SUOMENSUVUN USKONNOT I

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia

137 Osa

SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO

Kirj.

Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä 1915.

WSOY, Kirjapainossa, Porvoossa 1915.

Johdanto.

Meillä suomalaisilla ei ole mitään omia kirjallisia muistomerkkejä pakanuuden ajalta, jotka valaisisivat esi-isiemme uskontoa, kuten skandinaaveilla jo riimukivissään ja sitten uskonvaihteen aikana Islannissa kirjaanpannuissa n.s. Edda-lauluissa. Eivät myöskään vieraat retkeilijät, valloittajat ja käännyttäjät suomalaisten sisäiseen elämään ole huomiota kiinnittäneet. Skandinaavein historiallisissa tarinoissa tosin usein kuvataan finnejä taitavina noitina, mutta tällä nimityksellä tavallisesti tarkoitetaan lappalaisia, kuten jo Porthan on huomauttanut, ja tarinain sisällys on suureksi osaksi muualta kulkeutunutta, pohjoismaiden oloihin sovellettua lainatavaraa. Thore Hundin ja Karlin tunnetussa seikkailussa n.s. bjarmein maalla v. 1026 mainitaan ensikerran jómalin kuva, jonka muisto on säilynyt sen johdosta, että nuo rosvo-kauppiaat tältä kaikki kalleudet riistivät ja pään poikki hakkasivat.

Paitsi jumala sanaa on myös sana usko vieraskielisen tekstin sisältä löydetyksi luultu. Vanhempi ruotsalainen riimikronikka kertoo yrityksestä pakanallisia karjalaisia vastaan v. 1299 tai 1300, mitenkä ristiretkeläiset:

tappoivat kansaa ja polttivat huoneet ja useat uskot ("vsko") vanhat ja uudet, he särkivät, polttivat haapiovenot ("hapa"), niin saivat rauhan ja takaisin menon.

Mutta muistiin jäänyt "vsko" on tässä luettava uisko, joka keskiajan verokirjoistakin tunnettu sana merkitsee matkavenettä.

Suomalaisten uskonnollisesta, kuten muustakin elämästä kristinopin heille saapuessa voimme vain tehdä johtopäätöksiä niiden asiallisten tietojen nojalla, jotka Henrik Lättiläinen Itämeren maakuntien valloitusta kuvailevassa kronikassaan esittää virolaisten ynnä liiviläisten tavoista ja uskomuksista. Oman maamme katolisen ajan niukat ja kuivat kirjalliset lähteet sisältävät anivähän entistä uskontoa koskevaa.

Vasta uuden ajan sarastaessa ensimäinen kirkas valonsäde hetkeksi hälventää muinaistietomme hämärän. V. 1551 suomentamansa Psalttarin runomittaisessa esipuheessa omakielisen kirjallisuutemme isä Mikael Agricola luettelee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia. Tällä lyhyesti kuvailevalla luettelolla muodollisena esikuvana ovat nähtävästi olleet ne koululaisten latinaiset muistovärssyt, joiden avulla klassillisen muinaisuuden Muusat (Runottaret) ja pakanalliset jumalat tunnusmerkkeineen opittiin.[1] Mutta itse ajatus luoda yleiskatsaus kotimaisiin pakanallisiin jumaliin lienee Agricolan oma. Aikaisin tieteellisen harrastuksen herättämä yritys selostella skandinaavisista muinaisuskontoa tavataan Johannes Magnus Gothuksen, Upsalan arkkipiispan, historiassa, joka ilmestyi Roomassa v. 1554 eli kolme vuotta Agricolan Psalttarin suomennoksen jälkeen.[2]

Agricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei ainoana tiedonlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 1600-luvulla sen suomalainen tähteintutkija Sigfrid Aronus Forsius käänsi latinaiseen kuusimittaan, ruotsalainen historioitsija Thomas Hjärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bång sovitti ruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallisesti siihen perusti vielä v. 1728 Upsalassa opiskeleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus jälkiosan latinankielistä maisteriväitöstänsä Suomalaisten alkuperästä ja uskonnosta.

Noitavainojen aikana 1600-luvulla tosin tuomiokirjoihin merkittiin melkoinen määrä taikoja ja loitsuja, myöskin papiston kertomukset tarkastustilaisuuksissa kiinnittivät huomiota kansan taikauskoon, mutta näitä aineksia on vasta meidän päivinämme saatettu julkisuuteen. Virossa sitä vastoin ilmestyi Johannes Gutslaffin laaja saksankielinen Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhandajoen lähteistä v. 1644 sekä suomalaissyntyisen Johannes Forseliuksen runsasaineinen, niinikään saksankielinen kokoelma Virolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä, jonka J.W. Boecler omassa nimessään julkaisi v. 1685.

Ensimäiset näytteet suomalaisista loitsuista painatti Gabriel Maxenius latinankieliseen väitöskirjaansa Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista v. 1733. Pohjaksi muinais-uskontomme esitykselle pani loitsurunouden Henrik Gabriel Porthan. Hänen oppilaansa Erik Lencqvistin v. 1782 latinaksi julkaisemassa väitöksessä Vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta mainitaan päälähteenä "muutamien runojen tosin jo kovin rikkinäiset, hajanaiset, lisäillyt ja toisiinsa sekoittuneet jätteet, jotka esivanhempain perintönä etäisimpien seutujen sopissa vieläkin, vaikka jotenkin harvassa, rahvaan huulilla elävät. Se, mikä suomalaisten epäjumalanpalveluksesta ja taikauskosta on voitu esittää, on suurimmaksi osaksi juuri tällaisista runoista kerätty". Agricolan luettelolla sitävastoin arvostellaan olevan kaksi vikaa: "ensiksi näet se hämäläisten ja karjalaisten erityisten jumalien joukossa luettelee sellaisia, jotka ovat olleet koko Suomen yhteisiä jumalia, ja toiseksi se kerrassaan jättää sikseen useampia tärkeitä suomalaisten jumalia, mainiten taas toisia, joiden suhteen saattaa olla epäilyksen alaista, ovatko meikäläiset niitä palvoneet."

Porthanin työtoveri Christfrid Ganander v. 1789 julkaisemansa sanakirjan muotoisen Mythologia Fennica'n esipuheessa lausuu samoin, että suomalainen muinaisuskonto saa parhaan selvityksensä suomalaisten n.s. vanhoista loitsurunoista, kun niitä verrataan toisiinsa ja avuksi otetaan muiden kansojen mytologiat. Siitä syystä hän on teokseensa yhdistänyt tiedot lappalaisten muinaisuskonnosta sekä, milloin on voinut, viitannut yhtäläisiin nimiin skandinaavilaisessa mytologiassa.

Gananderin Suomalaisen mytologian aineenmukaisesti järjesti ja saksaasi nuori virolainen Christian Jaak Peterson v. 1821. "Koska suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä virolaisen kanssa", hän alkulauseessa ilmoittaa liittäneensä, mitä saattoi löytää jälkimäisestä, muistutuksina lisäksi.

Suomessa ilmestyi samaan aikaan uusi painos Gananderin alkuperäistä ruotsinkielistä teosta v. 1822. Reinhold v. Becker valmisteli siitä vielä uusilla runoaineksilla lisättyä laitosta. Tämä on tosin vasta meidän päivinämme tullut julkaistuksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa (XV 1896). mutta ei kuitenkaan ole jäänyt merkitystä vaille, koska Elias Lönnrot on sitä käyttänyt ja kopioinut.

Ne runot, joita Lönnrot vanhemman Sakari Topeliuksen osoitusta seuraten löysi Vienan Karjalasta, eivät enää olleet rikkinäisiltä, hajanaisilta ja sekavilta tuntuvia vanhan runouden jätteitä, vaan eheitä, täyteläisiä runojaksoja, joilla näytti olevan vielä laajempi keskenäinen yhteys. Verratessaan niitä entiseltään tunnettuihin runoihin oli Lönnrotissa herännyt halu järjestää kaikki runot kokonaiseksi, yhtenäiseksi teokseksi ja "siten saada suomalaisen mytologian alalla jotakin semmoista aikaan, joka vastaisi islantilaista Eddaa", kuten hän Suomalaisen Kirjallisuuden seuran esimiehelle 7/2 1834 kirjoittaa. Se, että hän mainitsee esikuvanaan runokokoelman, joka ei ole yhtäjaksoinen, osoittaa parhaiten, mitä hän työssään etupäässä piti silmällä. Vanhan Kalevalan esipuheen alkuperäisessä luonnoksessa hän yhä painostaa sitä, että "arvattavasti Suomalainen Mythologia tästä lähin tulee paremmin toimitetuksi näien ja paljo muienkin runojen sitte Gananderin aikoja ilmi saatua". Vielä Uuden Kalevalan alkulauseessa hän ensimäiseksi huomauttaa: "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet."

Kalevalan kautta vanhat runomme saivat saman merkityksen suomalaisten pakanallisen uskonnon tutkimuksessa kuin Edda-tarut skandinaavilaisessa mytologiassa. Ruotsinkielisessä Kokeessa muinaissuomalaisten mytologian selvittämiseksi v. 1844 Gabriel Rein lausuu: "Täydellistä, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi muovailtua suomalaista mytologiaa on tähän asti kaivattu samasta syystä, joka on ollut esteenä seikkaperäisen ja tyydyttävän Suomen historian toimittamiselle: koottujen ainesten puutteen vuoksi. Mutta kun tämä puute Topeliuksen ja Lönnrotin keräilemäin rikkaitten, muinaissuomalaisten taruja sisältäväin runokokoelmain kautta nyttemmin suurelta osalta on tullut poistetuksi, on myös toivoa siitä, että muovailemalla mytologisen aineiston yksityisiä osia voidaan tehdä vähittäisiä valmistustöitä suomalaista mytologiaa varten, samoin kuin ainoasti lähdetietoja kokoilemalla ja pohtimalla ynnä yksityisiä aloja ja aikakausia valaisemalla voidaan valmistella tieteen vaatimuksia vastaavaa Suomen historiaa."

Uusi Kalevalanlaitos oli kuitenkin tuskin ilmoille tullut, kun jäljissä seurasi siihen perustuva suomalainen mytologia, joka tähän päivään saakka on suomalaisten muinaisuskonnosta ainoa kaikinpuolinen esitys. Mattias Aleksanteri Castrén oli jo nuoruudessaan heti Vanhan Kalevalan ilmestyttyä ryhtynyt valmistelemaan suomalaista mytologiaa ja sitä varten läpikäynyt Topeliuksen ja Lönnrotin julkaisemat runokokoelmat. Mutta kun hänen piti järjestää muistiinpanojaan, ja hän samalla otti lähemmin selkoa Lencqvistin, Gananderin y.m. mytologisista tutkimuksista, tuli hän siihen vakaumukseen, että suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä lappalaisen kanssa, ettei edellistä voinut kirjoittaa tutustumatta jonkun verran jälkimäiseen. Hän keskeytti siitä syystä vasta-alkamansa työn, ja läksi v. 1838 ensimäiselle matkallensa Lappiin täydentääkseen tietojaan. Myös seuraavalla retkellänsä Venäjän Karjalaan v. 1839 hän pani pääpainon jumalaistarujen tiedusteluun ja loitsujen kirjaanpanoon, joiden kokoelmaa piti suomalaisen mytologian ensimäisenä ehtona ja parhaana lisänä. Laajat kieli- ja kansatieteelliset tutkimusmatkat veivät sitten hänen harrastuksensa kauas ulos kotoisesta piiristä, mutta kaiken aikaa hän kiinnitti erityistä huomiota heimolaistemme uskonnollisiin käsityksiin. Kun hän Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi nimitettynä alkoi syyslukukaudella v. 1851 luennoida suomalaisesta mytologiasta tunnin viikossa, oli hän tehtäväänsä siinä määrin kypsynyt, että luennon kerrallansa saattoi väliaikana valmistaa. Joululomalla hän jatkoi mytologiaansa ja yhä kevätlukukaudellakin, jolloin kiihtyvän taudin vuoksi ei enää päässyt luentoja pitämään. Vielä sairasvuoteellaan hän sitä lopetteli, vaikka hänellä oli vaivoin enää voimia kohottautua istumaan, minkä vuoksi makaavassa asennossa lyijykynällä piirsi paperille viimeisen luvun Luennoita suomalaisesta mytologiasta, jotka hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sekä ruotsiksi että saksaksi v. 1853.

Laajentamalla suomalaisen mytologian suomalais-ugrilaiseksi uskonnonhistoriaksi. Castrén oli luonut pysyvän pohjan jokaisen erikoisheimon uskonnonmuodon käsittelemiselle, ja asettamalla todistuskappaleina suomalaiset runot etualalle, hän on näihin ainaisesti keskittänyt suomalaisen tutkimuksen päähuomion. Sitävastoin Agricolan jumalainluetteloa hän oli taipuvainen epäilemään, koska moni siinä esiintyvistä nimistä ei ollut ainoastaan runoille tuntematon, vaan myös äänneasultaan tuntui hänestä epäsuomalaiselta.

