VI. Saksa

[s. 101]

Suurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Historiikkia. — Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi ja siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. — Kansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa». — Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja keskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta. — Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: Kiautshou, Bagdadinrata. — Tulevaisuusohjelma: Elbe—Eufrat. — Kolmas esiinmarssi: Uusi Kamerun. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha». — Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate maailmassa».

Tutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka kokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on (Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen kultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili) Länsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä Europan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui suurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa päissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan merkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.

Nämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin Välimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä kannattamaan suurvalta-ase[s. 102]maa nykyisessä planetarisessa kilpailussa; ja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen — Itävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat kehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa Välimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden maareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat vetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren piirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan Bagdad-rataa.

Niinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana. Nyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen — toisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä välimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja koossapitävä side on Atlantti.

Tämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä vanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja Englanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla Europan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja väljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä Välimereltä.

Täällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin, edellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella perustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet suorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.

Samalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen keskustaan, olemme myöskin uudessa [s. 103]kansatieteellisessä maailmassa. Romanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy huomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on kohonnut korkeimmalle: germaniseen.

Atlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska siltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta tuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta suvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme tutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen Saksaan.

Laajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan suurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi; kun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman kaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän lisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema on Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin korkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan emämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan väkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910 toimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se nykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima keskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä ole ehtinyt kehityksensä rajalle.

Vielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piir[s. 104]teistä voisi päättää osoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja taloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska painuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.

Saksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes 650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin Venäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se kuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja ainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa kotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle, tasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain maailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka ensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään voimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790 000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta rakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin — mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan aluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.

Rauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2, ainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto (erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin, mutta 1911 jo n. 22½ miljardiin^[19] eikä myöskään ole jäl[s. 105]jellä mistään muusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10 vastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja siis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä Englannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto kunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin nähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2 miljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole samassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia luontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto on vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää jälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti kuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin täyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480 miljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun pääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten vähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain vähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).

Ottamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan valtakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä osoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla nykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten edellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin rauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan (kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Eng[s. 106]lannissa) tai taloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja Yhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin se — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä suhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.

Näin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen — Saksan kansa ei ole siirtolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt enempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että ihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan vuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja poistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä edellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista väenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun maastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä väestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä, 20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen keskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee väestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa kansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa — syntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m. m. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan koskemattomaksi.

Että Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja eteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista, jotkahan [s. 107]vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme silmäyksen muutamiin edellisiin.

1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain mukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman perustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se tasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan alussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %; sataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä Ranska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme lähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa 1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten tulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908 olikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin väestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910) oli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa. Saksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820 lähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja vuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset hyvät olot myöskin tässä suhteessa.

Kehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot. Vuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa kasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan 11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä ainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25 %:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 [s. 108]%:iin Englannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta 1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60; vuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään muukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U. S. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja pikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse. Kauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia, lukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa mursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4 kertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa lopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut enemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli sivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa ovat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin, niin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä. Laivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta pulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä tässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on kasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215 miljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys, joka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa» (Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in Germany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä valloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, [s. 109]kutomo- ja kemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon laatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät jo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin, joka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa liikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903 alkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet tuntuvasti järkyttää.

Ennen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten maastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien rajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ »sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta maan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen toimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa» koskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat puolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään väestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa sitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen autarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa tilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen tiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se näyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä. Ratkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin, ilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.

Taloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa kukoistuksessa ja suuressa vauraudessa ole[s. 110]vasta yhteisöstä. Valta, joka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja kauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä toista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on mitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään kuin korkeimpiin päämaaleihin.

Huomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön välillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta aivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa, mutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä ero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä. Saksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle vanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui räikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana äkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa kärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut todelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin kultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen pääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa ss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja ei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna saksalaista pääomaa noin 38 miljardia.^[20] Mutta ratkaisevaa on kehitys[s. 111]näkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä varuksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti kuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen on havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus ilmeisesti vielä suurempi.

Kohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen taustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka tässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.

Saksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan keisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien Italia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste etelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa, keisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin siirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät Regensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste pohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan vahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa riippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle siivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosi[s. 112]sataa myöhemmin saavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului Hohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja 1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana maanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa Kustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.

Kun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli epäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen» Europassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton ohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia (korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin tasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen, valtiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan keskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti korkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000 ha yhteisestä pinta-alasta.

Kun nyt valtiojärjestys oli kypsynyt myöskin pohjoisessa Saksassa, sai kansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut: kiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu epäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti kansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli havainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät yhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen muoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja etelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen osa Etelä-Saksaa, kun [s. 113]taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan valtakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä siten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin Magdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on rannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin yhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja kutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.

Tässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä pohjoiseen päin ja mereisten edellytysten vahvistumista. Näihin piirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.

Suuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi painopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää yksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat Saksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa, pohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen suuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja alanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin milloinkaan muutoin. Tarvittiin siis irtaumista Tonavasta, jotta Saksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi. Tämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa yhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta lännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta Pohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista hajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten välillä. Kauemmaksi itään [s. 114]ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä tapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen »partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden erillispyrinnöille).

Vastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut vastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben ja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa yhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866 lähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto ainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle perusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi suursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa Saksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan, olisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se saataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta palautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan, Elben ja Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin heikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi. Missään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin valtakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen kestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.

Nykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut tilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti edestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä; lujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja pohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille maailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka [s. 115]nyttemmin ovat voitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.

»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on vesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin Saksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v. 1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen suurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän säestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin ulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma). Semmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut Bremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»: purjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä on nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin vuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja huomion keskittämisen kautta pohjoiseen.

Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä [s. 116]puolella on yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin, Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903 oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä (liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).

Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, [s. 117]Saksa on vetäytynyt pois Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä valtameriliikenteeseen.

Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt: »Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾ milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin puolin terveellä perustalla.

Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa suurvaltana merellä. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa 1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta: sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut oopperasta!» Vielä 1861 saattoi Palmerston antaa sanomalehtensä kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata, purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella saksa[s. 118]laisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin, v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10 vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin »valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan ulottimilta.

Olemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia näyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten kansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun Bismarck kokosi kansan yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti kansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä korkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat kuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin unelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen perustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään kannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan edeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt [s. 119]kasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja mieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli esiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että — samoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä johtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan voittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli aseellinen kansa. Asekansa — itse kehkeytynyt runoilijain ja ajattelijain kansasta — muuttui nopeasti teollisuustyön kansaksi. Sama mieskuri, joka piti joukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti heidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman perustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle teollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi perustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879 tarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli paisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen tiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan avulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot viennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten kääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 % tavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, yleinen asevelvollisuus, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä edistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen keskittyminen merelle päin, kaupan ja meriliikkeen vastaavan kehityksen vakuudeksi.^[21] Aluksi oli täytynyt [s. 120]antaa tavarat englantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien laivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle taloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla veistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen omiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä uutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton, meriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan hyväksi.

Näin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan kilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin: siirtomaita. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista lähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti suoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa 1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan (Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä pahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän tilaisuuden käsistään. Mutta Bismarckin varovainen valtiotaito ei katsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta 1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren saaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto, pääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan nousemassa [s. 121]kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin tuonnempana).

Kun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut ajatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa luonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä yksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota v. Delbrück edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne ehdottomasti vaatisivat suurta laivastoa, joka taas nielisi liian suuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan vastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri v. Tirpitz. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on ilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan eduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset uudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916 saattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta, mutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin tuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on todellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä sijalta.^[22]

Näin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri- ja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat ratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa [s. 122]täällä toinen tehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista edellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu nyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys maailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja aineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja yksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana näemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita vastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan auringossa» (Bülow).

Paikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo asemansa kautta. Kaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on »keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen ja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa keskittyvä paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä liikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen vaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste on valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin nojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan reunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan rannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.

Tässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä kohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa sille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkas[s. 123]tamme sen ulkokehystä, havaitsemme suuria heikkouksia.

Yhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu, selittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan mereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän valossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna toiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan merelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa kuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman päässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri sillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee rajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa tulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua tiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu, senvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen takana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen teollisuusalue Reininmaakunnissa.

Mutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet ole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja tarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin Hollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva Etelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas Itävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta Reininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset syyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu [s. 124]suurimmalta osaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa murteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita, Sveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan linnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu uudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä siv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten estäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta olisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä Kanaalin suu.

Käännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä kiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero on vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on joen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut puskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen maailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman että minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on täällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin ollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina ovat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta Preussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta vieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä myöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin Hollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset kulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä [s. 125]arkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa. Epäilemättä on Bismarckin lausunto (1892), että »näillä molemmilla kansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista», tavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien saksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin Saksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista kansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain joutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää Veikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.

Vielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on pohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin rauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä kaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti Pohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla erottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime sota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka katkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska ei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä sodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua Esbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin läpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun Keisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.

Tarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia heikkouksia; niinpä esim. kun [s. 126]Baierin etelärajat katkaisevat joen toisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä mentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis Böömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole säilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit Baselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis enemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi rajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa lähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä ei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.

Kuten aina heijastuu tämä heikkous kansallisuus-kartalla. Saksankaan yhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta» samoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä aukkoja.

Langhans laskee 1902 saksalaisen heimon 89.4 miljonaksi, joista 77½ Europassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan Australiassa ja lähes 90 000 Aasiassa;^[23] jos tästä laskelmasta vähennämme [s. 127]alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja hollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi 1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa Europassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa alle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on suuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔ Saksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania irridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa maanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä Kaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa, Siebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään ottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset sekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien mukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan saksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri kannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä koskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain Itävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti, että nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan Itävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa maailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä johtavan aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä kulkisi valtiollinen raja.^[24] Jos kuitenkin Itä[s. 128]vallan valtakunnan liajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja välttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta eräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä takana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet kansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan lähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea Suursaksan tietä. Triest on Saksan luonnollinen ulkosatama ja »ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).

Saksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin vanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen sisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten jo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta tietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden mahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella voi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä hajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo nähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään, valtakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa idässä. Yhdysliik[s. 129]keen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän suuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel jo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä tienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi — toistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.

Jos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä tyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½ %:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92 %:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen ohella saksaa.

Vierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on hiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia jäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt kahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa sellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan yhteyteen.

Niinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla pohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000, tanskalaisen taas 160 000 tanskalaista on Slesvigin alueella, Flensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen arkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani tämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta; tämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878 tyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin» osa raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että kansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti Wienin-rauhan 19 §, joka [s. 130]antoi vallattujen maakuntain asujamille oikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä Tanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset tanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin aiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut katkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa (varsinkin Köllerin ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907 tapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti »valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska hyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja, Geschichtskal. 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut — »Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä Pragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin kansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän ei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava, sen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin vaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on saksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut 64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.

Tämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa Lotringin länsi-osassa — 230 000 ranskalaista elää Saksan valtakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on vuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on liian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja on pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkun[s. 131]laiseen tasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät rauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään. Saksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen henki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin että alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein yksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun Elsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista »liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun »territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden askeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902 seurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia yhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin »valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka kohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan muiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä ponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen elämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto» — »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).

Tulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus kultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden maapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin voimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta ei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa kohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet kansallisuus [s. 132]on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että Elsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa, ilman »irredentismin» tukea.

Jos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden Saksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on asia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan raja arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan kansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten katsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä kokoomuksessa.

Kolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan: etelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset. Eteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan muutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset itse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten sitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin käy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat lahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen karttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun taistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme böömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi valtionrajaa.

Puolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää Ylä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää saksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia kielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen ulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, [s. 133]missä varsinkin kaupungit ovat saksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva. Saman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen liettualainen saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on näet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun liettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat maalaismurretta, on puolalaisia Saksassa (masurit ja kassubit lukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 % valtakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla sivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas kirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen menneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset kansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina herättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes Bülow 1902 sanoi puolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.

Puolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen paloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla; mutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on mieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin saakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s. 132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen 1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan liikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan puolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin suoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi [s. 134]näillä mailla suuri levottomuus. Bismarck kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan» että sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia Puolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja Galitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan. Meidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen kasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen Caprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta puolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä aatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen (»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen tunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä Mustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle, siis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten unelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskuntakerrokset vihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois kouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä; ja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman valtion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4 %:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin Böömissä, ja se %alenee edelleen.

Jo Bismarckin aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen torjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten. Erityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin vuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille uutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella [s. 135]on puolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla saksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan (Hansemann, Kennemann, Tidemann) tavallisesti kutsutaan »Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»). Taistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö uskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä johtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä 1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja Berlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt ylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti Bülow, että hän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui julkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät myönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen asutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella arvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen 1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä, mutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta (vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena 1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha voitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion antaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin rajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni Ylä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten siirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet puolalaisia ehdokkaita).

[s. 136]

Voidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on kyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada saksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden läpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin ja suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia näihin kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen kansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa laatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka tosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta muuten on kylläkin haitallinen.^[25] Ja tähän hankaluuteen on syynä luonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa idässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt epäkohdan suuremmaksi.^[26]

[s. 137]

Mutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät huomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin merkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on yhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.

Rinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten siirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin. Valtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin länsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen siirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin havaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut ilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi valtiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen siirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas palkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan teollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä alemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi tosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on »Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa Ostelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että maanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun oman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.

[s. 138]

Näin on yhteiskunnallis-taloudellisia kysymyksiä sukeltanut esiin puolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana näemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen välillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se muunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy alkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan vakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat: maanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko »Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv. 109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi. Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach (1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.^[27] Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v. 1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Saksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen hankkia leipää lapsilleen. Sen [s. 139]täytyy lähteä samalle tielle, jota Englanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden tuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä taas luo teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden maailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf). Mutta tästä syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen Caprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden hyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan sisäpolitiikassa.

Sen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der Landtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der Industriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895; edellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen tukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen). Maanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian suurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli — yhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi tukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen puolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan tullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta. Sitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin »rautakuninkaat», joku Stumm tai Krupp; he ovat erikoisesti kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja laivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve hankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä maanviljelijäpyrinnöitä [s. 140]kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki, vaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat helpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.^[28]

Näiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan luovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä maanviljelysvaltio (Bülow ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen keskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa (tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan sisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin vastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta (Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä (Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan julkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin v. Heydebrand, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin kruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan rahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä laajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen sosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitetta[s. 141]vampi kun on julkinen salaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat sormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) — aiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin liiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain yhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti toiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä vastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui kääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin suurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk. 1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii varsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella toimivasta tuottavasta keskiluokasta.^[29]

Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista siltaa yhteinen pyrkimys sosialidemokratiaa vastaan. Me näemme tässä nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875 muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden miljardin» vilkastuttaman teollisuuden[s. 142]nousennan nurjapuoli; ja murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878 kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen, ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi yhteiskuntapolittisten uudistusten tietä, mitä työtä sitten on jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu, samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden ehkäisemistä. Tämä oli Bismarckin »käytännöllistä kristillisyyttä», jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti Posadovsky (sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina» vastusti »vapaamielinen puolue», joka Eugen Richterin johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana vastustajana.

Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa» eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906 ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seu[s. 143]rauksena, että puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes 1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898 kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een; vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80 edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼ miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110 valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.

Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).

Mutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta. Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu, joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, [s. 144]joka menneinä aikoina on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (Bülow 19/1 1907; kuntahenki — »Corpsgeist» — Bismarck 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta, että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja, jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä leppymättömien vanhojen marxilaisten, Liebknechtin ja Bebelin kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja Bernsteinin ja Vollmarin edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä, joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta), vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»). On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin kasvavat vallan ja vastuun mukana.

Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen ra[s. 145]jansa, se näkyi sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta (»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima (Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. Bebel itse selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi elokuussa 1912 vakuutti Vollmar, että sosialistit eivät tule olemaan viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta. Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911) nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta — niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja monarkiaa vastaan.^[30]

Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttu[s. 146]mislain alaisina, niin on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan ne äänet, jotka (kuten Posadovsky 16/2 1912) lausuvat, että sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden 1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion hyväksi.

Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet: uskonnollisen protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke). Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa. Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden [s. 147]»mustia» vastaan 1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien 1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori Virchowin tunnetun lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.

Oli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden katolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi taisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman kuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon, jolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan valtiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi (johtajana Windthorst vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana lähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä valtakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä partikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta vastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin Bismarck haastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873, joita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin» Ranskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin ulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue pääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä miesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue, noin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon äänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2 miljonaa). [s. 148]Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista mystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle ominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri vaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti julistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi (viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista teoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen karkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).

Vuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö, että kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen, omistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko paikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9 elsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta Hannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä pitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden valtiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään yhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me tapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja Bennigsen vuoteen 1902, senjälkeen Bassermann; puoluelehtenä »Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja Heydebrand, äänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena valtakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja heidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei molemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien jälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7, jälkimäi[s. 149]sen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä olevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110 ja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia ryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden viime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41 paikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt», »Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein yhtä kirjaviksi kuin Itävallan^[31], ja [s. 150]tämä saattaa tuntua perin vähän soveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle suurpolitiikalle.

Bismarckin valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen vyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien meteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan myöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista eduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän edellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella valtion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien mukaan on yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle yhteiskuntarakenteelle^[32] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun keksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka tulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella taidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä hänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle tunnusomaiseksi.

Se alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota [s. 151]kesti melkein koko 1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset etevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152 edustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus (vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä ajalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi, päätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on kultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se saattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta uskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui tullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat kieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta taantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti vuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä oikeiston ja kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti armeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden nousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen mestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina koevuosina (Caprivin aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi vapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja puolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi keisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (Hohenlohe 1894—1900) takaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana keskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, Bülowin kansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia vastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva on tehnyt.

[s. 152]

Vähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta keskustassa (Erzberger Spahnia vastaan) alkoi moittia hallituksen siirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen välienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten kanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka loistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä kiistassa todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti »Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan, vapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin käänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle, joten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai »vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä saavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik. 1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen vastustajana.

Bülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä kysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin äänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes ensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi kannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti Heydebrand (10/7 1909), kun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien verojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis yhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon vuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka kannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät [s. 153]tämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä valtakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische Correspondent» 14/7 1909).

Porvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä kertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista Bebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien asevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen »sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja yhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus uudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen yhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti valtakunnassa» (Singer 10/7 1909); varsinainen oikeisto on erinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911, jossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut vastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden valtakunnankanslerin v. Bethmann-Hollwegin lujassa ja vakaassa — vaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen raukeaminen 1910, ks. siv. 162).

Tässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet jonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä») vuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan vasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen vähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun vastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis kohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse enemmistöä valtiopäivillä, ja noi[s. 154]den kolmen liittolaisen keskinäinen eripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa näyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita (»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912 saattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole, samalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille, jotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa. Ainoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi hallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».

Tämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän hallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto, keskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan eri tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset (kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen tai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen näemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan siitä poikkeilla. Se on siis valtaväylänä Saksan kehityksen virrassa.

Tässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka maantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on valtakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa tullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa elämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia kansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se ainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita; sillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, [s. 155]on itse teossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen kansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme saksalaisia katolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen puheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita rakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on todellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut paikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.

Yhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa yhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie eteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja Ranskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien puolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama, hallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin on hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen oikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy: historia ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit palajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta värien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa suunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa, niin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin nykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin Januskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.

Samoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin valtio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täy[s. 156]dellinen vastakohta. Maakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä luopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden personattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa mitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden voiman tunnuskuvana.

Saksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja Yhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja todellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja ykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904) ettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti välttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät vielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on kirjavaa kuin tilkkumatto. Bismarck ei uskaltanut varsin paljon muutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu Italian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa Sardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin samanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai johdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja kauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille, varsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä muita itsenäisempi asema.

Menneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta vielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli mahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa valtiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vas[s. 157]takkaista virtausta, keskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä voimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.

Kahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi kansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista hajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin huomattavissa. Toinen on Baieri, liiton vahvin valtio Preussin jälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus keisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien suvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina tammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun jäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan erikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja vaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny valtiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä »eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen baierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140 000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin ahjo on Hannover, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885 annettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto julisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun mitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa avoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan korkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä partikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä hengissä.

[s. 158]

Mitä enemmän näitä ilmiöitä katselee, sitä selvemmin havaitsee niillä olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja rudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke laskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki todellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle. Paikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja kansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina mielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta keskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä onnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa, jota Bismarck suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen vaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita Miquel koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin työskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden ostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896, sekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen kaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909, jotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625 miljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun varassa osuusvaltioilta.^[33] Se on vielä saavuttanut suuren[s. 159]moisen voiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on vuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä lisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta lainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä enemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa valtakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto niellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia lukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin liittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista erikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos siirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien» (seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien) kautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin valtiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen viisvuotiskautten säätämisellä.

Kun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana tapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi suursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen, että valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto yksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa katsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai itsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi Preussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut suu[s. 160]rempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.^[34] Kaikkien nähden alenee partikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja ykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen on Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja valtiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan ykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi joutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa kilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui Bethmann 16/2 1912, »ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua järjestölujuudesta.»

Sopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja kaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa ykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia aineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä ulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä vaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava side, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta samanlaatuiseksi kuin rajaa: vain keskeneräiseksi, mutta ei horjuvaksi.

Tähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin kaksi erikoista seikkaa: [s. 161]yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta keisarikruunun arvovalta.

Preussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö 62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako »kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja valtakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.^[35] Tähän ylivoimaan liittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima tehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko linnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä suurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta yllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan toiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli yli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien 35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin että koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä edustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti supistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse tunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen» tar[s. 162]peellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän 1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä, ja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä vapaamielisempään suuntaan.

Kärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan taantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan yksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin äänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma, vaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan pulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen suurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta siitä.

Historialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan välillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu saavuttaa kahdella suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat yhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen yhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen — miten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli yksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan nimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli Saksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908) osoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden 1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta aloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin nämä (veljekset von Gagern) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön piti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon [s. 163]8 välittömänä valtionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan muodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton» haaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että siis Preussiltä vaadittiin vapauden uhraamista yhteyden hyväksi — valtakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin erikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.

Tätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut Preussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen kuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa. Mutta samalla taittoi Bismarck (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n pelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet vahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman parlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka yksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen yhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta suurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin valtakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut enempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten» 58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi laitokseksi (Liittoneuvosto).

Tämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta se on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen ympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin valtaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna eduskuntaisuuden keskipakoisilta voi[s. 164]milta. Valtakunta saattoi saada vapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei ollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan yhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan sen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin kuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi taipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin historian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain sen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.

Tämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa eduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin, jossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin painopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja poliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun taas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen kansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo olemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi: valtiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä. »Me tunnustamme suoraan», lausui Heydebrand 10/7 1909 junkkarien kannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme halua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu yleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä vastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.

Sama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmok[s. 165]kaasti vastustamaan Elsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin suhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella äänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui Bethmann (23/5 1911) huomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei ratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus ei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja historiallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä sanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena tulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut Preussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla jaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.

Että sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen ykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy erikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua. Mikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen, sikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen. Että valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan valaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi preussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus siltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta nyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin hyväksi.^[36] Joka tapauk[s. 166]sessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen vaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa, ennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on suoritettu.

Mutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on keisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy ylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään vain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei käy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin jälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan historia on ja täytyy olla sen keisarien.

Vanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet maansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle valtakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin Vilhelm I julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla valtakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa valloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen [s. 167]menestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on tämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja historia todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia keisarivalalleen.

