SUOMENSUVUN USKONNOT I (continued 5)

Eräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina monikolliset kärpäset ynnä muut "ilman linnut".

Karilainen mies kavala kaivoi maata kantapäällä. — Tuosta kärpäset sikisi, ilman linnut lentämähän.

Tilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat Arilainen, Karulainen (vrt. karu, "paholainen"), Karjalainen ja Karhalainen. Viimeksimainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen, tavataan lappalaisen yhteydessä.[84]

Laskihen on Lapinmaalta Lappalainen laiha poika, hän on etsi Karhalaisen. Karhalainen kaita poika —

Karilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn manaaminen "Karilaisen kalliohon".

Maata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuolinen Karehetar. Karilaiseen yhdistettävä lienee myös (Hiiden) hirven kertosanana ilmaantuva Karin poika.

Missä hirvi synnytelty, Karin poika kasvateltu?

Vielä mainittakoon para haltiasta johdettava pahamerkityksisen Paratar säkeessä: "pajupuu on Parattaren", jollei tämä ole alkusoinnun aiheuttama muunnos Pirutarta.

Raha_paran_ myöhemmällä nimityksellä Piritys, joka johtuu latinalaisesta spiritus, 'henki', on alunpitäen ollut paha merkitysvivahdus.

Viimeksi on tarkastettava nimitys Ajattara, jonka yhteyteen on asetettu myös sana hattara. Ajattaro tavataan Jusleniuksen sanakirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin sanakirjan käsikirjoituksessa painajaista merkitsevänä.

Vuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaamassa heprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu liekkiöksi: "Ei pidä Ajattaroille uhrattaman".

Ajattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsänhaltian kuin liekkiön, mutta naispuolisen: se oli peloittava, nopea ja ihmisiä eksyttävä.

Castrén, joka on sille tekaissut normaalimuodon Ajatar, minkä johtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa milloinkaan mainita.

Myöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käärmeen-synnyn säkeessä:

Aattaran aidan vitsas.

Runomitta edellyttää, että Aattaran alkuosa aat- on ollut kaksitavuinen ja luettava Ajattaran. Tämän sanan edelleen normalisoimista Castrénin tavoin: Ajatar, Ajattaren, ei kuitenkaan sovi ajatella, koska länsi-Suomessa ei -tar päätteisiä nimiä tunneta. J. Mikkola on Ajattaran johtanut liettualaisesta aitwarash 'painajainen, kratti, virvatuli'.

Ajattaran eli aattaran muodoista ovat mainitun säkeen eteläsavolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: Attalaisen, hattara[n], Ajolaisen, Aholaisen ja Aholahen. Attalaisen, jonka kertosäkeen Syöjätär osoittaa, naispuoliseksi käsitetyn, selittävät Lönnrotin sanakirjan aatta, "huono nainen", sekä sen johdannaiset: aattamainen ja Aattala. Pahan naisen merkitys on myös hattaran tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä tapauksessa on lopputavuun r:n säilyminen huomattava. Alkuosa Ajattaraa on Ajolaisen tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi ajateltu ajavaa painajaista. Aholaisen tekee ymmärrettäväksi rinnakkaissäkeen paholainen, joka joskus on sen sijallekin tunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on Aholahen, jonka kertosana Lemettilän on niinikään edempänä mainittavasta Lemmettärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut muunnos.

Aholainen on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syöjättären johdosta vaihdeltu naispuoliseen Ahottaren muotoon. Toisista suomenkarjalaisista muunnoksista Ahkiainen muistuttaa mieleen ahkiota: pääsäkeen Kyröläinen on voinut johtaa lappalaisen ja hänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme Ahtolaisen, jonka kehittymistä Aholaisen muodosta kertosanat Ruotolainen ja Keitolainen ovat voineet edistää. Myöskin on ajateltavissa, että runoissa usein mainitun Ahin aidan sekaannuksesta Aholaisen aitaan jälkimäinen nimi on muunnettu ikäänkuin Ahti sanan johdannaiseksi. Ahtolaiseksi.

Samaa voisi olettaa Gananderilla Ahtolaisen ohella tavattavasta Ahikaisen muodosta. Mutta tämä saa riittävän selityksensä edelläkäyvästä vastineestaan Ritikaisen.[85]

Paitsi Käärmeensynnyssä on Ajattara muodossa Ajasteri tavattu Lapin suomalaisten Verensulkusanoissa Syöjättärestä vääntyneen Syän kertona.

Näitä Syän syöksemiä, Ajasterin ampumia.

Ajattaraan sekaantunut hattara, jota siihen on yritetty kielellisestikin yhdistää, sopinee tässä yhteydessä esitettäväksi. Hattara merkitsee 'jalkariepua, vaateriekaletta' ja käytetään sitä halveksivasti naisesta, usein jonkin adjektiivin tai substantiivimääreen yhteydessä. Pahan hattaran, joka myös runoissa tavataan, Ganander mainitsee noita-akkaa merkitsevänä ja melkein samana kuin Ajattaran. Laestadius postillassaan käyttää epäsiveellisestä naisesta nimitystä kujahattara. Pelkän hattaran hän kuvailee pimeässä liikkuvana ja nauravana haltiana kiroavan metsänperkeleen ohella. Ganander taas viittaa sananlaskuun: "Ei tiedä Jumalakaan, kuinka kurjaa pitää, hattaraa hallitsee". Siitä hän vielä päättää, että ylijumalan Ukon toimintaa kuvaileva tavallinen säe: "hattaroita hallitsevi", tarkoittaisi taivasta tavoittelevien jättiläisten kurissa pitämistä, joten se olisi verrattava skandinaavilaisen taruston kuvauksiin Thorin taistelusta thurseja ja trolleja vastaan. Mainitun säkeen edellä käy kuitenkin säännöllisesti: "joka pilviä pitävi", josta selviää, että hattaroita on tässä käsitettävä pilvien kertosanaksi. Hattara sanaa käytetäänkin keveän hajapilven merkityksessä ja on se selitettävissä samasta alkuperäisestä "riekaleen" merkityksestä (pilvenhattara). Toisen selityksen mukaan pilveä merkitsevä hattara voisi johtua ruotsalaisesta monikollisesta hattar 'hatut, pilvenhatut' (vrt. Thorenhattar, 'Ukonpilvet').

Paholaiselle siirtyneistä ukkosennimityksestä Perkele esiintyy runoissa verrattain vähän; aivan harvinaiset ovat sen muunnokset Perkuli ja Perkulainen.

Yleisemmin käytetty runoissa on Piru, josta joskus on muodostettu paikallinen Pirula. Tästä taas on johdettu personallinen Pirulainen.

Aunuksenmurteeseen on venäläisten ukkosjumala perun uudemmalla ajalla lainattu peruni muodossa ja pahassa merkityksessä.

Kaakkois-Virossa on myös ukkosennimitys Äi saanut paholaisen merkityksen. Tämä merkitys on Äijä eli Äijö sanalla runoissamme tavallinen. Äijö nimi sekä yhtäläisestä mielikuvasta muodostunut Ukko ovat siis kehittyneet aivan päinvastaisiin suuntiin. Ukosta on tullut korkein hyvä olento, isällinen ylijumala taivaassa Äijön siirtyessä toiselle puolelle pääpaholaiseksi. Pistoksen-luvussa:

Piru piikkiä takovi, Äijä sulkakeihäitä.

Käärmeen kieli kuvaillaan tehdyn "Äijän äimän tutkaimesta" l. "Äijön äimän taittumista", niin myös korpin "sääret Äijän värttinästä."

Itse Äijää yleisempi on Äijän eli Äijön poika. Sitä kehoitetaan:

Ota Keito keihääsi, äkähäsi Äijän poika!

Käärmeen kieli on kyhätty:

Pirulaisen pistoksista, äkähistä Äijän poian.

Käärmettä itseään puhutellaan: "Kihokuola Äijön poika".

Äijän poikaa vastaa naispuolinen Äijän eli Äijön tyttö, neiti eli piika, joka esiintyy myös muodossa Äijätär eli Äijötär. Ganander tämän mainitsee käärmeen imettäjänä. Itse käärmeeltä kysytään:

Miksikäs teit pahoa, Äijätär tuh[o]a työtä?

Kivi on "Äijättären kasvattama", ja tautien synnyttäjänä esiintyy "Äijötär äkeä akka", jonka mainesana äkeä muistuttaa Äijön pojan äkähiä.

Äkeästä Äijän tytöstä on en nimeksi tekeytynyt Äkäätär, joka määreellä "neiti Äijän" tautien synnyttäjäin joukossa esitetään. Tämän ohella tavataan äkähistä Äijän pojan johtunut Äkäjän poika. Käärmeellä kuvaillaan olevan:

Kieli Lemmon keihä'ästä, miekasta Äkäjän poian.

Aivan samalla tavoin kuin Äkäätär on Äijättärestä tilapäisesti muodostunut Gananderin mainitsema susien synnyttäjä Äimätär "äkeä (?) neito" (en stolt mö) tunnetun Äijän äimä yhdistelmän mukaan.

Muutaman kerran Äijön neiti esitetään hyvää tekevänäkin ja on silloin ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

A. Kiputytti Äijön neiti, kivut pane kintahases! B. Piika Äijä[n] pikkarainen keitti voita vuoren alla. C. Lyhyt akka Tuonen tyttö tuolla keittävi kipuja Äkäätär neito Äijä[n] keskellä Kipumäkeä.

Uuden uskonnon mukana tuli myös valmiita paholaisen nimityksiä ja mielikuvia. Näistä nimityksistä tunnetuin Saatana on runoissa harvinainen. Ainoastaan pari kertaa tavataan Lusifärri (Lucifer) eli Lutviärtti.

Yleisesti sitä vastoin esiintyvät paholaisen merkityksessä muutamat historiallisten henkilöiden nimet, ennen muita Juutas (Juudas) ja Ruotus (Heroodes). Epäperäisen Bartolomeuksen evankeliumin mukaan oli Vapahtaja Tuonelassa käydessään päästänyt kaikki muut paitsi Kainia, Heroodesta ja Juudasta. Keskiaikaiset näkyjenkertomukset esittävät Heroodeksen helvetissä tulisella valtaistuimellaan.

Runoissa mainitaan usein Ruotuksen kuninkuus: Ruotsi Juuttahan kuningas tai vain Ruotuksen (Ruotusten, Ruotoloin) kuningas. Hänet kuvataan istuvana pöydän päässä paitasillaan ja hän saa nimityksen "paitulainen".

Ruma Ruotus paitulainen syöpi juopi pöyän päässä, päässä pöyän paioillahan, aivan aivinaisillahan.

Siitä johtunee pelkästään paitulaisen käyttäminen paholaisen asemesta.

Painu pois Paitulainen — ei tässä sinun sijasi!

Ruotuksen tilapäinen muunnos on Ruopus.

Ruoste Ruopuksen tekemä, pahanilkisen panema.

Myös Ruotuksen emäntä mainitaan Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä. Hänen nimensä Heroodias piilee Tapanin virren säkeissä Ruotuksen kertosanana.

A. Vastas Ruotus ruualtansa, Tiivas tiskinsä (s.o. pöytänsä) nojalta. B. Ruoki [en] Ruotuksen hevosta kaitse Kiivan kankarita.

Tiivas eli Tiiva, josta merkityksetön Kiiva on alkusoinnun vaikutuksesta vääntynyt, ei ole muuta kuin alkuheiton kautta typistynyt Hero-tiias, samoinkuin Kiia. Miia, Laaus, Teemu ja Muoni ovat lyhennyksiä nimistä Malakias. Jeremias, Nikolaus, Nikodemus ja Salamon.

Nimenomaan paholaisen kertosanana on myös Tiiva eli Tiia käytetty.

A. Uupui Juutas juostessahan — vuoti kuona konnan suusta, kino ilkeän kiasta, tilkka Tiian sieramesta. B. Iku-Tiera Lieran poika, Tiivan tihku, Äijön lapsi, hivus keltainen korea, kengän kanta kaunokainen.

Jälkimäiseen säkeistöön, jolla alkaa eräs Neidonryöstön toisinto, on verrattava seuraava Hevosensynnyn alku:

C. Hiki-Niera Tieran poika, Ruman Ruutuksen sikiö.

Että Ruutus, s.o. Ruotus, ei ole tilapäinen, osoittaa Tapanin yleinen esiintyminen Hevosenluvussa. Kysymyksessä on siis Heroodiaan ja Heroodeksen luvattomasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kuka hän on, selvenee vertailemalla pääsäkeen toisintoja, joista useimmat tavataan Hevosensynnyssä (D — K), muutamat Tautiensynnyssä (L — O) sekä latvajärveläisessä Samporunossa (P — R) ja yksi Sisiliskonsynnyssä (S).

D. Ipi-Tiera Lieran poika. E. Iku-Tihku " " F. Hiki-Tiera Nieran poika. G. Hepo-Tiera " " H. Hiki-Tierna Viernan poika. I. Hiki-Tieran Mieran poika. K. Hiki-Kierän " " L. Hiki-Tiera mieron huora. M. Tiku-Tiero " " N. Timo-Tiera " " O. Niko-Tiera " " P. Iku-Tiera Nieran poika. R. Iku-Tiera Lieran poika. S. Iki-Tiitty Äijyn poika.[86]

Viimeksimainitussa säkeessä ei ole genetiivimääreellä -iera muotoa, joka on voinut vaikuttaa edelläkäyvään pääsanaan, ja siinä on pääsanalla viimeisenä kerakkeena l. Kun ottaa huomioon, että sanan alkuun ilmeisesti kuuluvat i ja k äänteet, niin ei liene liian uskallettua arvata lueteltujen sananväännösten tavoittelevan Juudaksen toista nimeä Iskariot. Silloin kävisi ymmärrettäväksi Iku-tieran Lieran pojan puhuttelu Samporetkellä: "ylimäinen ystäväni", jonka ennen olemme tavanneet Johanneksen mainesanana.

Säkeen jälkiosassa on tietysti poika alkuperäinen, ja silloin on myös genetiivi mieron, joka on itäsuomalainen, venäläisperäinen lainasana, myöhäiseksi muunnokseksi katsottava. Muodoista Nieran, Tieran ja Viernan ei lähde ajatusta. Jää jäljelle Lieran, jonka rinnalla pääsanakin on aina i- aikuisena säilynyt, ja tällä on selvästi lieron, s.o. käärmeen, merkitys.

Mielikuva käärmeenmuotoisesta paholaisesta on vanhempi kuin sen kuvaileminen ihmisenkaltaiseksi. Sekä paratiisin käärmeelle että ilmestyksien lohikäärmeelle on runoissa vastineensa.

Edellinen käsitetään "mustaksi madoksi" eli kyykäärmeeksi.

A. Maa mikä ensimäinen? Mahomaa ensimäinen. Mikä mahossa maassa? Mätäs mahossa maassa. Mikä mättähän nenässä? B. Mätäs ennen maita syntyi, mätäs maita, paju puita, Aatami imeisiä, Kyytöläinen käärmehiä. Mato musta maanalainen.

Käärme ei pääse maan alle kätkeytymään, kun loitsii:

Piä maa varasi, Piru sisääsi tulee!

Ampiaisia pidätetään sanoilla: "kytke kyy kanasiasi" tai "Kyynönen (Kyinynen) kanasi" taikka.

A. Kytö(!) Kyttäs poikiasi, lappalainen lapsiasi! B. Kytke Kyyttö poikiasi, emä-Lempo lapsiasi!

Kyyitöläisen (!) Ganander mainitsee olevan matojen emuu ja käärmettä kuvattavan säkeellä: "Kyytöläisen eli Kyynäläisen kyntö-ruoska".

Vanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on:

Kytyläinen kämpyläinen, Viholaisen veljenpoika.

Samat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina Gananderin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs toisinto asetettakoon.

A. Kovin itki Kyläläinen, Viholainen vingutteli; kyynel juoksi Kyön silmästä. B. Kovin itki Kyytöläinen, mato musta juorotteli; kyynel juoksi kyyn silmästä.

Jälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muodossa louhikäärme. Myös muinaisklassillinen lohikäärmeen nimitys draco on ruotsinkielen välityksellä joutunut länsisuomalaiseen manaukseen:

Vanhan traakin kainalohon. helvetin kaaren alle.

Runoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on lapakäärme eli lapokäärme, s.o. käärme, jolla on lapaluut siipineen.

A. Tuulimato merestä nousi, Lapakäärme lainehesta. B. Tuulimato tulipunainen lapakäärme 9:stä lain. C. Tuos tänne tulinen käärme, latokäärme lakkimahan! D. Vesikyyt ve'estä nosti, lapokäärmeen[87] lainehesta.

Tuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua Syöjätär:

A. Tuulimato maasta nousi, Syöjätär merestä nousi, Lapakäärme lainehesta. B.— — — lainehesta. Tuli suihki tutkaimesta, pää paistoi auringolta

Syöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kertosanoina:

Syöjätär syvälle syntyi, lapakäärme lainehille.

Tällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla lapalieto, s.o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari:

Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki, lapalieto lainehesen (l. lainehille).

Joskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon soutamisesta.

Souti Syöjätär vesiä, tulikurkku turjutteli, lapalieto lainehia punaisella purjehella.

Mainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat molemmat sanat monin tavoin vääntyneet. Lapalieto on ymmärretty Lapin asukkaaksi: Lapin lieto ja tästä edelleen Lapitar, siitä on muodostettu tekosana lapahutti tai laatusana lapoville (laineille) ynnä välimuotoa "lakeille laineille" edellyttävä tarullinen nimi Lakeitar.

Syvälle merelle sylkevästä Syöjättärestä on saatu Syvätär, Syletär eli Sylkäys, lisäksi on siitä väännetty Syökäri, 'tullitarkastaja' (vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi Sylvester. Syöjätär nimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen kuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän. Syömisen käsitteen siihen yhdistää runokin:

Kukkuipa ennen mun käkeni — Söipä Syöjätär käkeni.

Mutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen sekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että itse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen emoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen.

Itäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen Syöjätär, joka on pahassa tarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten venäläisten satujen Jaga babaa, esitetään toisinaan ihmissyöjänä käärmeen akkana ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten ihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa.

Eräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä tavallisemman käärmeen sijalla.

A. Syöjätär siun imetti nännillä nimettömillä, utarilla päättömillä. B. Käärme pakkasen imetti nännillä nisittömillä. utarilla uuttomilla.

Parissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käärmeeksi.

A. Nousi Syöjätär merestä, sill' on suu keskellä päätä, kieli keskellä kitoa, se on syönyt sata — B. Nousi Syöjätär merestä läpi purren rautapohjan, läpi rautaisen venosen, sylin nuolet noutamahan.

Lisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa Syöjättären sijalle on erehdyksestä tullut Synnytär.

Sen minä mieheksi sanoisin — joka kyytä kynsin lypsäis, käärmettä käsin pitelis, syleilisi Synnytärtä.

Toiselta puolen on emon käsitteestä helposti kehittynyt inhimillisen naisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiintyä, paitsi soutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana.

A. Syöjätär syvä emäntä jauhoi vaskista kiveä kuparista kuullatteli tuolla synkässä salossa. B. Syöjätär valio vaimo hänpä päätänsä sukesi hapsiansa harjaeli; hivus vierähti vetehen.

Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut toisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä esitettävä vesihiisi ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat syvä (< hyvä?) emäntä ja valio vaimo henkilöön, joka ei ole paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan, vienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.

Syöjätär hyvä emäntä, kyllä ruuin ruokkikohon!

Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:

A. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.

Edellistä vastaavat tavallisemmat "Keitolaisen kengänpaulat". Jälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista "kuninkahan kultasolki" ja "nuoren miehen rintaruski", jotka tavataan Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin muutakaan -tar päätteistä nimeä tunneta.[89]

Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä), joka alkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.

Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä on kuitenkin muutamia tarkastettava.

Runoissa hyvin tavallinen on Lempo. Sana tunnetaan myös Suomen itärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti selville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta lempi, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:

Nouse Lempi liehumahan! — Hei Lempi, heräjä Lempi!

Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin on Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää Lempo-sanan ruotsalaiseen slem, 'kehno'.

Ganander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa lentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan. Runoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoisesti ominaista juuri lentäminen:

A. Lähe Lempo lentämähän, kirjosiipi kiitämähän! B. kilpasiipi kiitämähän! C. sinisiipi kiitämähän!

Samaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja sulankynän mainitseminen.

Mainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin mielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille:

Pois paha pakenemahan, Saatana samoamahan, kipusiipi kiitämähän!

Lentämisen liittymisessä useimmiten Lempo-sanaan voidaan myös alkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihtämisen ja edempänä mainittavan Hiiden rinnastamisessa.

Lemmon lierilakki eli liekkilakki on niinikään saatu kristillisen kansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuorostaan manalaisilta lainattu.

Toisinaan mainitaan Lemmon poika vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle:

A. Poika Lemmon leikatahan polvilla oman emänsä. B. Ison Lemmon polven päällä. C. Emälemmot leikatahan, poikalemmot poltetahan.

Lemmon vaimo ja neito ovat harvinaisia. Useammin esiintyy naispuolisena Lempona sen johdannainen Lemmes eli Lemmäs tai Lemmetär. Puunsynnyn säe: "Leppä Lemmon kasvattama eli luoma" on yleisimmin saanut muodon: "Leppä Lemmeksen tekemä." Kertosäkeet, joissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun tekemäksi, todistavat, että Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsitettävä.

Lemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä Lenges, Lennys ja Lentus, joihin huikentelevaa naista merkitsevä lenka sekä lentämisen käsite ovat saattaneet vaikuttaa.

Sekä puu että rauta ja kivi kuvaillaan olevan "Lemmettären l. Lemmättären liekuttama." Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitäpaitsi nimityksen "Lemmettären leivänkuori". Tämä Lemmosta johtuva Lemmetär on tarkoin eroitettava ennen esitetystä Lemmitär nimisestä metsän emännästä. Säe: "Leppä Lemmeksen tekemä" saa välistä kerrokseen:

A. Kanelian kasvattama. B. Kataja Kanelvan luoma.

Kanelia on ilmeisesti sama kuin kanalia eli kanalja (ruots. kanalje). Kanelvan välityksellä ovat muodostuneet Puunsynnyn säkeet:

C. Kanarvoisen kasvattama. D. Kangarvaisen kasvattama.

Edellistä valaisee Kalervan pojan vääntyminen muutamassa toisinnossa Kanervan pojaksi tutun kanerva sanan vaikutuksesta. Jälkimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä:

A. Singerväisen synnyttämä, Kangervaisen kasvattama. B. Sinervämin siittämä, Kanervamin kasvattama.

Verrattakoon käärmeen nimittämistä "Sinervä kanervan neiti", joka on muodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä: "sinervä kanervan karva". Nähtävästi ovat sinervä ja kanerva sanojen vaikutuksesta syntyneet muodot Sinervämin eli Singerväisen ja Kanervamin eli Kangervaisen alkuperäisen Syöjättären ja sen oletettavan kertosanan Kanelian sijalle.

Muutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja sen kertosanalla niitä seuraavista tekosanoista johtuvat sijaiset:

Synnyttäri synnyttävi, Kasvattari kasvattavi.

Mainittu Kanelia esiintyy Käärmeenluvuissa vielä lyhennetyssä Kaneeli l. Kaneli muodossa.

A. Onkos kyy Kamelin poika? B. Jouhikyy Kanelin poika.

Tämä Kanelin poika on kyy sanan äänteellisestä vaikutuksesta tilapäisesti muuntunut Kunelin pojaksi, mutta tavallisemmin on se vääntynyt kamelin pojaksi.

A. O hykki kamelin poika! B. Kimeli kamelin poika.

Enimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimitys on myös Kilka. Painajaisen sanoissa luetaan:

Jauhan Kilkoa kivellä, Paaella pahoa miestä.

Kiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli mantua.

A. Kivi Kilja[n], Lemmen (< Lemmon) poika. B. Kivi on Kilka, maan munanen. C. Maa äitis, kivi nimes!

Alkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: "Kivi Kiljan, mannun poika", on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: "Kivi Kimman, Mamman eli Kimmo[n], Mammon poika",[90] ja siitä joko "Mimmon, Mammon tai Kimman, Kamman eli Kimmon, Kammon poika". Edellisestä sanasta loppu-n:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: "Kivi Kimmo Kammon poika", ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen sen isän nimi.[91]

Joskus on kertosäkeeksi lisätty: "Kimmas hattaran (s.o. Kimmahattaren) tekemä". Myös tavataan "Kimmottaren kiiskenruoto" kertona säkeelle "Mammottaren maanmunanen."

Kimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas-madon jauhamista varten pyydetään "kivet Kimmolan mäeltä". Nähtävästi on tässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi on sekaantunut.

Kivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta:

A. Kivi Kikka mannun eukko. B. Kivi Kiikka Lemmon poika.

Näihin on verrattava Ampiaisenluku:

Otappa Kikko kokkosesi, Hiien Lempo lintusesi!

Mahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilaisten Kivenlukujen alussa esiintyvä Killikki eli Kyllikki, jollei tämä ole pyhimyksen nimi. Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven avaimia antamaan: "kivi Kiikki kaiman poika". Kilka ja Kyllikki saattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja Nyyrikki.

Alkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn säkeissä:

Koivu Kolkon kasvattama, Kolkon latvasta vetämä.

Mutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo. Franssilassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan Koljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja Kiljonkangas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa heitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä Koljo ja Kiljo. Jälkimäisen hän on ilmeisesti muodostanut omannosta Kiljon, jonka oikea nimentö kuuluisi Kilko, s.o. Kilka.

Kilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto Kilkainen.

Kiru sinä Kilkainen, Paru sinä Palkainen!

Kertosana Palkainen on Kilka sanaan mukautunut väännös Pannaisesta (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin toisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen Kinnahainen.

Kidu siellä Kinnahainen, paru siellä Pannahainen!

Pannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon.

Leppä on Lemmeksen tekemä, paju on Pannaksen tekemä.

Pannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on Silmutar.

Päästä pannasta pahasta, sitehestä Silmuttaren!

Pannanpanijastakin paavista johdettu Paavilainen on uudemmalla ajalla saanut pahan merkityksen.

Lemmon keihään nenästä, Paavilaisen painetista.

Niinikään Ruomalainen tavataan Rumalaisen eli ruman hengen merkityksessä. Käärme on:

A. Ruomalaisen ruoskan siima. B. Ruman hengen ruoska.

Paholaisen nimityksiin on lisäksi luettava Rutimo, joka on Kalevalasta tunnettu yhdistyksessä Rutimoraita (UK 2: 182, 185). Alkuosa Rutimo on yhdistetty lappalaisten helvetinnimitykseen Rut-aimo eli Rota-aimo. Lappalaisen sanan alkuosaa rutu eli rota on taas verrattu suomalaiseen rutto, johtaen molemmat skandinaavilaisesta "paisetta" merkitsevästä sanasta muinaisisl. throte, vrt. thrutinn, 'turvonnut': jälkimäinen osa aimo vastaa skandinaavilaista heim, 'koti'.

Sana rutto voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä rutto-taudista, s.o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista, jossa tapauksessa lappalaisten rutu voitaisiin siihen yhdistää vain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen rutu haltialle omistettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen, viittaa skandinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei Rutimo sanan jälkiosa -imo ole johdettavissa aimo sanan olemattomasta suomalaisesta vastineesta.

Näiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt Rutimon ja Rut-aimon vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K.A. Franssila Ison tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan puu murska on Rutimon yhdistänyt sanoihin rutjoa ja ruti "rikkinäinen olotila". Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimoraita selitettynä: "vanha raita, rutio, laho".

Mutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen puun murskan rinnalla tai ilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan paha tammi.

A. Mistäs noita nuolet saapi? — Oksista Rutimon raian, puun murskan murenemista, pahan tammen taittumista. B. Oksista Rotimoraian, pahan tammen taittumoista.

Myös tavallinen raita käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä ainoastaan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin.

A. Ei ole tammen kaatajoa eikä raian raatajoa, puun pahan hävittäjeä. B. Rutta (sel. kukka) raiasta putosi, papelo pahasta puusta.

Raita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen luomina:

Kaikki puut Jumalan luomat, vaan paju on pahan tekemä, pihlaja pirun tekemä, haapa Hiien h—poika.

Rutimo- eli Rotimoraita tasataan usein muodoissa Rutimon eli Rotimon raita. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava säepari, jossa sanat esiintyvät järjestyksessä ja toisistaan erillään:

Paha paise pihlajahan, raitahan veri Rutimon.

Saatamme epäröidä, kumpaan sanaan, raita vai veri, Rutimon kuuluvaksi luemme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin sanayhdistyksessä, toisessa Lutimonlinna, joka tavataan eräässä Karhunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun vaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodostua muutamassa Vipusen manauksessa tavattava maan Ratimo.[92]

Ulos koira kulkuistani, maan Ratimo maksoistani!

Viimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanontaan maan paha, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä ei silloin saisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu haltiaan. Lappalainen ja suomalainen sana voisivat toisistaan riippumatta johtua saman skandinaavilaisen sanan eri muodoista.

Huomattava vielä on, että omantomuoto Rutimon tavataan kerran muodossa Rutimen. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää sitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta rutinen.

A. Siihen tuli rutinen raita. B. Rutaisi rutisen raian.

Jos Rutu on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta throte 'paise', niin Rutimen voisi verrata tämän johdannaiseen thrutinn 'paisunut'. Mutta Friis on Rota sanan johtanut toisesta skandinaavilaisesta sanasta drott, ruhtinas'; tämän muinaisskandinaavilainen muoto drottinn eli drottin kenties selittäisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi muoto germaanilaista lainasanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden ruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot lappalaisilta, käyttäytyneen niin rosvomaisesti, että sana drott tuli lopulta merkitsemään itse paholaisia. Luultavampaa kuitenkin on, jos mainittu selitys pitää paikkansa, että, kuten yhdistys maun Ratimo osoittaa, Rutimolla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman ruhtinasta kristillisessä merkityksessä eli pääpaholaista.

Runoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä esittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat. Vainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu kunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä "Tuonelan tuvat" käsitettiin muodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvailtiin Tuonela eli Manala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia hyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli kummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron orjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi joko vaakasuorassa (etelä — pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa (yläinen taivas — alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauksessa saatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt Maarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan sijoilla:

Päällä taivosen kaheksan, ilmalla yheksännellä.

Elinansurma-runossa asetetaan ylimäinen taivas ja alimainen helvetti vastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäällinen elävien ilma, runojen ja satujen Ilmola[93] eli keski-ilma, jota vastaa Edda-tarujen Midgardr ja myöhemmän skandinaavilaisen kansanuskon Middelhjem ynnä Mandhjem, 'ihmiskoti', sekä toisella puolen maanalainen vainajain odotuspaikka, n.s. "kiirastuli", jota vainajain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana käsitetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli merkitsemään.

Pahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampi uskonto mukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys helvetti johtuu skamdinaavilaisesta helviti, s.o. Helin eli Manalan rangaistus. Mutta runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimitystä hiisi.

Hiiden on E.A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilaiseen hidi (nykyisruotsin hide l. ide), joka merkitsee karhun talvipesää. Virossa merkitsee hiis l. hiid, hiie metsikköä ja etenkin pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa tavataan hiidet myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) "metsistöjä" ja "korkeuksia" vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loitsija sanoo nostavansa nukkumasta:

Pellon alle peitetyitä, hiien alle heitetyitä.

Hiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa kalmistoa.

Tavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään, skandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaikkana.

A. Huuan hiiestä apua, vuoresta väkeä puutun, alta kallion alaisten. B. Ota hiiestä hevonen, varsa vuoresta valitse, mustatukka tunturista!

Jonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon:

Hiien riihi lämpiävi, Tapion talo näkyvi.

Metsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammottavaisuuden maine:

Korpi on käynehen urohon, hiisi metsä käymättömän.