Runojen merkitystä yhä lisäsi virolaisen Kalevipoeg runoelman ilmestyminen vv. 1857-62, jonka jumalaistarullisia osia Otto Donner v. 1866 alkoi tutkia vastaavien Kalevalan ainesten yhteydessä. Toimittaessaan Kertomuksia Suomen historiasta Julius Krohn v. 1869 painatti luvun Muinais-Suomalaisten uskonto, josta muistutuksessa lausuu: "Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille, mikä alkuansa oli suomalaisten jumaluusoppi. Muutamin suhtein on siis täytynyt erota Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Virosta tarjona." Julius Krohnin jälkeen jääneissä käsikirjoituksissa samoilta ajoilta on myös Virolaisten muinaisusko, joka on jäänyt painoon toimittamatta.

Täydelliseen mullistukseen runojemme käsittämisessä johti Julius Krohnin Kalevalantutkimus. Keskellä tätä teostaan jälkimäisen vihkon esipuheessa v. 1883 hän ilmoittaa nähneensä tarpeelliseksi koko tutkimustavan muuttamisen. "Erittäinkin on minun täytynyt luopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla on vastineensa kansan laulussa, ainakin siinä yhteydessä missä ne kirjassa ilmautuvat." Mutta eivät ainoastaan Kalevalan ynnä Kalevipoegin kirjalliset kokoonpanot tulleet tämän huomion jälkeen tutkijalle kelpaamattomiksi alkuperäisten muistiinpanojen rinnalla aineksina käyttää. Uuden maantieteellisen tutkimustavan kautta kävi selville, että itse kansanrunot vaeltaessaan paikasta paikkaan ja ajallisesti polvesta polveen siirtyessään meidän päiviimme asti ovat suuressa määrin muuntuneet, joten kehittyneimpien muodostusten käsitteleminen todistuskappaleina ilman vertailevaa tutkimusta helposti saattaa eksyttää vääriin päätelmiin. Viimeksi on herännyt epäilyksiä itse runojen, sekä kertovaisten että erittäin myös loitsurunojen iästä, ovatko ne alkuansakaan kristillistä keskiaikaa varhaisemmat ja voiko niitä siis täysikelpoisina todistajina pakanuutta tutkittaessa kuulustella.

Toiselta puolen on loitsujen ohella Heikki Meriläisen keräilyjen johdosta 1880 luvulta alkaen ruvettu muistiinpanemaan myös niihin liittyviä temppuja eli taikoja ynnä yleensä tiedustelemaan kansan pitämyksiä ja uskomuksia. Tosin niissäkin on paljon "paavia", roomalaiskatolisen ajan mielikuvituksellista tietämystä. Mutta tarkasti seulomalla voi taioista, samoin kuin loitsuistakin, löytää alkuperäisen pakanallisen käsityksen jälkiä.

Ainoa varhaisempi kokoelma suomalaisia taikoja on J.W. Murmanin Suomi-kirjassa v. 1854 ruotsiksi julkaisema; samanaikuinen tutkimuksen yritys on Eero Salmelaisen Vähänen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista (Suomi 1852). "Suomen kansan muinaisia taikoja" ryhtyi painoa varten järjestämään Matti Varonen, joka niitä toimitti kaksi osaa: Metsästystaikoja (1891) ja Kalastustaikoja (1892).[3] V. 1898 valmistui hänen laaja vertaileva tutkimuksensa Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, johon ainekset on enimmäksi osaksi saatu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ynnä Viron puolella J. Hurtin keräyttämistä uusista taika-kokoelmista. Virossa, missä jo v. 1876 F.J. Wiedemann saksaksi julkaisi yleiskokoelman Virolaisten sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä, on M.I. Eisen toimittanut julkisuuteen yksityistutkimuksia aineksineen, kuten Krati raamat (1895), Luupainaja (1896), Kodukäijad (1897), Näki raamat (1897), ja Oskar Kallas on unheesta pelastanut muutamain vuosisatoja erillään eläneitten virolaisten siirtokuntain muistelmia, joista Kraasna maarahvas (1903) sisältää merkillisintä, mitä nykyaikana on voitu saada talteen.

Uudet keräykset ovat kaivaneet esille muistotietoja myös Agricolan mainitsemista jumalista. Nämä löydöt ynnä kielitieteelliset keksinnöt ovat kohottaneet Agricolan luettelon, jonka nimistä tuskin yksikään on jäänyt selittämättä, takaisin kunniasijalleen täysin luotettavana lähteenä.

Ristiriita Agricolan antamien ja runoihimme sisältyvien tietojen välillä selviää yksinkertaisesti siitä, että ne kuvastavat kansanuskoa eri aikoina ja eri puolilta. Runojen todistukset eivät ole vähemmän mielenkiintoisia sen vuoksi, että ne etupäässä esittävät pakanuuden ja katolisuskon yhdistymistä keskiaikaisessa kansankäsityksessä. Yhtäläistä pakanuuden ja kristillisyyden vaiheaikaa kuvailee myös Edda-laulujen pohjalle rakennettu skandinaavilainen mytologia. Tämmöisellä ajalla on jotakin aamuruskon runollisuudesta, valon ensi säteiden pimeyden läpi tunkeutuessa.

Siitä syystä olen keskittänyt suomalaisen mytologian esitykseni n.s. "Väinämöisen uskontoon", jolla on kirjallisuudessamme ja perinnäisessä käsityksessämme vakaantunut mielikuvituksellinen asema. Suomalaisten todelliselta pakanalliselta uskontopohjalta lähtien, jota myös rinnakkaistiedot virolaisten ynnä muiden yhteissuomalaisten muinaisuskonnosta sekä lappalaisten lainat valaisevat, olen koettava osoittaa, mitenkä sille on rakentunut kaunispiirteinen ja väriloistoinen Suomalaisten runojen uskonto.

Työssäni ovat minulle olleet rakkaana apuna isävainajani monivuotiset poiminnot ynnä muutama alustava tutkimus. Käytettävänäni ovat myös olleet isävainajani oppilaitten laatimat nimiluettelot sekä omien oppilaitteni tutkimuskokeet säeluetteloineen. Heille lausumani lämpimät kiitokset tahdon ulottaa sillekin tuhatlukuiselle kansalaisjoukolle, joka väsymättömällä harrastuksella on kerännyt aineksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talteen. Sen takana seisovat vielä laajemmat ja syvemmät rivit kansan hengen luomien muistissa säilyttäjiä. Kautta katoovien ja kasvavien sukupolvien he ovat ylläpitäneet sitä yhteyttä entisyyden ja tulevaisuuden välillä, jolle nykyään tietoisesti kaiken kansallisen työmme rakennamme. Heitä kohtaan tuntemaamme kiitollisuuteen liittyy velvoitus vastaisten keräysten ja tutkimusten kautta kartuttaa ja tarkistaa tietojamme oman kansamme muinaisuudesta. Uusien työntekijäin toivossa olen rohjennut julkaista tämän opastuksen; herättäkööt myös vaillinaisesti ja epätyydyttävästä selvitetyt kysymykset halua niiden täydellisempään ja oikeampaan ratkaisuun.

Suomalainen tietäjä.

Maapallon pohjoisosissa elävien kansojen uskonnoille on pidetty tunnusmerkillisenä shamanismi eli usko shamaniin, noitaan. Tätä nimitystä käyttävät muutamat keski-Siperian heimot ja on se alkuperältään mandshu-tunguusilainen sana.

Ruotsinkielisessä esitelmässä Schamanismista ynnä muista uskonnonmuodoista turaanilaisilla kansoilla v. 1881 on Aug. Ahlqvist selostanut tätä uskonnonmuotoa. "Shamanismi perustuu siihen käsitykseen, että ihmistä luonnossa ympäröivät vallat ja henget, joiden tarkoituksena ja pyrkimyksenä on häntä vahingoittaa ja tuhota, ja että hänen vaaraa välttääkseen pitää koettaa rukouksin ja uhriantimin lepyttää näitä häijyjä haltioita. Eivät ainoastaan meren syvyydessä, kosken kuohussa, vuoren rotkoissa, metsän pimennoissa vihamieliset henkiolennot häntä väijy ja hänen tekojaan vaani hänen kimppuunsa käydäkseen ja hänen yrityksiään tuhotakseen, vaan nämä henget voivat paneutua hyödyllisiinkin esineihin, joita hän itse on keksinyt, kuten rautaan ja tuleen, tuottaakseen hänelle turmiota. Hänen täytyy siitä syystä olla yhäti varuillaan ja yhtämittaa tuoda uhreja vihollisille valloille, ja sittenkin elää alituisessa pelossa, että erehdyksen tai laiminlyönnin johdosta on joutunut jonkun henkiolennon vihoihin. Siinä on shamanismin sisin ydin. Räikeästi pistää silmään hyvän prinsiipin puute. Shamanisti elää pelkonsa alaisena alituisessa orjuudessa. Hän lähestyy jumaluutta yksistään siinä tarkoituksessa, että välttyisi sen tuhoovalta vaikutukselta. Jollei hän varoisi elementtien ylivaltaista voimaa, jollei häntä tauti ja kivuloisuus vaivaisi, jollei hänelle pettymystä, vastoinkäymistä ja ahdinkoa sattuisi, niin ei hän mistään jumaluudesta tietäisi. Siihen nautintoon, jonka elämä raakalaisellekin tarjoo, shamanisti ei osaa panna huomiota. Terveyden lahjasta, runsaasta saaliista, hyväsopuisesta ja lukuisasta perheestä, auringon suloisesta lämpimästä ja luonnon yhä uudistuvasta tuotantovoimasta ei hänen juolahda mieleensäkään ketään kiittää. Enintänsä hän ajattelee näitä ja samankaltaisia elämän antimia nauttiessaan, että hän vastoin henkien tahtoa taikka ainakin vain leväperäisyyden johdosta heidän pahassa toiminnassaan on nämä nautinnot saavuttanut. Ei mikään kiitollisuuden tunne hänen sydämestään kohoa, ei mikään ylistyslaulu hänen huuliltaan kajahda. — Tässä alkuperäisessä ja synkässä yksinkertaisuudessaan ei shamanismia enää missään tavata. Se muuntui ja lieventyi jo aikaisin, osittain oman kehityksensä kautta, osittain toisten jalompain uskontojen vaikutuksesta. Sisällinen kehitys aiheutui lähinnä siitä, että ihmisen kävi sietämättömäksi elää alituisessa riippuvaisuudessa ja pelonalaisuudessa luonnonvoimien kesken, ja että hänen henkensä tajusi, ettei ollut oman arvon mukaista alistua pahan prinsiipille, vaikka tämä ainoasti fyysillistä pahaa edusti. Ihminen siitä syystä asettui rohkeasti taisteluun pahaa vastaan. Ja millä aseilla hän vastusti vihollistaan? Ei millään muilla kuin niillä, mitkä hän löysi omassa hengessään. Hän tutkisteli pahan syntyä, ja kun hän sen tunsi tai luuli tuntevansa, oli hänestä helppoa sanan voimalla hillitä, lannistaa ja voittaa paha. Tätä ihmisen voitollista taistelua sanan voimalla fyysillistä pahaa vastaan ei ole mikään kansa niin selvästi ja täydellisesti käsittänyt kuin Suomen kansa loitsurunoissaan. Semmoiseen kamppailuun ei kuitenkaan kuka hyvänsä voinut ryhtyä. Ainoastaan heimon lahjakkaimmat, kokeneimmat ja jaloimmat personallisuudet uskalsivat antautua tähän vaaralliseen toimeen. Ainoasti semmoiset, jotka henkisesti kohosivat korkealle yli muun joukon, voivat ruveta välittämään suhdetta jumaluuteen, ja sanan voima, heidän käyttämänään, oli niin suuri, että nämä taitajat määrätyissä tapauksissa saattoivat tehdä hengetkin alaisikseen. Sellaisia olivat shamanit, tietäjät eli noidat. Jaloimpia ja samalla mahtavimpia shamaneja oli suomalaisten tarujen kuvaama sankari Väinämöinen."

Ahlqvistin esityksessä kuvastuu viime vuosisadalla vakaantunut tieteellinen käsitys. Nykyajan sekä yleinen uskontotiede että erikoisesti suomalainen tutkimus ovat kuitenkin johtaneet tästä jyrkästi eroaviin tuloksiin.

Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihoittautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.

Että yhteissuomalaistenkin heimojen noidalla on alkuansa ollut tämä taito ja tehtävä, voi jo välillisesti samannimisten lappalaisten (noaidde) ja vogulilaisten (nojt) shamanien toiminnasta päättää. Mutta siitä on myös suoranainen todistus vanhoissa venäläisissä aikakirjoissa, joissa mainitaan v. 1071 erään novgorodilaisen tulleen tshudilaisen noidan puheille. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua henkiä asuntoonsa maaten mykkänä. Suomen kielessä on säilynyt tätä keinotekoista tainnostilaa kuvaileva sanonta: mennä tai langeta loveen, maata lovessa. Sen on pysyttänyt käytännössä tapa "käydä Lapissa", hakemassa apua lappalaisilta noidilta, joita myös on nimitetty lovemiehiksi.

Suomalaisen noidan käyttämästä kiihoitusvälineestä ei ole meille tietoa säilynyt. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa tavattava kuvaus noitarummusta ja loveen lankeamisesta on otettu Johannes Schefferin kuuluisasta Lapponia teoksesta. J.A. Friisin yritys selittää Kalevalan Sampoa noitarummuksi on onnistumaton.

