!"

Ritari ojensi hänelle sen.

Hän joi halukkaasti! "Minun ei tarvitse pelätä, että minut myrkytetään. Minun hengestäni ollaan arkoja!" Hän nauroi kiihtyneesti omille sanoilleen.

Ritari pani jälleen pikarin pois, mutta hän oli huomaavinaan, että joku kuunteli oven takana.

"Heikkoon terveyteeni katsoen", jatkoi pääpappi, "täytyy minun olla alati valmiina eriämään täältä, ja sen johdosta usein ajattelen, kuka olisi arvokkain seuraajakseni".

"Teidän armollanne on vielä monet vuodet ajatusaikaa", vastasi Svante herra.

"Kukapa tietää! Sitä paitsi on parempi olla varuillaan niin tärkeässä asiassa."

"Niin kyllä."

"Niiden dekaanien joukossa, jotka opiskelevat Roomassa, on muuan jalo ja ylhäissyntyinen."

"Hänen nimensä?"

"Kustaa Trolle!"

"Lagnön Erik herran poika?"

"Juuri sama!"

"En tunne häntä paljon."

"Hänen nuoruutensa ja kaino luonteensa saa hänet aina pysymään varjossa."

"Erik herra on tanskanmielinen."

"Mutta ei Kustaa! Hän puhuu ainoastaan siitä, miten voisi valmistaa isänmaalleen onnea."

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!"

"Kuinka mielelläni laskisinkaan raskaan paimensauvan hänen käteensä ja vetäytyisin luostariin."

"Sitäkö teidän armonne haluaa?"

"Ei vielä, ei vielä! Mutta muutamain vuosien kuluttua, kun hän on ehtinyt valmistua!"

"Teidän armonne toivomukset ovat minulle pyhät."

"Olen ilmoittanut siitä kaikille piispoille."

"Ja he ovat vastanneet?"

"Samoin kuin tekin, herra ritari!"

"Tämä huolehtiminen maan hyvästä on yhtä suureksi kunniaksi teidän armollenne kuin se on ilahuttavaa minulle."

"Ette ymmärrä minua oikein, jos epäilette, etten ole aina tahtonut Ruotsin onnea, mutta minä, kuten monet muutkin maassamme, olen nähnyt sen lujassa liitossa Tanskan kanssa, te sitä vastoin ja teidän puolueenne…"

"Tuomitkaa saavutetun kokemuksen mukaan." Kuului kolme kevyttä lyöntiä ovelle. Arkkipiispa näytti tulevan hämilleen. "Se on palvelijani", sanoi hän, "joka on saanut käskyn ilmoittaa minulle, että keskustelumme on nyt kestänyt yli tunnin! Seudun arvokkaimmat miehet ovat kokoontuneet ulompaan huoneeseen. Ettekö tahdo kunnioittaa ja ilahuttaa heitä näyttäytymällä heille?"

"Sen teen suureksi ilokseni ja kiitän teitä sydämellisesti tästä huomaavaisuudesta."

"Meidän tohtori Hemmingiä koskeva sopimuksemme…"

"Olemme jo määränneet ehdot."

"Milloin matkustatte?"

"Viimeistään huomisaamuna."

"Tulkaa sitten tänne illalla!"

"Sitten saan samalla sanoa jäähyväiset ja kiittää kaikesta osoitetusta vierasvaraisuudesta."

"Ottakaa poikanne mukaan!"

"Ajattelin juuri pyytää lupaa siihen." Svante herra meni ulompaan huoneeseen, joka vilisi täynnä niinsanottuja rauhanystäviä, mutta jos tarkoitus oli saada hänet toiseen vakaumukseen, niin vehkeilijät erehtyivät. Svante Niilonpoika osasi pitää puoliaan. Hän esitti selviä, päteviä todistuksia; hän osoitti maan aseman ja kuinka välttämätöntä oli koota voimat; hän kysyi heiltä, eivätkö he tahtoneet pysyä vapaana, riippumattomana kansana, ja kun he ehdottomasti myönsivät tämän, muistutti hän heille, kuinka muinoin urhot iskivät yhteen ja vasta kun näyttäytyi, ettei toinen voinut lyödä toista maahan, tekivät veljesliiton.

"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden", sanoi hän. "Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole sovelias."

Tätä he kannattivat ilolla.

Ritarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin oli käynyt Sten pienokaiselle.

Jo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten kanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti metsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut puutetta.

Sten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus. Pari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat ilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni katsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen tiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja se hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt itsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin palveluksestaan.

Kun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen tuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet mukanaan pihalle.

"Mikä tähän on syynä, Akseli, ja mitä luulet ankaran isäni sanovan?"

"Herra, en tiedä, kuinka on laitani. Ohimoni jyskyttävät kuin vasarat."

"Olette juoneet!"

"Emme paljoa, mikäli voin muistaa."

"Missä tilassa toiset ovat?"

"Aivan avuttomina!"

"Kuinka sitten metsästyksen käy?"

"Minä tulen mukaanne."

"On välttämätöntä, että lähdemme, ettei isä saa tietää mitään."

"Sitten menen noutamaan pyssyni ja hattuni."

"Ilmoita hänen armonsa molemmille asemiehille, että menemme edeltä! Minä otan koirat mukaani!"

Koirat olivat kytkettyinä portinpieleen. Sten päästi elukat irralleen, ja ne seurasivat häntä ulvoen ja haukkuen metsään. Kuinka hämmästynyt hän olikaan, kun ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli — Valmyra!

"Huono kohtaus!" huusi hän nauraen, mutta ojensi sitten kohta kätensä.

"Paremmasta ei olisi ollut apua!" vastasi eukko.

"Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Enpä muuta kuin että riennä itään päin, jos tahdot hyvän saaliin. Siellä näin äsken suurin parvin metsälintuja! Mutta miksi menet yksin?"

"Asemieheni tulee jälestä ja kaksi arkkipiispan miehistä."

"Riennä edeltä!"

"Sen teen."

"Odotahan!"

"Mitä tahdot?" kysyi Sten kääntyen.

"Anna minulle sulkahattusi ja ota tämä lakki."

"Miksi niin?"

"Se tuo onnea."

"Kiitos sitten!" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja juoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.

"Elämä on kuin onnenuurna", mutisi Valmyra. "Ken voi sanoa, minkä numeron siitä saa!"

Sitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta pani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun ne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn kopan yläpuolelle. "Minä olen kuin kohtalo!" jupisi hän. Kohta kuului kiireisiä askeleita.

Akseli se riensi siten nuoren herransa jälkeen, mutta hän oli paljaspäin.

"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?" kysyi hän pysähtyen.

"Minä löysin sen, katsotaanpas sopiiko se sinulle!"

"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!" sanoi hän pannen sen päähänsä. "Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria mukanaan?"

"Samettitakki ja olkavaippa?"

"Niin, juuri niin?"

"Hatutta päin?"

"Tietysti, koska löysit sen."

"Oliko hän valtionhoitajan poika?"

"No, oli! Mihin hän meni?"

"Olen nähnyt hänet."

"Kysyn mihin hän meni."

"En tiedä."

"Sanoithan nähneesi hänet?"

"Eilen kyllä!"

"Häijy noita, miksi viivytät minua?" Ja hän tahtoi jatkaa matkaansa samaan suuntaan kuin Sten.

"Mutta minä olen kuullut koiranhaukuntaa!" huusi akka hänen jälkeensä. "Kovaa koiranhaukuntaa!"

"Mistä?"

"Etelästä päin; mene siihen suuntaan!"

"Voi sinua, jos neuvot minut väärään!" huusi Akseli ja riensi mainittuun suuntaan.

Akka katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi tyytyväisenä sulkatöyhdöille, jotka liehuivat tuulessa; kun nuorta miestä ei enää näkynyt, istuutui hän uudestaan maahan hyräillen yksitoikkoista lauluaan.

Silloin kuului häliseviä, nauravia ääniä. Neljä hänen armonsa asemiestä riensi ripein askelin metsää kohden. He puhuivat suuresta rahasummasta, jonka tulivat ansaitsemaan, mutta eivät näyttäneet pääsevän yksimielisyyteen, kuinka se käytettäisiin. He pysähtyivät Valmyran nähdessään.

"Suomalainen noitaämmä!"

"Se tietää onnettomuutta!"

"Älkää olko tuhmia, hän voi antaa meille tietoja."

"Niin, se on totta! Kysykää häneltä!"

"Kuulkaas, nainen, mihin menivät metsästäjät?"

"Heitä oli kaksi."

"Eivätkö he menneet yhdessä?"