Siten on käsitettävä myös sanonta: mene hiiteen! joka lienee alkuansa vastannut ruotsalaista: gå till skogs, 'mene metsään!' Pyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan paikan käsite. Runoissa paikallisen hiiden tavallisin vastine, kuten mainittu, on helvetti.

Paikallinen merkitys on hiisi sanalla myös hiidenväen käsitteessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen merkityksessä.

Varsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon mennessään nähneen hiidenväkeä niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan päätä näkynyt.

Pohjois-Satakunnassa on uskottu, että hiidenväki on pientä päätöntä kansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla on pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää osaa kotiin, vaan "hurmaantuu" ja tulee aivan samaan paikkaan kävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska ne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan, sillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toisen tiedon mukaan hiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin pikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei heidän oma pituutensa.

Vedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudellamaalla kuviteltiin hiidenkansan eli lintukololaisten, joita mahtui yhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä.

Hiidenväkeä sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei kärsi vedenväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana hiidenkuolia.[94]

Hiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti Hiisiksi, joiden uskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin kuin vainajain henkien.

Mutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten yleensä vainajat. Enimmäkseen hiidenkansa eli Hiidet rinnastetaan kuviteltujen entisajan eläjäin jättiläisten kanssa. Becker mainitsee Hiisien asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla. Kun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan; tarinoidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi ukkosen kuoliaaksi lyömänä.

Onko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä Hiidellä ollut hiiden- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen todistuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista karjalaisten jumalista Hiisi "metsäläisistä soi voiton". Runoissa tavataan personallinen Hiisi joskus Tapion kertosanana ja kuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.[95]

A. Hiiell' on hyvä emäntä, Tapiolla tarkka vaimo. B. Hiisi hirveä metsässä, minä Hiittä hirveämpi.

Jälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsänhaltian, metsähiiden merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta metsähiisi eroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edellinen ilmestyi komeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa vaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman silmäluomia ja repaleisena.

Metsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran pohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten metsänhaltiaa tavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli pohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse ilmestynyt, niin tuli käärme, joka sanoi, oliko se kaukana ja milloin saapuisi.

Myös metsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos metsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin ryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi, joka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille. Metsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen asui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja lähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki, että oli tullut asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli tuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion väellä.

Metsähiiden ynnä vuorihiiden ohella Ganander mainitsee vielä vesihiiden. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan hyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsänhaltiasta. Jos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle asettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen koskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli haltiaksi oikea vedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä sai ampua. Vesihiiden pakoitti järvestä lähtemään sitenkin, että vedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä.

Myös maahiisi joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi kertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet, puhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen käärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se käärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa.

Manauksissa mainitaan maan, metsän ja veden hiisi:

A. Maan hiien hinkalohon! B. Metsän hiien hinkalohon! C. Veen on hiien hinkalohon! D. Vesihiien hinkalohon!

Runoissa vesihiisi ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä rukoiltuna.

A. Vesihiisi vettä souti venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella, [airoilla hopeaisilla]. B. Vesihiisi vettä kanna tuohon tuimahan tulehen! C. Vesihiisi vettä kantoi yheksästä lähtehestä yheksän meren ylitse [meren puolen kymmenettä] pavun pienellä palolla, heinän hienon helpehellä.

Manattavaan vesiseen hiiteen yhdistetään joskus kalman haltiaa vastaava kalmahiisi:

Vetehen vesinen hiisi, kalmahiisi kankahasen!

Taioissa tavataan vielä tulihiisi eli kotahiisi. Aina kun keitto oli valmista, kaadettiin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla kotahiidelle, ettei kotahiisi "kohdannut" keittäjää. Jos keittäjä rupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana ja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa kotahiisi useammastakin ilmaantuu.

A. Kotahiien hinkalosta. B. Kotahiisi kohtasi. C. Koiahiisi, lietten vanhin, jos olet suuren suuttununna.

Kerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä tupa-, sauna- ja riihihiisi. Rukoukset luettiin otettaessa tuhkaa pesästä kolmesta eri katon alla olevasta huoneesta.

Pahaa haltiaa merkitsevä paikallismääreinen Hiisi on verrattava harvinaisempiin yhdistelmiin metsänperkele, velosenlempo ja vesikorjus (< kuljus?). Myös ilman määresanaa personallinen Hiisi runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti paholaisten päämiestä.

A. Nouse Hiisi heimoinesi, — Perkele perehinesi! B. Tule tulinen Hiis tulisesta kalliosta!

Ilmeinen pääpaholaisen nimitys on Tuonenhiisi.

Tules tänne Tuonenhiisi, vaaranvaltias samoa!

Sekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yht'aikaakin esiintyä.

Mene Hiisi hiitehen, vuorehen pahoin tekijä!

Näiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella päätteellä johdellu Hiitola: "Hiitolass' on hiien Hiisi". Suomen Hiitolaa vastaa viron (H)iiela, joka on vielä säilynyt alkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä:

Käisin eile lielassa, tunaeile Tuonelassa, eile eide haua pealla, auduja südame pealla.

Hiitolasta on taas muodostettu personallinen Hiitolainen. Käärmettä puhutellaan: "Hiitolaisen hiuskarva".

Myös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto Hiito tavataan loitsuissa: "sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen". Tämän vahvempi aste Hiitto ja käärmeen nimitys Kyyttö ovat Gananderin esittämässä Pakkasenluvussa sulautuneet muotoon Hyyttö.

Itki Hyyttö poikiahan, vesi silmistä tipahti.

Kiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos Hitto, joka toisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yht'aikaa Hiiden kanssa.

A. Hiien vieä Hitolle! B. (Sudensyntyä): Hitto olet Hiisi, Pohjan koira! C. (Kirkkokalmalle): Turpehinen tuon takainen, Hiton Hiien luppakorva!

Hitto sanan paikallinen johdannainen on Hittola ynnä siitä vääntynyt Hippola.

A. Mene Hittolan korpehen! B. Itse Hippolan emäntä.

Tästä taas on johdettu personallinen Hittolainen, jonka kerrotaan tuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle. Samoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle:

A. Tuopas Hiisi vuohiasi, Juutas jukkokaulojasi! B. Tuo Hiisi hirviäsi, Perkele jäniksiäsi!

Tästä voimme päättää, että myös Agricolan Hittavanin, joka "toi jänikset pensaasta", on Hiton sukua. Lähinnä "Hittavaista" muotonsa puolesta ovat Hittara ja Hittamo:

A. [Onko] Hittaroita helvetissä? B. Hittamon pajan etehen.

Helvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös vuori eli kallio.

Ota hiiestä hevonen, hepo toinen helvetistä, vuoresta valittu varsa, luukapio kalliosta!

Samoin kuin hiisi on vuori[96] vainajain olinpaikkana useimmiten saanut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mielikuva maan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut.

Hiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaskikalliona:

Hiiest' on hevosen synty, varsan vaskikalliosta.

Eläimeen mennyttä neulaa loitsitaan:

Voi sinua rauta raukka, kuin tuonne kurja kuljit! Siellä ruostut rauta raukka, siellä kuljet kivikoita, kannokoita, vaskivuorehen vajoat. Pyri pois pyhille maille, ilman alle asumahan!

Pahaa manataan "vuoren vaskisen sisähän" tai "vuorehen valantehesen". Vaskinen vaara tavataan myös Samporunossa yhdistettynä Pohjolan kivimäkehen.

Pahojen paikkojen runollisista nimityksistä Hiitolan rinnalla huomattavin on Pohjola. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman runon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa, että yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan kuvauksessa:

Tupa oli tehty Hiitolassa, Hiitolassa, Pohjolassa.

Nimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola seuraavissa säepareissa:

A. Onko Hiittä helvetissä, Perkelettä Pohj[ol]assa? B. Onko Hiittä Pohjolassa, Jumalata taivahassa?

Jo Lencqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että pohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt. Norjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla. Ruotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin vastaava Norrhem.

Suomalaisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti paha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava etteivät ovet tule pohjoista vasten. "Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä, etelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä". Sentähden myös, milloin Jumalan apua anotaan, piti olla itään rinnoin. Tässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringonlaskun suunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli auringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen.

Pohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi Pimentola, Pimentölä eli Pimeälä käytetään useimmiten kertosanana Pohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle.

A. Nouse Hiisi helvetistä, Perkele Pimentolasta! B. Etsi maitosi Manalta piimäsi Pimentolasta!

Pimentola vastaa lappalaista tsheps-aimo, 'musta koti', muinais-skandinaavilaista Niflheim, 'Sumula', ja keskiaikaista saksalaista Finsterland, 'pimeä maa', sekä raamatullista "pimeyden ja kuolonvarjon maata".

Kun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin siihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys. Niinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden painostuksen lisäksi palelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana Palehtola parissa vienanpuolisessa manauksessa:

Pimiähän Pohjolahan, Paksuhun Palehtolahan.

Suomen puolella tavataan nimitys Pohjolan kylmä kylä, jossa on:

Jäinen kaivo kartanolla, jäinen kappa kaivosessa,

tai pelkästään kylmä kylä:[97]

Kuss' ei nähty, eikä kuultu ruohon kaiken kasvantoa.

Tämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana. Välistä sitä nimitetään Hyymöläksi eli Hyhmäläksi.

A. Tuli neiti Pohjolasta, impi kylmästä kylästä — Tule neiti Hyymölästä, tuo hyytä Hyymölän kylästä! B. Hyhmän neito Hyhmälästä kanna hyytä helmoillasi!

Hyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä Hyytölä.

A. Tuolta Hyytölän pajasta. B. Hyytölän konin kaviot.

Kylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana Lumivaara.

Mene tuonne, kunne käsken, pimeähän Pohjolahan, Lumivaaran kukkulalle pohjoispuolelle mäkeä.

Mutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kylmälle paikalle aivan vastakkainen Panuala eli Panula.

Et ennen ihmettä nähnyt, kun et pitkäistä kavetta tulevaksi Pohjolasta, saavaksi Panualasta.

Että tulta merkitsevästä panu sanasta johtunut Panula tarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt Hiitola ja Pirula.

A. Hiitolan verinen vaippa, — Panulan verinen paita. B. Piltikkä Pirulan miniä, vyönneula Panulan neiti.

Jälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä piltikkä saa selityksensä toisintomuodosta pintikkä, joka merkitsee "päännauhaa" (ruots. bindel). Pirulan miniä on luettava minjän ja Panulan neiti korjattava neien.

Kuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys:

Paistoipa Panulan päivä, Herran kehrä hellitteli.

Sovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet jakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti tuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys.

Mainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto, jossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä eroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan erityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuvataan juottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä sekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan kuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä. Muutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauksessa tavataan helvetin nimenä Matola ja Petola:

A. Syömästä Matolan koira! B. Mene peto Petolahan!

Pohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti sekaantunut maantieteellisiin nimityksiin Pohjanmaahan eli Pohjan pitkähän perähän ja omistanut toisinaan näiden kertosanan Lapinmaan. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys Lapista pahojen noitien olinpaikkana.[98] Pohjan perästä on välistä muodostettu Perälä ja Lapinmaasta Lappala.

A. Perälähän, Pohjolahan. B. Pohjan pitkän Piinalahan, läpi maan Lappalahan.

Samoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin kertosanaan Turja:

Ukko Turjasta tulevi, mies pitkä Pimentolasta.

Tämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka vastaisi klassillisten kirjailijain ultima Thulea tarkoittavan ulommaista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain pohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas on voitu muodostaa Turjala eli Turjola.

Tuli ukko Turjalasta, mies pitkä Pimentolasta.

Se maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin metsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan eli Pimentolan ja Tapiolan yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi.

A. Onko hyytä Pohjolassa, simoa Tapiolassa? B. Tuli mies Pimentolasta, mies tarkka Tapiolasta.

Pohjolalla voi vielä olla kertosanana Sarajas. jonka Setälä on osoittanut merta merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi, taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.

A. Pimeästä Pohjolasta, summasta Sarajahasta. B. Suuresta Sarahjalasta. C. Syvästä Saraojasta. D. Pimeähän Pohjolahan sankkahan Sarantolahan E. Pimeässä Pohjolassa, sankassa Saran talossa.

Näihin esimerkkeihin lisättäköön:

Lyöte lietohon merehen, synkkähän Sarajaksehen.

Mitä merta Sarajas tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista summa, s.o. sumuinen, suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto. Samoin kuin Pohjan lieto meri ei Pohjolaan yhdistetty Sarajas voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin Lebermeer, "maksameri". Sama Maksameri on vielä Saarenmaan virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.

Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr). Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin (nord- og nedenom).

Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille Norjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.

Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä Kurilan kurkkuun. Mutta paholainen oli selittänyt: "jos sinne mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä, joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie." Savon murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan "Kurjuksen kulukusta pelastunna"; siinä Kurjuksen kulkku[99] kuvataan maailman takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä uiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja josta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat Ääreläiset, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme makaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan linnunmunilla. Myös Lintukotolaisiksi nimitettiin maailman itä-äären kääpiöitä.

Runoissamme on hyvin tunnettu Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden napa, joka sijoitetaan äärettömään Rutjan mereen tai rinnastetaan Turjan kosken kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan (kita < ven. kil).

A. Meren Rutjan partahilla, äärettömän äyrähillä, kinahmella llkeällä, jost' et pääse päivinäsi. B. Turjan koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan, jonne puut tyvin menevi. C. Turjan koskesta ylitse — vie veen navoille. kuleta Kurjuksen kulkulle. D. Kurimuksen kulkun alle, kian kielen kääntimille.

Skandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alaspäin vievä Helintie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan Gjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Modgudr niminen neito vartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan surmarunossa tapaamme samalla paikalla Tuonelan joen eli Tuonen mustan joen, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kertosäkeessä sitä sanotaan myös Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi, alanteheksi tai syvänteheksi. Tuonelan joen asemella esiintyy eräässä Kilpakosinnan toisinnossa Hiitolan joki.[100]

Aivan yleinen Metsästysluvuissa on Pohjolan joki, jonka takaa pyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä kertosanoina Imandronjärvi ja Kanasaari, s.o. Kuollan niemimaalla oleva Kalasaari, joten se saa näennäisesti maantieteellisen värityksen:

A. Sivulta Imantronjärven, pitkin Pohjolan jokea. B. Poikki Pohjolan joesta, Kanasaaren kainaloitse.

Toiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne sekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtävästi on metsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maailmasta, kuten Karhunpeijaislauluista ilmenee.

Tuonelan jokea on toisinaan sanottu salmeksi, mutta tavallisesti sitä kuvataan koskentapaiseksi virraksi. Surmattu ja jokeen heitetty Lemminkäinen:

Meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten.

Tuonelan joki voi saada kertosanakseen kova kynsikoski.

Sekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikuvia on sekaantunut käsitykseen Juortanin joesta eli pyhästä virrasta, jonka keskiajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä.

A. Onko joesta Jortanista, johon hongat hoipertuvat, heinät latvoin lankeavat? B. Tuolla Juortanin joella pyhän virran pyörtehellä, johon kaikki virrat tulevat, joet latvoin lankeavat. C. Korvahan tulisen kosken, pyhän virran pyörtehesen, johon kaikki joet juoksevat. D. Vesi on juossut Juortanista, kaikki joet on Juortanista tullut tunturin alati, puhtahana pulppuellut.

Kilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaihtelevat. Välistä saa Juortani "pyhän virran" asemesta pahan virran kertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta ja Jordania kuvailevassa säeparissa on välistä havaittavana Juortanin joen ja Tyrjän kosken vaihtuminen Tuonelan jokeen ja Tarjan koskeen.

A. Tyystyi ennen Tyrjän koski, joki Juortanin pysähtyi. B. Tyytyi ennen Turjan koski, joki Tuonelan tyrehti.

Kolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa vertauksessa on toisinaan:

Asettui Alava l. Alevan l. Aluen järvi.

