NELJÄS LUKU. (continued 3)

Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä. Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut, päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan, jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä, tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in) sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim. voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.

Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa: Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset, surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 — suuri osa Kyllikin runosta — Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan, vaikk' on vastanainut. — Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan (alkuaan myös Tatarein lauluissa). — Näiden lisäksi vielä kantele-runon uusi muoto (synty hauista) — Kojosen pojan kosinta — kilpalaulanto — kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti luultavasti suorasanaisina muistelmina.

Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet. Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia molempia mahdollisuuksia.

Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista. Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla. Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.

Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme, on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v. 1223 Kolyivan'iksi.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.

Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä. Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn — Ahdin meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin — ison sian t. härän tapon — Kalevan pojan koston) — Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan. Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo: "luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] — Ilja Muromilaisen, välistä myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. — Volot'in ja Taavetin keskustelu muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. — Vaon kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin rakentamisesta Midgård'in ympäri. — Kaikkien venäläisten sankarien kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan mukailu Asain lopusta.[1991]

Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto "nuorten juoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta, vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.

Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin, kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla. Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen, Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin 5:n vuosisadan alkua myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten tarulainain aikaisin mahdollinen raja, sillä niiden alkumuodot nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa, samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.

Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä, että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja 1000:n välillä.

Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa — Eddan Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) — Grotte-laulua vastaava osa Sammon ryöstössä — oluen synty (= Odhrörir'in synty) — Päivölän virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista — Ahdin pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) — Balder'in kuoloa muistuttavat kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) — muistot Odin'in ja Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa — iso tammi t. saarni Virossa (= Yggdrasil), — iso sika jumalain pidoissa (= Sährimner). — Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en, luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) — runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) — Hiiden hirven ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) — Päivän päästön alkumuodon. Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä (maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa. Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.

Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa, Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]

Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että liettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa aikaisemmat. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo luomistaruun — ilman pielten ja taivaan takominen — Sampsan maailmankylvö — osa ison tammen tarua — auringon pesu — Ilman neidon kosinta ja taivaskappalten kosinta — Päivölän virren alku (= Perkunaan tammen hakkaus). — Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.

Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.

Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa: Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.

IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen?

Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G. Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen. Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka, johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]

Lönnrot väitöksessään De Väinämöine 1827 teki epoksemme pääsankarin historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö, jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta Ukolta. — Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.

Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]

Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vielä Sum erään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, Untolassa unta nähneet, Tulolassa maalle tulleet ja Impilahdesta[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.

Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinen luopi karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]

Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. — Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.

Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.

Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.

Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.

Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.

Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.

V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.

Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon, sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia. Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla, myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]

Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]

Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, että yhtenäiset sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan, ovat kansanrunoelua. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija, joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.

Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se omien yksityisten olojensa mukaiseksi.

Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja; tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista. Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.

Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin, liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut, missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat kukin keskustasta riippuvan paikkansa.

Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.

Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä, on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään "runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana voimana.[2016]

Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia. Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten puute vienyt hänet harhateille.

Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.

Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.

Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.

Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.

Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:

Itse loime loitsijaksi, Laikahtime laulajaksi.[2017]

Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.

Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.

Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi — Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]

Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. Muistilla näkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]

Melkein yhtä koneellisesti myös yhtäläistämis-taipumus usein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.

Likeistä sukua edelliselle on niin-ikään jatkamishalu. Kun joku oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista. Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin sisaren lupaukseen.

Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista (Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää, joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä, kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim. saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen, joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]

Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat, niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]

Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret, tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman. Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen, että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen. Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se, joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.

Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla; Senvuoksi kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa, kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä. Kokoonpanija yksin ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista. Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022] Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.