SUOMENSUVUN USKONNOT I (continued 6)

Anna Ahto antimesi, veä viljalta väleen majan märjän asuvita, kalat karulta kokoele, hauit hajalta hajeskele, ahvenet myös kyrmyniskat!

Toisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi. Tavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku on pari kertaa muunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka väännetty piikki sanaksi taikka molempien sijalle asetettu Ahti ja Kauko, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi.

A. Ahin hauan hallitsija — Anna Ahti ahvenia. pistä piikkimikkeliä! B. Anna Ahti, anna Kauko, anna Ahti ahvenia, Kauko kauniita kaloja!

Väinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toisinnossa, joka alkaa: "Anun Ahti hauki suuri", on otettu Karjalan kannaksella erillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: "kun ma saisin suuren hauin".

Myöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuolisessa runossa tavattavat Käärmeen puhuttelut:

A. Ahin aitojen alainen. (muuten: Aina a. a.) B. Mullan muikku, maan silakka. Ahin ainoa kalanen.

Edellinen on satunnainen Ahin aitojen ja aitojen alaisen sekamuodostus. Jälkimäisen Ahin, kuten kertosanoistakin mullan ja maan voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: ahon. Sitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: ahohauki.

Ahohauki aamiaiseksi, musta mato murkinaksi.

Alkuperäiseen säkeen muotoon: ainoa ahokalanen ovat ilmeisesti vaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiintyvät säkeet:

Vellamo — — Ainoinen Ahilla lapsi. Ahin lasta ainoata,[125] Vellamon vetistä neittä.

Että vedestä pyydystetty Ahin lapsi ei välttämättä edellytä Ahdin käsittämistä vedenjumalaksi, tulee Väinön tyttären yhteydessä osoitettavaksi. Tällä kohden riittää Ahdin kertosanan Vellamon lähempi tarkastaminen.

Mainittu nimi, jos kirjallisesta vaikutuksesta epäiltävät muistiinpanot eroitetaan, rajoittuu Vienan lääniin. Siellä tavataan Vellamo, paitsi Väinämöisen onginnassa, kerran myös Käärmeenluvussa vesiä soutavana ja samoin kerran Kalastajan rukouksissa muodossa Vellimys.

A. Syöjätär vesiä souti — Vellamo vesiä souti. B. Vellimys veen emäntä, sataharjan hallitsija, tules paian muutantahan! — Ahin hauan hallitsija!

Jälkimäinen kohta on antanut Lönnrotille aiheen käsittää Vellamon merenjumalan Ahdin puolisoksi. Vellamon voisi johtaa samoin kuin sen asemella välistä esiintyvän paikannimen: Vellola, veden tavallisesta määreestä vellova. "Vellimys veden emäntä" olisi siis runollisesti personoitu "vellovan veden emäntä" ja "Vellamon eli Vellolan vetistä neittä" saattaisi palauttaa muotoon "vellovan vetosen neittä".

Mutta Ahdin kertosanana käytetty nimi tuskin lienee vasta Vienan läänissä muodostunut, jota paitsi on epäiltävää, onko se merkitykseltään naisellinen. Päätteellä -mo ja -mus ei A.V. Koskimiehen nimistötutkimuksessa mainita toista naiselliseksi käsitettävää nimeä; satujen Tuhkimo eli Tuhkimus on sekä pojasta että tytöstä käytetty.

Mahdollista on, että Vellamo eli Vellimys ovat laulajalle tunnetun velloa sanan vaikutuksesta muodostuneet hallitsevassa asemassa olevaa merkitsevästä Vetramo eli Vetrimys. Vetrikan vedestä tarttuneen tautiolennon merkityksessä tapaamme säeparissa:

Lienetkö veitikka ve'estä, vierähä veitikka vetehen!

Edempänä saamme nähdä, ettei myöskään mielikuva Ahdin kylmämisestä merellä tarkoita vedenjumalan jäätämistä.

Mutta vielä tavataan parissa Metsänluvussa ilman määresanaa jumaluusolentona esiintyvä Ahti.

A. Toisin ennen Ahti antoi, toisin tyttö tyyläeli. B. Tule Ahti rahan jaolle, kumpu kullan muuttelohon!

Jos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti haltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen ahtamisesta johtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään ahti sanaan, mikä myös ilmaantuu runonsäkeissä:

A. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun pyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.

Haltiannimi Ahti saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin Tapio ja Virankannos.

Aikaisemmin on Ahti nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen ahva 'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin asemella: meren Ahvo. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea, ei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi saattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi. Muistettava on myös Ahvenanmaan vanha ruotsalainen nimi Ahvalana.

Mahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi senkin merkinneen sankaria.

Enimmän on ollut väittelyä Väinämöisestä, kuten Kalevalan runojen historiassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: "Jumalako vai ihminen", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että Väinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti vedenjumala, perustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun: Tulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.

Tulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä Ilmarisen kera. Säkeen "Väinämöinen välkytteli" pääsäkeenä on: "iski tulta Ilmalainen (etelä-Pohjanmaalla), Ilman rinta (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), Ilmarinen (etenkin itä-Suomessa), Ilman ukko (etenkin Venäjän-Karjalassa) eli Ismaroinen" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja inkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu merellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan "Väinön polvien välitse". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman ja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.

Epäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa etelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on tuleniskijänä "itse ilman Jeesus eli Herra". Mahdollisesti on Ilmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko ilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto Ismaroinen viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten inkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa on Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä sankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto taivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen yhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli, jota myös Kalevan miekka voi merkitä.

Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin vedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen hevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin ennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä muuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu meren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat mielestäni erityisesti vedenjumalalle.

Yhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä Joukahaisenkin, minkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista merkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään haltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset, vieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä lisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin, joissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat:

Yksiöisellä orolla yksiöistä järven jäätä.

Vielä hän huomauttaa eräästä länsi-inkeriläisestä kirjaanpanosta, jossa yksiöinen poika kysyy:

"Ken tekee merehen sillan yksiöisistä vesoista?"

ja sitten itse:

Tuo teki merehen sillan yksiöisistä vesoista. — Ajoi yksiöinen poika yksiöistä jäätä myöten

Tätä yksiöistä poikaa, joka yhdessä yössä mereen rakentaa sillan, kuvaisi Joukamoisen mainesana nuori, jota vastoin vanha hyvin soveltuisi vedelle ja sen haltialle.

Se vähäinen tieto, mikä meillä on pakkasenhaltiasta, panee kuitenkin epäilemään, voiko olettaa juuri jäänlähdöstä syntyneen vertauskuvallista kertomusta. N.s. luonnontaruja ei suomalaisilla oikeastaan ole. Sämpsän noudanta on uskonnollisiin menoihin liittyvä, n.s. rituaalinen taru. Jälkimäisiä on tiettävästi skandinaaveilla. Mutta edellisiä, niin paljon kuin niitä on yritetty esittää, tuskin vielä täysin varmoja voidaan osoittaa. Enimmät islantilaisista jumaluustaruista ovat kristillisperäisiä legendoja tai muita keskiaikaisia kertomuksia, joita on pakanallisin nimin koristeltu.

Mitä Kilpalaulantaan tulee, ei siitä voi eroittaa yleistä sisarenlupausta, ei edes hevosen ja veneen tarjouksia, jotka vain Inkerissä puuttuvat. Yksiöinen jää, oro ja poika taas kuuluvat eri runoon,[126] joka Kilpalaulantaan on sekaantunut.

Joukahaisen nimen merkitystä etsittäessä on otettava huomioon myös muita runoja, joissa se esiintyy.

Vienanpuolisessa Samporunon katkelmassa esitetään, mitenkä hyvän Sammon saatuansa:

Toisin ennen lauloi L[o]ppo, hyrehti hyväsukuinen, vennon joukio, jorisi, vennon joukko jouatteli.

Eräässä Tulenluvussa rukoillaan Pohjolasta tulevaa poikaa, jonka on osoitettu tarkoittavan Kristusta:

Tule poika Pohjolasta. mies iso Isän alo[i]sta. veikko vennon joukiosta, hyinen kattila käessä!

Aivan yleisesti vennon joukio ilmaantuu vienanpuolisessa runossa Väinämöisen tuomiosta. Syntyneelle pojalle ei tiedetä nimeä panna:

Isä kutsui Ilmoriksi, emo ehtopoiaksehen, veljet vennon joukioksi, sisaret sotijaloksi.

Saman säkeistön toisinnoissa tapaamme joukioksi muodon sijalla Suomen Karjalassa Joukoseksi ja Vermlannissa Joukariksi, jotka ilmeisesti ovat yhdistettävät Joukahaiseen ja sen toisintoihin: Joukavainen, Joukamoinen, Joukonen ja Jouko.[127]

Että Joukio on sankarinnimitys, osoittavat sen kertosanat: hyväsukuinen ja etenkin sotijalo. Jälkimäisen näytteen toisetkin säkeet luultavasti sisältävät sankarinimen. Ilmoriksi (joskus Immokiksi) on korjattava Ismoriksi (Ismokiksi), s.o. Osmoriksi, jonka alkuääntiö on isä sanan vaikutuksesta muuntunut. Kenties voitaneen säe: "emo ehto poiaksehen", josta tavataan muunnos "äiti armoksi nimitti", lukea: "emo Ahto poiaksehen". Kun vielä ottaa huomioon, että poika tuomitsijalleen vastatessaan usein mainitaan Kalevaksi, niin lienee epäilemätöntä, että Väinämöisen tuomio kuuluu vanhoihin sankarirunoihin. Sen perusajatuksena on muinainen pohjoismainen oikeuskäsitys, että syntyneen lapsen elämään jäämisestä oli erikoisesti päätettävä.[128]

Säkeen: "veli vennon Joukioksi". vaihteluista ovat vielä mainittavat: vento Joutioksi, verran Joukieksi, s.o. Joukeaksi, verra Joutioksi ja veitsiverraksehen. Verran saattaisi olla väännös ennen esitetystä Vetran nimestä. Vetran joukio eli sotijalo tarkoittaisi siis goottilaista sotasankaria.

Itse nimitys Joukio eli Joutio, ottaen huomioon myös Joukamoisen muunnos Joutamoinen, voitaisiin yhdistää virolaiseen jõud, 'voima', taikka suomalaiseen joukea, 'solakka, suurikasvuinen'.

Jos nuori Joukamoinen on pidettävä inhimillisenä sankarina, niin seuraa kysymys, eikö vanhaa Väinämöistäkin saisi samoin käsittää. Muutamat näennäisesti jumaluusolennoille kuuluvat piirteet eivät ole tältäkään kannalta mahdottomat selittää. Merien kyntäminen ja kalahautain kaivaminen, jotka Väinämöinen omistaa teoikseen, vastaavat Kullervon Kalervolaisen merien ja metsien kyntämistä sekä Kalevoisen kalakaivon kaivamista ynnä paikannimiä Kalevan haudat eli hauta, johon myös runon Ahin hauta on verrattava. Paikallistarinoissa esitetään Kyrönjoki Väinämöisen kyntämänä sekä useat kankaat Sortavalan kihlakunnassa Väinämöisten vakoamina tai kaivamina, mitkä työt kuivalla maalla tapahtuvina tuskin vedenhaltialle soveltuisivatkaan.