Tämä Kuollutta merta tarkoittava alava järvi monine väännöksineen on tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana. Vanhimmassa muistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerrotaan sen keskelle kasvaneen tulisen koivun.

Putosi tulikipuna — keskelle Alafvy järven. Kolmasti Alavoi järvi kuivi kuiville kiville. — Kas[v]eli tulinen koivu keskelle Alavos järven.

Tässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja Lemminkäis-runoissa kuvattu tulinen joki.

Tulevi joki tulinen, joess' on tulinen koski. koskess' on tulinen luoto, luo'oss' on tulinen koivu. koivuss' on tuliset oksat, oksall' on tulinen kokko; sulat on tulen tulevi, höyhenet tulen satavi, [t. sillä suu tulen palavi, kita kiiran lämpiävi,] yöt on hammasta hiovi, [päivät] kynttä kriitskuttavi.

Että tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seuraavat säkeistöt:

A. Tuolahan joell' on tulinen kivi minä paan siun sille kivelle. Tuolahan joess' on tulinen kallio. B. Hiiess' on tulinen koski, koskessa tulinen koivu, koivussa tulinen k[o]kko, joka syö kylän katehet.

Keskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja vaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista, lähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa Balder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa pitkin. Myös suomalaisissa runoissa tavataan joskus Tuonen eli Manalan silta, vaikkei joen yhteydessä.

A. Ajoi Tuonen sillan päähän. B. Tule Tuonen tietä myöten, ma'a siltoa Manalan. C. Tuonen akka rautahammas istui Tuonen sillan päässä, kolme koiroa keralla.

Tavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli lautalla. Väinämöisen pyytäessä:

Toi venettä Tuonen tyttö, lauttoa Manalan lapsi, yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi.

Kansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista kynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla soutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän kuollessa ja jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus tavataan myös skandinaaveilla; islantilaiset tätä alusta nimittivät "ruumislaivaksi".

Mielikuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtöisin Egyptistä, missä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka jätettiin hautauspaikalle. Siellä kreikkalaiset sanovat saaneensa tarun kuolleitten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi kirjallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin Virgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta keskiajan hyvin tunnettuna.[101]

Inkeriläisessä Viron orjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela toisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan ja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä Ansiotyö-kosinnassa puhutaan Tuonen linnasta ja Tuonelan kadusta.

A. Alkoi Tuonela näkyä. B. Ajoi Tuonelan kaulle. Tuonen linna liklattoa.

Ilomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu:

Hiien linnassa jalossa, kauheassa kaupungissa.

Myös Pohjan linna mainitaan kerran. Paitsi kylmäksi kyläksi kutsutaan Pohjolaa usein miehen syöjäksi kyläksi, urohon upottajaksi, ja itse helvettiä joskus pahaksi kyläksi.

Huomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisäänkäytävä. Inkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan Tuonen portin suulle, Manalan oven etehen. Mainitussa Viron orjan virren muodostuksessa isännän sielu:

Vietiin Hiien portin suulle. "Avatkaa Hiien portti!"

Savolainen loitsija kehuu olevansa Hiiden portin "potkaisija". Yleisesti itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa esiintyvät rautaiset Pohjolan portit.

Portit Pohjolan näkyivät, Pahan linnat liimottivat, ukset Hiien ammottivat, rautaääret ärjyttivät

Suomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan itäosan ja Kaninin niemimaan välimaille, milloin Ruijan tai Turjan tuntureille. Vanhan kansan muistellaan kertoneen, että ne olivat vaskisia.

Että Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todistavat seuraavat rinnakkaismuodot:

A. Portin Pohjolan eteen. B. Portin Pohjolan ovilla. C. Helvetin portin etehen. D. Helvetin portin ovelle.

Tuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa taruissa ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin suomalaisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella keskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja vaskisista porteista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja muinaisklassillisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman eli Tuonelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine salpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja kuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen.

Haadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimmatusti haukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan egyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu koirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä. Islantilaisissa Edda-lauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin talosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa esiintyy Gnipahellin edustalla kauheasti ulvova Garmr, koirista etevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta.

Suomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira Hiiden linnan edustalla haukkumassa:

A. Tuvan ukset tummoittavi, Hiitten huonehet näkyvi, Hiitten koira haukkumassa. B. Kovin haukkui koira suuri, peni julma julkutteli Hiien linnassa jalossa.

Vienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira Pohjan koira eli halli. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa nimitetään Hiiden koiraksi eli hurtaksi, Hiiden, Lemmon tai Manalan rakiksi.

A. Hiien hurtta tunne huuti, raukea Manalan rakki, Lemmon rakki raastamasta! B. Himmene nyt Hiien koira, raukea Manalan rakki! C. Hiien rakki, tulinen koira.

Tätä koiraa tarkoittaa myös se musta ja tulta hengittävä koira, jota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan.

Oli mull' ennen musta koira, rakki rauankarvallinen — jonka turpa tulta lyöpi, nenänvarsi valkeata.

Lemmon rakin rinnalla esiintyy joskus Hiiden kissa, joka Varkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin:

Kipinätär Hiien kissa, revi reisiä jalosti, kipinänä kiirehtiös!

Kipinätär on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta, mikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava tulinen koira viittaa tulenpalavaan paikkaan.

Kultaheltan Luojan kukon vastakohtana on Hiiden kukko rautaharja.[102] Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalauluissa; jumalain luona laulaa Gullinkambi, 'kultaheltta', ja maan alla Helin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja islantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen kansanusko.

Neitsyt Maarian mehiläisen vastakohta herhiläinen Hiiden lintu on jo mainittu Karilaisen yhteydessä.

Hiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös Hiiden harmaa hevonen. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla kuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle pahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta. Myös itselleen valitsee kosiomies Hiiden ruunan rohkeimman:

Joll' on rautaiset kapiot, tulitukka, rautaharja.

Hevosen synty hiidestä perustuu käsitykseen hevosen pahasta alkuperästä.

A. Ori on Hiien immen poika, hepo Hiien immen tytär. B. Auta Lempo luomoasi, Perkele äpärettäsi, Piru h—poikoasi. C. Hepo Hiien h—poika, Juuttahan vakahan vesa viikon vuoressa makasi, hyvän hetken helvetissä, kauvan aikoa kalliossa.

Tästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan) surmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12: 491-4). Edda-taruissa paholaista edustava Loke tammaksi muuttuneena viekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevimmän, Odinin kahdeksanjalkaisen ratsun.

Ajatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen, samoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suomalaisissa, lappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mahdollisesti on tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa olleeseen hevosenlihan syöntikieltoon.

Hiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman kerran Manalan tarvas, s.o. hirvi.

Hikoaako Hiitten ruuna. kastuuko Manalan tarvas (kk. karvas) tietä Tuonen juostessahan?

Ymmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty Suomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hirven hiihdännästä tämä lopulta pääsee pimeähän Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä otettavissa.

Helposti selitettävissä on myös Jäniksen luvussa ilmaantuva säe: tuopas Hiisi vuohiasi. Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa ja Ranskassa. Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on perkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan. Ajatuksen on antanut raamatullinen vertauskuva vuohista ja lampaista.

Omituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty "satasarvi" Hiitten härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä "musta-kylki", "mustaposki" tai "uljamoinen". Tätä härkää vastaa skandinaavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä Himin-brjölr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä Midgardin käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin kirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, "joka syö heiniä niinkuin härkä."

Satasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen Tursas: mainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä Iki-Turso. Luojan laivaretkessä Ikiturso "Äijön poika", nostaa päätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vastaavan Thorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Midgardin käärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan Lokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympäröiden ja häntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keskiajalla samanlaiseksi kuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera mainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia.

Mahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse Hymir eli Ymir, joka mainitussa Edda-tarussa nimitetään forn-jofunn, 'muinaisjät tilainen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir ei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan on koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut raamatullisen luomiskertomuksen "syvyys", jonka "kasvojen" päällä, latinalaisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys ja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten senaikuisista kuvistakin voi nähdä.

Pahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu Tuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö. Aikaisemmin on huomautettu, että tämä yksilöllinen haltiaolento on eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista, jotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt myöhempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan.

Uuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa nelihenkinen perhe: rautaverkkojen kutoja ukko ja rautarihmojen kehrääjä akka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuonetar "hyvä emäntä", Manalatar "vaimo vanha", sekä rautanäppi poika, joka vetää verkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla kuljettaja tyttö, myöskin Tuonetar nimeltään.

Vanhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa kansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja rautarihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomen puolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyntiin kuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja ukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan samanmerkityksisen Pohjolan tai Lapin. Tuonetar, mainesanalla "hyvä emäntä", jota Castrén pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä Lönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana. Nähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren vaihdosmuoto. Manalatar on Lönnrotin muodostama.

Paitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana eräässä inkerinpuolisessa runossa:

Tuonen tyttö mustatukka, Manalan matala neito sousi rannan, sousi toisen, — sousi kolmannen keralla, sousi miun raukan rannoilleni, onnettoman otsinnalle, kohtahan kovaosaisen. — Otti tuiskahti tupahan. lie'en luokse seisottihen, veti verhot ikkunalle. pani palttinat oville. Kuuli ohkavan olista, voivottavan vuotehesta. Petteli miun emoni, valehteli vaalijani, sanoi hän vievän vierahisin, ottavansa oljamihin. — Vei kuuksi päiväksehen, katoi hän kaikeksi iäksi.

Myös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana:

'Tuonen tyttö mustatukka, maan tyttö matala neito, tuon tukka tulin palavi, lemmenin lekoittelevi, näki ohkavan olilla — otti ohkavan olilta — tuonne vei mustahan tupahan, matalaisehen majahan.

Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka viittaa kiirastulen tuntemiseen.

Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka, kerran myös Tuonen ukko.

Tuonen ukko oli pettelikko petteli miun emäni, maanitteli miulta marjan — sanoi: on hauta kullitettu, partahat vasken valettu. Kun mie harkin hauan päällä, kaikk' on hauta mustin mullin. partahat kivin, somerin.

Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen "verinen", on tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen niistä alkaa: Verinäkki Tuonen tyttö, toisessa rukoillaan:

Punahattu Tuonen poika, jännitä tulinen jousi tulisella jäntehellä, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle, ammu halki hampahista!

Tuonen pojan hattu on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun punainen väri samoin kuin jousen ja jänteen tulisuus viittaa myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa selityksensä Gananderin esittämä punaparta Tuonen poika tulisen kirnun kirnuajana. Sitävastoin punaposki Tuonen poika, jota rukoillaan: "puno nuoroa punaista punaisella polvellasi", on nuoraa punovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika tuliniemen ja tulisen hauin yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.

Punaposki Tuonen poika potki potkunsa vetehen — nenähän tulisen niemen, tuliniemen tutkaimehen. Sai sieltä tulisen hauin, nousi maalle keittämähän.

Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia. Näissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.

Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.

Maidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen maan isäntä tai manteren akka, mikä osoittaa maan eli mannun ja Manalan käsitteiden sulautumista.

A. Lyhykäinen Tuonen tytti, matalainen maan isäntä! B. Tuonen akka kuivakynsi, akka manteren alainen!

Selvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä Tuonen tyttö umpisilmä ja Loveatar Tuonen eukko, samoin tulisukka tuomen (s.o. Tuonen) neito, jota rukoillaan:

Tule työsi tuntemahan. vihasi parantamahan!

Mutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä olentona:

Tuonen tyttö pieni neiti, tule tänne, tarvitahan, — kääri kivut kimppusehen, kipuisehen vakkasehen! Tuolla tuuita kipua povessa pyhän Jumalan!

Tässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvuiseksi kuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maariaa tarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito.

Saman kiputytön paikalla:

A. Lyhyt akka Tuonen tyttö tuolla keittävi kipuja. B. Punahattu Tuonen tyttö voiti kielellä kipuja.

Niinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa:

Tuli yksi Tuonen akka, tuo suoloihin sopasti.

Nelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat. Paha merkitys on tietysti niillä tavallisin.

A. Hiien ukko, Hiien akka, helvetin tulinen parta! B. Hiien eukko rautahammas! C. Raparyyty Hiien poika! D. Tulitukka Tuonen tyttö, hikitukka Hiien tyttö!

Mutta Metsänluvuissa voi niillä olla alkuperäisempi metsänhaltian merkitys.

A. Hiien ukko. Hiien akka, Hiien ainoa emäntä! B. Sinihippa Hiitten vaimo! C. Hiit[t]en poika pikkarainen hyppeäjä hyvän selän, ota kultakannuksesi hopeaisen orren päästä, kultaisesta lippahasta, vaskisesta vakkasesta, sillä kutkuta kuvetta!

Hiiden tytär eli piika esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö Kivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian mainesanoin ja toimin.

A. Kattila Kivuttarella, pata Hiien tyttärellä. B. Hiien piika pikkuruinen, vaimo valkeaverinen, kanna vettä kannusella tykin suuren suun etehen!

Hiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen Hii[d]etär.

Gananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä Hitu.

Hitu Hiit[t]en neitosia, palmikko paulalle noian, hiusrihma Hiit[t]en noian.

Tämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä käsikirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää noian asemesta olla neion, ja paulalle, josta ainoastaan kaksi ensi kirjainta on säilynyt, on luettava Panulan. On siis kysymys Panulan neidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi myös ensi säkeessä neitosia korjattava: neitosien ja hitu (kk. hittu) käsitettävä palmikon ja hiusrihman rinnakkaissanaksi. Hitu sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys.

Myös vuoren asukkaita on runoissa usein selvästi esitetty paholaisina.

A. Tuo voita vuoren eukko, piimeä pirun emäntä! B. Jos ei Luojassa lupoajoa, Jumalassa antajoa, anna sie mies mäentakainen, ukko kallionalainen!

Mutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan vaskivaaran takaisena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt:

A. On miulla piika pikkarainen, vaimo valkeaverinen, vaskivaarojen takainen. B. — Vaskivaarojen takana, senkö panen paimeneksi — se on vanhin vaimoloista.

Hiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä yhdessä nelihenkisen perheen:

Hiien poika, Pohjan ukko, Hiien tyttö, Pohjan eukko!

Runsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen jäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla.

Pohjan ukko esiintyy verrattain harvoin, enimmäkseen Metsän- ja Karjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi ajatellun metsänhaltian sijaisena.

A. Pohjon ukko, Pohjon akka. Pohjon pientaren pitäjä, Pohjon harjun hallitsija, laita kuuset kultavöille! — Metsän kultainen kuningas! B. Metsolan metinen neiti! — Pohjon ukko rautaparta; senpä panen paimeneksi.

Pohjan ukko "rautaparta" esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja tulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus:

Tules ukko Pohjolasta, mies pitkä pimeen talosta!

Kertomarunoissa on Pohjolan isäntä aivan syrjäisessä asemassa verraten kaikkivaltiaaseen Pohjolan emäntään. Tämä myös Pohjan eukoksi eli akaksi nimitetty on kaikista tavallisimpia henkilöitä sekä kertoma- että loitsurunoissamme.

Samoin kuin Pohjan ukko esiintyy Pohjan eukko ensinnäkin metsänhaltiana sen mainesanoin ja sen linnallakin.

A. Havuhattu Pohjan eukko, havuhattu, sinihippa! B. Siniviitta Pohjan eukko, sinun aittasi avara; avaele aittoasi! C. Hongas Pohjolan emäntä, lavokämmen Pohjan eukko! D. Metsän ukko, metsän eukko, pitkän Pohjolan emäntä, metsän kultainen kuningas!

Tavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tautien synnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana, joka on edempänä erityisesti tutkittava.

Mutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää tekevänä ja silloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein.

A. Tule akka Pohjolasta, silkkivyöhyt vyölle vyötty, päässä silkkisiulakkehet, sitomahan siukunutta! B. Pohjan [e]ukko, luonnon vaimo, viskoa vilua vettä! C. Vaan tuolta akka tulevi pimeästä Pohjolasta, liinalakki liuhottavi, suonia on vakka sylissä, D. Palkattiinpa pajulintu Pohjan akkaa noutamahan, eipä akka tullutkahan. Palkattiinpa pajumettinen — toipa akan Pohjolasta, se pani tulen pakkuloihin. E. Pohjolan jalo emäntä, tuopa hyytä Pohjolasta!