"Eivät, minä neuvoin ne eri suunnille."

"Miksi niin?"

"Olen rouva Bontin ystävä!"

"Mitä hän moisista välittää?" kysyi muuan, ja toiset katsoivat kalveten toisiinsa.

"Tahdon palvella teitäkin!"

"Saat pyssynperästä, jollet heti sano, mistä löydämme heidät."

"Sulkahattuinen juoksi etelään päin, tuota polkua. Mihin paljaspää meni, liikuttanee teitä vähät, vai kuinka, nuoret kauniit herraseni!"

"Kas, tässä saat neuvonnasta!" Hän löi eukkoa pyssynperällä hartioihin, jotta tämä irvisti tuskasta, ja nauraen riensi koko parvi tiehensä.

Eukko tukehdutti tuskanhuutonsa ja nousi vaivalloisesti. Sitten hän heristi nyrkillään heidän jälkeensä, mutta riensi sen jälkeen nopein askelin taloon ja asemiesten tupaan.

Siellä makasivat nuoret miehet vaipuneina syvään uneen.

Hän otti nopeasti pienen pullon poveltaan ja kaasi siitä muutamia tippoja jokaisen nukkuvan huulille. Tuokion kuluttua avasivat he silmänsä ja tuijottivat hämmästyneinä ympärilleen.

"Pian pystyyn!" huusi eukko. "Kastakaa päänne ulkona pyhään lähteeseen ja rientäkää sitten pelastamaan nuorta herraanne, joka on vaarassa!"

He tottelivat häntä epäröimättä ja väittämättä vastaan. Eukko oli ennen heitä metsässä.

"Menkää itään päin!" sanoi hän. "Voisinpa antaa teille linnunsiivet, sillä vaara lähestyy! Rientäkää, rientäkää! On kysymys enemmästä kuin ihmishengestä!"

Mutta kun he olivat kaikki poissa, kääntyi hän aurinkoa kohden ja kohotti ja laski käsivartensa moneen kertaan. "Jumala! Jumala!" jupisi hän. "Olen maksanut osan velastani, lasketaanko se hyväkseni?"

Sen jälkeen palasi hän nopein askelin taloon.

Rouva Bonti tuli häntä vastaan.

"Olet herättänyt asemiehet!" sanoi hän kiihkeästi.

"Valmistinhan minä juomankin, joka nukutti heidät."

"Mutta jos he estävät teon?"

"Enkö sanonut heille, että he saavat ottaa ainoastaan yhden hengen; voi heitä, jos he ottavat kaksi."

"Keiden?"

"Näytin itse heille, mihin suuntaan sulkahattu oli mennyt. Jolleivät vain olleet niin täynnänsä makeaa viinaa, että saattoivat mennä harhaan?"

"Jos se onnistuu, on sekä minun että heidän onnensa taattu."

"Sinun?"

"Odotan armonosoitusta, joka on pyyhkivä kaikki syntini."

"Et olisi sanonut tätä minulle, jollet olisi tiennyt, että olen lukenut salaisimmatkin aivoituksesi!" kähisi Valmyra häntä vastaan.

"Etkö luule, että minäkin voin tarvita uskotun! Ja minä tiedän, että sinä voit vaieta."

"Ihmisten toiveet karkaavat kuin metsävuohet päin korkeimpiakin vuoria. Huipulta alkaa pilviseinä, mutta tyhmyydessään luulevat he senkin heitä kannattavan, ja niin syöksyvät he suinpäin syvälle kuiluihin, mistä eivät palaa koskaan."

"Sanotko sen minulle?" kysyi toinen leimuavin katsein.

"En tuomitse ketään, teot tuomitsevat."

"Tahdotko kultaa, Valmyra, minä olen rikas!"

"Anna syntirahat muille!"

"Enkö ole kustantanut matkaasi tänne, jotta olisit apunani?"

"Minun aikani on käsissä! Menen sinne, minne suuri henki näyttää tien. Sitä paitsi täytyy minun etsiä täältä sormusta, jonka eräs sielunheimolaisistasi varasti minulta kaukana Lapin raukoilla rajoilla. Ilman sitä en voi kuolla!"

"Sormusta?" kysyi rouva Bonti uteliaana. "Kukaan ei tiedä, mikä voima siinä piilee."

"Antaako se nuoruutta, kauneutta?"

"Eikö sinulla ole ollut sitä kylliksi?"

"Oi ei, ei! Vastaa minulle, Valmyra!"

"Se antaa paljon parempaa!"

"Sano, sano!"

"Kuoleman! Hahaha! Kuinka hän kalpenee. Mutta kuinka kuolematta voi päästä pyhimykseksi?"

"Valitsisin ennen kurjimmankin elämän!"

"Kas niin!… Muistatkos, varoitin sinua ensi kerran kohdatessamme."

"Silloin, Valmyra, olimme molemmat nuoria."

"Ja kevytmielisiä!"

"En minä."

"Sinä paljoa enemmän kuin minä! Sinun sanasi houkuttelivat minutkin syntiin… Sitten tuli katumus, epätoivo!"

"Ja niin tuli sinusta pyhimys?"

"Katuvainen syntinen minusta tuli!"

"Kiitos siitä pyhälle Elsalle!"

"Niin, hän otti turviinsa sekä minut että lapseni. Kun oleskelin metsissä kansani keskuudessa, ikävöin häntä, ja kun tulin, ei hän minua sysännyt pois. Lempeitä, kehoittavia olivat hänen sanansa."

"Olet kai vielä nytkin käynyt hänen luonansa?"

"Niin olen!"

"Miltä hän näyttää?"

"Sellaiselta, josta voi tulla pyhimys esirukouksittakin."

"Ja tyttösi?"

"On kuollut!"

"Kuollut! Silloin on hän epätoivoissaan?"

"Ei!"

"Kuinka niin?"

"Pyhimykset eivät sure!"

"Kuules, Valmyra, tiesikö hän, että sinä lähdit matkalle Ruotsiin?"

"Ilmoitin hänelle siitä."

"Silloin antoi hän toimitettavaksesi asian?"

"Ei sinulle."

"Mutta nuorelle Sturelle?"

"Ei hänellekään!"

"Kenelle sitten?"

"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt annetun luottamuksen?"

"Minä tiedän, että Sture-suku on hänelle rakas."

"Se on mahdollista!"

"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio on langettanut!"

"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän, jonka henkeä ahdistelet."

Kuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva Bontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat kasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina, mutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän tarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: "Silloin henkesi valehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen."

Loppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli avara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina ikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan taloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.

"Niin, nyt he tulevat!" lisäsi Valmyra ja veti syvään henkeään.

"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi! Ei epäilystäkään, ettei se olisi hän."

"Olisiko; hän kuollut?" jupisi toinen.

"Toivoisin niin olevan, silloin sattuisi isku sitä kovemmin; silloin kenties heittäisi henkensä hänkin tuolla sisällä… Sen parempi, sen parempi! Mutta he tulevat tänne… Sanon sen itse heille… Hahaa, nyt on tapahtuva suuria asioita!"

Valmyra seisoi edelleen liikkumatonna.

"Muutamat heistä tulevat tännepäin, luultavasti ilmoittamaan onnettomuudesta; tahdon olla ensimäinen saamassa siitä tiedon!" Ja nopein askelin riensi vanha italiatar ulos huoneesta ja portaita alas.

Mutta Valmyra ei liikahtanut paikaltaan. Koko hänen sielunsa oli koonnut voimansa silmiin. Hän näki kaksi nuorukaista lähestyvän… vielä kotvanen ja hän kohotti ristityt kätensä taivasta kohden ja sanoi: "Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt ja ylistetyt!"

Niin taitavasti kuin rouva Bonti olikin valmistanut näyteltävänsä osan, ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun kaikkia mahdollisuuksia, ja kun hän avasi talon portin ja näki edessään nuoren Sten herran kalpeana ja verisenä, silloin sumenivat hänen silmänsä, hän luuli näkevänsä aaveen ja vaipui maahan huudahtaen: "Jeesus Maria!"

"Rouva parka, me säikytämme hänet hengiltä!" virkkoi nuorukainen ja nosti hänet varovasti. "Joudu, Erik, nouda vettä lähteestä!"

Mutta ennenkuin tämä ehti takaisin, oli rouva Bonti jo toipunut. Melkein kauhuissaan vetäytyi hän nuorukaisesta loitommalle. "Olette sen näköinen, että aivan pelästyin. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?" kysyi hän.

"On, hyvä rouva; etsin yrttejä tuntevaa naista."