Hevoset ja veneet voidaan paremminkin selittää sankarilliselle Väinämöiselle kuuluviksi: verrattakoon kannusjalan Kalevin ratsuhevosta ja Ahdin sodanhaluista venettä. Kansankielessä "tyyntä vedenjuovaa" tarkoittavat nimitykset Väinämöisen tie eli kulku, Väinämöisen kannas, Väinämöisen veneen jäljet ynnä Väinämöisen valkama, joka joskus runoissakin esiintyy, soveltuvat ainakin yhtä hyvin muinaisajan sankarin muistoiksi.

Väinämöisen inhimillisen alkuperän puolesta todistavat vielä Joukamoisen äidin hänelle antamat mainesanat suurisukuinen ja rohkea.

Tuota toivon tuon ikäni — sukuhuni miestä suurta, rotuhuni rohkeata, heimohoni helkeätä, lajihini laulajata, vävykseni Väinämöistä.

Toinenkin kertomaruno, minkä olen luullut voivani todistaa vedenjumalasta sepitetyksi, se, jossa Väinämöinen ammuttuna mereen muodostaa luodot ja salasaaret, soveltuu yhtä hyvin inhimillisen sankarin tarinaksi. Paitsi Tulensynnyssä ilmaantuvia Kalevan kivikaria, on huomattava Kalevan pojan paasi, karinnimitys vuodelta 1630 jossakin "ruotsalaisessa saaristossa"; niihin on verrattava paikannimi Ahdinkarit Eurajoella. Samoin kuin Hirvenhiihdännässä historiallinen Vuojolainen ja Lapin asukkaat yhdessä esitetään, mainitaan Väinämöisen ampujana kyyttösilmä lappalainen, jonka viikkoinen viha ilmeisesti perustuu kansalliseen vastakohtaan.[129]

Käsittämällä Väinämöisen sankariksi pääsee myös kokonaan siitä vaikeasta todistelusta, että Väinämöisen nimi on muka kaikkiin muihin kertomarunoihin Kilpalaulannasta välittömästi tai välillisesti alkuperäisempien nimien sijaan siirtynyt.

Paitsi Väinämöisen tuomiossa, jossa olemme löytäneet joukon sankarinnimiä, Väinämöinen Latvajärven Arhipan säilyttämässä runossa toimii tautien parantajana. Tapauksen paikka Vuojola saa kertosanakseen ensin Väinölän ja sitten Untamalan, ja esiintyy viimein ilmankin kertosanaa.

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, virren ponsi polvuhinen. Lapset Vuojolan lahovi, pojat Väinölän potevi, — Kuuli Vuojolan läsivän, Urajavan Untamalan, — Silloin Vuojolan paransi.

Virolaisesta Kantelensynnystä ei tarvitse väkinäisesti kehittää sitä Kantelensoittoa, jossa ovat kuulijoina sekä ihmiset että eläimet, vieläpä veden ja metsän haltiatkin, vaan voi jälkimäisen pitää edelliseen yhtyneenä suomenpuolisena runona. Siinä tapauksessa ei myöskään kysymystä soittajasta, onko se alkuansa ollut "sokea poika" vai vanha Väinämöinen, ole pakko edellisen puoleen ratkaista, vaan on mahdollista, että kantelensoittaja on ollut Väinämöinen, joka vanhana on kuviteltu sokeaksi.

Väinölän sokea on suomalaiselle runolle tuttu käsite. Tilapäisesti se esiintyy Koskenluvussa:

Uppo Väinölän sokea, Ulappalan umpisilmä kulkevi oven alatse, sanovi sanalla tuolla virkkoi tuolla vintiöllä: "En ole Väinölän vasikka, Ulappalan umpisilmä eli kuntus Väinämöisen, jos en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia."

Yleinen on Väinölän sokea Koiransynnyssä, jossa joskus on seuraava johdanto:

Ukko Väinölän sokea, Ulappalan umpisilmä oli teiensä kävijä, matelija matkuksiensa. Polki jalkansa polohon, kantohon kynäsnenähän. Tuota poti puolen vuotta, kesäkauen kellitteli päistäriset päänalaiset, vuo'ot liinan tappuraiset.

Välittömästi runo jatkuu Tautiensynnystä lainatulla seljin tuuleen makaamisella.

Tavallisimmin Koiransynnyssä Väinölän sokea kuvataan pelkästään synnyttäjänä, ja silloin ei ole kumma, että siinä toimessa luonnoton miespuolinen ukko on muunnettu sukupuoleltaan määräämättömäksi sokeaksi, jopa suorastaan sokeaksi akaksi. Vihdoin on Väinölän akan Tautiensynnyssä toimiva Pohjolan akka syrjäyttänyt, omistaen hänen sokeutensa.

A. Ulappalan umpisilmä, Väinölän verisokea. B. Upottaren umpisilmä, Uppi[131] Väinämön sokea. C. Akka Väinölän sokea, Uloppalan umpisilmä. D. Akka Pohjolan sokea, Untamolan umpisilmä.

Sokea synnyttäjä on hyvin ymmärrettävä sokeana syntyvän koiran luvussa. Nimitys Väinölän sokea tavataan toisinaan itse koiraankin sovitettuna.

Huikka Väinölän sokea, Ulakkalan umpisilmä, sinä synnyit silmitönnä.

Aikaisemmin olen selittänyt Laivaretken osanottajien vaihtuneen alkuperäisistä Luojasta, Pietarista ja Antista Väinämöiseksi, Ilmariseksi ja Joukamoiseksi osittain Tulensynnyn osittain Kilpalaulannan vaikutuksesta. Paljoa luontevampaa on kuitenkin olettaa, että jälkimäiset sankarinimet ovat tulleet yht'aikaa yhtäläisestä laivaretkeä kuvailevasta runosta. Tämän runon aiheita löydämme, jos Samporetkestä eroitamme kaiken, mikä siihen on voinut tulla Luojan laivaretkestä tai Päivänpäästöstä. Että Samporetkessä on piirteitä, joille ei missään muualla ole vastinetta, on Kalevalan runojen historian oikaisuissa osoitettu. Semmoisena on mainittu liian varhainen laulun kehoitus Sammon ryöstöstä palatessa sekä huomautettu Väinämöisen mainesanasta hyväsukuinen, joka "Ilomantsin, Latvajärven ja Vuonnisen laulutavoille yhteisenä on ilmeisesti alkuperäisen puhutellun vakinainen mainesana". Jos nyt saamme pitää Väinämöisen sankarinnimenä, on ratkaisu yksinkertainen: sankarille soveltuva "hyväsukuinen" on alkuansakin itse Väinämöisen mainesana.

Väinämöisen inhimillistä alkuperää todistaa hänen nimensä esiintyminen toisten sankarinnimien rinnalla. Yhdessä Sampojakson ja samoin yhdessä Kantelejakson toisinnossa tavataan Väinämöinen ja Ahti toistensa kertosanoina:

A. Aik' on Ahtia sanoa, Väinämöistä vieretellä. B. Väin[ämöise]n soitellessa, tehessä Ahi[n] iloa.

Useamman kerran Väinämöinen ja Kaleva vastaavat toisiansa, Esim. Hammastaudinluvussa:

Kovin huusi Väinämöinen, aivan äyhki mies äkeä leuvoista pojan Kalevan, Väinämöisen hampahista.

Länsi-inkeriläinen Ison tammen runo alkaa säkeistöllä, jossa Väinämöinen, samoin kuin sen edellä käyvä sankarinimi Kalervo on käytetty Jumalan vastineena.

Jouvuin juottohon Jumalan, piiruhun pyhän Kalervon, käräjihin Väinämöisen,

Kullervon sisaren runossa neidonryöstäjä:

Ajoa karettelevi noita Väinön kankahia, ammoin raattuja ahoja. Noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla neitoset kisaelevi.

"Ammoin raatut" Väinön kankaat, vastaavat Kalevalan kankaita ja Osmon peltoa, edellyttäen vanhaa viljelystä, jonka muisto liittyy sankarin nimeen.

Kalevan ja Väinämöisen rinnastamista todistaa vielä tähtisikermän Kalevan miekan toisintonimi Väinämöisen miekka eli viikate. Untamalan kirkon luoksi pystytettyä kiveä sanotaan Kalevan pojan tai Väinämöisen heittämäksi viikatteen tikuksi.

Väinämöisestä niittäjänä on etelä-Hämeessä kerrottu yhtäläinen tarina kuin muualla Kalevanpojasta.

Väinämöisen ja Riion pojan yhdistää toisiinsa Riianseulan nimittäminen myös Väinämöisen virsuiksi.

Väinämöisen ja Osmon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa Osmonkäämin (Typha latifolia) toisintonimi Väinäntaimi. Muutamassa Pakkasensynnyssä liittyy Osmon poikaan Vänkämöinen, joka lienee sekamuodostus Väinämöistä ja Vankamoista, s.o. väkimiestä.[132]

Jos olet sitä sukua. kuin on ennen Osman poika Pohjanmaan kylässä, kotoisin Vänkämöinen.

Vielä mainitaan Väinämöinen Vuojolaisesta muodostuneen Vuolangoisen yhteydessä.

Rauta poika Vuolangoisen, Vuolan tyttären tekemä. sukunna(!) vanhan Väinämöisen.

Vuojolan ja Väinölän olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoilla.

Kaikesta tästä voimme päättää, että Väinämöinen on yhtäläinen sankarinnimitys kuin Kaleva, Riiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin kuin usealle näistä, omistetaan Väinämöiselle metallinvalmistuksen taito. K.R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskirjassaan v. 1767 julkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten tuulen jumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen taivaalliseen seppään Vulcanukseen.

Tulta iski Ilmarinen — Tässäpä vanha Vainemoinen(!) vaskiakin valeli, nuolet raudasta rakensi.

Mainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662 jälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoillaan hiihdättämään ohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä muistutuksessa selitetään Väinämöisen olleen paitsi virsien takojan myös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa kiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain joukkoon. Etelähämäläisessä Raudanlumouksessa on sama keksintö omistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle Tuubal-Kainille: "Tupelkaini sen hiedan sekaan heitti".

Itäsuomalaisissa Raudansanoissa on toisinaan takojana Väinämöinen tavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös Väinämöisen ahjo ja valkea.

Kalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi.

Onki Oinosen tekemä, väkärauta Väinämöisen.

Oinonen ei liene muuta kuin alkusoinnun vaikutuksesta (onki) muuntunut Väinönen.

Verrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuitenkin Väinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa sanotaan, että Äinemöinen "virret takoi". Kilpalaulannassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi häntä Joukahaisen äiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen saa varoituksen:

Älä ammu Väinämöistä, laulut maalta lankeavi.

Nimenomaan virrentekijänäkin Väinämöinen runoissa esitetään.