Mutta lappalaisten noitarumpu on ollut tunnettu heitä lähinnä asuville suomalaisille sekä heidän suomalaistuneilla jälkeläisillään muistona säilynyt. Kuusamon rajalla Vienan läänissä muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat puolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla, jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän lapin kiemdes, gen. koamlazi), selitettynä "Lapin kirjat" eli "Lapin soitto", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se riippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat tuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin metsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut hongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen ja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin nuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi syöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat.

V. 1692 oli Varangissa Ruijassa syytteenalaisena noitarummun käyttämisestä Tornion Lapista kotoisin oleva satavuotias vanhus, joka luki Isämeidän rukouksensa "karjalaksi" ja myös selitti rumpunsa kuvioita puoleksi suomalaisin sanoin ja nimityksin (kuv. 2).

Niilo Fellman kertomuksessaan seurakuntain synnystä Kemin Lapissa v. 1751 mainitsee noitarumpuja täällä nimitetyn "cannus luotta-muor" s.o. kannus uhri-puu. Kansa vieläkin muistelee kannuksella lauletun loveen ja käyttää sanaa kannuslappalainen. Jaakko Fellman lappalaisessa mytologiassaan huomauttaa kahdesta Kannus- nimisestä saaresta Lappajärvessä etelä-Pohjanmaalla; näiden kerrotaan syntyneen järveen heitetyistä lappalaisten noitarummuista.

Loveen menijän tavasta pitää päänsä peitossa näkyväisestä maailmasta eristäytyäkseen, jota vielä Kuolajärvellä muistellaan, johtunee noidan lakille annettu merkitys. Erään pohjalaisen noidan mainitaan panneen joskus vaimoväen huivin päähänsä. — Jos tietäjä antoi lakkinsa ynnä tuluksensa oppipojalle, niin tämä tuli yhtä luonnokkaaksi kuin hän itse oli ollut; koko voima siirtyi oppilaasen, itse ei voinut tehdä mitään. — Jos lapsesta aiottiin jo syntyissä tietäjää, oli heti, kun se ilmoille pääsi, pantava sille tietäjän hattu päähän ja pidettävä siinä kolme vuorokautta; sitten aikuiseksi tultuaan sai tiedollaan aikaan vaikka mitä.

Toinen keino päästä hurmostilaan, joka muinais-Kreikassa Delphoin orakelin käyttämää muistuttaa, on pohjois-Ruotsissa kansantietona loveen menemisen nimellä tavattu. Kolmen hetteen keskessä kasvaneista heinistä tehtiin tuli, ja kun siihen savuun hyppäsi, niin silloin meni tainnoksiin; ruumis jäi maahan varattomaksi ja henki matkusti sinne, minne oli aikomus. Pohjoisessa Venäjän Karjalassa kerrotaan lappalaisen menneen taikoja etsimään loveen, mikä selitetään tuleen menoksi. Myös Suomen pohjois-Karjalassa muistellaan Lapin noitien langenneen tuleen ja lentäneen, minne halusivat. Pohjois-Hämeessä kuvailtiin lappalaisen istuneen roviolla sen palaessa ja toisten nuotion luona laulaneen, kunnes tämän henki palasi takaisin.

Tuleen heittäytymiseen liittyy käsitys lentävistä ja palavista noidannuolista, joiksi lappalaisten uskottiin tulessa muuttuvan. "Tulessa kulkemisesta", joka vastaa sanontaa kulkea lovessa, johtunee nimitys tulilappalainen eli tulilappi. Jälkimäinen muoto esiintyy myös paikallisessa merkityksessä: "Jos saisi siellä Tuli-Lapissa käydyksi; nehän tulilapit käyvät tulessa ja ovatkin maailman parhaat tietoniekat."

Virossa on jälki tajuttomasta tilasta säilynyt sen käsityksen yhteydessä, että noita saattoi lentää tuuliaispäänä. Tällä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palaamaan, ennenkuin ruumis käännettiin taas ennalleen. Mielikuva tuuliaispäässä näkymätönnä kulkevista noidista on Suomessakin yleinen, myöskin ruotsalaisilla, jotka sen nähtävästi ovat suomalaisille ja virolaisille välittäneet.

Tainnoksiin menolle läheistä uneksimista tiedetään vielä viime aikoihin asti käytetyn taudin aiheuttajan ynnä parannusehdon taikka muun tiedustelun selville saamiseksi. Lönnrotin ensimäisellä matkallaan etelä-Savossa tapaama tietäjä perusti parannuskeinonsa ja ennustuksensa yöllisiin unennäkyihin; valitti vain, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi kauankin niitä odottaa. Tahallisessa unennäön tavoittelussa oli tarpeen joku välikappale. Aunuksessa uskotaan Lapista noudetun kiven avulla voitavan saada unessa luokseen neuvoja joko panemalla se taskuun maata pannessa tai juomalla vettä, missä sitä on pidetty. Tavallisesti tietäjä, joka unien johdosta voi päättää jonkun asian, haluaa saada päänsä alle vaatekappaleen apua tai neuvoa pyytävältä henkilöltä.

Onpa uneksimisen yhteydessä tavattu jälki alkuperäisemmästäkin horrostilasta. Eräs noitamummo Suomen pohjois-Karjalassa oli ottanut autettavansa hatun päänsä alle yölevolle ruvetessaan. Nukuttuaan ja uneksittuaan hän aamulla asettui polvilleen seinän viereen nurkkaan. Siinä mumisi ikäänkuin hartaudessa eli innoissaan, luonnossaan. Muuttui heikonnäköiseksi, sitten ryhjähtihen seinää vasten ja oli ihan kalmannäköinen. Sanoi selvittyään, että oli kärsinyt autettavan edestä ja että tämän siitä syystä täytyi maksaa. Kun mummo meni tainnoksiin kuului erityinen humina, hänen jumalansa tuli häneen.

Henkien yhteyteen pääsi myös valveilla ollessa hautajaistoimitusta jäljittelemällä. Ihminen pestiin ruumiinpesuvedellä ja -saippualla, pantiin arkkuun, jonne elävän puun pakkulaan tehty kitkatuli laitettiin kytemään, jotteivät manalaiset häntä pitäisi omanaan, haudattiin kuin ruumis ja viskattiin multaa päälle sen verran, että arkku peittyi. Itse sitten nousi ylös haudasta ja näki nyt kaikki manalaiset väet. Hän näki, mikä laji oli sairasta vaivaamassa, mutta jollei sairaan ympärillä ollut kiusaamassa mitään väkeä, niin tiesi kyseessä olevan parantumattoman jumalantaudin.

Jo pakanuuden aikana on haltioitumistilan tarjoaman välittömän sielullisen yhteyden kannalta naapurikansojen vaikutuksesta siirrytty toiselle asteelle, millä uskotaan henkien ulkonaisten merkkien avulla ilmoittautuvan ja ilmaisevan tahtonsa. Tähän uskoon perustuu kaikkinainen arpominen.

Henrik Lättiläinen kuvaa, kuinka vuoden 1190 tienoilla liiviläiset, jotka maankasvun vuoksi olivat päättäneet uhrata saksalaisen papin, tiedustelivat arpomalla, oliko se teko jumalille mieleen. Arpoja talutti hevosta sille asetetun keihään yli, tarkastellen kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää luullen, että kristittyjen jumala istui selässä ja liikutti hevosen jalkaa. Mutta toinenkin koetus kävi samoin, ja niin pappi sai jäädä henkiin. Itse arpomistapa tässä on lainattua naapurikansoilta. Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo samaan aikaan vendiläisten temppelissä Rügenin saarella elätetystä valkeakarvaisesta pyhästä ratsusta, jota käytettiin arpomiseen. Kartanolle pystytettiin kolmeen kohti maahan kaksi keihästä, joiden väliin kolmas kiinnitettiin poikittain. Jumalaa rukoiltuaan pappi talutti hevosta poikittaisten keihäitten yli. Hyvänä enteenä pidettiin, jos se joka kerta ensin kohotti oikeata jalkaansa, mutta jos kerrankin vasemmalla aloitti ylitse astumisen, oli aiotusta yrityksestä luovuttava.

Tshudilaisista arpojista ("arbui") Novgorodin alueella kertoo v. 1534 arkkipiispa Makarij muun muassa, että heitä kutsuttiin vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka he toimittivat omalla petollisella tavallaan.

Mikä tämä oma tapa oli, sitä ei mainita. Iivana Kojosen pojan runon Inkerin-puolisista toisinnoista näkyy, miten vielä kreikanuskoiset käyttivät arpomista nimeä lapselle valitessaan.

Tuotiin papit Paatitsasta, Luuskasta nimen lukijat, pantiin kirjat kannen päälle, lehtyet leviteltihin, nimi kirjasta kimahti, lehen kannesta kajahti.

Toisin on kirjaa käytetty arpomisvälineenä Suomessa. Otettiin sen ihmisen hiuksia tai sen elävän karvoja, jolle arpaa lyötiin, ja pantiin kuninkaan rahan sekä avaimen kera virsikirjan väliin, siten että avaimen lehtipuoli tuli kohtisuoraan kirjan saranoita vasten ja kädensija jäi ulkopuolelle. Kirja sidottiin lujasti punaisella langalla kiinni sekä asetettiin arvanlyöjän ja jonkun toisen henkilön keskisormien päiden varaan riippumaan avaimen kädensijan renkaasta. Arvanlyöjän kysellessä virsikirja pyörähti ympäri, kun sattui arvaamaan oikein. Kyselyn muoto saattoi olla seuraava: "jos tauti on vedestä (maasta j.n.e.), niin Jumalan sana ja arpa, sano totta, mene ympäri."

Autettavalta otettu hius vastaa unennäkemiseen tarvittavaa asianomaisen vaatekappaletta; raha on ilmeisesti uhriantimena. Liikkeille panevana käsitetään virsikirjaan sisältyvä Jumalan sanan voima; mutta alkuperäisempään henkien vaikutukseen viittaa tieto, että avain tuli ottaa huoneesta, jossa oli vähintään kolme — vielä paremmin jos yhdeksän — ruumista pidetty.

Virossakin tunnetaan virsikirjalla ja avaimella arpominen, mutta pidetään vanhempana keinona puisen seidan ja sen laitaan kiinnitettyjen keritsimien käyttämistä.

Seulalla ja keritsimillä arpomisesta on Suomessa tietoja 1600-luvun tuomiokirjoista alkaen viime vuosiin asti. Lencqvist selittää seulan ulkolaitaan kiinnitetyn keritsimet, joiden periin kaksi henkilöä vastatusten pisti etusormensa pitäen seulaa riipuksissa. Yksikin henkilö saattoi tällaista arpalaitosta pidellä ojennetussa kädessään sormensa varassa. Syrjällään riippuvan seulan sisä- ja samalla alalaitaan asetettiin molemmissa tapauksissa vihkisormus (avustettavanko?) ja virsikirja, edellisessä vielä villalankakerä ja harja. Näiden tilalla esiintyvät: hopeinen sormus ja harja ynnä hopealusikka varsinaissuomalaisessa 1686 vuoden tuomiokirjassa, toisessa eteläpohjalaisessa vuodelta 1719 virsikirja ja harja ynnä kehrävarrenlumpio, Lönnrotin matkakertomuksessa vuodelta 1828 etelä-Savosta virsikirja, rautapalanen, hiiltä ja suolaa, sekä viimeisissä 1900-luvun tiedonannoissa joko yksistään virsikirja pohjois-Hämeessä tai Uudellamaalla virsikirja, perityistä hopeista kaavittuja jauhoja, tulirauta ja piitä, mustia karitsanvilloja, leipää ja suolaa taikka Karjalankannaksella virsikirja ynnä riepuun käärittyjä suoloja ja leivänmurusia.

Seulaa, jonka laitaan on kiinnitetty keritsimet ja johon on pantu virsikirja ynnä kultasormus, tiedetään Pohjanmaan ruotsalaistenkin arpoessaan käyttäneen. Että ruotsalaiset ovat olleet lainanantajina, todistaa tanskalaisilla tavattava yhtäläinen arpalaitos, johon kuuluu seula, vanhat sakset ja virsikirja.

Suomalaisissa tiedonannoissa seulaan pannuiksi mainitut harja sekä hiili, leipä ynnä suola ovat lisäksi tulleet toisenlaisesta seulalla arpomisesta, jota Lönnrot kuvailee Loitsurunojen esipuheessa: "Seula laskettiin alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja, jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin rihma- eli säijeperäinen neula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeeseen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nuljahti, jos suolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian laita erinäisissä tiloissa." Nimenomaan ruumisharjan käyttäminen seulalla arpoessa viittaa taas selvästi siihen, että henkien uskottiin olevan liikkeellepanevana voimana.

Karjalankannaksella on seulalla ja harjalla arvottaessa asetettu joko nelikantaan kaksi hiiltä ja kaksi savipalasta niin, että niistä tuli risti, taikka kolmikantaan hiiltä, savea ja hopeasolki, jonka asemesta myös voitiin käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa. Viimeksimainittua sanottiin merkiksi ja käsitettiin se verhaksi, s.o. uhriksi.

