V. Ranska (continued 2)

Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit, mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää. Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen? On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi^[18] — kaksiteräinen miekka sa[s. 98]nan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle kuolevan kansan suurpolitiikalle.

Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon »varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota »gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.

Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan: suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkö[s. 99]kannoilta katsoen näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.

»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen sivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi kadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta kansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä senvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla on menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan tuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa välimatka ja ennakkoluulottomuus. on teroittanut näkemystä. Se tutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen. Emme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen hajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja taloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän sisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen näivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa vaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana, joka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan pyrkijöille.

[s. 100]

Tuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle France» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen siimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet tai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui se tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia vesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa osoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä on näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan taivaaseen saakka.