A. Olipa ennen vanha Väinö, laulaja iänikuinen, sanan on pon[si] polvuhinen; viisas virsien tekijä. B. Virren ponsi polvuhinen. G. Sanon Väinämöisen virsiä.

Yhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on suomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon jumalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakomisen ja laulun selittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta niinkuin olemme nähneet, on soitannollisuus yleisempi haltian ominaisuus, eikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen sepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten runoudenjumalaän Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin tunnettu runoilija Bragi (k. n. 850) jumalaksi koroitettuna.

Jos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys, niin on helposti ymmärrettävä, että:

Tekeytyi vanha Väinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi.

Muinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla Väinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa.

A. Oi sie vanha Väinämöinen, olit tietäjä ikuinen. miesten polvupäivällinen, ilman kannen aiollinen! Mitä sie etsit tietäjiä, kuta noitia haetkin? B. Ikivanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, poika [ma]nnun päivällinen. G. Ilman tietäjä ikuinen.

Iänikuisena tietäjänä Väinämöinen sulautuu myöhempään loitsijan ihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan.

Isä taatto taivahainen. tietäjä iänikuinen!

Mainesana vanha on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun sankarinnimen kanssa. Tämän edellä käy tavallisesti vielä määre vaka, välistä myös viisas.

Vanhan viisaan vakavia varoitus- ja kehoitussanoja sisältävät runomittaiset Väinämöisen kiellot ja neuvot.

A. Kielti vanha Väinämöinen maantiellä makoamasta, syänyöliä huutamasta, paatissa parahtamasta. venehessä vieremästä. B. Sanoi vanha Väinämöinen nuorimmalle neiollensa: "älä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele, ikä kultainen kuluvi". C. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi noin nimesi: "ensin kun neuvot neitoasi, neuvo ensin suusanalla!"

Samantapaisia Väinämöisen lausuntoja tavataan joskus loitsuissakin.

A. (Sisiliskolle): Sanoi vanha Väinämöinen: "Anna olla olkoon alla aitojen risuina, pajupehkon parmahassa." B. (Sudelle): Sanoi — "Anna — ohessa oravakorven, miehen metsän kumppanina!"

Itäsuomalaisissa ja venäjänkarjalaisissa loitsurunoissa Väinämöinen ilmaantuu verrattain usein. Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli vastannut: "vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista".[133]

Mutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa, niin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin jumaluusolentona rukoillaan. Puhuteltu Väinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa Neitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. Väinämöistä pyydetään samoin kuin Maariaa:

A. Tule saunahan saloa! B. Lämmitä välehen sauna! — Ota vasta varjostasi, Simasiipi sulistasi!

Muutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen aikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla sitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinämöiseen kohdistunut rukous:

Keritse kivestä villat, katko karvat kalliosta, tee tuosta sotihametta, kuka[a]nne kuutta syltä, kaheksatta kaikitenkin, jonka alta ampuisimme!

Ukolle osoitettuja rukouksia vastaavat:

A. Tule vanha Väinämöinen puhumahan puoleltani, — tuos tänne tulinen miekka — jolla Hiiet hirvittelen! B. Ukko vanha Väinämöinen tules tänne, väätes tänne miehen ainoan avuksi! C. Ukko vanha Väinämöinen, annas vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta![134]

Näihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat:

Nouse vanha Väinämöinen, Ukko herkeä unesta pojan ainoan avuksi! — Neitsyt Maaria emonen!

Äskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen seppyyden edustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty rukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana.

Tule Hiiden heimolainen, vuorten haltia hupea, Vainemoinen(!) valkean valos, vuoriarval arpelemaan, aarnihautoi havisemaan! — Vuorten avaa ainehet, aarnet mullista mulista, vesistäkin vetele! Kyll' on kultaa kallioissa, kivissä hopeaa hohtavaa, suossa ruostetta raudaksi, onpa vesissäkin vaskea.

Vuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkinlaisia noitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän päällä. Niinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan kohdalle, keikahti se alas ja iski maahan.

Mainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyyden huono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä Väinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän uskallettua olisi ottaa yksi säkeistä: "vesistäkin vetele", todistamaan sitä väitettä, että Väinämöinen olisi vedenjumala.

Paremmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen Haltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan "järven alla istunutta" väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut väki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on paikanmääre järven alla muodostunut siten, että kertosäe maan alla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka vuorostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken.

A. Nosta Väinämö väkeä, joka järven alla istunutta, maan alla maannutta! B. Nosta Väinäsen väkeä jok' on iän alla istunutta, maan alla maatunutta!

Vielä tavataan samoilla seuduin Väinämöisen väki muutaman kerran vedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä.

A. Nouse luontoni lovesta, tupahiisi hiiloksesta, veistä väki Väinämöisen, itse Ilmatar pajasta! B. Veen voima, Väinämöisen väki tule nyt ainoan avuksi — Tuopas nyt veestä väkeä, alta taivahan avuksi!

Tavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan Jumalan voiman eli väen ja samaa merkitsevän Ukon väen sekä neitsyt Maariaa tarkoittavan Akan väen kertona.

A. En voimalla omalla, voimalla Jumalan voiman, väellä vanhan Väinämöisen. B. Väki Ukon, väki Jumalan, väki vanhan Väinämöisen! C. Akan väellä, Jumalan väellä, väellä vanhan Väinämöisen, D. Ukon väki, Akan väki, väki vanhan Väinämöisen!

Että tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta, osoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu.

A. En puhu omalla suulla, enkä omalla väellä, puhun Jeesuksen suulla, puhun Jeesuksen väellä. B. Luoja[n] on väki väkevä, Herran voimat voimalliset, C. Ukon väki. Jumalan väki, Kaikkivallan väki!

Vielä mainitaan vanhan Väinämöisen väki, hiki tai vesi, joihin toisinaan myös nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel ynnä ennen selitetty mesileipä Lemminkäisen liittyy, koristeellisena jatkona Löylynsanojen alkusäkeelle: "Puun löyly, kivosen lämmin" tai "löylyni Jumalan luoma". Mistä mielikuva Väinämöisen tai Joukahaisen hiestä, joka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata sentapaisista säkeistä kuin:

A. Hiki tippui Luojan l. Herran päästä, kaste karvoista l. kasvoista Jumalan. B. (Raudansyntyä): Hikeänsä Luoja hieroi, valta kaikki vahtoansa. hieroi kahta kämmentänsä.

Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan Kivuttaren kintaat:

Ukko vanha Väinämöinen tuolla päätähän panevi kipuisilla kintahilla — kivut kiskoi itsehensä.

Monet kerrat mainitaan loitsuissa Väinämöisen vyö, jolla useimmiten tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.

A. [Neitsyt Maaria emonen] sivalla simainen siipi vyöltä vanhan Väinämöisen, vyöltä ainoisen kapehen! B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, — pääll' on taivosen yheksän. tupessa Jumalan poian, vyöllä vanhan Väinämöisen.

Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan Luojan kaapua. Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt Maarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:

Vaippa vanhan Väinämöisen, kaapu Kauko lappalaisen.

Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä Väinämöisen vyölappu ja solki Käärmeenluvuissa.

A. (Käärmeen pursto on): Väinämöisen vyölapusta. B. Solki vanhan Väinämöisen, vyölappa pojan Kalevan.

Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse Pirulle tai Äijän pojalle.

A. Pirun piilien nenässä, vasamoissa Väinämöisen. B. Äkähäsi Äijön poika, väkähäsi Väinämöinen!

Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.

A. Jeesuksen syämen kerä. Väinämöisen polvikyrsä. B. Syöjättären syänkäpynen, ison kyrsä Väinämöisen.

Väinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:

Vanha muori Väinämöinen, älä kipuihin kiirehi!

Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.

Vanha ämmä Väinämöinen suonisykkyrä sylissä.

Myös meren lakaisijana esiintyy akka vanhan Väinämöisen.[135] Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:

Vaan Katri kipokaponen, veen emosen vanha piika.

Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: Väinämöisen vanha piika. Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin toimivana Luojan piikana:

Oli piika veen emonen, otti kopran kuontalosta.

Jos veen emonen tässäkin on luettava: Väinämöinen, niin osoittaa se nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn niittäjinä:

Oli ennen neljä neittä, koko kolme Väinämöistä.

Kantasanasta Väinä muodostettu naispuolinen Väinätär eli Väinötär esiintyy samoin kuin Väinämöinen vyön omistajana.[136]

A. Tulen synty taivosesta — vyöltä vanhan Väinöttären. B. Syöjättären syänkäpynen, Väinättären vyön alainen.

Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian, toistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle omistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.

Maariaa edustavan Kivuttaren kertosanana esiintyy joskus Väinän tytär.

Kattila on Kivuttarella, pata Väinän tyttärellä.

Maariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen Väinäsen tyttö, joka tulen valtaa käsin vähentää.

Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan pyydetty Väinän tyttö:

Väinän tyttö väljä — vettä vänkille vetäise yheksästä lähtehestä!

Vellamon neidon onginnassa pyydystetty Väinän eli Väinön tytär eli tyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) neidiksi nimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on Vuojola eli Vuojela.

"Sano Untamo unesi, Väinän tyttönen makuusi! missä Vuojola elävi, Väinän tyttäret asuvat?" — "Tuolla j.n.e. Selässä meren sinisen, kirjavan kiven sisässä, siellä Vuojela elävi."

Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa meren neitonen ja saa kertosanakseen kalamiesten kaponen. Setukaisten kosintarunoissa ilmaantuva Väinä eli Väänä tütär on selvästi maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen rinnalla mainitaan Kuiva eli Koiva (Väinän sivujoki, saks. Aa), Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär, joka tässä yhteydessä on merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen Mana tütär on harvinainen ja tilapäinen lisäkerto.

Samoin kuin Väinän tytär on myös Väinän eli Väinön poika voitu käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan yksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat Pohjanmaalla.

A. Väsi vita(!) Väinän poika! Väinästä sinun väkensi, Väinähän sinä vähenet. B. Vesi viita Väinön poika, siniviittasen sikiä! Kyllä mä sukusi tieän. C. Vesi viitto Väitön poika Sinervättären sikiä! Vesi Jortanin joesta. D. Vesi viitta Väitän poika Vesiviittasen sikiö! E. Vesivitta vaaran poika, vuoen vuoressa maannut kauan kalliossa levännyt, joen Jortanin sivulla Eevan, Aatamin eessä! F. Siniviitta vaavan poika, Siniviitalan sikiö!

Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.

G. Vesi viitta Väinön poika. Hiitosen vihasikiö! Söit suot, söit somerot. H. Vesi viitta Vainon poika! Söit vettä Kalervon poika. I. Vesi viitto Vaiton poika! Söit kivet, apoit somerot. J. Vesi viitta Vaitan poika suo viitta Kalevan poika! Viikon vuoressa makasit — söit kivet, tapoit someret vettä synnytellessäsi. Vesi kirposi kivestä. K. Vesi viitta Väinön poika, Suoviitta Kalevan poika! Vuorest' on sinun sukusi. Tämä on vesi Juortanista. L. Vesi viitto Väijön poika, Luo viitto pojan Kaleva! Söit kivet, nielit somerot. M. Vesi veitto vein on poika, Suvitto Kalevan poika! N. Vesi Hiitto Väinön poika, Syö viitto Kalevan poika!

Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.

O. Veen tytti viitta Väinämöinen, pieni mies, mykyräparta, vein vuoresta herutti. P. Vesi Hitto Hiitten poika, vettä vänkille vetäös!

Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako, "vesiviitta Väinän poika", vai itse vesi, jonka määreitä kaikki seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.

R. Vesiviitta Väinön poika, kosken poika kolmipäinen! S. Vesiviitta Väinön poika, limaparta, ruokopaita! T. Veenviitta Väinämöinen läpi aaltojen ajaja! U. Loveatar luonnon vaimo, vesiviitta lappalainen!

Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu kristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan ja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa, kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu lähteneen.

Vienanpuolisen kertosäkeen suo viitta yhteenluettuna ei tuota ymmärrettävää mainesanaa Kalevan pojalle. Täytynee siis päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana suo, joka on saanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: "suo viitta Kalevan poika", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti: "siniviittasen sikiä". Siniviiitasen ja siitti vääntyneen Siniviitalan sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua Sinervättären ja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä vesiviittasen.

Kertosäkeen siniviittasen vaikutuksesta on toiselta puolen pääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa viitta, jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai kuullut vita ja vitta, myös viitto ja veitto. Jälkimäisen olen koettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseen reilo, jonka kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä vetro. Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut v, sillä vesi ja Väinä sanojen välisenä on se hyvin voinut joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. Viitto sanan sijalla tavataan pari kertaa Hiitto eli Hitto, samoinkuin Hiitosen viittasen asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.

Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena Lonkan kylässä Vesi viitto Väinön poika ja itse Vuonnisen kylässä:

Vesi liitto Laiton poika l. Ves' oli liito laito poika.

Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -to loppuinen, osoittavat sen väännökset Väitön ja Vaiton. Jälkimäisestä edelleen vääntynyt Laiton edellyttää, että etsittävä sana on ollut l alkuinen. Lähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa lieto, joka on Lemminkäisen eli Lemmin pojan vakinaisena määreenä. Kysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi siinä tapauksessa:

Vesi lieto Väinän poika, siniviittasen sikiä!

Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen esitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]

A. Vesi on poika Vuolamoisen. B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.

Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli Väinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi. Suomenpuoliseen kertosäkeeseen siniviittanen on yhdistettävä kultia tiputtavan Kalervon pojan mainesana sininen viitta sekä kähäräpään Kalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:

A. Siniviitan juomingissa. B. Siniverka juomingissa. C. Kirjaverkojen veossa. D. Kirjoverkolan veroilla.

Vielä on huomattava salapoika Väinämöisen, jonka Lencqvist esittää vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:

Nosta miekkasi merestä, lapiosi lainehista!

Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin salapoika Väinämöinen, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa. Itäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa toimii miekan merestä nostajana vakaa eli itse vanha Väinämöinen, samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaan Väinämöinen äpärilapsi.[138]

Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin, kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti on nimetön "sinä" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön "minä" toimivana.

Että salapoika Väinämöisen voi esiintyä muussakin kuin veden yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun alku-säkeesen: Pakkanen Puhurin poika. Sitä myös vastaa Niukahdusluvussa puhuteltu salapoika Vuolervoinen, s.o. Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]

Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava paikannimeä Väinölä. Sen olemme tavanneet Vuojolan, s.o. Gotlannin, kertosanana sekä Ulappalan pääsanana. Sitä olisi niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa myös Väinön (< Väinän) veden mainesana väljä. Siitä on Venäjän Karjalassa siirrytty Vienan (l. Vienon) vesille,[140] kuten rinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.

A. Lapin laajahan lahelle,[141] Väinön väljähän vetehen. B. Saksan salmilla syvillä, Vienan väljillä vesillä.

Huomattavin on Väinölän eli Väinälän ja Väinön yleinen käyttäminen Luotolan kertosanana Lemminkäisrunossa.

A. Luotolahan lankolahan, Väinöläh sisärihinsä. B. Luotolahan lankoihinsa, Väinöhön anoppihinsa.

Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan mainitsemat luotolaiset asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen suomalaisia, jotka "manterissa asuivat". Mutta Huotolassa, s.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten mainitaan Saaren kuninkaana, Saarella asuvana ja Saarelaisena. Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta Saarialasta. Tämä paikannimi muodoissa Saariola eli Sariola on Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut kertosanaksi Päivölälle. Päivölän alkuperäisemmän kertosanan sotajoukon ja Saariolan sekaannuksesta on muodostunut Saarijoukko. Sariola muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi Pohjolalle, eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin Pohjolan kansanomaisen kertosanan Sarajahan sijalle.

Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa Kaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan Kaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan Saareen. Saarelta, joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä, Kaukamoinen edelleen pakenee:

Syvimmälle Ruotsinmaata, keskelle Viron taroa.

Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan sepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne osoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa. Vuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin Gotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi tietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen kronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia liiviläisiä Lyvones Veinalenses. Kantasanaa väinä ei Suomessa kansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan "leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen" merkityksessä.

Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana erisnimenä että yleisnimenä: Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein, 'ulappa', Saaremaa-vein, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessä vena merkitsee "salmea, leveätä virran suuta"; Väinäjokea nimitetään Riga veena, 'Riian väinä'.

Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana Uvantolainen eli Uvannon sulho, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on osoittanut.

A. Tulevaksi Väinämöistä, saavaksi Uvantolaista. B. Saavaksi Suvantolaista. C. Kunne lähet vanha Väinö, suoriat Uvannon sulho? D. Suorisi Suvannon sulho.

Kantasanaa uva vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin uvve, joka merkitsee "tyvenesti virtaavaa jokea".[142]

Yhtä hyvin kuin Saarelainen voi Väinämöinen olla inhimillisen sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut yleisnimestä väinä, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä Turkua Maskussa miehen sukunimenä Vaeinolaynen.

Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia, joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle tutkimukselle.

Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu Untamo eli Unto. Molempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.

V. Mikä Suomessa yleni, se yleni Untomaahan. B. Mikä Unnossa yleni, se kasvoi Untamoksi.

Kalervon mukaan vääntyneen muodon Untermo säkeessä: "Untermon sota tulee", eräs laulaja selitti merkitsevän Ruotsia. Mutta muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä länsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt runo on sillä puolen viimeksi joutunut.

Jos Untamon yleneminen Suomessa on runoon alkuperäisesti kuuluvaa, niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin joutuneen säkeen toisinnot:

A. Suuhun Untamon susien. B. Syöä Suomelan susien.

Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan kertosanaksi ensin Väinölän ja sitten Untamolan sekä liittänyt yhteen Untamon ja Väinön tyttösen, joilta tiedustellaan, missä Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää Untamoista Väinämöisen vastineena.

Tämä on itku Väinämöisen, urajanta Untamoisen. — Mitä itket Väinämöinen, kuta Untamo uriset?

Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan tunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: "uriset Uvantolainen".[143]

Vielä on huomattava Unnon yleinen ilmaantuminen Vennon kera samassa säkeessä.

A. Soitti Unto, soitti Vento, soitti viisi velloani. B. Ajoi Unnon kylpemähän, ajoi Vennon kylpemähän. [Kylpi Unto, kylpi Vento,] kylpi viisi velloani, seitsemän sisaruttani. Jäipä Unto kylpemättä, Unnon vasta hautomatta. Unto suuttui ja vihastui. C. Kylpi Unto saunassa, kylpi Unto, kylpi Vento, kylpi Luoja lapsinehen, Jumala perehinehen. D. Tuli tie iänikäinen — käyä Unnon, käyä Vennon, käyä Luojan lapsinehen. E. (Kalervon pidoissa): Joivat Unto, joivat Vento, moni mies, moni molotsa.

Unnosta erikseen Vento tavataan Siikasenluvun säkeessä: "Onnen ohrat, Vennon vehnät", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen kertosanana.

Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea sankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin joen nimittäminen Vennon lähteeksi.

A. Mistä vettä, kusta vettä, vettä Vennon lähtehestä, vettä Jortanin joesta, pyhän virran pyörtehestä. B. Vesi Vennon lähtehestä, jalan juuresta Jumalan.

Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä Tuonen härän kera vaihteleva mustakylki Vennon härkä sekä puiden kylväjän Sämpsä Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä mustaposki Vennon härkä tai Vennon härkä Uljamoinen.[144]

Setälä selittää Vennon voivan olla väännöksen Väinän sanasta. Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin Vento ja Ventolainen Väinän ja Väinämöisen sijalla.

A. Vennon väljille vesille. B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.

Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.

Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla sotijalon vastineella Vennon joukiolla. Tämän toisintomuoto Verran (< Vetran?) joukio houkuttelisi olettamaan, että myös Vennon eli Vennän olisi väännös alkuperäisestä Vetran muodosta. Muutamassa Lemminkäisrunossa mainitaan Ventolan veräjä sekä Kuntolan kuja, joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunut Untolan kuja. Edelliseen on verrattava veitikan, s.o. Vetrikan, veräjä ynnä Vietolan (< Vetrolan?) veräjä ja jälkimäiseen Kurttolan kuja, jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi Urttolan ja Utrolan kujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: Vetra ja Utra sekä Vento ja Unto toisistaan erillään, ainakin niin kauan kuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.

Huomattava on vielä, että Vietrikän "verevän pojan" sijalla länsi-Inkerissä joskus tavataan Untero "utala poika". Pohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun tiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:

Anterus korea sulho, sulhon kauppa kaunokainen uhaten sotahan läksi, tinatuppi tappeluhun, tinatuppi, vyö hopea, [miekka vyöllä heltukainen,] parta kullan palmikoissa, pää kullan ripalehissa.

Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen syrjäyttänyt. Ainakin Vipusen kertosanana ja määreenä käytetty Antero on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on Vipusella kertona sankarinnimi Lemminkäinen.

Poika virsikäs Vipunen, luottehikas Lemminkäinen, tuo viruvi virsissähän, luottehissahan lahovi. Jo viikon Vipunen kuollut kauan Antero kaonnut, [vipuja virittämästä, ansatietä ahtomasta].

Mahdollisesti on Anteron syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on untelo. Siinä "viisas vintti Lyyrätyinen" venettä veistäessään uupuu kahta sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat. Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on veistäjänä virsikäs Vipusen poika. Samoin välistä Vienan läänissä tämä poika hakee sanat vatsasta Vipusen vanhan.[145] Runon ajatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja isä-vainajaltaan. Viisahan Vipusen pojan kohtaamme kerran Vienan läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä alkuperäisen surmaajan "kaunehen Kauko pojan" kanssa. Lemminkäisen rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että hänellä on muitakin sanoja:

Vakassa Vipusen poian, lippahassa Lemminkäisen.

Vielä mainitaan Vipusen poika muutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissa valkean puhuttelunimenä.

Valkea Vipusen poika, tuli kulta aurinkoinen, aurinkoisen poianpoika, Auringottaren tekemä.

