SUOMENSUVUN USKONNOT I (continued 2)

Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään vanhaksi väeksi.

Siell on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, maan alla maannutta, hongassa homehtunutta, joka on kauan maassa maannut, kauan liekona levännyt.

Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa kirkon ukkona, akkana tai tyttönä.

Kun lienet kirkon kierroksesta, kirkon ukko, kirkon akka, kirkon tyttö kaunokainen, korjaele koiriasi!

Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä kalman- eli kalmistonhaltiaa hautausmaan haltian nimityksenä muutenkin käytetään.

A. Kalman ukko, kalman akka, kalman entinen eläjä! B. Kalman valtikka väkevä, kalman herra voimallinen! C. Kalman kultainen kuningas, kalman väki voimallinen! D. Kalman isännät, kalman emännät, kaikki kalmalainen kansa!

Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona, haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina vaivaa nähty.

Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin löysi, jos otti majavan päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi järvelle. Missä näki manalaisten kähertävän veden päällä, siellä oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua, niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset manalaiset nousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat yhdessä paikassa kuin perhoset, sitten hajoilivat laajemmalle ja muuttuivat suuremmiksi. — Veteenkadonnutta etsiessä saattoi myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi manalaisten kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.

Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan, sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.

Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.

Maan, metsän ja veden haltiat.

Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan, mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän, veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina, metsähiiden tai vesihiiden väkenä.

Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin, vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään metsänhaltiat ja taloihin tontut.

Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.

Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan, metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.

Maanhaltia ynnä maanväki vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä jordrådan ja jordfolket. "Maanväen asetukseksi" sanottiin asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi "loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.

Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä maahiset. Lencqvist ne selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut maahiselle maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.

Yhdeksi henkilöksi käsitetyn maanhaltian Ganander esittää taloissa öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.

Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti, missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti istuttaa uhripuu. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko, joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha isäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.

Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää, joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten saattoi siihen asettua "ruma" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta henkiolennoilta.

Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin "ostettiin". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä. Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä vähän vadista maahan maanpitävälle. Samoin juustoa keitettäessä oli ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn "kylvöpuuron" tähteet vietiin pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa riihenparsille jyväkimppu.

Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin. Milloin ei tietty paikkaa, mihin ennen oli uhrattu, kaivettiin karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, mitä piti uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.

Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu suomalaistuneilta lappalaisilta.

Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: "nuo liikuttavat maahaltiaksenkin tilaltaan pois", ja jos joku kiroili: "ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy". Perheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin Inkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä paikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa talolle "merkin", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön muukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien vieraittenkin käytöksestä.

Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan; uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.

Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä saanut maasta tarttuneen taudin, maannenän merkityksen. "Maanhaltia ei nouse", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja käyttää.

Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu viljelemättömän metsän väki ja metsän haltia, joskus myös metsänpitäjäksi sanottu.

Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.

Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä veromaalta kultakin kolme "päivännäkemätöntä", puunkuoren alla kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.

Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.

Kuten vainajat, voi metsänhaltiakin ilmestyä unessa. Piti mennä märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan latva punaisella langalla, loitsien:

Metsän ukko halliparta, pane partas palmikkohon, pane kätes käärimihin, pane kinttus kiintimihin!

Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen muurahaispesän pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava kultaa kolme sirusta makuupaikalle.

Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro — se oli metsänhaltian puu — tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, metsänhaltiain istuinkivet.

Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa, niin kyllä antoi.

Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin näkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3 askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty: "onko haltia kotona?" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä alenemaan.

Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi täytyi luvata joku uhri.

Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään "palkinnoksi".[27]

Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että metsännenä puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty.

Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut, voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt. Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin "metsistyneen".

Pohjois-Viron metshaldijas ennusti äänellään, jota ei hyvillä mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan kuolemaakin.

Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten skogsrådand l. -rådari, joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia. Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (skogsmannen) kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.

Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan" (skogsfru) ja "metsänneitsyen" (skogsjungfru l. -nufva). Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.

Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva, mutta siellä hyvin tunnettu on metsänneitsyt, joskus myös haapaneitsyeksi nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta, jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko, hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin rakas ja kiusasi heitä perehtimään.

Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien uskottiin olevan liikkeillä.

Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja metsänväellä oli myös vedenväellä vakinaiset tiensä, joita myöten vaelsivat kuivalla maalla.

Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla. Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen. Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä; millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.

Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.

Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi kouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi. Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin vanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet kivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään rantaan ajautunut kuolleen hylkeen pääkallo taikka vesimyyrän pää.

Vedenhaltian, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava saunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.

Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet, voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin, että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.

Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken pyörteeseen juhannusyönä pyydystetty sammakko, minkä suuhun oli pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia. Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön (luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen riepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta kalanraatoa ja ne punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan jotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin uhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui haltia takaisin. — Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava. Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.

Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret ruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.

Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille osaa annettu.

Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä. Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti, etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle, mistä kalat oli saatu.

Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten pilautui kalavesi, vedenhaltia "hierautui".

Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada luokseen joku elävistä omaisistaan.

Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten sjörådand eli sjöråd. Sitä kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin nimityksiä: hafsfru, 'meren rouva', ja sjöjungfru, 'meren l. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin pääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli olkain riippuvat rinnat.[28]

Veden sekä emäntä että neito tunnetaan myös Suomessa, edellinen kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.

Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa yhteydessä. Metsänemännän huivi oli hienoista, pehmeistä juurista kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen. Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään, haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka silmien rei'istä katseli, niin sen löysi.

Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää vain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui aivan palaneeksi nukaksi.

Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään. Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua, niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.

Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä, joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta. Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt, löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä näkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.

Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla tavattavasta mielikuvasta. Toinen on metsänneitsyen antama paita, joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi, keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut, saattoi saada vedenemännältäkin.

Toinen on näkymättömäksi tekevä lakki, joka on yleisesti manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano, joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä "pirun" päässä hatun, jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun takaisin.

Vielä ovat huomattavat vedenemännän lehmät, jotka nousivat vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui kotiin niinkuin muukin emäntä:

Se Kirja, se Karja — maanalainen Maatikkini!

Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin ilman taikomisettakin — kiertämällä ne sai estetyksi takaisin järveen menemästä — saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.

Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan maanhaltialle, — jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu, niin likimmän puun juurille — silloin maanhaltia piti huolen, että tulokas pysyi karjassa.

Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.

Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle. Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla ottamatta.

Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.

Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa kuin ihmiset maan päällä.

Vedenemännän karjan näimme maanalaiseksi nimitettynä ja kotiin viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan manalaisten lehmiä anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla. Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.

Viimeksi on mainittava vedenhaltian soitannollisuus, joka samoin skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli. Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki, ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.

Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan, ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.

Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti henkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen itä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan uunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja. Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen asti tuli varmasti ja opetti.[30]

Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja veteen paikallistuneet henkiolennot.