Suomen itä-Karjalassa laskettiin seulalle arvoittelijan kaulassa oleva risti, niin että nauha tuli kulkemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pantiin hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta. Kolmas leipäpalanen kiinnitettiin rihman päässä riippuvaan neulaan. Venäjän Karjalassa käytettiin samoin kolmatta leipäpalasta harjan asemesta. Seulan päälle leipäpalasten kanssa ristikkäin asetettiin joko laatanaa (pyhäsavu-pihkaa) ja keskelle pyhän Pohrotsan (Jumalan äidin) kuva taikka myös kaksi hiilipalasta. Jälkimäisessä tapauksessa, jonka I.K. Inha on valokuvannut, mainitaan seulan alla olleen vielä leivän, jonka päälle oli tehty kolmikanta leipä- ja hiilipalasesta sekä arvoittelijan sormuksesta tai muusta kalusta.

Suola ja leipä, niiden asettaminen ristiin, kaularisti, pyhäsavu ja pyhäinkuva viittaavat ilmeisesti lainaan idästä päin. Suolan ja leivän sekä hiilen ja saven asettavat Saratovin läänin venäläiset pöydälle nelikantaan ristikkäin ja pitelevät niiden yläpuolella langasta kerää. Venäläisiltä ovat tämän arpomistavan oppineet myös kristityt tshuvashit, jotka asettavat pöydälle nelikantaan kaksi hiiltä ynnä kaksi leipäpalasta ja keskelle kolmannen leipäpalasen neulan päähän riippumaan.

Seulalla arpomisen yhdeydessä toisinaan esiintyy suoranaisempikin tiedonhankinta uneksimalla. Jyskyjärvellä Vienan läänissä kumottiin lämpimän leivän päälle seula, jonka uurteesen merkittiin tautien nimet ja vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle ripustettiin kaularisti hyvin hienon langan tai hirvensuonen päähän. Jos arpa ei näyttänyt, niin pyöräytettiin sitä kahdesti myötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ottanut ollenkaan asettuakseen, vaan heilui kaikille suunnille, pantiin ristinmerkki niine lankoineen ensi yöksi pään alle; silloin sai nähdä tai kuulla unissa, mikä tauti sairasta vaivasi.

Seulalla arpomiseen liittyvät Arpasanat ovat länsi-Suomessa yksinkertaista arpaesineiden puhuttelua, joka on itäsuomalaisella alueella, varsinkin Karjalassa muodostunut runomittaiseksi.

A. Neitsyt Maria on asettanut tämän arvan syntisien välimieheksi. Miltä vialta on tämä vika? Sano synnyn syytä myöten, älä miun mieltäni myöten, sano asia asiata myöten, sano totta, älä valetta! Sano arvalle Jumala, arpa sitten miulle sanoo, miltä vialta tämä vika. Jos on kalma, lähe arpa liikkehelle, arpa lähe myötäpäivään; jos on kiroista, lähe vastapäivään; jos on veestä, käy kohti merehen; jos on maasta, käy kohti pohjasehen! Jos arpa totta sanovi, arpa ylös ylennetähän; jos arpa valehtelevi, arpa tulehen heitetähän; jos arpa valehtelevi, arpa maahan hauatahan. B. Kysyn Luojalta lupoa, anon Herralta apua, tahon taivon haltialta, manuelta veljeltäni, maakamaran katkojalta. Nyt on aika arvan käyä, miehen merkillä kysyä. Mie nyt kysyn kykkeröistä, mie nyt vaain vastinetta. Mist' on pulma puuttununna, tauti Hiien tarttununna: joistako juoksevista, läikkyvistä lähtehistä, veen vankan vääntimistä, kosken kuohuista kovista, vainko melloista vesistä? Sano arpa syitä myöten, älä miesten mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, arpa luoahan tulehen, palamahan paiskatahan, merkki miesten poltetahan. Jos arpa toen sanovi, arpa ylös nostetahan polville pyhän Jumalan. C. Arvalle kakkarat tehään.

Nämä luvut, kuten näemme ovat ilmeisesti kristilliseltä ajalta. Arpa on Neitsyt Maarian, arpa-Maarian, asettama, sitä kysellään Luojan luvalla, Herran avulla, se saa tietonsa itse Jumalalta ja totta puhuttuaan se pääsee pyhän Jumalan polville.

Seulalla arpomisen katolisesta alkuperästä ei siis saata olla epäilystä. Mutta Kalevalassa mainitaan toinen arpomistapa, jota Väinämöinen käyttää kadonneita taivaanvaloja tiedustellessaan (UK 49: 81-110). Väinämöisen esiintyminen arpojana perustuu yhteen vienanpuoliseen Laivaretken muistiinpanoon, jossa hän veneen kiinni puututtua: "arpoa asettelevi". Tämän säkeen Lönnrot, kuten Vanhan Kalevalan Lisistä näkyy, on ensin sovittanut vastaavalle paikalleen, siihen yhdistäen Arvanlukuja, ja vasta myöhemmin siirtänyt Päivänpäästö-runoon. Siinä itäsuomalaisessa Arvanluvussa, jonka mukaan Väinämöisen on kuvailtu leikkaavan lepästä lastut ja arvat kääntävän, vaaditaan ensin Luojan merkkiä, Jumalan arpaa totta puhumaan, sitten rukoillaan:

Ukko kultainen kuningas, Herran enkeli ylinen, tule arvat kääntämähän, peukaloin paloamahan.

Runon jälkeen on liitetty selitys: "lepän lastuja pannaan; jos selälleen, ei mitään; jos kumoon, totta".

Arpalastun leikkaamisen tuntevat myös pakanalliset tsheremissit, joten sitä saattaisi pitää ikivanhana yhteisperintönä. Näin yksinkertaisessa tempussa on kuitenkin yhtäläisyys vaikea varmentaa todelliseksi yhteydeksi. Mainittu Arvanluku, jossa Luoja ja Herran enkeli esiintyvät, ei ainakaan ole pakanuudenaikainen, enempää kuin toisetkaan Arvansanat, joissa lepänlastuja kuvaillaan huiskuteltavan paholaisen lakissa:

Anna Hiisi hilkkujasi. Lempo lierilakkiasi, tuohon arpani asetan, lepänlastun langettelen.

Sama arpomistapa rahalla toimitettuna tunnetaan jo vuodelta 1678. Syytteenalainen pohjalainen noita oli heittänyt "arpaa" siten, että pani myssynsä lattialle ja sen päälle tulukset ja sitten viskasi rahankappaletta kolmesti tulusten päälle, niinkuin pikku pojat heittävät rahaa kuoppaan. Siitä että raha kolmesti putosi samalle puolelle, hän päätti taudin synnyn.

Vanhanaikaisimpia arpomistapoja on epäilemättä katsominen. Lencqvist kertoo suomalaisten tietäjäin täyttäneen vedellä ja myöhempään aikaan paloviinalla maljan. Tämän pohjaan ja kanteen liitettiin ulkoapäin kaksi veistä, joiden avulla sitä nopeasti pyöritettiin ikäänkuin napojen ympäri, kuitenkin niin ettei se kallistunut. Samalla sopotettiin määrättyjä lukuja, kunnes vesi eli viina alkoi kuohua, jolloin haihtuvassa vaahdossa oltiin näkevinään tulevaisia tapahtumia, parantumista tai kuolemaa, varkaan kasvot y.m.

Pohjanmaalla sekä kahden puolen pohjois-Suomen rajaa on veteen katsomista vielä viime aikoina harjoitettu.

Vienan läänissä otettiin vettä ensiksikin rantaan vyöryvästä aallosta vastarannalta ja vuoltiin hopeaa sijaan. Otettiin vettä toinen kerta tyynestä paikasta rannalta siten, että astia painettiin hiljaa veden alle ja veden sisässä kuljetettiin hiljaa sinne, missä näkyi pieniä vaahtopisaroita; nostettiin taas varovasti astia veden pintaan, niin että siihen jäi joku pisaroista. Jos vaahtosilmä pyöri myötäpäivin, voitiin sairas parantaa, jos vastapäivin, niin ei. Otettiin vielä kolmannesta paikasta, hetteestä vettä siihen lisäksi. Kun pani kätensä astian päälle, luki Arpasanat ja otti kätensä pois, niin vedessä näkyi sellainen olento, minkä näköistä oli sen haltian väki, joka sairasta vaivasi.

Ruotsin puolelle jäävän Tornionjoen varrella pantiin veteen ruumiin vaatteesta otettu vaskinen nappi, hauen sydän y.m. Jos silloin vesi meni sameaksi, niin oli tauti Jumalan lähettämä eikä ollut parannettavissa. Mutta jos tauti oli poikenluoma (panentatauti), niin veden päälle tuli kirkas kupla, jossa näkyi sitä väkeä, mikä sairasta vaivasi.

Tavallisesta arpomisesta veteen katsominen eroaa siinä, että henget eivät ainoastaan välillisesti veden liikkeessä ilmoittaudu, vaan itse ilmestyvät veden kuvastimeen. Tämä "elävänä kuvana" näkeminen lähentelee unennäkemistä.

Ruotsin ja Norjan Lapissa on katsominen viinaan, johon syntyvistä helmistä pitäisi nähdä kaikenlaisia kuvia, sangen yleinen. Voisi siis ajatella ainakin sikäläisten suomalaisten tai suomalaistuneitten asukkaitten tämän taidon lainanneen tai perineen lappalaisilta.

Lappalaiset ovat kuitenkin tämän tiedustelukeinon aikoinaan oppineet skandinaaveilta. Esim. Tanskassa tiedetään katsotun vesiastiaan, jotta saataisiin nähdä varas.

Myös suomalaiset ovat veteen katsomisen voineet omistaa suorastaan ruotsalaisilta. Inkeriläinen arpoja, joka katsoo varkaita vedestä, on voinut venäläisiltä oppia tämän taidon, joka samoin kuin seulalla arpominen oli muinais-Kreikassa tunnettu oppisanoina vieläkin käytetyin nimityksin koskinomanteia ja hydromanteia.

Muutamista muista arpomistavoista tulee myöhemmin puhe. Tässä on vielä mainittava pelkillä sanoilla arvoitteleminen. Sairaan luokse kutsuttuna tietäjä ryyppäsi viinaa, että tuli vähän päihinsä. Sitten alkoi loitsia:

Mist' on pulma puuttununna, taudin alku tarttununna? Onko kuollehen koista, satamalkosen majasta, tuhatlauan tutkaimesta? — Vaiko vienosta ve'estä lummekorjuhun koista, limaparran liepehestä? Vai korven kuulusta koista, salokaaren kainalosta? Vaiko kiihtynyt kiroista, pantuna pahain sanoista?

Hän niinmuodoin luettelee neljä taudin lajia: kalman, vesihiiden, metsännenän ja kirot. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret liikkuivat, sen taudin hän arvasi olevan sairaassa. Tämä lienee kuitenkin vain tilapäinen sekamuoto alkuperäisintä henkien välitöntä vaikutusta ja tiedustelua arpojan omien hermojen välityksellä sekä kolmanteen kehitysasteeseen kuuluvaa sanoin loitsimista.

Viimeksimainitun asteen tunnusmerkkinä on usko itse sanojen sekä sisällyksestä että muodosta riippuvaan voimaan. Loitsujen kaavoihin ajatellaan kerta kaikkiaan sisältyvän yliluonnollisen ilmoituksen, niin että ne semmoisinaan vuorostaan vaikuttavat henkimaailmaan.

Vanhinta kantaa edustava ostjakkilainen tai lappalainen noita on rumpua lyödessään kiihottautumisen apukeinona voinut käyttää myös jonkinlaista laulua, tilapäärunoilun tapaista. Mutta vakinaisia loitsukaavoja he eivät ole tarvinneet. Poikkeuksena, joka sääntöä vain vahvistaa, ovat lappalaisen Vinturi nimisen henkilön Jukkasjärvellä esittämät Raudansanat, jotka ovat ilmeisesti suomalaisilta opitut, sen jälkeen kuin mainittu metalli tuli lappalaisillakin käytäntöön. Sama lienee laita muutamain Ruijassa tavatuiksi mainittujen, norjalaisia loitsulukuja muistuttavien rukouksien. Näitä luettiin aaltojen asettamiseksi merellä, jolla lappalaiset eivät ole alkuansa liikkuneet, viinaan katsomisen yhteydessä, joka on vierasperäinen arpomistapa, sekä käyttäessä ketunrautoja.

Perman ja Wolgan heimojen suorasanaiset loitsuluvut ovat todistettavasti kristillisaikaista venäläistä lainaa. Sama on laita Aunuksen vepsäläisiltä muistiin pantujen taikasanojen sekä niiden liyginkielisten, joita V.J. Sreznevskijn löytämä vanha käsikirjoitus 1600-luvulta sisältää.

Toiselta puolen ovat virolaisten loitsut, milloin eivät ole verrattain myöhään Inkerin puolelta kulkeutuneita suomalaisia, kuten niiden kielestä usein selvästi näkyy, sisällöltään kristillisiä ja alkuperältään germanilaisia.

Germanilaisilla ei enempää kuin slaavilaisillakaan voi osoittaa olleen kotoperäisiä pakanallisia loitsulukuja. Heidän loitsukaavansa ovat muodostettuja keskiaikaisten latinan- ja kreikankielisten mallien mukaan. Katolinen kirkkokin käytti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa n.s. siunauksia (benedictio). Siitä käytännöstä jälkenä on ruotsalaisilla sana signeri merkityksessä loitsuluku.

Kristilliset kaavat vuorostaan ovat mukaelmia muinaisklassillisista ja itämaisista. Aikaisimmat muistomerkit tavataan nuolenpääkirjoituksissa, joita myös suomalainen tutkija K. Tallqvist on julkaissut.