Nimi Vipunen on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin ratkaistava.

Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla Vironen, jolla on kertosanana Kalkkinen. Virolainen viisas poika Inkerissä on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa tavataan runossa Ristitystä metsästä Udres ja Vidres pojan asemesta kerran Virelemas virsitarka. Tästä nähtävästi vääntynyt on länsi-inkeriläinen Ville lammas "aivan viisas" eli "viisin tarkoin", s.o. virsitarkka.

Ville lammas poisikkainen, Ville lammas viisin tarkoin viisintarkoin, maan kavala, tiesi kuun, tiesi päivän. tiesi tähet taivahasta, meren pohjasta somerit.

Samassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossa Ismaro ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana usein Aartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli Atsallainen. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan nimen.

Tuohon seppä seisattihen, asettihen Artsallainen.

Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n vaihtuneen, niin kenties saattaisi Aartsalaiseen yhdistää Turunpuolisen nimen Airisto, jota vastaava ruotsalainen Erstan tavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty Erikstadiksi. Mutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin selityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama, mahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen < Tarsalainen. Eräässä Tulensynnyn toisinnossa kerrotaan Tarsilaisen polttamisesta veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.

Tarsilainen poltettihin venehessä vaskisessa, purressa rautapohjassa; sen kypenet kylvettihin.

Ilmeisesti tämän muunnos on Tarnalainen, joka mainitaan rinnakkain Lemminkäisen kanssa.

Tapettihin Tarnalainen, leikattihin Lemminkäinen.

Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissa Häärunoissa käytetyt nimitykset Tervulainen, Teinulainen, Tenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen,[146] joiden kertona on Osmolainen tai joku sen sijalle asetettu sana.

A. Mistä tiesit Terheläinen, hyvä Osmo tien osasit? B. Terholainen, Osmolainen. C. Teikamoinen, Osmolainen. D. Tenhulainen, Onnen mykrä. E. Tervulainen, ojan rotta.[147] F. Mistä tiesit Teinulainen, äkkioutonen osasit?

Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva "heleä" Hermantoinen eli Heimandroinen ynnä kosintaan lähtö "punapaula" Helmandoihin. Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan kertosanoista: Hellervo heleäviitta. Äänteellinen yhtäläisyys johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan Hermanarikin, jonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys Hermandroinen samalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys korol' venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa runossa.[148]

Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa neidon viettelijä Udres määreet kuu sulane, päevä poega. Sama "kuun renki, päivän poika" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim. vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa, missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina "Riiasta ritarin (ridali) poika, Pärnusta päivän poika".

Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein päivän poika valkeainen, joka:

Satuloi sata oroa satoihin satulavöihin, tuhansihin valjahisin, sata jousta jou'utteli.

Parannettavan kunnioittavana mainesanana päivän poika eli lapsi käytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:

A. Neitsyt Maaria emonen, tuo on vasta tullessasi! — Päivän laps' on päästettävä. B. Päästit kuutaman kehillehen, päästit päivän takana, päästele sinä päivän lapsi! C. Mistä vettä tuotanehen? Vettä virrasta Jumalan, pyhän Jortanin joesta — kultaisella kuppisella vaskisehen kattilahan päivän poian päätä pestä!

Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein suomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen heinien tuhkista tehdään poroa:

Päivän poian päätä pestä, kuupojan kurikkoa pestä l. silmiä hyvän sikiön.

Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:

Poika päivän naitettihin, Kuukehotar kihlottihin.

Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys solnishko, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.

Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen rakentajina Pohjanmaalle: Soini[149] Limingan tienoilla, nimetön Pyhäkosken luona ja Hiisi Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen, kuten Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen. "Näiden Kalavan poikien kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."

Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta, jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.

Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys (r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37), Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.

Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin — monen mielestä ehkä liiankin ankarasti — on eroitettu kaikki, mikä vain voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena. Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä, epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain mukaan.[150]

Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan" meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen sodankäynnistä:

Hopeankana halulla, kullankana tarpehella.

Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan lähtemästä:

En huoli kotioloista, juon ennen merellä vettä melan tervaisen terältä. — En huoli kotieloista, jos markan suasta saanen parempana sen pitelen.

Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen toverinsa Teurin eli Kuuron[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka vasta oli nainut nuoren naisen:

Jalan kenki kiukahalla, toisen kenki lattialla, veräjillä vyötelekse, ulkona kävystelekse.

Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille lausuttu muistutus:

Ahtiseni velloseni, muistatko kuin sotia käytiin, tuhat päätä turmelimme, sata päätä tappelimme?

Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-, osittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama Vetrikka on hänen "tätinsä lapsi"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat hänen miekastaan surmansa.

Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus. Sankarirunoon kuuluvana on myös Sampo, josta jo puolisataa selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi, kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu. Näistä jälkimäisistä on huomattavin kirjokansi, joka tavataan Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä suomenpuolisessa katkelmassa.

Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein toisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi myös "Pohjanmaaksi" ja Pohjolaa "saviharjuksi", jonka kylvön ja kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä. Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan kertosanana "nenä vankka[152] Vuojolainen". Jollei tämä säe ole tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä liikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä Itämeren kaupan keskukseen Vuojolaan eli Gotlantiin, jossa verrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että byzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.

Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan "vanhoiksi", toisia "nuoriksi"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva. "Kaunis" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, "verevä" Vetrikalla, "riski" Riion pojalla ja "liioin voiva" Ahdilla. Vapaan uroon pitkät, kiharaisut hiukset on Kalervan pojalla.

Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on verkaviitat, joiden väri on joko "punainen" tai "sininen" tai "kirjava". Melkein kaikkien sankarien mainitaan käyttävän miekkaa. Aseensa he raudanseppinä itse osaavat valmistaa. Heillä on myös ratsuja ja aluksia nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon maita. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen muistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.

Kullasta ja hopeasta rikkaita ovat Kaleva, Ismaro, Ahti ja virolaisen runon Rego. Orjia pitävät Untamo, Ismaro ja historiallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan Kaukamoisen Saarella vietelleen "sata neitosta, tuhat morsianta".

Vankkoina oluen juojina esitetään monet sankareista. Ahdilla on olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat oluenseppinä, sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, kahjaa.

Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa oli heidän luettava luote, joka sana johtuu skandinaavilaisesta blót 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen aikana esitettyä laulua, mikä merkitys luete sanalla on ollut lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. Luotteen kertosanoja on virsi ja luottehikkaan virsikäs. Siinä "Ukkovirressä", jonka Sämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta uhrilaulusta.

Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina, tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin "pyhät sanansa", peräyttää "lausehensa".

Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia pakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista lainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista 10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista naista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja, n.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä muodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät olivat niiden "seppiä" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi rún, jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen rûna, 'mysterio', on taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla runo sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa kirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.

Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.

Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla, todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153] Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.

Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on rotusekoitusta.

Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija Alfred Hackman seuraavin sanoin: "Suomalaisten heimojen siirtyminen Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. — — Nämä kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen tuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti, useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä päättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen, suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain, kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä puolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he, olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä."

Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa paikassa lausuu: "Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat maahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat saaret ja rannikkoalueet."

Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla todistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten, satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille, joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä Uudeltamaalta on Porkkala, joka tunnetaan jo 1200-luvulla satamapaikkana muodossa Purkala, 'laivan purkauspaikka', ja sen luona oleva Tavastfjärden, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi Hvittisbofjärd, 'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoon Mustasaari, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.

Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla, jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että verrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten jälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, "on aivan epäilemätöntä, että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut".

Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla Suomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa tavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan poltetun suomalaisen naisen koristeita.

Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.

Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista Suomen rannikoille.

Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden sepittäjiä (virsiseppä, virret takoi). Tämä todistaa, että nekin, joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen, ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.

Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden, luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa suomalaisen kirjakielen.

Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa, kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.

Runollisia nimenmuodostuksia

Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella -tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti miespuolinen.

Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä, näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on Savosta vuodelta 1692.

A. Rauta on colmen jaettu: Kassari kiutarille, Miekka melveterille. Sirpi kaurietarille, Kirves iskieterille, Kassari kiutarille, Keihäs syöxeritille, Muut raudat muruttarille, Veitzi vijlieittille. B. Viikate Virottaria, Sirppi Siikaattaria, Kassara Kavottaria, Veitsi Veikaattaria, Kirves Killahattaria.

Kirves on eri toisinnoissa joko Iskijättäriä, Killahattaria (vrt. killahuttaa, 'panna kumoon') tai Köykkäyttäriä (vrt. keikahuttaa), taikka myös Kivuttaria. Kassara on samoin Kivuttaria (ikäänkuin kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden muunnoksina lienee pidettävä Kivettäriä ja Kavottaria, taikka Kalattaria (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on Kauriettaria eli Kauru[h]uttaria (kauriita, 'koota sirpillä') tai Siirattaria (vrt. siera, 'kovasin') eli Siika[h]attaria. Viikate on Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä. Virottaret johtunevat Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas on Viiliättäriä, Veika[h]attaria (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai Helppeyttäriä. Vielä omistetaan miekka Meluattarille, keihäs Syöksijättärille ja muut raudat Muruttarille. Viimeksimainittu nimi saa selityksensä muunnoksesta: suomuro Murottaria, joka, samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan liittyneenä toiseen säeyhteyteen.

Aa. Hurus Väinän tyttäriä, Lemmas laukan hattaria, suomuro Murottaria. Väinästä sinun väkesi. Ab. Hurus naisen — lemmes lengan — B. Rauta Ruostehettaria, höyhenes Panuttaria. Maa isäsi, maa emäsi.

Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös Käärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.

C. Ruotus Väinän tyttäriä, Höyhenes Panettaria. Maa ota omat vihasi! D. Höyhennys Panottaria, Lemmäs Lautahattaria, kohun kantoi kaksikuisen. Ea. Munnu silmän tyttäriä, Höyhenes Panuttaria, tuo'os hyytä Pohjolasta! Eb. Nunnus ilman tyttäristä. Fa. Hynnys ilman tyttäriä, Höyhenet Panuttaria, Lemmet Laukahattaria, alkoi tulta tuuittoa. Fb. Heimusilmän tyttäriä, Höyhenis Vanutavia, Lemmen lauta hattaria alkoi tulta tuuitella.

Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien luetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja Ea).

Säkeestä: "Munnu silmän tyttäriä" (Ea) on Ganander johtanut Munnu nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut (Eb): "Nunnus ilman". Ilman tyttäriä vastaavat kertosäkeessä Panuttaret. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian sijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan hyytä. Nunnus olisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan Tunnutar; siinä tapauksessa voisi Hynnys (Fa) olla väännös, johon kertosana Höyhenes olisi vaikuttanut.

Höyhen sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessä höyheneukko. Myös on siitä muodostettu -tär päätteellä haltia.

Höyhetär penin emäntä, Ahavatar[154] koiran alku, lyö löyly penin nenähän, vainu koiran sieramehen!

Höyhetär on kuitenkin tässä samoinkuin Höytöri "metsän emäntä" selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä. Höyhenes Neitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.