Nouse maamo maanalainen, taatto turpehen takainen! — Mi on maassa maahisia, metsässä metsällisiä, ve'essä ve'ellisiä, tulkoon kaikki miun avuksi!

Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: maa, mantu, piha, pelto, penger, nurmi, niitty.

Monikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu miekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi.

A. Anna mannusta väkeä! B. Nostin maasta miekkamiehet, mannun aikuiset urohot. C. Hiekasta hevosurohot. D. Otatko maasta mannun miehet, pellosta periurohot?

Maan eli manteren haltia on Maan (s.o. uuden asuinpaikan) tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. Mannun yhteydessä esiintyy välistä toisintomuoto hallitsija. Rinnakkaisniminä tavataan joskus maan pitäjä eli pitävä sekä maan henki, joka vastaa ruotsalaista jordande.

A. Maan haltia, manteren haltia! B. Terve manteren alainen, terve mannun hallitsija! C. Hyvä maan pitävä, manteren haltia! D. Maan henki, hyvä henki, haltia maan matalan, pyhän penkeren pitäjä!

Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on maan eli mannun (muunn. manun) kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä tai mannun ukko.

A. Maan kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! B. Oi ukko, manun isäntä, manun kultainen kuningas, uros aitojen asuja, seinävierten seisoksija! C. Ukko musta, maan isäntä! D. Terve manteren isäntä!

Joskus kutsutaan avuksi pellosta peri-isäntä eli peripenkeren isäntä, mainitaanpa myös nurmen tai niityn ukko. Maan isännän ulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana paksuparta.

Vanhempi naispuolinen haltia on maan eli mannun emäntä tai mannun eukko, esim.

A. Maan ehtoisa emäntä! B. Mannulan maan emäntä! C. Manun eukko, maan emäntä! D. Mannun ukko, mannun eukko, mannun kultainen kuningas, mainio manuen emäntä, maan ehtoisat eläjät, maan vartijat vakaiset!

Harvinaisempia nimityksiä ovat pellon entinen emäntä sekä nurmen eukko ja niityn akka. Sitävastoin on yleisimpiä akka manteren alainen, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä poika pellon pohjimmainen.

Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.

Mannun ukko maasta nouse, poika pellon penkerestä!

Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.

A. Maan sulho, mannun sulho! B. Maan isäntä, mannun sulho!

Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen kelta- eli kultahattu.

Nuorempi naispuolinen haltia on:

Maan tyttö, mannon tyttö, pihan tyttö, pellon tyttö!

Tytön asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä vaihtelun vuoksi neiti. Runomitan vaatimuksesta on myös mannun muodostettu kolmitavuiseksi: manuen tai tavallisemmin Manulan.

Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!

Manulan neidosta on välistä vielä tehty Manalan neito.[31]

Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on pelto kokonaan syrjäyttänyt pihan, taikka on pihan tytöstä alkusoinnun vaatimuksesta tehty piika.

A. Pellon tyttö, pellon neiti, Pellon entinen emäntä! B. Pihan piika, pellon neiti, akka manteren alainen!

Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.

ABC. Akka manteren alainen, poika pellon pohjimmainen! A. Pane turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän maasta maksan karvaisesta! B. Nostaos oras nokinen! C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä): Saoin haaroin haarattele, tuhansin neniä nosta! Tulkaan Viron virpiä, Suomen sulkkua, kuninkahan pojan jousen jännettä! D. Akka manteren alainen, piika pellon pohjimmainen, Syötä minun syölähäni, juota minun juolahani, apata alanenäni, turvuta turilahani metisestä ammehestas! — Käy sie yöt suka käessä, päivät vihko kainalossa esitse tämän emännän! — Maan isäntä, mannun sulho. poika pellon pohjimmainen, akka manteren alainen, tuo pieniä pihalle. kaunihia kartanolle iällä tämän isännän, elinajalla emännän! Akka manteren alainen, minkä vettä juottanen, se meeksi muuttaos!

Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla metsä, korpi, salo, kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari. Tavallisimmasta metsästä on vielä muodostettu paikannimen tapainen Metsola.

Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.

A. Metsolan metiset miehet, korven kultaiset urohot Metsolasta, Mieholasta, korven kultaisen sisästä, käykätte minun väkehen! B. Metsolan metiset miehet, kummun k. u. M. M., hyväisestä Hymölästä, parahasta Parholasta, antaos mulle anteheksi!

Yksiköllinen metsästä ilmaantuva mies kuvataan taioissa toisinaan samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]

Saan minä metsästä miehen — korpikuusien pituinen.

Ylimalkainen metsän haltia mainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.

Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset metsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra. Metsänkin kuninkaan pysyväinen mainesana on kultainen, josta Metsolaa vastaava paikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella on toisinaan kuuluisa. Harvinaisia ovat metsän valtikka väkevä ja metsän Kaarle kaunis miesi. Muutamasti esiintyy korven tai kummun kuningas tahi ukko, kerran ahon kuningas, useammin salon isäntä tai herra, välistä myös saaren paimen ja kankahan eläjä.

Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen, värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan: naava-, villa-, sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-, ruhmu- tai sileäparta. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen hattu: havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa eli -hilkku, kultahattu hartioilla. Myös kertosäe mies puhas punakypärä kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan sille vielä siniviitta.

Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti metsän emäntä, akka eli eukko, harvoin muori tai äiti. Metsän emännän tavallisia mainesanoja ovat ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa, muita mainittakoon ehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen. Metsän eukko on ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori ja Metsolan muori metinen. Harvoin esiintyvät korven eukko, korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä. Useammin ilmaantuu suon emäntä, joka vastannee ruotsalaista mossakäringen, ja sen kera toisinaan viidan eukko sekä kankahan eläjä.

A. Sinisukka suon emäntä! B. Siniviitta viidan eukko, punasukka suon emäntä, kaunis kankahan eläjä!

Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoina salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo. Suomen itä-Karjalassa tavataan joskus haapasaaren vaimo (myös neiti) kaunis.

Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti metsän poika ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva.

Yleisempi on metsän tyttö, neiti eli piika.

A. Metsän tytti, metsän neiti, metsän piika pikkarainen! B. Metsän tyttö, mieluneiti, sinipiika pikkarainen!

Metsän tytön merkittäviä mainesanoja on tyyni, tyynönen eli tyynykäinen: tarvittaessa on kuitenkin metsän neitonen nopea. Metsän tyttö on myös usein mielu neiti ja saa joskus kertosäkeekseen korven kuuluisa korea. Toisinaan tavataan Metsolan metinen neiti. Metsän piika on tavallisesti pikkarainen.

Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe. Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.

A. Sui kultaisin sukasin, vaskiharjoin harjaele näillä aukeilla ahoilla, pienillä petäjiköillä, korkeilla koivikoilla! B. Kun heitän lehmäni leholle maion antajat aholle — Syöttele metoisin syömin, juottele metoisin juomin, mesiheinin herkuttele!

Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:

A. (Maanhaltialle). Kuin katsoit kanarvikoissa, niin katso kartanoissa; kuin hoi'it hongikoissa, niin hoia huonehissa! B. (Metsänhaltialle). Kuin katsot katoksen alla, niin katso katajikossa: kuin on hoiat huonehessa. niin hoia hongikossa!

Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.

A. Nouskoa meriset miehet, umpilampiset urohot! B. Nouskohot norosta miehet — miekkamiehet liettehestä! C. Kaivoloista kalpamiehet jokiloista joutsimiehet!

Vedenhaltia semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin metsänhaltia:

Onko haltiaa ve'essä, umpilammessa uroa?

Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat veden kuningas, isäntä tai ukko. Pari kertaa mainitaan erikoisesti meren kuningas tai ukko. Veden kultainen, joskus kuuluisa kuningas voi saada kertosäkeikseen:

A. Veen valtikka väkevä! B. Vetten herra voimallinen!

Veden isäntään tai herraan liittyy mainesana vuon alio tai vuon alinen.

Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran on sillä ruohoparta, välistä lima- ja liinaparta; kosteutta ja väriä osoittavat tuoresparta ja halliparta. Päähineenä voi olla liinalakki tai rättihattu, muusta puvusta joskus huomautetaan vaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut.

Veden vanhempi naishaltia on veden tai meren emäntä, akka eli eukko, harvoin veden vaimo. Veden ehtoisan emännän yhteydessä mainitaan veden armas antivaimo, jota paitsi myös vihanta vetinen vaimo tavataan.

Ulkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla kultakutri sekä ruoho- tai vaahtirinta. Pukuun kuuluu rytinen tai vaahtipaita.

Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:

A. Ota omas, veden veikko! B. Veen neiti, veen tyttö, pääsi aalloista ylennä, apuasi antamahan!

Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.

Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:

A. Veen ehtoisa emäntä, sinä olet vaimoista vakainen, annas mulle ahvenia, kuletteles kuukupoja, käytteles marutmahoja. hiekan hieromattomia, päivän paistamattomia alta aaltojen syvien, kalaisista kaarteista, avarasta aitastasi. B. Lyöpäs lukuvaatteihisi, antipaitoihis panete minun pyytöpäivinäni, sinun antoaikoinasi!

Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän Karjalassa vielä monistettu siten että taatot ja maamot saavat yläpuolelleen ukot ja ämmät, niinikään pojat ja tyttäret ohelleen veljet ja sisaret tai piiat ja kasakat, joten niistä muodostuu suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta.

Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.

A. (Maanhaltialle). Kullalla minä kumarran, hopealla haukuttelen, vaskella myös valelen. B. (Vedenhaltialle). En minä ilman tahokana, enkä tyhjin toivokana — antimilla ma anelen; annan lunnahat lujimmat, päivänpolviset hopeat, C. Tulin kullan muutantahan, hopean vajetantahan; sinun on kullat kuuluisammat, hopeasi huolavammat. Ota nyt kullat kullistasi hopeat hopeistasi; nämä on raskahat piteä, paljon painavat kantoa. D (Metsänhaltialle). Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä alle minun kultieni kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä! Minull' on kullat kuun ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet iän ikuiset, isäni soasta saamat, vetämät Venäeheltä, taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvi, hopeani hoikkenevi. Sinun on kullat karvaisemmat, minun on kullat kirkkahammat. E. Itse näet, metsän emäntä, tässä on poika polvillansa — Tina on kulta köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea. Tuoss' on kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi. F. Vuolen kullat, vuolen hopeat — sormuksiksi sormillesi.

Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.

Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.

Suostu minun suoloilleni, lepy minun leivilleni, — painuos pakinoilleni! Minun on suolat suostuisemmat, minun [leivät] leppeämmät, yheksistä pyytäjistä.

Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:

Vaan en pyyteä osoa, enkä osoa anoa metsällistä mielehistä. Vaan kyllä saattanen sanoa kultaiselle kuninkaalle, metsän haltialle hyvälle: "tiedät sen itse paremmin, mitä mies minä anoisin".

Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa metsän ja veden haltioihinkin.

Ahdasalaisempia haltioita.

Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella tarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain henget ovat voineet kiintyä haltioina.

Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna, rakennetun asunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli kotihaltia nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla gårdsrådan ja husets råd. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista jordvätter talon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat bolvätter.

Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt. Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että talon vanhin pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten käsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli kuoltuansa talonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus nimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneen ensiksi kuolleen isännän tai emännän hahmossa.

Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille, huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä; kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko talonväelle raskasta työtä.

Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun "santtipäivän" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli enimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä pelästynytkään.

Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina muistettava sanoa: "hyvää huomenta, huoneenhaltia!"[33] Silloinkin sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: "hyvää päivää, sinä täällä sisällä olija!"

Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä råde milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai edempänä mainittavan tontun kanssa.

Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä selkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja kerrankin keitetty.

Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. "Jottei haltian tulisi ikävä uudessa talossa", otettiin vanhan rakennuksen joka tulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä pantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin tulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]

Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä vanhin.¹

Nouse maasta maan vanhin, talon vanhin tanteresta!

Joka talossa uskottiin olevan vielä tulenväkeä. Tämä saatiin kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan kimppuun.

Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun, lukien:

Onko poikoa panulla, mielismiestä tulosella?

Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain toisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko talon.

Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan. Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.

Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä.

Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.

Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: "Siunataanko sinua?" — "Siunataan." — "Ei minua siunata, ja poltan koko talon." Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]

Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli paja, jolla oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä vainajain kanssa.

Jos pajanväen tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle, loitsien:

Pajanväki, kirkonmiehet, suojelkaatte saatujani, vahtikaatte vaivannäköäni, pielkää pahointekijää!

Silloin paukkui aina "tyhjä" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti sinne.

Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty, kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli hartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:

A. Liekö pajassa miestä?

tai:

B. Liekö miestä lietsehellä, alla ahjojen apua?

Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvän mehiläisinä.

Myös pajanhaltia joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna, sieltä ei kukaan mitään vienyt.

Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.

Jos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin raudanväki nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.

Raudanhaltia on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta sanottiin, että "se lippasi", ja se kuviteltiin punaiseksi.

Talon ja metsän haltian välinen on metsäpirtin haltia.

Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu. Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.

Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä muurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään, ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.

Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli vahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.

Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet asujat, saatiin "metsänväki".

Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on tervahaudan väki. Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella langalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:

Tulikokko, metsän äijä, metsänkaarron kaunis vaimo, nosta poikasi norosta, tyttäresi typenestä!

Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli leimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta kalmistoon.

Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon pohjalta. Tämä lastukon eli pinon väki oli pienempää ja mustempaa kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen kerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan muurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.

Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista revityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi, hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi, maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut ottaa toista kertaa.

Myös lastukkaanväen haltian sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman olkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta, katosi haltia näkyvistä.

Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä kallionväki eli vuorenväki. "Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele."

Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan, ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka kuinka pouta olisi, — sitä sanottiin itkeväksi kallioksi — ja sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut aurinkoa näyttää.

Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin:

Onko vuoressa väkeä, alla kallion apua?

Vuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat runojen nimitykset: vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen, mäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä, vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa, vuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja mäkihinen.

Näitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:

Metsän kuuluisa kuningas, metsän valtikka väkevä, kaikkien kallioiden isäntä, Vuorioiden hallitsija!

Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia nimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole alkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys. Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä, niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää vaivaamasta.

Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin bergafolket ja bergrådan, runojen mäenisäntää backerå. Skandinaveilla oli se käsitys, että vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.

Myöskin isoilla kivillä uskottiin olevan haltiansa. Semmoisena mainitaan Immosen iso kivi Jänisjärven rannalla Ruskealassa. Tälle "uhrikivelle" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja. Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu, jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven päälle. "Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi."

Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.

Hetteenväki saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.

Hetteenhaltian sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta, hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki lumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan nukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.

Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin leppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.

Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisesti hienohelmaksi neitoseksi. Välistä on tämä vielä sinisukka suon nenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakki lainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.

Yksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:

Onko miestä hettehessä, umpilammissa urosta?

Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä bäckisråd eli källrå ja erityisesti neitsyenä: källbäcksjungfrun.

Että lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan ilmoitettu. Manalainen nousi, kun asettui lähteen päälle ja yhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:

Nouse neito lähtehestä. hienohelma hettehestä!

Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:

Hakona makoamasta. liekona lepeämästä.

Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedot kosken väestä ja haltiasta. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.

Koskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.

Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken kivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia. Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä soitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten strömkarl 'virtamies' ja norjalaisten fossekallen 'koskimies'.

Runoissa pyydetään kerran kosken poika kolmipäinen "varkahani vartijaksi". Useammin esiintyy kosken tyttö, virran neito eli kuohuneiti Koskenlaskijan luvuissa.

Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian kaltainen on laivanhaltia, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta. Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, landråd ja sjöråd. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.

Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä, että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa, vedenväellä vaikeammin.

Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki, samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi. Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla yhtaikaa tuluksissaan.

Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.

Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.

Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli vedenhädässä vaarallinen pitää.

Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan koskesta kovimmat miehet.

Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden, kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen latvastaan yhteen kolme närettä ja niitä piiskaten kolmella vesipajun vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.

Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja nimityksiä kuin maanväestä:

Nouse maasta mannun uros, pellosta peri-isäntä!

Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden draugien takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa käytetty.

Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden, joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut mielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.

Erikoisnimisiä haltioita.

Oman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä erikoisnimiset haltiat.

Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa tonttu "huoneen menon hallitsi". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin huoneenhaltian.

Tonttu eli tontti johtuu ruotsin sanasta tomte, joka merkiten talonpaikkaa on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä tomtråd, tomtegubbe, tomtekar "talonpaikan haltia, ukko, mies" ja jälkiosan kadotettuansa saanut personallisen merkityksen.

Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa asuva råd nimitetään tomte. Suomalaisillakin tavataan välistä rinnakkaiskäsitteinä "tonttu eli haltia", "mieshaltia ja ämmä-tonttu".

Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia. Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.

Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu, teki se kaikenlaista ilkeyttä.

Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa, olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.

Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua, vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää"; sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.

Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen, hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa, vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.

Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli, mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli riihitonttu. Tämä vastaa ruotsalaista ritomte, joka varasti viljaa naapurin pellolta ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta, mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen. Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa, eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä "haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä. Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.

Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui ja aljettiin syödä.

Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin. Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.

Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen käsite, nimittäin paraan, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära l. bara 'kantaja'.

Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana: viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä eroitetaan raha-, leipä- ja maitopara. Muutamin paikoin Suomessakin muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon, kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset kerma- ja voipara (ruots. smörbjära) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä merkityksestä, mutta para pelkästäänkin riittää mainittua erikoishaltiaa osoittamaan.

Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa päär. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja puuk, jota vastaa alasaksan puk ja lätin puhkis. Yleisessä kantajan merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä vedaja.

Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten palvoman tontun vastakohdaksi:

Akkapiru paran tekevi, miehet tontun synnyttävi.

Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon eteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen kellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa, ja suuri kissa latkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi myös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaisten smierrakatto, joka vastaa norjalaista smerkatt 'voikissa'. Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut. Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen jänikseksi, johon Ruotsissa tavalliset nimitykset bjärga-, mjölk- l. dihare, 'para-, maito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka imi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun eläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota myös puuk, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun, jopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä onkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.

Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti kerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan tuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneen bjäran kuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen siihen hengen kolmesti puhaltamalla.

Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn erikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. Paranvoi, ruotsiksi bjärsmör, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä (Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa. "Paran oksennukseksi" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa, joka tulee heinikkoon.

Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä, on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi kantajan merkitys.

Inkeriläisten leipä- l. viljaparan, jonka erikoisala on sama kuin tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran, leikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.

Leipä- ja maitoparasta inkeriläinen rahapara eroaa siinä, että se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.

Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä. Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui näkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan, niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä oli.

Rahaparaa vastaa virolaisilla tulihänd, pisuhänd eli kratt. "Tulihäntä" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle, tähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli bisa, bisi eli bise muodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (tomtabise) merkityksessä on säilyttänyt.

Myös kratt on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan slaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä; muinaisislannissa skratti merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim. backskratt on henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.

Virossa kratt tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan viljakratid. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.

Suomessakin on kratti aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan mainitsemista hämäläisten jumalista kratti "murheen piti tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja. Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat. Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa aarni nimiseen haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista drake.

Drake on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös nimitettiin pelkästään rådare. Ihmiseen, joka oli eläessään kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.

Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia; viimeksimainittu on kuitenkin luettava aarnihaudan haltia, joten hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan; toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.

Becker lisää aarteenhaltian näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä liekillä.

Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi. Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa. Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi. Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.

Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä haltian, ja kätkijän määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.

Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja. Virvatulen nimitys on Englannissa elfligth "manalaisen tuli". Personallisena olentona esiintyy ruotsin lyktman l. lyktegubbe, 'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen liekkiö merkitsee Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan muistovärssyssä hämäläisten jumala liekkiö "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut".

Ruotsissa lyktegubbe nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko rajanhaltiaan. Rågubben, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi, leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.

Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä, missä rajaa oli väärin siirretty, on rajaäijä, rajamies, rajapeukko eli rajalainen. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä; mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle ohjasi eksyneet.

Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista. Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja sulamatonna.

Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin jättiläisten, joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä. Myöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat tavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan perhekunnittain.

Jätti nimitys (vrt. ruotsin jätte) ynnä sen yhdistäminen vuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut päinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta, joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin Vanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä. Muinais-skandinaavilaista nimitystä dverg ja sen toisintomuotoa dyrgill vastaavat suomenkielessä verkanen ja turkanen, joita nykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on yhdistettävä virolaiseen kääp eli kääbas, 'hautakumpu, kummitus', joka sen alkuperän selvästi osoittaa.

Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa. Sitävastoin on hippa eli hiippa runokieleen kuuluva nimitys. Tavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa: metsän hippa (hiippa, hyppä) "halliparta"; vastaava veden hippa on harvinainen. Monikollisinakin tavataan "hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset kuninkaat".

Vielä rukoillaan:

Hippa Hiien tyttäriä varkahani vartiaksi!

Muusta hippa sanan käytännöstä mainittakoon:

A. (Karhua lumotessa). Hippa sulle, hippa mulle, hippa Luojan kintahille! Mies sinua, mies minua. B. (Ähkyn sanoissa). Eipä Hiitto tiennytkänä, mi hippo minusta syntyi, mi kapo minusta kasvoi.

Castrén selittää metsänhaltian hippa nimityksen johtuvan hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian huomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä on hütchen, 'hattunen'.

Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee haltiantapaista. Siinä kohden hippasilla nimisen leikin tutkiminen, jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla valaiseva.

Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin hiippaa juosta helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita sanottiin hiipoiksi. Neljä hiippaa pantiin nelisnurkkaan ja keskelle viides kaikista suurin: karhun hiippa. "Karhuksi" kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa, huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat hiippapuut tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten asemesta hiippakiviä. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa hiippakarhuksi.

Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään hiippa, samoin Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi toista niskaan sanoen: hippa! ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan, taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"

Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä, jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin. Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen. Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.

Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla: "pitäisi teille olla niinkuin hipparuokia" (jotain tavattoman hienoa).

Kaikissa tapauksissa on hippasilla leikki verrattava tonttua ja näkkisillä nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli tonttu piirissä, joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa; joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu". Näkki taas asettui laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään: "näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".

Näkki on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa, niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck), samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni" (näckbrunn) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (näckblomma), "näkinlehti" (näckblad), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö" (näckel), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (näcklek).

Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta. Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita, joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen valtakuntaansa.

Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat. Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin mainesana huoran (välistä nunnan) poika, jolla ruotsalaisessakin näkinluvussa on vastineensa.

Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu. Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä käytettyä laakaa kiveä.

Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti lähetetään veden mustiin mutiin:

Siellä sinun veden koira koppaa, veden näkki näppää.

Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa: metsän nikki, metsän näkki. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä: metsän nitti, — nätti; — nytkä, — nätkä; — nyytti, — näätti.

Nikki muoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa murteellista ruotsalaista nikk, josta lapin nik on johtunut. Myös metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä näck, jonka voi kuulla metsässä nauravan.

Kaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa paikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas uponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja maanäkk, jälkimäisessä veenäkk. Niinikään nimitykset soonäkk ja arunäkk 'suon ja aron eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.

Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä kotiniekka ja metsäniekka, jotka vastaavat venäläisiä domovoj ja ljeshij. Jälkimäistä vastaa Vienan läänissä metsäläinen. Metsolainen esiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.

Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenä veden emä. Toinen siellä tunnettu nimi on vetehinen, joka vastaa venäläistä vodjanoi. Molempien uskotaan vetävän uppoavia ihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu vejen oma eli vedehine, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka näkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan näkki, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena eli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki vain uudempi nimitys veteiselle, joka juuri hukkumisen edellä nähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen etelä-Karjalassa pelättiin veden emon samoinkuin näkin vievän uidessa.

Venäjän Karjalassa uskottiin vetehisellä, joka asui vedessä, olevan ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:

Karjalan kalajumala, vetehisen väljäpuksu.

Vienan läänin runoissa tavataan yhdistys vetehinen veen emäntä. Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa "vetehiseksi", vaan "veden emännäksi".

Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on ruotsalaisperäinen näkki, ennen tätä on venäjästä mukailtu vetehinen ja vanhin on veden emä, josta jo Agricola karjalaisten jumalain luettelossa mainitsee, että se "vei kalat verkkoon".

Maa, vesi ja metsä eli Tapio.

Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa.

Asetu maa ja maan alainen, asetu vesi ja veen alainen, asetu metsä ja metsän alainen!

Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään haltioituneina, n.s. luonnonjumalina, joiden ajatellaan johtuvan pelkästä luonnon elollistamisesta.

Hyvin yleinen on Maantervehdys, mutta siinäkin maan ohella useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin: "terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni"; silloin ei saanut yhtään tarttumuksia maasta.

Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:

Terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjäkin!

Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata osoittava säe:

A. Terve manteren asuja! B. Terve mannun hallitsija!

Välistä maan ja mannun ohella mainitaan samaa asuttua alaa tarkoittava piha ja pelto.

Terve maa, terve manto, terve piha, terve pelto, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen!

Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari:

Terve maalle, manterelle, terve tervehyttäjälle,

ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä. Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin, niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten tuttavuutta maanhaltian kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.

Maan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.

Maa puhas Jumalan luoma, nurmi Jeesuksen tekemä, sukeama suuren Herran. Älä nouse nurmi nukkumasta, maan neiti makoamasta! [t. Maa älä nouse makoamasta nurmineiti nukkumasta!] Makoa maa äitisi kohussa alla kuusen kultanaavan Laske maa, alene penger, minun käsin piettyäni, suin sulin puheltuani!

Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:

Maa peitä, karkea kadota, minun toiste löytääkseni!

Jos käärmeen nähdessään manasi: "pidä maa matoa, minä menen hakemaan otaa", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.

Maannenästä päästettäissä luettiin:

Juo mantere makusi, mannerkukkula vihasi!

Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: "painu maa makoamahan!"

Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on vainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:

Nouse maa, havaja mantu, suojaksi sotakeoille!

Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen, jollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian n.s. "metsänpeitossa".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys nukutettavista tai herätettävistä vainajista.

Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran tavataan: "vesi kultainen kuningas", mutta jo seuraavassa säkeessä voi seurata: "veen emäntä, veen isäntä". Välistä käy mainitun säkeen edellä: "puhdas vesi kormelitsa" (ven. kormilets 'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset kreikanuskoisten runoissa.

Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:

Terve nyt vesi ja terve veen haltia!

Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa sairaudentapauksissa:

Puhas vesi, veen haltia, ole oikein, seiso selkein! Täss' on uhri sinulle, anna oma terveyteni! Leppä sinun lepyttäköön, suolat sinun sovittakoon!

Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:

A. Nouse meri miehinesi, umpilampi lapsinesi, Jokelakin joukkoinesi! B. Prosti joki joukkoinesi!

Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen esikuva (prosti rjetshka).

Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:

A. Vetonen Jumalan luoma, sie olet vanhin veljeksistä, eläjistä ensimäinen. Jos lienet pahoa tehnyt, B. Vetele Jumalan vetonen menevällä matkallasi!

Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan rukous:

Maksa vesi velkani, tuo tuolta tuonnempoa!

Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:

A. Terve metsä, terve metsän haltialle! B. Metsä kaikki miehinesi, korpi kaikki kansoinesi!

Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan pyhimyksen tavoin:

Kultainen metsä, Jumalan luoma, kormelitsa, prosti!

Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:

Hoia korpi koiriasi, maa musta itikkojasi, itikkainen ilkojasi, metsänvieru ei viikostaisi, metsänhaltia ei hakisi!

"Korven koira" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan käyttää suorastaan nimitystä "metsä".

A. Puhas metsä, karhu kulta, kun sa kuulet karjan kellon. B. (Karhua kiertäessä): Maata minä metsän painan.

Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja haltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä on maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin metsää sinänsä.

A. Hyvä metsä, puhas metsä, katso minun karjojani! B. Soita metsä kanteletta, kukuta salo käkeä! C. Anna kumpu kultiasi, metsä meille lintujasi!

Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:

Mielly metsä, kostu korpi t. Lepy lehto, kostu korpi,

johon kertosäkeenä liittyy:

Taivu ainoinen Tapio;

harvoin muunnellen:

A. Taivupa hyvä Tapio! B. Tasoitu tasainen Tapio!

Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys:

Jokos suuttui suuri metsä, joko Tapio vihastui?

Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:

Kuules korpi, näe Tapio! — Hyvinkö teihin metsä mieltyi, taipui entinen Tapio, antoiko teille antamalla?

Metsä ja Tapio siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (sylva, skog).

Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset Tapion virsi ja Tapion synty. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan "metsämiehen varavirsi".

Maaliskuun tuulen nimenä käytetään Tapion riihen puinti, josta myös johtuu lausetapa Tapio pui riihiä, kun tuuli keväisin puista rikkoja puistelee ja niitä kiidättää.

Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntona Tapion talo ovineen ja ikkunoineen.

Tapion talot näkyvi, ukset kulta kuumoittavi, poikki suosta Pohjolasta. Jopa luokse luonteleme ja läsnä lähenteleme. Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, kaikki kullassa kupahui, hopeassa horjeksivi. — Saa penit sanelemahan — alta ikkunan Tapion, pimeästä pyörtehestä!

Tavataanpa Tapion linnakin, jonka takaa metsän tai veden viljan taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan, Tanikan linnan eli Tallinnan sijaisena.

Turun linnan tuolta puolen, takoa Tapion linnan.

Yleinen runoissa on Tapion aitta, joka on täynnä metsänviljaa. Sen kertosanoina käytetään metsän linna tai metsän lukko.

Jälkimäistä vastaava Tapion lukko on nimenä taikaesineellä, jolla sidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin "kyselemään metsään" huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä päätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi hän nukkumaan. Lukolle tulivat Hengettäret riitelemään; niiden sanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.

Todellinen taikaesine oli Tapion närekin. Sen tavallisin nimitys on Tapion pöytä: "pieni tasalatvainen näre", "jonka latvasta ovat kaikki oksat alaspäin", "joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan maasta alkaen". "Tapion pöydäksi" on myös sanottu härkkimen tapaista keppiä, joka "metsän lepyttämiseksi" on viety "metsän-linnaan" s.o. muurahaispesään.

Toista nimitystä Tapion kämmen on yhtäläisesti määritelty: "tasapäinen näre", "matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin". Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai Tapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion sammaliksi.

Tapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita, joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa "metsän" lepytykseksi.

Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin, jotta oravia löytäisi. Myös Tapion tuulenkouran päällä syötettiin koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.

Vielä mainitaan Tapion kantona semmoinen kanto, joka päästään kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.

Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:

Lepy metsä, kostu korpi, kasva Tapion karja!

Saaliiksi saatu Tapion karja oli Tapion takka.

Ei ole omani takka, takka on Tapion takka.

Erikoisesti karhua nimitettiin Susimo Tapion härkä, kettua taas tarkoitti Tapion koira ja jänistä Tapion karitsa.

Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana "tarkka" Tapion vaimo, joskus myös erikseen:

A. Kuusentukka Tapion vaimo. B. Simasuu Tapion vaimo! C. Sinisukka, rautapalo, Tapion hyvä emäntä!

Samoin esiintyy metsän piian kertona Tapion tytär ja metsän ukon seurassa "simasuu" Tapion neiti; niinikään metsän hiiden rinnalla Tapion poika.

Yleinen paikallinen johdannainen Tapiola, mainesanaltaan tarkka tai simainen, vastaa mieluisaa tai metistä Metsolaa. Tästä taas johdettu on karhun nimitys Tapiolainen.

Tapiolan tarkan vaimon eli neidon kera vaihtelee Tapiotar vaimo tarkka ja simasuu Tapiotar.

Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.

A. Tainno ainoinen Tapio, ihastu isäntähinen! B. Mielly metsä, kostu korpi, mielly Metsolan emäntä, taivu ainoa Tapio!

Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä muun määreen tieltä, ja esim. mainesana tarkka kohdistua itse Tapioon.

Tarkka ainoinen Tapio!

Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti metsän paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.

A. Metsän kultainen kuningas, metsän taunoinen Tapio! B. Hyvä emäntä, metsän emäntä, metsän taitava Tapio!

Saattoipa omantomääre metsän siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:

Metsän eukko kaunis karva, tuo itse metsän Tapio, Pinneys Tapion poika, älä piä, älä pinne[h]i!

Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa. Seuraava säe: "sinun on Ristus ristinynnä", kuitenkin osoittaa, että on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen "metsä".

Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:

Mieluinen metsän emäntä, ota minut mieheksesi, toveriksesi Tapio!

Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:

Ota metsä miehiksesi, Tapio urohiksesi,

johon toisinaan lisätään: "korpi kolkkipojiksesi".

Vielä tavataan:

"Tapio metsän emo, havulakki vanha vaimo".

Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:

"kuule metsä, herää Tapio!"

Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:

Metsolan kuninkahalle, Tapiolle rikkahalle.

Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa toisinnoissa kuuluu edellinen säe: Metsälle kuninkahalle, josta Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin selville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:

A. Tapiolle rikkaudeksi. B. Tapiolle kultaiselle.

Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu "metsän kultainen Tapio", jonka edellä käy välittömästi:

"lepy lehto, kostu korpi!"

Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:

Soittoa pyhän Tapion, metsän piian pillin ääntä.

Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu kuulemaan soittoa Tapion torven. Kotona odottajatkin toivovat:

soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukavaksi.

Metsän piian asemella tapaamme kerran pyhän piian, josta pyhä sana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.

Tapio sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua käsitteelle "metsä". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:

Tapiossa taulat tehdään, sinipiiparin pihassa.

Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä "kultainen kuningas Tapion kainalossa". Karhua asetettaissa loitsitaan:

Metsoinen metinen palli suuhusi tukehtukohon, saranoilla kultaisilla, tangoilla hopeaisilla! Harteilles hako-Tapio, kultaristin rinnoillesi!

Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna:

Ohtonen metsäneläjä, tarhantäytinen Tapio!

Tarhan- tai risuntäytinen Tapio tavataan muutaman kerran myös "metsän tytin, mielu neidin" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, "keskelle Tapion tarhan", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen aidan "ympäri Tapion tarasta" s.o. karhunkierroksesta.

Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota tammiseksi.

Sinä tamminen Tapio, jok' oot maasta ylös noussut Luojan käskyllä kovalla saatu sanalla Jumalan!

Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:

Mielly metsä miehiisi, tamminen urohiisi, taivu ainoinen Tapio!

Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran esiintyvä säkeen muoto: taivu entinen Tapani, ei tue sitä arvelua, että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: santti taitava Tapani, josta myös mainesanan taitava olemme nähneet kerran Tapiolle siirtyneen. Laatusana entinen on lainattu metsän emännältä.

Myös Tapio(n) vaarasta eli mäestä tavataan muunnokset Tapo(n) vuori eli mäki, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.

Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa esiintyy johdannaismuoto Tapiainen:

Tapiaisen vanha vaimo, kaitse kirjokarjaani!

Sitä vastaava itäsuomalainen Tapioinen käytetään sekä nimi- että laatusanana:

A. Tapioisen tietä myöten; Tapion talo näkyvi. B. (Ampiaisesta): Tapioinen tarkka mies! C. Tapioinen tannerpöytä, lyö kuuset kultavöihin!

Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuu Tavoin emäntä. Tavaj on Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen haltiana.

Tapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen laba, 'lukko', selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin ansa sanasta ansion tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi. Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion nimenomaan pyydys sanan yhteydessä: "Tapio metsästä pyydykset soi".

Mainitun selityksen mahdollisuutta tukee lukko sanasta myöhemmin runollisesti muodostunut Lukutar lukun emäntä, jota mustalle ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion poikana tapaamamme Pinneys ilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeen pinnehtiä sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.

Mahdollisesti voitaneen myös Agricolan Virankannos, joka "kauran kaitsi" ja johon runojen Virokannas on yhdistetty, selittää jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta virka, joka merkitsee sadinta, ja jälkiosa kanto sanasta. Vastaava Viran akka oli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.

Elottoman luonnon palvonta.

Olemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta ja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen vaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä, joista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä Agricolan Rukouskirjassa se esitetään.

Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa, jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), — neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan — lausuu: "pohtaan, pohtaan". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: "mitä pohtaat?" Puoskari vastaa: "pohtaan maata". Saman alkulauseen ja kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.

Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa tavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.

Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan! Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen! Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)! Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!

Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen taikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia kuin elementtejäkin.

Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole ratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.

Maata merkitsevä maaemä tulee vielä puheiksi edempänä. Miten suomen veden emä ja viron vete ema on käsitettävä, onko sitä käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten avulla vaikea selvittää.

Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan tulesta löydettävissä. Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.

Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.

Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa tulen isää ja emää lapsineen puhutellaan.

Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat!

Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten sanat anheli, 'enkeli', papadja, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.

Tuli anheliseni syöttäi, tuli kultainen kuningas, valkea kultainen kuningas, tulen papit, papadjat, tulen diekkunat, diekkunitsat, ponomarit, ponomarihat!

Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.

Naispuolisen tulen tytön tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.

Myös tuuli eli ilma uskottiin olevan vainajanhenkien olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain "sijattomien sielujen" kulkevan.

Tuulenväki mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.

Tuulenhaltia esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.

Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat, maasta maanhaltiat, veestä veenhaltiat, yli puitten, alati tähtien!

Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan Tuulennosto-loitsuissa:

Tuulen ukko, tuulen akka, tuulen entinen emäntä!

Myös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen. Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat, kun joku oli merellä:

Tuuletar valea vaimo, herkeä hepajamasta!

Muuten ei johdannaista Tuuletarta enempää kuin tuulen tytärtä tavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin tuuleen makaava "tuulen tyttö, Pohjan akka" Hammasmadon synnyssä; veitsen vieriminen taivaasta "tuulen tyttären tupesta" ja tulen synty taivosesta "Tuuliattaren tupesta"; Tuuliaisen tai Tuulettaren tuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminen Tuulettareksi ja Viimattareksi.

Toinen johdannainen Tuulikki, jota Tapion neitona puhutellaan, tulee myöhemmin esitettäväksi.

Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa ohella: "tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät" j.n.e. Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:

Kun lienet tuulen tuoma — ota tuuli purtehesi!

Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan:

Terve tuulet, terve tyynet, terve ihalat ilmat!

Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se ilma taivaalle sanoen:

Taivas, tuuli, ilma, meri ja maan mantuinen eläjä, älä vihoa minua, äläkä minun omiani!

Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että ihmisille.

Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea sytytettäessä:

Nouse tuuli tuulemahan ahavainen ammumahan, ilman rinta riehumahan!

Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus, että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.

Vanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun. Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää annettu hänen purkaa kolmatta.

Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta, joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän "tuulimiehen" (bieka-galles) sijalla ilmaantuu ennen mainitun suomalais-lappalaisen noidan rummulla Ilmaris, jonka uskottiin aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa mainittu Ilmarinen "rauhan ja ilman tei ja matkamiehet edesvei".

Äänteellisesti Ilmarinen liittyy votjakkien Inmar jumalaan, mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen skandinaavilaiselta Njordilta. Suomalaisten ainesten avulla emme voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla, enempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala sana on yhdistetty.

Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta että muu kokoonpano panevat epäilemään.

Ilmarinen ilolintu, lennä tuonne kunkan käsken, idän ikuisen perähän, päivän koitonnon kotohon! Pane poskes pussuksihin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry minnekin nyt mennäkseni etc.

Tulensynnyssä esiintyy Ilmarinen, toisintomuotoineen Ilmalainen, Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko, tuleniskijänä Väinämöisen kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös seppo Ilmarisen käsite selvitettäväksi.

Naispuolinen ilman tyttö eli Ilmatar on, kuten saamme nähdä, katolisaikuinen muodostus.

Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava pakkanen, jota runoissa tavallisesti puhutellaan puhurin poikana. Myös taioissa tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen päälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi omistajaansa vaivata.

Mielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on taas synnyttänyt tilapäisen auringonväen. Pelto näet pilattiin siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin riehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. "Tuli on auringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen".

Auringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien välittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona, on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon päivärinteelle, "puhtaalle maalle" ja kumarrellaan päivän nousuun päin, lukien kolmasti: "armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta, tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse". Mutta tämä tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.

Yhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan kuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.

Terve kasvos näyttämästä päivä kulta koittamasta, aurinko ylenemästä! Pääse ylös aaltoin alta, yli männistön matkusta, juokse kaares kaunihisti, pääse illalla ilohos! Tuo tuliaiset tullessasi, tuo meill' täyttä terveyttä, siirrä saama saatavihin, onki onkeemme ohaitse, pyytö päähän peukalomme!