Enemmän kuin puolet tästä ajasta on Vilhelm II »Imperator & Rex» (keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa. Selväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta, lujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig XIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna aikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai edes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että todellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli, ja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä Vilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja: yhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.

Jos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä: itsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua valtiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», Bassermannin välikysymys 14/11 1906, Hardenin kirjoitukset ja oikeusjutut 1907), mielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa», oman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva sekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä, herkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa (»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne, joka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä ensinkään sen [s. 168]kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti niitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta ja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta, viimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa. Valtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että Saksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa lukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on vähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.

Mutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin ihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja seistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän kuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä »välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe Königsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille elävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle toimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä kuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen olentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta (»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava itseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka puhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset, milloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle yksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei mikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».

[s. 169]

Nämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on hallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on yksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän etsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan valtakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten. Vilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich dien» — minä palvelen.

Tähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on avarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari ajatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren osan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen johdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän syrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties vielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden vuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki kaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien mahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka ilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan vieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta matkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä, näkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka huolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja selvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi kuin Saksan maailmanvalta — sana käsitettynä samassa suhteellisessa merkityksessä, jossa [s. 170]puhutaan Englannista tai Venäjästä maailmanvaltoina.

Me kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman valtakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen valmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja sisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan valtiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi valtiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava työ, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo oli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä täytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa sisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri ylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen rajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen diplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa uusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä aikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan pommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen vuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi aiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä tarpeellista rauhaa.

Nyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on ollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia olettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan, suuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle. Katse nähdä ja rohkeus uskoa [s. 171]näitä seuraamuksia, se on keisari Vilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei enää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä Metternichin sanaa, 11/1 1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt suurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan, laajennuksen, aika.

Lyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi osoittava tämän kehityksen suurempaa Saksaa kohti.

Kolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli Bismarckin täytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä. Neljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä naapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä kannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui solmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton »kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi, jossa nuori Saksa oli mukana.

Sitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen välitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa vakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi katkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen saakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista naapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan. Saksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rin[s. 172]tama itää vastaan. Kolme vuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan: kolmiliitto (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund», ranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi ryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.^[37] Miespolven ajan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana, uudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista vuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen suuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä (Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava »vakuutusyhtiöksi» (Bülow 8/1 1902); mutta selvää on, että se samalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo sen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.

Kolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä miltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä ystävyys Venäjää kohtaan; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran (»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla, että hän kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut »jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa (Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on kylmyys Englantia kohtaan, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen [s. 173]etsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei sanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889) — ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan 1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin (Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua ainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl Peters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä varovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja Ranskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin siirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja, »siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».

Bismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari Vilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten kautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden päämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin etsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus irtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta herättävältä, varsinkin kun Aleksanteri III (ei ilman tanskalaisen puolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin koettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan näköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten Schiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja arvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi [s. 174]sopimuksen Englannin kanssa 1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan uhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli lähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891, joka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä. Valtakunnankansleri Caprivi, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan »yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa, sitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja. Varmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat alallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.

Mutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota uuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän ja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa. Edellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa Kiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma presidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta englantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu Bismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin seuraamuksin.

Ratkaiseva askel astuttiin marraskuussa 1897, kun Saksa asettui Kiautshouhun Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja etelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka hyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan. Paikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama) on erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko Hvangho-[s. 175]alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että merelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on väkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas, varsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen (maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin rautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui ensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian Cardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka Hvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia yhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.

Kiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat ovat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan vieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs Bülowin lausunto valtiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi, ei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään syrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka ilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle. Ja seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja toteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» Waldersee) suurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa 1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset Hvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.

Kun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen suurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä [s. 176]1898 sai maailma äkkiä nähdä keisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan pyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa matkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe Damaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan. Saksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja suojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli kiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania kohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka väliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa rautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka 1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen (kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut oikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893 Koniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta läpikulkutieksi kehitettynä. Bagdadinrata tulee vetämään Turkin Aasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan Europalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan rikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä jouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy tietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin osaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista sekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä avautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle työlle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu [s. 177]8 vuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien etuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla. Nimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen puuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja siten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli valtalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri diplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat puuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin tunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se samalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi »sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi Levantin asioissa.

Uuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen maailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa idässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi tosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia tukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla 1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä Karolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää, että Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin Bismarckin päivinä.

Vuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista nousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen 1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu kokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen tavan mukaan ensin perusteellisesti sulat[s. 178]taa vanha, ennenkuin kurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan saavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se nyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on säännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina Lounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907 perustettu siirtomaaministeriö Dernburgin johtoon (vuoteen 1910). Kauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910 70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa nousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot siirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56 miljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus kasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905, vastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin Englannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa Tyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n kanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia Englannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.

Tämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut ilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut kolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.

Kiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa pettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan aaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen kautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin [s. 179]vielä emme ole nähneet. Täytyy myöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa määrässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan voittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi säilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja rikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan kaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.

Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi. Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti, tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin puolustusjärjestelmää, [s. 180]samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän 1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa, sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.^[38] Että Englanti on kääntänyt huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa Kuveitin, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja kun Lansdowne toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen »meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, [s. 181]vaan myöskin Saksalle sen anatolialaisten suunnitelmien suhteen.

Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä. Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask. 1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911 poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.

Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913 tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin tämä [s. 182]on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin Suur-Saksaan, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen. Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin» vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.

Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.^[39] Mutta vasta toisen siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin »elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen [s. 183]raskaat saappaat marssivat Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka Windthorst jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti »Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa, siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa. Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta (»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva, valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä (Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä — siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250 milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.

Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva Berlin—Bagdad eli Elbe—Eufrat: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa saksalaiselta katsantokan[s. 184]nalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen, autarkiapiirinä.

Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen. Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän suljettujen toimintapiirien järjestelmään. Ei pidetä enää lukua kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tah[s. 185]tomattaan työntyy Saksakin imperialistisille teille, jos se tahtoo säilyttää ja kehittää itseänsä.

Levantin ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt, tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. Keski-Europan suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin, Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135 milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan Yhdysvaltoihin»).^[40]

[s. 186]

Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia. »Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että »suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat [s. 187]strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa — paikalla monivuotisen lähettiläänsä Marschallin edustamana (1897—1912).

Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat. Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella, Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen. Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla. Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan vuoksi.^[41] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta on viime aikoina alkanut tuottaa [s. 188]hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan suurta kehitystä.

Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä (siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia, kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta korvausta vastaan Kongossa 1911.

Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen. Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa »suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua Uutta Kamerunia pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine »ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin (Bassermann).^[42] Siirtomaaministeri Lin[s. 189]deqvistin ero tämän sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan. Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut. Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu »Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi »siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi »imperialistista» ratkaisua, Bethmannin periaatteen mukaan, että »siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe valtiopäivillä 9/11 1911).

Huomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen». Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899 saksalais-englantilaisessa sopimuk[s. 190]sessa Portugalin siirtomaiden jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta vakuutuksesta (Edward Grey 27/11 1911), että se ei halua tuottaa Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava »Brasilia vanhassa maailmassa». — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt, ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa: »Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä ekvaattori-ohjelmaa uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan (Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt meridionalista ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj. ha ja 45 milj. asukasta.^[43] [s. 191]Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise Englannin Kap—Kairo-linjaa.

Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen 1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle. Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen. Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona Europassa.

Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen syntynyt vanhaan kotiin [s. 192]ilman että sen rajoja minnekään päin tai millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.

Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja 200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia, Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia [s. 193]ja kansallisesti epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.

Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön: »sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.^[44] Ja ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.

Tunnemme jo, että suhde Itävaltaan on lujan uskollisuuden pohjalla, jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss. 164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi. Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa siinä, tuntien että tämä [s. 194]edistyspyrkimys on valtakunnan oman säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).

Tietenkin on Turkin vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi. Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen» (Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Eng[s. 195]lannin kanssa — maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.

Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän »saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912). Tämän voi hyvin käsittää. Bismarck on kerran (15/4 1895) huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena »liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta Italian yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta, olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin, bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen »länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii aina[s. 196]kin kysyä, eikö se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.