SUOMENSUVUN USKONNOT I (continued 4)

Hubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon muodoissa Huitua ja Kuitua, keskitavuu on tallella muodoissa Hyperä ja Hyyperä, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä u äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa. Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä Tiberias, josta runoissamme on muodostunut toiselta puolen Typeria ja Tyypevi ja toiselta puolen Tyyriä ja Tyrjä. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen ja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n tieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia. Kuippana muotoon on Renvallin yhdistämä sana kuikkana voinut vaikuttaa. Kuihkamo ja Kuihkanen voidaan verrata sanaan kuihkata, 'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. Huuhkana lähentelee huuhkajaa, jota Hyypiö merkitseekin. Selvästi kertosäkeen aiheuttama väännös on Kulkia.

Kulkia metsän kuningas, metsän käyjä käyretyinen.

Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu kolmanneksi Iivana metsän isäntä. Toisen kerran tavataan Iivana ja Annukka kahden. Oudolta tuntuu Johannes nimen venäläisperäinen Iivana muoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (isäntä). Mutta korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.

Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:

Juhannes Jumalten pappi ristiäksensä lupasi.

Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:

"Johannes pyhä ritari, tule risti lapsiani, nimitteles poikiani!" Johannes on taiten vasten: "En minä pahoja risti, enkä kasta kauhehia."

Taikka milloin:

Juhannes Jumalan pappi tuli noita ristimähän,

silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.

Kerran kastaja Johannes saa määresanan simainen, joka johtunee raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.

Vielä tavataan Johannes eli Juones lääkekasvien kerääjänä ja voiteitten valmistajana:

A. Johannes Jumalten mies, paras Herran palvelija, ylimmäinen ystäviä, lähimmäinen lääkäreitä sata hieroi heinän päätä, sata klikkaa kukasi, sata kastetta kokosi. B. Juones Jumalan poika sepä heiniä keräsi, ruhtoi ruohoa tuhannen, kesät keitti voitehia. C. Juhannes Jumalan pappi vuoen voietta keitti kattilalla pienoisella. D. Johannes se paras pappi seisoi meren selällä pienellä patasella voitehia keittämässä.

Mutta kuten voimme arvata mainesanasta "paras Herran (s.o. Vapahtajan) palvelija" ja "ylimmäinen ystäviä", oikeastaan myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi öljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.

Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa pyydetään avuksi pyhä Iivari syöttäjä. "Pyhä Iivan suuri on mies, svaadban (häät) asettelee".

Evankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä tarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:

Johannes parahin pappi, leikkaa puoli paitoasi!

Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä valaista Juones muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar.

A. Juonetar metsän jumala! B. Juonitar metsän emäntä! G. Juoletar ukko kaunis, veen kultainen kuningas!

Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen personoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä Uramatar lienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:

Uramatar uusi piika, älä uuista uria, varateitä vahvistele! Yks' on juoni juostaksesi.

Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla juola-kasvista johdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on utterbär, 'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi Hillervon, joka oli "saukon oma emuu" ja "veen ehtoisa emäntä". Myös Hillervo voitaisiin suomarjan hillan tai kärpänsukuisen hillerin avulla selittää.

Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat Jumala ja ukko ynnä kuningas eivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty Juolehetar, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes päätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan. Jos pyhimyksen nimestä Juhannes > Juones on johdettavissa Juonetar siitä Juoletar, niin kenties myös Hillervo ynnä sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä Hilajatar "Hiitten neito, vaskivattalan sikiä" voitaisiin yhdistää Hilarius nimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi käärmettä vastaan.

Vielä mainittava "metsän isäntä" on Rauhio, jota puhutellaan eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on mahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain ja vuorimiesten suojelusenkelin Rafaelin nimeä.

Yhdessä Metsänluvussa esiintyvä Rammikko "rahojen vanhin",[57] jota rukoillaan:

Raskuta rahaista kättä, kirjokättä kiimoittele,

tavoittanee Erasmus nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa Rasmus. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana Palestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan kokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi. Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.

Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eli Tapion pojan olemme jo tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi Nyyrikki perustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Nyrckes, joka "oravat antoi metsästä". Naisellinen -kki pääte on ilmeisesti muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen -rk- yhtymän on säilyttänyt muoto Nyrkys parissa Karhuntappo-runon toisinnossa:

Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän, Tapio rahan tekohon!

Turmeltunut Metsänluvun säe: Nyrkki sonnakka Tapia on luettava: Nyrkis on akka Tapian. Tapion akkana esiintyy myös Nyrkiö ja sen yhteydessä Vilpus Tapion poika. Samoin seuraavat toisiaan Tapion akkana ja poikana Nyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky ja Virpus. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa siten, että jälkimäisen lp on muuttunut rp:ksi ja päinvastoin edellisen rk lk:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot jäivät jäljelle. Vilpus sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan "vilpasluontoisuudesta". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli Filippus, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan typistyneessä muodossa Philpus. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.

Virpus muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla Varvutar "valio vaimo" eli "neito". Edellisen pääsäkeenä on Hyypiö (< Hubertus) "hyvä emäntä". Mutta tämän nimen saattaisi myös yhdistää naiselliseen Valpuri pyhimykseen, josta toisintomuoto Varpuli tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun Havutaren rinnalle.

Myös Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis on löydettävissä pyhimysten joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa nyrkkä-jyrkkä. Mutta ennenkuin pyhä Jyrki eli Yrjänä tulee esitettäväksi, on syytä mainita muutamia Nyyrikistä edelleen väännettyjä muotoja: Myyrikki "Tapion neiti", Nyypetti "Tapion poika", Tyytikki "Tapion neiti" ja "oravan emuus". Jälkimäisen kertosäe "metsän piika pikkarainen" sekä pyyntö: "aukaise rahainen aitta" viittaavat selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -kki päätteen lainannut. Mahdollisesti Nyyri muotoon palautettava on Tyyri säkeessä: "Oravainen Tyyrin poika".

Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista, joka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen jalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta myöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti. Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja hänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta. Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa, vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin englantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet "Sancti Örjans vijsa". Tämä on Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä (Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys. Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.

Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista Sankt Örjan eli Yrjan vastaava Sant Yrjänä mainesanoilla "pyhä ritari" eli "herra ritari", jota rukoillaan:

A. Pidä koiras kahlehissa! B. Pane lukku suden suulle, karhun kielelle kapula suviyöstä talviyöhön!

Välistä lisätään: "pyhän t. herra ritarin nimehen."

Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataan Yrjö muoto.

A. (Karhulle): Santta Yrjöi paimenesi. B. Pane Yrjö koiras kiinni, älä laske laitumelle!

Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:

A. (Ähkyn luku). Santti Yrjänä kuningas laski langan taivahasta. B. (Sisiliskon sanat). Yrjäme yliä neito päällä taivosten asuvi.

Kreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on venäläisen Jurij'n mukainen Jyrki muoto yleinen. Pyhä Jyrki saa tavallisen mainesanan syöttäjä eli syöttäjäni, myös venäläisen kormelitsa. Inkerissä hän on sitäpaitsi armollinen ja metsän herra. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja kurissa:

A. Piä koirille kovoitus. penikoille suuri pelko! B. Tee metsät mieleviksi. sinikorpi siivoisaksi!

Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:

Pyhä Jyrki kormelitsa, karjan kaunis jumala, piä kahta kämmentäsi kahen puolen karjastani!

"Pyhä Jyrki on karjan katsoja", selitettiin lyhyesti Suomen itä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti hevosten jumalana. Samoin Virossa on püha Jüri ollut kotieläinten suojelija ja nimenomaan hevosien jumala, jona häntä on palvottu Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:

Püha Jüri poisikene, võta kätte kuldakeppi,

mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: "salon poika rautasauva".

Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän metsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella, ja kovalla äänellä kolmasti huutaa: "Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!"

Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myös Martti ja Mikael:

A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä! B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!

Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja Ranskanmaan "patruuna" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana, erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään Saksan Martiksi.

"Mikkeli on pyhä miesi", määrittelee suomalainen runo. Samoin kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa 3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui hän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki (23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää irti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.

Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja pyhä Stephanus. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä Betlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on Staffan tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa runossa, jossa Tapani saa mainesanat jalo ja taitava. Runon inkeriläisissä toisinnoissa:

A. Tahvana oli heposen herra. B. Tahmana hengoisten herra.

Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:

A. Santti taitava Tapani! B. Santta Tahvo talliherra, jumala hevosten herra! C. Tehvanus hevosten herra, Tahvo taitava Tapani! D. Tehvannus hevosen haltia! E. Tahvanus hevosten herra, soimen suomija jumala! F. (Naispuolisena). Tahvotar hevosten herra!

Tätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan taikka "luota katsomahan, läheltä tähyämään", "ettei karvakaan katoisi, puoltakana pois tulisi", erityisesti silloin kun hevonen on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä hevosen rengin, tallin haltian havahduttava. Myös hevosenkavioita leikattaessa on häntä rukoiltu.

Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä Stepan muodosta johtuva Istoppi, "hevosten herra", johon kertosäkeessä "pyhä Jyrki kormelitsa" liittyy. Siitä väännös lienee kajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu: Imantti hevosten herra. Venäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia lakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin seimen alle.

Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessa tallitapanukseksi. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös Dapanin maljat, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa tapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös Ruotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen säilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että ratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle Suuren ajoilta.

Teppana muodosta on johtunut lyhennys Teppo, joka Vienan läänissä on tavattu yhdistyksessä Matka-Teppo ja mainesanalla "tiejumala", mikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:

Tules tietä neuvomahan, matkoa osoamahan!

Vielä on mainittava Huotari "hevosten herra". Nimi vastaa venäläistä Feodor ja tarkoittaa sotilaallista Theodor pyhimystä, jonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen lohikäärmeen.

Kajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:

Santta Seitäri sinun syntys, katso luota luomoasi!

Härän haltia Seitäri ei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt espanjalainen talonpoikaispyhimys Isidor, jonka puolesta, hänen rukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla. Yhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muoto Siitari.

"Lehmien jumalana" mainitaan Vienan läänissä pyhä Ulassie. Häntä rukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:

Pyh' Ulassie kormelitsa, herustele Hermikkiäni — heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, pyhäisistä pyörtehistä, jott'ei puollu polvenansa!

Suomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: "Pyhä Valassi voita antamaan!" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä on Vlasij s.o. Blasios. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä Armeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi piispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä kuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla paransi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle poikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei ainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua kärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä piinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi hänet mestattiin v. 316.

Jo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen tukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää Blasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille ristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta, jota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan suojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita, joissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle karjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa kaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde, johon määräpäivänä vuodessa pappi kastoi punaisen langan, sitoen sen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa kunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.

Sekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on Blasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei tuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: "Pullukka eli Puolakka puhos emäntä, tule luota katsomahan", ja Kuvunsanoissa rukoillaan:

Pulletar punainen neiti, puno nuoroa punaista punaisella polvellasi päällä taivahan yheksän, päällä pitkän pilvenrannan, jolla mie kupuja kuristan!

Alkusoinnun vaikutuksesta on Pulletar nimestä samassa kirjaanpanossa tullut Kullalar:

Kullatar kupujen neito, neito kärkäs kääriäinen, kääri multa liiat kääröt — kaulan kaioilta lihoilta!

Jälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettuna Kullitar neidolle.

Pulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassa Paiseenluvussa Punitar:

Punitar punainen neito, Punilan talon miniä, ainut tyttö ankeloisen, puno nuoroa punaista!

Punainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä Blasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan ja erittäin hänen polvensa punaisuus.

Jos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti sopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvät Nuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar.

A. Sumusta susi neiti, Nuoratar hyvä emäntä. B. Nuorimo hyvä emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, kiveltä kivelle astui, haolta haon selälle. mättähältä mättähälle; helmi helmasta putosi, kultakakkare kalahti. Siitä sitten synty syntyi. C. Puolatar merelle syntyi, nousi maalle puolimahan saarelle nimettömälle, maalle mättähättömälle. Siitä sitten synty syntyi — Ulvotar sinun isäsi, Ulvotar sinun emäsi, Ulvotar sinä itsekin.

Nämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat tavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on Käärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa jälkiosassa Kuolatar,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut Nuoraman sijalle.

D. Nuorama hyvä emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi — Tieän synkkä synnyntäsi — Sylki Syöjätär vesiltä — Kuolatar merestä nousi saarehen puuttomahan, luotohon kivettömähän, suen suustansa sukaisi. E. Kuolatar paha emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi — Sylki Syöjätär vesille — kiville nimettömille saarille sanattomille, nimen tietämättömille, Kuolatar merestä nousi, suen suustansa sukaisi.

Blasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä, mitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän porsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti muodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituille nuora sanan johdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.

Sekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataan Katrina. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta ristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät häntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on kaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit että fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.

Pyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka nähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista ja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v. 307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka Skandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan puettu.

Saksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli suljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli sananpartenakin: "Katrina lukitsee lampaat". Virossa on Kadri ollut nimenomaan lampaitten suojelijajumalana.

Inkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa; niitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja juotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja etelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän leuan alle. Nimitys Kaisan kahjakset eli kahjaiset viittaa siihen, että Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään Kuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitut Katrinan lahjat lienee luettava kahjat.

Satakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä säilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: "Saltta Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta!"

Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, "lehmien Haltiattaren", palvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin viittaa pohjoiskarjalainenkin luku.

A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina, syö voita, kiisseliä, älä tapa lehmojani! B. Hyvä Katri, kaunis Katri, piä karja kaunihina, toiste paremmin muistan.

Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:

Santta Katrina sinun syntys. Käy tänne kapein kengin, sukin mustin muikuttele, punapauloin painattele!

Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu Katrinatar saa mainesanat "hyvä emäntä" ja "vaimo kaunis", useimmiten kuitenkin kipokaponen.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: "kipi kapi lampaitani", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: hyvä rouva ronkkaselkä, joka käy "kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään". Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:

Anna mulle musta lehmä, tahi valkea vasikka, kelpoaisi kirjavakin.

Vaan toisinaan häneltä vaaditaan:

Sata sarven kantajata, sata maidon antajata.

Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:

Sarvet sontahan sorita, sääret pitkin permannoita, kynnet kylvä kynnyksille, karvat seinille karista!

Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina "kypäkepäjä" saa kertosäkeen: tuo vihanta viljan eukko. Tästä saanee selityksensä yhdessä Karhunsynnyssä esiintyvä säepari:

Vikuritar viljan eukko, Kakuritar karjanpaimen.

Kakuritar lienee väännös Katrinatarta ja siitä Vikuritar alkusoinnun (viljan) vaatimuksesta edelleen muodostunut.

Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä Kati kaunis, ilman tyttö esitetään "kouvon" tai "koiran" kohdussaan kantajana.

Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen tuudittajana:

A. Kati kaunis, neito nuori. B. Katrina vähäinen neito. G. Katrina kipokäpeä — tulitytti tahallinen.

Venäjän Karjalassa tunnetaan "lammasten jumalana"; pyhä Nastassii, joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu naispyhimys Anastasia eli Nastasia. Häntä rukoillaan Vapahtajan yhteydessä:

Spaassa ja pyhä Nastassii, katsokaat miun lampahii! Työnnän Viipuriin villomaan, Suomeen sikiämään, kotiin keritsemään, Viipurista villa suuri, Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame, viisi leiviskää villoa selkähäs!

Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan, jossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa sika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille ruokaa.

Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuoto Tönnes, josta virolainen Tõnis ja Tõnn ovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1) Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä. Teurastaessa rukoiltiin, että pyhä Tõnisekene hoitaisi ja suojelisi karjaa.

Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto Tyni. Pari itäsuomalaista Siansyntyä alkaa:

A. Tynimys tuon emo, tule luota katsomahan! B. Santta Kynönen sinun syntys, kynin kynnä kynsin maata!

Samoin rukoillaan Siansalvannassa:

Kynimyt on sian emut, ompele utuisin neuloin!

Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka Kyni (l. Kyyni) kulki kankahia:

Kyni kylvi kyniänsä, siitä kasvoi huonot hongat, siitä pehmeät petäjät Kynimyksen kynistä.

Mahdollisesti on myös tilapäinen Tynikki eli Tyynikki "Tapion tyttö" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.

Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme, joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.

Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai sijalla niiden ukkospyhimys Ilja, venäläinen muoto Elias profeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:

Ukko pilvell' on väkevä, Maaria tulelle selvä, Ilia jyrylle kovempi.

Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu, pyhän Petron ohella puhuteltuna "pyhä isäntä" Iilia. Suomen itä-Karjalassa rukoili kylväjä:

Pyhä Ilja syöttäi, tules turvottamaan köyhien, kurjien varat orpolapsien osat!

Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin kasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa pantaessa.

A. Pyhä Ilja kormelitsa, ylös touot kasvattele, ales lehmät lypsättele! B. Pyhä Ilja kormelitsa, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!

Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy Mauranen tyrän emonen, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä johtuu Maura nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.

Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:

Antti Joopus pellon poika, maan mahtava isäntä, säästelijä, päästelijä kylän kylmistä kiroista, nuorten miesten nuoliskoista!

Antti on ilmeisesti luettava santti. Että Joopus on Josephus todistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen lapsen etsintäluku:

Joopus Jumalan isä, Maaria äiti suuren Herran, etsi lapseni kaonnut, saata tänne tervehenä ilmoille inehimisten, oman vanhemman varahan!

Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.

Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta, esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:

Laurikkain paloisen paimen, valkeaisen varjelija!

Pyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:

Anna Ukko oinahasi, santti Lauri lampahasi!

Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä, itse Ukolle omistettu:

Ukko taivahan jumala, anna rautariehtiläsi, vaskivakkasi valitse, jolla paistan perkelettä!

Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:

A. Lispettä täti Jumalan. B. Liispettä Ukon tytär, joka pilvissä asuvi. päällä taivahan yheksän.

Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet, Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.

Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät raamatulliset nimet Hiob ja Tubalkain:

Hiooppi hiiliä kokovi, Tupelkaani tulla tuopi.

Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:

A. Tuupal-Kaini, karaise rauta! B. T-K., missä sun teräs on?

Vanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vielä Methusalah raudanhaavaa sulkemaan:

Methusalah, miesi vanhin, tuo turve tuvan takoa!

Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi Helka vaimo Hempeätär. Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin Helena. Pyhä Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja neulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on saatu ulos lehmän mahasta:

Neulat on Jelterin tekemät. Rautaristi, kultaketti. Neulat on tuotu tunturista, naskalit veetty Virosta.

Että Jelteri on sama kuin Helena, todistaa välimuoto Heltteri "heleä neitsy", joka tavataan puitten kylväjänä.

Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:

Kyllikki kiven emuu, Kyllikillen kyllätköhön, anna mulle kiven avaimet, jotta pääsen kiv[en] sisähän kiven kivut tuntemahan, paaen pakot painamahan!

Tavallinen Kyllikki muoto vähän vaihtelee: Killikki, Kyllitti ja Kyllykäs. Sen edellä käy toisinaan kyy tai kyy, kyy, kerran kivi. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti seuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:

A. Anna Jumala kiven avaimet, että mä pääsen kiven sisähän! B. Tuo Kirstus kiven avain kivi rikki lyöäkseni!

Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut Kyllikki on pyhimyksen nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä kreikkalaista erakkoa Aegidiusta, ranskaksi Gilles, saksaksi Gilgen, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia. Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat tahkokivellä elatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.

Kaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa muodoissa Pulletar ja Kullatar. Vielä ilmaantuu muutamissa suomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa "kukkineito" Kuteratar, Kuteritar, Kuuteratar eli Kuuter neito, jota rukoillaan:

Kuo mulle kulleroita, pahka munapalleroita, alla kuusen kukkalatvan, alla kasvavan katajan!

Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen lääkäripyhimyksen Quadratuksen venäläistä nimenmuotoa Kodral.

Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset Kosmas ja Damianus (ven. Kuzma, Demjan), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä Kuismoi Dimnoi. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä rukoilee pyhää Kuzmoi Dimjanaa:

Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.

Kuismanheinä ja -kukka nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.

Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet "ruttotaudin jumalana".

Nurmi-Tuomaan kertosanana on Manalan Matti, joka muuten on tunnettu nimellä Nukku-Matti.

Edellisten ohella tavataan välistä vielä Hiekka-Heikki, jonka voisi selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.

Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät Birgitta Karhunsynnyssä ja Eerik kerran Lainlumonnassa.

A. Pirjata pikainen vaimo, jok' ei kehrätä kehannut, eikä ommella osannut, viskoi villansa vesille. B. Eerikkä pyhä ritari, ottaos omenamarja, tavatko[si] taskusta[s]i, tunge tuomarin kitahan!

Viimeksimainittu, jonka omenamarja tarkoittaa hänen kuvilleen tunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena "patruunana". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.

Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.

Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei "veri uhreja tahrannut", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin, eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös yleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.

Pyhäinmiestenpäivänä teurastettu kekrilammas on jo ollut puheena. Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin päivänä. Mikkeli-lammas eli -pässi, kevätvuona, joka oli pidetty keritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. "villavuona", tapettiin mikkelinaamuna ja keitettiin siitä mikkelirokka. Veri ja suolet haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle. Luut taas pantiin puun juurelle.

Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista, joita sitten Mikotarten, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän syömässä.

Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat Mickelmäss-bässen. Tämä pässi, joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan, keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.

Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oli Olavin, Olevin eli Ollin lammas, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa kirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737 ja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen kuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa kirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä "lukupäivistä" (lukudaga).

Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu "villavuona". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava. Eläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.

Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään ja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin. Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu ennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli lihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään. Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita pöydän alle.

Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren nestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen lepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä uskosta itse uhriveren taikavoimaan.

Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun lopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu tieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä sänkiäislammas.

Olevi lammas on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta roomalaiskatolisesta pyhimyksestä.

Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.). Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin musta lammas kussakin talossa karjansuojelijan Annen kunniaksi. Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat vihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan. Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka jo teurastettaessa luettiin, kuului: "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä, siis karjalaisella alueella.

Länsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä kymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta — toisen tiedon mukaan se, joka etumaisena illalla kotiin saapui — ja lunastettiin teuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset — toisen tiedon mukaan myös pää — heitettiin joenpoukamaan, "apajaan", ja samalla huudettiin: "Kirlouks, Kirlouks!" Lihat keitettiin ja syötiin juhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan. Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa paljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu, hukkui lapsi sinä vuonna samaan "apajaan".

Kirlouks huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana on luettava: "Kiril avuks!" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten apostoli Kyrillos (ven. Kiril), joka länsimaillakin tunnetaan myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.

Myös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä; joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuivat syömäkuntiin.

Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle, tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan; sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista, jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua.

Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa, teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.

Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä, jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä 1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.

Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan Mantsinsaaren Työmpäisien kylän härkäuhrit, jotka toimitettiin Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä. Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti, teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu Iljan härkä elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata, niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.

Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu. Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena, ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.

Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona. Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.

Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten Jómalin kuvaa ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta. Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten erään linnan valloituksessa viskanneen ulos Tarapithan, siis Thoria esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen muotoon veistettyjä.

Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen, viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät tarkoita pelkästään uhrikiviä.

V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.

Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.

Tässä yhteydessä on otettava puheiksi Tõnnin eli Antoniuksen palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin; tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän tullessa kannettiin piilopaikastaan Tõnni vakk, vakan keskellä olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme, olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!" Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.

Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, — erään tiedon mukaan Tõnnin päivänä — oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä. Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa, olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa, rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim. housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata. Silloin kaalonaene 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.

Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille elukka teurastettiin.

Tõnninvakan toisintonimenä tavataan tondi vakk, 'tontun vakka',[61] mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu" nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet, muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa, vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu votjakkien kuala-palvontaan ja vorshud-vakkaan.

Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu. Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]

Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen. Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan "maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka nimikin Jaanipävä on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu; Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä Iva.

Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan". Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. Aiajezä, 'kasvitarhan isä', ja kodojezä, 'kodin isä', asusti alempana mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan juurella palvottu oli nurmeizä 'pellon isä' ja karaezä (ulkona olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa "läävän" ja "hevosen jumalat".

Mutta maajumalista enimmin muistettu oli pühä Toomas, joka "kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka, matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.

Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63] jälkeen perekahi, 'perheen uhri'. Kahi, 'kahja', oli täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita, maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin (Vinne jumala) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.

Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera — myöhään illalla, aamulla varhain — kotini, majani, ilmallisen elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (Issänd)[64] Jumala, peltoni kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä! Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa, niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta, kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan, kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty, teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"

Myös nimi Toomas on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa Homa.

Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana" palvottu pyhä Laberits s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin rehekahi, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"

Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin, niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan, kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".

Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva. Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on kirjoitettu".

Neitsyt Maaria.

Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain Neitsyt Maaria.

Maaria käypi tietä myöten, Jumalan jukoa myöten, kullaista kuloa myöten, hopeista heinikkoa. — Maaria matkoa pitävi, tuhat on eessä enkeliä, sata santtia jälestä hän käy keskellä väkeä, paistaa kuin pyhäinen päivä, kumoittaa kuin kultaristi.

Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.

Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa ottamisesta taivaaseen.

Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.

Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon, oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.

Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista mainesanoista, esineistä ja toiminnoista.

Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria emonen, joskus vähän toisinnellen:

A. Maaria neitonen emäntä! B. Maaria emonen neiti!

Kertona on tavallisesti: "rakas äiti armollinen, puhas muori muodollinen l. muoto kaunis" tai "pyhä piika taivahinen". Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: "pyhä piika pikkarainen", jonka pääsäkeenä on toisinaan: "Maaria matala neiti".

Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa neitsyeksi ja äidiksi. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa virgo mater Maria 'Neitsyt, äiti Maaria'.

Nimityksen Neitsyt Maaria on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut tulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen tavallisessa puheessa koskaan sano "Jumalan emää" eli Pohrotsaa (< ven. Bogoroditsa).

Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa loitsuissa: "Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään, puhastamaan!" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin ilmaistu: "äiti ilmoisen Jumalan" tai "sukeaja sulan Jumalan, äiti kanssa kaikkivallan". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia poikkeuksia.

Kertosäkeen rakas äiti, joskus hyvä äiti, käsitettiin tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen loitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:

Kusta ma anon apua? Isältäni Jeesukselta, emoltani l. äidiltäni Maarialta.

Mainesana armollinen on suomennos latinaisesta: gratia plena, 'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys mater gratiae, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa Niukahdusluvussa tavattava: armon muori.

Seuraavat mainesanat puhdas ja kaunis ovat yleisiä keskiaikaisessa hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään pikkaraisena ja matalana piikana on suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa havainnolliseen muotoon pukenut.

Maarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: "pyhin kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista". Sitä vastaa suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:

Piioista pyhäisistä valittu, emännistä eroitettu.

Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa. Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen tulkinta: "kaiken eläviin äiti". Tähän käsitykseen perustuvat seuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:

A. Jok' olet emä emien l. imehien sekä vanhin vaimoloista. B. Vanhin vaimosten emistä, C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen. D. Ikuinen hyväntekijä, äiti mannun polvuhinen![65]

Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä merkillisin on "Jumalan äidin maito"; tämän on selitetty olleen Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta. Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:

Kristuksen veri punainen, Maarian makea maito sekalutta siivittihin seulalla teräksisellä vaskireunahan vatihin, kultaisihin kuppiloihin.

Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään; käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.

Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen vaippansa, jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi. Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:

A. Maarian vahainen vaippa, Luojan teltti terhollinen ylitsemme luotakohon — jaloillemme täytyköhön yli kaiken vellon kansan! B. Kuo mulle kultavaippa, vala mulle vaskivaippa, jonka alla yöt asuisin;

Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin huntu, milloin ei vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat, jotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.

A. Sivalla silkki silmistäsi, huntu otsaltasi! B. Tanun päästänsä tapasi. G. Päässä kultaviilekkehet. D. Hius päästäsi sivalla, sinilanka silmiltäsi, kultalanka kulmiltasi! E. Pantasi tulipunainen!

Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen päänauhaa sekä hänen vyötänsä, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle Tuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain Italiaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus suomalaisissa loitsuissa.

A. Pane paitasi panuhun, vyösi vaski valkeahan! B. Meni sukkarihmasta sulahan, vyönlapasta lainehesen.

Usein mainitaan runoissa Maarian hienot helmat eli helmukset, joita hän kiiruhtaessaan nostelee.

A. Tuo hienot helmuksesi tuskillemme tukkeheksi! B. Koprin helmasi kokoa, käsivarsin vaattehesi!

Jalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä, häntä joudutetaan:

A. Kerkiä jalan kengättömän, ehi sovan vyöttömän, tukalla päin tuiskahtele, levällä päin lennättele! B. Avopäin, haralla hapsin, ilman vyöttä, helmuksitta.

Neitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävän kyyhkysen muodossa, joka kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.

A. Lennä tänne kyyhkysenä voimatonta päästämähän! B. Lennä kultaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä!

Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa. Muutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen rakennettavaksi.

Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on "päällä pilvien asuja". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin kuvauksin esitetty:

A. Pistä pääsi pilven raosta, kaunis kaulasi ojenna! B. Astu taivosen napoja, ilman viertä viilettele yli kuun, alatse päivän! C. Juokse kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoa! D. Tule syntisten sekahan ahavassa, auteressa, pilvessä, sumun seassa!

Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:

A. Jos lienet joen takana, joutuos joen takoa! B. Kirkasi Maaria mereltä, C. Istuvi keskellä merta.

Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan "yläisestä taivosesta" ja sitten taas "soutaen suloa vettä".

Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä anottiin.

Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:

A. Anna Maaria meloa, Pietari peränpi'intä, jolla viiletän venettä! B. Itse airoille ajate, sovitate soutimille, pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karpahani, varaksi vähän venehen!

Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe. Erityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena karhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:

Minua keventämähän, ohtoa jyventämähän, kiviriippa rinnan alla, rautaharkko hartioilla!

Karjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: "karjanpiika pikkarainen" ja "akka laarien alainen." Häntä silloin rukoillaan:

Käypä karja katsomahan, viitsimään emännän vilja, ennen käymistä emännän, karjapiian katsomista, syötteles metisin syömin, juotteles metisin juomin!

Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa hänen apuansa tarvitaan.

A. Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karjastani! B. Ota vitsa viiakolta, koivu korpinotkelmalta; kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan!

Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:

A. Laita torvet taivosesta, pillit pilvistä rakenna, jota myöten juorun juosta, virrata Jumalan viljan minun ruokaruoakseni, minun henkiheinikseni! B. Auo maa alaisin puolin, puhko pellon pientaretkin, mistä juoksevi Jumalan vilja, Herran vilja virtoavi vihannista mätiähistä, tuorehista turpehista.

Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa luettiin:

A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani! Kysyn maata Maarialta, pihatietä Pietarilta. B. Maaria makuuttajaks Santta salvan laskijaksi, Pyhä risti nostajaksi!

Erityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:

Tuopas unta Tuovinmäeltä, haukko hepohuonehesta, joss' on Ristus nukkununna, — uinonnut itse Jumala.

Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille tullessa.

Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla, samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten mainitsemisella.

Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen! Tehty mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu.

Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:

Käy saunahan saloa, piilten piikahuonehesen, ilman uksen ulvomatta, kyläkunnan kuulematta, saranojen laulamatta, veräjien vieremättä!

Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä Neitsyt kaiken työn tekijänä:

Kokoa kivet koskesta, katajaiset kankahalta, puita muurehettomia, kiviä kivuttomia! Saustuta [simainen] sauna, lämmitä kyly metinen [metisillä halkosilla]! Taittaos metinen vasta metisestä metsäsestä! Kanna vettä läiköttele lähisestä lähtehestä puhtahalla puisuella! [Lyö löyly, lähetä lämmin, kiviselle kiukahalle!]

Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:

A. Nouse kuun keheä myöten, tuoppa kuun kultasia, päiväsen hopeisia, ota kuppi kuun kylestä, kauha päivän kainalosta! B. Jolla tuot puhasta vettä, kannat kullan karvallista. C. Tuo vettä tullessasi pyhän Juortanin joesta, pyhän virran pyörtehistä!

Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa, esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.

Kehräsi sinisen langan sinisellä kehruspuulla sinisestä kuontalosta sinisellä värttinällä maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti. Kehräsi punaisen langan — Kehräsi valkean langan —

Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana. Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi Egyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä usein rukoillaan:

A. Tuo neulasi omasi, ompele utuisin neuloin, — pujottele punaisin langoin! B. Neula kultainen kätehen, rihma sulkkuinen perähän, vetämähän [umpeen] haavan!

Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään lämmintä taivaasta.

Taivas reikihin repäise, ilma kaikki ikkunoihin, josta lämmintä lähetät iholle alastomalle!

Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:

Ota jäätä vähänen, jolla tulen tukahutat!

Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan "lävitse lumisen linnan" ja kuvataan, kuinka hän:

Hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helma, hyistä kelkkoa vetävi, jäärekeä reu'ustavi.

Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu 3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen, jonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä elokuuta "Maarian lumen" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle kummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.

Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa. Niinkuin Jeesus on "paras parantaja" on Maaria "paras voitelija", sillä hän on aikoinaan ollut myös:

Jeesuksen veren pesijä, Herran haavan hautelija.

Avuksi hän rientää:

Sata sarvea otsassa, tuhat rinnassa niseä, kaikki täynnä voitehia, yheksiä voitelua

Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva tuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään kannettaviksi:

Sata on sarvea selässäs, ne on täynnä voisimia, ne on voisimet väkevät, niill' on Luoja voieltuna.

Sittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen sijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:

Kultakehänen selässä, kuusi sarvea kehässä, sulka kunkin sarven päässä.

Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:

Kuus' on kuppia sylissä, seitsemän selän lakana.

Välistä on hänellä yksi ainoa:

Kultakuppinen käessä, kultasulka kuppisessa.

Erikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:

Tuo sulka sulasta maasta, höyhen maasta lämpimästä!

Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta kukolta:

Kultainen sinulla kukko, kana kullan karvallinen, katkaise kanalta siipi, sulka kultainen kukolta!

Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:

Luojan kukko kultaheltta, lennäs kultaisna käkenä — alas maahan taivahasta sotimahan puolestani!

Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.

Tuo sa kultainen orava tuolta kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoten syömähän tulen kipuja!

Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa edustavan keittäjänaisen "ottopoika" ja "värtäjäinen" s.o. leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä kääntyy:

Kierrä hattu silmillesi, juokse lankoa punaista, ylähäksi taivahasen, vie Herroille sanoa!

Yleisesti on Neitsyt Maarialle omistettu mehiläinen. Suvuton mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille. Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän taivaaseen asti.

Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.

Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.

Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:

Mehiläinen pieni lintu, Jumalan käpeä käsky lensi mettä ottamahan lensi puulta puhtahalta.

Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:

Niin löysi rohon mokoman, kukka on kuusihaarallinen, kasvoi Luojan kalman päällä, Osan lautsasen ovella.

Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä kelvollisuutta, johon Jumala vastaa:

Kelpoavat sinun työsi rinnoin Ristuksen etehen, pyhän Maarian etehen kelpoavat tuohuksiksi.

Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan ilman lintu, joskus Luojan tai Tuonen lintu. Välistä on:

A. Mehiläinen meen emäntä, karjapiika Herran karjan! B. Mehiläinen kaunis lintu, metsän kukkien kuningas!

Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren, harvemmin ylös taivaaseen:

A. Lennä tuonne, kunne käsken, yheksän meren ylitse, meripuolen kymmenettä! B. Yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien ta'atse, otavaisen olkapäitse!

Sen on pyrittävä "Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan", tai paikkaan, jossa on:

Yheksän mesimätästä t. tynnöriä; kaikki vaipoilla katetut, yksi jäänyt kattamatta.

Joskus se lentää "aina Maarian majalle" eli sinne, missä "Maaria makasi pikkuisella luotosella". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on kasvanut kolmikanta heinä.

A. Siell' on neiti nukkununna, vyövaski valahtanunna. Onpa neien päärivoilla onpa heinä kolmisyrjä. B. Siell' on neitonen makasi, tinarinta riuvotteli; siell' on heinä kolmekanta sen on neion pieluksissa.

Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai Jeesusta taikka molempia koettelemaan:

Koettelepa kielelläsi, maistelepa huulillasi,

ovatko samoja:

Joilla on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna kaikkivalta pirulaisen pistettyä.

Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian nimitys "vahainen vaimo", jonka tavallisena kertona on "vaimo valkeaverinen".

Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan vielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on Siikasenluvussa Herran ohella esiintyvä Herran tytär.

Helmi Herralta putosi, helmi Herran tyttäreltä.

Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset "Jumalan tytär" ja "Herratar" (domina).

Nimitys Luojan tytär on niinikään selvä:

Apu tulkohon Isästä, apu Pyhästä hengestä, apu Luojan tyttärestä!

Tästä tavataan myös muoto Luojatar. Mutta paljoa yleisemmin esiintyy runoissa Luonnotar. Molempien kertosanoina käytetään Synnytär.

Viimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon haltian kertosanojen luonnon ja synnyn suhde sanoihin Luoja ja Jumala.

A. Päästä Luoja luontoasi, pyhä synty säätyäsi Luojan luoduille lauille, pyhän synnyn säätämille! B. Luonnolla totisen Luojan, syvän synnyn säätämällä. C. Luonnolla lujan Jumalan, tunnolla totisen Luojan. D. Päästä Herra Jeesukseni, päästä Luoja, päästä luonto, päästä päästäjä Jumala! E. Päästä synty, päästä Luoja, päästä päällinen Jumala! F. Päästä synty, päästä luonto, päästä päällinen Jumala, päästä kolme Luonnotarta!

Niinkuin näistä esimerkeistä näemme, käytetään luonto sanaa sekä ulkopuolisessa Luojan luoman että sisäisessä Luojan hengen merkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. Synty sanan vastineena voi olla sekä luonto että Luoja, mutta milloin nämä molemmat samassa säkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden määreekseen pyhä tai syvä. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan syntyset pyhimysten merkityksessä ja runoissa Suurisynty nimenomaan Kristuksesta käytettynä.

Että Luonnotar eli luonnon tytär tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on K.A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esimerkeillä todistanut.

A. Otan kilven Kiesukselta, tu[r]van luonnon tyttäreltä. B. Apu [e]inesten [e]mästä, lupa luonnon tyttärestä, Pyhän Hengen voiman kautta! Neitsyt Maaria emonen!

Kesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari kertaa: kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea. Sairasta kylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: "tule päästöt päästämähän!" Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista suojelevaa vaippaa:

Kuos mulle kultakangas, valas mulle vaskivaippa, jonka alla yöt lepäjän, päivät päälläni pitelen!

Kesälahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten kuin Maaria: "tuli Luonnotar tulen kipuihin".

Kalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä varoittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan, s.o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan kerskailussa:

Minä mies Jumalan luoma, luoma kolmen Luonnottaren, kantama kahen kapenen,.

Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät "kolme neitiä Luonnotarta" eli "neljä neitiä, koko kolme morsianta" on Levón verrannut Neitsyt Maariaan rautamaiden tallentajana ja sen maahan vuodattajana. Nämä kolme neittä esitetään toisinaan syntyneen Isiin Jumalan tai Jeesuksen kätten hieronnasta.[68]

Luonnotarta vastaa muinaissaksalainen scephenta, 'Luojatar', joka tavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (Parcae) vastineena. Näiden ihmisenkohtaloa kehrääväin haltiain kolmilukn kuvastunee skandinaavilaisten Nornainkin kolmiluvussa.

Luonnottarien kolmilukn saa kuitenkin lähimmän selityksensä germanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta. Myöhemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin kuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen vielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen, toisesta Zebedeuksen puoliso.

Latinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä suomalaisien runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maarian mielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde klassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten runojen uskonnon välillä.

Synnyttäret esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla, yhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin synty sana Luojan ja luonnon.

A. Synnyttäret, Luojattaret, einet[ten] emuuttaret, jotk' oli luona luotaessa, salasaunoin saataessa, pyhäpirtin pyyttäessä. B. Synnyttäret, Luonnottaret, päästä pientä pihalle! C. Synnyttäret. Luonnottaret ilman vyöttä, vaattehitta, iholla alastomalla!

Luonnottaren kertosana einetten emä esiintyy myös muodossa eine-eukko.

A. Eine-eukko, luonnon vaimo! B. Elättäjä e[i]ne-eukko, varakkahat luonnon vaimot!

Eine sana tavataan sekä haltia että voima sanojen yhteydessä:

A. Etsi einehesi, hae haltiasi! B. Ei maa voimoa uuvu, eikä nurmi einehiä.

Eine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään hengenhaltian tai Jumalan kanssa:

A. Nousi ennen eine-eukko, hengen haltia havaitsi ennen noian nousematta. B. Tuliko jo tunti Jumalasta, apu einet[ten e]mästä'? C. Tule turva Jumalista apu [ei]netten emistä, vara vaimoista hyvistä!

Huomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala "hengenhaltiana" sekä "hyvinä vaimoina" luonnon tyttäret mainitaan:

Tule turva Jumalasta, helppo hengen haltiasta, vara vaimoista hyvistä, turva luonnon tyttäristä!

Itse haltia sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa Suomen itä-Karjalassa muistiinpantu selitys kysymykseen, miksi vastasyntynyttä lasta pidetään haltiattomana: "haltia on, kun Jumala katsoo ihmistä, haltia on ristittyhengen tervehdys."

Että Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runollisesti sanottu Luonnottariksi, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiintyy välistä mainesanoilla: "metsän miniä" ja "Tapion tytär", jotka olemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin liittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki luonnonpiian esiintymisestä:

Metsän neitsyt, luonnon piika, ole mun karjani paimen!

Luonnotar yleisessä merkityksessään vastaa "naishaltiaa" ja tarkoittaa siis naispuolista _yli_luonnollista olentoa. Luontoa vastaavaa skandinaavilaista natur sanaa on huomautettu aikaisemmin käytetyn haltiasta, s.o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta; náttúrligr vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä "luonnollista" että myös "yliluonnollista".

Haltian kertosanoista vielä onni eli lykky tunnetaan erikoisessa merkityksessä Jumalan tai Pyhän Hengen vastineena:

A. Anna onni, suo Jumala! B. Onnen teille oikeoille, Jumalan hyville teille. C. Lähe lykky lyytämähän, Pyhä Henki pyytämähän!

Tästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimitykset Onnen tytär ja Osatytti:

A. Apu Onnen tyttäreltä. Päästäköhön Herra Jeesus! B. Osatytti, orkoneiti, silkki päästäsi sivalla, taina päästäsi tavoita, kultalanka kulmistasi!

Luonnottaren rinnalla olemme tavanneet "kave-eukon" tahi "kapeen" määreillä "kultainen" ja "korea"; kerran sen kertona esiintyy muoto Kavotar. Naista merkitsevä kave eli kapo käytetään yksinkin erikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se "kave" eli "kapo", joka "kuun kehästä päästi", ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa päästöluvuissa lausutaan: "sinä kuun kehästä päästit".

Sekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä "hyvä vaimo" voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi "hyvä" tavataan Maariaa tarkoittavan vaimon määreinä "pyhä" ja "vanha".

A. Tule turva Jumalasta, helppo hengen antajasta, vara vaimosta pyhästä! B. Minä poika Luojan luoma, vaimon vanhan tuuittama.

Myös akka "vanha" on välistä ilmeisesti Maarian vastineena. Gananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä:

Pistä siipesi simahan, toinen siipesi metehen, akan vanhan vakkasehen. tuo sitten simoa tuolta!

Heti sen jälkeen tulee Mariatar puhutelluksi.

Pelkästään Akka esiintyy toisinaan erikoisnimenä Luojan, Jumalan eli Ukon rinnalla:

A. Pantu Akka paimeneksi, Luoja karjan katsojaksi. B. Akan väellä, Jumalan väellä. C. Ukon väki, Akan väki.

Akka nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto on Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan. Tämä Akka on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle, samoinkuin erikoisnimi Ukko kristilliselle Isä Jumalalle.

Pyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön tyttö, neito, impi eli piika. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa:

A. Lyhyt tyttö tylleröinen, maan tasainen talleroinen. B. Lyhyt neito lylleröinen, matalainen maan veroinen.

Oluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi "kapo", tämän kertosana "hyvä impi", josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin Hymmytär (< hyvä Immetär).

Kantoi tuon kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo tuota katselevi, Hymmytär hyväelevi.

Erityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander sen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä Kipulan neito eli Kiputyttö, "Tuonen neiti"; toisessa Kivutar nimellä, joka voi saada vielä mainesanan "kauhea emäntä" tai "Kipumäen iso emäntä". Edellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee, vaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Kohtalottariin (Parcae), jälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin (Furiae).