Agricola tosin puhuu vielä kuun ja tähtien palvonnasta kivien ja kantojen kumartamisen ohella:

"palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta."

Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat kirkolliset kiellot sisälsivät.

Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.

Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa maantervehdyksessä:

Terve kuu, terve päivä, — pyhä maa, pyhä manner!

Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:

"syö, kuu, syylää, älä syylän kantajaa"

tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.

Runolliset johdannaiset Päivätär, Kuutar ja Otavatar tulevat toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.

Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta, kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta. Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.

Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan keltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset jumalannimityksetkin viittaavat. Keltiläisten Taranista eli Tanarusta vastaa muinaissaksalaisten Thonar, anglosaksien Thunor, ja skandinaavien Thor. Viimeksi mainitun toisintonimi Fjorgynn taas on yhdistettävä liettualaiseen Perkunas, johon myös venäläisten Perun liittyy.

Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet yhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa Tarapitha, s.o."Tar (< Tor) avita".[38] Siitä johtunee myös Agricolan mainitsema hämäläisten jumala Turisas (Tur-isänen?), joka "antoi voiton sodasta". Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon asemella Tuuri (vrt. UK 15: 427).

Torstai päivä (ruots. torsdag, 'Thorin päivä') ei itsessään todista enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli "kaikkein paras muokkuupäivä" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä, kuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika, yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita pyhempänä.

Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa "paholaisen" merkityksessä: perkule eli tavallisemmin perkele ja piru. Virossa pörg merkitsee "helvettiä"; H. Gösekenin sanakirjassa vuodelta 1660 tavataan ukkosenvaajasta käytettynä Perckun nool ('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina lätinkielestä.

Useat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut. Esimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuan kaukas "manalainen" ja ukkosenvaajan nimitys kaukspennis. Jälkimäiseen liittyy viron kõu, kõuk eli kõukne merkityksessä ukkonen, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa pilven Köykyn tytär.

Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai isoisäksi, jota ruotsalaiset fader Thoren, 'isä T.', ja gofar, gogubben, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa mukaellen on muodostettu viron äi (äiä hoog, 'ukkossade') ja äikene 'ukkonen', länsisuomen isänen ja Agricolan karjalaisten jumalana esittämä Ukko. Muutamassa vienanpuolisessa runossa asetetaan rinnatusten: "Ukkoseni, äijöseni".

Kuvannollinen ukkosen nimitys on pitkäinen, joka eteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossa pitkämöinen. Sitä vastaa viron pitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos piker, joka suomeksi kuuluisi pitkäri.

Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon kertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli pauhaajaa. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen "Ukkoa rukoelevi, Pavannaisia (päälle kirjoitettu Pauahnetta) palvoavi". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettava Pavannaista ja sen mukaan jälkimäinen Pavannetta eli Pavannehta. Tätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen pavas, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut: Palvannetta. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä Palvanen eli Palvoinen.

A. Satoi ukko uutta lunta, Palvanen vitiä viskoi. B. Ukon uuella lumella, Palvoisen panemavi'illä. C. Tuotu Ukko iskemähän Palvanen pitelemähän. D. Tuurin uutehen tupahan, Palvasen laettomahan.

Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis "palvottua" eli "palvottavaa". Yhtäläisesti on selitetty ruotsin gud, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua olentoa.

Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin, siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka — Se siis antoi ilman ja vuodentulon.

Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50) valitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (drucko Thordns qilde). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjassa mainitaan Ukon vakat. Näistä on uudemmaltakin ajalta kertomuksia.

Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää.

Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety siemenkoppa mäelle ja Ukolle näytetty mitä lajia siinä on, että tämä tietäisi kasvattaa.

Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista. Rääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä, asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle, kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty Ukonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta odottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta ja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset, semminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman. Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi kerralla ne tuli viettää.

Runsaimmin on vakkue-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on siirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen, myös Ukkopäiväksi sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon on vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu Ukko-olutta ja laulettu Ukkovirsi, jonka esittäjä oli saanut ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi:

Pyhä Ukko armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi pehmitystä.

Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset neljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m. koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi kylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä:

Pyhä Petro armollinen, Iilia pyhä isäntä,

tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä, jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä jatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja lattialle oli kaadettu olutta.

Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen.

Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa Iilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka korkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä seinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi. Tänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta kynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä syötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta, jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset, sitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan jälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900.

Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa Võhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha ukko, "pitkäisen pappi", lukenut seuraavan rukouksen: "Vooda(?) Piker, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään!"

Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat imeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle, tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista. Ennen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella, jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että, puhumattakaan miehistä, juopui sekä "piika että akka".

Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä näyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansa ylijumala.

Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä, on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja sittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian ynnä liitesanat "kun ei tuosta kyllin liene". Ukon asettaminen useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt. UK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja sitten, "jos ei tuosta kyllin liene", Ukko kultainen kuningas. Mutta vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja liitesäe puuttuu.

R. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion tietäjän, joka sanoi: "mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki toimittavansa" sekä Ukon "havainneensa kaikista avullisimmaksi". Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: "Oi Ukko ylijumala!" Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita auttajia oli varalla:

Kun Ukost' ei apua tulle, niin nouse meri miehinesi, umpilampi lapsinesi, Jokelainen joukkoinesi'

Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määre ylisessä taivahassa sekä toisintomuodot ylinen eli korkea jumala. Ylin ja ylimäinen ilmaantuvat aniharvoin. Yli sanan paikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanat pilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumala sekä harvinaisemmat jymytaivahan ynnä ilmojen jumala. Lisäksi on huomattava, että nimitys jumala, josta edempänä tulee puhe, tässä yhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen määreistä pyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainen voi päättää.

Kristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanat ylinen Herra tai Luoja ynnä kerran esiintyvä ylinen Jeesus. Niihin liittyvät vielä itse Herra taivahilla, taivahan Luoja ja Herra enkelein Luoja.[39]

Nimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimitykset iso Jumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen isoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto, isätaatto, vanha taatto ja erittäin vielä taatto meiän taivahinen. Osittain nämä kuitenkin, kuten myös vaari vanha eli miesi vanha taivahinen, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun.

Maan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavat ilman Ukko, kultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan valtakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä ynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven reunahinen.

Pelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen, taivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen, taivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen ja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä toimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja, ja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden kannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli halki taivan haastelija ynnä kovakolunen.

Ukon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä, mies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen.

Ukon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän on vanha Ukko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta ja väljähousu. Nimitys kivikynsi on verrattava Ukonkiven nimitykseen Ukonkynsi.

A. Tule Ukko ottamahan, kivikynsi kiskomahan kivisillä kynsilläsi! B. Kivikynsin kiskomahan!

Ukon aseista kuvastavat vasara ja kirves alkuperäistä käsitystä ukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa:

Ukko pääsi halkaisevi kurikalla kultaisella, vasaralla vaskisella, nuijalla hopeaisella.

Toisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen: