NELJÄS LUKU.

Kalevalan synty.

I. Missä Kalevala on syntynyt?

Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.

Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi, samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein, Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu, temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]

Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa. Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä, on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta. Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.

Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215] "Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman ajoista parhaan selityksensä."

Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla. Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään, syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella. Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]

Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen, alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin mukaan.

Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton. Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla, sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa, sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä, taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.

Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat, kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet — rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia, koivuja, haapoja y.m. kasvaa — sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle, jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit, vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista, siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi, orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien puute) lännemmäksi Vienanjokea.

Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua, nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi, kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä, Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea (jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?

Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle, että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille. Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.

Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola, josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:

Missä syntyi virren synty, Sanan sepp' on maalle saanut?

ja vastaa siihen itse:

Tuolla syntyi virren synty, Syntyi syämellä Venäjän, Kahen Karjalan välillä, Kahen riikin riitamaalla.[1227]

Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen mielenkuvituksen kutomukset.

Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa, Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää, että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat, äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset suinkaan ole voineet olla haitaksi.

Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä, että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista, joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki, niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta: Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta, Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään, ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan, samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.

Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä mukanansa. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä. Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään oppineet runonsa.[1236]

Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä syntymäseudusta todistavat.

Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla, usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin erhetyksiin.[1237]

Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat täten neitsyt Maaria, Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani,[1238] ja Suomen puolella yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti, Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]

Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin. Ainoasti Wienan päälliset vedet ilmautuvat useammin; Sunku, suuri markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin toisinnossa;[1241] Kannanlahti myöhemmässä muodostuksessa ison tammen runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja Suojärveltä tulee tuuli Tuuloksesta, vihuri Vitelen maasta, ahavainen Aunuksesta.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.

Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaa Limingan niityn;[1245] — Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivän Päijännehtä, toisen Suovannehta (Suvantoa?);[1246] — iso härkä kasvaa Kainuhussa, pää häilyy Hämehessä, häntä keikkuu Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä menemään Laukaan (Lugan) sulhaselle;[1248] — Kauko kasvaa Kaarostassa (Oranienbaum'issa)[1249] — taivaskappaleitten sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] — tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjät Nevan nientä kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyy Hämeessä, sonni Suomessa, pää keikkuu Kemissä, häntä torkkuu Torniossa;[1252] — Ilmarinen kosioretkellään ajaa Suomen kankahia;[1253] — Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi";[1254] — eräässä häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuu Viipurin veräjät, Sujuu suuri Suomen silta;[1255] — Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää puoli Pohjanmaata, ikävöitsee Suomen sulhot.[1256] Mutta jo lienee kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon.

Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen. Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otso Virossa käypi, Suomen maata sorkehtivi?[1257] — Päivölän virressä joskus Kaukomieli Saaresta purjehtii syvemmälle Ruotsin maata, keskelle Viron taroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdään Tanikan linna, joka nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli. Vastaavassa kertovärssyssä on melkein aina Uusilinna, Novgorodin tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]

Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa lehmänkello usein sanotaan Ruotsin raudaksi;[1260] — muutamassa kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on ruostun' Ruotsin kullat, saastun' Saksani (sic) hopeat".[1261] Tässä tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauva Tukulma haihduttanee kaiken epäilyksen.

Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaan Saksan salmista syvistä ja Suolasalmesta, jotka tietysti eivät voi tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]

Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osa raudan syntyä[1263] ja Sampsa Pellervoisen kylvö, toiseen taivaan kaaren päällä istuvan immen kosiminen, kolmanteen Väinämöisen synty ynnä useat loitsut.

Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti siihen päätökseen, että Venäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli tullut saarnatuksi.[1264]

Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät. Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta, Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään kuin selitykseksi sanat "vanhoja Karjalan runoja". Vielä selvemmin on hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle, että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen runoilija-sukuun kuuluviksi."

Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden, jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi virolaisia runoja, ettei ainakaan sen Hämäläis-heimon runoköyhyydestä enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.

Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä. Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim. kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynyt d välillä, esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267] Niin myös jämeda (jämeä, paksu). — Konsonanttien vähempi pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim. yyzä jalgat, jääzä polvet, ani aigahsi yvähsi j.n.e. Niin on myös Turun rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun suutaritten (ein) sugusta, Karjan koira(i)n kodosta, hahdet halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.

Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas, jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268] Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin varoihin verraten.

Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus. Maamme itäisessä puoliskossa, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa, käyvät näiden tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen. Epäilemättömiä Inkerin runoja tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat: Kevyt on Keltussa eleä;[1270] — Tuhma laatu Tuuterissa;[1271] — Sieltä naivat Narvan herrat;[1272] — Olin orjana Virossa, palkanpiika Pauluskolla.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava tavallinen kosinta Konnun kuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi, Jääsken nurmet;[1275] — tähän myös kuulunee Vuoksen kosken mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277] Poikinpäin Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa kohti. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menp paikoille papittomille, maille ristimättömille, joka ensinmainitussa runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen, on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä sangen usein Sampojaksoon.[1278] — Marjatta Luojan surmavirressä välistä nimittää pientä piikaansa piltiksi, samoin kuin Henrik ohjillis-poikaansa.[1279] — Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä tervehtii.[1280] — Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.

Kasvoi kaksi poikalasta: Yks kasvo Kalervikoksi, Toinen Unnoksi yleni. Untoi Suomessa yleni, Söi Suomen sianlihoja; Kaukoi kasvoi Kaarostassa Kaarostan kananmunilla.[1281]

Vertaa tähän Henrikin runossa:

Kasvoi ennen kaksi lasta: Toinen kasvoi Kaalimaassa, Toinen Ruotsissa yleni, Toinen Hämeen Heinirikki, Toinen Eerikki kuningas.

ja toisessa toisinnossa:

Oli hemme (Hämeen) Heinirikko, Toinen Eerikki ritari; Toinen kasvoi kaupungissa, Toinen Suomessa sikisi. Joka kasvoi kaupungissa, Kaupungin kananmunilla, Joka Suomessa sikisi, Suomen suurilla härillä.[1282]

Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä katkelmassa:

Elimäinen, neito nuori Menpä aitalle mäelle, Vaskivakka kainalossa, Vaski-avaimet vakassa.

Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli, kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri Saksalainen kosii Konnun Korgin tyttäriä. He vastaavat: "siull' on entinen emäntä; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa vaimonsa saunaan ja sanoo:

Kylve, kylve, Eeva rukka, Elina emäntyeni, Kylve viime löylyäsi! Syö viime evähiäsi, Elä viime viikkojasi, Kohta kuolema tulevi![1284]

Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan sitten. — Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan tulevan ja pakenee aittaan mäellä, johon sulkee itsensä yhdeksän lukon, kymmenennen esilukon taa. Iivana Kojoisen poika iskee nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki, vie tytön ja tappaa hänet, josta hänelle sitten rangaistukseksi kaivetaan hauta rautapohja. Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki vaipuu helvetin pohjaan. — Yhdessä runossa Päivän poika mennessään kosijaksi

Satuloi sata hevosta, Satahan satulavyöhön, Sata miestä miekoitteli.[1286]

Samoin:

Iivana Kojosen poika Satuloi sata oroa, Tuhat jousta jouvutteli, Satoihin satulavöihin, Kaikki kultahan kuvasi, Hopeahan huolitteli.[1287]

Tämä on melkein sanasta sanaan kopioittu Klaus Kurjen tulosta

Sadan hevosmiehen kanssa, Sadan satula-urohon; Miehet kultamiekoissansa, Hevoset hopea-päissä.

Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle miehelleen:

"Juo'os puoli pikaria, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.

Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] — Tuonelassa-käynti Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon kivasti, yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista.[1289] — Elina sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita ylpeöitä?"

Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa — Inkerin runo, Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja — levinneet laajalle kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä jälkinä.[1290]

Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä saatu katkelma:

Kukko lauloi Kuurinmaalla, Kana kaakotti Virossa, Varsa kiljui Viipurissa, Pässi määki Pälkäneellä, Päivä koitti Koivistossa, Valkeni Vatikivessä.[1291]

Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty, jossa ilmautuva sana siivatta = eläin viittaa kreikan-uskoisiin Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]

Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin niistä on Kaleva. Likellä Tamperetta on Kalevan kangas ja siinä Kalevan kivi.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan jo 1545 Kalevan talo,[1294] ja on samanniminen joki.[1295] Laitilassa on eräässä kivessä Kalevan pojan jäljet.[1296] — Untamala on paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298] Undamajärviä kuuluu olevan Virossa Hiiomaalla.[1299] — Soini, Kalevan pojan toinen nimi, ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] — Sampu-niminen kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan "Sambu"-koski, "Sampu"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä on Sampo-niminen talo.[1302] — Sampas oli miehen sukunimi Saaristen pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on Osmalahti.[1304]

Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan, että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon genitivin muoto miesten, naisten y.m. — genitivin käyttäminen allativin sijasta, esim. Joukahainen: "Paha minun täällä olla".[1305] Sanoista mainittakoot esim. haaksi (laiva), juoni (= tie Agricolankin kirjoissa), kahja (= juhla-olut Päivölän runossa; Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306] kempi (Agricolankin kirjoissa), lanko (sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan = suoveri), leivo (Itäs. kiuru), liiatenkin (Itäs. varsinkin), mahtaa (Itäs. voida l. taitaa), maku (Itäs. vatsa), malka, orko, orpana (Itäs. serkku l. seukku), permanto (Itäs. lattia), suvi (Itäs. kesä), tomu (Itäs. pöly) tykö (Itäs. luo), vaha (= kallio Turun murteessa) y.m.

Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo. Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067

Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi: ailut (ael = iskemäpaikka), ainoisin anella (ainus palve = harras rukous), astala (astel = tuuran kärki), auvo (au = kunnia), ehtoinen (ehtida = kaunistaa), haluvesi (halu = kipu), hingata (maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi), kahja (kahi, g. kahja = uhrijuoma), kaiho (kahju = vahinko, sääli), kalki (kalk = kova, kova-osainen), kapoinen (kapos = soma), kopru (kobr = kuohu), kuras (kuurask = veitsi), lääniä (laanida = siivota) naljasilmä (nali g. nalja = leikki), palvoa (paluda = rukoella), päällispanka (pangel = solki), sapso (lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm = säihkyvä silmä), tulen soronen (sora = säde), talma (tolm = tomu), taro (= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän runoissa),[1309] tihu (tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa), vierin virkkaa (veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. — Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa

Loteasti loukuttihin, Lipeästi lipsuttihin, Hapeasti harjattihin.

Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että Varsinais-Viron murteessa sti on translativin pääte, joka myös sen puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt ymmärrettäväksi.

Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä, joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim. Viron runoissa niin usein ilmautuva Suomen silta siellä aivan paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.

Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat verbein reflexiviset muodot esim.

Sinisirje linnukene Lendelekse, loogelekse.[1312]

Lainaa todistanee myöskin seuraava virolainen laulu:

Enne siis puudub Pursa puista, Pursa puista, Pamma maista, Sörve säre säinoesta, Enne kui mina sinusta.[1313]

Suomessa lauletaan:

Ennen puuttui puita pursi, Puita pursi, maa kiviä, Umpilampi lumpehia Ennen kuin runo sanoja.[1314]

Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.

Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa. Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315] — Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta sinne tullut.[1317]

Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio. Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi.

II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?

Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.

Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa — Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn — Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.

1. Sampojakso liitteineen.

a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.

Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan — Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen — Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen — munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle — Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet — viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi — Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] — Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. — Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken — nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle — Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona — taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen — välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen — Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]

Suomenkin puolella ovat tämän runon alku — Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty — sekä loppu — Samporetki — yleisesti tunnetut ja lauletut, mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? — se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva maailmanmunan aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot kuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.

Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." — Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.

b. Luomisruno.[1332]

Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.

Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle. Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l. vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä, joita saa auki päästelemällä, vaan ainoasti poikki hakkaamalla Suuren Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon. Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin, lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä suinkaan alkutarullinen.

Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei missään ole tavattu erirunona? — Arvattavasti on monellekin ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu Wäinämöisen Tuonelanjokehen.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltään somaksi, vereväksi,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa toisinnossa Väinämöinen syöstään sydämen kautta[1338] aivan kuin Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akka teettää seppä Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen rannalle.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes mitään puhetta hevosesta.

Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinen pistää vähemmin onnellisen kilpaveljensä keihäällä läpi sydämen, ja neitsy Maaria sitten parantaa haavan eheäksi. Samoin Väinämöinen muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin Pohjolan emäntä loi miehen, uron sukesi. Ensin kuitenkaan hän siihen ruvetessaan ei tiedä vesun vikoa, mutta saa sitten tietää että: veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta. Hänen avustaan tulee Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä. Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku, missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]

Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen; molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinen ajaa hevosella. Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä. Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu, hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345] pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto, jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen eteen.[1346]

Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä. Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä, että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]

Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.

Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen, inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349] Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.

Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä, joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain, erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä, sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut — nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan — mutta me olemme kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354] Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu, nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]

Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto. Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaan munan muotoinen suuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.

Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:

Ei ole seppää selvempätä, Takojata tarkempata; Se on taivosen takonut, Ilman kannen kalkutellut; Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämät.[1359]

Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:

Kun oli Harju alkamatta, Järvan piirit piirtämättä — — — Ajoin sinne salaisesti, Kussa tähdet tehtiin, Päivä saatettiin paikallensa, Koti kuulle kuvattihin.[1362]

Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä, joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]

Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa, rukoillaan:

Poutapilvessä pomisee, Pauka ilman palkehessa.[1366]

Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu, taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein vaikutuksen alla.

c. Maailman kyntö ja kylvö.

Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja järjestäminen.

Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]

Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]

Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.

Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison tammen kasvaminen ja hakkaus,[1377] kolmas ohran viljelys.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: Tikki, Pikka t. Pekka kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan Pellon Pekan olleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuu Pekka poika Pellervoinen t. Poika pellon pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]

Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen ukko l. ukko onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon Pikken'iksi t. Pikker'iksi (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet Pikki ja Pikka olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen Pekan kanssa.[1391]

Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]

Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee taroja l. taaroja tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on tara, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuin aid = puutarha), koska taro-hein on eräs viljan seassa kasvava rikkaruoho.

Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoista tehtiin olutta. Tällä jumalalla oli merkillinen nimi Ziemberys l. Ziembarys s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti Sämpsä,[1402] joskus Simpsa,[1403] jopa parissa toisinnossa Semmer (siis vartalo Sempere) t. Simbura.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]

Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.

Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä kappaleessa[1408] näet Ahti noudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409] Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:

Ennen Ahti maita puuttui, Kuin on Sämpsä siemeniä. Minä oon Sampsan noutanunna, Saaresta selällisestä, Luotosesta puuttomasta.[1410]

Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti, joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa, maan emää, palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411] Tacitus'en mukaan. Meren saaressa oli tämän jumalattaren pyhä lehto, josta hän vuosittain ajoi manterelle, vieden kansoille rauhaa ja viljavuutta. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen makaamisensa jyvälaivassa.

Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.

Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä kanssa.[1413]

d. Iso tammi.

Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi. Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus, jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella, venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen, vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen, kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja koko runo sanotaankin senvuoksi pistoksen synnyksi. Tähän toisintoon kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418] Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta, lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen synty ilman tammea, alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä, jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta. Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".

Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava. Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus ilmautuva kappale:

Kuka siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen; Kuka siitä latvan taittoi, Se taittoi ikuisen taian; Kuka siitä lehvän leikkas, Se leikkas ikuisen lemmen.

Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]

Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva. Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy, jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehen suvehen.[1422] Mutta vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.

Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen kysyvät:

Onkos se Lihalan linna, Vai onkos Rahalan linna, Vai on keisarin kirikko?

Mutta vastaus siihen kuuluu:

Olis se Lihalan linna, Niin oisi lihasta tehty; Olis se Rahalan linna, Niin oisi rahasta tehty; Ois se keisarin kirikko, Niin ois kultaketjusista.

Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:

Onkos se Liholan linna, Vai on Keidelän kirikko, Vai on raisu Rahkavieri?[1425]

Samalla tavalla kuullaan joskus Länsi-Inkerissäkin:

Ollook' Kirjamon kirikko, Vai ollos raisu Rahkavuori?[1426]

Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron puolelta.

Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta, koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä, niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin usein saarni tammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu, että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta, vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet. Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja Inkerin.

Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään "Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain, Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.

Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty. Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin (Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten, kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.

Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439] joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440] Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]

Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa. Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken kanssa.[1442]

e. Sammon ryöstö.

Luomistaru, niinkuin ylempänä on todistettu, on Samporunoon myöhemmin liittynyt. Joskus ilmautuu sen sijasta Vipusessa käynti[1443] tai Väinämöisen polven haavoittuminen[1444] tai hevosen haku ja veneen valitus[1445] runon alkuna ennen Sammonryöstö-retken kuvausta. Kaikki nämät kolme muodostusta ovat kuitenkin ylen harvinaisia, joka on riittävä todistus, että ne eivät ole muuta kuin satunnaisia yhteensovituksia. Tarkempaa tutkimista ansaitsee vielä ainoasti yhdistys Sammon takomisen ja Pohjolan neidon kosimisen kanssa, joka on niin yleinen Vienan läänissä ja näyttää niin asianmukaiselta. Erittäin luonnolliseksi tuntuu se niissä muodostuksissa, joissa kaikki tapahtuu yhdellä ja samalla retkellä, joissa nimittäin Väinämöinen, hevosensa ampumisen jälkeen tultuaan Pohjolaan, itse takoo Sammon, saa neidon palkakseen ja lähtiessään myös vie uuden ihmekalun myötänsä.[1446] Mutta kaikki paremmat laulajat erottavat kaksi retkeä, toisen, jolla Väinämöinen lupaa Ilmarisen takojaksi, toisen, jolla hän Sammon ryöstää. Yhdistys-siteenä molempien välillä on, samoin kuin painetussakin Kalevalassa, Ilmarisen kertomus Pohjolan onnesta Sammon varalla. Ja tämä side, jos kohta taitavasti keksitty, ei voi peittää sitä ristinriitaisuutta, että tuo takoja ijän-ikuinen, joka aikain alussa on koko ilman kannen kalkuttanut ja nyt äsken saanut Sammon valmiiksi, ei kykene laittamaan toista samallalsta oman kansansa tarpeeksi. Tämä ristinriitaisuus tietysti nostaa sen epäilyksen: kuuluvatko nämät runon molemmat puoliskot oikein yhteen — ja suomenpuoliset toisinnot, jotka aina vaan sisältävät ryöstöretken yksin eivätkä takomisesta tiedä vähintäkään sanaa, todistavat päivän selväksi, että jälkimmäinen on varsin myöhäinen, vasta Vienan läänissä lisään tullut uusi muodostus.

Sammonryöstö-retki on siis otettava tutkinnon alle itsekseen, erotettuna kaikista yllämainituista liitteistänsä. Ensiksi on meidän kuitenkin vielä karsiminen sangen suuri joukko sivuseikkoja, joilla Lönnrot on kuvauksen höystyttänyt[1447] ynnä myös pari semmoista, joilla tosin on perustus kansan laulutavassa, vaan jotka eivät oikeastaan kuitenkaan tähän yhteyteen kuulu. Toinen niistä on kanteleen synty, joka muutamassa harvassa toisinnossa ilmautuu juuri saman muotoisena kuin painetussa Kalevalassa, useammin hiukan erilaisena.[1448] Syynä tähän liittymiseen on nähtävästi ollut, että Väinämöinen välistä nukuttaa Pohjolan laululla ja soitolla,[1449] jolloin katsottiin asiaan kuuluvaksi selittää mistä hän sen soittokalun oli saanut. — Toinen on kolmannen matkakumppalin lisääntulo niemestä,[1450] joka paremmin taitaa kuulua Ahdin (l. Lemminkäisen) meriretkeen. Hyvin usein on alusta aikain kolme osan-ottajaa ryöstöhankkeessa. Kolmantena miehenä ei ole kuitenkaan koskaan Lemminkäinen. Vuonnisen ryhmässä on hänen nimensä Vesi-Liitto Laiton poika, Latvajärven alueen runoissa Iku-Tiera Lieran poika. Edellinen on eksynyt tähän veden synnystä, jälkimmäinen viittaa Ahdin retkeen. Useissa Vienankin läänin toisinnoissa on hän Joukahainen,[1451] ja samoin aina Suomen puolella, niin hyvin Karjalan ja Savon täydellisemmissä kuin myös Pohjanmaan ja Viipurin seudun katkelmissa. Lönnrot on tähän Lemminkäisen nimen sovittanut, siksi että saisi muuten jokseenkin irtonaiset Lemminkäisrunot Sampojaksoon kiinnitetyksi.[1452] Paitsi sitä taisi hän arvella Jouhahaisen sopimattomaksi, koska hän kilpalaulannossa ilmautuu Väinämöisen riitaveljenä ja uuden painoksen mukaan salaväijyväisenä verivihollisena. Tuskin lienee kuitenkin Joukahainenkaan alkuansa tähän kuulunut. Luultavasti on vaan hänen kehoituksensa lauluun kilpalaulannassa tehnyt että hänelle annettiin samallainen tehtävä Sammonryöstö-retkellä. Väinämöisen nimi mahtoi kaikkein ensiksi kiintyä tähän uuteen retkeen, koska hän jo ylimalkaan oli tuttu purjehtijana, ja Ilmarisen sitten siksi, että he tulen synnyssä yhdessä ilmautuvat.

Samporetken jäljelle jäävät todelliset pääpiirteet ovat täten: lähtö Pohjolaan — Sammon vaatimus — Pohjolaisten nukuttaminen — Sammon vieminen laivalla, sen jälkeen kun se tavallisesti suurella vaivalla on saatu irti — kehoitus riemulauluun onnistuneesta yrityksestä — Pohjolan herääminen kurjen huudon kautta — perään-ajo laivalla — Pohjolan laivan rikkuminen taulaluotoon — Pohjolan emännän muuttuminen kotkaksi — taistelu hänen kanssansa — Sammon hukkuminen mereen suurimmaksi osaksi. Enimmin on tämän runon aineksista vetänyt huomion puoleensa Sampo, tuo salaperäinen taikakalu, kaiken onnen tuoja. Mitä on Sampo? Siitä ovat oppineet suuresti vaivanneet päätänsä, selittäen sen mitä erilaisimmalla tavalla. Kohta jo lähinnä seuraavana vuonna Kalevalan ensimmäisen painoksen ilmitulon jälkeen toi eräs nimensä ilmaisematon lähettäjä H:fors Morgonhlad'issa esiin sen arvelun, että Sampo oli soittokone.[1453] Pian sen jälkeen, niinkuin jo tiedämme, Lönnrot selitti sen Permalaisten kuuluisaksi jumalan kuvaksi Vienanjoen suulla. Venäläisiltä lainatulla sanalla mahdettiin muka sitä nimittää sam bog = itse jumala.[1454] Myöhemmin hän kuitenkin tästä luopui ja luuli sen merkitsevän sivistystä.[1455] Grimm oli ensimmäinen, joka veti verraksi Skandinavein ihmeellisen Grotte-myllyn.[1456] Castrén'in mielipidettä myöten Sampo ei ollut mikään varsinainen kalu, vaan kaikkea onnea antava talismani, jommoisia noidat vielä nytkin joskus sepittelevät. Kuitenkin saattoi käsitys siitä olla muodostunut jonkun todellisen kalun mukaiseksi.[1457] Yhteen aikaan, sen jälkeen kun Siperiassa oli kuullut Mongolein vanhinta temppeliä mainittavan samaan ääneen vivahtavalla nimellä, tahtoi, hän siinä nähdä Permalaisten jumalantemppelin, jonka kattoa kenties olisi sopinut sanoa kirjokanneksi.[1458] Myöhemmin hän oli taipuvainen Grimm'in arveluun ja luuli Sammon nimen tulleeksi ruotsalaisesta sanasta stamp = käsikivi.[1459] Schiefner'illäkin oli asiasta sama mieli, mutta itse nimen hän johti venäläisissä saduissa usein ilmautuvista taikakaluista, jotka työnsä itsestään tekevät ja joiden maineen alkuun sen vuoksi on sana sam (= itse) liitetty. Niissä kerrotaan esim. myös ihmeellisestä, itsestään jauhaavasta myllystä, nimeltä samomol.[1460]

Norjalainen provessori Fries arveli Sammon noitarummuksi, jonka omistus tuottaa valtaa sekä rikkautta.[1461] Yllämainitun ulkonaisen selityksensä ohessa Schiefner myös viittasi koko tarun sisälliseen luonnonpohjaan: kirjokansi olisi siis tähtitaivas ja Sampo itse aurinko, joka ajoittain on Pohjolan talvisten haltijain vallassa.[1462] Tähän myös Donner yhtyi, katsoen auringon ja kuun sulkemisen vuoreen vanhemmaksi ja alkuperäisemmäksi Sampotarun muodoksi.[1463]

Tärkeä, jos kohta ei sekään yksin ratkaisevainen, on runonlaulajain oma käsitys. Vienan läänissä on heillä tästä pää-asiallisesti kaksi eri mielipidettä. Toiset kuvaavat ja sanovat sen myllyksi.[1464] Se jauhaa puhteessa purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Yhdessä toisinnossa laitetaan sen laitaan jauhomylly, toiseen suolamylly, kolmanteen rahamylly.[1465] Suorasanaisissa loppulauseissa, joilla laulajat tämän runon usein päättävät, selitetään monesti nimen-omaan, että se on "mellitsä" (mylly). Mereen pudotessaan se par'aikaa jauhoi suoloja ja sitä se nyt yhä vielä jatkaa, josta syystä ei merivesi kelpaa juotavaksi. Muodostus tästä on se, missä kerrotaan Sammon sisältäneen kaiken maailman hyvyyden, rikkauden ja viisauden; senvuoksi meri, johon se upposi, nyt on rikas, maa jäänyt köyhäksi.[1466] Yhdessä runossa muodostetaan se vielä enemmän, niin että Sampo antaa kaikki runot ja velhoudet.[1467] — Toinen osa Vienan laulajoista ei nimenomaan sano mitä Sampo itse oli, vaan ilmoittaa ainoasti, että se tuotti maanviljelykselle siunausta:

"Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvo kaikellainen!"

ja lopputaistelussa Väinämöinen näin ikään huudahtaa:

"Tänne kyntö, tänne kylvö, Tänne vilja (t. kasvo) kaikellainen!"

josta vimmastuen Pohjolan emäntä uhkaa:

"Vielä mä tuohon mutkan muistan Sinun kyntös, kylvös päälle: Sa'an rautaisen rakehen Halmettasi hakkaamahan, Pieksämähän peltoasi!"[1468]

Samaa käsitystä osoittaa vielä sekin seikka näissä samoissa runoissa, että ryöstettäissä täytyy kyntää Sammon juuret irti. Tähän on myös luettava se suorasanainen selitys, missä Sammon sanotaan olleen sen maan, jonka Suomalaiset valloittivat, kirjokannen tähtitaivaan sen yli.[1469]

Vaikka näin erilaiset, eivät nämät käsitykset tavallisesti ole kummassakaan ryhmässä aivan jyrkästi erillään. Vuonnisenkin runoissa on enimmiten tietoa siitä, että Sampo hukkuu mereen, tai kumminkin hakataan kotkalta, vaikkei se Sampoa tavoita, varpaat poikki. Toiselta puolen myllykäsitystä sisältävissä Latvajärven runoissa aina kynnetään Sammon juuret irti. Vanhimmassa suomenpuolisessa toisinnossa, tuossa Vermlannista saadussa, ovat molemmat käsitykset aivan selvästi yhdistetyt.[1470]

Viimeinmainitussa toisinnossa huomaamme sen eriskummallisen seikan, että Sammas poisvietäessä lähtee lentoon ja pyrkii pakoon, jolloin häneltä hakataan poikki kaksi varvasta. Siitä on tahdottu päättää että Sampo oli lintu. Mutta silminnähtävästi on siinä vaan erehdysmuoto edessämme. Lento tapahtuu näet kohta Väinämöisen laulun jälkeen ja on sanottu Sampaan "säikähdyksissään" pyrähtäneen ilmaan. Siinä on kurki, joka pelästyy muurahaisen puremisesta tai joskus itse laulustakin,[1471] sekoittunut perään-ajavan kotkan kanssa ja molemmat yhteensä Sammon käsitykseen vaikuttaneet.[1472]

Ilamantsin runoissa Sammon nimi on kiintynyt siihen alukseen, jolla Väinämöinen saaliinsa pois kuljettaa. Sissonen laulaa:

Latjaeli laivan täyen, Saatto suuren Sammon täyen; Laitto laivansa merelle, Saatto Sammon lainehille.

Lopputaistelussa Pohjan kotka myös kynsillään tarttuu laivaan kiinni. Ryöstön esineenä ei ole mikään ihmekalu ollenkaan, vaan tavallista talon tavaraa. Väinämöinen menee riistariihen luo ja vie sen sisällyksen; Pohjolan emäntä herätessään huomaa, että hänen karjansa, riistansa, elonsa on pois kadonnut. Kuvaus on siis siinä aivan realistinen, tarullinen ihmeretki muuttunut tavallisen, noilla rajamailla ennen muinoin usein tapahtuvan sissisodan kaltaiseksi.[1473] Kuitenkin ilmautuu vielä laulukehoituksessa muisto alkuperäisestä asianlaidasta, kun Väinämöistä kehoitetaan laulamaan "hyvän Sammon saatuansa." Siinä tietysti Sampo selvästi ilmautuu saaliina.

Tulemajärven pitäjässä Aunuksessa, jonka kosintarunoihin joskus on sekautunut hämäriä kaikuja Vienan Rajaryhmän Samporunosta, näkyy "Sampi" olevan käsitetty neidoksi. Väinämöistä näet kehoitetaan lauluun:

"Hyvän Sammen saatuasi, Valvatin vetäessäsi."[1474]

Mikä nyt näiden selitysten kirjavassa joukossa on oikea ja kuinka me itse runoin tarjoomista ristinriitaisista kuvauksista voimme saada tosikuvan Sammosta? Näyttääpä se olevan vielä vaikeampi saada selville, kuin ennen muinoin taotuksi. Luullakseni pääsee kuitenkin ristinriitaisuudesta, tuosta pahasta karista, johon tähän-astiset selityskokeet aina ovat takertuneet, aivan helposti irti, kun vaan huomaa ettei Samporuno ole yksi, kerrassaan syntynyt taru, vaan sulanut yhteen kahdesta erisyntyisestä pääaineksesta. Toinen niistä on epäilemättä tuo skandinavilainen Grotte-taru.[1475] Toinen, nimittäin se, joka kynnöstä ja kylvöstä sekä sen kautta saadusta vilja-onnesta puhuu, on minun arveluni mukaan vaihdos Pellervoisen työstä, ja itse Sammon nimikin vaan väännös Sampsasta. Paitsi yleistä, heti silmään pistävää yhtäläisyyttä näissä taruissa tahdon vielä lisäksi huomauttaa muutamia pieniä, mutta todistavaisia seikkoja. Sammon juuret kynnetään satasarvella härällä; samoin Pellervoinenkin, ainakin yhdessä pohjalaisessa toisinnossa kyntää maailman Vennon härällä uljamoisella.[1476] Latvajärven ryhmässä Väinämöinen joskus lopputaistelussa työntää Sammon itään, työntää länteen, suveen suurimman palasen;[1477] samoin Gottlund'in löytämässä täydellisimmässä toisinnossa Pellervoinen kylvää ensin etelään, (arvattavasti parhaan osan), sitten vasta itään ja pohjoseen.[1478] Yhden Samporunon lopussa selitti laulaja sen laulun tarkoittavan niitä alku-aikoja, jolloin maa kynnettiin ja kylvettiin.[1479] Toinen, laulettuansa Sammon hukkumisesta mereen, lisäsi vielä: "jos olisi maalle päässyt, olisi maakunta ollut vaikka kuinka rikas".[1480] Samoin Wermlannin toisinnon mukaan yksi varvas lentää mereen, toinen maalle; tästä jälkimmäisestä ovat heinät tulleet maalle. Jos olisi useampi varvas tullut, niin olisi vilja tullut kylvämättä. Molemmat, mutta varsinkin jälkimmäinen, vanhin kaikista, ovat läheistä sukua tuolle lauseelle Libussan tarussa, missä surkutellaan että kyntäjä kesken työnsä kutsuttiin kuninkaaksi. Jos hän olisi saanut kyntää loppuun asti, ei olisi koskaan tullut katovuosia eikä olisi Bömin kansa milloinkaan tarvinnut ostoleipää.[1481] Huomattava on vielä, että K. Krohn'in Vuokkiniemestä saaman ilmoituksen mukaan Sampo-runoa on tapana laulaa kevät- ja syksykylvöjä tehdessä.[1482] Viimein tapaamme niiden toisintoin joukossa, jotka Lönnrot vanhaan Kalevalan painokseen on liittänyt, seuraavan hyvin merkillisen, jossa Sampo ja Pellervoinen nimenomaan tehdään yhdeksi:

Ennen mantu maita puuttui, Ahti selviä vesiä, Kuin on Sampo siemeniä, Pellervo jyvän periä.[1483]

Luullakseni on tarun muodon vaihdos tapahtunut tällä tavoin: Sampsa Pellervoinen oli Agricolan vakuutuksen mukaan Karjalaisten jumalia; hän mahtoi siis olla vähemmin tuttu Länsi-Suomalaisille. Nämät taisivat vaan kuulla, että Sampsa makasi jyvälaivassa ja semmoisena tuotettiin viljaa kylvämään. Toiselta puolen oli heille lännestä tullut tuo taru ihmemyllystä, joka muun onnen muassa viljarikkauden antoi ja myös noudettiin meren takaa laivalla. Silloin sulivat heidän käsityksessään molemmat yhtäläisiltä näyttävät tarut yhteen; he nimittivät onnimyllyn Sammoksi, lisäten skandinavilaiseen taruun muutamia piirteitä Pellervoisen töistä. Samporunon länsisuomalaiseen alkuperään viittaavat useammat seikat. Vienan läänissä ei ole se voinut saada alkuansa, koska runo-alue siellä 16:n vuosisadan lopulla, jolloin runo jo Savossa oli tuttu, vielä oli erämaa. Savoa on myös vaikea ajatella sen syntymäsijaksi, koska Pellervoisen taru siellä oli hyvin tuttu ja skandinavilainen vaikutus vasta varsin myöhään mahdollinen. Länsi-Suomessa sitä vastoin tämä vaikutus oli varsin luonnollinen. Siellä olemmekin tavanneet osaksi yhtä vanhoja, jos kohta ei yhtä selviä jälkiä Samporunosta herttua Kaarlen runossa Turun ympäristöltä, eräässä sadussa Hämeestä sekä noissa monissa, osaksi hyvinkin vanhoissa paikannimissä sekä Varsinais-Suomessa että Satakunnassa.[1484] Samaan suuntaan viittaa myös tässä runossa välistä ilmautuva selvästi länsisuomalainen sana suvi.[1485] Täällä Länsi-Suomessa mahtoi siihen jo myös liittyä kolmas aine, nimittäin Odhrörir-tarusta lainatut muutamat piirteet.[1486] Ainakin on Pohjolan emännän perään-ajo kotkana jo nähtävästi ollut tuttu Vermlannin Savolaisille. Muut tähän kuuluvat seikat — Sammon kätkeminen vuoreen ja matona pujahtaminen lukon lomia myöten —, ilmautuvat tiettävästi vasta Vienan läänissä, sielläkin ainoasti harvoin.[1487]

Länsi-Suomesta on Sampo-runo luultavasti ensin Savoon tullut, sieltä Pohjanmaalle ja sitten laulajain kanssa Vienan lääniin. Toinen haara, hiukan muuttuneena, eteni Suomen Karjalaan ja Aunukseen. Viipurin puoliset pari katkelmaa ovat nähtävästi vasta nykyisinä aikoina tulleet jonkun muuttolaisen kautta Pohjanmaalta.

Itäisissä heimolaisissamme emme tapaa yhtään mitään, joka Sampo-retkeen vivahtaisi. Virossa ja Inkerissä nähtävät hämärät jäljet tuntuvat vaan olevan kaikua Suomen puolelta. Ainoasti lappalainen Päivän pojan retki saattaisi tulla tähän verratuksi.[1488] Mutta tässäkin on yhtäläisyys vaan yleinen: retki vaaralliselle pohjoiselle maalle, aarteen ryöstö ja turha perään-ajo. Yksityis-seikkoja ei ole monta yhteistä, ja jos onkin muutamia yhdennäköisiä, niin ne ovat vastaavinaan tiettävästi myöhäisiä muodostuksia taikka siihen Lönnrot'in kokoonpanon kautta tulleita kohtia.[1489] Näin tavoin seisoo Samporuno suomalais-ugrilaisessa laulupiirissä ihan yksinään ilman sukua, ilman heimoa, selvä todistus että sen synnyn johto vieraista lähikansoista on todenperäinen.

Tutkittava olisi nyt enään ainoastaan mistä syystä Pohjola tehtiin Sammon talletuspaikaksi ja Pohjolan emäntä sen haltijaksi. Luonnottomaltahan oikeastaan tuntuu, että kyntö ja kylvö taikka viljanrikkauden kanssa likimmässä yhteydessä oleva ihmemylly ajateltiin pakkasen ja kolkkouden ikikodin omaksi. Tämän näennäisen umpisolmun kehittää kuitenkin loitsujemme tutkimus aivan helposti. Niissä ilmautuu Pohjola, pimeä Pohjola tai Pohjan pitkä perä epäilemättömänä maantieteellisenä nimityksenä; sillä on näet enimmiten Lapin laakea l. laukea maa rinnakkaisvärssynä. Pohjoisten seutuin maine kylmänä, autiona maana, jonka asukkaat luultiin yli muiden taitaviksi noidiksi, teki kuitenkin että ne käsitettiin kaiken pahan luonnolliseksi tyys-sijaksi. Senvuoksi manattiin tavallisesti taudit, kivut, pedot y.m.s. sinne pois oikeitten ihmisten asunnoilta.[1490] Täten kehkeytyi Pohjolan merkitys vihollisena maana. Toiselta puolen ei voitu olla huomaamatta että samat Pohjan perät, monta vertaa paremmin kuin eteläisemmät, tiheämmin asutut, antoivat esi-isiemme kalleinta tavaraa: metsän nahkoja ja ylimalkaan metsän otuksia. Luultiinhan paitsi sitä Lappalaisilla olevan taidon tuuliaispäässä viedä eteläistenkin tienoitten metsän riista sinne omansa lisäksi. Siitä syystä metsämiehet luvuissansa rukoilivat metsän haltijoita, jos ei lähempänä ollut tarpeeksi saalista, juoksuttamaan lisää Pohjolasta, silkistä rakentaen sillan poikki Pohjolan joesta.[1491] Tämän käsityksen juurruttua alkoi pimeä Pohjola näissä ynnä sitten myös muissa loitsuissa saada viereensä kertovärssyn: tarkka Tapiola. Täten muodostui Pohjolan merkitys rikkauden pesänä.

Taudit, yhdeksän lajia luvultansa, olivat Muinais-Suomalaisten käsityksen mukaan syntyneet yhteisestä emosta, nimeltä Loveatar l. Louhiatar. Yllä-huomautettu seikka, kun taudit Pohjolaan manattiin, mahtoi olla syynä siihen, että tämän ilkimyksen arveltiin siellä asuvan. Senvuoksi ruvettiin yllämainitun nimen rinnalle välistä asettamaan kertovärssyä: Portto, Pohjolan emäntä.[1492] Toiselta puolen teki Pohjan perän käsitys Tapiolaksi, että myös Pohjolan emäntä monesti tuli metsän riistan haltijaksi. Hänelle siinä tilassa annetut lisämaineet usein vielä selvästi osoittavat kuinka muutos kävi; välistä ei ole tavallisten metsälukuin ja näiden toisintoin välillä muuta erotusta, paitsi että Pohjolan emäntä on Metsolan emännän sijaan tullut.[1493] Häntä kehoitetaan silloin, niinkuin tätä, avaamaan rahaista (s.o. turkillista) aittaansa tai arkkuansa. Jälkimmäisestä joskus lisätään:

Aukaise rahainen arkku (t. aitta) Kirjokansi kimmahuta.[1494]

Tästä oli vaan enää pieni askel siihen käsitykseen, että Pohjola oli rikas kaikesta maallisesta hyvyydestä ja Pohjolan emäntä tämän hyvyyden hallitsija.

Viimein vielä ansaitsevat huomiota nuot Sammon ryöstöretkellä laajalta ja vanhoista ajoista asti ilmautuvat värssyt:

Portit Pohjolan näkyvi, Paistavi pahan saranat (tai: Paistavi pahat veräjät), Pahan ukset uljottavi.[1495]

Tästä ovat ne joskus eksyneet toisiinkin epillisiin runoihin: Päivölän virteen, Vipusen kanssa yhdistettyyn kanteleen syntyyn, kilpakosintaan, päivän päästöön.[1496] Parissa kanteleen synnyssä, Väinämöisen laulun vaikutuksen kuvauksessa tavataan samankaltaiset, vaikka hiukan muuttuneet värssyt:

Portit Pohjolan repesi, Ilman kannet katkieli.[1497]

Saadaksemme tämän paikan merkityksen selville, tulee meidän taas turvata loitsuihin. Niissäkin välistä ilmautuu Pohjan portti. Sen edessä esim. joskus karhu t. susi syntyy,[1498] sieltä tuodaan hyytä,[1499] riisi käsketään sen sisään.[1500] Veren juoksulle saadaan salpa Pohjolan portin penkereltä.[1501]

Toisissa nähdään jo kehittyneempi muoto:

Portit Pohjolan näkyvi, Rauta-ukset (t. ääret) ärjöttävi.[1502]

Kysymys on nyt: kumpaisissa Pohjolan portti on alkuperäisempi, Sampo-runoissa vai loitsuissa. Jälkimmäisten puolesta näkyy se seikka puhuvan, että niissä nähdään yksinkertaisempiakin muotoja; edellisiin päin taas kallistuu vaa'an lautanen sen kautta, kun niissä tämä seikka on niin yleinen, loitsuissa verrattavasti harvinainen, monellaisissa luvuissa hajallaan, mihinkään erinäiseen vakinaisesti kiintymätön. Täytyy siis vielä hakea toisia todisteita lisäksi.

Runoissa, jotka jotakin retkeä kuvaavat, tapaamme useinkin yllämainittuihin vivahtavia, mutta kuitenkin erilaisia värssyjä. Parissa lajissa Inkerin kosintorunoja näemme hyvin usein värssyt:

Jo alkoi linna näkyä, Kultakatto kuumottaa, Vaskikatto vaalottaa.[1503]

Samoin Inkerin päivän päästöissä välistä kuuluu perille päästessä: Hiiden huonehet näkyvi.[1504] Eräässä Suomen Karjalan runossa viimein, jossa kuvattu laivaretki luultavasti on vaikuttanut Samporetken muodostumiseen, näemme säkeet:

Jo alkoi Pohjola näkyä, Kylä kurja kuumottaa, Paistoa pahat veräjät.[1505]

Näistä siis tahtoisi päättää, että tosin joku määräpaikan kuvaus on runoissamme vanhastaan tavallinen, silloin kun ollaan perille pääsemässä, mutta että Pohjolan portin mainitseminen siinä on myöhempi, kuitenkin jo 16:lla vuosisadalla tavaksi tullut lisäys, otettu loitsuista. Näissä viimeinkin sen synty on jokseenkin helposti selitetty: Pohjolan portti on silminnähtävästi pohjoisen taivaan loistavimman luonnon-ilmiön, revon l. Ruijan tulen kuva.

f. Auringon ja kuun päästö.

Epoksemme painetussa muodossa Pohjolan emäntä Sampo-taistelun jälkeen koettaa kaikellaisilla keinoilla häiritä Kalevalaisten alkavaa uutta onnea. Niinkuin olemme nähneet, oli kuitenkin enin osa hänen uhkauksistaan, jotka nuot turmelus-yritykset Sampo-retkeen liittävät, Lönnrot'in omaa lisäystä. Karhun pyynti ja peijaiset eivät täten todella ole missään yhteydessä epillisten runojemme kanssa, eikä sanota karhun tappajaa koskaan Väinämöiseksi. Aivan erillään on myös tautien synty ja parannus Sampo-jaksosta, vaikka jälkimmäinen kuitenkin joskus harvoin siihen sovitettuin nimien kanssa on epillisen piirin yhteyteen saatettu. Latvajärven Arhippa näet lauloi siitä, kuinka Väinämöinen keitti voiteita ja niillä paransi tavattomiin, nimenkin tietämättömiin tauteihin vaipuneita Väinölän poikia, Vuojolan lapsia.[1506] Paitsi sitä ilmautuu Pohjolan poikien poteminen, Luotolan lasten lahoominen parissa Vienan puolen ja yhdessä Suomen Karjalan loitsussa.[1507] Suomessa, tuo yksi poikkeus poisluettuna, lauletaan noista nimettömistä taudeista aina ilman mitään tarullisia nimiä mainitsematta, josta, niinkuin myös niiden vaihtelevaisuudesta Venäjän puolella, varmaan voi päättää, että ne ovat myöhempiä lisäyksiä.

Vähän toisin on taivaan valojen vangitsemisen ja päästön laita. Ne tavataan todella yhdessä kanteleen synnyn lopussa, ja ovat siis sen kautta edes välillisesti liitetyt Sampo-jaksoon. Väinämöisen soittaessa aurinko ja kuu laskeutuvat alas kuultelemaan, saadaan kiinni ja suljetaan yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taa. Joukahainen ja Ilmarinen turhaan yrittävät murtaa lukot auki; vasta Väinämöiseltä se onnistuu: pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan. Mutta tätä toisintoa löytyykin vaan yksi ainoa kappale, joka on saatu epäiltävästä runopaikasta[1508] ja itsekin sisältää turmeluksen merkkejä. Päivä näet tässä laskeutuu puuhun kuultelemaan, samoin kuin kaikissa muissa kanteleen synnyn kappaleissa metsän emäntä t. isäntä. Nähtävästi se on aivan uusi muodostus, syntynyt Vienan Samporunosta kuullun hämärän kaiun vaikutuksesta.[1509] Meidän tulee siis nyt ottaa päivän päästökin tutkittavaksi aivan erinäisenä, itsenäisenä taruna.

Painetun Kalevalan 49:s runo, joka melkein koko sen tapauksen laulaa,[1510] on täydennetty Lönnrot'in lisäyksillä.[1511] Näiden poiskarsimisen jälkeen jäljelle jäävä osa on se runo, jonka jo tiedämme lauletuksi Pohjanmaalla, Savossa sekä Suomen Pohjois-Karjalassa.[1512] Mutta ensikatsahduskin näyttää, että tämä semmoisenaan myös on myöhempi muodostus. Väinämöinen vasta taivaan valojen irtipääsön jälkeen lähtee sotaan Pohjolaisia vastaan, lisäksi vielä ilmoittaen syyksi:

"Koska kuun kivestä päästin, Päivän päästin kalliosta".

Siinä on selvä todistus, että jälkimmäinen osa, Pohjolan retki, ei voi olla alun, päivän päästön, kanssa yhteenkuuluva. Pohjolassa ei sitten olekaan mitään puhetta auringosta eikä kuusta, tapellaan vaan ilman ilmoitettua syytä. Tapa, jolla taistelu kuvataan, osoittaa myöskin silminnähtävästi, että runon loppupuolisko on Päivölän virrestä (Lemminkäisen toisesta Pohjolassa-käynnistä) tänne eksynyt. Runon varsinainen, alkuperäinen sisällys supistuu täten siihen, että päivä joutuu kallioon, kuu katoo kiveen; Väinämöinen, yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan ja siellä takoessaan saa kuulla,[1513] että taivaan valot jälleen ovat päässeet irti takoessa "Väinämöisen" s.o. arvattavasti takomisen kautta. Sama taru ilmautuu myös vaillinaisempana sangen monissa katkelmissa, jotka ovat pistetyt erilaisten loitsuin sekaan. Kaikenmoisessa hädässä rukoillaan Jumalaa, Luojaa, Jesusta (joskus Maariaa) päästämään pahasta, "niinkuin kuun kehästä päästit, päivän kalliosta" (t. joskus vaskivantehista).[1514] Välistä on luonnon perustus vielä selvempi, kun kuu päästetään kehästä, päivä pilvestä.[1515]

Tässä mainitut päästäjät tietysti eivät voi olla yksikään alkuperäiset, kristityt hyvinkin luonnollisesta syystä, Väinämöinen sen vuoksi, kun takominen ei alkuansa ole hänen toimiaan. Parissa runokappaleessa tapaammekin toisia asianmukaisempia henkilöitä. Ganander'in mythologiaan on otettu runonkatkelma, jossa:

Kuumet ennen kuun kehitti, Kavet kuun kehästä päästi, Riihen rautaisen sisästä, — — — Pääsi ennen Päivän poika Päivättären päästäessä, Jesus kuun kehästä päästi, Päivän päärlystä[1516] ylönsi.[1517]

Vielä vanhemmassa katkelmassa, joka Vermlannin rajalla asuvilta Norjan Savolaisilta on saatu,[1518] päästäjä sanotaan Turilaaksi, johonka nähden on muistettava, että eräässä Ganander'in painattamassa runossa Kave ukolla, Pohjan herralla, Väinämöisen isällä, on lisämaine iki Turilas. — Toinen runo Norjasta käyttää nimen Kapo.[1519] Agricolan, vielä hiukkasen vanhemmassa muistoonpanossa mainitaan Kapeet kuun syöjinä vihollisina, mutta siinä on nähtävästi erehdys tapahtunut.

Inkerin toisinto on, niinkuin tiedämme,[1520] pikkuseikoissaan hyvin erilainen pohjoisesta. Ylitsepääsemättömäin paaden, kuusen ja meren luominen pakomatkalla kaikellaisten kalujen viskaamisella taaksensa, löytyy kuitenkin ainoasti parissa kappaleessa: Se onkin nähtävästi satujen vaikutuksesta syntynyt vaihdos yleisestä laulutavasta, jonka mukaan ne esteet päinvastoin tulevat taivaan valoja päästämään lähteneelle tiellä vastaan ja hän ne poistaa oluen sekä viinan pirskoittamisella (joskus lisäksi tulen iskemisellä).[1521] Päästäjänä on täälläkin tavallisimmin Jumalan ainoa poika (joskus lisäksi Jesuksen käpeä-käsky); parissa, missä "minä" on päähenkilönä, tulee Maaria, vakainen vaimo avuksi. Vanhempaa kantaa nähtävästi edustavat harvinaisemmat Turo tuima poika ja sepän tytär.[1522]

Mihin loppupäätökseen nyt nämät seikat meidät saattavat? Epäilemättä siihen, että puheen-alaisen runon perusteena on jumalataruksi kuvaunut luonnon ilmiö, auringon (sekä kuun) peittyminen pilveen sekä siitä jälleen selviäminen. Tämän luonnonperusteen näimme vielä aivan puhtaanakin muutamassa pohjoisen toisinnon kappaleessa; toisissa jo oli pilvi muuttunut kiveksi, kallioksi tahi muuksi. Eteläisessäkin esteeksi ilmautuvat ääretön puu l. hako ja kivi kuuluvat nähtävästi samaan mielikuvituksen piiriin; edellinen nimittäin likeisesti muistuttaa taivaan valoineen pimentävästä isosta tammesta.[1523] Oluen ja meden pirskoitus on mukava selittää pilveä poiskuluttavaksi sateeksi, ja tulen iskeminen käsitetään ilman selittämättäkin pilveä halkaisevaksi pitkäsen leimaukseksi. Takominen pohjoisessa toisinnossa sekä sepän tytär eteläisessä tahtoisi viekoittaa siihen oletukseen, että ukkosen jyrinäkin katsottiin taivaan selvittämisessä tarpeelliseksi. Sen ilmautuminen niin erilaisissa paikoissa, vaikka tosin harvoin, näyttäisi todistavan käsityksen vanhuutta. Myöhäisin tietysti on se muodostus, missä pilvi käsitetään aitaksi tai rautariiheksi, ja aurinko siis ikäänkuin joksikin kalliiksi tavaraksi.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, onko tämä taru alkuperäisesti suomalainen vai naapureilta lainattu. Läpinäkyväisyys, jossa se runoissamme vielä joskus ilmautuu, puhuisi edellisen oletuksen puolesta, mutta toiselta puolen on se seikka pahasti epäillyttävä, ettei päivän päästö ole tavattu yhdeltäkään itäiseltä sukulaiseltamme, jopa, mikä on vielä merkillisempi, ei ole tiettävästi Virolaisillekaan tuttu.

Muutamat seikat sen lisäksi silminnähtävästi osoittavat indo-eurooppalaista vaikutusta. Yllämainitut värssyt auringon ja kuun päästämisestä tavataan useammin kuin muissa loitsuissa synnytysluvussa; lapselle rukoillaan päästöä samoin kuin taivaan valotkin ovat tulleet vapautetuiksi. Tämä on aivan yhdenmukaista yleisen indo-eurooppalaisen käsityksen kanssa, joka panee tulen synnyn ja päivän selvittämisen ukkos-pilvestä lähimpään yhteyteen ihmisen synnyn kanssa.[1524] Yhtä yleinen on Indo-eurooppalaisissa päivän selvittämisen liittäminen yhteen oluen t. meden synnyn s.o. sateen kanssa. Nämät juomat olemme Inkerissäkin tavanneet puheen-alaisesta runosta, vaikka tosin päästämisen välikappaleina; vaan tämä muodon väärentyminen juuri onkin lainan todistus. Vienan läänissä tavataan myös joskus harvaan viittaus samaan asiaan oluen synnyssä. Kun ei näet olut ota oikein hapatakseen, arvellaan syyn tuohon olevan siinä, että on joku "kumma kuun edessä, terhen päivän tiessä".[1525] Viimeinkin on lukuun otettava, että indo-eurooppalaisetkin yleisesti kuvasivat pilven vuoreksi. Luultavasti on siis koko tämä taru lainattu, taikka, jos olisikin kenties meidän kansassamme syntynyt itseperäisesti täällä Itämeren rannalla, niin se on silminnähtävästi tapahtunut voimallisen indo-eurooppalaisen vaikutuksen alla.

Muutamat lisäseikat viittaavat meille mistä erityisistä kansoista tämä vaikutus on voinut tulla. Yksi semmoinen on Kave l. Kapo päästäjän nimenä. Se sama, niinkuin tiedämme, ilmautuu myös Volgan Suomalaisissa, Persiassa ja viimeinkin Indiassa, missä hän on pitkäsen poika ja siis nähtävästi jossain yhteydessä tämän tarun kanssa.[1526] Vaikea on siis uskoa, että tämä yhtäläisyys, josta pitkin tietä on jäänyt jälkiä, vaan olisi satunnainen. Mutta epäiltävä on sitä vastaan, tuliko sieltä muuta kuin kenties kaukainen kaiku itse tarusta, koska se muuten pitäisi olla tunnettu myös Volgan rannoilla. Vai olisiko Mordvalaisten taru haltijain synnystä ainoa jäänyt jälki siitä?

Luultavammalta näyttää laina Germaaneilta, joilla myös tavataan nuot ylläluetellut yhteiset piirteet, Erittäin Skandinaviaan kenties viittaavat nimet Turilas ja Turo, jotka tosin ovat ylen harvinaiset, mutta saadut kovin kaukana toisistaan olevista paikoista, että ne tahtoisi luulla satunnaisiksi. Ne näkyvät näet tarkoittavan Thor'ia, päivän valoin vapauttajaa skandinavilaisessa tarussa.[1527]

Noihin muutamiin myöhempiin muodostuksiin Inkerissä, joissa aurinko ja kuu tallennetaan aitassa, on nähtävästi toinenkin laina sekautunut. Välistä näet ei ne ole Hiisien eikä niistä vääntyneitten Viron ja Saksan noitien vaan kahden, kolmen neidon hallussa, jotka niitä pesevät ja huuhtovat. Siinä näemme aivan selvästi slavilais-liettualaisen tarun auringon kylvettämisestä yön ajalla.[1528]

Tulisi nyt viimein tutkittavaksi, eikö päivän päästö, vaikkei se oikeastaan Sampo-jakson yhteyteen kuulu, ole viimeinmainitun tarun ensimmäisenä, alkuperäisenä luonnoksena. Edellisessä pykälässä esitettiin jo Schiefner'in ja Donner'in arvelu, että Sampo on aurinko. Jos katsomme Sammon nykyisessä muodossa yhteensulaneitten aineksien sisimpää merkitystä, niin ei olekaan epäilemistä, että mainitut tutkijat ovat oikeassa. Grotte-mylly on silminnähtävästi kehitys tuosta indo-eurooppalaisessa tarustossa yleisestä tulen kirnuamisesta.[1529] Myöskin Sämpsä Pellervoisen alkukuva Zemberys (Slavilaisten Zjemik) tuskin voinee olla muuta kuin personoittu kevät-aurinko, joka kynnön ja kylvön toimeen panee. Mutta toinen asia on kysymys, oliko Suomalaisillakin ollut sama perusteena oleva käsitys ja kehittyikö se meilläkin sitten myllyksi ja personalliseksi haltijaksi. Erittäinkin tämmöinen luonnon-ilmiön yksinkertaisen kuvan kehittyminen monimutkaiseksi taruksi, juuri samalla tavalla niin erisukuisissa kansoissa, tuntuu jo sielutieteen kannalta katsoen kovin luonnottomalta. Paitsi sitä, ainakin mitä myllykäsitteesen tulee, on se myös kielitieteen ja sivistyshistorian puolelta katsoen mahdoton. Mylly- l. käsikivikuva voi erittäin Germaneissa kehittyä alkuperäisemmästä kirnusta, sen kautta kun he nimittivät molempia, alkumuodossaan rakennukseltansakin jokseenkin yhtäläisiä kaluja, melkein samalla nimellä. Gotilaisilla edellinen oli quairnus (ruots. qvarn), Muinais-Skandinaveilla jälkimmäinen kirna. Kivenpuun, jolla käsikiveä pyöritettiin, sanoivat Skandinavit möndull'iksi (männäksi). Meidän käsikivi on tietysti kielellisesti kokonaan tämän kehityksen ulkopuolella. Vanhempi taru tulen kirnuamisesta tosin tavataan välistä meidänkin loitsuissamme. Panu, poika auringoisen, tai Väinämöinenkin, nähdään siinä toimessa.[1530] Mutta tämä yksinkertaisempikaan muoto ei voi olla alkuperäisesti suomalainen; sillä voin teko kirnun ja männän avulla on, niinkuin nämät sanat todistavat, vasta opittu naapureilta.[1531] Kuuluvatpa Aunuksessa vieläkin laittavan voita alkuperäisemmällä tavalla, maitoa lusikoin läikyttämällä.

Donner sen lisäksi tahtoi näyttää toteen, että Sampo-runo on päivän päästöstä kehjinnyt uudempi muodostus, ja perusti mielipiteensä useampiin yhtäläisyyksiin molempien runojen yksityis-seikoissa. Mutta hänen mainitsemansa yhtäläisyydet tavataan ainoasti painetussa Kalevalassa taikka selviävät satunnaisiksi muodoiksi. Sampo ainoasti yhdessä ainoassa toisinnossa suljetaan kivimäkeen, vaskivuoreen;[1532] taivaan valot tosin myös kiveen, vaan ainoasti vaskivanteisin. Pohjolan emäntä todellisissa kansan runoissa tosin ottaa Sammon haltuunsa; mutta ei hän koskaan ilmau taivaan valoin kätkijänä. Sampoa ryöstämään lähtevät usein kaikki kolme Kalevalan veljestä yhdessä tuumin; päivän päästössä toimii yksistään Väinämöinen, eikä hänkään, niinkuin näimme, oikeastaan kuulu siihen.

Enemmän huomiota ansaitsee ainoasti se Donner'in esiintuoma seikka,[1533] että Sampo ja aurinko (eli oikeammin taivas)[1534] molemmat sanotaan kirjokanneksi. Meidän tulee siis tarkemmin tutkia missä yhteydessä tätä sanaa käytetään runoissamme. Useimmissa paikoissa se llmautuu todella kertovärssyssä taivaan rinnakkaisnimenä:

Läpi tahrahan kaheksan, Läpi kuuden kirjokannen.[1535]

Mutta sen ohessa se myös tavataan sangen usein vakan, arkun, lippaan, jopa aitankin mainesanana. Kipusanoissa Kipuneito kipuja kootessaan joskus istuu:

Kirjovakkanen käessä, Kirjokansi kainalossa.[1536]

Useammin kuitenkin se sana, niinkuin jo Sammon tutkimuksesta tiedämme, viljellään Metsolan l. Pohjolan emännän rahaisesta arkusta tai aitasta, jossa kallis metsän vilja on tallella. Tästä se mukavasti saattoi tulla Sampo-runoon, johon tietysti Pohjolan emännän ilmautuminen metsäluvuissa antoi luonnollisen aiheen. Mutta myös edellinen merkitys on helposti voinut siihen vaikuttaa, koska Sammon takoja Ilmarinen ennen oli myös ilman kannen eli taivaan kalkuttanut. Tämän takomisen kautta se näkyykin vasta löytäneen tien Sampo-runoon, sillä Suomen puolella, missä ei takomista vielä ole, ei myös koskaan sanota Sampoa kirjokanneksi. Tämä sen ilmautuminen ainoasti myöhemmässä kehitysmuodossa onkin samassa hyvä todistus, että sen liittäminen Sammon mainesanaksi, vaikka se itse voikin myös taivasta merkitä, ei millään muotoa saata määrätä itse Sammon merkitystä ja syntyä.[1537]

Donner'in mainitsemain yhtäläisyyksien lisäksi voisi vielä tuoda esiin pari muuta, mutta nekin raukeavat likemmin katsellessa. Semmoinen on kiven ynnä muun viskaaminen perään-ajavalle esteeksi parissa Inkerin toisinnossa, jotka me havaitsimme myöhemmiksi väännöksiksi. Niin myös joskus Inkerissä suljetaan päivän valot aittaan yhdeksän lukon taakse; vaan tämäkin seikka on hyvin harvinainen ja Sampo-runoon se ilmautuu vasta Vienan puolella.

Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen, kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään tekemistä.

g. Vipusessa käynti.

Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540] Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan, mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista: edellisessä näet Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan niellyksi; kaikissa läntisissä sitä vastaan hän ainoasti kaataa puut pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla (taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543] Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat. Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit miesten, naisten, jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: Ankervo (l. Ankervoinen), Antervo (l. Antermo l. Kantervo), Antero (l. Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544] vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik. Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen, Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546] Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa, mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]

Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla Ontrei) on samassa vahva lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.

Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi, yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa haihtuvat täten arvottomiksi.

Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa, missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen runossa:

Onko vanhoa väkeä, Jok' on viikon maassa maannut, Kauan liejussa levännyt?[1554]

Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon hakeminen yksityisten vanhempain haudasta on sen lopulliseen muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä Kalevinpoika menee ukko Kalevin künka peal (kummun päälle).

Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi? Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen ihosta, kadonnehen kainalosta, kuolleen kohdusta".[1555]

Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen puheille, koska

Sill' on suussa suuri tieto, Mahti ponneton povessa, Vatsassa varat väkevät.[1556]

Sitten vielä tavallisesti jatketaan niin tavoin, että Väinämöiselle, kun hän on ahdistanut Vipusta rautakangella, vatsan sisään menemättä,

Puuttui suuhun suuri tieto, Mahti ponneton povehen, Vatsahan varat väkevät.

Taikka myös:

Saipa suuhun suuren tiedon, Mahtin ponneton (!) povehen, Vatsahan varat väkevät.

Mahdollisesti on sana sai, joka Karjalassa myös joutumista, tulemista merkitsee, synnyttänyt sen käsityksen, että Väinämöinen suuritiedon loitsijan suuhun ja vatsaan upposi.

Mistä sitten tuo takominen Vipusen vatsassa on saanut alkunsa? Ettei se, niinkuin Aspelin on selittänyt, ole siinä yhteydessä ukkosen jyriseminen pilven povessa, voimme varmaan päättää sen ilmautumisesta Vipusen runoon vasta Vienan puolella. Eipä se ole sielläkään kovin yleinen. Varmaan se ilmautuu ainoasti kymmenkunnassa kappaleessa; useissa muissa sitä vastaan se tapahtuu ulkopuolella, ennen vatsaan nielemistä, niin tavoin että sillä valmistetaan Vipusen suuhun pistettävä kanki. Mutta Vipusen runo ei ole paitsi sitä ainoa, jossa tuo yliluonnollinen takominen (paidan asettaminen pajaksi y.m. ja kolkuttaminen pajassa ovettomassa) on tavattava. Vienan läänissä alkaa Samporuno joskus sillä lailla, jolloin Väinämöinen takoo rautaisen hevosen, lähteäksensä ratsastamaan.[1557] Eräässä Suomen Karjalan runossa[1558] Ilmarinen samalla tavoin takoo rautaisen veneen, jolla purjehtii Pohjolaan. Vielä laajemmalta tavataan se Venäjän puolella[1559] kanteleen synnyssä, niin että Väinämöinen sillä tavoin sepittää haravan, jolla kalan ruotoja kanteleen aineksiksi ko'otaan, taikkapa rakentaa itse soittonsa. Niin-ikään nähdään se kultaneidon runossa sekä Vienassa että myös Inkerin alueessa.[1560] Näissä kaikissa on taottujen esineiden tavallisuus ristiriidassa takomisen ihmeellisyyden kanssa ja antaa syytä siihen arveluun, ettei se alkuaan mahtane yhteen kuulua. Vipusen runossa yksin voisi niin outoihin sepinkaluihin turvaaminen tuntua oikeutetulta, jos emme tietäisi koko vatsassa-oloa myöhäiseksi lisäykseksi; täytyy siis hakea eikö ihmeellinen takominen ilmau jossain vielä mainitsemattomassa yhteydessä, joka olisi luonnollinen ja samassa tiettävästi vanha.

Useissa ylläluetelluissa kuvauksissa tavattavat sanat: yöllä syntyi Väinämöinen tai Ilmarinen, päivällä meni pajahan, saattavat ajatuksemme ehdottomasti siihen, että tässä mahtaa olla oikeastaan puhe jostain työstä maailman alussa. Semmoinen tarjoutuukin meille raudan synnyssä, jossa[1561] Ilmarinen (t. välistä Väinämöinen), yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan, asettaa paitansa palkeeksi y.m. ja lietsoo pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa, siksi kun rauta vellinä venyvi. Me olemme jo ennen nähneet, että taru Ilmarisen l. Ilman ukon takomisesta on ukkosen jyrinästä saanut alkunsa. Musta, pimeä ukkosen pilvi on sitten aivan luonnollisesti verrattu ovettomaksi, ikkunattomaksi pajaksi, ja yhtä luonnollista on myös, että Ilmarisella maailman alku-aikoina, jolloin rauta vasta luotiin, ei vielä ollut tavallisia sepinkaluja. Tässä on siis edessämme todellinen luonnontaru, jonka vanhuutta ei myös sovi epäillä, koska se on yleinen Suomen puolella.

Huomattava seikka, joka selittää tuon ihmeellisen taonnan siirtymisen uusiin muodostuksiin, on se, että raudan synty, erittäinkin se osa, joka kuvaa Ilmarisen osaa työssä, on hyvin harvinainen Venäjän Karjalassa. Haavojen parantamiseksi siellä sen sijaan käytetään runoa Väinämöisen polvenhaavasta ja siihen liittyneestä verenseisatuksesta, joka Borenius'en mukaan on "käytännöllisen hyötynsä tähden" niiden seutuin tavallisimpia epillisiä runoja. Samoin on Inkerinkin alueessa raudan synty laihtunut paljaaksi, kaikkia tarullisia aineita vailla olevaksi manaukseksi; erittäin ei siinä tavata Ilmarin takomista. Sielläkin on nähtävästi syntyluvun unohtuminen tai tuntemattomuus tehnyt sen, että tuota yhtä osaa siitä, vielä muistossa pysynyttä tai muualta opittua, on ruvettu käyttämään uusissa yhteyksissä. Samallainen ilmiö on huomattava useitten muittenkin runoin kehityksessä.

Viimeksi olisi nyt vielä tutkittava, kuka ja mitä Vipunen oikeastaan oli? Donner on tahtonut selittää hänet entiseksi metsästyksen haltijaksi,[1562] Aspelin ukkosen ja auringon jumalaksi.[1563] Edellinen perustautuu nähtävästi niihin säkeisin, joissa sanotaan Vipusen kuolleen "vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä."[1564] Ne ovat saadut muutamista suomenpuolisista runokappaleista ja voivat siis olla vanhat. Virolaisissakin oli, Fählmann'in todistuksen mukaan, Viboane tuttu mainiona ampujana.[1565] Mutta yllämainitut säkeet ovat kovin harvinaiset, voidakseen, kaiken muun tuen puutteessa, olla minäkään varmana todisteena; yhtä mahdollista on, että ainoasti Vipusen nimi, niinkuin kansantaruissa usein tapahtuu, on antanut niille synnyn. Ja koko Viboane, josta ei yksikään Viron runo tiedä mitään, tuntuu kovin epäiltävältä. Kun ei hänen nimensä vaan olisi jonakuna hämäränä kaikuna eksynyt sinne Suomesta.

Aspelin myös perustaa arvelunsa edellisen puolen samoihin runosäkeisin; joutsestaan, taivaan kaarestahan Ukko lennättää nuolensa. Jälkimmäisen puolen tueksi hän tuopi esiin, että Lemminkäinen, auringon jumala, muutamissa toisinnoissa sanotaan Vipusen pojaksi. Vielä lisäksi hän huomauttaa, että loitsuissa tuli joskus sanotaan auringon pojaksi; että säettä: tuskissa tulen punaisen joskus seuraa kertovärssy: angervoisen ailuhissa; ja että Väinämöinen sekä Ilmarinen yleiseen iskevät tulta kolmella kokon sulalla, viidellä vipusimella.

Ensiksimainitut värssyt: Virsikäs Vipusen poika, Luottehikas Lemminkäinen löytyvät kymmenkunnassa runokappaleessa, joiden alkuperäinen kotipesä näkyy olleen Ilamantsi. Siellä kuuluisa Simana Sissonen Mekrijärvellä oikeastaan lauloi: Poika virsikäs Vipunen, tehden siis Vipusen ja Lemminkäisen yhdeksi personaksi. Hän jatkoi sitten sillä tavoin, että Vipunen "tuo viruvi virsissähän, luottehissansa lojuvi", jolloin Väinämöinen tulee häneltä sanoja noutamaan.[1566] Mutta haudasta herätetty Vipunen vastaa: "ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa!" — juuri samoilla sanoilla kuin samalla seudulla joskus Lemminkäinen äidillensä, joka hänet on Tuonelan joesta haravoinut.[1567] Selvästi näkyy siis, että tässä vaan on tapahtunut sekoitus, varsin luonnollinen siitä syystä, että molemmat ovat kuolleet ja jälleen herätetään elämään. Mitään alkuperäistä ja oleellisempaa yhteyttä ei tämä kohta voi todistaa.

Yhtä vähän myös pitävät paikkansa muutkaan pienemmät todisteet. Jos tuli sanotaankin angervoiseksi, samoin kuin joskus Vipunen, me jo tiedämme, että jälkimmäinen nimi on myöhempi väännös. Vipusin puolestaan ei merkitse muuta kuin lennintä, siipeä, ja on tähän pantu alkusoinnun vuoksi, viisi-sanan tähden. Tulen synty ei ole millään tavoin ainoa runo, jossa sitä käytetään. Varpusen vivuttimilla l. vivutsimilla Lappalainen usein sulittaa nuolensa, kun aikoo Väinämöistä ampua. Samoin usein ison tammen runossa rujo, rampa ja perisokea, jotka pistoksia lennättävät. Vipusimella ei ole näin muodoin yhtään mitään tekemistä Vipusen nimen kanssa. Paljoa todenmukaisemmalta näyttävän tuen Aspelin'in arvelulle voisi saada muutamista K. Krohn'in Kajaanin kulmalta tuomista tulen synnyistä. Niissä näet kaikki Sotkamosta saadut alkavat sanoilla: "Vipunen Vapusen poika, Tuli kulta auringoinen, Auringoisen pojan poika", ja yksi laulajoista vielä lisäsi sen suorasanaisen selityksen, että "valkea sanotaan Vipusen pojaksi, siitä syystä kun lietsomapaikoissa tarvitaan valkea-vipua." Mutta, paha kyllä, nämät toisinnot ovat aivan yksinänsä; nuot sanat eivät löydy yhdessä ainoassakaan niistä lukemattomista tulen synnyistä, jotka on saatu muista Suomen seuduista sekä Venäjän Karjalasta, eipä edes niissä ennen kerätyissä, jotka ovat samasta Sotkamon pitäjästä kotoisin. Ne ovat siis epäilemättömästi ja auttamattomasti ihan uusi keksintö. Vipusen nimi on vaan tullut lisään höystöksi, samoin kuin loitsuihin muutenkin usein lisätään kertomarunoista otettuja nimiä paremman voiman vuoksi. Niinhän löylykin joskus sanotaan "vanhan Väinämöisen hieksi", kivi "nuoren Joukamoisen maksaksi" ynnä muuta.