Toisen säeparin ensi sanan Hurus on Setälä lukenut Hurvus selittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. Väinän tyttären hän pitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansa Laukahattaren, jonka johtaa sanasta lauvas, 'virta'. Lemmas sana tällä paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun haltiattaren.

Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. Lemmäs eli Lemmes sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodot laukan hattaria (Aa) ja Lautahattaria (D, Fb) saattaa tietysti yhdistää Laukahattariksi (Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja jälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä -t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi lautan hattaria, joka on samanlainen yhdistys (lautta-hattara) kuin Kivenluvun säkeessä: "huoran hattaran vanuma". Lemmestä vastaavan Lemmettären rinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa Vattarattaren.[155]

Lemmettären liekuttama, Vattarattaren vanuma.

Tätä selitystä vielä tukee toisintomuoto lengan hattaria (Ab), missä hattaran määreenä on lenka, jota vastaa Lönnrotin sanakirjan lenkka 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana (flikk)slänga, 'tyttö letukka'.

Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä Väinän vai naisen tyttäriä pidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta Väinästä. Naisen tytär hyvin soveltuu lautan hattaran vastineeksi joko yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä tapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella Ruotuksella; Huruksen Hurvuksesta johtaen saattaisi yhdistää sanaan hurvio. Jälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden inhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus sanaan on kenties yhdistettävä Hyrytär eli Hyryitär, jonka Ganander pitää Panittaren sikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran tavattu Kavon kertosanana:

Kantoi tuon Kavon kätehen Hyryttären hyppysihin; Kapo tuota katselevi, Hyrytär hypi[s]televi.

Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä naisen että Väinän tyttäriä.

Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia, muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.

Puittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun muassa:

Honka poika hotjamoinen, kuusi on Kumpulattaria, kataja Räsättäriä, koivu kolmen Luonnottaren.

Kumpulatar saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: "kummut kylvi, kasvoi kuuset". Räsätärtä valaisee säkeen toisinto: "kataja Räsäsen poika". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi Remunen tämän kasvin ynnä ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.

"Hullut tappeloittelemme". Humala Remusen poika.

Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa syntyrunossa -nen päätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -tar päätteisiä äidinnimiä.

Löylyn määresanaan auterinen, joka on käsitetty ikäänkuin sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi Auteretar.

Löyly poika auterinen, Auterettaren tekemä!

Ampiaisen mainesanasta angervainen, joka kuvailee olopaikkaa angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja siitä on edelleen johdettu naispuolinen Angervatar.

Ampiainen angervainen, Angervaisen poian poika, Angervattaren tekemä.

Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen ja emä Villatar.[157]

Villa suusi, villa pääsi, villa viisi hammastasi, villainen sinun isäsi, Villatar sinun emäsi.

Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli kuparista.

A. Se on vaskesta valettu. B. Kasarista kannettu. C. Rintas on vaskesta valettu, kuparista kuuraeltu.

Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin nimeksi Vasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen; myös isän nimi Uparo lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos oletettavasta Kuparo.

D. Kasarinen kaunis neiti, tule haavas tuntemahan, vikasi parantamahan! E. Sisiliskosen sikiä, Kasarikki nuori neiti. F. Kasaritar kaunis neiti, Vasketar valio vaimo, sepä kyitä kehreävi G. Uparo sinun isäsi, Kasaritar sinun emäsi!

Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta, on isältä Immitärtä. s.o. ihmissukua, tai emän puolta Röyhkötärtä mikä on muodostettu karhun mainesanasta röyhelöinen. Putkien syöjänä karhu saa nimen Putkitar.

Putkitar sinun isosi, Putkitar sinun emosi, Putkitar valtavanhempasi, Putkitar sinä itsekin.

Samoin mainitaan Sammakonsynnyssä Onnutar tai Salvatar eli Salvotar sekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään painajaiselle, joka lehmiä "ajaa", annetaan nimi Sonnatar.

Sonnatar sinun isäsi. Sonnatar sinun emosi, Sonnatar sinä itsekin, Sant Pietari kaitsijasi.

Koiran synnyttää peni sanasta muodostettu Penitär eli Peniätär.

A. Penitär valio vaimo, Ulappalan umpisilmä. B. Peniätär pieni vaimo perin tuulehen makasi.

Raudansynnyssä kerran ilmaantuva Rakehetar raudan eukko johtuu rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.

Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään runollisesta personoimisesta.

A. (Käärmeelle): Paniatar hyvä emäntä! Hyvin oot tehnyt, pahoin oot pannut. B. (Karhulle): Muurratar on mustakynsi muurra muurahaiskekoja! C. (Ketunpyynnissä): Päistäryys pätevä neito, päristele päistäresi. karistele kaapujasi! D. Ruotakatar meren emäntä, meren eukko ruotuparta!

Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]

A. (Maidon luvussa): Anna vilja puuttumaton, väsymätön Väinön juuri, kanervan Kukattarelta. heinän Helpehettäreltä! B. Luonta Kankahattaren, painama Sinettären. (vrt. Painanta sinervällä). C. (C-E Tulensynnyssä): Veljekset on veen kalaset, sisarekset sotkokset, kälykset kätevät naiset, D. Veljeksetpä veen kala[se]t, sisarekset Sotkottaret. E. Sisarekset Sotkottaret, kälykset käpeät naiset.

Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia. Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat Lemmenlahti ja Simasaari eli Simosalo.

A. Katsoo, ka pursi tulevi tuon puolen Simatsaarta, [l. Siimet saarta], tämän puolen Lemmenlahta. B. Ajetahan kirjokorjin maapuolin Simosalosta, lasetahan laivoin suurin selänpuolin Lemmenlahta.[159]

Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan Nälkäraunio eli Nälkäniemi.

A. Jopa tupa tuuloittavi, Nälkäraunio näkyvi. B. Laski päivän, laski toisen. Jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumoittavi. "Onko linnassa lihoa?"

Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen nimistön tarkastaminen tarjoo.

Jumala.

Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse jumala nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on huomautettu, ei jumala sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.

Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei jumala ollut minkään vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana, huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta Karhunpyytäjän runosta:

Julki tulin jumalista, kanssa saaliin iloisesti.

Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin puutteellisuudesta helposti huomaa.

Castrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen paikallisella -la päätteellä muodostetun taivaannimityksen, myöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä, että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan tavalliset mainesanat kaikkivalta, autuas, armollinen ynnä muut kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin Luoja.

Kuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että Jumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista käy ilmi, että Jumala määreenä kuuluu taivaalliselle Ukolle. Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.

Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):

Tule nyt löylyhyn Jumala, Iso ilman lämpimähän.

"Kuten kertosanat Iso ilman osoittavat, ei Jumala sana tässä saata merkitä jumalaa yleensä — vielä vähemmän kristillistä Jumalaa — vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa".

Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa (UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyy Jumalan puoleen tuulta rukoillen:

Tule nyt purtehen Jumala, aluksehen armollinen!

"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella muutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'), mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri avuksi pyydetä".

Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän mainesana ilmoinen. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):

Itse ilmoinen Jumala, valjastele varsojasi, — aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen.

Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen, edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen. Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana Iso (käsikirj. Isä) ilman on samoin kristillistä Isäjumalaa tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:

Sä kuulu Jumalan poika, tule purtehen Jumala!

"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".

Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan kristillinen merkitys epäilemätön. Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:

Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky, Luojan luonnepalkkalainen, ei voinut päivättä elellä — kysyi Luojalta luvaista, Jumalalta itseltähän.

Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan vastineena.

Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala Kristuksen merkityksessä ja sitten itse Isäjumala.

Anna Herra henkeäsi, suutasi sula Jumala! — Sinä itse Isä Jumala, tehkös vielä terveheksi!

Jumalan pojan ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen Luojaksi, kuten moniosaisessa "Luojan virressä", on selvimpänä osoituksena kolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.

Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla Jumalan luoma. Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu:

Puu puhas Jumalan luoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama. Kaikki puut Jumalan luomat.

Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan Jumalan päivä eli Herran kehrä, Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma, Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä. Aivan raamatullinen on kuva Jumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.

Anna marjan maalle tulla, kulkea kuvan Jumalan.

Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös koi-jumala ja puu-jumala.

A. Ennen päivän nousemista, koi jumalan koittamista. B. Eip' oo tammi kasvanunna, juurtununna puu jumala.

Edellisen säeparin koi jumalan tapaamme myös muodossa koin jumalan, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin kautta alkuperäisestä Jumalan koin. Jälkimäiseen säepariin voi liittyä kolmantena: "Vesa Jeesuksen vetämä", joka osoittaa, että puu jumala johtuu tämän pääsäkeestä: "puu puhas Jumalan luoma".

Siirtyessämme tarkastamaan jumala sanan käytäntöä yleisessä jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi. Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on taivahan eli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen, huomattakoon seuraavat näytteet:

A. Tule puuta purkamahan, tule säätä särkemähän puuta purkaja Jumala, säätä särkijä Jumala! B. Matkanpäällinen Jumala, tule säitä särkemähän, katehia kaatamahan! C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala, tee pahoa ilmoa, revi kattoja, tapa akkoja! D. Kuro Jeesus, kuro Jumala, kuro kuusinen Jumala, kuro kuusi perkelettä, ettei maito maahan juokse!

Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut Pahan, Pirun eli Hiiden kertosanaksi.

A. Piru päätyi kuulemassa, Jumala tähyämässä. B. Jumalan sysimäkiä. Hiien hiilikankahia.

Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman haltian eli onnen kertosanana on Jumala, haltiatakin ole käsitetty kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).

A. Jumalani jukkeroinen, haltiani kekkeroinen! B. Kun näkisin onneni, Jumalani huomajaisin.

Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun, jossa "halliparta" on "haltiani" ja Jumala "luontoni" asemella.

Metsän hiili halliparta! Nouse notkosta Jumala, haon takoa halliparta, anna rauha raavahille!

Yleisessä merkityksessä käytetty on jumala tietysti silloin, kun se on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on Maaria "puhas jumala" tai "maahinen jumala", Jyrki "karjan kaunis jumala", Tahvanus "soimen suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittava Teppo "tiejumala", Johanneksesta vääntynyt Juonetar on "metsän jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:

Saakohon jumala joku kaikki päästöt päästämähän![160]

Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala". Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä maanjumalaksi.

A. Maan, manteren jumala! B. Maan maahinen jumala!

Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:

Puunjumala, maanjumala, kuusenjuurinen jumala!

Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:

Pellonpäällinen jumala, kuusenjuurinen jumala!

Castrén erikoisesti huomauttaa, että jumala nimitystä on voitu käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):

Aikoi kylmeä jumalan, itse veitikan verevän.

Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja Jumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.

Kun kylmit Ahen merellä, vatsahan hevosen varsan — Aikoi hän Jumalan kylmää, Keritsi kiveltä villat.