Vanhoista maailman kulttuurikeskuksista, Tigris ja Euphrat virtain vieremiltä ynnä Niilin varsilta, on kaavamaisin sanoin loitsiminen kulkeutunut Välimeren maihin, joista keskiajalla on jatkanut matkaansa Pohjoismaihin ja Ruotsin kautta roomalaiskatolisen kulttuurin mukana saapunut länsi-Suomeen. Länsisuomalaisten sanojen ja lukujen yleinen kristillisperäisyys ja läheinen suhde skandinaavilaisiin on monessa yksityiskohtaisessa tutkimuksessa todennettu, samoin itäsuomalaisten loitsujen riippuvaisuus länsi-suomalaisista. Että samat katolisperäiset loitsut lopulta ovat joutuneet venäjänpuolisillekin karjalaisille, on jo v. 1873 A. Borenius osoittanut, huomauttaessaan latinaisen santti-sanan esiintymisestä pyhimyksen merkityksessä kreikanuskoisten runoissa.

Mieltäkiinnittävin katolisessa loitsussa on kertovainen osa, jossa esitetään yhtäläinen Kristuksen aikoina tapahtuneeksi kuvailtu seikka. Länsisuomalaisessa Niukahdusluvussa kerrotaan germanilaisten esikuvien mukaan, miten Jeesus Maarian kera ratsastaa kirkkoon hiirenkarvaisella hevosella eli aasilla; kun tämän jalka kivisellä tiellä niukahtaa, astuu Jeesus tai Maaria alas ratsailta ja lukee parannussanat. Samoin Kohtauksenluvussa esitetään Maaria istuvana kirkon kynnyksellä Jeesus lapsi sylissä; pahan hengen ohi kulkiessa lapsi saa kohtauksen, minkä Maaria asettaa manaamalla: "mene Hiisi helvettiin!"

Käärmeenluvun sisällyksen ilmaisee selvästi suorasanainen esitys Hämeen ja Savon rajalta. Siihen aikaan koska Jeesus vaelsi Pietari muassa, näki Pietari pahan oksennuksen tiellä ja sanoi Jeesukselle: "pane, Herra, henki tuohon". Jeesus pani hengen ja sanoi Pietarille: "pistä sormesi sen suuhun". Pietari pisti sormensa sen suuhun ja se puri, jolloin sormi rupesi ajettumaan ja turpoamaan. Pietari sanoi Jeesukselle: "ota, Herra, henki pois!" Mutta Jeesus sanoi: "anna tehdyn seisoa", ja luki luvun, jolla sormi parani, näillä sanoilla: "Mato musta maan alainen" j.n.e.

Myös eräässä preussiläisessä Käärmeenluvussa viitataan kansantarinaan, jonka perusaiheena ilmeisesti on ollut raamatullinen käsitys paratiisin käärmeestä: "piru on sinut luonut, Herramme Jeesus antoi sinulle hengen". Mutta kertovaisena "syntynä" se on vasta suomalaiseen loitsuun sovitettu. Jo länsi-Suomessa toisinaan loitsija sen edellä tietoisena lausuu: "tiedän sukus, tiedän syntys, mistä sinä siinnyt olet".

Itäsuomalaisella säeparilla (UK 3: 203-4): "vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta", on vastineensa ruotsalaisissa Tulenluvuissa. Edellinen säe saa selityksensä jatkosta muutamassa Vedensynnyn toisinnossa, jossa Neitsyt Maaria veden kaivaa kalliosta sauvallaan, samoin kuin raamatun kertomuksessa Mooses. Jälkimäinen säe viittaa kristilliseen ajatukseen saatanan lankeemisesta taivaasta niinkuin pitkäisen tulen. Keskiaikaista legendaa edellyttää suomalaisessa Tulensynnyssä kuvattu tulen tuudittaminen taivaassa, sen kirpoaminen alavaan järveen s.o. Kuolleeseen mereen, sen pyydystäminen sieltä ynnä Jordanin joesta ihmeellisesti valmistuneesta liinasta kudotulla verkolla, sen irtipääseminen kalojen ja kerien avattua ynnä yritys polttaa neitseellistä emoa ja hänen poikaansa, mikä ei kuitenkaan onnistu, vaan johtaa siihen, että Neitsyt Maaria lukee: "tulonen Jumalan luoma" j.n.e.

Kenties alkuperäisesti suomalainen, vaikka silti kristillisaiheinen on kuvaus Raudan syntymisestä Neitsyt Maarian tai häntä edustavien neitojen maidosta, joka on länsi-Suomessakin säilynyt. Muita länsisuomalaisia syntyrunoja on vielä Puun, joka on "puhdas Jumalan luoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama" ja Kiven, jonka äitinä on maa ja isänä kilka eli paholainen.

Itäsuomalaisten syntyjen joukossa on lisäksi muutamia, jotka voi olettaa aikoinaan länsi-Suomessakin tunnetuiksi legendoiksi, kuten myöhemmin puheiksi tuleva Yhdeksän taudin synty.

Mutta suurin osa itä-Suomelle ja Venäjän Karjalalle ominaisista syntyrunoista, joilla ei ole vastineita etelämpänäkään Karjalankannaksella eikä Inkerinmaalla, ovat siellä kokoonpantuja kertovaisten runojen aineksista. Esimerkiksi Puunsyntyyn on liittynyt tarumainen Sämpsä Pellervoisen runo, Pistoksenlukuun virolaisperäinen Ison tammen runo, Raudansyntyyn Virosta kulkeutunut Kultaneidontaonta ja Voiteensanoihin niinikään virolainen Ison härän runo. Siten on lopullisesti muodostunut se laji suomalaista loitsurunoutta, joka tälle antaa ominaisimman ja runollisimman leiman.

Edelläesitettyä historiallista kehitystä suomalaisen tietäjän toiminnassa, jota olemme seuranneet alkaen loveen lankeamisesta, siitä siirtyen arpomiseen ja viimein sanoilla loitsimiseen, kuvastavat myös runoissamme käytetyt nimitykset. Loitsija niissä itsestänsä eroittaa vastuksensa, alkuperäisempää kantaa edustavan ja pahaa tarkoittavan lappalaisnoidan.

(Noidannuolta vastaan). Kyllä tieän noian synnyn. kussa noita tehty on: Pohjan penkeren takana. hakoisella vuotehella, kivisellä päänalalla.

Vastapuolen noidalle eli velholle — tätä halveksivassa merkityksessä käytettyä venäläistä sanaa hän tuskin milloinkaan itseensä sovittaa — loitsija antaa joskus lapinkielestä lainatun nimityksen mäyrymies (vrt. lapin meuret = toimia noitana, lyödä noitarumpua), joka muodossa myrrysmies kansanpuheessakin tunnetaan.

Tälle noidalle hän myös omistaa kansanmuistoihin päänsä peittäneestä loveenlankijasta liittyvän mainesanan lakkipää.

Soutelemme, joutelemme noien velhojen vesille, tietomiesten tienohille, lakkipäitten lainehille.

Onpa loitsurunoissamme säilynyt vielä lappalaisen noitarummun suomalainen nimitys kannus.

A. Puskut pilvihin puhallan, ammun tauit taivahalle, jottei nosta noiatkana, käännä kannuslappalaiset. B. Itse noita noitukohon, Käsi kannos kaatukohon, Langetkohon lappalainen! Kolme on noitoa kovoa, Yheksän ylipahoa.

Käsi kannos eli kannus on tietysti luettava kannus-käsi s.o. noitarumpua kädessään pitelijä. Siitä muunnoksia lienevät kaikenkannus ja salakannus.[4]

C. Lempo suuhun lentäköhön siipinensä, sulkinensa, kaikenkannus karvoinensa. D. Itse noita sortukohon, satakannus kaatukohon; kyllä laulan lappalaisen.

Näiden säkeistöjen esittäjät eivät ole kannusta näkemältä, tuskinpa kuulemalta tunteneet. Jälkimäisen muodostaja ei ole enää (loveen) lankeamistakaan ymmärtänyt, koska on sortumiseksi muuntanut kaatumisen edellä käyneen noitumisen (vrt. A).

Tulessa kulkevan lappalaisen, tulilapin, käsitteesen liittyy ilmeisesti noidannimitys tulikulkku eli -kurkku. Se tavataan usein juomisen yhteydessä, ikäänkuin olisi kulkkua polttavasta janosta kysymys.

A. Josta noiat vettä juovat, tulikurkut kuihkoavat. B. Tulikulkku lappalainen, juomari joentakainen, joka joi tuliset kosket, säkehiset särpi virrat, tule verta särpimähän, hurmetta huroamahan.

Toisinaan puhutaan tulikulkun kuohumisesta, ikäänkuin hänen sisällään olisi tulta, mikä joskus ulos puhaltuvaksikin kuvataan.

C. Kun lie noiat noitununna, lappalaiset lausununna, tulikulkut kuohununna. D. Tulikulkku kuohujaksi, Puhuit tulta kulkustasi, Vatsastasi valkeata.[5]

Mutta tulikulkku mainitaan muutenkin:

E. Ilman noian tietämättä, tulikulkun kuulematta. F. Vai on kiihtynyt kiroista, tulikulkun tutkelmoista.

Gananderin käsinkirjoitetussa sanakirjassa esiintyy johdannainen Tulikurkutar, jonka hän selittää Syöjättären kaltaiseksi naisolennoksi. Sanayhtymään ei -tar pääte liene kiinnitettävissä, jollei se voi liittyä tämän jälkiosaan yksistäänkin. Ganander viittaa vanhain preussiläisten Curcko jumalaan, jonka Lencqvist on yhdistänyt suomalaiseen kiroussanaan kurki eli kurko. Tätä on voitu käyttää noidastakin pahassa merkityksessä. Tulilappalaiseen verrattava tulikurko on sitten helposti väärinkäsitetty tulikurkuksi.

Tuulessa lentävä noita tavataan etelähämäläisessä luvussa tuulen noitia vastaan: "jos tuulen noidat noituvat sinut yhden kerran, noidu sinä tuulen noidat kaksi kertaa" j.n.e. lukien aina yhdeksään asti.

Unennäkijän yhdistämistä lappalaisnoitaan ilmaisevat selvästi Väinämöisen sanat hänen ensimäiseltä Pohjolanretkeltä palattuaan eräässä Sampojakson toisinnossa (vrt. UK 10: 23-6):

Syö syöjä unennäkijä, Tapa tauti lappalainen, Ei sanont saavani kotihin, Enämpi elävin silmin.

Useammin kuin unennäkijä esiintyy noidan ja lappalaisen rinnalla pelkästään näkijä:

A. Jopa mua noiat noiuit, noiat noiuit, näit näkijät, koki kolme lappalaista kolmena kesäissä yönä, kolmilla kotaporoilla, alasti alakivellä, riporihman kiertämättä, aivan apposen alasti. Mitäpä tuost' on, ei mitänä! Minäpä laulan lappalaisen toki suohon suolivöistä. B. Noitui noiat, näki näkijät — mutta kun minä näin näkijät, minä noiuin noiat kaikki.

Edellisessä näytteessä näkijä voitetaan loitsulaululla, jälkimäisessä vastakkaisella näkemisellä. Minkälaista näkemistä tarkoitetaan, ei kumpaisessakaan lähemmin selitetä.

Voisi olettaa kysymyksessä olevan "pahalla silmällä" lumoomisen. Katein katsoja, kieroin silmin keksijä ovat vihansuovan noidan yleisiä kertosanoja. Ettei niillä ainoastaan oman kylän kateita tarkoiteta, osoittaa noidan kertosanana joskus käytetty Lapin kade sekä Luomisrunossa Väinämöisen ampujana mainittu Lappalainen kyyttösilmä. Kalevalassa kuvataan, mitenkä Lemminkäinen Pohjolan pihalle saapuessaan kenenkään keksimättä "katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali" (UK 12: 393-4). Tällä kohdalla on Lönnrot selittänyt: "luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi vastustajansa." Mainittu säepari, joka ei vielä vanhassa Kalevalassa esiinny, on tosin hänen oma muodostamansa.[6] Mutta yhtäläinen ajatus esiintyy loitsuissa kateita vastaan.

Milloin on loitsijan vältettävä häntä väijyvän pahaa katsetta lähtemällä Jumalan ilmaan aikaisin:

ennen noian nousemista, katehen havaitsemista.

Milloin on hänen itsensä pidettävä silmät auki soutaessaan:

katehen koan eitse; äiä on noitia norolla, tietäjiä tien ohella, virolaista viisi kuusi, kyröläistä kymmenkunta; vaan minäkin näen näkijät —

minkä voinee hyvinkin läheltä näkemiseksi selittää.

Mutta mainittu kolmen lappalaisen noituminen, näkeminen ja kokeminen oletetaan tapahtuvan heidän omilla kotasijoillaan samoin kotonansa toimivan loitsijan luonnollisen näköpiirin ulkopuolella. Saattaisi siis ajatella jonkinlaista yliluonnollista kaukonäköisyyttä. Näkijöiksi nimitetäänkin esim. Savossa semmoisia tietäjiä, jotka, kun heiltä tullaan tiedustelemaan taudin syytä tai kadonnutta esinettä tai pahan työn tekijää, silloin näkevät asian avunhakijalta kysymättäkin, tarkoin selittäen hänen kotiseutunsa ja olonsa.

