V. Ranska

[s. 7]

Ensimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. — »Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. — Suunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord franco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». — Ulkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. — Ristiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». — Syndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. — Kansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut parannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen taantuminen. — Painuva päivä.

Vanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan» Habsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14 vuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista saaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen itsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman vuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään muu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa ja Saksaa.^[1]

[s. 8]

Pitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet Ranskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on monessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin tämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja muodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja Saksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian. Sentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun sittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin Ludvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan riidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa näiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti heikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.

Edistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on Ranskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan, että se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon harjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300 miljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain Englannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää jäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun Kiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että Ranska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman kolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan vaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja [s. 9]39.8 miljonaa asukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä maanosassa.

Jos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin kannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä neljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana, miesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin, paljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa suuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa. Sen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta merillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään, että Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja. Ranskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella, jos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓ miljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4, ainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan tuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden tasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on Ranska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja suuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen päivänpaistetta.

Emme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman asteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan valtioiden seurapiirin ylintä, maailmanvallan, arvoastetta.

[s. 10]

Tarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen menettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin tekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa edellyttämään suurta tehtävää historiassa.

Ranskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri luonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä maa on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja sopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä meidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme valtakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen eri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla siis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan kaikki etuudet.

Nämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja aseman turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla, kunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli se Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten kansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat ristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten Jerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt renessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei kuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman kilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti lopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen parempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin myöskin [s. 11]maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa. Maailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan ja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt Ranskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain Länsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin maapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi rivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.

Me olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi, mantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle päin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen mereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen. Ranska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi meririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa sillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle, Pohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja Levantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se on tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen paikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.

Mutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa ei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja rannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen maa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi koossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen lisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi [s. 12]kuin 53 % koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit jakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700 Välimeren puolelle^[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää sotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin paikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen maa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin tähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja meriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä kolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän. Toiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut vetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta vastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon välillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman saavutuksen alapuolelle.

Sellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä enimmäkseen hyvät vesi- ja maarajat. Pyreneat Espanjaa vastaan, Alpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja, vaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi tuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko luonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein vuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja todella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena kansainporttina. Sen jälkeen [s. 13]seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää rajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin vanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen kehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys katkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan päässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto jättänyt oven auki Keski-Europaan.

Kaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri romanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydellinen puute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan historiaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä. Erotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan taistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä tällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän taistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen rajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa pois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä rasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena kannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä kahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.

Puutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun ovat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme suurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin siellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2 miljonaa Lotringissa [s. 14]ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin osassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta kulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia), kolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista ja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä muukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun erittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan. Tämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun nyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue näiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia irredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin 9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se enemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat prosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin kansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole vihollismielisiä,^[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan ulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa kohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään huomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa provencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen kansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti sanan täydessä merkityksessä.

Itsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon [s. 15]perusvaatimuksiin nähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä. Ranskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan edellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan suurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan verrattuna.

Jo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän kuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2 miljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3 miljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin tuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten. Niinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan sopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän maailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi, toisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.

Pitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on Ranskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän kokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys ja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui suoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia toistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin yleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi valtiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä vastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset saattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä alaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyy[s. 16]tyväisenä kaikkein vapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista vallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime vuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien régimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin alkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät valtiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan ja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka väkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!

Tähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy suuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin hemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää ja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on ylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on ranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja säästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään. Hedelmänä tästä on yleinen varallisuus, joka on silmäänpistävänä vastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on näet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa ja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja huolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le proprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin taustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä yhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän tälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). [s. 17]Säästörahansa sijoittavat he kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½ miljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin varomattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan muurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.

Tämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan tavallaan esiintymään suurimpana pääomavaltana Europassa. Tänne tulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen suostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan pörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse suurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan viidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia lentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin 22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta selviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi tointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon tekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa, joka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr. päätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä, vastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa on vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin valtionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja huolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen kanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden, [s. 18]jonka pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia valtioyhdyskuntia.

Todella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä maassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa metelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä usein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa pyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa Jentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 — »maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä, prefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli olemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan sotaväki elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja maaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa iässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa tekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».