Että Jumala tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon mukaan syntyi "jouluyönä pakkasella", näkyy seuraavista toisinnoista:

A. Kylmit silloin suuret kylmät, kun kylmit Ahin merehen, pirttihin pojan pätöisen. B. Läksi merta kylmämähän — ei kylmä meren napoa. Läksi Luojan kylmäntähän.

Näennäisesti myös Väinämöistä nimitetään jumalaksi. Ilomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi semmoista kohtaa.

Puuttui pursi Väinämöisen, takeltui veno Jumalan. — Itse vanhan Väinämöisen vesi juoksi silmosista — tinasuille kukkaroille, jalan juurehen Jumalan.

Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa Kristusta.

Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva Ilmori jumala.

Itse Ilmori jumala istui Ilmorin pajassa.

Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:

Itse ilmoinen jumala, itse istuvi pajassa.

Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt: "itse seppä Ilmarinen".

Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä ja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai sijaisina, on ennen osoitettu.

Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on myöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin Johannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä Metsänluvun säe: "ihastu jumalten ilma!" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:

Jumaloihin mennäksemme, jumaloihin puhtahisin.

Tähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: "Jumalisten eli Jumaliston juominkihin", jota joskus seuraa "Suuren synnyn (s.o. Kristuksen) syöminkihin". "Taivaallisiin" pyhimyksiin viittaa myös apua tarvitsevan loitsijan kysymys:

A. Liekö maalla ihmisiä, jumaloita taivahassa? B. Onko ilmalla imeistä, jumaloita taivosessa?

Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:

C. Imehiksi ihmisille, jumalille kunnioiksi.

Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.

D. Hiietkin yhen urohon, jumalatkin taivosessa, sovissansa suojelevi. E. Hiietkin hikoelevi, jumalatkin lämpiävi. Ei sanat sanoihin puutu.

Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen Hiiden eli Hiitolan kanssa.

A. Joka on Hiiessä hiottu, jumaloissa kuuraeltu. B. Tuli Hiisi Hiitolasta, jumaloista jukkaselkä.

Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen. Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan lausua: "oli Lapinmaassa jumaloissa parantelemassaan", tai "tuli sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin".

Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta jumala sanan käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: Ukko kuuseen, Ryönikkä raitaan, Visakanta (= Virankannos) vaahtereen ja muut jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja jumaliksi nimitetään:

Kutsumme kuret, kutsumme käret, kutsumme kuusesta jumalat. petäjästä pienet herrat.

Vaikka jumalan sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten jómali ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että jómalin-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä merkityksessä.

Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset suomalaiset tunteneet jumalan muuna kuin apellativisena sanana, ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.

Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat runopaikat:

Miss' on tulta tuuiteltu? — Ylisessä jumalassa, alaisessa maanemässä. — Tuolla saunat lämpiävät, ylisellä jumalalla, alaisella maanemällä.

Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:

Ylisillä jumalilla, alisilla maammoilla.

Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen jumala monikollisessa ja paikallinen maaemä yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.

Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta, jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla: "alla Jumalan taivaisen eli taivaan."

Jumala sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen johtopääte -la, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä tapauksessa, että sen kantasana juma on alkuaan merkinnyt taivasta, jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on juma-la selitettävä samoin kuin vesi sanasta johtuva vete-lä ja merkitsisi taivaallista.

Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin "taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon käsitettä.

Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita. Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi" ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä. Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus, mikä ilmenee haltia- ja rådare-uskonnon yhtäläisyydessä.

Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa, liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa, joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.

Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen, joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen tulevaisuuteemmekin nähden.

Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.

Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista, on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.

Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta. Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua kristinuskoa.

Viiteselitykset:

[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla; se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. —

[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä tarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen Eddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli vasta 1600-luvulla tunnetuksi.

[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V. Rantasalon toimittamana.

[4] Tähän taas liittynee satalauan (kirkon?): "tulen turjalappalainen satalauan lappalaisis[t]."

[5] Tässä käy kuitenkin säe: "tulit itse Luoja loihtijaksi" ja seuraa "kaikenlaisille vioille."

[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi Pohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa kansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).

[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren tiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden alle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta mieheen.

[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.

[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä, mutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan: "toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?"

[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H: (Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja Kaikkein syntyin summa.

[11] Toisin: arpojan l. taikurin.

[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus, johon liitty selitys: "kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen".

[13] Vrt. myös: "tämän noian noituessa, lapitessa lappalaisen."

[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: Laviatar (Gananderilla ilman oheen liitettyä runotäytettä), Luovatar, Lokahatar, ja Launavatar. Myös Ampiais-luvuissa tavataan Loviatar kyyn kertosanana: "kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi"; eräässä toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta la-alkuisena ja muutenkin vääntyneenä: Laverta.

[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa noian neito.

[16] Kerran Lauhiatar.

[17] Vrt. myös kansanpuheesa: "jotka kulkivat lovessa, panivat louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja" (Sodankylästä).

[18] Vrt. patahurja t. patavala eli pattovala (patto = rikos, rikoksellinen).

[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet muodoissa love ja loge (J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).

[20] Kuten esim. Kant. I 42: "minä marras maan rakohon, minä toukka Tuonelahan". Inkerissä merkitsee kolo ruumisarkkua.

[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja suomenkielessä 'raukka'.

[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien, on yhdistetty muinaisskandinaavilaiseen minning '(vainajain) muistojuhla'.

[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun muassa määräämällä, "itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon" (UK 36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa: "itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa". Tämä kohta on kuitenkin pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä eikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten itkulauluista mitään todista.

[24] Martaaksi sanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta outoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.

[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n) tytär edellä käyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg runoelmassa (2: 283) ilmaantuva Mana tark ei liene kansanomainen.

[26] Kalevalan säe: "Ikenistä Kalman immen" (UK 26: 750) on Lönnrotin muuntama kansanomaisesta "Tuonen neion" (VKL 17: [157]).

[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja jätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten nautittaviksi.

[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.

[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi soittajalle kolmantena yönä.

[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle itäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.

[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: "Jos sinä Manulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta".

[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain pituusmitat.

[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa "hyvää huomenta" vainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.

[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: salon l. saaren vanhin, veden vanhin.

[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen "kitkantuli" on siunaamaton.

[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.

[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä "metsänpeiton" (skogen håller) että yleensä vainajat eksyttäjinä.

[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.

[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: "Herran enkeli ylinen, paras Herran palvelija".

[40] Hiiden honka on karhun "syntymänimi".

[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitys Mutalinna.

[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen kansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisen Pekka nimen käytäntö Pietarin toisintona.

[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs sana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?

[44] Skandinaavilaisen Freyan toisintorunoissa Horn nimitys oli luultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan Iina emä, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.

[45] Viron maa-emo Castrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan maan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä heidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka tiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko antamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten menestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.

[46] Runoissa tavataan: "mesikämmenin kävijä" ja "metsän käyjä". Sana kontia on kuitenkin myös toisin selitetty.

[47] Yhtäläinen hiiren puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että germaneilla.

[48] Vrt. myös metsän herra höyhenhattu ja suuri sulkain emuu.

[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.

[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään. Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää. Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.

[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla: "Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?"

[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan.

[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin kirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on jäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.

[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitys mara on suomalaisille tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.

[55] Vrt. vielä: "Neitonen metsän emäntä!" ilman Annikki nimeä.

[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna "puhas muori puhtukainen, Santa Pietarin emonen, metsän valkoinen emäntä." Kajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: "Niin sanovi Saaren vanhin, puhas Taaria (= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta, sa'an taipalen takoa".

[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: "Louhi Pohjolan emäntä" Pohjolan ja Metsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muoto Raunikko on hänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavan Raunikki nimen mukaan.

[58] Ganander tuntee "suden kasvatusäitinä" myös Vaahettaren, joka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä syntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on "paha" Kuolatar tilapäinen ja myöhempi kuin "hyvä" Nuoratar.

[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: "Pässipä kipokaponen, tule luota katsomahan!"

[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikoilleen.

[61] Toinen nimitys Uku vakk on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen esiintyminen Virossa.

[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen eli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä vakkaan pantu uhri viittaisi.

[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään venäläisperäistä Mihhal.

[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista "isäntää" merkitsevä sana (ezänd).

[65] Vrt. vielä: "jok' olet Aatamin avio" ja "Eeva ensimäinen lapses".

[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa "lehmien emäntänä".

[67] "Voidesarvi" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa käytettyjen vertauskuvien joukossa.

[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa lypsävien Luonnottarien äitinä "itse raudan emuu", Helka vaimo Hempeätär, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: "hyvä, priski, varsin valittu vaimo". Mahdollisesti Helka ei tässä merkitsekään "Helenaa", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan "pyhää" (vrt. helka- eli helatorstai), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.

[69] Vaivottaren ja Vammottaren välinen erehdysmuoto on Vaimottaren (vanttuihin). Vaivattaren väännös, sitä seuraavan sanan vaikuttama, on Varvattaren (varpaihin). Gananderilla on muodot: Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar. Näihin kuulunee vielä Kipuvuorella istuva "akka vanha vampallinen".

[70] Joskus päinvastoin: "ei ole", kuten Kalevalassa.

[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?) Sukeus: "oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu, Tapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni."

[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).

[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.

[74] Vrt. myös: "Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas vihanta akka" ja "Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel. miekankantaja) on parempi".

[75] Vrt. vielä "Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen", ja "Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja puuttumaton!"

[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa: "Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären kulkuntorvi"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.

[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: "Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin muodostama.

[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän neitosen nimenä olisi Pellervotar: "Itki ennen Pellervotar, nuori neitonen norolla". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: "Itki neitonen norolla"; korjaus on hänen omatekemänsä.

[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen Gananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.

[80] Nimeksi kerran muodostettu Kosketar "komea neiti" ei tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: "Tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan!"

[81] Ensin on kirjoitettu: kielelläsi, ja sitten nähtävästi heti näin korjattu.

[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o. eläimistä), jotka "myös heiltä kuun söit". Tämä tieto viittaa yleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen nielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo Castrén on viitannut.

[83] Oletetusti muodosta karilaz, josta johtuu ruotsin karl, 'mies'.

[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt Karilainen: "Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita".

[85] Säe: "Ritikaisen rintasolki" on vuorostaan sekamuodostus Käärmeensynnyssä tavallisemmasta "Syöjättären rintasolki" ja Onnimanni-luvun säkeestä: "ritikasta rintasolki". Ahikaisen muoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia ovat myös Ahtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisen etelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä itäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset osoittavat.

[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettävä Raparyyty Hiien poika, joka kerran esiintyy nuotannostajana Tulensynnyssä.

[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi muuntanut: lapokyyn on, jota on sitten väärin selitetty: lapoi kyyn.

[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.

[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria kappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä Syöjättärestä on tehty Syöttiläinen; "Syöttiläisen syötinpala". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen Käärmeenpuhuttelu: "Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha", jossa Vyötär voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä tavattavaa supistusmuotoa Syötär.

[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli Mammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: "mannu l. mamma maasta noussut — maahan —".