Castrén Kalevalan perustuksella (UK 45: 269-312) lukee Kiputytön, Tuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kuitenkin, ettei hänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksinomaan tautien kanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. "Joessa (luultavasti Tuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhtymässä kohosi vedestä; sillä oli nimenä Kipukivi eli Kipuvuori, koska kipuja siellä piti suljettuina Kiputyttö. Tämän oli tapana istua kalliolla vääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jauhetuiksi ikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoituksenaan lienee ollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Taudinhenkien vankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin Kiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen kiveen tai upottamaan ne meren pohjaan." Tästä Kiputytöstä Castrén osoittaa Kalevalassakin eroitettavan Kivutar eli Vammatar nimisen naisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan esitetään hyväätekevänä haltiana saaden mainesanat:hyvä emäntä ja valio vaimo. "Hänelle kuitenkin", Castrén huomauttaa, "uskotaan melkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta poistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne Kipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa ja viimein tunkemaan vuoreen sen keskellä olevasta reiästä. Ottaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan merkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että kumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä erehdyksestä ovat tulleet toisistaan eroitetuiksi."

O.J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli Kivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä tarkastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä jauhaminen perustuu yhteen kirjaanpanoon:

Kiputytti mäellä istui, joen kolmen juoksevassa, veen viien vierevässä, jauhavi Kipukiveä, Kipuvuorta väännättävi. Paa kivut kiven kitahan!

Kolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauhaminen on johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kappaleesta näkyy:

Kivi keskellä mäkeä, silmä keskellä kiveä, jolla kipuja jauhetahan.

Tilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä puohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittäminen, vaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin kattilan pienuus ilmaisee (UK 45: 300-2).

Jonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä:

Kehräävi kipukeriä vaskisella värttinällä; tuo kivut kerälle kiersi, sykkyrälle synnytteli.

Toisen kerran Kipupiika "pikkarainen" kipuja sekä kerää että kerii:

Kävi kipua keräten ympäri Kipumäkeä kipukerä kainalossa, kipulankoa kerivi.

Kipujen kerääminen on kaikista tavallisin Kiputytön tehtävä. Siitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa kerimiseen ja kehräämiseen toisien runojen vaikutuksesta.

Kipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukintaat kädessä:

Kerää kivut kintahisin, vaivat suuret vanttusihin.

Yleisesti on Kiputytöllä kipuvakkanen kädessä, kainalossa tai sylissä. Mutta verrattain harvoin hänen nimenomaan sanotaan siihen keräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut kerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toisessa taas Kiputyttö, vaikka hän:

Vaivavakkanen käessä kipuja keräelevi, kivut kääri yskähänsä, vaivat vasten rintojansa.

Kolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut vakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaatteensa kertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten:

Kivutar kipujen vaimo. Kiputyttö, Tuonen neito istuvat tyhyttelevät keskellä Kipumäkeä, kiven kirjavan tyvellä, paaen paksun pallehella. Käsiähän kuoriksevi, rintojahan raaputtavi, heiluttavi helmojansa, polviansa pyörittävi, itkevi ikäviänsä, kirstu on kirjava sylissä, vaskivakka kainalossa. Tuonne tuo kipuja huusi lukotaksensa lujahan kirstuhunsa kirjavahan. — Ota kivut syämmehesi, kivut kääri kertoihisi!

Joskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa käärittyjä kipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallisesti kuitenkin hän tahtoo itseensä, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee ja tuskittelee kipuja kaivatessaan:

A. Kourin helmansa kokoovi kipuja toivoessa. B. "Äsken aikahan tulisin, kun kipuja tuotaisihin luota luontokappaletten." C. Itkeä hyhyttelevi: "ei mulle kipuja tuoa". D. Kun ei näy kivut tulevan, tukan päästähän repivi. helmojahan heiluttavi.

Vaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista:

E. Kipeä on Kivuttarella, vaiva vamman tyttärellä, kipeä on kivuissa olla. F. Sylin syöntähän piteli, käsivarsin vatsoansa, tuopa se voipi voivotella.

Kuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä kohdistava Kivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tarkastamme. Hänen yleisin mainesanansa Tuonen neiti, kuten Brummer huomauttaa, voi olla myöhempi yhdistys, koska vermlantilaisella neidolla, joka on "kivuista tehty", sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin käytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen. Muista tilapäisemmistä mainesanoista vuoren neito saa luonnollisen selityksensä Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire johtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kintaisiin pannut kivut kiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: "elä kiiretä kipuja!"

Yhdessä kirjaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja Heilottaren helmoihin, — nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut nimenmuodostus, — ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee noituudella pantua vammaa merkitsevästä rike sanasta johdettu Rikotar "maan emäntä".

Kivuttaren tavalliset kertosanat Vaivatar eli Vaivotar ja Vammatar eli Vammotar esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa:

A. Kivuttaren kintahasen, Vaivattaren vanttuhusen. B Kivuttaren kippasehen, Vammottaren vakkasehen. C. Kivuttaren kukkarohon, Vammattaren vaattehesen. D. Kivuttaren kinterihin, Vaivottaren varpahisin.[69]

Rukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä kipujen eukko eli vaimo tai kipeä, kipuinen eli Kipulan neito. Parissa toisinnossa on hän nimenomaan Jeesuksen kipuinen neitsyt.

Että Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila ja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto kivun emonen, joka on tavallaan suomennos latinaisesta mater dolorosa. Ristinkärsimykseen henkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria miekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa kuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poikansa kaikki kivut mirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen.

Samoin kuin Maariaa nimitetään Kivutarta vuoroin vaimoksi ja neidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme nähneet. "Kipupiika pikkarainen" ja "pyhä piika pikkarainen" vastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivuttaren määre "hyvä emäntä" sekä hyvä sanasta muodostettu Hyvötär.

Hyvötär, Kivutar neiti ikänsä kipuja itki.

Joskus käy Kiputytön edellä nimenomaan Neitsyt Maaria emonen. Yksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan:

Neitsyt Maaria emonen, Poimi kivut kintahisin, vaivat vanttuhien terihin, tunge tuskat turvakoihin! Viepä juoksulla jokehen — sisälle kiven sinisen!

Maariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen kipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta:

Kääri kivut kainaloosi, vaivat vasten rintojasi!

Verrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa:

A. Kiputyttö, nuori neito, kivut kiinni ottamahan, vammat vaikauttamahan! B. Tule Jeesus, tule Maaria, kivut kiinni ottamahan, vaivat vaikeroitsemahan!

Että Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti Kipumäen — myös Kipu- eli Vaivavuoreksi nimitetyn — kuvaus. Siellä on kivi keskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa tai reiän ympärillä. Reikä, joka on[70] väätty vääntimellä, puhkaistu purasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyinen. Siihen reikään tuskat usein tungetaan "korennolla koivuisella" ja kertosäkeissä "tangolla hopeisella", "teräksisellä telkkimellä", "valkaimella vaskisella" tai "vaajan vaskisen nenällä". Välistä mainitaan Kipumäki olevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa.

Mansikka ja tämän kirjoittaja ovat toisistaan riippumatta tulleet siihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golgataksi, jolloin sitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia ja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen sovittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties tarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa tavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä.

Kivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castrén esittää sorean Suonettaren jonka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten kehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi.

Sorea on suonten vaimo, Suonetar sorea vaimo, soma suonten kehreäjä, sorealla kehrinpuulla, vaskisella varttamalla, rautaisella rattahalla.

Mutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle ominaisia tehtäviä. Välistä häntä rukoillaan kehräämään yhtäläisellä:

Kultaisella kehrepuulla, vaskisella värttinällä.

Samoin kuin Suonetar on suoni sanasta runollisesti johdettu, on sen rinnalle kalvo ja liha sanoista muodostettu Kalvotar ja Lihatar:

Suonetar sorea neito kävelee soluttelevi suonikimppu kainalossa. Kalvotar sorea neito — kalvokimppu kainalossa, Lihatar — — lihakimppu —.

Tähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen:

Suonisykkyrä sylissä, kalvokääry kainalossa, luita luikare käessä, lihalimpare piossa.

Kivutar eli Vammatar sekä Suonetar, Lihatar ja Kalvotar edustavat siis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toiminnassa.

Näihin liittyy vielä Sanervatar eli Salvatar.

A. Sanervatar saunapiika, oletkos löylyssä asuja. piilten piika huonehessa? Luo löyly, lähetä lämmin! B. Salvatar saunavaimo, tule saunahan saloa, tuo vastat varjossasi, tule saunahan saloa!

Edellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään Neitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä suomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana "saunavaimo" annetaan nimenomaan Maariallekin:

Sinä paras saunavaimo, tule tänne, tarvitahan!

Salvatar muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähimmällä korjauksella se olisi luettava Salevatar. Siitä on Sanervatar voinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta on vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen kanerva sanan mukaan. Sanan saleva Lönnrot kääntää ruotsalaisilla "smärt, nätt" ja asettaa sen merkitys vastineeksi suomalaisen sukea.[71] Se siis vastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä: "kaunis, soma, sorea" ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta nimeksi muodostettu kuin Hyvötär Maarian mainesanasta "hyvä".

Neitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopaikoista päättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa pyhä piika taivahinen ja Taivolan Ukon rinnalla mainittu Taivolan emäntä.

Ottamalla taivaalle kertosanaksi pilvi on saatu seuraavat Maariaa tai Maarioita tarkoittavat säkeistöt:

A. Tyttö taivahan miniä, piika pilven äärellinen. B. Etsi maitosi Manalta — Kateilta — — velhoilta — taivahan Navattarelta, pilvein Äärettäreltä! C. Itke taivahan isälle, valittele valtiaalle, taivahan Navattarille, pilven piimätyttärille! Saisit suonet soutamahan, maitopurot juoksemahan.

Pilven äärehisestä on, niinkuin näemme, muodostettu personallinen Ääretär. Samoin Taivaannavatar saa selityksensä säkeistä:

Piika istui pilven päällä, neito taivahan navalla.

Myös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on Maarian esinein ja tunnuksin kuvattu:

A. Piika pilvistä putosi, vaimon taimi taivahasta, suonisäkkinen selässä, kalvokontti kainalossa. B. Tule neitsyt taivahasta, piika pilvistä piroa! — Sata on sarvea otsassa, tuhat rinnoilla niseä.

Mutta tavallisimmin on yksin pilvi avuksi saapuvan neidon olopaikkana, joka hänen kerallaan liikkuu ja lähenee:

Mikäs kaukoa tulevi? Pilvi kaukoa tulevi. Mikäs pilven patsahalla? Piika — — Mikäs — — Kätkyt piian sylissä. — Lapsi piian kätkyessä. — Sarvi lapsen kukkasena. — Sulka sarven sisällä. Mitäs sillä sulkasella? Pyyhin nää pyhät kipunat.

Kuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä ilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Aivan selvä on asianlaita silloin, kun pojan sarvessa on "Vapahtajan veri punainen". Milloin taas neitsyt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea, on tässä "Maarian makea maito"; mainitaanpa samalla nimenomaan Neitsyt Maaria pilvenpäällisenä:

Mikä tuolla tulevi? Pilvi — — Mikä — — Neitsyt Maaria pilven päällä. Sarvi Maarian kädessä. Mitä Maarian sarvessa? Maarian makea maito.

Pilven eli kaaren päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman voidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maaria Voiteenluvuissa:

Ukko ruski, taivas paukkui, maa pyhä vapisi kaikki. vennä vennyi Luojan pilvet, tulla taivonen särähti. Isketti iästä pilven. — Neiti istui päällä pilven, kapo kaaren kannikalla. — Maito — — voitehiksi.

Sekä kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellä ajavaan piikaan on toisinaan liittynyt kaukaa tuleva nainen:

A. Pilvi kaukaa kulkee, Ämmä kaukaa tulee. B. Piika pilvellä ajavi — vaimo kaukana jälestä.

Tavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman mitään pilveä ilmaantuu jään ja hyyn taikka voiteitten tuojana. Voidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin:

Akka kaukainen ajavi, etähä[inen] ennättävi — sata sarvea selässä — sarvet on sanoja täynnä, sanat täynnä lausehia, lausehet lukuja täynnä.

Etäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin kulkevan:

Neiti kaukoa tulevi, etähiltä ennättävi. Jos sinä tulet maata myöten hiihtäen lipein suksin; tahi jos tulet merta myöten, soutelet simaisin airoin. simapursin puuhaelet, soua nyt luut kivuttomiksi!

Mutta nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoitettuina:

A. Kuin sa tullet maata myöten, hiihtänet lipein suksin, kuin sa tullet merta myöten, soutanet punaisin pursin. B. Souapas simaisin airoin, simapursin puuhaele — soua luun lomia myöten — suonien neniä myöten!

Että kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu:

Mikäs kaukoa tulevi? Neitsyt Maaria matavi.

Epäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja pelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä, Neitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva syntynyt typistymällä edellisestä vai rinnakkaisesti muodostunut. Itsenäisen muodostuksen puolesta puhuvat semmoiset länsisuomalaiset muodot kuin:

A. Yksi vaimo tuli tuolta kaukaa. B. Ämmä tulee tuolta noin niin kaukaa.

Sitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta:

Akka tuoalta tulevi, etähältä ennättävi, kolmen laivahan takoa.

Etäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus tuoalta tavataan toisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen mainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian sijaisen:

A. Olipa piika pikkarainen, [oli] tuoalta tuleva, vaimo vaaksan korkeus. B. Akka tuo[a]lta tulevi, liinalakki liuhottavi, vakka suonia sylissä.

Jälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman Niukahdusluvun kappale:

Neitsyt Maaria emonen tulla tuhuttelevi — liinalakki päälaella, suonivakkanen sylissä.

Vanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neitsyt Maaria:

Oli tuoalta tuleva, yläisestä taivosesta.

Tuoalta merkitsee "toisesta maailmasta", samoin kuin tuolta maalta säkeistössä:

Tule impi tuolta maalta, neiti pilvestä piraha!

Kaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana:

Impi ilmasta tulevi, neiti kaukoa näkyvi.

Niinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla immellä olla "suonisommelo kädessä". Vielä selvemmin Maariaa muistuttava on seuraava ilman tytön kuvaus:

Lyhykäinen ilman tytti, maatajalkainen matala, astu taivosen napoja, ilman viertä viilettele yli kuun, alatse päivän sata sarvea otsassa!

Että harvinainen nimenmuodostus Ilmatar niinikään tarkoittaa taivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikämääräys:

Ilmatar ihana impi, joka vanhin vaimoksista.

Ilman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana.

Ilman neitona eli Tuonen neitinä esitetty ututyttö[72] kuvataan Maarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin:

A. Ututyttö, ilman neito, takoja utuisen neulan! B. Ututytti, neiti Tuonen, — laai mulle utuhamonen, vanu mulle vaski vaippa, jonka alla yötä oisin!

Metsänluvuissa toimii "ututyttö, terhen neito eli neito terho", jonka kertona voi olla "Luonnotar tytär Tapion", utujen seulojana. Udun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa Pakkasenluvussa:

Tuo tänne utuinen pilvi — lämmin sarka läikäytä, ut[u]a soille, ut[u]a maille; u'uss' on hyvä eleä!

Erikseen ututytöstä tavataan terhenneiti Maariaa tarkoittavan "kiputytön" kertosanana. Utujen seuloja Terhetär[73] eli Terhotar esiintyy vielä Pistoksen-luvussa:

Terhetär terävä neiti, seulo seulalla utuja nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen poltteita pannessasi, piiliä pistäessä! — Terhetär terävä neiti, tules nuolias noppomahan. piiliäsi poimomahan ihosta imehniraukan!

Tähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen:

Tule tulen utuna, alennate autereina, tuo kultapihtimesi, hopeaiset hohtimesi, joilla nouat noian nuolet ihosta alastomasta!

Tuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläiseltä ilmansuunnalta; niinikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet saapuvan "lämpimästä maasta".

A. Tule neito tuoalta, etelästä päivän alta! B. Neitsyt Maaria emonen etelästä tuli liehutteli.

Etelän käsitteestä on muodostunut nimitys Etelätär, jota Ganander mainitsee rukoillun seuraavin sanoin:

Etelätär neiti nuori, iätä iästä pilvi, nosta lonkka luotehesta, syrjin yhtehen syseä, lomatusten lonkauta, sa'a mettä taivosesta, sima pilvistä pirota teoksille tehtäville!

Yleisesti esiintyy Etelätär eli Suvetar vienanpuolisissa Karjanluvuissa ja Maidonsanoissa:

A. Suvetar hyvä emäntä, työnnä lehmäni leholle! B. Nouse karja katsomahan! C. Kyllin syötä, kyllin juota, kyllin kylläisnä elätä, yöt sui suka käessä, päivät vihko kainalossa! D. Suvetar valio vaimo! — Käy sie läävä läänimässä! E. Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko, suka kultainen kuvoa! F. Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen kartanosta, kusta karja vettä joisi! — Anna uhkuvat utaret hettehistä heiluvista, mairehista maaemistä! G. Heilutteles helmojasi veneheksi vuotajaksi — turpehista tuorehista! H. Suvetar hyvä emäntä, neiti pilven lähimmäinen, — maitoammehet avoa!

Kuka Suvetar oli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä nimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista hyvä ja valio, sekä lisänimistä luonnon eukko ja pilven neiti. Täysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian:

A. Sa'a mettä taivosesta, Saa mettä latvalleni! B. Tule tänne, tarvitahan, katsomahan karjoani! C. Yöt seiso suka käessä, päivät vihko kainalossa, sekä syötä jotta juota! D. Heruttele, tuorustele moihuvasta maaemästä, turpehesta tuorehesta, herasesta mettehestä! E. Maitoarkkunen avoa!

Niinikään Neitsyt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karjalassa Etelätär ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityttö kylyn lämmittäjänä ja meden tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä taivaista tulta hoitava kesän eli kesyen tyttö.

Iän tyttö, lännen neito, etelän emäntävaimo.

Uudemmassa kirjaanpanossa on näiden säkeitten välissä vielä: "Pohjolan pojan kosima."

Eriksensä esiintyvät vienanpuolisissa Karjanluvuissa pohja ja länsi suven kertosanoina:

A. Pohjan veitikka verevä, suven suoria kananen, sie olet kaunis karjapiika, karjapiika pikkuruinen, olet maan onnessa olija, pientaressa pieluksilla! Ponnistates polvillesi, kykeneppäs kyynäspäilles, käsin kääri vaattehesi, hienot helmat hemmuttele! B. Suvetar hyvä emäntä, länsi läävä[n] pohjimmainen, lääväpiika pikkarainen,[74] tules luota katsomahan! C. Suvetar hyvä emäntä, lännen läävän pohjamainen, Etelätär neiti nuori, jok' oli karjan katsojana, viitsijä emännän viljan, yöt seisoi suka käessä.

Näihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhduttaminen käärimään kokoon hameensa helmat ynnä tälle "pikkaraiselle karjapiialle" osoitettu pyyntö "karja katsomahan, viitsimähän emännän vilja".[75]

Itä sanasta johtunut Itäjitär mainitaan joskus Suomen pohjois-Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa yhtäläisin mainesanoin ilman impi eli äiti.

Toinen muoto Idätär esiintyy Vienan läänissä Suvettaren eli Etelättären sijalla sekä karjan hoitajana että maidon antajana ynnä yhtäläisin mainesanoin hyvä emäntä, luonnun tyttö ja pilven neito.

A. Iätär hyvä emäntä, Luotehetar luonnon tyttö, neiti pilven päällimäinen, käy yöt suka käessä! B. Iätär hyvä emäntä, neiti pilven luotehikas [t. luotehinen], maitoammehet avaos!

Pilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poikimisen jälkeen luettu rukous:

Iätär hyvä emäntä, iätä iästä pilvi, laske päälle lainehien, — suonet solmuista keritä!

Idättären kertosanana käytetty Luotehetar ilmaantuu myös erikseen vienanpuolisessa Aarteenluvussa:

Luotehetar luonnon tyttö, mannun eukon palkkalainen, jok' oot vuoren vartijana, raha purnun paimenena, anna mulle avaimia, lainoa läpäksimiä, jolla aartehet avoan! En kuluta kultiasi.

Neitsyt Maarian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmeisesti johtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri tahoilta:

A. Mikä tuolla kuumoittavi? Itä tuolla kuumoittavi. Mikä tuolla iässä? Pilvi tuolla iässä. B. Mikä Lännessä näkyvi? C. Iäss' on punainen pilvi, toinen pilvi luotehessa. D. Pilvi nousi pohjasesta, kaari kasvoi pilven päälle, piika istui kaaren päällä.

Pyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelätär eli Suvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme nähdä, on myös pahan olennon merkitys.

Yläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt Maarian nimityksiä on vielä Päivätär ja Kuutar. Gananderin julkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa Jeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös päivän pojan päästöstä Päivättären avulla:

Pääsi ennen päivän poika Päivättären päästäessä.

Tässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan runoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä toisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty päivän poika määreellä pätevä. Sama pätevä päivän poika esiintyy muutamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä. Yhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa:

Päivätär pätevä neiti, tule päästöt päästämähän!

Että Päivätär ja päivän poika tarkoittavat Maariaa ja hänen poikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö: "Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä ja pelasta!"

Suomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on jalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän Neitsyen liinasta:

Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen läksi teitä kulkemahan, maata mittaelemahan; löysi puun alastomaksi, kääri käpyliinallahan, silkkinauhalla sitaisi: siitä syntyi tuohen synty, tuohelle sileä silpa Neitsyt Maarian hiestä.

Mutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun synty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär.

Mist' on tehty tuohen julmu? Oli liina Päivättären, tempas liinan kuijun varren tuon kääri ympäri.

Niinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisinaan asetettu päivän tytär:

Kattila Kivuttarella, pata päivän tyttärellä.

Kivuttaren kintaatkin ovat välistä joutuneet Päivättärelle:

Vuota, vuota Hiien poika, kun ma saisin kuun kapeita, Päivättären kintaita, jolla syöjiä syseän!

Vielä on huomattava kipujen manaus:

Kivuttaren kintaisihin, Vaivittaren vuotehesen, Pääjättären pään alle.

Että Pääjätär[76] on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa Kivenluvun säe: "Päivättären päänalainen".

Päivättären tavallisena kertosanana on Kuutar. Niitä yhtaikaa rukoillaan parissa Ampiaisenluvussa:

A. Kätke Kuutar poikiasi, Päivätär pereitäsi! B. Kiellä Kuutar lapsiasi, Päivätär perehiäsi!

Tämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa mehiläinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen.

Neitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren kehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuolisissa häärunoissa vertaus:

Se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä.[77]

Suomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään Kuutar eli Päivätär kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä suojavaatetta kuten yleensä Maarialta:

Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivittären kehreävän. Kuo mulle kultahursti, huolita hopeapäitä, jonka alla yöt makaisin, päivät päältä tappelisin!

Sama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertomarunon alkuna; sitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen:

Kuulin Kuuttaren kutovan, Päivättären kehreävän kultaisesta kuontalosta, hopeaisesta lavasta. — Antoi Kuutar kultiansa, Päivätär hopeitansa.

Vielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kaipaavana ja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalaisessa Tuomensynnyssä:

Kuutar itki kultiahan, Päivätär hopehiahan. Vierähti vesipisara kaunihille kasvoillensa, kaunihilta kasvoiltansa riveälle rinnallensa, tuosta vierähti norohon; tuosta kasvoi kaunis tuomi.

Inkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättären kudonnan itkun ja kyyneltenvierinnän edellä:

Kulki Kuuttaren mäelle, Päivättären tanhualle; kuutarmon tytär kutovi, päivän tyttö helkyttävi. kultakangasta kutovi, hopeaista helkyttävi. Taittui yksi kultalanka, helkähti hopealanka, neito täytyi itkemähän. (Seuraa Kyyneltenvierintä.)

Kudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä kutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy kristillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että nämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat Maarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa hartauskirjallisuudessa.

Jos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon, että Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toiminnasta metsän emäntänä ja verrata "ilmantytön" kauniin Katrin esiintymiseen karhun synnyttäjänä.

Paikannimi Päivölä Pätöisen pojan runossa tarkoittaa taivasta, kuten Päivölän pitojen kertosanat "Jumalisten juomingit" sekä pelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa "taivosen saranat" osoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella Kuutola muutamassa Tulensynnyssä:

Tuli tuhmalta putosi — Onpa poiat Päivölässä, Päivölässä, Kuutolassa. Tukala tuletta olla.

Paitsi Kuutarta voi Päivättären eli päivän tytön rinnalla esiintyä myös Otavatar. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi varkaita vastaan:

Otavatar, päivän tyttö, tule tänne, tarvitahan, omoani ottamahan, kaonnutta kaitsemahan!

Neitsyt Maarian nimityksiä Otavatar, Kuutar ja Päivätär voi verrata länsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvaukseen: "kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt". Näiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että Ilmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja jalkainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi Neitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti liittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus kristillistä kirkkoa tarkoittavaksi.

Päivätärtä ja Kuutarta ei kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää Neitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet Päivälä eli Päivölä, Kuutola ja Otavala Taivaanvalojen kosinnassa, muutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssäkin, olla pelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa päivän poika eli päivän lapsi olla peräisin vanhemmalta kuin kristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita.

Taivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian olinpaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet "maan onnessa" olijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maarialle vastakohtana Jumalan ilmalle:

Kun liet tuulesta Jumalan Kun liet maasta Maariaisen.

Siitä syystä saattavat välistä maanalainen ämmä tai maan tytti edustaa Maariaa:

A. Lyhyt ämmä lylleröinen, maan alainen malleroinen — lukevi tulen vihoja. B. Maan tytti, Manulan neiti, Pihan tytti, pellon neiti. istui ilman ikkunalla. ilman kaarella kajotti, satapalto paita päällä ja kaulus kyniä täynnä, kynät täynnä voitehia.

Metsä-Maaria on jo ennen esitetty.

Myöskin meri voi olla Maarian olinpaikkana, kuten olemme nähneet. Maariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko seuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa.

A. Nouse akkanen merestä kolmen tyttären keralla hammasniekka kirves vyöllä! B. Merieukko ensimäinen vaimo valkea valittu, tuo vitsat tullessasi!

Maria nimen ja latinaisen mare, 'meri', sanan äänteellinen yhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen kansankäsitykseen.

Toisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyydessä istuvana:

A. Istua tuhottelevi hyisen hettehen sivulla, hyisen kaivon kainalossa, B. Jäisten hetteitten tykönä.

Jaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä noutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä tervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten tapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään. Maarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa symboliikassa on "elävän veden lähde".

Maariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa Haudan- ja Tulensanojen toisinnoissa lähteestä nouseva nimetön neitsyt, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana "ylhä".

A. Neitsyt nousi lähtehestä vaskivakkanen sylissä, kolme tuokkosta vakkasessa, yhdellä hän haavan paransi, toisella haavan puhdisti, kolmannella päältä silitti, B. Neitsyt nousi ylhä lähtehestä kullatun hopioissa neulallensa, nuolellensa.

Itäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein neitonen norosta. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin yleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan tukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka kuvaillaan, kuinka hyytä tuova:

Neitonen norosta nousi, Immetär märästä maasta.

Muutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka:

Neitonen norosta nousi. immikkö märältä maalta, jolla on kassa kantapäillä, — vakka vaskinen käessä, suka vaskinen vakassa, jolla päätänsä sukivi.

Voiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana tai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet, aivan kuin Neitsyt Maarialla:

A. Nousipa neitonen orosta — painoi maata mättähälle: kasvo heinä pieluksilla, se on heinä kolmikanta. B. Nouses neitonen norosta, impi on nurmesta yletys, sata on sarvea otsassa, jotk' on täynnä voitehia!

Itkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka kyynelestä siunautuu koivu.[78] Seuraavaan kappaleeseen liittyy ennen mainittu Tuohensynty Päivättären liinasta.

Neitonen norolla kulki, punaposki puolatteli, itkeä tihuttelevi, herne silmästä putosi, poloisille poskipäille, siit' aina alemma vieri — vaivaiselle mättähälle, tuosta koivu siunattihin.

Gananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen neitosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian maidosta, niinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen norosta nousseen neitsykäisen lypsämä.

Useimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt Maarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä rukoillaan:

A. Nouse vettä antamahan, vettä Juortanin joesta, vettä lemmen lähtehestä! B. Tuo pullo puhasta vettä! G. Tuo kuppi kuun alusta, kauha päivän kukkarosta!

Muutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nousemaan lemmen nostantaan ja sitten jatketaan:

Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä, läpikorva lähtehestä, nouse neittä naittamahan!

Neitsyt Maariaa on vielä kuvailtu kosken haltiana, kuten Koskenhaltianluvuista olemme nähneet. Veden ja erittäin kosken väki esiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maarian käskettävänä:

Nosta nyt kosken korvallinen, tuopas nyt veestä väkeä!

Maariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai akka seuraavissa rukouksissa:[79]

A. Neitsyt kosken korvallinen [impi virran] vierellinen istuvi kihokivellä, kiho[paaella] puhuvi, [istuvi itähän rinnan, luotehesen longottavi], hiipovi hivuksiansa, hapsiansa harjoavi. [Kehreä utuinen lanka utuisesta kuontalosta!] Veäppä lankoa veelle, sinervätä lainehille tullessa punasen purren, tervarinnan teuvotessa'. Kivi on keskellä jokea, väännä reikä vääntiällä, puhkaise puraisimella, rauaksi venehen rinta, kiven kylki sammaliksi! B. Kosken korvalla eläjä, vaakani en varteija, akka kuohujen asuja, kourin kuohusi kokoa, käsivarsin vaakanasi, jottei parska parraspuille! C. Kosken tyttö, virran neito, otas kultainen kurikka, eli vaskinen vasara, millä pieksät penkeriä, millä aaltoja alennat koskenlasku-aiakseni, virran viiletyksekseni.

Nämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta. Kihokivi muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä oleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut. Kuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitelty Maarian vaatteenhelmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella kurikalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella kurikalla.

Välistä Verensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan "impi virran viertehestä" mätästä tukkeeksi kantamaan.

Myös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus:

Kosken tyttö, kuohu-neiti,[80] kosken korvalla olija.

Kuohuneiti ilmaantuu kerran muodossa Kuohutar, "korea neito", joka Neitsyt Maarian tavoin:

Käyä käpäelevi luuvihko kainalossa.

Onpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee, muodostettu Melutar "mielivaimo". Tämä ei kuitenkaan esiinny koskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä on muoto Melatar, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin mainitsema Sukkamieli.

A. Melutar mielivaimo ota mieluisa melasi, mesi keitä, mieli käännä![81] B. Sukka mieli mielen kääntäjä, mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli mielettömän!

Sukkamielen selittää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta aviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä pyydettiin nurjat mielet sovittamaan. Sukkamieli, alkuperäisesti siukka (ruots. sjuk) mieli, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan tarvinnee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi. "Sukka mieli mielen kääntäjä" voidaan lukea "sukkamieli-mielen kääntäjä" tai "sukkamielen kääntäjä", joka samoin kuin Melutar saattaa tarkoittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt Maariaa.

Niiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian ominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan, toiminnoistaan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut nimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaisienkin ajatus- ja tunne-elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti esitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian kuvannolliset nimitykset runoissa. Hänen sijaisillaan kiputytöllä ja ututytöllä olemme tavanneet kertosanan Tuonen neito, joka itsekseenkin voi Neitsyt Maariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian nimityksiä tajutaksemme on meidän ryhdyttävä tarkastamaan pahamerkityksisiä nimiä runoissamme.

Paholaiset ja pahat paikat.

Pyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät paholaiset, joiden nimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko.

Alkuperäisimmät pahat henget ovat syntyneet sellaisista vainajista, jotka jo eläessään ovat olleet suvustaan eristäytyneitä pahantekijöitä taikka jonkun onnettomuustapauksen johdosta jääneet tavanmukaisia hautajaisia ja haudalle vietäviä uhreja vaille, joita siis joko ei ole tahdottu tai ei ole voitu palvonnalla suvunsuosijoina säilyttää.

Jokainen vainaja saattoi laiminlyödystä uhrista muistuttaakseen vaivata tautina. Siitä johtui helposti mielikuva erikoisista heidän lähettämistään taudinhengistä. Lähettäjistään lopulta kokonaan eristyneet taudinhaltiat tietysti käsitettiin yksinomaan pahaa tekeviksi. Tämä merkityksen kehitys kuvastuu, kuten olemme nähneet, kalma sanan käytännössä.

Erityisesti peljättynä tautina on suuri rupi, s.o. isorokko, Suomen itä-Karjalassa saanut, osakseen uhripalvontaa. Kun rokkotautiselle pyydettiin maitoa tai muuta ruokaa, katsottiin välttämättömäksi antaa sitä, jottei suuri rupi suuttuisi ja rupeisi niihin, jotka eivät sairasta auttaneet. Suuren ruven aikana ei saanut poukkuja pestä, ei kenkiä tervata eikä mitään likaista liikuttaa, ei edes tuvan lavitsaa pestä eikä tuhkia hiiloksessa kohentaa. Jos suuri rupi tuli suuttuneeksi, piti sille laittaa piirakoita ja lämmittää sauna. Piirakat ynnä viina pantiin pöydälle ja kaikki saatavissa olevat rupilapset kutsuttiin syömään. Se, johon rupi oli suuttunut, pantiin toisten keskelle. Lapsen äidin piti sitten kumarrella: "syökäät, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat (ruven isä on Iivana)!" Sitten hän läksi lapsi sylissä ja viinalasi kädessä saattamaan toisten talojen lapsia, vaikkapa vain parikymmentä syltä. Viinaa piti tarjota joka lapselle ja sanoa: "juokaa, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat, ottakaa hyväksi nämä meidän pitomme, älkää pahastuko!" Vielä oli piirakka heitettävä pihalle aidan selkään sanoen: "tässä on teille, hyvät vieraat, tuomisia, menkää kotiinne!" Jollei lapsi vielä sillä aterialla alkanut parantua, vietiin hänet lämmitettyyn saunaan ja viskattiin viinalla löylyä. Kylvettäessään äiti luki: "tässä on teille, hyvät vieraat, juomiset ja tuomiset, antakaa rauha ja terveys!"

Vielä v. 1909 suuren ruven liikkuessa Suojärvellä kertoi lääkäri pitäjäläisten saapuneen sairaan luo herkuttelemaan, muka taudin henkeä kestitsemään. Sairas itse istui ruokapöydän ääressä, ja kukin pyysi Ospitshaa luokseen. Taudin uskottiin siten käyvän lievemmäksi. Taudin nimi johtuu venäläisestä ospa, 'isorokko'.

Myös runoissa personoiduista taudeista on huomattava ruven eli paiseen haltia, jota on kuvailtu sekä nais- että miespuoliseksi. Useimmiten se esitetään taudin synnyttäjänä.

A. Ruskea rupinen piika, paha paisetten emonen synnytti rupisen poian, äkähisen ällitteli. B. Ruskea rupinen äiti, miksis teit rupisen poian? C. Ruskea rupinen herra, paha paisetten isäntä, joka loi rupisen poian. D. Ruskea ruven kuningas, paha paisehen emonen, miksi sait rupisen poian?

Puhuteltuna tämä haltia tarkoittaa milloin itse tautia, milloin sen lähettäjää:

E. Ruskea rupinen seppä, paha paisetten kuningas! — Alene, älä ylene! F. Mene pois mätäinen ämmä, rupea rupinen neiti ihosta alastomasta! G. Rupi tyttö, ruutu neiti, maahan ruovuta rupesi! H. Ruskea rupinen neiti, paha paisetten emusa, ota pois lainattusi ihosta imentoraukan!

Mutta varsinainen rukous, jossa ruven eli paiseen haltian parantavaa toimintaa kuvaillaan, on saanut vaikutusta pyhään Blasiukseen kohdistetusta Kaulakuvun luvusta.

Ruskea rupinen neitsy, paha paisetten emue, rupi suussasi suloa, keitä märkä kielelläsi: punoo nuoroa punaista vasemalla polvellahan.

Niinikään Riidenluvussa joskus riiden eukko ilmaantuu taudin synnyttäjänä ja samassakin toisinnossa riiden poika puhuteltuna tautina. Taas parantamaan pyydetty riiden tytti saa kertosanakseen, samoin kuin Kiputyttö, Tuonen neidon; Neitsyt Maarian apuun jouduttamista muistuttaa rukouksen muoto:

Tule tunnilla samalla tekemähän terveyttä!

Kapeen eli Maarian päästämän kuun peittäjänä Ganander mainitsee kuumeen.

Kuume ennen kuun kehitti, kave kuun kehästä päästi, riihen rautaisen sisästä — (oli peittänyt kuun r. riiheen).

Tähän on verrattava Agricolan Rahkoi, joka "kuun mustaksi jakoi". Suomen lappalaisillakin on Mano-Rakko ('kuun Rahko') tavattu. He kertovat Rakko nimisen varkaan menneen tervaamaan kuuta, ettei sen valo häntä ilmaisisi, mutta sinne jääneen kiinni. Kuussa hänet vieläkin voidaan nähdä tervapytty kädessä ja tervasuti toisessa. Pohjois-Pohjanmaalla muistellaan kuuntervaajan olleen yöllisellä kosintaretkellä ja nimeltään Rahkonen. Etelä-Pohjanmaalla sanotaan, kun kuun toinen reuna pimenee, Rahko-Matin sitä tervaavan.

Tarina kuun tervaamisesta on kuitenkin myöhemmin sekaantunut alkuperäisempään taruun. Rahko merkitsee rohtumaa, jonka, samoinkuin kuumeen, kuvailtiin aikaansaaneen kuun mustumisen tai peittymisen.[82]

Tautiolentoihin on lisäksi luettava naimakiihkon haltia kirki.

A. Nouse kirki, nouse kärki! B. Kirin nitti, kirin nätti. G. Kiren ukko, kiren eukko, nosta kirki Kiimasuolta, häkärä Häjynlahelta! D. Kären ukko, kären eukko! E. Kun ei naitu mennä vuonna, kihlattu kerin kesänä, kerin tyttö, kerin eukko, kerin entinen emäntä, pane kuuna paistamahan tähtenä kumottamahan!

Näihin haltioihin kuulunee myös Sotamiehenluvussa personoitu riita.

Riian ukko, riian akka, riian entiset eläjät, riita sie itsekin olet, veäs vettä vängin päälle!

Pahansuoviksi vainajainpalvoja saattoi käsittää vielä vierasten heimojen henkiolentoja, jotka omaistensa kannalta olivat tietysti hyväntahtoisia, kun vain saivat tarpeellisen lyylittelynsä.

Hyvien ja pahojen henkien vastakohta kehittyy kuitenkin varsinaisesti vasta silloin, kun uudempi uskonnonmuoto voittaa vanhemman. Suomalaisilla on tämä tapahtunut kahdesti, ensi kerran ukkosenpalvonnan kohotessa vainajainpalvonnan yläpuolelle ja toisen kerran tämän vuorostaan syrjäytyessä kristinuskon tieltä. Edellisellä kerralla on osa vainajain ja niistä johtuneitten haltiain nimityksistä voinut saada pahan merkityksen, jälkimäisellä ovat uuden uskonnon mukanaan tuomat muukalaisten paholaisten nimitykset saaneet lisäyksiä sekä vainajain että ukkosjumalan nimistöstä.

Vainajainpalvonnan ja ukkosenpalvonnan voimme eroittaa esim. hammastaudin-parannustaioissa, joissa hammastikku on tehtävä milloin puusta, milloin metallista. Puinen hammastikku on yleisimmin pihlajasta veistettävä, metallinen taas on tavallisesti saatettava yhteyteen ruumiin kanssa.

Molempien palvontain vastakohtaisuus ilmenee siinä pelossa, joka eripaikkaisilla haltioilla on ukkoseen nähden. Huoneessa, jossa Ukon särkemiä puita poltetaan, ei asu kyöpeli. Manalaiset saadaan ajetuksi talosta, jos vanhalla pajamoukarilla kartano kierretään kolmesti ja joka kerralla lyödään tällä ukkosjumalan aseella perinurkkaan hokien: "pois entiset eläjät, uudet tulevat sijaan!" Sen, jolla on kirkonväkeä hallussaan, pitää ukkosilmalla olla myllynkiven silmässä. Aarteen saa Ukontaltan avulla, koska sen haltia (kalma) pelkää Ukon voimaa. Vedenhaltioita eli näkkejä ukkonen vihaa ja tappaa.

Myös loitsuissa Ukkoa rukoillaan "karkoittamaan kalmalaisia". Nämä kuitenkin voivat tarkoittaa pahoja henkiä kristillisessä merkityksessä, joita runoissa Isä Jumalan käsitteesen yhtynyt Ukko tavallisesti ahdistaa.

Erityisesti huomattava on pahoja karkoittavan loitsijan nimittäminen Ukon pojaksi.

A. Lieneekö minussa miestä, Ukon poiassa urosta, Vankamoisessa varoa? B. Onko miehissä mehua, Ukon poijissa urosta, ken kärsis käsin ruveta?

Tosin voi Ukkoa tällöinkin ajatella kristillisen Luojan nimitykseksi, kuten säeparissa:

Minä Ukon, Akan poika. vanhan Maarian nuorin poika.

Mutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen Jumalan pojasta.

Jos ei minussa miestä, Ukon poiassa urosta, onhan poiassa Jumalan.

Samoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdistajana sekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen miehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor-Björn, Thor-Gerd).

Ennen esitetyistä vainajainnimityksistä enimmät tavataan myös paholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät pahoina olentoina koljo sanan johdannaisista Koljumi, Kuljus ja Koljolainen.

A. Tuo Jeesus tulinen miekka — jolla paiskoan pahoa, rumat henget ruhtaisisin, jolla ma hurttia hosuisin, Koljumin kovasti löisin! B, Läksi Kuljus kulkemahan, Emon Valjus vaappumahan, tuon jalat jäällä näkyvi, jalan isku jaukahuvi. Kuljus poika pakkasella, Kuljus pakkanen itsekin. C. Leppä Lemmäksen tekemä, Pelkolaisen pehmittämä, Koljolaisen kasvattama.

Viimeksimainitun Koljolaisen kertosana Pelkolainen on yhdistettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen pelgepuu eli varjopuu ja venäjänkarjalaiseen "pelastajaa, puoltajaa" merkitsevään sanaan pelash, pelgahan, joille Setälä on löytänyt vastineen skandinaavialaisesta fylgja, "seuralainen, varjohaltia".

Pelkahan eli pelkähän tapaamme myös runoissa, Maatapano-rukouksessa:

Anna maata maan luvalla, maan luvalla, puun luvalla, pyhän pelkähän luvalla t. pyhän pellon pelkahalla!

Maahisista, jotka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa manalaiset, "jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet".

Keijusista huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä valkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se käsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä.

Keijusen toisintomuoto keito eli keitolainen käytetään runoissa useimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana.

Ota Piru pistoksesi, Keitolainen keihäimesi!

Kurho eli kurki, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä paha kurki, voi ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen.

(Käärmeelle:) A. Pure Kurko poikiasi! B. Herran henki, Kurjen kuono, pahan hengen partakarva.

Peijaisille sukua oleva peijakas tunnetaan, paitsi kiroussanana, myös runokielessä paholaisen nimityksenä.

Nouse Peijakas pesästä, Hiisi hiilihuonehesta!

Vainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paholaisena ilmaantuu, on vielä kallas.

Ne Kallas pajahan kantoi, Hiisi hiilihuonehesen.

Skandinaavilaisesta dverg, "kääpiö", johtuneet kiroussanat verkanen ja turkanen ovat ennen mainitut. Jälkimäisestä tavataan johdannainen turkamoinen Puunsynnyssä.

A. Turkanen tulen kipuna. B. Tuomi luona Turkamoisen.

Edda-laulujen jättiläisen nimitykset thurs ja troll, joissa pahojen olentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista selvästi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin tunnettuja.

Edellinen tavataan sekä yhdistyksissä Ikiturso ja Meritursas että itsenäisenä sanana muodoissa tursa, tursas ja turso. Esim. käärmeelle loitsitaan:

Itse Tursa turpukohon, panijainen paisukohon!

Jälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto troll eli trull ja jättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen kahdesti lainattu. Myöhempi trulli eli rulli, joksi nimitetään noidanhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa:

Jumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia!

Vanhempi muodostus turilas on, paitsi puhekielessä hyönteisen nimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä Väkiturilas ja Ikuturilas että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana Tursas.

A. Musta mies Väkiturilas, sepä kiikutti kiveä. B. Ikäinen Ikuturilas, isä vanhan Väinämöisen. C. Ikuinen Ikuturilas — päästi kuun — päivän — D. Tuli yksi mies Turilas, tuli Tursas paitulainen.

Turilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä Turilainen.

Turilaisen tuuvittama, Karilaisen kasvattama.

Turilaisen kertosanana käytetty Karilainen johtuu yli-ikäistä ihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä karilas sanasta, joka on germanilainen laina.[83] Tämä mainitaan usein, etenkin Voiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana.

Karilainen kaita poika kaivoi maata kannallahan. varpahallahan vatusti. Herhiläinen maasta nousi Karilaisen kannan tiestä, (Samoin sitten mehiläinen.)

Hyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on harvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esitetään suorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen sai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä, paarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa mainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa täyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään tulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin päivältä.