"Mitään sellaista täällä ei ole." Mutta Valmyra oli kuullut kysymyksen ja riensi alas. "Täällä minä olen, mitä tahdotte minusta?"

"Tulkaa! Tulkaa!" Ja pitemmittä selityksittä veti hän eukon mukanaan.

Rouva Bonti riensi takaisin huoneeseensa, osaksi sieltä pitääkseen silmällä mitä tapahtui, osaksi häiritsemättä purkaakseen sen raivon ja sapen, mikä nyt kiehui hänen sisällään. Kuin mikäkin raivotar kiristeli hän hampaitaan ja repi tukkaansa; vihan ja kiukun täytyi päästä valloilleen, jottei se tukehduttaisi häntä, ja sadatukset valuivat kuin laavavirta siitä tulivuoresta, joka paloi hänen sielussaan.

Epäonnistumisensa luki hän Valmyran syyksi, sillä tämä oli auttamisen sijaan johtanut hänet harhaan. Millä riemuitsevalla ilolla olikaan hän kuullut viestin valtionhoitajan tulosta! Nyt täytyi kauan päätetyn murhayrityksen tapahtua, suunnitelma oli valmis, mutta se, että Valmyra tuli juuri kun hän oli panemaisillaan tuumansa täytäntöön, näytti hänestä ikäänkuin korkeampain voimien sallimukselta. Ja että sitten juuri hän… Jos sanat olisivat voineet olla teräviä veitsiä, olisi hän iskenyt ne hänen sydämeensä. Kosto, kosto oli hänen ainoa ajatuksensa.

"Oi Valmyra, jos tiesit tämän, miksi et sitä estänyt?" kysyi Sten sillävälin.

"Jos olisin torjunut vaaran tänään, olisi se huomenna palannut kahta vaarallisempana."

"Onko se arkkipiispan päästä lähtöisin?"

"Ei, hän on syytön!"

"Onko täällä muita vihollisia?"

"Vihollisia on kaikkialla!"

"Mutta miksi he ottivat hänet hengiltä?"

"Onko hän kuollut?"

"Pelkään, että hän kuolee!"

Puhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi maassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään oli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin asemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä ymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.

Valmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut selkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista kokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman kalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.

Harjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin synkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen maahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.

Rikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja pelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa kanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli edellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa joukossa; nyt oli rohkeus poissa.

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!" virkkoi Valmyra, mutta hän ei kuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan. Kaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän kyllä tehdä tilinsä aikanaan.

"Onko mitään pelastusta?" kysyi Sten.

"Luoti on mennyt liian syvälle. Hän kuolee verenvuotoon!"

"Minun täytyy ilmoittaa isälleni."

"Hän ei ehdi saapua!"

Samassa avasi Akseli silmänsä.

Sten riensi esiin, heittäytyi polvilleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä kuolet minun puolestani!" kuiskasi hän.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" Katse siirtyi tutkivana yhdestä toiseen, kunnes se osui surmamieheen. Tämä vaivutti päänsä epätoivoisen näköisenä. "Tule!" sanoi hän.

Nuorukainen syöksyi luo ja heittäytyi maahan kouristuksentapaisesti itkien.

"Annan sinulle anteeksi!" sanoi Akseli. "Nyt tiedän, etten ole elänyt turhaan! Tervehtikää herraani!"

Hänen ympäriltään kuului nyyhkytystä.

"Älkää itkekö! En tahdo vaihtaa kenenkään kanssa!"

"Puhuminen vahingoittaa sinua!" sanoi Valmyra.

"Kiitos!" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin, joka katseli häntä kyynelsilmin. "Nyt, herra, on kaikki pian lopussa, rukoilkaa puolestani!"

Oli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin valomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen ympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet ristissä ja katse suunnattuna taivaalle.

Sten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili ääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin innostuksen valtaamana.

Asemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä huokaus, ja henki oli paennut!

Nuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Kiitos siitä, mitä olet ollut minulle ja isälleni!"

Kyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi itsensä ja jätti tilaa toisille.

Akselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen, kiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan mitä he olivat rikkoneet.

Kaikki olivat niin liikutetut, että tuskin saivat sanaakaan suustaan.

Mutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa vieraille asemiehille.

Se oli surkuteltava näky. Tieto syyllisyydestä sisälsi oman rangaistuksensa.

Yhtä kalmankalpeina kuin se, jonka edessä heidän oli nöyrryttävä, vapisevin polvin ja tuskasta läähättäen seisoivat he epäröiden, menisivätkö esiin vai noudattaisivatko haluaan rientää pois.

Sten se taasenkin ratkaisi asian. "Tule!" sanoi hän tarttuen etumaisen käteen. "Luulen, että sinulla on sananen sanottavaa hänelle."

Ja hän veti vastahakoisen mukanaan. "Salli minun painaa Akselin käsi sinun käteesi", sanoi hän. "Olen varma siitä, että jos sanoin tai teoin olet rikkonut häntä vastaan, niin antaa hän anteeksi täydestä sydämestään."

Oli valtava näky nähdä heidän toinen toisensa jälkeen tarttuvan kuolleen käteen. Oli ainoastaan surmamies jälellä. "Nouse?" huusi Valmyra pontevasti. "Mikä on tehty, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi!"

"Olen tehnyt kuolemansynnin!" huusi hän poissa suunniltaan. "Ottakaa henkeni!" Mutta Sten kääntyi asemiehiinsä. "Auttakaa minua!" sanoi hän. Hiljaa ja varovasti nostettiin ruumis maasta ja kannettiin piispantaloon.

"Sitä, joka ei tahdo kärsiä seurauksia, neuvon heti lähtemään täältä", sanoi Valmyra niille neuvottomille asemiehille, jotka olivat jääneet paikalle.

"Me olemme olleet ainoastaan välikappaleina!"

"Hän lupasi meille paljoa paremman paikan."

"Ja paljon rahaa!"

"Piiloutukaa silloin naapuristoon, kunnes valtionhoitaja on lähtenyt. Ottakaa sitten oikeutenne, mikäli voitte."

Syntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!" huusi Valmyra kiihkeästi. "Joko vaara uhkaa?"

"Jo! Jo!"

Elämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä lasketti tiehensä minkä ehtivät.

Valmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja tyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö oli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.

"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä, kaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä tähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!… Elämä ja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan! Sinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?… Onko se tummien esirippujen takana, kun ne nostetaan?… Vai jatkuuko siellä kuten täälläkin?…"

Valmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni: "Valmyra!"

Hän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan. "Missä ovat rikolliset?" huusi hän.

"Rikolliset?"

"Ettekö tiedä mitä on tapahtunut?"

"Kyllä tiedän!"

"Mihin ovat asemiehet menneet?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta olittehan heidän parissaan?"

"He katosivat kuin savu tuulessa."

"Mihin päin?"

"Katsokaa, minne päin tuuli puhaltaa."

"Ettekö ymmärrä, että tahdon pelastaa heidät!" kuiskasi rouva Bonti hänelle.

Valmyra hymyili halveksivasti. "Lähettäkää vainukoiranne ajamaan saalista", sanoi hän halveksivasti ja lähti piispantaloa kohden.

Rouva Bonti noudatti hänen neuvoaan, palvelijoita lähetettiin kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. Mieli täynnä synkkiä aavistuksia palasi hän samaa tietä kuin Valmyrakin.

Valtionhoitaja oli loistavalla menestyksellä voittanut vastustajansa. Useita heistä oli vakaumuksesta siirtynyt hänen puolelleen; toiset olivat suostuneet sentähden, etteivät voineet esittää vastasyitä tai tehdäkseen kuten toisetkin. Se, joka tänään sanoo "jaa", voi huomenna uusista syistä tai ilman mitään syytä sanoa "ei".

Mutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät ne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne voittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja miehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa seistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä sanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden vakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.

Juuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai lähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.

Ritari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä oli tekeillä, riensi hän portaille.

Asemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka oli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina rientäneet paikalle.

Kaikki väistyivät syrjään ritarin saapuessa.

Nähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän kauhun huudahduksen.

Sten riensi luo ja koetti häntä tyynnyttää, mutta se oli turha vaiva.

"Kuka on surmaaja?" kysyi hän kiivaasti.

Hänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina, mikä vastaus heidän oli annettava.

"Rakas isä!… Onnettomuus, jonka selitän lähemmin."

Ritari kohotti kuollutta, ja käsi tuli täyteen hyytynyttä verta… "Onnettomuus!" huudahti hän. "Tässä on tehty murha! Kuka on murhamies?"

