SUOMENSUVUN USKONNOT I (continued 3)

A. Tuopa kultakirvehesi, hopeainen tapparasi! B. Tuo on kultainen kurikka, vaskivarsinen vasara hopeaisen orren päästä!

Taikka hän toivottaa: "jos saisin Ukon kirvoin kätehen".

Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä lainattu on Ukon tulinen miekka, säkähinen säilä, joka on temmattava tulisen tupen sisästä. Tämä on myös mustan käärmehen verinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen, välistä tarkemmin pää kulta, terä hopea. Lisäksi sitä kuvataan säeparilla:

Jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi.

Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja pyhimysten esittelyssä:

Tuhat tuttua tulevi, sata Herran sankaria ylähältä taivosesta, alahalta maanemosta, ne tuopi tulisen miekan parahalta paimenelta, väkäiseltä vartialta jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä valotti, tuhat vuorta poikki lyöpi.

Vielä pyydetään Ukolta kaunis kilpi, mutta sekin tulisen tupen sisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta kalpa. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö:

Kultakilpi kilvoittele päältä taivosen yheksän — hiihnoista hopeisista, jolla leikon noian nuolet!

Välimuodon kilpa on laulaja selittänyt "taltaksi".

Sinun on kilpa kivinen, sillä kilvalla kivisellä puut muruin murennat, paatiat paloille pakotat.

Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli "Ukonkiviä" etsittävä ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin "Ukonnuolet" olivat seisahtuneet.

Nimitys Ukonnuoli, joka vastaa mainittua virolaista Perckun nool, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys vikerkaar johtuu alkuperäisemmästä pikerkaar pitkärin l. pitkäisen kaari. Karjalan-kielessä tunnetaan Ukonkaari, joka runoissakin tavataan (vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikään tuliseksi.

Tuo Ukko tulinen jousi, — jolla ammun Tuonen koiran.

Boecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös "ukkosen viikatteeksi", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä viikatetta Virosta, jolla lapsensynnyttäjää on avustettava.

Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä vastineensa, ovat: Ukko ajaa ja Ukkonen käy. Näihin liittyy runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä.

A. Ukko pääsi särkeköhön kivisellä vaunullahan, rautaisilla tauluillahan, maijoloilla (!) muhjatkohon! B. Ves' on suussa, ves' on päässä, vesihattu hartioilla, astu sie tulista tietä, säkähistä säikyttele!

Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen tulisen riihen puijana:

Pui Ukko tulinen riihi, säkehinen säiskähytä! Tuli tuikki ikkunoista, säkehet ovesta läksi.

Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan pilviä eri ilmansuunnilta:

A. Nosta pilvi luotehelta, toinen lännestä lähetä, kolmas kohota koilta, syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! B. Nosta pilvi pohjosesta, toinen suorasta suvesta, kolmas lännestä lähetä! C. Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta!

Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan.

A. (Kylvön aikana): Puota pilvi tanterehen korpikuusen korkeuinen! B. (Tulenvioissa voiteeksi): Pistä pilvi kynsihisi, pikkunen pisarta pirskoa!

Vielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys:

A. Tule vettä vihmomahan, kastetta kohottamahan orahille nouseville! B. Sa'a mettä varvuilleni metisestä taivahasta, sima pilvestä piroita! C. Sa'a lunta luntin päälle vettä vängille lähetä, ettei lyijy lytskähtäisi! D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a viljalta vilua —. tulen tuiki polttaneelle! E. Tapa sie Kalervon poika rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! F. Satoi kyitä käärmehiä, telkytti teräsneniä tietomiesten tienohille.

Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa, kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa. Ukon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja. Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa.

Tuopas Ukko ummertasi, siniviitta vimmertäsi, joka päälleni pätisi! —, Tuos Ukko tulinen miekka — Taos Ukko rautatanner, kukalikki kuutta syltä, seitsentä molemmin puolin josta poika ponnistaime!

Ukkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon, kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. "Anna, Ukko, uutta tulta", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty kaski, niin loitsittiin:

Polta Ukko maat porolle, — heitä mulle mustat mullat!

Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä yksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka luettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä.

Oi Ukko ylijumala, kuule minun kutsuani, tuo tuoreita munia minun kurjan kulkkuhuni!

Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon vaikutusalasta: "hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin". Tämä Ukon toiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite.

Puitten ja viljakasvien palvonta.

Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten kalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen nimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa, jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet pyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja Venäjän kuusikko, jonka keskellä on suuri kuusi.

Etenkin savolaisalueella tunnettu on karsikko, kuolemantapauksen johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että jokaiselle perheenjäsenelle — nimittäin vanhemmalle, ei lapselle — on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille yhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata; samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta. Sittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori — välistä veistettiin kylki aivan tasaiseksi — ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää karsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska. joka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan.

Vainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan jätettiin vain yksi "käsivarsi" toijottamaan joko hautausmaalle päin tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu.

Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa nimitetty ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on siihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona käymästä. Myöskin on tämmöiseen esivanhempain puuhun ripustettu vaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti, milloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan karsitunkin.

Pitämyspuu on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen vastine on vårdträd 'hoitopuu', jonka nimenä myös on bos- eli tomteträd 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä vælletræ 'haltian-puu'.

Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat ennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja. Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos köyryn hönttämät eivät olleet hänelle mieliksi.

Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu, viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä, koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi onnettomuus.

Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. Metsänvanhin nimeltä on näköpiirissä vanhin puu. "Hiidenkätköstä" eli eksyksistä päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan — kelpasi haapakin — mentiin "metsänvanhimman" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman olan yli, rukoillen:

Koivu kokoa omasi, pihlaja piiritä pirusi, leppä levitä perkeleesi, haapa hae hirttämiäsi, hakemahan, etsimähän, kadonnutta kannustamahan.

Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä metsään kuolleitten hengistä.

Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Suomessa on yhdellä puulajilla, katajalla kuvailtu olleen nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta.

Katajanväki saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi; sitten ei syönyt karhu karjaa.

Katajahaltian nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän askella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein kauneinta väkeä.

Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera taikka myös eri puunlajit keskenään.

A. Tule metsä miehinesi, petäjä perehinesi, katajainen kantoinesi miehen ainoan avuksi! B. Heitä honka huoviasi, metsä lehtolapsiasi! C. Nouse honka huovinesi, koivu kolmen poikinesi!

Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat Hongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar. Kaikki neljä tavataan yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa:

Hongatar hyvä emäntä, Katajatar neiti kaunis, Pihlajatar piika pieni Tuometar tytär Tapion.

Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta:

Kauan kaioissa tiloissa, Hongattaren huonehessa, Pihlajattaren pesässä. Tuomettaren karsinassa.

Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin Hongatar. Hongan alla näet ajateltiin karhun makaavan:

Kun lähen ohon — niin mä honkia kumarran, havulatvoja haloan; hotaiskohon hongan oksa, männyn pirsto paiskatkohon, lyököön kulta kuoliaaksi!

Hongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen:

Hongikosta sinun sukusi, Hongotar sinun sukusi.

Karhun mainitaan olleen milloin "emältä" milloin "isän puolta" Hongatarta taikka:

Hongattaren huolittama, Tuomettaren tuuittama.

Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin lisämaine on "hyvä emäntä", joskus "metsän emäntä" ja "tytär Tapion". Kertosanoina käytetään "metsän piika pikkarainen" ja "Tapiotar tarkka vaimo". Lyhyempi Hongas saa mainesanat "ehtoisa emäntä" tai "Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko".

Puun synnyssä joskus itse honka on "Hongattaren huojuttama l. huiskuttama" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä.

Hongan tyttö, "Tapion vaimo" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä. Sitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa "Tapion neidin" kertosanana "hoikka Honkelan miniä", jossa Honkela, kuten jo Becker on huomauttanut, vastaa Tapiolaa.

Hongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä Petäjätär, jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen.

Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava Havutar "hyvä emäntä". Siihen liittyvä Havulinna käytetään "metsänlinnan" merkityksessä.[41] "Havu meitä hallitkohon!" rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan.