[91] Toista alkuperää on Kammon, s.o. Kalman, karsina Tulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsema Homma Kimmain kuningas ymmärrettävä Kilkain kuningas, on vaikea päättää, niin kauan kuin Homma sana on selittämättä. Tästä sanasta johtunut Hommalainen ilmaantuu Tulensynnyssä: "Akka vanha Hommalainen otti ropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle".

[92] Toisintoineen: maan ratio, ravia, ranio, rasia, ja osittain muista runoista lainattuine sijaisilleen: maan valio, käviä, venyjä, katala.

[93] Tästä väännöksiä ovat Impola ja Ilpola, johon liittyy Ilpotar.

[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: "johon panen painajaisen, hiiret kuolihat kovat l. hiien koiran kuollen."

[95] Onko metsänpetojakin nimitetty hiisiksi, kuten Lencqvist väittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna "hiidet hirsipuuhun", eli "otukset orrelle", on hiidet nähtävästi tullut alkuperäisemmän hirvet sanan sijaan.

[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta muistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: "Suuren Hiien tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)"

[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu "lämmin maa". Että tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen mielestä on: "läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri".

[98] Yhtäläinen käsitys virolaisista Viron noidista lienee aiheuttanut Viron käyttämisen helvetin kertosanana: "Tuos viikate Virosta, heinärauta helvetistä." Samoin on selitettävä Viron akka eli tyttö yhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin on Viro ja piru sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut. Niinikään Käärmeen puhutteluissa: "Virolaisen virsunpaula" ja "Kyröläisen kyntöruoska", edellinen nimi voi olla Viholaisen ja jälkimäinen Kytöläisen sijainen.

[99] Kurimuksen eli Kurmuksen toisintomuotoon Kurjus on ilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitsevä Kuljus.

[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien rinnalla kerran mainittu Surmolan joki, minkä Lönnrot on muuttanut Suomelan joeksi (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä päättää.

[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu Manalan saari on otettu Lemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin säkeistö on tilapäisesti sekaantunut: "Jo näkyvi Manalan saari, saari kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän." (Sijankysyntä) Tuonen tyttäret sanovat: "Onpa —". Samalla tavoin on tämä saari toisessa kappaleessa saanut nimen Pohjan saari.

[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaan Närimys Rutonluvussa: "Närimys Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan kantaja". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: "Jeesuksen kirjankantaja, kultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)". Alkusäkeen muoto vaihtelee: Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimon poika, Näls kolst rom, Järtti pruu tai pelkästään kantruu tai kapraali. Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu: "Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi, N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele". Viimeksimainitun kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu. Verrattakoon vielä Puunluvussa: Närönen Nirosen poika.

[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis jatkavat tanssia.

[104] Muita määreitä mainittakoon irvihammas, harvahammas, kierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta.

[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta opittuja mukaelmia.

[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava seitsemän tyttären äidin nimitys: "Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar vaimo kaunis", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen, on syntynyt siten, että säepari: "lokki luopuisa lintu, kajajainen kaunehempi" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: "Helena hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen"; välimuotona tavataan: "lukki luopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis";. Kajovattaren sijalle on Lokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren muodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus ilmaantuu yhdistyksessä: "Luovus Luonnotar pakana" eli "Luovus luonnoton pakana" joka "itse risti poikiansa". Tämä on kuitenkin tilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen tavallinen esiintyminen manauksissa: "luovus luonnoton pakana, häpeä hävytön koira" tai "luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!"

[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen, riippuu siitä, mitenkä säepari: "perin tuulehen makasi, kalten kaarna pohjosehen" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta tarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä kohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas säe: "lonkamoksin luotehesen" sekä edellisen säkeen sijaisena esiintyvä: "perin istuvi itähän". Jälkimäinen säeyhdistys on verrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: "istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen". jossa ei saata olla epäilystä kaarna ja pohjonen sanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee hongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.

[108] Jälkimäistä täysin vastaava Tuonisokko yhdessä Hammasmadonluvussa: "Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa riehtilässä". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman säeparin toisinnoista: turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos (s.o. turajatkos) Tuonen toukka.

[109] Vrt. myös: "Piru piiliä takovi — isä piiliä takovi, poika nuo sulittelevi".

[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.

[111] J. Mikkola on huomauttanut Juma nimisestä liettualaisesta viljavuuden jumalasta.

[112] Kirjoitettu orasta, mutta epäilemättä lausuttu: oraasta.

[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista nimitystä Scylfingas.

[114] Toisin: Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli hopeaviitta, Sillervoon on verrattava Sämpsä poika Sillervoinen ilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosanana Sulevi poeg. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa Käärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: "Sulavan miekan terästä" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta ilmaantuu harjaajana Isakkoinen Sullervoinen.

[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen, jolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: "Kulleri kuninga noorem poega"; "Kulleroinen mies kuningas".

[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus) on voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai nupunmuotoisuudestaan. Virolainen kuller- eli kulderkupp on verrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseen kuldsed veekupud.

[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin, joille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä menestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-Suomessa Meteliläiset. Kajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla kertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta rosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaan Metelinmiesten eläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä. Runoissa Meteli on saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä Luojan virressä lauletaan: "Kunis julki Juuta käynyt, vaelsi Metelikansa (l. -valta), paha rahvas pois pakeni." — "Ei tänne ole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka, Metelin Motelin polkka." Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun vaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: "neuloista Netelin neion".

[118] Joskus on Osmolaisen sijalla Ollervikko, joka muistuttaa Virossa Kalevin rinnalla esiintyvää Olevia, s.o. Olavia.

[119] Luultavasti oikaistava: "Niityn kantehen Kalevan."

[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: "vietiin viimein Vismarin pajaan", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksesta Ismari olla vaihtunut paikannimeen Vismar. Tämä Hansakaupunki kuului 30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli tunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa. Eräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä, esiintyy personallinen "seppä" Vismari. — Suomen Kaijalassa on vielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi "itse" sanan seuratessa. "Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas viskoan".

[121] Myös säkeissä: "Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan navoilta", Vojola lienee luettava Vuojola.

[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt Lyytikkä nimeen. A.V. Koskimies johtaa Vilmin nimestä Vilhelm (alasaks. Vilm) ja huomauttaa, että Kauppi nimeä on käytetty Jaakopin asemesta.

[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu: Ruopahatar.

[124] Lehi (lehe, lei) sanaa voi tietysti pitää "tanssi"-käskyä vastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä inkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan: lehen Lemmykkäinen ja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolella lieto tai lieto poika; vrt. myös virolaista Lemmik leina ('surun') poisike.

[125] Säkeen toisinto: Ainoota Ahin tytärtä, on aunuksenpuoliseen Ahdin meriretkeen eksynyt muodossa: Ainikki Ahin tytär, josta Lönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisen Annin sijalle: Anni oli sisar Ahilla. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun alkua: Annikki Ahimon, (s.o. Ahin on), neiti.

[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen rakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa kirjaanpanossa mainitaan: "Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky".

[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa; vrt. samassa kappaleessa: "ajetaan Joukolan joelle" ja "lauloipa Joukosen joelle l. jokehen".

[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit aikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen omistaneet.

[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui veteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää suomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.

[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossa ukko Poitolan (< Pohjolan?) sokea, Väinölän vähänäköinen kulkee kahdesti Pohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen käsiin.

[131] Uppi eli Uppo sanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta: Uhon Uppu Äijän (= paholaisen) poika, Upottaren poian poika, ja äänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisesta uppi, 'pahantekijä' (vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määre Uhon esiintyy itsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa: Uhmo, Kuhmu. Humonen, Umo ja Umotar; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa, lienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys. Uh[m]on uppu siis tarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.

[132] Loitsijan "Ukon pojan" mainesanana, kts. s. 248. Vrt. akka vanha Vankamoinen > Vänkämöinen < Väinämöinen. Vankamoisesta tavataan myös lyhyempi muoto vangas ja sen ohella vingas. Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: "Vingas Vankahan makasi". Räähkätaudille lausutaan: "ota vinkamo vihasi".

[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi: "kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista".

[134] Tähän verrattakoon myös Väinämöisen väki kirkonväen merkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: "Tule yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino."

[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana "sinisillan liitoksessa päässä portahan punaisen".

[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai Väinättären l. Väinöttären.

[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä "Vesi veitto Vellervoinen".

[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: "Sinä vanha Väinämöinen, kun teit huorin kolmiöissä", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä: "kun nauroit oman emosi".

[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: "Sana Ryttö (salarutsa?) Väitön poika" ja "oh sä Ryttö Räitön poika".

[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan anna Väinä-sanalle paikallisnimen merkitystä.

[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän määreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.

[142] Toinenkin selitys on tekeillä.

[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneet Untamalan tavallisen Ulappalan sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä alkuperäisen Väinölän paikalla Pohjola.

[144] Uljas sanaa, jonka myös Untamoisen uuhi saa määreeksi, käytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen sankari sanan kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle Kalevan pojan. Paholaisen merkityksessä esiintyy U[l]jamoinen eräässä Käärmeensynnyssä: "Ujamoisen miekan tuppi".

[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: "Vanhan Vuolahan (= Vuolaisen, Vuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma."

[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa toisinnoissa tavattavat: Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen. Yleisenä kertosäkeenä on: "kuulit kultainen omena".

[147] Tästä on edelleen muuntunut: "m. t. tervahiiri, ojanrotta t. o." ja "mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?"

[148] Raamatullinen sankarinimi lienee Istervo, (Istero, Istor, Isversko, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden tyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: "itse Istervän kuningas". Yhdessä toisinnossa esiintyy: "itse Israelin kuningas". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee Israel nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka sekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä sotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseen Kalevan poika, ja jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen Saul, jonka poikia luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera. Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä ja lopulta siihen itse syöksyvänä. — Nimen muoto Istara tavataan Raudanluvussa: "Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain) parahin seppä, Istara rautain emue". Hammasmatoa puhutellaan: "Isteri sinun isäsi, Ästeri sinun äitisi". Huomattakoon vielä istarat eli inttarat taikojen eli loihteitten merkityksessä.

[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: "Soini meni metsään". A.V. Koskimiehen ja E.N. Setälän mukaan Soini johtuu ruotsalaisesta sveinn (sven), 'nuori mies'.

[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten kertomaruno Nibelungenlied.

[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi ja Kuuraksi.

[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt. kuitenkin Veitikan (< Vetrikan) mainesanaa: "nenä nykerä".

[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle ja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.

[154] Runollisesti personoitu, vrt. "tuulest' on penuen synty, ahavasta koiran alku".

[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan Ampiaisenluvussa: "Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (< huoran hattaran) vanuma".

[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen Luteensanoissa nimentapaisen Latikaisen kehittyminen.

A. Luteet lateet, kirput kateet! B. Lutukainen, latukainen! C. Lutikka Latikan poika! D. Lude Latikaisen poika!

[157] Samoin puhuteltu karhu on: "Villomus sinä itsekin".

[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.

[159] Vrt. myös: "Jo tulevi naimakansa maapuolen Silosalosta, selänpuolen Luuvenlahta".

[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin kirjoittanut: "tulkoon vanha Väinämöinen".