Vaikea on kuitenkin ymmärtää, mitä pahaa tällä hengessä näkemisellä on voitu toisilleen tehdä. On vielä sekin mahdollisuus, että runossa kuvattu näkeminen on suoritettu veteen katsomalla. Suomalaiselle, joka kävi Lapissa parannusta etsimässä, kerrotaan tuodun vesiallas ja kysytyn, oliko sen ihmisen kuva, joka näkyi vedessä, hänelle tuttu. Kun hän sen tunsi omaksi kyläläisekseen, käski lappalainen pistämään kuvaa rintaan veitsellä, selittäen, että sairauden aiheuttaja kuolisi samalla hetkellä ja avunanoja paranisi. Tämä ei kuitenkaan hennonut sitä tehdä, vaan pyysi muuten parantamaan.

Varsinaisesta näkemiskilpailusta veteen katsomalla kertoo gotlantilainen kansantarina. Oli kerran mies vierailla mailla matkustaessaan joutunut Suomeen (Finland). Siellä hän ei löytänyt mitään tietä ja osui asunnolle, jossa tapasi vanhan suomalaisäijän (finngubbe). Tämä selitti, ettei hän sieltä pääsisi vähemmällä kuin lupautumalla hänen vävykseen. Mies, joka oli rikas, ei ollut halukas suostumaan, vaan pyysi mietintäaikaa. Monet kerrat yritettyään ratsastaa pois eksyttävästä metsästä ja jouduttuaan iltaisin aina samalle paikalle takaisin, oli hänen viimein pakko sitoutua määrättynä päivänä tulemaan häihinsä. Kotipuolelle palattuaan hän kuljeskeli murheissaan lupauksensa johdosta. Siellä asuva suomalainen (finne) kysyi syytä hänen suruunsa ja saatuaan sen tietää tarjoutui auttamaan. Häiksi määrättynä päivänä tämä asetti oven ulkopuolelle vedellä täytetyn pesusoikon, ja puhallettuaan veteen hyvin suuren kuplan käski siihen katsomaan. Sulhasmies näki kuplassa kuvastuvan suomalaisäijän asunnon ja pihamaan, täysissä pukimissa istuvan ja odottavan morsiamen, kokoontuneet häävieraat ja äijän itsensä, joka ulkona ja sisällä vihaisin elein hääräili ja yhä juoksi vesisoikon äärelle katsomaan. Mutta kun kuplassa näkyi äijä tulemassa asunnostaan pyssy kädessä, ojensi sulhasmiehelle hänen auttajansa pyssyn ja käski kiireesti ampumaan äijän kuvaa vesikuplassa, ennenkuin toinen ennättäisi laukaista. — Toisinnon mukaan, jossa on puhe nimenomaan lappalaisesta noitaukosta Suomessa (lappgubbe i Finland), sulhasmies ammuttuaan näki äijän makaavan kuolleena kartanollaan. "Nyt olen sinut pelastanut", auttajanoita huudahti, "se oli noidan-ampuma (trullskut)".[7]

Pyssy on tietysti alkuperäisemmän jousen sijainen. Noidan nuolista on runoissa usein puhe, ja niiden johdosta saa noita toisinaan kertosanan ampuja:

mistäs noita nuolet saapi, ampuja pahat asehet?

Noidan nuolia nimitetään myös yleisesti velhon veitsiksi ja tietäjän teräksiksi, joskus tulikäpysiksi ja tuliteriksi. Velhojen asemella ovat veitsirautojen omistajina välistä verhoittajat, jotka tarkoittanevat verhan eli uhrin toimittajia.

Onpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimitys paha paaensoutaja säilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen velho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin. Kerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: "tiedätkö sinä mitään?" — "Tiedän minä vähäsen", oli toinen vastannut, "sen verran että kivellä yli järven menen." Toinen taas oli kerskaillut: "tiedän minäkin sen verran, että lentämällä yli järven menen." Oli sitten lähtenyt menemään ja ruvennut "luijaamaan", vaan oli pudonnut keskelle järveä.

Toista kehitysastetta edustava arpoja esiintyy harvoin nimenomaan pahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:

Noitia joka veräjä, joka aita arpojia. Kuhun pannen nuoret noiat, kuhun arpojat asetan? Sotken suohon, sammalihin — Syö sitta, unennäkijä' Kun sie nouset noitumahan ja asetut arpomahan, pese suutasi sisästä, kieltä korvien tasalta.

Tämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen noitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä noidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.

Meni noijille Venahan. ala linnan arpojille; noiat katsoit nuolihinsa, arpojat kuraksihinsa.

Jos Kalevalasta saisi päättää, olisi kolmaskin, sanoilla loitsimisen aste sekä Joukolassa että Pohjolassa, jotka kumpikin rinnastetaan Lapinmaan kanssa, täydesti saavutettuna pidettävä.

Joukahainen jo lähtiessään kilpasille kerskaa itse laulavansa laulajansa, sitten vastaantulevalle Väinämöiselle latelee joukon tietoja ja syntyjä ja viimeksi uhkaa hänet siaksi laulaa (UK 3: 57-66, 147-210, 277-82). Mutta ensinmainittu kerskaus on Lönnrotin kokoonpanema säkeistä, joilla päinvastoin Väinämöinen loitsii Joukahaisen tai yleensä suomalainen laulaja vastuksensa. Tietojen esitys on myöhäinen lisäys Kilpalaulantaan muutamissa vienanpuolisissa toisinnoissa; yhdessä ainoassa on Joukahaisen suuhun sovitettu laulamisen uhka. Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei kansanlaulussa Joukahaista milloinkaan nimitetä lappalaiseksi.

Kalevalan alkusanoissa (1: 46) Louhelle omistettu luottehien loppumattomuus kuuluu kansanrunossa Lemminkäiselle. — Sammon saatuaan Pohjolan emäntä toimittaa Ilmarisen kotiin purressa siten, että "virkki tuulen tuulemahan" (UK 10: 487). Mutta Vanhassa Kalevalassa (5: 332) on virkki sanan sijalla nosti; säe kuuluu oikeastaan siihen paikkaan Sampojaksoa, missä Väinämöinen tuulen avulla lähettää Ilmarisen Pohjolaan. — Pakkasen nosto Lemminkäisen tielle, Uduttaren, Iku-Turson ja Ukon avuksi manaaminen Samporetkeläisiä vastaan, tautien rukoileminen Ukolta, Karhunnosto sekä Pidätyssanat taivaanvaloja vuoreen kätkettäessä, ovat kaikki Lönnrotin sovittamia Pohjolan emännän lausumiksi. — Miekallisten miesten laulaminen Lemminkäisen pään varalle (UK 27: 407-12), on Lönnrotin muodostama yksinäisen Lemminkäisen surmarunon toisinnon johdolla. — Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kahdenpuolinen loitsulaulu (27: 205-56) tapahtuu kansanrunossa retkellä Päivölään ja on Lemminkäisrunoihin joutunut Väinämöisen ja Joukahaisen välisestä Kilpalaulannasta.

Lemminkäisen ensimäisellä retkellä Pohjolaan (UK 12: 137, 200, 3%, 401, 451-6) mainitaan laulava lappi, lapiksi lausunta, tuvan lautsat täynnä laulajoita, jotka lauloivat Lapin runoja, ja joista vielä eroitetaan parhaat laulajat ja taitavimmat runot. Eräässä Lönnrotin kirjaanpanossa ilmaantuukin Luotolan asemalla tilapäisesti Lapinmaa, jossa Lemminkäisen äiti pelkää poikansa laulettavan syteen ja saveen. Sitäpaitsi oli Lönnrotilla muistiinpano, jossa äidin varoitukseen, ettei menisi matkalle tiedoitta, koska "siellä lappi laulanevi", nimetön poika vastaa "ei minua lappi laula, minä laulan lappalaisen". — Epääminen lapinkielen taitamattomuuden vuoksi johtuu Luomisrunoon eksyneestä kappaleesta, jossa munijakokko ikäänkuin ihmisolento tulee Turjan kintahissa:

ja Lapin lapukkahissa, eikä tunne kieltä Turjan, saata saksaksi sanoa.[8] maha lausua lapiksi.

Pohjolaan saapuneen Lemminkäisen läpi seinän kuulemat laulajat on Lönnrot löytänyt Ansiotyökosintaan eksyneestä kappaleesta, missä Hiiden neidon kodissa kuvataan olleen:

ovensuu osoavia, sivuseiniä laulajoita; nuo lauloi Lapin sanoja, Hiien virttä vinguttivat; ulkoa runoja kuulin, läpi seinän laulajoita.

Mutta Lapin sanat ja Hiiden virsi ovat tässä yhteydessä yhtä tilapäisiä kuin viimeksimainittuun säkeeseen: "läpi seinän laulajata", kerran liittyvä: "lattialla lappalaista".

Laulaja nimitys tavataan kyllä Tietäjän luotesanoissa nimenomaan pahansuovalle vastustajalle omistettuna:

Piha täynnä pistäjöitä, laki täynnä laulajoita. kartano kaehtijoita.

Mutta tässä ei ole kysymys lappalaiskodasta, vaan lakituvasta, kuten seuraava oikeuteen mennessä luettava loitsu osoittaa:

Laki täynnä laulajia, peripenkki tietäjiä, oviloukku loihtijoita — kuulin ulkoa runoja, läpi sammalten sanoja, läpi tuohten tuomioita.

Mainitussa Ansiotyökosinnassa on kuvattu vaiteliaatkin lautamiehet säkeillä:

tupa oli täynnä tuppisuita, jakku miehiä jaloja.

Parahien laulajien sijoittaminen Pohjolaan on aiheutunut seuraavasta loitsusta:

Ei ennen miun isoni, ei se lahjont lappalaista, eikä noutant noian mieltä; kivet suuhun syrjin syösti — parahille laulajille, tietävämmille runoille. Jos tahon tasoille panna, miesten verroille veteä, laulan laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi.

Vaikka noidan kertosanana onkin lappalainen, on tässä ilmeisesti tarkoitettu samalla tasolla olevain loitsijain keskenäistä kilpailua.

Koska suomalaisella sananvoiman käyttäjällä saattoi olla vastuksenaan myös virkaveljensä tai lakia lukeva tuomari lautamiehineen, jotka hän käsitti kaltaisikseen loitsijoiksi, niin hän toisinaan näihin sekoitti varsinaisen vastuksensa, lappalaisnoidan. Itse vastakohtaisuuskin saattoi tässä kohden vaikuttaa tasoittavasti:

"minä laulan lappalaisen > ei lappi minua laula > lappi laulanevi".

Sitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mahdin ja maineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että sieltä myös loitsurunot olivat opittavissa.

A. Jos ei minusta miestä löyvy, Lapin virren laulajata. B. Jos laulan Lapin sanoja; noinpa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli, C. vanha vihki vieretteli poron poikimasijoilla, Lapin lastutanterilla.

Vielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi kuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla esiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145-6):

noiat noitui, kyyt kirovi, koki kolme lappalaista.

Myös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka (pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se joskus noidan nuolenkin rinnalle.

A. Ken katehin katsonevi, kierosilmin keksinevi, änkehin ajatellevi, sanan harkan lausunevi. B. Noian nuolen pystymättä, saamatta sanan katehen.

Lisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija ei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan rukoili päästöä:

puheista pohjalaisen, lausehista lappalaisen.

Viimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin säkeistöihin synonyymejä tarvittaissa on voitu ottaa mukaan kunniallisimpia loitsijannimityksiä, kuten runo alkuperäisessä persoonallisessa merkityksessään.

Laulaisin minä kotona, vaan en julkea kylässä runolauluja latoa, rekivirttä vieretellä. Paljo on päältä kuulijoita, peripenkin tietäjiä, oven suussa oppineita, rahin rautahampahia, katsojia kaikin paikoin, noitia joka norolla, velhoja vesakot täynnä, korvessa koko runoja.

Varsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa aniharvoin omistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on aivan tavallisimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen sisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omistajaa.

Sitä selvästi osoittaa kertosana asian arvaaja:

Mont' on tiellä tietäjeä, mont' asian arvoajoa.

Kykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän tietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.[9]

A. Onko tiellä tietäjiä, sekä maalla mahtajia, noitia kylän norossa? B. Äiä on maassa tietäji maan povessa mahtajia, noitia joka norossa.

Täysi vastakohta mainitulle tietäjälle ja mahtajalle on se, jona loitsija itsensä pitää:

A. Sinne milma tarvitahan syvän synnyn tietäjiksi. B. Miull' on suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa.

Toiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hänen tietonsa ja sanansa ole hänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää:

A. En puhu omin sanoin, puhun Jumalan sanoilla. B. Sanon Luojan luotuloilla. C. En sano omilla sanoilla, sanon Jeesuksen sanoilla. D. Jumalan opettamalla.

Eräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa parantavansa:

Sanan voimalla Jumalan, aina Jeesuksen avulla.[10]

Samoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä:

Luojan luomilla sanoilla, säätäneillä suuren Luojan.

Rantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija sanoo puhelevansa: "Luojan kolmella sanalla".

Loitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, henkeään, vaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian.

A. Ei suuni [ole] oma[ni], suu[ni on] Jumala tekemä, henki Herran siunoama. B. En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuren Luojan. Herran hengellä hyvällä. C. Puhun suulla puhtahalla, Jeesuksen sulalla suulla. D. Mie puhun Maarian suulla. E. Neitsyt Maaria emonen, anna suullasi puhelen, huulillasi he[m]pehillä! F. Jeesuksen on suu sulava, suukseni sulautukohon! Jeesuksen käpeä kieli kielekseni kääntyköhön!

Viittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi itse astua hänen sijalleen:

G. Jos minuss' ei miestä liene onhan poiass Jumalan — kivet paukkui, maat tärisi, kalliot piti iloa tullessa Jumalan tunnin. H. Ei minussa miestä liene, kun ei tuossa veljessäni, joka pilviä pitävi, hattaroita hallitsevi, alla taivosen asuvi.

Siinä uskossa, että kaikista vanhin on: "Jumala puhelijoista, itse Luoja loihtijoista", rukoillaan toisinaan suorastansa:

A. Tule Luoja loihtemahan, Jumala puhelemahan, Luojan luomilla sanoilla!

Sillä:

B. Nyt on Luojan loihunaika, Jumalan puheluaika.

Niukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maanselältä turhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa:

kävi itse tietäjäksi, tietäjäksi, taitajaksi (t. tuntijaksi), lukulangan lukijaksi (t. laulajaksi), suolojen sopottajaksi.

Paitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja kosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan:

minun silmin nähtyäni, käsin päälle käytyäni.

Tässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien vastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmät, ja kun rukoillaan Jumalaa parantajaksi, niin lisätään: "Jeesus kaunis katsojaksi" eli "katsojaksi kaikkivalta". Niinikään toivotetaan:

Kuhun käynevät käteni, t. kun ei käyne miun käteni, käyköhöt käet Jumalan, sopikohot Luojan sormet.

Ja kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava:

A. Tule Jeesus tutkimahan, paina paksu peukalosi. B. Löihe Luojakin loihtijaksi, heitti sormensa lihaisen.

Kaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus:

En minä mitänä voine ilman armotta Jumalan, turvatta totisen Luojan, Avun Luoja antakohon!

Elävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde seuraavassa rukouksessa:

Tule tänne Herra Jeesus, saa tänne hyvä Jumala, astu itse armollinen; tänne Teitä tarvitahan, nimeäsi mainitahan, itseäsi kutsutahan! Kunis et jouva itse tulla, et itse kehannekana lähetä sulat sanasi, heitä helteät kätesi!

Suomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan voimaan on niinmuodoin uskoa Jumalan sanaan täysin kristillisessä merkityksessä.

Mutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loitsijan kehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuutensa hyvin vähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: "tuonne ma sinun manoan", tai muuten ahdistajana.

Itä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etualalle, osittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja persoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan päällä hän tuntee olevansa.

A. Pois minä pahat paetan Jumalan sulan sanoilla, Herran hengen huokumilla, voimalla Vapahtajan[i], luvasta suloisen Luojan, käskystä käpeän Herran. B. Minäkin poika Luojan luoma. C. Jeesus [on] minun isäni, Neitsyt Maaria emoni, minä Neitsyt Maarian poika. D. Mie oon mies päästämähän, Jumala parantamahan.

Viimeksimainittuun Jumalan sijaisuuteen perustuvat tietäjän nimitykset maajumala ja puolijumala.

Semmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitsemäntenä tai kolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana:

tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa; t. taivosta tähittämässä, ilman pieltä pistämässä.

Ja tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa sovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet", omaan itseensä:

Itselläin on ilman viitta, luonani lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormenpäässä.

Mutta paitsi taivaalliseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa itäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhemmiltaan perimäänsä henkiseen kykyyn:

Enpä tänne lähtenynnä tieottani, taiottani, ilman innotta isäni, varuksitta vanhempani.

Heille hän omistaa saman noidan mainesanan kuin vastustajilleen:

Mie oon noian nuorin poika, vanhan tietäjän[11] vasikka; ei minuun pysty noian nuolet, eikä tietäjän teräkset.

Käyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä:

A. Min' oon tietäjän tekemä, min' oon lapsilappalaisen. B. Mie oon poika pohjolaisen, Tyriläisen tuuittama, t. tyrjän tyttären tekemä, lappalaisen liekuttama.

Neljä kertaa "Tunturin Lapissa" käytyään hän pitää itsensäkin täytenä lappalaisena.

Enkä ole lapsi lappalaisen, enkä tietäjän tekemä, tässä poika Pohjolasta, lapsi täyestä Lapista.

Viimein hän esiintyy oikeana umpi-turjana. Ei siis ihme jos joku lappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvitella tarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi:

Kumajatko kuusen kenkä, pemajatko peuran nahka, tämän noian noituessa, lappalaisen laskiessa?

Toiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä esiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana.

A. Ulkoa runoja kuulin, läpi tuohten loihteita. Kasvoipa Lapissa lapsi, syntyi poika puolikuinen, lausui synnyt syytä myöten. B. Jos lähen laulle tuolle — Mitä silloin lauletahan — Lappalainen laulunpoika se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilihinkalolla.

Jos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako loitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään seuraavaan manaukseen nähden:

Lähe Hiisi hiihtomahan, muu paha pakenemahan, tämän turjan tultua, tämän lapin laulettua.

Oman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija uskaltaa lainata kuvauksen luonnon mullistuksesta itse Jumalan hetken tullessa.

Jotta ennen aikoinansa liikkui linna, järkkyi järvi, vuori vaskinen vapisi, torit linnan toisin kääntyi, välähteli linnan västi tämän noian noituessa, tämän lapin laatiessa — tämän tieon tietäessä.

Siten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myös velhoksi, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta:

tämän noian noituessa, tämän lapin laittaessa, tämän velhon vetäessä. Onko noitia noroissa, velhoja joka veräällä? Onpa j.n.e. Onko noiat nuolissahan, velhot veitsirauoissahan?

Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla, veitsillä ja nuolilla:

viilen vatsan vastuksilta, ammun noitia mahaan.

Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen arvelee tarvittaissa pystyvänsä:

Kun ma nousen noitumahan, kiivaun kiroamahan — nouse kuusi perkelettä! Vai joko yllytän yheksän?

Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle puolelle:

A. Kun ei lie minussa miestä — onhan tuossa veljessäni joka Hiiessä asuvi, helvetissä puuhoavi. B. Ken milma kovin kokevi, niin se konnoa kokevi — elikkä emäpahoa, emähiittä hiioavi.

Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen johti lopulta vainotun "paavinpalvelijan" itsensäkin samaan käsitykseen.

Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä. Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava, vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat käyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa kantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki Vienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen.

Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa. Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat kiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan, polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita, jotka "ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan", kutsuttavan intomiehiksi, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu harjoittavan loveen lankeamista.[12]

Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan nostattaa haltijansa lovesta luokseen:

nouse luontoni lovesta, haon alta haltiani, luonani lovehtimahan, kanssani ka[r]ehtimahan, nouse, niinkuin nousit ennen, minun nostatellessani.

Karehtia sanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemiseksi että loitsurunojen lukemiseksi. Karehtija, josta väärinkäsityksestä on väännetty kaehtija, tavataan laulajan ja loitsijan kertosanana.

Lovehtia on ilmeisessä yhteydessä lovessa eli haltioissa liikkumisen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä:

Vastuksia voittamahan, kiroja kerittämähän, Hiien talmat tappamahan, noitia lovehtimahan.

Väännösmuoto siitä lienee lapehtia:[13]

Nytpäs noiun noitujani, lapehin lapehtijani,

jonka jälkiosan saanee lukea: lovehin lovehlijani. Vielä on huomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: "loihtea lonehtia" s.o. loihtia lovehtia, mikä ei ole muuta kuin kahden saman sanan eriaikuisen muodon toistamista: lovehtia > (loehtia) > loihtia.

Vihdoin tavataan loihtemisen yhteydessä itse kantasana lovi.

Tässä petäjäpesässä, tässä honkahuonehessa, täss' on lovi loihtemassa, tuhtoparta tuhkamassa, joka ei pelkeä piruja, eikä Hiittä hämmästy.

Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys. Sama merkitys on sillä yhtymässä lovin eukko, joka mainitaan tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien yksityisten tautien synnyssä on johdannainen Lovetar, Lovehetar l. Loviatar,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla kerran esiintyvä Noiatar,[15] Sen vaihdosmuodot Louhetar ja Louhiatar,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan Lov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]

Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta louhi, jonka kansanruno tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:

Suuhun Louhi Pohjolaisen, louhi käärmehen kitahan.

Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti Louhi (kerran Louki) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto, jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.

Siit' Louhi Pohjolan emäntä kovin suuttui ja vihastui. Lauloi Louhi longotteli, pataluuhi pauhatteli vaskilautan päälaelle, rautaruuhen jalkoihinsa.

Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.

Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on runomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei tässä merkinne muuta kuin edellä: lovi loihtemassa. Myös kertosana pataluuhi, jonka Lönnrot on korjannut pataruuhi seuraavan rautaruuhen mukaan, lienee luettava pata-louhi[18] ja ymmärrettävä noidaksi pahassa merkityksessä.

Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet germanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista toinen merkitsee lentoa, toinen tulta.

Edellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään louhikäärme, jonka myös Agricola lohikäärmeen ohella tuntee ja jolla on vastine skandinaavilaisessa yhtymässä: floghdraki. Jälkimäinen sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä tulenlennosta. Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen myös louhi-pohjolainen lentävää pohjolaista, samoinkuin lento-hattara lentävää naisnoitaa. "Louhi Pohjolan emäntä" voitaisiin lukea "Louhi-Pohjolan emäntä", jolloin Louhi-Pohjola olisi muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi tulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä "tuulen noitaa", kuten vanhassa norjankielessä flug tuuliaispäässä lentävää lappalaista.

Jälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähtee louhi sanan merkityksestä: "salama, kalevantuli", joka ainakin Karjalankannaksella kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi. Jos lisäksi louhi ja lovi[19] voitaisiin pitää saman sanan vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan loug ja love = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen rinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.

Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N. Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä: "nouse luontoni lovesta", jolla toisinaan on kertosäkeenä: "syntyni syvästä maasta", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]

Miten lovi sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin, selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys, kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen, keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.

Vainajat.

Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon, on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko maapallolla yleinen uskonnonmuoto.

Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla lepytettäviä.

Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle. Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.

Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija runollisesti ilmaissut:

Nostan suureni sukuni, kuin on vankan vaaran paltti, uron ainoan avuksi, yksinäisen ympärille, heti heimoni ylennän, kuin on pitkän pilvenrannan.

Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille heimoille yhteinen on kalma, josta edempänä. Suomalaisugrilaista perua on jättiläiskokoista merkitsevä koljo ja vastaava viron koll' (kolli) eli koll (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota edustavat gootinkielen halja 'Manala' ja muinaisislannin Hel 'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta on marta eli marras, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla. Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen. Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se Suomessakin tunnettu.

Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.

A. Mikä marran maasta nosti? B. Jos on marras maasta tullut.

Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös keijunen eli keijukainen. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne, missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa huoneen täyttävä haju, kalma.

Runoissa tavataan keijunen muodossa keijulainen. Tavallisempi on kuitenkin muoto keitolainen, joskus keitulainen, ja sen kantasana keito, joiden molempien vastineena voi esiintyä tuoni.

Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu kurko eli kurki. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän tuntee myös sanan koukoi, joka on yhdistettävä liettualaiseen kaukas 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.

Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia vainajainnimityksiä. Itse sana vainaja johtuu gootinkielisestä vainags 'raukka' (vrt. saksan wenig 'vähän'). Merkityksen-vaihdos on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun rauke 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse raukka sana johdettava muinaisskandinaavilaisesta draugr 'vainaja, kummitus'.

Peijaat eli peijaiset 'hautajaiset', peijaiset 'kirkonväki' ynnä peikko 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen feigr 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').

Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy peikonen tuonikkosen vastineena ja runoissa peiko pellosta nousevana ja peltoon manattavana.

Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee kyöpeli, Gananderin mukaan "kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa. Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan joutuvan Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen. Varsinais-Inkerissä merkitsee kopeeli vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista asunnonhaltijan nimitystä kobold eli kobel. Tämän ruotsalaista köbel muotoa edellyttää kyöpeli sekä Vermlannin suomalaisilla paholaisen nimityksenä tavattu köpölö.

Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava tuoni sekä männingäinen, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22] Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto mängiäinen. Saksankielessä männchen eli mängen merkitsee pikku-ihmisinä ilmestyviä henkiä, erittäin erd 'maa' sanan yhteydessä: erdmännchen eli erdmängen, jota jo Lencqvist on "maahiseen" verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: de små under jorden 'maanalaiset pienoisolennot.[22]

Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: de underjordiska, liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse välttämättömästi pitää käännöksinä, viron maa-alused ja suomen maan-aluiset eli manalaiset, joista runoissa vielä muoto maan-alainen on säilynyt.

Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään. Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan. Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys kuvastuu sadussa Kuolema kummina.

Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin osoitettuna.

A. Ikimennehen ihoon, Manalaisen vaattehesen, Helmoin hengenlähtenehen. B. Manalainen maasta nouse, Hiuksi toinen hirveänä, Pääkakara kauheana!

Vainajainpalvonta edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä. Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää niinikään koristeellinen pienoiskatto.

Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.

Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.

Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin. Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet, kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka, neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien jalkineitten paikkaamiseksi.

Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta. Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi perintöjakoa tekemään.

Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi. Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään. Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.

Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten, johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.

Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä, teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin, joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi ja siinä on lampaasi!"

Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa; siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen, ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.

Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle, jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä viinaa.

Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.

Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys yön-istujaiset kuin ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.

Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy: "kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, — Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla esiintyessä olemattomiksi.

Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa, missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän itkuissaan todistaa.[23]

Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein. Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.

Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin, oli kuusviikkoiset, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös maahanmättäjäisiksi ja joita siellä vietettiin kuudentena pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila", kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin kalmoilliset aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista murunen pyhäinkuvahyllylle, koloon, vainajien nautittavaksi ja annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.

Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin kuusnetälisiin sukulaiset kokoon ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.

Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään" voisi pyyhkiytyä.

Vienan Karjalassa uskottiin "muistelijaisiksi" annettujen esineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä "muistella", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin tarvinnut käydä.

Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan vietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.

Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain haudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan muistosäkeet: "menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta avioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.

Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta käsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten kesken sovittuina aikoina juhlittiin.

Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen itä-Karjalassa. Nämä "piirut" vietettiin yhden talon puolesta. Monta eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät tuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien ääneen: "Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki tuttavat!" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.

Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa, voita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia, mainiten itsekutakin nimeltään. "Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä; teille ensin annan, perästäpäin itse otan." Vaiettuaan jonkun hetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä alkoi niitä jälleen pois lähettää. "Menkää pois, saakaa jo syöneeksi ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!" Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.

Suomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa: raatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen viikon tiistaina ja muistinsuovatta 'm.-lauantai' syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella liuku-päivä paaston edellä, raatetsoi pääsiäisen aikana, helluntai ja subotan suovatta 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin on "koko miero kalmoilla", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.

Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille sukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli Pyhäinmiesten päivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun toistakin päivää kaikkien sielujen päivänä.

Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu tämän syksyisen muistojuhlan nimenä kekri eli keyri. Ensi kerran ilmaantuu Käkri, joka "lisäsi karjan kasvon", Agricolan karjalaisten jumalain luettelossa. Kekrin lambat mainitaan Kuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.

Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin ruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754. Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan Kekrin kunniaksi, osittain paavillisella Pyhäinmiesten muistoksi. Pakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin varhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan, ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän, n.s. sieluinpäivän iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.

Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa. Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille, jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä nimitettiin Keyrittäriksi. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta kutsuttiin keyrin henkien päiväksi, silloin menivät kuolleet takaisin hautoihinsa lepäämään.

Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään saunaan kiersi ympäri pihan, että Hengettäret pääsisivät suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan isäntä siunusteli: "joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?" Meni sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea, ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiin Kekrittärelle ruoka kekrinpäivää vasten yöksi.

Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä, lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.

Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn pellolle talon rajalle.

Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut, illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi ja vietiin saunan patsaalle.

Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty. Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen viettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi takaisin monin kerroin hyötyneenä.

Keyrittärien nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen: turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan seisomaan oljista tehty keyriukko, jolla oli maalattu naamari kasvoilla.

Kekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri pikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana. Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle omistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa uudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että "muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset".

Kekri sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy köyri kummituksen ja kekri l. köyri maanviljelysjuhlan merkityksessä. Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään kegri sekä syysjuhlan nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: "ka metsästä kegri tulou!" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla joulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (kevre l. kovre).

Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta "henkien päivän" (2/11) vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon, hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka olivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa, kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan. Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin aterialle.

Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri heidän vanhemman tapansa perustalla.

Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän ajan kuin muutaman päivän. Virolaisilla hingede aeg, 'henkien aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun 1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen nimitys hingekuu on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään, 11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on mardi- eli kooljakuu 'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki henget eivät tohtineet tulla tupaan.

Henkien ajan suomalainen vastine on jakoaika, jolloin oli kaikin tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui "uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha" Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.

Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet "jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta. N.s. vuodenalkajaiset mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7) ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan petolinnuilta suojaan.

Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli loppiaisia.

Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.

Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan (29/9 — 28/10) — Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan liikkeillä joulun aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.

Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet, länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös nimitys jouluköyri sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille; ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.

Paitsi itse joulun nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen julfolket, 'joulu-kansa', muodossa jouluemät. Satakunnassa sillä nimellä kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät, Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että nämä jouluemät eli joulumuorit (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.

Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.

Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa, kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.

Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan, kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin palasen.

Kalma ja Tuonela eli Manala.

Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltään Kalma, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä Tuoni ja Mana.

Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä kolmu eli halmer, joka merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa kalma eli kalmo tarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).

A. Kuollut maahan pantanehen, hautahan hakattanehen; sija on maassa kuollehella, kalmassa kaonnehella. B. Millä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon.

Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty, mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse laulupaikalla.

Suomenkielessä kalma Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee ruumista ja kuolemaa. Välittäviä merkityksiä ovat kuolleen ja kuolleesta lähtevän tautiolennon, joka alkuansa on ollut sama kuin vainajan henki.

Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa. Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:

Min verran kalma kasvanevi, mies Manalle mentyänsä, sen verran minun pellossani — okahasi eistyköhöt!

Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme seuraavista Kalman puhuttelusanoista:

A. Nouse kalma kankahasta — jop' olet viikon maata maannut. B. Jos lienet kalma kankahasta, someresta hoikkasormi.

Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin, näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein kuoleman käsite.

A. Kyllä tieän kalman synnyn, arvoan on tauin alun? emosi pelto pensahassa, isäsi sarka sammalessa, B. Tuolt' on kalma annettuna Eevan, Aatamin alusta.

Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen. Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli Kalmasta (vrt. UK 13: 153-6):

Liukoi Surman suun eitse, Kalman kammarin perätse. Surma suuresti sanovi. [S. suutansa avasi], Kalma päätä kallistavi [K. näytti kahta hammastansa].

Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa alituisesti sekoitettavan.

Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt kuolemaa, niinkuin Castrén yhdistäessään sitä saksalaiseen tod ja kreikkalaiseen thanatos on olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on norjanlapin duodna "raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin tuon eli tuona, gen. tuonen on myöhempi suomalainen laina. Tuoni sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen dana-arf, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.

Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on manalainen, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:

Tuoni istui tien selällä, manalainen maan rajalla.

Merkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassa död (en död 'kuollut', döden 'kuolema').

Kuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman esiintyy tauti (vrt. UK 35: 97—8, 121-2):

Tuoni sinun korjallesi, tauti sinun taljallesi!

Ilmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: "Tuoni tyhjästä kodista" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässä Pikatuoni.

Tähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen valtakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että Tuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen syyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä vaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraava Tuonen herraan kohdistettu rukous:

Tule tänne, Tuonen herra, — parantamahan pahantekoja! Etpä itse pahoa tehne, poikasi teki pahoa.

Kuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole pakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan käsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:

Tuoni ikkunan avasi, Luoja portin lonkahutti.

Lencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt todistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:

Joko nyt Marta merrassani, Tuoni lienee tokeissani?

on tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan tavallinen, nimittäin kuoleman ennuksen.[24] Mainitut säkeet oli laulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa "onnistumattoman kalastuksen johdosta".

Ettei tuoni sana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan hallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen ollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä omissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten kehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmenee Tuonelan tuvan kuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin maanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka luettiin kirkkomaalla, toivotetaan:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa — tulkoot Tuonelan tuvista, Manalan majapaikoista, tämän kirkon kalmistosta!

Toisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:

Toukat Tuonelan tuville, Manalan ikimajoille.

Tunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: "Tuuti lasta Tuonelahan", kuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:

Turpehista katto pantu, santa pieni sammalina, hiekka hieno permantona; sivuseinä syltä pitkä, peräseinä kyynärätä. tai: Oviseinä oravanluista, kädensija kärpänluista, peräseinä peuranluista, sivuseinä siilinluista, katto karhunluista päällä.

Siellä lapsi saa levätä:

Ilman kyljen kääntämättä, olkapään ojentamatta. Sinne ei kuulu kukon laulu, eikä koiran haukkuminen.

Tämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja umpeen katettu hauta.

Vasta itä-Suomessa tavataan "tupa tehty Tuonelassa", joka on:

Sivulta satoa syltä, päätyviltä puolentoista.

Mutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:

Naisten hapsilla katettu, miesten luilla malkoeltu.

Mielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa yhteisasuntona.

Viimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama tupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan kuulumattomuutta on käytetty mittana:

Kun kukko laessa lauloi, laulu ei kuulu lattiahan; peni haukkuvi perässä, ei ääni ovellen kuulu.

Siten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaan Hiitolassa eli Pohjolassa, jotka molemmat paikat, kuten saamme nähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.

Tosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien vainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen Tuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:

Tuolla Tuonelan koissa, Manalan ikimajassa.

Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole paljon palanneita:

Tuolta Tuonelan koista, Manalan ikimajasta.

Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä Jeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.

Mana sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan ulkoisissa paikallissijoissa: Manalla, Manalta ja Manalle, ja paikallisessa Manalan merkityksessä.

Omantomuodon Manan, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on Tuonen ja kahden puolen Manalle erehdysmuodon aiheuttajana[25]

Se huoli Manalle viepi. Tuolla Tuonen tyttäret toruvi, Manan neiet riitelevi: "Miksis on tulit Manalle?"

Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:

Makaa, makaa Manan koira, tuuvu, tuuvu Tuonen koira!

on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta: "Makoa Manalan koira".

Mana nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184, 190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK 35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi" 1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan pari kertaa Kalman kertosanana:

A. Nouse Kalma kaaheille, Mana kahelle jalalle! B. Mene Kalma kalmistohon, Mana maahasi pakene!

Manala ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana ja paikallisesta -la päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista maan ala niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä. Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:

Maanalan parasta neittä, Tuonen vallan valkopäätä.

Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä sekä Virossa että Suomen puolella:

A. Maanalaiste maie pääle. B. Maanalaisten vahva valta.

Manalainen ja maan-alainen voivat esiintyä rinnankin samassa säkeessä:

Manalainen maan-alainen, manalainen maasta noussut!

Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on tuonelainenkin toisinaan väännetty tuonalaiseksi, ikäänkuin sana olisi johdettava tuon-alaisesta.

Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa tarkoittavan kalman kertosanana.

Nostan maasta mammoani, kantajani kalmistosta, nostan ulos kalman ukset, Manalan katot kohotan.

Manalan majan olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.

Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä muuanne pitäjälle että myös Manalle.

Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:

Tule pois maito Manalta ja piimä pitäjähältä! Ei maito Manalle joua, — maito koissa tarvitahan.

Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen kanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.

A. En minä kysy kylästä, taho toisesta talosta, saan minä Manalta maion, lehmän tuoman Tuonelasta. B. Paljon niit' on ja pahoja, kut maion Manalle vievät — vähän on niitä ja hyviä, kut maion Manalta saavat, C. Ken maion Manalle saattoi, erän toimen Tuonelahan, itse menköhön Manalle, itse tulkoon Tuonelahan!

Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.

Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.

A. Manallenko maito viety vai on tallottu taivahasen, vai on tuores Tuonelahan pilville pirajaville? — Työnnä torvet Tuonelahan, pillit pilvihin lähetä! B. Työnnän torven Laivahalle, pillin pilvihin asetan, jott' tulis maito tuolta maalta, maito matkaisi Manalta. yheksästä taivahasta!

Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen) Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen (< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma kivialusta.

Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.

Ukkoni tulinen turkki, ämmöni palava paita Tuonelasta tuotakohon, päälleni puettakohon!

Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin sanakirjassakaan tavata, vaikka kalmalainen sekä puhe- että runokielessä tunnetuksi mainitaan.

Monikolliset Kalman lapset, poikaset ja tyttäret eivät eroa Tuonen lapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista, joiden esim. mainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen Kalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkin Kalman neidin pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: "tuo venettä tuonen tyttö", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee puhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen Karjalassa, kerrokseen: "lauttoa Manalan lapsi". Vasta pohjoisempana Vienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: "lapsi Kalman l. Kalman neiti karpasoa", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä saatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa mainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: "karpasoa kapo Manalan".[26]

Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka, toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan erillään toisistaan esitettävät.

Hautausmaan väki ja haltia.

Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: hautausmaanväki, kristillisellä ajalla myös kirkkomaan- eli kirkonväki nimeltä.

Yhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle. Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty, hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää kirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.

Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.

Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.

Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan heitti hautaan.

Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä. Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi. Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.

Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin kalmanväeksi tai pelkästään kalmaksi. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:

Tänne on tullut isosi, tänne emosi, tänne valtavanhempasi. näytä minulle voimasi, anna minulle apua!

Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin hämähäkki matamaan: puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten kalma.

Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona, että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen hautausmaan, kirkkomaan eli kirkon haltia.

Haltia, Inkerissä myös haltias, on sukua sanalle hallita, joka on germanilainen laina (vrt. saksan halten 'pitää'). Sen asemasta käytetään joskus pitäjä eli pitävä. Haltiaa vastaava nimitys ruotsalaisessa kansanuskossa on rådande (räda 'hallita'), rådare, råd eli rå.

Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim. Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut kyrkråd, joksi on tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.

Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana. Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan. Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli likeisin sukulainen tuoden sen edellään.

Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan välistä vielä sotatanteren väki ja haltia. Jos oli kirkonväki pois ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa, kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.

Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta. Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.