Päinvastoin Pohjolan tyttö eli Pohjan neiti, joka myös usein tavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai muun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja Karjanluvuissa avuksi pyydetään:

A. Tuo tarkka Tapion neiti, Pohjan tyttö, käyrä neiti. pyhän pientaren alainen! B. Pohjan tyttö, Pohjan neiti, Pohjan penkeren alainen, Pohjan tyttö käyrämöinen!

Enimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena.

A. Tuli neito Pohjolasta, impi kylmästä kylästä, hyyss' on sukka, jäässä kenkä — sata sarvea otsassa. B. Tuli piika Pohjolasta suonikääry kainalossa, C. Tuli 3 neitoa Pohjolasta, yksi lypsi mustan maion.

Toisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä pyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua.

Musta tytti Pohjan neito, sylin aaltoja aseta!

Vesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian sekä hänen sijaisensa kosken neidon. "Lumi-Maarian" ohella esiintyy keskiajan runoudessa ja maalauksissa sen vastakohta "musta Maaria", joka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovitetusta itämaista tummuutta ihannoivasta raamatullisesta morsiamenkuvauksesta.

Neitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti Tulenluvuissa Pohjolasta tuleva poika. Tämänkin puoleen käännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut Pohjolan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana impi tai vaatekappaleensa hame ilmaisevat.

A. Tule nyt poika Pohjolasta, impi kylmästä kylästä! B. Tule poika Pohjolasta, mies pitkä Pimentolasta, hyytä huohti housun suusta, jäätä paian palkimista; hyyss' on sukka, kenkä jäässä, hallassa hamosen helma.

Tavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Pohjolasta. Oikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on siellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt:

Läksi poika Pohjolahan, oli tuolla yötä kolme. Tuli poika Pohjolasta yön kolmen oltuansa läpitse lumisen linnan — Se tunsi tulen lumoa.

Pohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei itse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan mukanaan.

A. Meni poika Pohjolahan, mies pieni Pimentolahan, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen. Oli tuolla yötä kolme pimeässä Pohjolassa. Tuli poika Pohjolasta. B. On poika kolmiöinen, meni poika Pohjolahan, oli siellä yötä kolme yötä kolme käyessänsä. Tuli poika Pohjolasta pojan Pohjolan keralla. Hyytä huuhti housun suusta.

Tosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan Kuljuksen kolmiöinen olo Pohjolassa:

Kulki Kuljus Pohjolahan. oli tuolla yötä kolme tuli peuran peittehessä tuli karhun kattehessa.

Mutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella, jota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suomen Karjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulenlumoaja astuu alas taivaasta.

Mies kuni tulen sisässä lukevi tulen vihoja. — Meni tuolta vieraisihin läpi reppänän yheksän. Oli tuolla yötä kolme, tuli tuolta kotihin, jäätä huusi housun suusta, hyytä paian palkomista.

Tulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin kansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa käynnistä. Joskus mainitaankin jääntuojana tavallisemman Maarian asemesta Jeesus:

Tuli Jeesus kulta tuolta maalta tälle maalle, hyyssä helmat, jäässä polvet, jääkintahat käessä.

Tilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaamme pojan Pohjolasta avuksi kutsuttuna tai apuun rientävänä:

A. Tule poika Pohjolasta, tule poika pirtin eestä! Tääll' ois poika päästettävä. B. Tuli poika Pohjolasta — jolla suu sulan kynänen, pääkin päivän kakkarainen. C. Tuli poika Pohjolasta sata sarvea otsassa. — Se oli sarvi sarviansa, joka oli syänalassa. D. Tuli poika Pohjolasta — suonivihko kainalossa.

Ensimäiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin kylmäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan ihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja suonivihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

Muutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Pohjolan eli Hiiden asukkaaseen:

Jou'us poika Pohjolasta, mies pitkä Pimeälästä, Lapin laajasta kylästä — Tuo hiiestä patoa!

Pahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö-runossa Inkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä:

"Tuo venettä Pohjon poika poikki Pohjolan joesta, Manalan alusveestä!" Vei venehen Pohjon poika.

Pohjosen poikien rinnalla ilmaantuvat joskus lännen tyttäret:

Pohjosen pojat potevat, lännen tyttäret läsivät päättömiä paisehia, tauteja nimettömiä.

Lännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan emännän kertosana lännen vaimo.

Portto Pohjolan emäntä, läpilautta lännen vaimo.

Hyvässä merkityksessä olemme nähneet lännen neidon Neitsyt Maariasta käytettynä.

Pimentolasta johtunut on personallinen Pimentolainen. Kerran tavataan Pohjolan emännän kertosanana pimon emäntä.

Pimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös pimeän piika, hämärän emäntä eli yön tyttö, hämärän neiti. Nämä nimitykset annetaan pahalle painajaiselle:

A. Sinä pimeän piika, sinä hämärän emäntä! B. Yön tyttö, hämärän neiti, eli paha painajainen!

Hiiden tyttönä puhutellaan hämärän neittä karhua kierrettäessä:

Hiien tyttö, hämärän neiti! Kosk' on päivä puolipuissa, painan pangan pihlajaisen, aian rauasta rakennan ympäri Tapion tarasta; tähän ei koske katehen silmät. Jos toinen tulee kierroksehen. syököhön hämärän neiti!

Mutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana, kuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa:

A. Yön tyttö, hämärän neiti, pitkän puhtehen pitäjä, valvoja anivarainen, kehräsi punaisen langan, sinilangan siuahutti kultaisesta kuontalosta vaskisella värttinällä, hopeaisella rukilla. Viritti punaisen langan, sinilangan siuahutti poikki Pohjolan joesta, jota myöten nuolen nousta otsahan oravan poian. B. Katrinatar vaimo kaunis, aita rautainen rapoa! — Yön tytti, hämärän neiti, viisi piikoa pitäös — karjoani katsomassa! Neitsyt Maaria emonen, maasta asti aita pannos!

Edellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruuneuvot, jälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä on huomattava rinnastus:

Eine-eukko, luonnon vaimo, yön tyttö, hämärän neito!

Pohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen Lapin ja Turjan asukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi.

Tulen tyttö, Turjan neito, Hiien häijy emäntä, tule Turja tarvittaissa häijy henki haettaissa.

Naispuolinen Turjotar esiintyy Kivenpuhuttelussa: "Turjottaren tuuittama". Takaturjaksi luettava (vrt. Takalappi) on Takaturma "Aijön poika".

Mutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä; etenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina.

A. Impi Turjasta tulevi kuutilla kuparisella, neito laskekse Lapista purrella punakokalla, piirahassa purren kokka. B. Tuli akka Turjalasta, mutso kylmästä kylästä, toipa puita tullessansa. — Niillä saunan lämmitteli, kylyn kylmästä sulasi.

Pohjolan kertona käytettyä kylmää kylää vastaa kylmä tyttö Pohjan neidin ja hynnin, s.o. hyinen, akka Pohjan eukon mainesanana.

A. Pohjan neiti, kylmä tyttö hyyhmäkelkkoa vetävi. B. Hynnin akka, Pohjan eukko tuolta kylmästä kylästä pimeästä Pohjolasta tule pian, välehen jouvu!

Tulenluvuissa usein esiintyvät hyinen akka eli jäinen eukko ja hyinen tyttö eli jäinen neito tavataan toisinaan yhdistettyinäkin, josta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa nimitettyä Maariaa.

A. Hyinen tyttö, jäinen eukko, hyyvyttele, jäähyttele! B. Hyinen akka, jäinen neiti, tules tuosta, kusta kutsun, Pohjan pitkästä perästä, tuosta kylmästä kylästä koasta Kammon karsinasta, hyistä kelkkoa vetele!

Verrattakoon vielä Pohjolatar niminen hyinen tyttö, joka imee verta vaskipillillä. Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt Maariaan.

A. Hyinen tytti Pohjolatar, juomari joen takainen, pilli vaskesta valata! Sillä veren sivallat kuivaan kulkkulakeesi. B. Neitsyt Maaria emonen — vaskipillinen varusta, veri keuhkoihin vetele!

Pohjolattaren kertosanana juomari joentakainen on saatu vastaavasta pohjolaisen eli lappalaisen kertosanasta.

A. Kuivakulkku pohjolainen, juomari joentakainen, tule suuta sulkemahan! B. Tulikulkku lappalainen, juomari joentakainen, joka joi tuliset kosket, säkehiset särpi virrat, tule verta särpimähän

Mutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen joen takoa, joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: "Jumala joen takanta".

Venäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen Kahetar eli Kähetär, joka johtuu jäähilettä merkitsevästä kahe sanasta. Tämänkin mainesanat hyvä eläjä tai kaunis neiti viittaavat hyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan.

Samassa Tulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelkkaa vetää, mainitaan päinvastainen porotytti Pohjan neiti poroissa eli kypenissä häärivänä.

Porotytti Pohjan neito, olet polvin porossa ollut, kypenessä kyynäsvarsin. Kahetar hyvä eläjä!

Ketä tämä porotytti Pohjan neiti, toisinaan Pohjan eukko, kuvaa, osoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä.

A. Poropiukka Pohjan neiti, jonk' on hyytä hyppysissä. B. Porotyttö, Pohjan neiti Kipumäen kukkulalla.

Eräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimenomaan Maaria:

Poltti rinnat Maarialta, joka polvin poroissa pyöri.

Porotytin asemessa tavataan joskus palon tytti eli Hiilitär hyvää tekevänä olentona:

Palon tytti. Pohjan neiti, Hiilitär Tapion vaimo, tuo polvin porossa pyöri, kypenessä kyynärvarsin. Ori juoksi Pohjolasta — Ottipa sitten hyytä — suusta Pohjolan orihin, tuolla hyyllä hyyvytteli.

Sitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen-synnyssä Lemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar:

Letti Lemmolta putosi, palmikko Palottarelta. hivus Hiien neitiseltä,

Useammin ilmaantuu porotytön paikalla tulen eli tulityttö Pohjanneito sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana.

A. Hyi tulityttö, Pohjan neito polvin porossa rypi. B. Tulen tyttö, Pohjan neito, tunkeite tähän tulehen!

Toisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli hyyeneiti:

Tulityttö, hyyeneito hyistä kelkkoa vetävä.

Myös pelkkä tulinen eli tulen neito tai tulosen äiti voi esiintyä Neitsyt Maarian toimissa.

A. Tulevi tulinen neito tulisissa vaunuloissa, tulinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa. B. Tulen neito tyttäresi, kivut helmahan kereä! C. Kaunis on tulosen äiti vanha voietten tekijä!

Ilmaantuupa tulinen vaimo synnyttäjänä tulisen pojan, joka sitten lähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä.

Synnytti tulinen vaimo, synnytti tulisen poian tulisella vuotehella, tulisen vaipan alla, tulisen hurstin päällä, tulisessa uutimessa. Tuuitti tulisen poian tulisessa tuutimessa. Oli poika kolmeöinen, kolmeöinen, neljäöinen. Työnsi poian pohjosehen. Oli tuolla yötä kolme, kovin äijä kolme, neljä, viimeistäänkin viikkokauen. Tuli poika Pohjolasta — Hyytä huokui housun nauhat.

Maarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää hänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa käytetty: "tulessa palava, kulumaton pensas", jonka keskellä hänet keskiaikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten "tuliseen Maariaan", jolla on Iljan päivälle (20/7 v.l.) läheinen viettopäivä (22/7), kohdistuu inkeriläinen säe: "Maaria tulelle selvä".

Porotytön paikalla tapaamme myös Panulan neidon:

Paljaspää Panulan neiti polvin pyörivi porossa — Ei pala porossa polvet, kypenissä kyynäsvarret.

Tulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu Panun emäntä eli Panutar useamman kerran mainesanalla paras, mikä soveltuu Maarian sijaiselle.

A. Tuttav' on tulonen äiti, paras on Paron (!) emäntä, nukkas tulta tuuvittamaan! B. Pannutar (!) parain neitsyt, tuli niele turkkihisi! C. Parannuta (!) parain neiti!

Maarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama Panolan poika.

Pahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo nähneet Panulan neidon Käärmeensynnyssä. Myös sisiliskoa puhutellaan:

A. Pääpuikko Panulan neien. B. Panuttaren pääpuikko.

Panuttaresta vääntyneen Pannuttaren rinnalla esitetään kerran Tunnutar "tulisen neidon" nimenä.

Tunnutar tulinen neito, Pannutar palava vaimo, tulkoonpa tulinen neito tulen lientä särpämähän

Tunnutar lienee korjattava Tuhnutar ja yhdistettävä nimeen Tuhnus. Sisiliskonluvussa loitsitaan:

Tuhnus tule taivahasta, tule työsi tuntemahan. pahasi parantamahan!

Tuhnupää merkitsee samaa kuin tuhniopää eli nokipää. Tässä yhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokityttö.

Nokityttö, Saaren neiti tiellä seulovi utua, terhennystä tellittävi. Utu silmille sivalla!

Ennen mainitussa loitsussa, jossa "joki kultainen kuningas" ja Ristoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan "joen näköisnä", tämä pyyntö uudistetaan kohdistettuna Nokiattareen.

Nokiatar nuori neito juoksuta joen näköisnä, aja aallon karvallisna! Muille valkeat valitse, minulle mustaset pätevi, ketukseni kelpoavi.

Toisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä Ristoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella on Jokiatar. "Mustien" pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu Nokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän joki sanan johdosta on helposti voinut vääntyä Jokiattareksi.

Nokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa Ketunpyytäjän luvussa tavattava Nokeainen.

Nokeainen kullan muori, tule kullan muuttehelle!

Mahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä Nukuhutar.

Nukuhutar neiti nuori rannalla rakentelihe. Niemin neito kasvatettu, läksin neito tuuvitettu Puri tuota tullessahan. Niinpä menköhön manalle!

Esitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä on huomattava etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku:

Nouse maasta nove[n] emäntä, vetäy veen emäntä!

Pahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauksissa toimivan hyyäätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoiltavan, jolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijaisiksi. Mutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paholaisten perheessä emännällä, kaikkien tautien ja pahojen synnyttäjällä, olevan valta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen joukossa.

Yhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on portto Pohjolan emäntä; isänä on tavallisesti tuuli. Ristijäksi pyydetty on Johannes "Jumalan pappi", joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että synnyttäjän on sikiönsä itse nimitettävä.

U. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verrannut venäläiseen legendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä vaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä kieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja suistettiin mereen,[103] josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan.

Setälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös germanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää. Italiassa kerrotaan Redodesan loppiaisaaton yönä ilmestyvän erääseen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes vastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman loppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias kuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa oli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana ynnä yleensä yönvaltiattarena; toisinaan Johannes Kastajan päätä tavoittelevana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa tietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle antamaan mainesanaan "raivoisa" on Setälä verrannut Pohjan akan määrettä pyöräraivo eli raivopyörä.

Vielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon Arie (myös Arode < Herodias) nimiselle haltialle omistetut rautaiset hampaat Pohjan akan mainesanaan rautahammas.[104] Muutamassa loitsussa "eukko Pohjolan emäntä" pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntämään käppyrään:

Hampahilla rautaisilla, leuoilla teräksisillä.

Näyttää siltä kuin myös Heroodiaan tyttären nimi Salome olisi suomalaisessa loitsussa säilynyt.

Salmonin portto vaimo teki poikoa yheksän.

Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn sekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta:

Salamonin porttovaimo teki kolme poikalasta, tappoi ne tauin tappamatta, muun surman sullomatta, laittoi hauan lapsillensa kynnysalle Samarian kirkon. Siinä ne surmaksi sikesi, tappotauiksi tapautui, loukkaus yksi, toinen rutto, amputauti kolmannesta.

Salomoni ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo. Lastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa luonnollisesti mieleen samarialaisen vaimon, jonka rikos myös Mataleenan virressä kuvastuu.