Katajatarta puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa, Hongattaren tai Tuomettaren ohella parissa Karhunpyynti-runossa, joissa se saa mainesanan "vaimo kaunis". Karhulle sanotaan eräässä Karjanluvussa: "Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!" Karhun synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar:

A. Tuometar puhas emäntä! B. Tuometar Tapion synty. C. Tuometar paha emäntä mätti kuontalot vetehen.

Karhun kaitsijanakin toimii "Tuometar Tapion tyttö", jota pyydetään kytkemään koiriaan.

Tuomen neito tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa "metsän tytön" kertosanana, samoin tuomen piika länsisuomalaisessa Karjanluvussa:

Tuomen piika, metsän neitsyt olkohon mun karjani paimen!

Pihlajatarta edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa luettelossa, karhun peijaisten nimittäminen "Tuomettaren juomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi". Tuomettaren ohella esiintyy myös pieni tyttö pihlajainen.

Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä.

A. Pankoa pihlaja tulehen! Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi, vaan kun vettä vuotanevi, silloin sulhaset tulevi. B. Pistin pihlajat vetehen, katsoin pitkin pihlajoa, kenen tuo väki tulevi.

Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5):

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajalla, marjaset sitä[i] pyhemmät.

Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa Kalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!) Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka marjat olivat oksiakin pyhemmät.

Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin. Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi, jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja, mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja.

Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta, että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen Rauni: "kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!) pärskyi". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni rinnastettu pihlajaa merkitseviin ruotsin rönn ja ruotsinlapin raudna sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. reynir) ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa tunnettiin Raudna Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt. Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen luolain läheisyydessä.

Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva Röönikkä eli Ryönikkä.

Ukko tuota tappamahan, Röönnikkä repäisemähän — Ukko säikähti, että hyppäsi kuuseen, [hyppäsi Ryönikkä raitahan], muut jumalat muihin puihin.

Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut.

Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on tammeen. Mainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen Perkunas ovat samaa vartaloa kuin latinan quercus 'tammi'. Tammea on yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja säilytettiin ihmistenkin syötäväksi.

Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä sananpartena Norjassa.

Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet:

Siihen kasvoi tuomu kaunis, tuomuhun hyvä hedelmä: karkasi kataja kaunis, katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan otti, se otti ikäisen onnen, joka siitä lehvän leikkas, se leikkas ikäisen lemmen.

Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan".

Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa pitelee leipää, "Jumalan viljaa".

Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Rongoteus, joka "ruista antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa. Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe: Rungkat ei vaan rukiit, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v. 1885 muistiinpanemaani toisintoa: Runka tei vai rukiit, ennenkuin Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi muodot: rukihinen Runkateira ja Runkoteivas, joiden avulla kävi helpoksi lukea yhteen: Runkateivahan rukihit. Tätä lukutapaa vahvistavat vielä väännökset: Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit. Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran esiintyvän Rukotivon.

Sanan jälkiosa teivas eli tivo on yhdistettävä muinaisislantilaiseen tivar "jumalat". Edellinen osa runka, runko eli ruko liittynee sanaan ruis, rukihin, joka niinikään on germanilainen laina.

"Ohran kasvun soi" Agricolan mukaan Pellon Pekko. Ganander mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen Beyggvir eli Byggvir, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota merkitykseltään vastaa nykyisruotsin bjugg 'ohra'. Suomalainen Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa Beggwu.

Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä puukko pellon syrjään, "ettei pellon Pekko söisi oraita".

Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana toimiva Pekka, Pikka eli Pikki sekä Siikasen puhuttelussa pari kertaa mainittu pellon Pekka. Sekä rukiin että ohran haltian esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty rukiisista ja ohraisista jauhoista.

Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten Peko.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa. Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa. Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa. Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä suotuisampi tuli kesä.

Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä, toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri yhdeksän kertaa laulaen:

Peko meidän Jumalamme, kaitse meidän karjaistamme, hoitele hevosiamme, varjele myös viljaistamme lumirännältä, rakeilta

Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai, ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.

Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908. Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä" Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen läsnäolo.

Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen Byggvir jumalan puoliso Beyla on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.

Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä, jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan. Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja neljännellä: "jopa tuo tuopi".

Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat, joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä" milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös itse tekeytyi näkymättömäksi.

Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi".

Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän Karjalassa tavattu nimi Ägröi, Ägräs eli Äkrässie. Tavallisesti sen edellä käy mainesana pyhä;[43] myös Ägröi kuningas mainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona luettiin rukouksia:

A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni, sata moista saoita, tuhat moista turvoita, tuo meille naurista tullessasi kuoppaan! B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka, muien kuopista naurista meille tuo! C. Vartioitse kuoppaistani, ettei söisi hiiri, eikä myyrä!

Niinikään nauriinkylväjä rukoili:

Pyh'-Äkrässie kasvattele osalle olemattomien (s.o. vainajien), varalle viljaisien, vaivaisien ja varkahien! Kasvattele kallellehen, väännyttele väärällehen, syvi syrjällehen, lomatusten loukuttele ylitse katehen mielen hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitse mielen!

Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan Äkräs kaksijatkoisen perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven puhuttelussa Äyräs-ämmän kämmenpää. Äkräs nimityksen asemesta on kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty myös huuhdan isäntä.

Karjalaisten jumalana, joka "huhdat ja pellot teki" esiintyy Agricolan luettelossa Köndös. Tälle nimelle on E.N. Setälä asettanut vastineeksi tsheremissiläisen kind? 'vilja, leipä'. Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös suomen köynnös (könnös, kyönnös, köylös). Että humalikossakin on haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaan humala kuningas eli varjaja, 'varjelija' ja humala aia peremees 'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin.

Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisilla rug-, byg- ja ærte-kjærling 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä Uudenmaan ruotsalaisilla rofgumman 'nauriin akka', jolla lapsia peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi.

Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattava Sämpsä, jonka joko kertosanana on Pellervo tai lisämaineena poika Pellervoinen. Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla "Ukko virtenä" sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella. Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi "meidän" kaurat ja rukiit:

Ei kasva kas'essakana, ei nouse not'ossakana, Sämpsän mättähällekänä, Pellervon mäellekänä? Sill'ei kasva meidän kaurat — Sämpsä sängyssä makasi, selällänsä seitsenristi, kylellänsä kymmennyplä, sääret sängystä näkyvät, rikoista rivat punaiset. Ei ole Sämpsän kutsujaista, Pellervon ylentäjäistä.

Sämpsän nostajaksi lähtee ensin talvipoika, joka kuitenkin saa kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain tuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vasta kesäpoika, joka tullessaan:

Puhui puut lehellisiksi, heinät helpehellisiksi, kaalit kotsinallisiksi, [t. kapustat kuvullisiksi], naurihit navallisiksi, neitoset verellisiksi.

Itä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn alkuun. Täydellisimmässä Suvi ilma Hevon poika ilmoittaa Ahdin toivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset:

Sulasit jokien suita, jäitä järvistä ohensit, rannoille kaloja laskit, suolle suikelehtavia. Jopa kerran keitettihin — Kalehvalle kaunis hauki.

Lopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen:

Ennen Ahti maita puuttui, ennenkuin Sämpsä siemeniä. Etelähän ensin kylvi, sitten singotti itähän, pohjan puolille porotti, lopettavi luotehesen.

Sämpsän johdannainen Sämpsykkä esiintyy Karjalan kannaksen runoissa kasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eli Sämpsä-heinä metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi. Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä; sen vastineena on saksan semse eli simse, joka merkitsee juuri kaislaa.

Pellervo sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa pellavaa tarkoittavana.[44] Mutta myös pellon merkityksessä esiintyy pellervoinen.

A. (Kilpalaulannossa): Mäet on mykkylöittämäni, pellervoiset pieksämäni. B. (Yskän manauksessa): Ala maan, ala manuen ala neien pellervoisen.

Puun synnyssä tavataan rinnastettuina "Pekka poika pellervoinen" ja "maanalainen mannervoinen". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet "Pellervoisen pensyttämä" ja "Pengerväisen pensoittama", joihin vielä liittyy: "Pellervöisen pientarehen".

Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan:

Saaresta selällisestä, luotosesta puuttomasta.

Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään jyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera keskellä jyväkekoa.

A. Sämpsä poika Pellervoinen — kesät kenneliä makasi keskellä jyväkekoa, jyväparkan parmahalla. B. Sämpsä poika Pellervoinen makasi emintimensä keskellä jyväkekoa. C. Akka manteren alainen, poika pellon pohjallinen makasi emintimänsä keskellä jyväkekoa, jyväpaatten parmahilla.

Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella Sämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja naispuolisen maaemon väliseksi.

Skandinaavilaisen viljavuuden jumalan Freyn kerrotaan tavanneen rakastettunsa Gerdin, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta, Barri 'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen aviollisessa suhteessa sisareensa Freyaan. Hänen isänsä Hjordin, joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa Nerthus Elben pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon, Terra mater, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin ja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren palvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös mielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa.

Mutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseen maaemä, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim. Maantervehdyksessä pelkän maan asemella:

Terve maille, manterille — maaemä kultainen kuningas!

Maan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124):

Alaisihin maaemihin. yläisihin taivosihin.

Personallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja isäksi puhuteltuina:

Maaemä maammoseni, taivas taattoseni;

Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat seuraavat Maanvihan sanat:

Kyllä maa varansa pitää, maa on Jeesuksen luomaäiti.

Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa maaemässä asuvaksi ajateltu maammo.

A. Ylemmäksi huokoamme, taatolleni taivahasen — Alemmaksi huokoamme, maammolleni maaemähän. B. Tule taatto taivosesta, maammoseni maaemästä!

Samoin ilmaantuu Ukon vastineena maan emoinen:

Ukon voima taivahasta, maasta maan emoisen voima!

Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla olleen. Sitä osoittaa myös maa ja mantu sanoista johtopäätteellä -tar usein muodostettu nimentapainen Maatar eli Mannutar. Sen sijaan Metsätär eli Kummutar ovat hyvin harvinaisia ja, kuten saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; vesi ja meri sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.

Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että kivi on palanen maksaa Maattaren, Mannottaren tai yleisimmin Mammottaren eli Mammattaren. Selityksensä tämä mielikuva saa länsisuomalaisista säkeistä:

A. Maa äitis, kivi nimes! B. Maan muna, pellon kakkara!

Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "mannan (< mannun) maksa" ja itä-Suomessa yleisesti: "mamman eli mammon (< mannun) poika eli lapsi".

Muutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukiva Maanhuter "maan emäntä". Myös Mammotar mainitaan "matoin emuuna".

Yhdeksän tautia synnyttää välistä Maanotar "Pohjan eukko". Suden synnyttäjänä ilmaantuu "maan tytön, mannun neidon" ohella Manuhutar "maan emäntä". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa osoittaa toisinnossa tavattava Marattaren, mikä ei ole korjattava muotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt, vaan "marras" sanasta johtuvaan Marratar.

Vielä tavataan muutamassa Karjan luvussa:

Manutar valittu vaimo, akka angervon alainen!

Jälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:

Ampiainen angervainen, maan isäntä, maan emäntä!

Manuttaren rinnalla mainitaan myös Penkeretär ynnä Kunnotar Maanhaltian lepytyksessä:

Manutar maan emäntä, Penkeretär perehen äiti, Kunnotar valittu vaimo. joka olet varsin valvehella, aina aikaisin havahat, tule nyt kullan muuttelohon!

Kunnotar voisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on luotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun säkeet:

Kupehesta Kunottaran, lapsenvaimon lappiosta.

Kunottareen, jonka runomitta vaatisi luettavaksi Kunnotar, "lapsenvaimon" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsin qvinna ja norjan kona 'nainen'.

Jälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava lappalainen Madderakka toimii avustajana synnytyksessä samoin kuin samojedilainen "maata tekevä akka" eli "kodan akka".[45] Myös skandinaavilaisen "kätilön" nimityksen jordgumma 'maan akka' on E.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista naishaltiaa. Kuollan lappalaisten mändir-ähken merkitys 'isän tai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys. Manteren akka on omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen naisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa kuin lapsensynnytyksessä.

Itse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla myöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös puitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon pyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.

Eläinten palvonta.

Laskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa kylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat sääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että eläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta syystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut kovin aikaisin sytyttää valkeata.

Sekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin heidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa pelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että kirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtu hyttysparven tapaiseksi. Myös hämähäkkinä olemme kirkonväen tavanneet, samoin vedenväen perhosina ja pajanväen mehiläisinä.

Läheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein mainittu muurahaiset. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat maanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä nostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden alla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: "se oli maanhaltia". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman. Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina (alvmyror). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.

Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet kalan ja sammakon. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä, ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista saatu hauki, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.

Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.

Vielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin elätti-, syötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi. Suomen ruotsalaiset niitä sanovat "tonttukäärmeiksi" (tomtormen).

Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla. Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.

Myös linnut on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina, niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman, jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu, joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia. Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.

Vesilintu taas samoin kuin puista vesipaju liittyy vedenhaltiaan: niinikään imettäväisistä vedessä elävät: vesimyyrä, majava ja hylje. Merinorpasta mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä käskyläisiä.

Kotieläiminä kissa ja koira soveltuivat paraiten kodinhaltiain edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa näyttäytyi.

Metsänelävistä villipeura Venäjän Karjalassa yhdistetään metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki tuntematonta väkeä unissaan.

Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa karhu. Metsänpitäjäksi karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset mönnikäinen ja kouko osoittavat, että karhua on pidetty vainajan ilmestymismuotona.

Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään _metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia 'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".

Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista. Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.

Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin. Niinkin pieni eläin kuin täi ihmisen päässä on saanut vainajannimitykset kouko, kurko ja Virossa koll.

Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen runoissa.

Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty lenninkäinen eli leppäterttu.

A. Lennä, lennä leppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen? B. Kultakännä, kultakännä, mihinpäin sinä lennät? Kivikirkon juureen, mustan mullan poveen.

Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.

Hämähäkille uhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja palomuurin väliin ja hokien:

Hei lukki luuhammas, anna mulle rautahammas![47]

Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen ruotsalaisilla: "lokk, lokk, anna mulle luuhammas, niin saat kultahampaan!" Sana lukki on suomeen lainattu hämähäkin merkityksessä, mutta ruotsalaisella lokke on myös haltian merkitys. Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä: dvärg 'kääpiö'.

Metsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansa sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti parviainen.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.

A. Ukko sulka, röhmäparta, holohonka, höyheneukko, eukko höyhtenen emäntä — tuhatparven tuuittaja! B. Holohonka, höyheneukko, sasuneiti parviainen! C. Koppa höyhtenen emäntä, romo kultahöyhteninen! D. Romohonka, höyheneukko, romo höyhtönen emäntä! E. Honkapuu Romentolasta F. Käen kelo, metsän kuningas!

Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi (holo, koppa), kuivuneeksi (kelo) ja murtopuuksi (? rome).

Puun, jossa on koro, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa metsänhaltiaa.

Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan Käreitär, ketun emuu, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:

Käreitär kultavaimo, otas kullat kulppihisi, hopiat pikarihisi! — Nämä on kuulut Ruotsin kullat.

Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on Käres, käärmehen emuu, josta Ganander ei sen enempää mainitse.

Kärehetär ja Käres ovat johdettavat sanasta kärki, joka merkitsee tikkaa ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä palokärki.

Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa, etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui. Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa. Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan — sillä sanottiin kaksi kieltä olevan — pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli; kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona. Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen palokärjen kielellä.

Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi. Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä sellaisesta puusta, johon tikat olivat takoneet koloja; niihin nousivat ketut hyvin.

Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan ketun yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.

Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:

Salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä.

Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti karhu saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia, kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.

Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin "maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja -peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että niille on erikoinen luku omistettava.

Karhunpeijaiset.

Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä 1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815. Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata. Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V. Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin noudatetuista menoista.

Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä; ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.

Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään ajamatta liikkeelle.

Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin. Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.

Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti. Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös turkin vasen hiha käännettävä nurin.

Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet hyppäsivät läpi tulen.

Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan: "anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu. Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.

Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas" ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen, joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu, voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui. Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta), sillä se karkaisi luontoa.

Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella kuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.

Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava vastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.

Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin. Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle. Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita "karhunvakkoja" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä, milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).

Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin, pistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon kumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon. Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää puukko, jonka tekijä oli tietymätön.

Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin olut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty tarjona.

Näissä "karhunvakat" eli "vakkajaiset" (vrt. Ukonvakat) nimisissä pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä vietettiin "kuin peijaisia". "Peijaisissa eli peijaisia juotiin". Kotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti "kuin pää kesti". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi viina. Sitä sitten juotiin vielä "paremmin kuin häissä". Erään venäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut milloinkaan maistanut.[50]

Karhun "maahanpanijaisia" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys "kouvon l. ohdon häät".

Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla leppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset. Karhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.

Kun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui "hääväki" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.

Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan, että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät "tykänneet" syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen vähän akoillekin.

Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" — "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin. Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai loitsimalla hampaan irti.

Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin.

Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli pelkästään "päällisiksi".

Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa. Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies, jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista". Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa oli tämä "kaasoreissu".

Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle, tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa, johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää. Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun, viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo saada kohta toinen karhu.

Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä, mutta hiljaa.

Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten kukin kotiinsa.

Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot. Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja. Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu. Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua. Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä, keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.

Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä, jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon. Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat vastatusten.

Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.

Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa. Itä-Suomessa tämä kuului:

Lyökämme kättä kämmenillä, läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä, itse koivun konkelolta, lepän lengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi.

Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin joutuneensa:

Enp' ois tänne tullutkana, ohtosen pesän oville; saattoi sauva pihlajainen, keppi tuominen talutti, koirani keränä vieri, sukseni meni metsälle.

Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan satuttaneensa vastaantulijaa.

En ole pyssyin pyytänynnä, enkä ampuen ajellut. Syöstin kerran keihä'ällä savahutin sauvan päällä, tulit vastahan urosta, satuit miestä korkeata.

Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta yhdistetty sekamuoto:

En pyytänyt pyssyin kanssa, enkä ampuen ajanut. Itse hairahit haolta, vierit vempelen selältä.

Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.

Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu, muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä tai puuhun vietäessä.

Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu, jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.

Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:

O Jumala! jonka annoit, jot' ei syöä laulamatta, päätä puuhun kantamatta,

Ensimäisinä olivat "kokin laulut". Tulelle vietäessä karhun päätä ja kämmeniä laulettiin:

Läkkämästen, käykämästen, käykämme kären tulille, nokkalinnun nuotiolle! Kolme on koukkua koassa, yksi koukku rautakoukku, toinen koukku vaskikoukku, kolmansi hopeakoukku; käy kohti kolmantehen, hopeaisehen hyvähän, olemahan orren alla, lengolle lepeämähän! Meill' on metso kiehumassa, havulintu hautumassa, koppelo kopajamassa.

Keittäessä lausuttuja lienevät sanat:

En minä sinua pihlajahierimellä, vaan honkaisella, hyvällä puulla.

Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:

Terve metsän isäntä, terve metsän emäntä! Ohtoseni, lintuseni, kun sie tulit meiän maille, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja hyvänä.

Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:

Jo nyt on kulta kiehununna, [kiehununna], paistununna.

Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:

Jo on kokki kotahan kuollut, kokin poika porstuahan, liha suuhun, luu kätehen, veitsi pikkuinen pivohon! Ohtoseni, lintuseni, mesikämmen kaunoiseni! Käy tänne kapein kengin sukin mustin muhjuttele, jo oot viikon vilussa ollut, kauan kaihessa sijassa. Läkkämästä lämpösehen, käykämme ala katoksen!

Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:

Joko on sillat siivottuna, joko lattiat la'aistut, joko penkit pyyhittynä — pöyät kullin käänneltynä — hyvän tullessa tupahan, astuessa aikamiehen?

Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa tupahan tulla?" tai:

Sopiiko tupahan turpa, nenä nelisnurkkasehen?

Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin ja lapsiin.

A. Pois vaimot oven eestä, ulos uksen renkahista, lapset keskilattialta! B. Pois poiat porstuasta, piiat pihtipuolisista hyvän tullessa tupahan, autuahan astuessa! C. Ellös akkoja pelätkö, liinasukkia sureko; jok' on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan, D. Ellös vaimoja varoko — jo on vaimot valkeina — tyttäret tinasiloissa.

Huomattava on karhun mainesana: autuas, joka luo mielikuvan inhimillisestä vainajasta.

Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:

Astun jalan, astun toisen, astun kohta kolmannenkin alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän

Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:

Panen puulle puhtahalle, lasken laualle hyvälle; lauat kaikki laulamahan, ikkunat iloitsemahan, hyvän tultua tupahan, astuttua aikamiehen.

Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:

On nyt kystä, kystä, kyllin syöä, kyllin juoa, kyllin antoa kylähän, kyllin itsensä piteä.

Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille kantoivat.

Tuolta tuoppini tulevi, kannuni karettelevi, täys' on tuoppi, täys' on tuoja täyen on antanut Jumala.

Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:

Nyt se oht[o] kääntelekse. nyt on oht[o] oveen päin, nyt on oht[o] perään päin. Nyt se metsä kääntelekse, nyt se metsä vääntelekse, kuin kuningas miekkoinehen, mets[o] purstosulkinehen.

Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset taikka luettiin:

A. Kun otan oholta otsan, otsan entisen lisäksi, vaan en aivan ainoaksi. (Samoin sanoin korvan — turvan — silmän — kielen), B. Otan nenän oholtani, vainun tuntemattomaksi; otan korvan oholtani, korvan kuulemattomaksi; otan silmän oholtani, silmän näkemättömäksi.

Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta "härkänsä" häihin.

Metsolan metinen muori, metsän kultainen kuningas, tule nyt häihin häkkösesi, pitkävillasi pitohon!

Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:

A. Joko otan ohtoani, alan ampulintuani, repäisen leukaluita? B. Nyt tulevi [luien luske], luien luske, päien pauke, hammasten hajoitusvuoro.

Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen väliseen vieromiseen.

Lähen nyt tästä kun lähenkin, tukal' on tuvassa olla, läyli lasten lämpimässä, vaikea vaimoin seassa.

Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:

Lähe nyt kulta kulkemahan, rahan armas astumahan, kultaista kujoa myöten, hopeaista tietä myöten! Täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, palttinoin pahimmat paikat, pantu Saksan palttinoilla, veran äärillä veetty. Ei tästä etähä vieä, vieään mäntyhyn mäelle, petäjähän pellon päähän, siihen tuuli turvan tuopi, aalto ahvenen ajavi, sivullas on siikasalmi, luonasi lohiapaja, juot vettä viereltäsi, syöt tuoresta kaloa, sinun on hyvä ollaksesi, armas aikaellaksesi.

Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:

A. En minä pane pajuhun, enkä raitahan rakenna, panen puuhun puhtahasen, honkahan hyvähän puuhun, petäjähän kaunoisehen, istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen. B. Jossa tuuli tuuvittavi, ilman henki heiluttavi. C. En pane kovin alahalle — syöpi mustat muurahaiset; enkä kovin ylähälle, syöpi harmajat havukat.

Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan kummittelemisen estämiseksi.

A. Joka tuon ohon ottanevi, kullan pois kulettanevi, väännä päätä väärällehen, kättä koukkuhun kokoa, nokka syrjähän syseä! B. Älä puhas metsä minulle näyttele! Itse hullu hukkasitet, mielipuoli mestasitet.

Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:

Kukku mulle, kukku sulle, kukku kaikelle kylälle, kukku heija, kukku heija! (Kukkoluuta puuhun pannessa).

Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa kysytty:

Minne saatit saalihisi — ootko jäälle jättänynnä, vaanko tiehen tellännynnä, uhkuhun upottanunna?

Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:

A. Tuonne saatin saalihini — kultakunnahan kukuille, vaskiharjun hartioille, panin puuhun puhtahasen. B. Tuonne heitin heijoseni, heitin mielipiettäväni, heitin kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan.

Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:

Tänne viemme vierahamme — kuparihin kullittuhun, vaskipohjahan patahan. Tukhulmista suolat tuotu, souttu Suolasalmen kautta, laskettuna laivan päällä.

Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".

Pyörit kuin pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa, koppelo kotinsa kokalla. Kulettelen kuuluani, hajottelen haukkuani. Silmänkö otan oholta, korvanko otan oholta? En ota silmeä oholta, en ensin korvoa koperra, kielenpä otan oholta kielekseni, mielekseni, lajivirttä lauloakseni, iloksi istumasijoille. Laulellen syön silmän oholta, koikaten korvan koverran, ilon lyöen irtauttelen.

Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen tyhjiä astioita:

Tyhjäpä täss' on tynnyrissä, vale vanteien sisässä. Minnepä veit vierahani, kunne kuuluni kuletit, joko liet suohon sortanunna, kanarvihin kaatanunna?

Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:

Nostinpa puille puolitiehen, hongan oksille ojennin, siinä ei pahoin päivä paista, aurinko ei ahavoita.

Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:

Panen lehville leveille, oksille olovimmille. Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi, ahava pahoin panisi; öisin kaivanut karihin, söisit mustat muurajaiset. Sano täältä saatuasi, Metsolahan mentyäsi: "Ei täällä pahoin pietty, simoa täällä syötettihin, mesijuomat juotettihin."

Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä tavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli unohtunut.

Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä otetuksi kieli laulua varten.

Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa. Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen, että Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.

Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:

A. Anna kättä käyrän poika, hongan oksalle ojenna! Vaihtakamme paitojamme, nurikamme nuttujamme, anna mulle villapaita, ota multa rautapaita: rautainen risuissa lujempi, kuusikossa kestävämpi. Ei ole veitsi minun tekemä, eikä toisen kumppalini, Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungissa, [t. Tukulmista rauat tuotu], verkapankossa veetty, läpi kuulujen kylien, läpi Suolasalmeksien B. En kosketa kovalla, enkä aivan pehmeällä, kosketan vaan korttehella. saran syrjällä syseän.

Kätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian, vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.

Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista alkuperäisempi.

Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin äsken esitetyt peijaislaulut.

Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn karhun kääntymiseen pesässään.

Niin se ohto kääntelekse kuin pyy pesänsä päällä — vasten miestä valkeata, kohin koivunkarvallista.

Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin, härkänsä "häihin" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.

Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin valaiseva.

Lähes kuulu kulkemahan, rahakarva kaalamahan, hopea vaeltamahan, miehen miekkojen nenissä, urohoisen väen e'essä — kulkusta kujoa myöten, hopeaista tietä myöten, vaskista vanoa myöten!

Vana merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa kehoitetaan karhua kulkemaan "kultaista kujoa, vaskista vakoa", jota voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa suomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin runoihin yhdistetty.

Lähes kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan, kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vuorta suurta, korkeata'

Kuja ja vaja eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen, joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun olemme nähneet kasvavan "mäellä" tai runollisemmin "kultakunnahan kukuilla, vaskiharjun hartioilla". Sitä mainittu "varvikkomäki" eli "suuri, korkea vuori" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: "talon keskitanhualle", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.

Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista vienanpuolisista kappaleista.

A. Lähe nyt kulta kulkemahan — sivuitse sikojen teistä, poikki porsahan poluista, petäjäisehen pesähän! B. Hopeaista tietä myöten poikki porsasten poluista, sikojen silittämiä, kuuksojen kuluttamia!

Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut kuuksa on sama kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä, joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.

Lähe kuulu kulkemahan tätä uutta tietä myöten, vasta-aikuista ratoa, tiasen ojentamoa, [t. kuuksojen kulkemoa], varpusen vaeltamoa.

Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä kuvattu "vaimojen vanuttamiksi". Sikojen silittämät tiet eivät niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A. Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai häärunojen mukana.

Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut säkeet.

Jospa mennemme mäelle, itse nosta nokkoasi noron päälle noustessasi, itse käännä kärseäsi, [t. itse turpasi ylennä], mäen päälle mennessäsi!

Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei hiihtäjää hiestyttäisi.

Kävele kevein kengin, sukin mustin muikuttele, urohoisessa väessä! Älä hiihata hikehen, äläkä vaahtehen valuta, keveänä keikaele!

Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman käänteen.

Joko on simoin sillat pesty, mesin lattiat valeltu?

Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset, ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille, joita on useampia eri muodostuksia.

A. Vaatetkatten vaimo raukat valkeihin vaatteihin! B. Varokatten vaimoraukat, varokatte vatsojanne, kokekatte kohtujanne! C. Varokatten vaimoparat, jottei karjat kammastuisi, vikoisi emännän viljat, pienet viljat pillastuisi, ohon tullessa tupihin!

Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi naisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat näet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa arkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan muodostama muunnos.

Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty. Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun "karhua tupaan tuotaessa" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:

Sopiiko turpa tupahan, nenä nelisoppisehen?

Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka kohdalla sen olemme tavanneetkin.

Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:

Ei sua pahoihin panna, pannaan paikkahan hyvähän, piispan pitkiksi hioiksi, esivallan vaattehiksi.

Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.

Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne nyljetty karhunnahka on pantava, esim.

A. Minne vienen vierahani? 1. Vienenkö päähän pintalauan, alle kuulun kurkihirren? 2. Rahinko rautaisen nenähän, petäjäisenkö penkin päähän? 3. Tuohenpa kuuluni kuletan, isäntien istuimille.

B. Tuonneko vienen vierahani? 1. Alle kaunihin katoksen, päälle pitkän pintalauan? 2. Honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän? 3. Pöyän kultaisen nokalle? Tähän lasken laukkuseni.

C. Mihin heitän hempuseni? 1. Rautaisen rahin nenähän, tuolin kultaisen kukulle? 2. Kahen lautsan laskimille? 3. Panen aitan parven päälle, ituja iättämähän, [maltasia] maistamahan,

D. Minne saatan saalihini? 1. Panenko penkille perähän? Enpä vielä siinäkänä. 2. Panenko aitan parven päähän, ohria iättämähän?

E. Vienen viinahuonehesen, kantanen oluttupahan, jopa siellä lautsat lauloi, jopa ikkunat iloitsi.

Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: "minne nyt viette vierahanne?" viittaa siihen mahdollisuuteen, että tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. "Honkainen huone" ja "petäjäinen pesä", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet juhlallinen astuminen karhukeiton kera "alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän" sekä kuvaus laulavista laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan säilytyspaikkaa.

Meill' on aitta ammoin tehty hopeaisille jaloille, kultaisille patsahille, jonne viemme vierahamme.

Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan rahaksimuuttamisesta:

A. Sieltä kuptsille kuletan, sieltä kannan kaupunkihin. B. Vienenkö aitan penkin päähän — hopeata syntymähän, kiiltoa kuvuttamahan.

Vielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus

Nouse pois nokinen poika l. neiti nokiselta nuotiolta, havuisilta vuotehilta pihkaisilta päänaloilta, tummilta tulisijoilta!

Tähän liittyvät toisinaan säeparit:

Nyt on ottajat ovilla, veräjillä poies viejät. Late altasi lahovi, laki päälles lankeavi.

Suomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi tai karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailin Nimettömien tautien luvusta:

Alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi.

Vienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista, metsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden kauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla että kotipihalla on vielä kajautettu erilaisista karhunpyynnin aiheista muodostettuja ylistyslauluja Jumalalle, jotka tietystikin ovat myöhäisempiä kuin itse karhulle osoitettu pyyntö toisille karhuille kertomaan hyvänäpidostaan, esim.

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, näit' on näissä laulettavan, näitä häitä pyylyn poian, [t. näitä pyylin peijahia], Pihlajattaren pitoja!

Joku tämäntapainen on Suomen puolellakin kirjaanpantu

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja jaloinna! Jos et anna aikanansa, emme kostu kuoltuamme.

Sopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa laulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai kotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista peijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka varmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat vienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo Suomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun tervehdyksessä:

Viikon viivyit, kauan kuuluit, Vironmaata juostessasi;

niin myös sanat säteri (= satiini) ja sänky metsästä lähtöön kehoituksessa:

Säteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille kotisi, asumasi autioksi!

Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena: "käänsin — kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.

Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä, syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52] lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta, mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:

En minä sinua tullut, eikä toinen kumppalini — mie(!) vaan hairahin haolta — lepän lengolta putosin(!).

Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi; koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta". Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.

Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:

Tässä poikanen tulevi poloisesta Pohjanmaasta.

Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla, kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen alkuyhteyden olettamiselle.

Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti muodostua.

Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.

K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.

Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.

Ihmisenhaltia,

Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.

Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka alkavat:

Nouse luontoni lovesta, haon alta haltijani!

Kolmantena säkeenä on usein: syntyni syvästä maasta.

Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. Haon alla asemesta on haltian välistä noustava hauan alta.

Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat säkeistöt.

A. Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava, tule tuskassa kovassa arvanlyöjälle avuksi! B. Jo oot viikon maassa maannut kauan kaihessa sijassa, jottet oo kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi. C. Viikon oot lovessa maannut kauan hakona levännyt. D. Viikon lie[k]ona lepäsit, kauan martona makasit.

Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä, todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:

A. Kiven alta kiilusilmä, paaen alta paikkaposki! B. Haon alta hattu päässä, kiven alta kinnas käessä!

Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan, minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa. Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin, joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi olla:

Tuonen hattu hartioilla, Tuonen lakki päälaella.

Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle itselleenkin varjohaltia ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; rå joko seurasi ihmistä tai kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen, toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.

Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua sieramiin, niin että se aivasti.

Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi kuin kirkonväki.

Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari, jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:

Luontoani nostattele, haltiaani haastattele!

Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista natur on käytetty Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä, joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.

Harvinainen kertosana saattaja muistuttaa skandinaavilaista fylgja (vrt. ruots. följa 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi mukaan.

Vielä liittyy haltiaan kertosana onni:

A. Ihminen haltiaton — piä luontosi luonasi, haltiasi harteillasi, onnesi [olallasi]! B. Otan onneni ovesta, haltiani haon alta C. Muill' on onni työn tekevi, haltia rahan hakevi.

Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa, joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja "onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies makaa, onni valvoo".

Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa nukkuvana:

Osallisten onni valvoi, lykyllisten lyyrätteli, minun osa, onnettoman, minun osa[ni] makasi kuusessa kujojen suussa, petäjässä pellon päässä, mäen alla männikössä, kaivolla katajikossa.

Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut lykky ja tsäästi eli säästi.

Miun on onneni ojassa, säästini pahassa säässä, lykkyni lumisaossa, haon alla haltiani.

Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava muinais-skandinaavilaiseen aettarfylgja, 'sukusaattajaan', joka siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.

Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.

Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta, joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.

Muutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa lisäksi molempain vanhempain:

A. Isäni luonto, emäni luonto, päälle luontoni omani B. Ison luonto, eukon luonto, oma luontoni ylitse.

Eräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään "yhdeksän luontoa".

Synnyn vastakohtana on ottoluonto, jonka voi saada sekä vainajilta että paikallistuneilta haltioilta. Kuolleilta sen voi ottaa kolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai halaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi viinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen aikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai sellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin se tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman kirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli hyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.

Viljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa pullosta, jonka kolmea viikkoa ennen oli pellon ojaan pannut, puoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.

Tulisijasta voi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä riepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita. Niitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.

Metsänväen luonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon ja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän vuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen, s.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen muurahaispesään ja juhannusaamuna juotava. Puustakin sai voiman ottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle kaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka lyönnillä hokien: "juuren alta voimani!"

Vedenväkeä sai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun kevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli pestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi, niin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta minkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan myötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea paikalle.

Sekä vedestä että kalliosta tuli luonnokkaaksi panemalla itkevän kallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta lähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea luonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai kiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä kolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden kera jättiläisen haudan päälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli päänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen hautaan.

Mutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessä ukkosen voiman kanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja ristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen ukkosen voima ja kallion voima. Nostohaltia otettiin vielä siten, että ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka oli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.

Yksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa jalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken kivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata. Tämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen jyrisi, pyytämällä kovasti: "tuo Ukko luontoa!"

Ukkosen ja pihlajan yhteyteen viittaa seuraava taika luontoa nostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisesta pihlajasta kappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon pihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä tirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi kerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.

Ennen esitetystä eripaikkaisen "väen" otosta "luonnon" ottaminen eroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen säiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko "ulkonaisesti" päälleen valamalla tai "sisällisesti" nielemällä taikka "sähköisesti" hermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten luonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti säilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin pantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen "vedenväki ja metsänväki", toiselta puolen "ukkosen voimalla nostettu luonto".

Niinikään runoissa harvoin mainitaan Ukon mullat.

Ukko mulle mullat antoi, Ukko mullat, Ukko rauat, Isä ilman iskuneuvot, joilla ma kotisi poltan.

Ukon väki on kyllä hyvin tavallinen, mutta ei väkijoukon, vaan voiman merkityksessä ja sen kera vaihdellen.

A. Anna Ukko uuluasi, väkeäsi mies väkevä! B. Ukon voimalla Jumalan. G. Väki Jeesuksen väkevä, Ukon voima voimallinen — kanssani karehtimahan! D. Ei minun väki väkevä Jumalan väki väkevä Herran valta voimallinen, väk' Ukon, väki Jumalan. — Jyskä kuin Ukon jyrynen, välkä kuin Ukon väki!

Kolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista taioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa ukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.

Samoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän kiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten asettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja, niin näki unia.

Unenhaltiaa nimitettiin unikakkias eli unikekko. Unenhaltiain nimityksiä ovat myös kirkonkakkiainen ja metsänkakkinen.

Unen valtakunta Untola on runoissa rinnastettu kuolleitten asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:

Tuoos unta Untolasta — kansan makoavan majoilta! On unta Untolassa, makoamista Manalla.

Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki, samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja ruumiillistua.

Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin maanhaltia tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui paikalle.

Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi, sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille uhrattiinkin.

Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle. Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen kera. Häntä nimitettiin härkämieheksi ja hänen oli karsikon alla tarjottava härkäkannut eli sarvet. Härkämiehen kera tepastelemista ja ryypiskelemistä sanottiin härän tappamiseksi. Mainitun menon yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle, jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.

Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa, uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.

Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin var-ulf ja saksan werwolf 'miessusi' (vrt. latinan vir 'mies').

Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen ihmiseksi.

Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli painajainen.[54] Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa". Veri luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä haltian-puhutteluissa.

(Itkevälle lapselle): Etsi luontosi luoksi, etsi veresi vieryehen, etsi syntymäsijasi!

Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa. Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.

Pyhimykset.

Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä runokappaleissa ilmaantuvat Pyhätmiehet ja manalaiset toistensa kertosanoina.

Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.

Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit, jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.

Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa, jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi. Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan. Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s. reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.

Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista "hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.

Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun taudin parantajana tai muun turman torjujana.

Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on suomalaisissa runoissa säilynyt.

Apostolimarttyyrit Andreas ja Pietari tulivat jo aikaisin sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka mainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla, sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta, jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä vuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka maan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli roomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä, että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.

Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa, kalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy tämä veljespari vesillä:

Antti santti soutamassa, pieni Pietari perässä.

Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin "kalajumalana", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan "kalojen hallitsijana". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt muiston Suomessa tavallinen onkimaluku:

Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!

Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:

A. Ahven, ahven, Antti faari! B. Pthyi ahven, Anteroinen!

Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi, sillä "Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala". Suorittaessaan sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.

Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien, Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:

Pietari parahin pappi, kultalukkojen kutoja, vaskilukkojen valaja!

Suomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut ruotsinkielisestä Petar, on säilynyt kreikanuskoisillakin karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen santti (sanctus 'pyhä') sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva (Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.

Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin Jeesuksen sijalle:

Astui Pietari Petrin kanssa, virkki Pietari Petrillensä: "Suo sie Herra henki tuolle!"

Vienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa vielä venäläisen määresanankin kormelitsa, 'elättäjä'.