Zola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs talonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä, aivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa samantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se onkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu: vastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties vain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja kehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan näyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti [s. 19]ominaista juuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki ja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä kohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista enemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman että se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.

Ranska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja huolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän ryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle räyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa sosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska sangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista siirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin siihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren paisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua ylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.

Kerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren siirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla. Valtavia kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa, Pohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin aiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei kuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui (lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ [s. 20]milj. ha) 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin uudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren piirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja laskee peruskiven uudelle valtiudelle.

Lähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki kuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient latin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen suhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535, sittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet Ranska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan Välimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä verestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen Napoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen Krimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä helpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen Välimerenvallan muodossa.

Ensimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen ripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6 miljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan ulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla, Länsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista vauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin kolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja Berlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen kehitykseen.

[s. 21]

Silloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi vastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli Tunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edellinen aiheutti kireät välit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin Englantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska Italiaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä. Ja pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin Suezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan käsiin. Näin tulee Egyptin kysymys ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi Krimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille. Perinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt lisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen lisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.

Tässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti. Tosin koetti Jules Ferry vielä jonkun aikaa ylläpitää laajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä edistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin omistukselle, hankittiin jalansija Punaisen meren suulla (Obok), ja laajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta 1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen enemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan luovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka »tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla Itä-Aasiassa. Pelättiin — kuten de Broglie selvään sanoi jo 30/11 1880 senaatissa — [s. 22]jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja huolia itse Europassa.

Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa. Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi, seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus; ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä, kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta 1897, keisari Nikolain ja presidentti Félix Fauren kohdatessa toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.

Tämä uusi tila (»situation nouvelle», Ribot 29/9 1891) antaa Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus siirtomaaohjelmaa [s. 23]vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin (1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä (Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri» (Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää voida välttää kahnausta.

Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa — jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali Faidherbe 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi pohjoisafrikalaiseksi siirtomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu Cecil Rhodesin ajatus englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta »Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat [s. 24]toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään Fashoda; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui maailmanhistorian etualalle.

Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli Hanotaux, joka Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi kenraali Kitchener Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni Marchand aarniometsien kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan, näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt ratkaisukohtaansa.

Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta Elsass tai Egypti — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin Kongo-[s. 25]sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.

Jos Hanotaux vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin kuin ennen Jules Ferry alussa 1880-lukua ja itse Gambetta hetken »kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan Delcassélle, jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi. Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.^[4] Mutta Saksan kirjelmä sai maata vas[s. 26]taamattomana Ranskan ulkoasiainministeriön arkistossa.

Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna 1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki, huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan. Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.

Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja Englannin välillä, maaliskuussa 1899 (Staatsarchiv Bd 64, nro 12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana. Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta. Voitettuaan neekeri[s. 27]päällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren, Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän lujittamiseksi,^[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Kongon ja Tsadin siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa koossa.

Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua, että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904. Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaap[s. 28]paus Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset. Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai 29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin, vastineeksi Englannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (Staatsarchiv Bd 69, n:o 13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902 julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa (Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).

[s. 29]

Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis, ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Afrikassa. Selitys on Delcassén uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys — Englannin kanssa on palautettu^[6], ei toki voinut todenperästä langeta kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen hankkimiseen.

Tällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan valtiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun sopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti sentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan toimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat välähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille, joka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla; äänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard» toisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903 sai maailma nähdä kummia: Englan[s. 30]nin valtionpäämiehen Parisissa, jota ei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen Lontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen jälkeen kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain vuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka muutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin kypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja 8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Englannin ulkoasiainministeri Lansdowne ja Ranskan lähettiläs Cambon sen merkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen tapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden maailmanpolitiikassa.

Kun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja »deklarationeja» — (Staatsarchiv Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa se kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään kahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä Madagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin etelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta oli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle tapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret, Jarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen yläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen vastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen, edellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan jälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan, niinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan [s. 31]päältä. Päämaali, jota kohti hän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet painuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat Marokon kysymyksen piirteet.

Diplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys. Itse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva ranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja edellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko Europa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien tunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu neljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet, vasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta 1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin yhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä hallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin mannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal, Casamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa mereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina, joukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta myöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi siis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme erikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin tavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa, alaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi, tuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta verrattomasti [s. 32]rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu välittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen anarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis vaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan tavattoman tärkeä: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä Atlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas», se on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten Europan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla oleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka Tangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.

Kaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin luonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä, miksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka jättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen paisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa saaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin käynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna 1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella 1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli siten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan, vallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä jatkamaan.

Mutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi hoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen idylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi. Ma[s. 33]rokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa nostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.

Kilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi sijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja kiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla, suurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895 todella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten kanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia valmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen eri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana olivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro, ja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli Delcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa päämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis antamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen, mutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3 1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella, joka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja Espanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden huhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset, joilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko pohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin puolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään uusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä [s. 34]Gibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti syrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan etuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa sitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla ja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2 Egyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).

Tämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys Fashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi viitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos muistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla nimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja vielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli havaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei kannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti kaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä toimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten valloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.

Silloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka ei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä vierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa muodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä Tangerissa maaliskuussa 1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.

Saksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä, kuten edelliset vallat, eikä [s. 35]Delcassé senvuoksi ollut katsonut tarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa alkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut sinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto Marokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen valvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen senjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä; Saksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin kanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään turvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa hyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella rannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika oli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan varsinainen liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa voimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin arvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä Marokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä kokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut viittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla, loukannut sen kunniaa.

Kun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin myrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada olla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin kansainvälistä neuvottelukokousta asiasta. Tämän tueksi saattoi Saksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka mukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja [s. 36]kun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden sopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes tuntenut.

Nyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin» tiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa ei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä (Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa. Delcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis uskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla; Delcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen suostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös. Ranskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät vuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina havaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä esiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti maan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin kielsi.

Toinen näytös esitettiin pienessä espanjalaisessa Algecirasin kaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden kesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen sopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden, mutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan siellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia Algerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa osuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja espanjalaisen santarmiston [s. 37]ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen mies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet yksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea muulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt sovitteluehdotukset.

Sisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha huhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08) täyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut hankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena jalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja saksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen paljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin sovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen huolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta Algecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan tunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa maassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin. Algecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain tullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti taloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen pelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä luopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo poistetuksi kiistanaiheiden joukosta.

Niinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen pohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen hedelmän [s. 38]kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla toimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä alkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.

Se tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden yllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä kertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen Agadirin satamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen, että retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen edellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen sama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut jäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin joko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.

Syistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli edellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara Länsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen miespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12 1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista Pohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli valmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat alaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella, puhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta) mannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen tapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli rauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia, ennenkuin neu[s. 39]vottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen Marokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi himoitsemaansa perintöön.

Vielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo omistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa, että Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa, »Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman kansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita uutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla. Mutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain diplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa tyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme toisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa. Jonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että Ranska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907); nyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan seuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta — osa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja Egyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa aluetta Kongossa Saksalle.

André Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo ei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää. Itse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut käynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908 lienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen anastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys [s. 40]yhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin samanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain järjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden molempien etujen vaihtamisesta.^[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt ratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui lopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin määrättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata Ranskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu kaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja Sangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.

Tämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan lähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.). Maailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi katsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin etualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi kertaa maailmansodan kynnykselle.

Mutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä, jolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää, että ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä nurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon alkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka [s. 41]käsittivät koko ranskalaisen Kongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen monopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti rahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta — Ranska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt »viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä siinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko Caillaux'n ministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna 1912. Uusi Poincaren ministeristö saattoi suuren saaliin kansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon sulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi. Mutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin tekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin luoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904 tehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi hämmästyksekseen tietää, että Delcassé todellakin oli luovuttanut koko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista suorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän paheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin keskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien pingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen valtaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä jatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.

[s. 42]

Me näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä pistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe. Ranskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu: Marokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja ehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.

Jätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt jokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään tulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman itsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen suurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin lausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli valtakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me maksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon», Pinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin arvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla saareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon, turkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu »kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja Espanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian, päästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan Tunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista suurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta. Toiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva yhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy katkeroittaa häntä myöskin Ranskaa [s. 43]vastaan ja vahingoittaa Ranskan perinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt luovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan. Entinen ulkoasiainministeri Pichon lausuikin senaatissa julki (8/2 1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat Kongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana lohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä »latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi ei kannata mitään uhrata.

Tätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa veljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin sovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan nähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti seuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907, joita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.), näyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme myöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten muuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon. Mutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita, kahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä lukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin suhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet Tripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan Djanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa 1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten puolelta uutena [s. 44]vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on tuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida syrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin Pichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa Europassa sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka siirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).

Tämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen edistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion itse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen Ranskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin arvostelun ratkaiseva kohta.

Silloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut Ranskan yhteen Englannin kanssa todelliseen »entente cordialeen», sydämelliseen sovintoon^[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten kohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle yleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä. Kaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle. Useammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä askeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen »allianssiksi» (»entente per[s. 45]manente», kuningas Edvard 25/5 1908). Tätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5 1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta myöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin Englanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että sotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa erinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta pääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906, Asquith jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin allianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää muotoa.

Mutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään, vahvistettuun liittoon Venäjän kanssa? On huomattava, että entente tehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin liittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi Englantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin ollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan ei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään, Venäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen kanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi ylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat liittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen selkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen Mandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet. Erittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon juttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan mah[s. 46]dollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena, puolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä sopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä maailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä avioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen pulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu samaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja kuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.

Ajat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä, jolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat asianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan yhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä näyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut läheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin ilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri kun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan piti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen näkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen niistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.

Silloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi, Englannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden allianssi laajennettiin kolmen ententeksi — kolmisopimukseksi — Freycinetin jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa ilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s. 29). [s. 47]Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka johtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain, että Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen. Olot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä häipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi lupaava kehitys.

On päivän selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan suhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan Saksaan nähden. Epäilemättä oli kosto, revanche, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka alusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän kanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun liiton syntyessä: liitto oli Janus,^[9] ranskalaiset katsoivat etupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa vastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin Englantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven aika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta Deroulèden »isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä pinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien tuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan laiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja kohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan sosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (Jaurès, Pressensé) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki vanhat kostoajatuk[s. 48]set; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä sovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten viimeksi Hanotaux 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).

Ei myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään kärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla liian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen Saksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli Millet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa Delcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen hyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta» Marokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa englantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei myöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa paljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille ajatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana. Sinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä kohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin kun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on ollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet, jotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun aikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme kansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon vimman hehkuvan silmissä.

[s. 49]

Jos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia syyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen buurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että »Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä otti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen miehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva Europaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...

Onko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan näitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka suurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan saattoivat tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui valtakunnankansleri v. Bethmann jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä 5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut sovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut ajattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi», Europalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen valtiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari Vilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen »Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux selittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen pitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan» pohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen metelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuu[s. 50]desta. Siitä päättäen näyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin vähentäneen jännitystä.^[10]

Ei siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki Reinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja nykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus on jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana herätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on siellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen heikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus kasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden oleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa suurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa kuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti — sotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta tinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä »neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa »täysin valmis» — kuten 1870.

Tämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin ministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, Caillaux'n jälkeen, jonka katsottiin osoittaneen [s. 51]saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan Marokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat miltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen tapaamme Delcassén, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä yhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset todisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen herännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin pahan-enteihin.

Tiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii pysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä kehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes luonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai hyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista, syrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä tutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä Schiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että Ranskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen itsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».

Jos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle. Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, [s. 52]kun Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198). Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa, tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.

Kaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin psykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen ei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen rinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen tunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä tavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä. Niin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta, ilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten ihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen», itsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy tietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy vallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita liiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä. Mutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan. Että Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan perustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta. [s. 53]Ranskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan vallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei myöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa hallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea, mikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän Venäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon vihollisille!

Voiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle mieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on tutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on kokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen väärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole olemassa rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen konjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin alenemassa. Että elokuussa 1912, Poincarén käydessä Pietarissa, tehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä jälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka näkee pinnan alle.

Mitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla huomioon ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä kehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin Välimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja edelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella jakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia taemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan tarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista vaatimuksista [s. 54]Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan keskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä Tripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka luonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle. Silmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta sylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin suuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli poliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin kanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena aikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat. Täällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa — Bizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua sydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi pistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on, se on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin kaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden kahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan lukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on liittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska hyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen, niin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä loukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman valtiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.

Ja aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin syntynyttä ystävyyttä Rans[s. 55]kan ja Englannin välillä. Se ei ole ainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien sopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla velvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa vastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan kilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija sisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen toinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla ulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen ajan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa Venäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.^[11]

Myöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen kahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen saattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa esm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että englantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen kehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden mahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja ratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat ovat [s. 56]kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi molemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri tahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi luonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika», sanottiin silloin;^[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei saata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys nyttemmin edellytä ylimalkaan Ranskan laajennuspolitiikan pysähtymistä. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla näkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle hyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että kansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta lukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei liene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.

Todellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas diplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden torjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle, joka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka kehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma diplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre, jonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä selkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä tuntuu keinotekoisesti laa[s. 57]ditulta sommittelulta satunnaista tarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä pyrkimyksissä.

Totta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta ryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta uuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin ja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan todellisuudessa näemme hahmottelua luonnolliseen ryhmitykseen, tähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän länttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan — siis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja ilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu länsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys. Päivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty Englantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä »kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin). Olemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän katsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on luonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta näyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa hajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä liian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten painon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri vapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä sivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet viimeiseen suureen [s. 58]murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa — ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän epäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen, aatteellisista vaikuttimista huolimatta.

Jos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme vanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla hetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut luonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi Japanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa — Venäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä kohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton kulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen ristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian vuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin ei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan kummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava, ettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut mitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo vielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta ja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön siis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta Marokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä tavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän ja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn [s. 59]avulla saanut todella olennaista sisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.

Kun Delcassé ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi Saksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä siis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin voitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana ja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa suhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus eivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia olemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin muutkin tosiolot.

Mutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen, sittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt. Mainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt on toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut pyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen. Kaikki riippuu nyt Ranskan luottamuksesta Englantiin voimatekijänä. Jos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista teknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään muut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin on vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun suuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain välikohtaukseksi oikean tien sivulla.

Mutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: [s. 60]ei siinä kyllin, että suunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää, tokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa valloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan maailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko tähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima; tuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen juuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta vammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä. Siinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää ole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.

Pitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka merkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan sisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien varjojen alhoon.

Suurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme todenneet tärveltyneen eduskuntaisuuden ja vaihtelevan puolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin. Tapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja syventämänä.

Muoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran eduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan leikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa englantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vie[s. 61]läkin huonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä, valtiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon huutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten kunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin 40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;^[13] välikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys, keskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui kerran nykyinen presidentti Poincaré, »jäävät syrjään, kun ministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on tämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enemmän kun häälyvät puolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien mainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana; kunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain syyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen melu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa lähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita matkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän kuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun epäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen oireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa historiassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja [s. 62]virkojen kaupasta (Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein juttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen» (Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja »ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät räjähtelevät panssarilaivat...

Mitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen pohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä piirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja samalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä seuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien puolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa, joka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan. Siinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin tähän saakka tarkastamaamme vastaan.

Uudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten Itävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne olivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista nykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista vapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan esikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä sadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on koitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin ratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä pitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin kuumesairas, joka turhaan kääntyy vuotees[s. 63]saan kyljeltä toiselle saadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon nykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi kehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870) pyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes korjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan alle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen tulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet hyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.

Kun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä olojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon koetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus, valtaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain valtaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli kolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun sen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin pitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua trikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin kiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan kyltti oven päälle.

Valtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen sietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä pääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto; syvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä kiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki tähtää yhteen keski[s. 64]pisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat säteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten odottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat taas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän keskuudessa!

Jo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan vastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten järjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita. Perustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa valtiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja yhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden vuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on kauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa vain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.

Me olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi, Ruotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei todellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta enempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan valtiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö, joka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta vain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen, minne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei sovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle paikalle ja sen on vain poistuminen, kuten Casimir Périerin 1895. Ranskan nykyinen valtiomuoto [s. 65]vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan aikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja huutaa miehiä, ei edusmiehiä.

On selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee kaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus laskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon henkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle ja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua kansanvallan ja virkavallan sovittamattomien vastakohtien välillä. Mutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima. Ei sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä vain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan vastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan vallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.

Vanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna elokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona virallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden kahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät alati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut molemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja kiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön voimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon, toisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on perussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka ollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat [s. 66]päättyneet tasavallan voittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten kirkollisvaltaa vastaan.

Edellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja Mac Mahonin erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet viipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen valmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen puolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: Boulanger 1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja Deroulède 1899. Boulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon vauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei yksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen tulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä »liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka olivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.

Ne, jotka tässä kuurian askeleessa näkivät kaikista vaatimuksista ja toiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei niinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa menettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin lähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä tasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen salapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti hiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin valta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina aseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit, kirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja hyvän[s. 67]tekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla muualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että tämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan pohjalla. Jo Gambetta oli 1877 havainnut tämän yhteyden (»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja Jules Ferry oli 1880 tähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja vastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut näiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi, että tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.

Koko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana liittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden luonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi siis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä yksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis Ranskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä määrässä kuin esm. Itävallassa.

Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni Dreyfusin ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu »juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan valtiollisessa puoluekehityksessä.^[14] Vuonna 1898 muo[s. 68]dostui liittoutuneista aineksista natsionalistinen ('kansallismielinen') puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis, julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.

Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893 vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla: klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä, sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (Rouvier 1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että hallitusvaihdos Bourgeois-Méline 1896 läheni todellista eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle [s. 69]uskollinen keskusta nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899 saa maailma nähdä sosialistin (Millerandin) hallituksen jäsenenä; se oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa taistelussa, jota pääministeri Waldeck-Rousseau nyt, suuren »jutun» vanavedessä kävi aloittamaan.

Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi »poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta kovinkaan, että sosialistijohtaja Jaurès nyt tavataan hallituksen asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä. Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten mannanpäivien aikana.

Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900). Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak. 1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme tunnussanan [s. 70]hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät- tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.

Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti, tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain» kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin »toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli Combes, 67-vuotias, mutta tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v. 1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä: »kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti »uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen [s. 71]päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen välillä toisaalta.

Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan, hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut», vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten »Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta» olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän, vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää klerikalismin pääedustajan, kreivi de Munin osaksi olevan oikeassa, kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen työväenministerin, sosialisti Viviani'n sanat edustajakamarissa 8/11 1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen pääministeri Briand vahvis[s. 72]taa 1911: »todellisen vapaamielisyyden lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy Jumala karkoittaa kouluistamme». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan, kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa? Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.

Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella. Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä uskonnonvihollisena», katsottu »Ranskan varsinaiseksi vammaksi, äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin kirjoittaa nimim. Diplomaticus »Westminster Review»-lehdessä maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan, ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle (Viviani) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen »ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....

Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui kes[s. 73]kellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa vahvistetaan.^[15]

Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan »voltaireläisyydestä».^[16] Tähän mennessä (elok. [s. 74]1912) ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi, ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.

Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu, vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo (1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi, oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut (vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.

Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa saada [s. 75]palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi Jaurès ministeristön vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan — rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.

Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan. Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin (1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871 puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi, milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa 1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta huojumassa.

Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen Hervén kaltaisia miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli (»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä (syndikaateissa) [s. 76]järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja »suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna »sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon» ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo 1895 irtautui tämä liike syndikalismina eduskunnallisesta sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement socialiste» pää-äänenkannattajana ja George Sorel profeettana sekä »työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni) keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.

Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906, vanhuudenvakuu[s. 77]tuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa vasemmistorintamalla.

Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä, Clémenceau (pääministerinä 1906—09) ja Briand (1909—11); edellinen vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoja vuodelta 1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen» rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen (»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta vastaan 1911).

Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja anarkian val[s. 78]laksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911; meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot» 1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan (Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.

Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin» tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta. Konjunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan asemesta, jossa useinkin olemme [s. 79]nähneet molempain siipien toimivan yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten Clémenceaun kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena edellytyksenä Poincarén ministeristölle tammikuusta 1912 ja suhteellisten vaalien toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen» enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.

Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (Gambetta 1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua; emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä, huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III, 1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»), aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du Roi») nostaa nuoroikeisto päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä — ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit», kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on ollut kykenemätön turvaamaan järjes[s. 80]tystä ja varmuutta valtion sisäistä vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden kaipuuksi valtakunnan johtoon.

»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai keisarivallalle», sanoi natsionalisti de Clagny Clémenceaulle vasten kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun tuoksinaa, syytti entinen ministeri Leygues samasta Combesia: »Te olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset, että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi (»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä; mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan (kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.

Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus, ettei nähdä kruununperi[s. 81]jän personaa. Se on samalla myöskin eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.

Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.

Tämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu (Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri. Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.

Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainai[s. 82]nen taudinsiemen, joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty. Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.

Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla, kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.

Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää väkiluvun kasvun heikkous. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes 2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä (maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.

Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu tulokseksi keski[s. 83]määrin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000 vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12. Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina 1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna teki ero kokonaista 35 000 henkeä.

Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä: liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä. Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon; kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian 34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27 miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000. Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan on siis merkittävä kirjaansa 450 000 hengen vuotuinen tappio.

[s. 84]

Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli 300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa yli 4.

Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu lapsimäärä [s. 85]perheissä. Me näemme omasta tahdostaan väenpuutteessa olevan kansan.

Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä — ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään sentähden yksinkertaisesti kaksilapsijärjestelmäksi. »Ranska syö kolmannen lapsensa» (Dupin).

Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari Augustuksen aviolainsäädäntö viittaa samaan suuntaan Rooman tasa[s. 86]vallan viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien» kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi. Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä. Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti katsoen, kuolemasta sukupuuttoon».

On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle mahdollisimman [s. 87]suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti; niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa. Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se, kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema — huudahtaa Bertillon.

Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä, siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että ristiäisissä säälitellään kuten hautajaisissa — silloin sopii kai epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka [s. 88]olisi käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.

Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa saattoi kunnianarvoisa Metellus Macedonicus (itse sangen monen lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori Piot, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896 »kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908 tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen, Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan, periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille, Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr. kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä (helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910); perintölainsäädän[s. 89]nössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat vamman syynä.

»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista». Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut. Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti, järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista, sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin vähe[s. 90]nevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan lintu lähtee lentoon...

Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä, joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan »kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells): kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.

Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa, jonka rotuhyveisiin [s. 91]juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa; kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin »bossi» Amerikassa.

Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut leikitellen syrjäyttää sitä vakavuutta, joka tässä lähestyy kohtalon järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies», kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta», kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta». Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta — Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration humaine» [s. 92]vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään» (Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899) sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo tulevaisuuden».

Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat. Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis 100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen joka päivä, kuin Ranska kokonaisessa kuukaudessa. Nyt on epäsuhde vielä paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt Moltken sanomaksi väitetty lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj., mutta Ranskassa vain 40, joista puolet saksalaisia. Tämmöinen on kostoajatuksen tilastollinen tausta!

[s. 93]

Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa. Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla taantumusta.

Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2 Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti. Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu kaikkein viimeiselle sijalle.^[17]

[s. 94]

Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri Pelletanin pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin. Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892 Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan samanaikainen [s. 95]kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908 alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.

Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto. Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön tappioksi.

Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän edistysvihollisuuden. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta, poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen puoli välkkyi taloudellista loistoa: pai[s. 96]kalleen pysähtynyt koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.

Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.

Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?

Aineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna) uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti, vähenee [s. 97]se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli 4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi; mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?