"Isä, tahtoisin puhua sinulle kahdenkesken!"

"Ei, täällä ja nyt heti tahdon tietää sen! Sanon petturiksi sen, joka kauemmin salaa totuuden."

Sten mainitsi arkkipiispan asemiehen. "Joutuivatko he riitaan?"

"He olivat metsällä…"

"Ja hän tähtäsi alas? Harkittu murha siis!"

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyneiltä ja pelästyneiltä.

"Mitä arvelette, jalot herrat", huudahti valtionhoitaja; "eikö näytä siltä, kuin asemies olisi ollut toteuttamassa jonkun toisen suunnitelmaa?"

"Onko syytä sellaisiin epäluuloihin?" kysyi muuan läsnäolijoista.

"Ah! Poikani hattu, kuinka se on tullut tänne?"

"Se oli sattumalta Akselin päässä." Läsnäolijain joukosta kuului hämmästyksen hälinää, mutta he hiipivät pois toinen toisensa jälkeen ja ratsastivat tiehensä minkä hevosten kavioista lähti. Kukaan ei tahtonut joutua riitaan hänen armonsa arkkipiispan kanssa.

Valtionhoitaja ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän heittäytyi myrskyisellä kiihkeydellä surunsa ja raivonsa valtaan, mutta kun tämä vihdoin asettui, silloin näki hän kummakseen, että kaikki vieraat olivat poistuneet. Hän oli yksin asemiestensä, poikansa ja vainajan kanssa.

"Pitäkää huoli kirstusta!" sanoi hän ensiksimainituille. "Tahdomme haudata hänet huomenna."

"Sinä seuraat minua arkkipiispan luo!" käski hän poikaansa ja lähti huoneesta.

Tämä pyysi turhaan, että hän saisi ensin puhutella isäänsä kahdenkesken.

"Minä en halua mitään neuvoja, mutta vaadin tottelevaisuutta!" kuului ankara vastaus.

Rouva Bonti tuli heitä vastaan jo portilla. Hän kertoi kyynelsilmin ja nyyhkyttäen, että hirveä tapaus oli koskenut niin hänen armoonsa, että oli hyvin pelonalaista, toipuisiko hän enää koskaan. Ei mistään hinnasta maailmassa saisi valtionhoitaja mennä hänen luokseen, mahdollisesti olisi hän parempi huomenna, ja silloin hän varmaan pyytäisi hartaasti keskustelua ritarin kanssa.

"Mutta murhaaja on pantava varmaan talteen!"

"Ah, teidän armonne, he ovat lähteneet tiehensä. Toivon tosin, että löydämme heidät tänään tai yön kuluessa."

"Lähetän muutamia omista asemiehistäni etsimään."

"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin, hänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että verivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja ilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon."

Sanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan ristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.

Ritari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. "Minä viivyn huomiseen!" sanoi hän. "Mutta toivon, että messu luetaan."

"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua kappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä luoksenne."

Svante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa asia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.

"Meidän on suomalaista naista kiittäminen hengestäsi", sanoi ritari.

"Niin minäkin uskon, rakas isä!"

"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta sellaisesta ilkityöstä?"

Sten heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Mitä sillä voitat?" kysyi hän.

"Rangaistuksen syyllisille!"

"Ainoastaan heidän kätyreilleen!"

"Heidät pakoitetaan tunnustamaan!"

"Isä, jätä asia sikseen minun tähteni!"

"Sinun, jonka olin vähällä menettää."

"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi vihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä."

"Tunnet vähän maailmaa ja ihmisiä. Mutta tahdon ajatella asiaa huomiseen."

Kun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi Svante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä. Eivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä, kun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä asemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan väittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä tiesi asiasta!… Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin hänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti hänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa tietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.

Aamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt unettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli saanut puhutella valtionhoitajaa.

Svante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi pääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä ritarin syliin ja sanoi:

"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue viakseni sitä, mitä on tapahtunut!"

Tämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa kyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja, ja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää, kutsuttiin Sten saapuville.

Ihailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman satunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen vaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.

Oli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän syleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä oli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen tahtoi hän hyväksyä.

Poika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen armonsa sanalleen. "En toivo mitään hartaammin!"

"No hyvä!" sanoi Sten. "Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan veljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen tutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita, voin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan korkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole rohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko hän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena."

"Onko tämä kaikki?"

"Se on kenties liian paljon."

"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä, mutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä suojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se lupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän puoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan kutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa." Nuorukainen suuteli kunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi sitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä. "Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!" sanoi pääpappi.

Mitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat eroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän puolestaan: "Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta", sanoi hän. "Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi."

Svante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät palveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi. "Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin", lisäsi hän, "mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että katson olleeni väärässä".

Piispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin tunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän valtionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi uskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän väärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.

Svante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa saamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja ystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset, koska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää uutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin otti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Pienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri joukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin juhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin enkelikuoron sävelet.

Ritari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän osaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa, ei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja hiljaiseen uneen.

Kun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera kirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se hautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät työn.

Turhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei rouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana ja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden Pietari maisterille.

Kolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan matkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen kirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut hänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.

Matkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano. Siellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid Eskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski. Edellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi ja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik Juhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä myös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.

Tämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen, kallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua, että Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli vahvistettava tätä kiintymystä.

Valtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten osoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta ei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.

Taivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään kirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia kansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista juhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten vanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti sommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei vastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.

Enköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle, muutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu valtionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.

Tanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti hansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin miehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että ruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä puolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista kohtuutonta voittoa.

Vuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he tarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.

"Tiedätte kai", vastasi valtionhoitaja, "että niiden suurten palvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt valtakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja niittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista".

"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole saaneet osakseen samoja etuja!" huomautti muuan vuorimiehistä.

"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei voi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys Lyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä sopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä."

"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme, vaikuttaisi se hintojen alentumisen", virkkoi muuan kauppakaupungin mies. "Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin eivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä kaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin."

"Jalo herra", sanoi muuan vuorimiehistä, "nämä seikat ovat tietysti teille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa, mutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi on autettava."

"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni, mutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se kenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on riippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja elinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa kansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan tehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät teidän vapaata toimintaanne!"

Tätä puhetta tervehdittiin kaikuvilla hyväksymishuudoilla. Kaikki sitoutuivat äärimäisiinkin ponnistuksiin taisteltaessa Tanskaa vastaan, sillä se oli ainoa mahdollisuus pysyväisen rauhan saavuttamiseksi.

* * * * *

Ekassa oli valmistuttu valtionhoitajan vierailuun. Sigrid rouva oli aikoja sitten tuttu hänen kanssaan, monta iloista hetkeä olivat he viettäneet yhdessä Sten Sturen hovissa, ja häntä ilahutti, kun sai virkistää niiden muistoa.

Hänen herransa, joka hyvin tiesi, mitä odotettu käynti tarkoitti, laski kuinka suuren summan hän mahdollisesti voisi luovuttaa; hän ei tahtonut vetäytyä täyttämästä niitä vaatimuksia, joita hänelle asetettiin, mutta tahtoi tehdä ne niin vähän tuntuviksi kuin mahdollista.

Ekassa oli jo pitemmän aikaa vieraillut nuori Magdalena Erikintytär (Gyllenstjerna). Hän oli Niilo Erikinpojan veljentytär ja ainoastaan kahta vuotta nuorempi kuin Dordi.

Nämä serkukset rakastivat hellästi toisiaan ja molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita itseltä puuttui.

Mutta Niilo herran oma tytär, Kristina, oli enemmän Ceciliaan. Hänen vanhempansa hemmoittelivat hänet rakkaudellaan, ja hänen isällään oli tapana sanoa, että niin suuresti kuin hän olikin toivonut saavansa pojan, ei hän tahtoisi vaihtaa tätä tyttöä kymmeneenkään poikaan.

Ekassa vierailivat nykyään herra Erik Arvidinpoika (Trolle) ja Krister Juhananpoika (Vaasa), molemmat nuoria, suuressa arvossa pidettyjä, ja mikäli kuiskailtiin, korviaan myöten rakastuneita nuoriin Dordi ja Magdalena neitsyihin.

"Teidän on autettava minua tekemään aika niin miellyttäväksi kuin suinkin kunnioitettaville vieraillemme", sanoi Sigrid rouva, kun eräänä päivänä keskusteltiin vilkkaasti valtionhoitajan odotetusta saapumisesta. "Tehän tunnette paremmin tapoja ja menoja sellaisina kuin ne nykyisin ovat käytännössä."