Että "portto Pohjolan emäntä" tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin lyhennetyssä Tiivas muodossa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, on epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen Yhdeksän taudin synnyn ymmärtämiselle?

Pohjan akan ohella ja vielä useammin sen sijalla mainitaan Tautien emona Loviatar.

Akka vanha Pohjolassa syrjin tuulehen makasi — Sai viimein vihaiset poiat Loviatar vaimo vanha, Pohjan akka, Hiitten eukko, sai poikoa yheksän.

Loviatar naisellisen lovehtijan eli sen asemesta joskus käytetyn Noidattaren merkityksessä soveltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle. Mainesana vanha on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle ja Loviattarelle.

Mutta Loviattarella ja sen ennen esitetyillä muunnoksilla voi myös olla määreenä "vaimo kaunis", "vanhin vaimoksia", "luonnon vaimo" jopa "Luojan vaimo", taikka kertona "Luonnotar lihava vaimo", jotka kaikki olemme tavanneet Neitsyt Marian mainesanoina.

Yhdessä itä-Pohjanmaan toisinnossa on tautien synnyttäjänä lähteen neito, jonka usein Maarian asemella olemme tavanneet.

Neitonen veestä nousi, hienohelma hettehestä, jok' ei suostu sulhasihin, mielly miehiin hyvihin. Tuli yksi mies Turilas, tuli Tursas paiturainen.

Sekä Savossa että Vienan välistä ilman tyttö, joka tarkoittaa taivaallista Neitsyttä.

A. Ilman tyttö, ilman neito, eipä suostu sulhasihin, mielly miehiin hyvihin, syrjin syöksihen vetehen. — Veen ukko halliparta. B. Astui impi ilman viertä, neiti taivahan napoa, — sill' oli muo'ot mustanlaiset, iho innon karvallinen. Selin tuulehen makas.

Jälkimäinen näyte sisältää viittauksen mainittuun Maarian ihon tummuuteen.

Synnyttääpä parissa Suomen itä-Karjalan toisinnossa tuulen kera taudit nimenomaan Neitsyt Maaria. Saunanhaku-virressä Maariaa soimataan samalla pahalla mainesanalla, mikä on Pohjolan emännällä.

Aunuksen puolella esiintyy, sitten kuin "Loviatar vaimo vankka" on saanut yhdeksän poikaa, manattavana:

Markke rukka, räähän eukko, tekijä työn täyellisen.

Toinen aunukselainen "pirun suvun" alkua selittävä loitsu alkaa:

Oli Marinko mainio, tuulella tuli —

Niinikään Vermlannissa esiintyy pahojen poikien synnyttäjänä "vesisille vaahdoille" Marka parka, akka rähmä.

Tämä räähkän eli synnin akka ei liene muu kuin Maria Magdaleena, mikä myös selittänee taudin henkien määrätyn luvun.

Tautien synnyttäjä suomalaisissa runoissa on lisäksi voinut saada piirteitä vetten päällä istuvalta suurelta Babylonilta, joka oli kaikkien iljettävyyksien äiti.

Vihdoin on Pohjolan emäntään yhdistetty mielikuva suuresta lohikäärmeestä eli "vanhasta madosta".

Tuttava tulosen neiti, portto Pohjolan emäntä, vanha maan on matonen, petit meitä ennen muinoin, petitpä esi-isäni paikoissa paratiisin.

Pohjolan emäntä, joka vastaa keskiaikaista käsitystä pääpaholaisen naisesta, äidistä tai mummosta, on siis monesta eri piirteestä kokoonpantu. Mutta vielä useampia ja nimenomaan pakanuuden aikuisia piirteitä on siinä yritetty osoittaa.

Lönnrotin sanakirjassa esitetään Ukon naisen nimi Rauni myös yhdistyksessä: Rauni Pohjolan emäntä. Tämä runosäe on otettu Lönnrotin Kanteleesta, jossa sillä on muoto Rauna. Siinä voisi siis nähdä runoissa säilyneen muiston Agricolan mainitsemasta Raunista, kuten Setälä tämän nimen ansiokkaassa selityksessä on huomauttanut.

Mainittu säe kuuluu Pakkasensyntyyn, jonka Lönnrot sai Suomen Karjalasta. Jos hänen kirjaanpanoansa tarkastaa, niin havaitsee että säe on Kanteleessa väärällä paikalla ja Rauna rivin yläpuolelle kirjoitettu korjaus, jommoisia Lönnrotin oli tapana tehdä itse käsikirjoituksiin. Alkuansa on kirjaanpantu:

Rana Pohjolan emäntä, älä kylmä kynsiäni!

Että Raana on oikea muoto, todistavat Suomen Karjalassa myöhemmin muistiinpannut Pakkasensanat, joissa Raani "pakkasen emäntä" joutuu tuulen valtaan, samoinkuin Pohjolan emäntä.

Niinikään suomenkarjalaisessa Metsänluvussa on puhuteltuna Raino "Pohjolan emäntä" ja parissa venäjänkarjalaisessa Karjanluvussa Raano eli Ranu "Pohjolan emäntä".

Savossa on muistiinpantu Riidenluku, jossa Runo "pohjolainen" synnyttää seitsemän poikaa. Viimeksi on huomattava savolaisen Koiransynnyn alku:

Pirko llmallen Rania tu[u]lellen käänteleksen.

Ilmallen on luettava Ilmalan. Rania on ilmeisesti monikollinen osantomuoto sanasta rani, joka siitä päättäen ei olisi yksilöllinen erikoisnimi.

Jos mainittujen sanojen merkitystä etsimme Lönnrotin sanakirjasta, niin näemme, että raana, raanio, raano, raino, ranu ja rani kaikki merkitsevät kulua, kelpaamattomaksi kulutettua ja käytettyä esinettä. Raana ja raanio sanat Lönnrot kääntää myös sanalla slarfva, 'riekale'. Kysymys on siitä, ovatko nämät sanat voineet saada personallisen merkityksen, niinkuin ennen esitetty sana hattara. Ainakin raini muodolle on Lönnrotin lisävihkossa annettu myös kelvottoman ihmisen merkitys. Raana ja sen vaihtelumuodot siis vastaavat yleistä Pohjolan emännän pahamaineista etusanaa.

Toisellekin Pohjolan emännän sijaiselle voisimme saada samanlaisen selityksen. Topeliuksen painattama Riidensynnyn toisinto Kajaanin puolelta Suomussalmelta, joka on ainoa laatuaan,[105] alkaa: Naata "nuorin neitosia".

Puunsynnyssä on löydetty samoilta seuduin sitä valaiseva säe: "Natulaisen nauloama". Natulainen johtuu sanasta natu, joka merkitsee 'naaraskoiraa' sekä huonoa naista. Pitkä-ääntiöisen naattu sanan mainitsee Jusleniuksen sanakirja naarttu sanan toisintona. Myös naatto muoto tunnetaan huonon naisen merkityksessä.

Mutta mainesana "nuorin neitosia" vaatii lisäselitystä. Muutamassa saman pitäjän Lemminkäisrunossa ilmaantuu oluentuojana:

Nato on naisista parahin, naon tyttö neitosista.

Nähtävästi on tämä sananlaskuntapainen säepari kumpaiseenkin paikkaan tunkeutunut työntäen syrjään alkuperäisemmän toimihenkilön.

Pelkkä nato on joutunut vielä yhteen Lemminkäisen surmavirren toisintoon laulamatta jääneeksi hylkiöksi. Mutta se, joka suuttuu ja kostaa, saa samassa runossa nimen "Louhi Pohjolan emäntä". Niissä neljässä loitsussa, joissa Louhi (kerran Louki) tavataan, tämä esitetään kauttaaltaan hyvää tekevänä. Louhea rukoillaan yhdessä Kylvetysluvussa yleensä päästöt päästämään, yksissä Tulensanoissa tuomaan rautarukkasensa ja vetämään vetinen lumme haavalle sekä kahdessa Metsänluvussa, joissa Pohjola saa Metsolan merkityksen, raskuttamaan rahaista kättä tai pistämään villaisen pivonsa.

Louhi nimeen, jota jo edellä on koetettu selittää, on monesti verrattu islantilaisten tarujen pahaa Lokea. Tämä on kuitenkin vasta kristinuskon vaikutuksesta saanut pahan merkityksen; pahuuden edustajalla on skandinaavien omaperäisessä uskonnossa ollut yhtä vähän sijaa kuin suomalaisten. Ruotsissa ja Tanskassa tunnetaan ainoastaan alkuperäisessä tulenhaltian merkityksessä lokke, josta kuten mainittu, suomalainen hämähäkin nimitys lukki on johtunut. Mitään mahdollisuutta lainata myöhäisiä länsiskandinaavilaista Loke paholaista, ei suomalaisilla ole ollut.[106]

Yhtäläiset piirteet islantilaisten Loki-tarujen ja suomalaisten runojen välillä saavat luonnollisimman selityksensä yhteisestä alkulähteestään, keskiajan katolisesta kansanuskosta.

Setälä on erityisesti kiinnittänyt huomiota Snorri Sturlusonin jumalaistarustollisessa selostuksessa esitettyyn Lokin sukuluetteloon. Tämän mukaan Lokin isä oli Farbauti 'vaarallinen lyöjä', jota on selitetty myrskytuuleksi tai salamaksi; äidin nimet olivat Laufey 'lehväinen saari', ja Nal 'neula', joita on käsitetty lehtipuuta ja havupuuta tarkoittaviksi. Veljeä oli Lokilla kaksi: Helblindi, 'Helinsokko, ja Byleiptr eli Byleistr, jota on tulkittu m.m. myrskysalamaksi tai myrskyjalaksi; jälkimäinen nimenmuoto voisi myös Setälän mukaan merkitä 'jalatonta', s.o. rampaa.

Lokin isän Setälä yhdistää tautien isään tuuleen sekä äidin nimistä Laufeyn Loviattareen,[107] Nalin Äimättäreen ja Äkäättäreen, joita myös joskus tautiensynnyttäjinä mainitaan, ynnä Pohjolan emännän nimeen Naata. Loviattarella on usein yhdeksän taudin ohella tai asemesta kolme poikaa: ruho, rampa ja perisokea, jotka pistosnuolia ampuvat; niitä vastaisivat 'jalaton' Byleistr ja sokea' Helblindi.[108]

Kolme poikoa pahalla, ruho yksi, rampa toinen, kolmas on perisokea. Ruho nuolia tekevi, rampa jousta jännittävi, ampuvi perisokea.

Epävarmaa kuitenkin on, missä määrin Snorrin sukuluettelo on kansanomainen ja missä määrin keinotekoinen. Samassa taruopissaan hän asettaa Lokin rinnalle kilpailemaan login eli liekin saaden aikaan sanaleikin, joka viittaa hänen käsitykseensä Loki sanankin merkityksestä. "Tulen" isäksi ei ole vaikea runokielessä kuvitella 'vaarallista iskijää': tuulenpuuskaa tai salamaa, ja tulen äidiksi joko lehti- tai havupuuta. Tästä kuvitelmasta riippumaton voi olla Byleistrin ja Helblindin käsittäminen Lokin veljiksi.

Mainittua kolmea veljestä voidaan kyllä verrata suomalaisen runon ruhoon, rampaan ja perisokeaan, mutta näiden alkuperäinen paikka ei ole Tautiensynnyssä, jossa niiden yhtymisestä huolimatta on synnytettävien yhdeksänluku usein säilynyt. Paha, jolla nämä kolme poikaa on, ei tämän runokappaleen erillisissä tai muihin yhteyksiin liittyvissä toisinnoissa ole millään tavalla osoitettu naispuoliseksi. Sitä vastoin nämä omistetaan nimenomaan miespuoliselle Juudakselle uusmaalaisessa Löylynloitsussa:[109]

Kolme oli poikaa Juudaksella, yksi rujo, toinen rampa. kolmas verensokea. Yhden pani tulen tekohon, toisen kattilan panohon, kolmannen luita särkemähän.

Paha eli Juudas kolmen poikansa kera muodostavat oikeastaan neliluvun. Mutta eräässä manauksessa mainitaan nimenomaan kolme perkelettä.

Alle maan, alle mannon, alle kolmen perkelehen.

Paholaisten kolmiluku tai pääpaholaisen kolmipäisyys keskiaikaisessa kansankäsityksessä johtuu vastakohdan tavoittelemisesta pyhälle kolminaisuudelle.

Rammaksi on keskiajalla kuvailtu paholaisen tulleen taivaasta alas pudotessaan. Siitä johtunevat suomalaisen runon rampa ja mahdollisesti myös ruho sekä paholaisen nimitys tynkämäinen. Samoin saisi siitä selityksensä Snorrin Byleistr eli Byleiptr, jos se merkitsisi "jalatonta". Tämä nimi kuitenkin tuskin lienee omaperäinen. Sophus Bugge on sen selittänyt väännökseksi Belzebuth nimeä. Muodollisesti paljoa lähempänä on muutamassa paholaisten luettelossa[110] tavattava keisari Belzebubin alakuninkaan nimi Byleth. Tämä luettelo on 1500-luvulta, jolloin Snorrin Edda oli Euroopassa tuntematon. Mainitun nimen on Harri Holma yhdistänyt assyrialaiseen Beelin (< Ba'alin) puolison nimeen Betit, jonka myös Herodotos tuntee muodossa Mylitta, ja jonka hyvin voi ajatella keskiajan juutalaisessa kirjallisuudessa paholaisen nimenä säilyneen.

Helblindin ja perisokean yhteyteen on asetettu Balderin sokea ampuja Hodr, 'sota', sekä Pätöisen pojan sokea surmaaja. Molempien viimeksimainittujen esikuvana on ollut keskiaikainen mielikuva sokeasta sotamiehestä Longinuksesta, joka Kristuksen kylkeen pistää perkeleen neuvosta hänelle käteen annetun keihään.

Helblindiä vastaavan perisokean nimenä mainitaan eräässä vienanpuolisessa toisinnossa Jumi.

Kolme on poikoa pahalla, yksi rujo, toinen rampa, kolmas on perisokea; se on se ampuja, se on Jumi.

Toisen Vienan läänissä muistiinpannun selityksen mukaan on Jumi pirun sokea veli, joka asuu metsässä ja ampuu aina umpimähkään satuttaen milloin ihmisiä, milloin elukoita. Jos Jumi olisi näkevä, niin ampuisi kaikki.

Lönnrotin sanakirjassa Jumi mainitaan metsänhaltian nimenä; Jumin ampuma selitetään tarkoittavan äkkiä syntynyttä paisetta tai puun kasvannaista. Vielä ilmoitetaan Jumin merkitsevän puukoita seinässä (Cerambyx; ruotsiksi dödsur, 'kuolemankello'). Jumin naputus oven suussa tietää kuolemaa.

Inarissa tunnetaan Jummin ampuman ohella Jummin kurikka, 'suuri rosoinen honkajuurakko'. Eräässä osittain runomittaisessa sadussa kuvataan härkää:

Pää kuin Jumin kurikka, häntä kuin Hämehen miekka.

Arvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana Jumin keko eli kelo. Parissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:

Juumin ukko, Juumin akka, Juumin entiset eläjät.

Juminkolu, samoin kuin Pirunkolu, osoittaa kummituspaikkaa metsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi haudattuna.

Laitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana, että nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin yötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat, tanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä Jumin häät; niitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää avio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai lapsen, tappoi sen ja mestattiin.

Jos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla mainitsee Jumin lappalaisten esi-isänä ja että Ganander, luultavasti tämän johdosta, selittää Jumon eli Jymin, samoinkuin skandinaavien Ymin, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin kuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty, niin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.

Miten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla epäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on kristillisperäinen.

Pahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä mielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava Noidannuolensynty:

Itse meiän Herra Jeesus meni saunahan saloa, piilten pirttihuonehesen. Keksi Lemmon kiukahalta nuoliansa nostelevan, keihäitähän lukevan. Nuo nuolet pahannäköiset meitä vasten vaivaisia, Itse meiän Herra Jeesus sylin nuolihin ajoihe, käsivarsin keihäisihin.