A. (Nuottaa laskiessa): Pyhä Petri kormelitsa, uittele ulaneniä, käytä käyräharteisia! B. (Perkausveistä pestessä): Kuule pyhä Petri, nämä oisi hyvät töiksi, kaunihit käsillisiksi! C. (Syömään käydessä) Pyhä Petri, vereksilläsi näitä syömme, toista antamaan!

Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä johtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.

Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:

Pietari pellolle pertuska käteen! Anna maata maan luvalla!

Pietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan olleen Paavalin oppilaan Klementin. Paavina hänet lähetettiin maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen upottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin. Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa esiintyy nimenmuoto Klimit. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen Klemetti muodon rinnalla Klimetti oletettavissa. Tästä taas on metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana rukoiltu Litvetti (Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt. likviitti > litviikki).

A. Litvetti veen kuningas, nosta ruotainen rovio, kaikuta kalainen karja miehen etsivän etehen! B. Litvetti veen kuningas, veen isäntä, vuon valio, kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen!

Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta 11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.

Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän Miikulan eli Miikkulan, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän herran", Jyrki-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä vaikutusalaa osoittavan mainesanansa: meren isäntä. Mutta Venäjän Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja erittäin lintujen ansoihin juoksuttajana. Yhtäläinen merkityksen siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama rukous:

Loaus Pohjolan isäntä, anna mulle aika lintu näistä puista puhtahista, varvuista valantehista; siitä mä hyveä kiitän, siitä kuulua kumarran, kuin sa annat aika linnun kotoisiksi tuomisiksi.

Loaus eli Laus (< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei ole muuta kuin jälkiosa Niko-laaus nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus, vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu Klaaus eli Klaus.

Mainesana Pohjolan isäntä on johtanut Gananderin tekemään Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.

Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti mainitaan, esiintyy myös pyhä Kristofer vedenhädästä päästäjänä. Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista". Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema kohdannut.

Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja', oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.

Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen, joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta, sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon, joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi, jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja), jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.

Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta, Niilivirran yli kantavana.

Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän. Suomessa on Vesi-Ristoa vietetty, kuten mainitaan Liperin kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on Ristoppia, "kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.

A. Ristoppi kosken haltia, sylin aaltoja syseä, käsin käännä käppyröitä, koprin kuohua kokoa! B. Joki kultainen kuningas, Ristoppi virran vanhin, juoksuta joen näköisnä, aja aallon karvallisna!

Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:

Sata santtia metsässä, tuhat miestä Metsolassa.

Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä. Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin Annan.

Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s. Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin, joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja temppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä, koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa paastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen rukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta yhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan, jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä ilonaiheesta.

Aikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän huomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko Konstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin Palestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä länsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa yleisesti suosittu pyhimys.

Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla. Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413. Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa vv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.

Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä emämaassa Saksassa. Pyhä Anna "itse kolmantena", kuten häntä aljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä määrin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien muiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin, Luther puolustautui kysymyksellä: "Vanhako sitten on pyhän Annan palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?"

Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli rikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä suosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä, ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: "Missä tapaa nykyään pyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta, puhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta rikkauksia?"

Hyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja kaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin hopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen "malmintekijätär". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli vihreä kaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa pukeutuivat.

Tanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että kotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt Maariaa lukuunottamatta.

Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy tavallisesti kolmitavuisena Annikki eli Annikka, kerran Annatar muodossa. Harvinainen on kaksitavuinen Anni ja vielä harvinaisempi perusmuoto Anna. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa taivaalliseen arvoon viittaava Päivölän miniä. Edellinen on säilyttänyt latinaisen etusanan santta (sancta 'pyhä') parissa Niukahdusluvussa.

Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalan kannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on avainpiika. Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on tytär Tapion. Tälläkin kuvaillaan olevan:

Käessä kultaiset avaimet, renkahat on reiellähän.

Muutamasti Suomen puolella on Annikki salojen aljo eli salon alio. Tavallisena kertosäkeenä on metsän piika pikkarainen.

Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä Tapion eukkona, akkana eli emäntänä. Useammin on hänellä mainesana metsän emäntä. Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen sinisukka suon emäntä.

Annikkia avainpiikaa rukoillaan:

A. Anna tie, avaa portti, miun metsällä käyessäni! — Annappas sitt' antimesi, annasta korven kolkkasesta! B. Anna minulle, me Annelle, sinun antoaikoinasi, minun pyytöpäivinäni, heitä auki annin aitta!

Onpa joskus samassakin säkeessä Anni yhdistetty antamisen käsitteesen:

Anna, Anni, aioin toisin, — mie kumarran kullillani.

Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen kohdistetuista pyynnöistä:

A. Avoa rahainen aitta, metsän linna liikahuta — En minä pyhänä pyyä, aina arkena ajelen. B. Jätä auki aitan ukset miesten mennessä metsälle Jumalalta pyytämähän, Luojalta anelemahan.

Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.

Visko viisi kinnastasi, kymmentä kypereäsi!

Tavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana. Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:

Tule kullan muuttehelle metsän linnan liepehelle! Annan kullat kullistasi, hopeat hopeistasi.

Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä pyydetään laskemaan liikkeelle:

Laske kulta kulkemahan, hopeainen liikkumahan!

Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän juoksee kulta- ja helmikoristeissaan:

Juoksi kultaista kujoa, hopeaista tietä myöten, kaulassa heleät helmet, korvat kultakoltuskoissa, silmänripset simpsukoissa, — pää kullan vipalehissa.

Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin koristamiseen:

Pane kuuset kultavöihin, petäjät hopeavöihin. varvat vaskirenkahisin!

Mielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta johtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista. Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi vuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:

Usein on hyvän emännän käet kultakäärehissä, sormet täynnä sormuksia, kalvot käärösen munia, helmat vaskirenkaita, hiukset kultakukkasia, jotk' on saanut annillansa. Usein on pahan emännän sormet vitsasormuksissa — auttamattomuues[san]sa.

Että tämä emäntä, jonka annista on kysymys, on Annikki, ilmaistaan nimenomaan toisinnossa, joka alkaa:

Annikka metsän emäntä! Katsopas hyvän emännän —

Paitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa Karjanluvuissa. Hän on: "juottaja metisen juonen, katsoja metisen karjan", jota häntä pyydetään "koiriltansa", metsänpedoilta varjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:

Siitä lauma lampahia, kimppu kierävillaisia!

Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan panemaan: "maata miehet, maata miekat". Itse ampiainen saa puhuteltaessa mainesanan Annin lintu.

Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan suojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:

A. Sant[t]a Anni, armas muori, kehrää mulle punainen lanka, sinilanka siuvuttele rautaisella rukkilalla, vaskisella värttinällä kahen kallion välissä, kolmen vuoren konkelossa! B. Santta Anni, armas neito, tuolin kultaisen kukulla, rahin rautaisen nenässä kehräsi punaisen langan, langan mustan muiahutti kehrällä hopeisella, vaskisella värttänällä.

Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin neidoksi vuoroin muoriksi. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla määreillä.

Toiselta puolen rukoillaan Annikkia "Tapion emäntää":

Naita meiän miehiämme, uuista uroitamme metsän mielityttärille, karvarinnoille kavoille!

Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:

Soitellos metinen pilli, simapilli piiparoita korvalla ehon emännän! Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, sata piikoa pitäne.

Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:

Et emäntä lienekänä, kun et piikoa pitäne, kolmea avainta vyöllä. Etpä piika lienekänä, kun et aittoa avanne —. antane avattuasi.

Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki "tytär Tapion":

Piti piikoa yheksän, viisi kuusi käskyläistä.

Saattaapa Annikin "metsän emännän" kertonakin olla "metsän piika pikkarainen".[55]

Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi muodostumiksi.

Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria "metsän emäntä" eli Metsä-Maaria "emäntä". Mutta milloin kertosäkeessä on "metsän miniä", ei tämä ole Annikki, vaan Piata, s.o. Beata. Milloin taas Annikki käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär, vaan myöskin "metsän emäntä".

Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan Purppura eli Purppula puhas emäntä, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää Barbaraa. Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai ilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta avioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen kautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen kidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen isän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön hänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän sitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.

Vermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään: Mareta "hyvä emäinen". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaan Marketan emo mokoma meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa Pistoksenluvussa "Marketta on tietäjäeukko". V. 290 marttyyrikuoleman kärsinyt pyhä Margaretha oli pakanallisen papin tytär Antiokiasta, joka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna tämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän ristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen. Hänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain juureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu lapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]

Annikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseen Eeva piika pikkarainen. Alkusoinnun vaikutuksesta "emäntään" helposti yhdistyvää Elinaa puhutellaan myös pari kertaa "metsän emäntänä".

Venäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksena Ainikki "Tapion neiti", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: "metsän Anni ainokainen".

Yleinen Venäjän Karjalassa on Mielikki metsän emäntä. Kertosäkeessä on toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein aina on Mielikki metsän miniä, eikä emäntä.

Mielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen alkusanoista: "mielly metsä" j.n.e., johon olemme nähneet joskus kertosäkeenä liittyvän "mielly Metsolan emäntä". Tämä säe saattaa itsekin runon alkaa:

Mielly Metsolan emäntä, Tapiolan tarkka vaimo!

Siitä muodostunut on laulajan vakuutus:

Miellytän metsän emännän, korven eukon kostuttelen.

Edelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena ominaisuutena.

A. Mieluisan metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo! B. Mielus Metsolan emäntä — mielly meiän miehiimme!

Tämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös "Tapiolan tarkka neito". Sama määre: mielu (mielo, miely eli mieli) on metsän tytöllekin annettu:

Metsän tyttö, mielu neiti, mieluttele metsiäsi!

Mielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -tar että -kki päätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella Mielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdesti Mielikki, joka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.

Mielotar muodosta vääntynyt on eräässä Puunsynnyssä Mierotar "metsän miniä", jonka edellä käy Malitar "vanha vaimo". Malitar on alkuaan Maritar s.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten kylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio, r:n ja l:n vaihtuessa.

Mierottaresta on edelleen muuntunut Miiriitär "metsän miniä", minkä mukaan on muodostunut seuraavakin säe: "Kuuriitar metsän kuningas", josta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa laitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena ollessaan: Kuurikki "kova emäntä".

Myös Muurutar "metsän emäntä", jota kalastaja rukoilee:

Ota virpu viittä syltä, salko seitsensä satoa, jolla merta meurutat!

on ilmeisesti meurutaa sanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta. Itse Mieluutar esiintyy kerran veden emäntänäkin.

Merkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi mainittava: Lemmitär "metsän emäntä", johon verrattakoon säepari:

Mielly metsä, kostu korpi, lepy lempeä emäntä!

Metsolan neidin mainesana metinen on yhdistetty metsän meden eli oluen pyyntöön:

Tuo mulle metsän olutta, metsän mettä juoakseni: metsäss' on olutta paljon, metsässä mesi makea.

Samaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo sekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675 tavattavat säkeet:

Juo metsän mesipikari metsän neieen kainalosta, ällös juoko miehen verta — Siitä mä sinun ottelen metsäisestä mättähästä simaiselta neitiseltä.

Tässä mainitun simaisen neidon ohella tavataan vielä siman eukko.

Määreestä metinen eli simainen on muodostettu Simanter (<. Simatar) "metsän emäntä" sekä "metinen neito" Melikki eli Mesitär. Viimeksimainitusta on muodostunut Metsätär, kuten sen edellä käyvä Kuitar selvästi osoittaa:

Paista Kuitar kuinen kakku, Metsätär mesinen leipä, jolla metsän miestuttelen, korven synkän kostuttelen!

Kuitar vuorostaan, joka johtuu rasvaa merkitsevästä kuu sanasta, on muunnettu Kuuttareksi, joka sitten kertosanakseen saa Päivättären:

Paista Kuutar kuinen leipä, Päivätär metinen leipä!

Tapion vaimon mainesanasta tarkka on Kantelensynnyssä joskus laitettu Tarkotin "metsän emäntä" tai Tarkoin "its' metsän isäntä" ynnä samannimiset veden emännät.

Vielä on huomattava metsän ja sen haltiain sininen väri, jota viheriän asemesta runoissa käytetään:

A. Lämpiä salo sininen! B. Sininen on salon isäntä. C. Sinisirkku metsän emuu — Sisällä salon sinisen.

Sinisukka suon emäntä ja siniviitta viidan eukko ovat ennen mainitut, samoin sinipiika metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:

Annapa metsän emäntä, siniviit[t]a velvollinen!

Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan "sininen metsän miniä", josta nimikin Sinitär ("sinun sukusi") on kehittynyt.

Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: "siivekäs metsän emuus", Siivikko "metsän emonen", Siivikki "metsän miniä" sekä Siilikki "metsän miniä tai emäntä".

Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän nimitys Mimerkki esiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta samalla sekä isännän että emännän nimenä:

Mimerkki metsän isäntä, havuhattu, naavaparta! Mimerkki metsän emäntä, tinatuppi, vyö hopea!

Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:

A. Himmerkki metsän emäntä! B. Metsä Himmerten kuningas!

Himmerkki ei ole muuta kuin ruotsin himmelrik, 'taivaan valtakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina toimiva itse Himmerkin kuningas. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi Immerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas. Määreestä on se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi: itse Himmeri eli Immerkki kuningas. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton kautta muodostunut Mimerkki.

Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä Lumikki, jota rukoillaan: "luikuta lumikkiasi!" Eräs Pakkasen luku alkaa:

Lumikki hevosen varsa, Lumikki tytär Tapion imetteli poikoansa riippuvilla rinnoillansa.

Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:

Nimi tuolle pantanehan — Lumikki hevosen varsa.

Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: "Lumikki lumelle syntyi".

Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta Tuulettaresta on samalla päätteellä kuin Annikki muodostunut Tuulikki Tapion neiti, joka Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan Tuurikkaisen mukaan väännetty Tuurikki.

Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:

Mielikki metsän miniä, Tellervo Tapion neiti. utupaita, hienohelma.

Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:

Mielikki metsän emäntä, Annikki tytär Tapion, Tellervo Tapion paimen, metsän piika pikkarainen!

Luettelontapaisesta: emäntä, tytär, paimen voisi jo päättää viimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen piika yhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: poika Pellervo Tapion.

Metsään eksynyt maanviljelyksen haltia Pellervo on nähtävästi alkusoinnun (Tapio) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman välityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.

Miespuolisesta Ristopista eli Kristoferista lienee johdettava Ristikko "Tapion neito", jota kehoitetaan metsänviljaa juoksuttamaan.

Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä Mikitär "metsän miniä" eli "metsän mieliä Mitikkä" vastannee kreikanuskoisten miespyhimystä Nikita (Niketas), jonka syksyisestä nimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n vaihtelun olemme jo todentaneet nimessä Miikula.

Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan "metsän kuningas", samoinkuin ennen mainittu Kuuriitar. Molemmat kuuluvat suureen ryhmään Ku- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista Kalevalaan otettu (UK 32: 493) Kuippana on jo Gananderille ollut tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt sanaan kuikkana, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä "neitsyt Maaria emonen". Mutta muissa se vaihtelee: Kuihkamo eli Kuihkanen, joiden edellä käy "Maria metinen neitsy" tai "Purppura puhas emäntä", Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia (karhun isänä), Kuituva ja Kuitua. Erikseen huomattavia muunnoksia ovat Hu- alkuiset Huitua ja Huuhkana, jota seuraa "Annukka metsän emäntä".

Nimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: Kuitio "ohdon emäntä", Hyperä "hyvä emäntä", jota seuraa "metsän Anni", samoin Hyyperö eli Hyypiö "hyvä emäntä". A.V. Koskimies (Forsman) Tutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne muuta -io (-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuri Hyypiön, eikä -rä (-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on Hyperä ja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin kuuluu vielä Huijutar "metsän miniä" yhdessä Ampiaisenluvussa.

Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (kuningas). Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on siirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa. Hu- alkuinen metsästyksen suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten joukosta. Ranskalaisen herttuan poika Hubertus, joka kuoli piispana v. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.