"Tavat, joita Ekassa noudatetaan, käyvät korkeimmista kaikkialla", vastasi Krister herra syvästi kumartaen.

"Ei se, jonka te näytätte aikovan tuoda tänne, ritari", puuttui Dordi jokseenkin kiihkeästi puheeseen.

"Olisin teille kiitollinen, jalo neitsyt, jos tahtoisitte sanoa minulle, mitkä sanat tai teot ovat aiheuttaneet minulle niin ankaran ojennuksen."

"Dordi puhuu usein ajattelemattomasti", virkkoi äiti.

"Rakas äiti, ettehän rakasta imartelua enemmän kuin minäkään."

"Luetteko sellaisiin jokaisen lausunnon, joka puhkeaa ilmoille ihailusta ja kiitollisuudesta?"

"Kenestä puhut?" kysyi Niilo herra, joka samassa astui huoneeseen, mukanaan nuori tyttärensä, jolla oli nukke käsivarrellaan.

"Näettekös, äiti, mitä isä kulta on minulle lahjoittanut!" Ihastuneena näytteli hän nukkeaan kaikille läsnäolijoille.

"Nukke!" nauroi Dordi. "Sinä olet liian vanha leikkiäksesi sellaisilla."

"Liian vanha?" kysyi tyttö ja katsoi isäänsä.

"Leiki sinä vain sillä, lapsi", vastasi isä. "Minua miellyttää enemmän neitsyiden leikintä nukeilla kuin miehillä."

"Kiitän teitä, herra ritari!" vastasi Krister Juhananpoika kumartaen.

"Mies, joka sallii itseään pidellä kuin nukkea, ei ansaitse parempaa", terhensi Dordi uhmaillen.

Krister herra puri huultaan. "Onko teille nukkenne hyvin rakas?" kysyi hän Kristinalta.

"Oi, kyllä! Hyvin, hyvin rakas!" Ja hän suuteli ja hyväili sitä.

"Enköpingistä on äsken saapunut pikalähetti", kertoi Niilo herra. "Valtionhoitaja lienee tuskin odotettavissa tänne ennenkuin ylihuomenna."

"Sanotaan, että hän aikoo Taalainmaahan", vastasi Krister Juhananpoika.

"Saadakseen talonpojat sekaantumaan asioihin!"

"Olen melkein halukas asettumaan hänen puolelleen!"

"Tekö, Krister herra?"

"Se olisi toimintaa, ja sellaista minä tarvitsen."

"Katsos Kristinaa nukkeineen", sanoi Niilo herra hiljaa emännälleen. "Eikö ole ihmeteltävää, kuinka aikaisin äidinrakkaus ilmenee nuoressa tytössä!"

Sigrid rouva hymyili tyytyväisenä. "Mikä lapsesi on nimeltään, Kristina?" kysyi hän.

"Kristina!" vastasi tämä. "Nyt täytyy minun laittaa häitä, sillä hän menee naimisiin."

"Kenen kanssa?"

"Herra Sten Svantenpojan!"

"Mikäs päähänpisto se on?" kysyi äiti. "Ethän tunne häntä?"

"Se ei olekaan tarpeellista!"

"Mutta silloinhan hänen täytyy lähteä ylkänsä mukaan" virkkoi Niilo herra hymyillen.

"Pyydän häneltä, että Kristina saa jäädä vielä vähäksi aikaa luokseni!" vastasi tyttö.

"Mutta eikö olisi viisaampaa viivyttää häitä jonkun aikaa?"

"Niin kenties se on viisaampaa."

Muuan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että eräs matkustava hieno nainen, joka äsken oli saapunut, halusi puhutella Sigrid rouvaa tai kenties Dordi neitsyttä.

"Eikö hän ole sanonut nimeään?"

"Jalo neitsyt Katarina Niilontytär, Viikin neitsyitä!"

"Katarina!" huusivat Dordi ja Magdalena ja riensivät ulos.

"Herra Svante Niilonpoika on tuleva iloiseksi hänet nähdessään", sanoi Sigrid rouva ja poistui huoneesta.

"Eikö hän ole äskettäin menettänyt isänsä?" kysyi Erik herra osanottavasti.

"Kovia on hän saanut kokea", vastasi ritari. "Isä kuoli kolme päivää ennen kuin tyttären häät ehdittiin viettää; sen johdosta on ne lykätty uudestaan, luultavasti pitkäksikin ajaksi."

"Sen sanotaan riippuvan hänestä itsestään."

"Pietari herra on jalo herra!"

"Hänen veljensä on paljoa huomattavampi."

"Siitä seuraa tavallisesti onnettomuutta, kun sukulaiset rakastavat samaa naista", sanoi Krister.

Erik herra oli ollut mykkänä kuulijana, nyt sanoi hän vakavasti:

"Tule, Krister, tehkäämme pieni kierros puistossa!"

He menivät, ja ritari katsoi heidän jälkeensä tyytyväisesti hymyillen. Sitten hän istui Kristinan viereen, ja kun tämä oli pannut nuken pois, kysyi hän:

"Kuules, Kristina, sanoit äsken, että on ne korvat pienelläkin padalla."

"Se on sananlasku, isä."

"Niin, sen tiedän, mutta kuinka se sopii tähän."

"Krister herra rakastaa Magdalenaa."

"Mistä sen tiedät?"

"Hän piirtää hänen nimensä kaikkiin puihin!"

"Mutta Erik herra…?"

"Niin, voit kai nähdä, kuka hänen mielitiettynsä on."

"Magdalena hänenkin?"

"Ei, Dordi!"

"Nyt puhut hassuja! Eihän hän puhele koskaan Dordin kanssa."

"Mutta katselee häntä sitä enemmän!"

"Välittääkö Dordi hänestä?"

"Sitä en tiedä; mutta sanokaa minulle, rakas isä, luuletteko, että Sten herra tahtoo leikkiä minun kanssani?"

"Ei, Kristina, hän on iso poika ja ritari jo, tiedä se."

"Silloin täytyy kai minun niiata hänelle syvään?"

"Niin täytyy."

"Nukkeani ei hän saa", sanoi tyttö ja otti sen jälleen käsivarrelleen. "Minä kätken sen arkkuun niin hyvin, ettei hän saa sitä edes nähdäkään."

Nyt astui Sigrid rouva jälleen huoneeseen Magdalenan, tyttärensä ja Katarinan kera.

Viimeksimainittu oli mustassa surupuvussa.

Niilo herra riensi toivottamaan hänet tervetulleeksi, kiittäen häntä siitä, että hän oli noudattanut heidän kutsuaan.

"Minulle kävi liian raskaaksi oleskella yksin kotona", sanoi hän. "Ja kun nyt hääni on määrätty vietettäväksi kolmen kuukauden kuluttua, tarvitsisi minun vähän vilpastuttaa mieltäni, ettei Pietari herra saisi ylen suruista morsianta!"

"Silloin jäät luoksemme koko täksi ajaksi!" huudahti Dordi innokkaasti.

"Me rupeamme sinun morsiusneitsyiksesi!" lisäsi Magdalena ja syleili häntä.

"Minäkin tahtoisin ruveta!" huudahti Kristina. "Sano, rakas, äiti, saanko minä?"

"Tekisitte meille suuren ilon, jos suostuisitte viettämään häänne täällä Ekassa", sanoi Niilo herra ja vei hänen kätensä huulilleen.

"Ette saa kieltää meiltä sitä", lisäsi Sigrid rouva.

"Teidän hyvyytenne tulee niin äkkitulvana, etten tiedä, mitä minun on vastattava", virkkoi Katarina. "Sallikaa minun ajatella asiaa, onhan sinne vielä pitkältä."

"Niin monet häät!" sanoi Kristina melkein itsekseen ja taputti käsiään. "Mutta sinä olet pienin, sinä, sentähden täytyy sinun odottaa viimeiseksi", lisäsi hän suudellen nukkeaan.

Kun Krister ja Erik palasivat, saattoi heissä nähdä tapahtuneen suuren muutoksen. He olivat vakavammat kuin ennen. Molemmat kiinnittivät suurta huomiota Katarinaan ja kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun hän kertoi.

"Kotiutumiseni näytti antavan isälleni uutta terveyttä ja uusia voimia; hän puhui siitä, että yhtyisi tohtori Hemming Gaddin kanssa Kalmaria piirittämään, mutta hänen aurinkonsa oli jo laskenut, hän käsitti sen itse ennenkuin oli vielä vaipunut vuoteen omaksi."

"Kerrottiin, että hän oli lähettänyt Pietari Turenpoikaa noutamaan."

Katarinan poskilla häivähti puna. "Se tapahtui kahdesta syystä", sanoi hän. "Ensiksikin tahtoi hän laskea kätemme yhteen ennen kuolemaansa, toiseksi, mikä oli tärkeämpää", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "tahtoi hän ottaa Pietari herralta lupauksen, että tämä pysyisi isänmaalle uskollisena viimeiseen hengenvetoon".

"Hän antoi sen?"

"En luule, että kukaan Turenpoika pettää tämän lupauksen, vaikkei häneltä sitä vaadittaisikaan."

"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia asioita", virkkoi Niilo herra.

"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä, vaikka se on tullutkin tunnetuksi."

"Sanotaan, että hänellä oli näkyjä…"

"Ihmeellisiä!"

"Sairauden aikanako?"

"Sehän ne aiheutti ja — minä olin syynä siihen!"

"Sinäkö, Katarina?"

"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli saanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin heti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että se oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni jotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin — en tiedä näinkö unta — näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin meriväen huutoja ja vaikeroimista… Minun oli itsenikin täytynyt olla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua vaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani, ja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä päähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!…"

"Sinä säilytit sen?"

"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli sormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin siitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin noutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen sormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille. Sain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin ei hän antanut sitä takaisin."

"Ja sitten?"

"Sitten sulkeutui hän huoneeseensa, ja kun vihdoin sain hänet avaamaan, oli hänen muotonsa niin muuttunut, että hän näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä."

"Ja hän piti sormuksen?"

"En uskaltanut sitä enää pyytää, niin suunniltaan hän joutui, kun siitä mainitsin."

"Katarina parka!"

"Seurauksia ei ollut vaikea nähdä; hänen ennaltaankin heikko terveytensä murtui äkkiä tykkänään. Vihdoin täytyi hänen ruveta vuoteen omaksi. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle ja Pietarille: 'Minun olisi pitänyt elää vielä kolme päivää, mutta palava haluni nähdä esiripun taa joudutti kuolemaa. Oi, jos uskaltaisin ja saisin puhua! Kas tuossa, poikani, ota sormus ja heitä se meren syvyyteen!' Muutamia minuutteja myöhemmin oli hän kuollut."

"Ja sormus?"

"Pietari herra oli pannut sen pöydälle, mutta kun hän sitten aikoi ottaa sen, oli se kadonnut."

Syntyi pitkä, hengittämätön hiljaisuus.

"Hirveää!" kuiskasi Sigrid rouva.

"Hirveää!" toistivat Dordi ja Magdalena.

Mutta Kristina oli ryöminyt erääseen nurkkaan ja nyyhkytti hiljaa.

"Etkö epäile ketään?"

"Asemiehet olivat sisällä, jonkun heistä oli täytynyt ottaa se."

"Mistä oli Anna rouva saanut sen?"

"Sitä ei hän tahtonut sanoa, mutta herra Erik Turenpoika sanoi saaneensa sormuksen, joka hänelle oli annettu jätettäväksi hänen vaimolleen. Kaikesta päättäen täytyi sen olla sama."

"Sen oli kai antanut hänelle joku vihollinen?"

"Niin, varmaankin."

Seuraavana aamuna saatiin viesti, että valtionhoitaja saapuisi samana iltana, ja Sigrid rouvalle tuli sen johdosta paljon hommaa. Nuoret jäivät yksin.

Katarina johdatti keskustelun pois yksityisasioista. Hänen elämänsä olivat monina vuosina täyttäneet suuret yleiset harrastukset tai yksityiset elinkysymykset, ja ken kerran on antautunut kokonaan tärkeimpään, hän ainoastaan hätätilassa sekaantuu mitättömyyksiin.

Toisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli. Krister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta harrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta ainoastaan sen hirveyden.

Nyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja tarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan heidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina katsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään kaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta hänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin sanoin eikä elein.

Niin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta maahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa sanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat ne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan juurtuivat yhä lujemmin.

Ekan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia loruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin kohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi pian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.

"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan", virkkoi Krister herra; "nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi päätökseksi".

"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen luoksensa", sanoi Erik herra. "Kalmarin valloittaminen takaisin näyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista."

Molemmat neitsyet kalpenivat ja vilkaisivat nopeasti ja salavihkaa toisiinsa.

Mutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.

"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme", huudahti Erik herra teennäisellä hilpeydellä. "Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä olemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma."

"Unelmat virtoina vierivät pois", virkkoi Dordi katkeruuden vivahduksella.

"On unelmia, joita ei voi ikinä unhottaa", vastasi nuori ritari.

"Jalo neitsyt, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" sanoi Krister Magdalenalle.

Tämä kalpeni hieman, mutta vastasi sitten: "Tunnin kuluttua ruusutarhassa."

Kohta tämän jälkeen lähtivät ritarit, kuten sanoivat, järjestämään lähtöään.

Katarina, joka huomasi, että molemmat serkukset olivat sangen liikutetut, ja arvasi, että sydämenasioita oli kyseissä, suostui Kristinan pyyntöön, että he tekisivät kävelymatkan metsään.

Kun Dordi oli jäänyt yksin serkkunsa kanssa, hypähti hän kiihkeästi pystyyn, silmät leimusivat, ja hän huudahti vihasta vapisevalla äänellä:

"Sinä olet houkutellut hänen sydämensä vieraantumaan minusta!"

"Dordi, kuinka voitkaan luulla…"

"Etkö luule minun nähneen viehkeitä hymyilyjäsi! Sinä olet jakanut niitä heille molemmille."

"Kuinka sinä olet julma!" Ja Magdalena peitti kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneliään.

"On mahdollista, että teen sinulle väärin. Minkä sinä sille voit, että olet tuhat kertaa rakastettavampi kuin minä!"

"Sinun ilvehtimisesi menee liian pitkälle", huudahti neitsyt kiihkeästi. "Etkö luule minun näkevän, että sinua he molemmat rakastavat. Sinun tähtesi he molemmat puuhailevat minunkin kanssani."

"Magdalena, sitä et todella tarkoita!"

"Ikäänkuin sinä et sitä tietäisi!"

"Minun tähtenikö Krister herra pyysi äsken puhutella sinua kahdenkesken?"

"Luulen, että hän varmaan pyytää minua puhumaan puolestaan sinulle."

"Ei, ei! Sinua hän rakastaa!"

"Niin hullusti ei toki liene!"

"Hullusti?… Etkö sinäkin rakasta häntä?"

"En, Jumala minua auttakoon!"

"Magdalena, rakastatko Erikiä?"

"Älä kysy minulta!"

"Oi, vastaa! Vastaa!"

"Anna minulle anteeksi! Tiedänhän, että hän rakastaa sinua samoin kuin sinäkin häntä… En minä tahdo asettua sinun onnesi tielle." Hän oli heittäytynyt Dordin jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

Tämä tuijotti häneen melkein sanatonna hämmästyksestä. "Sinä rakastat siis Erikiä", sanoi hän. "Magdalena, oletko varma, ettet erehdy?"

"Anna anteeksi! Anna anteeksi minulle!" Mutta silloin heittäytyi Dordi lattialle hänen viereensä, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti hillittömästi ihastuksissaan: "Kristeriä, häntä minä rakastan!"

"Kristeriä?"

"Etkö ole huomannut sitä?"

"En, en!"

Serkukset syleilivät ja suutelivat toisiaan. "Rakas kulta, suo minun mennä kohtaukseen!" pyysi Dordi.

"Tahdotko sinä?"

"Me olemme jokseenkin yhtä pitkät; minä heitän tiheän harson ylleni."

"Niin, niin, tee se…"

"Minä riennän noutamaan harsoa. Rukoile meidän molempain puolesta minun ollessani poissa!"

Ja Magdalena polvistui pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän rukoili serkkunsa, Erikin ja Kristerin puolesta. Sitten riensi hän ikkunan luo. Nyt oli Dordin jo täytynyt joutua perille! Mitä olikaan ritari mahtanut sanoa hänelle? Hänestä tuntui melkein kuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.

Silloin avautui ovi, hän kääntyi… Sieltä tuli Erik herra.

Magdalena näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin. Molemmat tuijottivat toisiinsa.

"Tekö täällä, neitsyt?" sammalsi hän.

"Minä menen heti…"

"Ei, ei, viipykää tuokio!" Ja hän tarttui neitsyen molempiin käsiin ja vei hänet jälleen istumaan.

Magdalena ei rohennut kohottaa katsettaan, mutta ihmetteli, eikö toinen voinut nähdä, kuinka hänen sydämensä pamppaili.

"Sallikaa minun vielä kerran viettää onnellinen hetkinen teidän kanssanne kahden", sanoi Erik. "Tiedänhän hyvin, etteivät ne hetket enää koskaan palaa."

"Herra ritari…" Magdalena tahtoi nousta.

"Ei, ei, istukaa paikoillanne, pyydän teitä! Puhukaamme jostakin muusta. Katarina neitsyestä esimerkiksi."

"Tahtoisin kuten hän heittää pois kaikki omat toivomukset ja elää ainoastaan muille."

"Sanokaa minulle, kaunis neitsyt, mitä vaatisitte siltä, jonka tahtoisitte tänään tehdä onnelliseksi antamalla hänelle kätenne?"

"Minäkö?" kysyi Magdalena punastuen.

"Otaksukaa, että voisin viedä vastauksenne sille onnelliselle."

"Tahtoisin, että hän aina pysyisi uskollisena velvollisuuksilleen Jumalaa ja isänmaata kohtaan."

"Onko sillä kaikki sanottu?"

"On, kaikki; se, joka pysyy uskollisena tärkeimmässä, ei voi pettää pienimmässäkään."

Magdalena vetäisi nopeasti pois kätensä, johon toinen oli tarttunut.

"Olette oikeassa, sukulaiseni odottaa."

"Minä en mene!"

"Tehän lupasitte?"

"Dordi on…" hän keskeytti äkkiä.

"Mennyt sijastanne?"

"Niin!"

"Onko se mahdollista! Miksi?" puuskahti ritari hänelle tavattomalla kiihkeydellä.

"Hän tahtoi itse."

"Veikö hän teidän vastauksenne?"

Magdalena nyökäytti myöntävästi päätänsä.

"Onnellinen Krister!"

"Niin, sangen onnellinen, sillä Dordi rakastaa häntä."

"Ja te, neitsyt, te?"

"Sydämeni… ei ole enää omani…"

"Kenenkäs se on?"

"Älkää kysykö!"

"Magdalena!"

"Erik!"

"Enkö sitä sanonut! He ovat jo löytäneet toisensa!" huudahti Krister astuen sisään. "Mutta tämä sydämetön tempautui sylistäni rientääkseen tänne."

"Mutta Magda", sanoi Dordi, "ethän tiennyt…"

"En tiedä nytkään, kuinka se on tapahtunut."

"Rakkaus on arvoitus. Se ratkaistaan huomaamatta, kukaan ei voi sanoa, missä ja milloin", sanoi Erik herra.

"Dordi! Mitä sanovatkaan vanhempasi?"

"He iloitsevat meidän onnestamme. Tulkaa, ilmoittakaamme heti äidilleni!"

Sillävälin vaelsi Katarina pienen seuralaisensa kera iäti viheriöivässä hongistossa.

"Minusta tuntuu", sanoi Katarina, "kuin honka olisi kuva kansastamme, luja ja järkähtämätön taistelussaan ankaraa ilmanalaa samoin kuin anastajiakin vastaan. Katsos vain, kuinka vakavina hongat seisovat, aivan kuin miehet, jotka voivat taittua, mutta eivät koskaan taipua."

"Sentähden minua kai niin peloittaakin kävellä tänne yksin", vastasi Kristina, "varsinkin tuonne vanhalle kiviröykkiöiselle hautakummulle."

"Onko se täällä metsässä?" kysyi Katarina. "On, ei kovinkaan kaukana. Tahdotteko mennä sinne, neitsyt?"

"Mielelläni tahtoisin."

"Tulkaa sitten!"

Tyttö poikkesi kapealle jalkapolulle, mutta se loppui pian ja he olivat sankassa metsässä. Kristina meni siitä huolimatta reippaasti ja epäröimättä eteenpäin.

"Kuinka osaatte täällä kulkea?" kysyi Katarina.

"Olen kulkenut tänne niin monia kertoja."

"Yksinkö?"

"Useimmiten yksin."

"Sanoitte äsken, että teitä peloittaisi kulkea yksin metsässä."

"Sentähden juoksen, päästäkseni nopeammin perille."

Näreikkö oli niin tiheää, että näytti melkein läpipääsemättömältä, mutta Kristina tiesi raivata tiensä ja auttoi Katarinaakin tunkeutumaan lävitse.

Molemmat hätkähtivät hämmästyksestä saavuttuaan perille.

Paikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama. Aivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen sekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö kiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi vielä pienempi.

Paikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt vielä enemmän kuin tavallisesti.

Aivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu tummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain käärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli hänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta toisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin äskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja. Epäilemättä oli hän loihtimishommissa.

Kristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Lähtään pois!" kuiskasi hän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän heti lisäsi: "En minä pelkää yhtään!"

Taasenkin kohotti nainen sauvansa ilmaan, ja nyt kuulivat he selvään sanat:

"Hän on harteva, roteva, kypärpäinen, säihkysilmä, rintaryntähät leveät, yltänsä sotisovassa, käsivarsi raudan vahva, taistotappara kädessä!… Vaan takana taivonrannan, kiintotähteinkin takana, minne ei ikinä kanna silmä nuorten neitsykäisten, istuu hän ilopidossa kera heimonsa, sukunsa! Näen kaiken! Ei mitänä tiellä silmäni avoimen, mennyt kirkas on minulle, nouse ei tulevan huntu, ennenkuin takaisin mulla varastettu on omani! Silloin silmäni säkenin kuritan katalat juonet, liehun taasen taistelossa, kunnes saan ikileponi."

Kautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat, jotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa putosi risahdellen aukeaman keskelle.

Nainen päästi kirkaisun, heitti pois sauvansa ja kääntyi.

Samassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti heihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.

Kukaan ei liikahtanut paikaltaan.

"Vihdoinkin", sanoi eukko ikäänkuin itsekseen "Ihme!… Niin, niin, sen täytyy olla niin."

Neitsyet seisoivat edelleen liikahtamatta paikoiltaan; eukko lähestyi heitä hitaasti.

"Mistä tulette?" kysyi hän.

"Valmyra!" huudahti Katarina, joka vasta nyt tunsi vanhan naisen.

"Neitsyt Katarina Niilontytär!… Viipurissa! Ah, minun silmäni ovat olleet sokaistut!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihme, ihme!" huudahti eukko uudelleen.

"Mitä nyt, Valmyra?"

"Sanokaa, onko se teillä?"

"Mikä? Mikä niin?"

"Sormukseni!"

"Mistä sormuksesta puhutte!"

"Se on ollut kädessänne, näen sen… Olette katsonut esiripun taa…"

"Tekö sen lahjoititte Anna Sparrelle?"

"Vai niin, se on siis ollut hänellä!"

"Erik herra oli kai sen saanut viedäkseen emännälleen."

"Nyt ymmärrän kaiken! Toinen näki sen eikä voinut vastustaa kiusausta."

"Ei ole mahdollista, että Anna…"

"Eikö se ollut teidän sormessanne?"

"Olin saanut sen lahjaksi, mutta mistä tiedätte…"

"Näen, tunnen sen! Luuletteko, että rankaisematta voi katsoa tulevaisuuteen!"

"Kauan ei se ollut minulla. Oi, jospa olisin sen haudannut meren syvyyteen!"

"Kala tai uiskenteleva ruohonkorsi olisi tuonut sen takaisin ilmoihin."

"Oletteko varma siitä?"

"Sen täytyy löytyä ennen elämäni loppua."

"Isälleni maksoi se hengen."

"Hän ei voinut vastustaa kiusausta! Ettekö tiedä, että sen, joka on nähnyt korkeimman, täytyy kuolla!"

"Vaikka se olisi tapahtunutkin sydämen nöyryydessä ja puhtaudessa?"

"Tai väärillä ja pahoilla teillä! Niin, seuraukset ovat erilaiset."

"Ja sinä itse, Valmyra?"

"Minäkö?"

"Ettekö ole kantanut sitä sormessanne?"

"Minä olen ase, välikappale, minulle on sormus pelastus. Oi, antakaa minulle se!"

"Sitä en voi!"

"Eikö se ole enää teillä?"

"Se katosi jäljettömiin!"

"Niin se aina tekee! Minun täytyy siis etsiä yhä uudelleen, väsymättä etsiä."

"Mutta jos se saa ainoastaan pahaa aikaan, miksi tahdotte saada sen takaisin?"

"Pimennyt on näköni! Sormus kädessäni voisin varoittaa, auttaa muita. Nyt on synti voimallisempi ja kuolema väistyy tieltäni."

Hän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. "Minä saan, minun täytyy saada se takaisin!" jupisi hän. "Näen edessäni käden, jossa on se… Kas, se vapisee pelosta… Kirottu! Kirottu!"

"Lähtään pois!" kuiskasi Kristina ja vetäytyi Katarinan taakse.

Mutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui huomattavasti. "Terve sinulle, neitsyt!" sanoi hän. "Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat muut."

"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne", huomautti Katarina, "ja kuitenkin…"

"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta en kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti…" Tällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä ja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui aukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.

"Mikä kummallinen akka! Tunnetko hänet, neitsyt?" kysyi Kristina.

"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on kokenut monia vaihtelevia kohtaloita."

"Miksi on hän tullut tänne?"

"Luultavasti sormusta etsimään. Se on kulkenut perintönä hänen suvussaan."

"Minkä näköinen se oli?"

"Kiiltomusta, tummansininen kivi kannassa."

"Kuinka omituista! Jos näkisin sen, tuntisin sen varmaan."

Katarina kulki hautakummun ympäri. "Ei kai tiedetä, kuka tähän on haudattu?"

"Ei! Isäni on tahtonut avauttaa kummun, mutta äiti samoin kuin kaikki muutkin luulee, että siitä seuraisi onnettomuutta. Ei edes kiviröykkiöitäkään ole koskettu."

"Olisi kuitenkin opettavaa tietää…"

"Eikö sanota: Antaa kuolleiden levätä rauhassa! Pyydän teitä, älkää puhuko siitä isälleni!"

"Enkä puhu!"

"Eikö se ollut ihmeellistä, mitä hän ennusti minulle?"

"Muistatteko sen vielä?"

"En varmaan unhoita sitä koskaan!"

"Muistakaa myös, että ihminen päättää, Jumala säätää!"

"Kyllä muistan."

Jokseenkin vaiteliaina palasivat he kotiin, mutta siellä herätti kertomus, mitä he olivat nähneet, melkein yhtä suurta huomiota kuin päätetyt kihlaukset hämmästyttivät Kristinaa. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli niin saattanut erehtyä.

Sigrid rouva oli sangen tyytyväinen, kun asia kerrankin oli tullut ratkaistuksi. Uusi liitto Vaasa-suvun kanssa oli Gyllenstjernan suvun arvoinen, ja vaikka edellinen olikin muinoin ollut tanskalaismielinen, lupasi hän itsekseen, että se tämän jälkeen oli tuleva täysin isänmaalliseksi.

Erik herra oli jo aamulla lähtenyt valtionhoitajaa vastaan ja oli siis tietämätön päivän tapauksista.

Oli odotettu, että vieraat saapuisivat jo aikaisemmin iltapäivällä, mutta tuli jo pimeä ja yhä he vain viipyivät. Sigrid rouva oli sytyttänyt soihtuja, ei ainoastaan lähimpään ympäristöön, vaan pitkin tietä ainakin puolen peninkulman matkalle.

Vihdoinkin tuli pikalähetti täyttä laukkaa, ilmoittaen, että he olivat tulossa.

Sigrid rouva sanoi molemmille rakastaville pareille, että hänen tehdessään seuraa valtionhoitajalle oli heidän pyydettävä hänen herransa suostumusta liittoonsa.

Erik herra oli ollut suuren miesparven kera tulijoita vastassa, ja kaikki suoltuivat nyt pihaan soihtujen ja tuohusten valaisemina, aivan kuin olisi ollut kirkas päivä.

Alemmilla portaalla, ympärillään molemmat tyttärensä, Katarina Niilontytär ja parvi piikasia, seisoi Sigrid rouva valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta.

Krister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä, toinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli laskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta sitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet seurasaliin.

"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin", sanoi hän, "mutta vanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi."

Heillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla, ettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja muiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva luki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän tyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä osanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. "Nyt on teillä enää vain yksi tytär jälellä," sanoi hän. "Toivoisin voivani kiinnittää hänet sukuuni."

Sigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. "Jos nuorten sydämet kiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen ansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin", sanoi hän.

Keskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta matkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen kansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.

"Useista maakunnista", sanoi hän, "on luvattu lähettää väkeä ja rahaa sodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa."

"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin", vastasi Erik herra. "Ja täytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille molemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni."

"Heidän morsiantensa suostumuksellako?" letkautti valtionhoitaja hymyillen.

"Minä tulisin mukaan, jos sitä vaadittaisiin", sanoi Dordi.

"Minun tähtenikö?" kysyi Krister hiljaa.

"Ei suinkaan!"

"Sitten lupaan minä tapella meidän molempien puolesta ja laskea laakerini kauniin neitsyen jalkoihin."

"Kalmari houkuttelee minua enemmän", selitti Erik herra, "ja jos elektus Hemming Gaddilla on sijaa minulle urhojensa joukossa, tahtoisin mielelläni palvella hänen johdollaan."

"Kiitän sydämestäni niin hyvistä lupauksista."

"Lähetän mukananne tärkeitä viestejä elektukselle ja lisäksi sievoisen summan, jonka olen ottanut vastaan hänen armoltaan arkkipiispalta."

"Onko se mahdollista!" huudahti Erik herra kummissaan.

Ritari kertoi seikkailurikkaasta metsästyksestä ja Akselin väkivaltaisesta kuolemasta.

Kaikki kuuntelivat hämmästyksellä, ja jokaisella oli asiasta omat ajatuksensa.

Mutta kun sitten Svante herra mainitsi eriskummaisesta naisesta, jonka hyvin saattoi sanoa pelastaneen Sten pojan hengen, silloin oli hämmästys yleinen, ja sitten jatkettiin juttua kertomalla hänen esiintymisestään hautakummulla.

"Hän on siis tullut samaa tietä kuin mekin", sanoi ritari. "Piispantalosta katosi hän melkein jäljettömiin."

Keskustelun jatkuessa vanhempain kesken puuhaili Magdalena nuoren Stenin kanssa.

Hän ihmetteli pojan sulavaa käytöstä ja hänen viisaita vastauksiaan. Kristina ei päästänyt poikaa näkyvistään, kuunteli kaikkea mitä hän sanoi, mutta ei itse virkkanut sanaakaan.

Kun hän sitten jäi yksin serkkunsa kanssa, sanoi hän: "Luulen, etten kysykään häneltä, tahtooko hän naida nukkeni; se on aivan liian pieni."

Erik herran ja hänen emäntänsä hellittämättömistä rukouksista lupasi ritari levähtää seuraavan päivän.

Nuoret vastakihlatut olivat tästä ihastuksissaan, ja ritari ja Erik herra menivät aamulla aikaisin salakamariin neuvottelemaan Tanskan ja Ruotsin välisestä asemasta.

Mutta sitä ennen sanoi Svante herra pojalleen:

"Nuori Kristina neitsyt miellyttää minua hyvin, soisin mielelläni sinun juttelevan hänen kanssaan."

Sten oli samanlainen kuin muutkin pojat hänen iässään siinä, että he jokseenkin halveksien katsovat pikku tyttöjä yli olkansa ja mieluummin omistavat ihailunsa aikuisemmille. Hänen Tukholmaan jättämänsä nuori Kristina näytti hänestä olevan paljon ylempänä pientä, mitätöntä tyttöstä, jota hänen isänsä ylisti, mutta kuitenkaan ei hänen pistänyt päähänsäkään, ettei hän noudattaisi isänsä tahtoa.

Pallopeli oli siihen aikaan yleisesti käytännössä, ja sitä ehdotettiin nuoren ritarin huvittamiseksi. Mutta se oli miesten leikkiä, ja rouvat ja neitsyet ottivat osaa ainoastaan katselijoina.

Kun oli heitettävä korkeimmalle, silloin voitti Krister palkinnon, mutta niin kauniisti ei voinut kukaan koppia lyödä kuin Sten. Erik taasen oli mestari saamaan sattuman mihin esineeseen tahansa, joka vain oli hänen näkyvissään.

Sitten harjoitettiin keihäänheittoa ja muita otteluja.

Näyttäytyi, että Sten oli hyvin harjaantunut sellaisissa leikeissä, mutta hän ei ollut läheskään täydellinen, ja molemmat toiset olivat häntä paljon etevämmät. Siitä huolimatta katsottiin täytyvän antaa hänelle palkinto, ja Sigrid rouva otti kauniin vyöhikön aikoen sitoa sen hänen käsivarteensa.