Raamatullisen "kuoleman odan" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta muistiinpannun Käärmeensynnyn säe: "hampahat Tuonen ora[a]sta",[112] jonka runomitta vaatii korjattavaksi "hampahat orasta Tuonen". Tavallinen kertosäe: "kieli Keion keihäästä" todistaa, että orasta on edelleen oikaistava odasta. Säe on nähtävästi hämäläiseltä r-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on orasta ymmärretty oraasta, niihin on myöhemmin lisätty ohran. joten säe lopulta on tullut kuulumaan: "orahasta Tuonen ohran".

Mahdollisesti sekin ora. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan Väinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä kuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin soveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.

Yleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.

Piru piikkiä takovi, Perkele keihäitä tekevi pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa Pahan vallan valkeassa piikkiänsä teroittavi.

Takovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen runomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta Hiiden sepästä, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu kahlituksi.

Hyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa (Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden, myöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne enemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita pohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti hyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä, saivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja onnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget haltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin määrin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat jakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle tai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain nimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen merkitykseensä.

Siten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia kristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen muodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella ajalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.

Alkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet tautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin pahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon kannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin usein ilmenee.

Kaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa. Ainoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn Jumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä n.s. Jumalantauti kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen taudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu parantaa, toiselta puolen on n.s. "panentatautikin". silloin kuin se on aiheuttanut kuoleman, sanottu "Jumalan taudiksi". Tällä nimellä on siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton "Jumalan tauti" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu Israelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja jonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.

Sankarit.

Pyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme kohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai pahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat kaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana suomalaisille tunnetuiksi tulleita.

Mutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä nimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla sankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty. Siitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa jumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen on tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten Ahti, Ilmarinen ja Väinämöinen, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee, ovat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset sitä vastoin, esim. Kaleva, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat kauan tunnustetut entisajan eläjiksi.

Kaleva nimestä on kaksi lukuunotettavaa selitystä. Akateemikko A. Schiefner, jonka mielipiteeseen sittemmin Julius Krohn ja J.R. Aspelin yhtyivät, on sitä verrannut Ruotsin kuninkaitten ja heidän soturiensa mainesanaan Skilfingar, 'peräpenkillä istujat', joka myös tavataan muodossa Kylfingar,[113] Novgorodin nimitykseen Kyfingialand ja venäläisten käyttämään varjagien toisintonimeen Kolbjagi. Ahlqvist taas sen on johtanut liettualaisesta sanasta kálvis, joka merkitsee 'seppää.' Tämän merkityksen hän luuli tavanneensa virolaisella Kalevilla erään ketjulaulun säeparissa:

Mina kaku Kalevile, Kalev mulle rauda.

Ahlqvistin sananjohtoa on Setälä edelleen perustellut, olettaen merkityksenvaihdoksen sepästä sankariksi tapahtuneen Väkevän pojan sadun vaikutuksesta, missä pojan isänä usein esiintyy seppä.

Kalevi raudanantajana ei kuitenkaan välttämättä merkitse seppää. Toisessa, suomenpuolisessa ketjulaulussa ilmaantuu raudanantajana ruotsi.

"Hyvä ruotsi, kaunis ruotsi. Anna mulle rautaa!" Ruotsi antoi rautaa. Hän (kana) raudan sepälle.

Mainitun virolaisen lastenlorun otti Aukusti Salo yksityiskohtaisesti tutkiakseen J. Hurtin runsaitten käsikirjoituskokoelmain avulla. Silloin kävi selville seuraava Kalevia esittävän säeparin oikea jatko, joka puuttui harvoista julkaistuista toisinnoista:

Mina raua Reole, Regu mulle kulda.

Regun asemalla esiintyy kullan antajana välistä kuningas. Ehdottomasti johtuu mieleen latinaisesta rex, 'kuningas', hyvin tunnettu indoeuroppalainen sana, joka keltiläisenä lainana (rigs) on kulkeutunut germaneille (muinaisskand. rikr, 'mahtava') ja näiltä suomalaisille (rikas).

Mainittu virolainen sana esiintyy historiallisena nimenä norjalaisen kuninkaan Olavi Tryggvenpojan tarinassa. Nuoruudessaan hän oli joutunut virolaisten merirosvojen käsiin ja Klerkon nimisen virolaisen orjaksi. Tämä oli hänet myönyt pukin hinnasta toiselle Klerk nimiselle virolaiselle, joka vuorostaan oli vaihtanut hänet kallisarvoiseen viittaan. Kolmas virolainen isäntä, jota hän palveli kuusi vuotta (967-972) oli nimeltään Reas; emännän nimi oli Rekon ja pojan Rekoni.

Sama sana tavataan suomalaisessa runossa Riiko muotoisena. Sen kertosanana on pajari tai Kaleva.

A. Ajoi rikas Riion poika rikkahasta Riikolasta. B. Virkki rikas Riion poika ja paksu pajarin herra. C. Siellä riski Riion poika ja kaunis Kalevan pappi piti saarnan saappahassa sekä messun miekka vyöllä.

Vielä on huomattava tähtisikermä Riian- eli Rianseula, joka Kalevalan miekan rinnalla on tunnetuimpia kansanomaisista taivaankappalten nimityksistä.

Kaikesta päättäen sanoilla Reko eli Riiko, kuningas, pajari ja Kaleva on samantapainen merkitys. Sankarillisen ylimyksen merkitystä edellyttääkin Kaleva-nimen käytäntö sekä runo- että puhekielessä.

Julius Krohn on huomauttanut virolaisen kalev sanan merkityksestä verka ja yhdistänyt siihen punaisen värin merkityksen, joka ilmenee tulirokon nimityksessä Kalevi tõbi, 'Kalevin tauti'. Väristä riippumattakin on verka käsitetty herrasmaiseksi vaatteeksi ja talonpoikaisen saran vastakohdaksi, esim. suomalaisessa sananlaskussa:

Sarka verka köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea.

Virolaisessa runossa rinnastetaan verkaan pukeutuminen ja pitkän miekan pitäminen ylimykselle kuuluvina etuoikeuksina.

Oleksin mina Olevi, kannaksin mina kalevi, peaksin ('pitäisin') mina pitkä mõõka.

Miekasta eli kalvasta Kalevan poian tai kärjestä Kalevan miekan kuvaillaan suomalaisessa loitsussa käärmeen kieli luoduksi. Kullervorunoihin kuuluu Miekantaonta Kalevanpojalle.

Virolaisissa lauluissa Kalev esitetään vielä hevosmiehenä (täko = ori) ja saa mainesanan kannusjalka.

A. Olevil hea hobune, Kalevil oli kallis täko. B. Kalevine poisikene, Kalevine kannusjalga.

Kannusjalkainen Kalevin poika esiintyy tulipalossa, jonka kulta loisteellaan on aiheuttanut ja jonka Kalevin mukanansa tuoma pilvi sammuttaa. Kullan yhteydessä Kalevan poika tavataan useamminkin. Kultaneidon taonnassa, joka edellyttää melkoisia kultavaroja takojalla ja hänen omaisillaan, toimii itä-Virossa Kuller Kalevi poega ja länsi-Inkerissä Kalervikko poissikkainen. Inkerinmaalla myös lauletaan, mitenkä:

Kullervo Kalervon poika. Siterran[114] sininen viitta. kumahutti kultiahan, helähytti helmiähän. Pirsahtivat kullan pirsat selvälle meren selälle, lakealle lainehelle, Muru kultaa putosi, siru saarelle sipaisi. Tuohon kasvoi kaunis saari.

Untamon veteen viskauttama Kalervon poika tavataan soutelevana kulta-airot tai kultainen mela kädessä: samoin tuleen heitettynä hiiliä kohentelemassa kultakoukkusella sekä hirsipuussa kirjoittelevana kultapuukkonen kädessä.

Kalevinpojan nimen Kullervo on Julius Krohn johtanut sanasta kulta.[115] Setälä on sen yhdistänyt islantilaiseen kollr, joka merkitsee: "pyöristettyä huippua, ihmisen pään nuppua, kerittyä (orjan) päätä ja mieshenkilöä".[116] Mikkola pitää edellä mainittuja historiallisia nimiä Klerkon ja Klerk Kullervo nimen väännöksinä.

Niittyvillalla eli Jussintukalla (Eriophorum) mainitaan virossa nimenä Kalevi rohi, 'Kalevin ruoho', ja Kalevipoja hiused, jota vastaa Lönnrotin sanakirjan Kalevanpojan hiukset. Tämä viittaa germaneilla tunnettuun vapaitten miesten ja etenkin kuninkaallisten oikeuteen pitää pitkiä hiuksia, jotka kiharoina valuivat hartioille. Samaa mahdollisesti tarkoittanee Kaukamoisen runossa oluenpanijana esiintyvän Kalervon pojan mainesana "kähärpää".

Agricolan värssy: "Kalevanpojat niitut ja muut löit", perustuu sekä Virossa että Varsinais-Suomessa tunnettuihin tarinoihin Kalevan-pojan heinänniitosta, jossa heinää kaatui niin laajalti kuin viikatteen viuhina tai pelkkä hiomisen kilke kuului. Muualla Suomessa esitetään yhtäläinen kertomus Kalevan pojan kaskeamisesta, joka on lisäksi paikallistutettu kuuluisiin viljelysalueihin, kuten Limingan niittyyn ja Kyrön peltoon.

Muistoja Kalevasta on runsaasti paikannimissä etenkin länsi-Suomessa. Mainittakoon Kalevankivi ja -kangas Messukylästä, Kalevanjärvi ja -kallio Lopelta, Kalevanjoki ja -kulma Paimiosta, Kalevanhaka ja -kivikko Liedosta, Kalevanhauta eli -haudat Orihpäästä ja Laitilasta. Näissä, samoinkuin näihin liittyvissä tarinoissa saa Kaleva ilmeisesti jättiläisen merkityksen, joka on Kalevan-pojalla Schroderuksen, Florinuksen ja Jusleniuksen sanakirjoissa ynnä 1685 vuoden raamatun suomennoksessa.

Mitenkä helposti yliluonnolliselle entisajan eläjälle siirtyy myöhempikin historiallinen nimitys, osoittaa munkkilaisten, nunnain ja juutilaisien[117] käytäntö kansankielessä, jossa ne vastaavat jättiläisiä, vieläpä manalaisia. "Nunnat ovat rakentaneet Maarian kirkon; ne olivat maanalaisia."

Yliluonnolliseksi käsitetyn Kalevan vaikutus saattoi ulottua taivaallekin. Kuun pimetessä sanottiin Laitilassa Kalevanpojan pistävän kätensä eteen. Kalevan miekka tähtisikermän nimenä on jo mainittu.

Häärunoissa käytetään Kaleva, Kalervo eli Kalervon poika nimitystä kunnioittavana mainesanana.

A. Suomen sulhot, maan Kalevat. B. Minun viljo veljyeni, kavala Kalervueni! C. Päämies pojut Kalervon! D. Pojan nuoren nuotehesen, kansahan pojan Kalervon E. Meiän kuulussa koista Kalervassa kartanossa.

Mitenkä Kaleva vastaa nykyistä nimitystä herra, osoittaa rouva sanan käytäntö samoissa Häärunoissa sisaren mainesanana: "Rouva siityisä sisoni".

Herraa merkitsee Kaleva ja Kalevanpoika ilmeisesti silloinkin, kun se on Jumalan tai Pätöistä (s.o. Jumalan) poikaa tarkoittavan hyvän miehen kertosanana.

A. Eessä Isä Jumalan, kengän kau'oilla Kalevan. B. Veristä Kalevan poian, hyvän miehen hurmehista.

Siten saa selityksensä myös varsinaissuomalaisen Raudanluvun säe: "rauta raukka, mies Kaleva".

Kaleva nimen väännöksenä voitaneen pitää n. 600:n vaiheilla sepitetyn anglosaksilaisen Vidsid-runoelman Caelic "weold Finnum", 'suomalaisten hallitsija'. Varmasti tämän nimen kohtaamme v. 1223 venäläisessä Tallinnan nimityksessä Kolivan. Sama nimi tavataan usealla venäläiselläkin paikkakunnalla, niinkin kaukana kuin Volhyniassa. Myös sankarinnimenä ilmaantuu venäläisissä aikakirjoissa ja kansanlauluissa Kolivan, Kolivanovitsh eli Kolivanov, tavallisimmin ristimänimellä Samson (= Simson). Nähtävästi on venäläisellä Kolivanilla ja suomalaisella Kalevalla yhteinen alkuperä. Kumpaisellekin yhteinen on sankarin, sotilaallisen ylimyksen merkitys.

Kalevan kertosanana runoissa esiintyy usein Osmo. Virolainen laulaja miettii, mitä ottaisi esittääkseen:

Mis mina võtan laulda lasta? — võtan see vana Kalevi, vana Osmi poisikese. Osmi oli noori meesi.

Keski-inkeriläinen Kullervoruno alkaa:

Kalervikko kylvi kauran, kylvi ohran Osmolainen.[118]

Suomenkarjalaista Riion pojan runoa vastaavassa vienanpuolisessa Ainorunossa ilmaantuu tytön puhuttelijana Osmonen eli Kalevainen. Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteinen Lemminkäis-jakso alkaa Osmottaren eli Kalevattaren oluenkeitolla.

A. Osmotar olutta keitti, Kalevatar kaljavettä. B. Osmotar oluen seppä, Kalervatar kahjan seppä.

Naispuolinen oluenkeittäjä on kuitenkin myöhempi kuin inkeriläisessä Kaukamoisen runossa: "kähärpää pojut Kalervon". Venäjän Karjalassakin tavataan sillä paikalla joskus miespuolinen Osmonen eli Osmori.

Kohteliaina paikanosoitteina käytetään Häärunoissa Osmola ja Kalevala sekä rinnatusten että vastatusten.

A. Piettiinkö vävy vävynä Osmolassa ollessahan, käyessä Kalevalassa? B. Onkos teiän Osmolassa, kuin meiän Kalevalassa?

Samalla tavoin kuin Kaleva on Osmo kunnioittavana nimityksenä sulhaselle virolaisissa, vatjalaisissa ja suomalaisissa Häärunoissa.

A. Oota, oota Osmi meessi! B. Tee nüd ristiä eteese, löö oveza Ozmueni! C. Hyvä Osmo tien osasit. D. Osmolainen tien osasi.

Näissä on lisäksi huomattava Osmolan yhdistäminen puutarhan käsitteeseen.

Osaten otit omenan Osmolan omenikosta.

Renvallin sanakirjan mukaan kasvitarhaa merkitsevä Osmon pelto esiintyy usein loitsurunoissa, toisinaan Kalevalan kankaitten tai Karjalan (< Kalevan) niityn yhteydessä.

A. Kalevalan kankahille, Osmon pellon pientarille. B. Osmon pellon penkerehen. Karjalan niityn kantehen.[119]

Vielä kohtaamme Osmon loitsuissa Jumalan ja samaa merkitsevän Onnen kertosanana.

A. Puu puhas Jumalan luoma, oras Osmon kasvattama. B. Metsän Osmo, metsän Onni, metsän kultainen kuningas.

Muutamassa virolaisessa runossa saa Osmi rinnalleen korulin, s.o. kuninkaan.

Osmi ärga ('härkä'), koruli pulli ('sonni').

Nähtävästi myös Kuolonsanomain länsi-inkeriläisessä muodostuksessa alkusäkeet:

Menin viinaa Virosta, olukkaista Osmerolta,

ovat siten ymmärrettävät, että Osmero tarkoittaa saksalaista herraa, jonka etuoikeuksiin kuului väkijuomien valmistus ja anniskelu.

Paitsi Osmon peltoa, joka viittaa kehittyneempään maanviljelykseen, nimitys Osmon eli Osman solmu sisältää käsityksen erikoisesta kekseliäisyydestä. Kun tämän taikasolmun panee kadonneen esineen sijalle, niin se löytyy. Häissä sen patvaska panee sulhasen oikean ja morsiamen vaseman kantapään alle sukan sisään.

Osmonsolmun saksalainen nimi on Liebesknoten, 'lemmensolmu'. Sen ruotsalaisen vastineen válknut on J.J. Mikkola selittänyt, merkitsevän vallonilaista, s.o. ranskalaista, solmua.

Lisäksi liittyy Osmo sanaan taito valamalla valmistaa rautaa. Virolaisessa runossa, jossa poikanen tiedustelee metsään karanneita hevosiaan, on pojalla nimenmuoto Osmus. Vironkielessä osmus eli osman merkitsee valurautaa, samoin kuin ruotsinkielessä osmund, jonka vanha skandinaavilainen muoto on ásmundr. Edda-runoissa mainitaan Ásmundr kuninkaan nimenä, jonka alueella Odinia palveltiin. Mahdollisesti virolaista paikannimeä Osmussaar vastaava ruotsalainen Odinsö viittaa samanlaiseen yhteyteen.

Samoin kuin Kalevaan verrattu Kylfing voi Osmoon verrattava Ásmund olla etevän suvun tai muun taidokkaan ihmisryhmän nimi, jonka ansioihin vanhin raudanvalmistustapa sekä kasvitarhanviljelys kuuluvat.

Alkusoinnun vaikuttaessa on kunnioittavassa merkityksessä käytetystä Osmo sanasta saattanut muodostua Ismo, joka on ilmeisesti Neitsyt Maarian sijaisena seuraavassa savolaisessa Tulensynnyssä:

Ismo ilman tyttäriä, tule tänne, tarvitahan, heitä vettä helmoistasi — kipeille voiteheksi!

Samoin lienee pyhäksi Neitsyeksi, "Herran tyttäreksi", käsitettävä itäpohjanmaalaisessa Karhunsynnyssä tuudittajana toimiva Ismärätär "Tuonen tyttö", jonka ohella karhun kapaloista huolehtii kave "ilman kaunis neiti".

Yleinen muunnos Osmero nimeä on varsinaisinkeriläisten runojen Ismero eli Ismaro. Kultaneidon taonnassa, jossa ennen neitoa eläimiä ahjosta ilmaantuu, on sepällä säännöllisesti nimitys Ismaro.

A. Itse Ismaro pelästyi — Itse Ismaro ihastui. B. Se oli seppä Ismaroinen, tarkka entinen takoja.

Myös kullan tipauttajana Kullervon Kalervon pojan asemella mainitaan joskus:

Manteren matala seppä, itse seppä Ismeroinen.

Samoin kuin Osmoa käytetään Ismaroa kunnioittavana nimityksenä, erityisesti isälle:

Minun Ismaro isoni.

Muunnos on kauttaaltansa alkusoinnun vaikuttama (itse, iso), kuten seuraavistakin esimerkeistä näemme:[120]

A. Isä tahtoi Ismarolle. B. Istui itse Ismaro jääkattila käessä, jääkääky kattilassa. C. Olipa itse Ismaroinen Ismaro kattila käessä, Ismon kalat kattilassa, tuli maalle keittämähän.

Eräässä pohjanmaalaisessa Tulenluvussa näkyy Maariaa edustavasta Ismosta edelleen muodostetun Ilmo.

Kaukoa kapu tulevi, Ilmo toisen ilman alta, sata sarvea käessä — kaikki täynnä voitehia

Varsinais-Inkerissä on sekä seppä että isä Ismarosta joskus tehty Ilmaro.

A. Seppo Ilmaro ihastui. B. Minun Ilmaro isoni.

Karjalan kannaksella ja itä-Suomessa sekä Venäjän Karjalassa on Kultaneidon takojan ynnä yleensä tarullisen sepän nimenä säännöllisesti Ilmarinen. Mielikuva seppä Ilmarisesta, joka länsi-Suomessa on aivan tuntematon, on nähtävästi siten syntynyt, että Agricolan mainitsema hämäläisten tuulenjumala Ilmarinen on sekaantunut sankarillisen sepän nimitykseen Ismaroinen eli Ismeroinen, s.o. Osmeroinen.

Etteivät suomalaiset ole palvoneet kreikkalaisten Heefaistoksen ja roomalaisten Vulcanuksen tapaista jumaluusolentoa, todistaa sekin, että seppä Ilmarista aniharvoissa loitsuissa avuksi rukoillaan. Kerran häntä pyydetään tekemään pistosnuolien poisvetämistä varten pikkuiset pihdit, jommoiset tavataan myös Neitsyt Maarialla. Toisessa kappaleessa mainitaan Ilmarisen ohella Väinämöinen, molemmat ilmeisesti kertomarunoista lainattuina lisäkoristeina.

Itse ilmoinen Jumala, itse vanha Väinämöinen, itse seppä Ilmarinen, Neitsyt Maaria emonen, tässä myöskin tarvitahan, tämä jakso jaksamahan!

Ettei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten vienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää suomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on nimetön.

A. Kuka kirvoja takovi, kassaria kalkuttavi, ei se ole seppo Jumalan luoma, Se seppä on Jumalan luoma kuka on taivoa takonut, ilman kaarta kalkuttanut. B. Se seppä, joka rauan takoo, se seppä, joka vasken takoo, se seppä, joka taivosen takoo. C. Oli mulla seppä pikkarainen, takoja ilman ikuinen, joka taivahat takovi.

Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:

Ukko taivahan Jumala! — Jumala jotakin tiesi, joka on taivoset takonut, veen kannet kalkutellut.

Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana "taivahallinen takoja".

Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun, että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden Luojasta, jota nimitettiin:

Kaiken maailman takoja, ilman kannen kalkuttaja.

Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen suomalaisille, kuin skandinaaveille himnasmidr. Selvästi kristillinen on lausetapa:

Herra taivojen tekijä, pilven päällinen Jumala!

Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu kultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas lehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden takin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko vitsik, 'vitsikko', tai veerik eli veering, 'neljännesraha' (vrt. ruots. fjärding). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan selittää muutaman kerran säilyneistä vidrik ja üdrik ynnä niiden edellyttämästä alkumuodosta vedrik. Vidrik tosin myös merkitsee virossa pensaikkoa, josta väännös vitsik saa selityksensä, mutta se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan runon toisinnossa. Üdrik muotoon yhdistettävä Utregane ilmaantuu Kalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja punnitsee mahdollisia aiheitansa:

Kas odan vana Kalevi, vai odan uue Utregase, vai odan noore Lemingäse? Vana on vana Kalevi, uus on uusi Utregane, nuor on nuori Lemingäne.

Molempia muotoja vastaavat Vidres ja Üdres esiintyvät runossa Ristitystä metsästä viettelijän nimenä.

Länsi-Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s.o. säkkipillin, soittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon kammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen toisintelut: Vietrikkä, Viertykö, Vertykkö, Vierikkä ja Vedöökkä ynnä Veitikke, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta Vetrikkä. Sen pysyväinen mainesana on verevä poika. Sama henkilö on Kaukamoisen surmaama veitikkä eli veitikka verevä.

Että veitikka on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi eteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan verenvuotoa:

Veri veitikasta juoksi, hurme poiasta hupatti.

Muutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan lyhyempi muoto Veiti, josta välistä on väännetty neiti.

Inkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnianimenä Vedrä, Vedro eli Vietro.

Vedrä nimen on J.J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa esiintyvään Veder-géatas, 'V. gootit', eli Vederas (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria. Vedr- ja Üdr- eli Udr-muotojen vaihtelua valaisevat ennen esitetyt rinnakkaissanat verkanen ja turkanen. Mikkolan selitystä tukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen runoissamme, joissa sillä on muoto Vuojola eli Vuojela.[121]

Tästä johtunut gotlantilaisen nimitys Vuojolainen, Vuojelainen eli Vuojalainen on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla suksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan kuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on ruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan neitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa "lempityttösen" mainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan, Annikin virressä kuvatun "kestin", edeltäjä.

Hirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja Vuojolainen sanojen välillä viini eli vilmi; joskus kuuluu säe: Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen. Vipusenrunoon eksyttyään se on saanut muodon: viisas vintti Lyyrätyinen.

Suomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti lappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että toiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon sekaantuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana Tuuhetuinen.

Venäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiihdännän säkeillä:

Kaunis kauppi Köyretyinen, varsin veitikka verevä.

Mutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä Lyylikki, joskus Lystikki "lylyjen seppä". Onko Lyylikki lyly sanasta johdettu runollinen muodostus vai Lyyrätyisen yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on vaikea päättää.[122]

Hirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen-karjalaiseen loitsuun.

A. Siniviitta viian eukko — kaunis kankahan eläjä, Liisa villi Vuojolainen! B. Emäntä viion Vuojolainen, kuo mulle kultanuttu, vala mulle vaskivaippa!

Loitsussa esiintyy myös naispuolinen Vuojolatar eli Vuojahatar.

A. Vesi hiisi Vuojolatar, Vuojon tyttären tekemä. B. Rauta poika Vuojahainen, Vuojahattaren tekemä.

Vuojotar muotoa edellyttää Vuotar, joka on siitä syntynyt supistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta Vuolatar.

C. Vuotar voitehen tekijä. D. Rauta poika Vuolattaren.

Edelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut Vuolahattareksi, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut Vuolainen Vuolahaiseksi.

E. Rauta poika Vuolahainen, Vuolaisen poian poika. F. Rauta poika Vuolahaisen, Vuolahattaren tekemä.

Vuolahainen vuorostaan on muuntunut Vuolamoiseksi Vuolahattaren joko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä Vuolamattareksi.

G. Rauta poika Vuolamoisen, Vuolahattaren tekemä. H. Vesi on poika Vuolamoisen, Vuolamattaren tekemä.

Vuolamoisesta yhä muuntunut on Vuolangoinen, mutta sen rinnalla esiintyvä Ruojuatar, jonka alkukerake on alkusoinnun vaikutuksesta vaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon Vuojuatar.

Rauta poika Vuolangoisen, emä rauan Ruojuatar.[123]

Viimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687. Siinä "raudan poikana" esiintyvä Vuoliantar perustuu muotoon Vuolajatar, joka on Vuojalattaresta metateesin kautta syntynyt (vrt. pihlaja ja pihjala).

Vuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin kauppasuhteisiin voisi viedä nimi Lemminkäinen, jos se selitys, johon T.E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riippumatta ovat tulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemming poega, Lemmergüne ja Lemmik sekä suomalaisissa yleisen Lemminkäisen ohella Lemmin poika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen.

Samoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi Fleming saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa flämiläistä, nykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta. Alankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seuduilla Ruotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miekkoja, joihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islantilaisessa runoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä flaemingr. Samanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa tunnetaan valjanskij, s.o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset 1100-luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä flaemine ja wâleis osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä.

Virolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen mainesanana herra ja kertosanana Tallermaa (s.o. Tallinnan) kuningas.

Tantsi Tallermaa kuningas, lehi[124] härra Lemmingine.

Että Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen suhteesta Kalevaan. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä-Virossa kultaneidon takojana joskus Lemming poega. Suomen ja Venäjän Karjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kertosanana.

A. Minne lauloit Lemminkäisen, kaotit Kalevan poian? B. Kaskehen Kalevan poian, leikkaukseen Lemminkäisen.

Itäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kristillisen Luojan tai Maarian kertosanana.

A. Tee Luoja kaetsanasi, Lemminkäinen luottehesi! B. Maarian makea maito, mesileipä Lemminkäisen.

Viimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa:

Pyhän hengen lämmin leipä, Maarian makea maito.

Sekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen asetettu vienanpuolisessa Voiteenluvussa:

Neitsyt Maaria emonen, käy sie voitehet vakaiset, Lemminkäisen lippahasta, joill' on Luoja voieltuna.

Lemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi veitikka verevä, myös Kauko ja Ahti. Yht'aikaa ne voivat esiintyä kansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa.

"Kutsu Ahti, kutsu Kauko, kutsu Veitikki verevä!" — "En tieä Ahin kotia, enkä Kaukon kartanoa. Veitikan elinsijoa." — "Ahti Saarella asuvi, Kauko niemen kainalossa, Veitikki nenässä niemen. Elä kutsu Lemminkäistä, Lemminkäinen on Lieto poika."

Lemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat helposti eroitettavat. Vetrikasta eroittautuu alkuperäisemmässä inkeriläisessä kansanrunossa Kauko, Kaukamoinen eli Kaukomieli tämän surmaajana. Tilapäisesti Auto eli Auko Kauko "mies kavala" ilmaantuu Vetrikan sijalla väennukuttajana kantelensoitolla. Sortavalan puolisessa Kantelensynnyssä on kantelentekijällä nimi Kauko ja mainesana Viron (s.o. virren) seppä.

Miehennimenä Kaukamely tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta. Vatjankielessä Kaukamoinen merkitsee vierasta. Luultavampaa kuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen sankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frankkien vanhempaa nimeä Chauci 'korkeat, ylimieliset' (vrt. ruotsin hög).

Lähimmässä suhteessa on Kauko Ahti sanaan, jonka kertosanana se jo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa kuitenkin jää, onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu.

Kasvoi ennen kaksi lasta — Siit tulivat tälle maalle — vetäysit veljeksiksi. Yks oli Ahti, toinen Kauko. Mistä Ahti tuttanehen ja Kauko havaittanehen? Ahin suu vähältä väärä. Kaukon leuka kallellahan. Ahti tuntui astunnolta, Kauko kannan pyörinnöltä. [Ahti astui, maa yleni. Kauko pyöri, kangas painui.] Ahti arvattu väeksi, Kauko kansaksi tutahan. Ahill' oli airoa vajoa, Kaukolla kahta soutajata. — Ahti astui Akkalahan: "Anna akka poikoasi Ahin ainoan avuksi, Kaukon kaksin soutajaksi."

Kaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kaukon ja Veitikan (< Vetrikän) ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena.

Juopui Ahti, juopui Kauko juopui Veitikka veräjä(!) Saarialan juomingista, Kirjaverkolan vakoista.

Veitikka voi myös esiintyä Ahdin kertosanana.

A. Aika on Ahtia sanoa. Veitikkiä vieretellä, puhua pyhäistä miestä. B. Ahin aian kääntymessä, Veitikan veräjän suussa. C. Veitikan veräjän suitse, Ahin aitojen alatse. (Tavallisemmin: perätse.)

Että Ahti on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kertosanat, sen mainesanat auvopoika ja liioin voipa. Tähän nimeen liittyy myös paikanmääre: "Armas Ahti Saarelainen", (vrt. Ahti Saarella asuvi). Että Saarelaisella on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa Itkuntiedustelussa säilynyt säepari:

Armas Haahti, Saaren vanhin, Saaren kuuluisa kuningas.

Samaa käsitystä vahvistaa Sämpsän runossa kuvaus Huotolassa, s.o. Luotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta:

Ahti aina arvelevi, [toivoo maallehen makua, pelloillehen pehmitystä —] rahojansa raksuttavi, helkyttää hopeitahan kaksin päivin, kolmin päivin: rahat raksui pöyän päällä, helkkyi Huotolan hopeat.

Epäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan siitä, onko tästä eroitettava Ahti jumala, joka Agricolan mukaan "vedestä kaloja toi" ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja Ahto muotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee.

Loitsurunoissa rukoiltu Ahti saa tavallisesti määreekseen veden eli meren.

A. Veen Ahti armollinen! B. Meren Ahti vaahtivaippa!

Mutta veden Ahdin ohella tavataan myös metsän, maan ja tuulen Ahti.

A. Metsän ihti, metsän Ahti! B. Maan isäntä, maan emäntä — maan Ahti armollinen! C. Tuulen intti, tuulen äiti, tuulen kultainen kuningas, tuulen Ahti armollinen!

Nämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on Ahti, samoin kuin näkki yhdistyksessä "metsän näkki", vedenjumalasta yleiseksi haltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten Osmo yhdistyksessä "metsän Osmo", alkuansa merkinnyt hallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen.

Niistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluusolentona esiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja kirjatiedon vaikutuksen alaisia. Vanhin sentapainen on Topeliuksen julkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansanomaisuutta panee epäilemään sekä runomitta että kieliasu.