KOLMAS LUKU (continued 2)

Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka vahvistukseksi molemmin puolin sylkivät yhteen astiaan. Syljestänsä he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä Odhrörir-kattilaan, panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi. Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui. Mutta kun jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_, he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung vei meden kotiinsa, kätki sen vuoreen ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in sen vartijaksi. — Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan, missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen. Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen, Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään. Siellä makasi Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. Sitten hän muuttihe kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää.

Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin juopui humalaan Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, mutta jätti hänet kuitenkin sitten petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan näkyy kaatuneen. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse kuulustamaan Odin'ia ja soimasivat häntä siitä, että oli valansa Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut.[843]

Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[845]

Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä. Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]

Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "Anna jumalille juomista!" sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista vieraista, estelihe sillä, että muka hänellä ei ollut kattilaa. Tyr silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä toi olutta ja kätki vieraat kattilain alle. Hymir-jättiläisellä, kun hän myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, hänen astuessaan jäävuoret paukkuivat. Illallisella Thor syödä ahmasi kaksi kokonaista härkää, niin että lihat loppuivat talosta. Piti mennä kalaan, että olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. Thor mursi ulkona laitumella suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen tarttui summaton Midgård-käärme, joka meressä makaa manteren ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen omaan otsaan ja silloin pikari meni pirstaleiksi. Sitten käskettiin häntä nostamaan kattilaa; kaksi kertaa hän yritti kaikella voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla se onnistui vihdoin viimein.

Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille. Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se kävi kiusaksi ja hän tappoi toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja vaati olutta. Asat ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin viimein pyyntöön. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. Erittäin kehui hän nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion. Kesken tätä ivaa astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; hän muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon. Päivölän virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle. Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras, jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.

Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu Ahti Saarelaiseksi, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto, muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén, että t Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa. Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa ja oli ylen taitava loitsija, tuli pitoihin Asain luokse.[850] Oegir'illä oli myös toinen nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr, niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti meillä sanotaan Saarelaiseksi ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä hyvin usein sanoo menevänsä Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa. Joskus taas hän menee Saareen sisariinsa, veljiinsä, joka voi muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.

Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus; vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt; melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein aikaisempi sotajumala.

Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa, ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e. Hlér.[853]

Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, tuossa Saaressa, jonka nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia, koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". — "Kuinka siellä kävi naisten?" kysyy Thor. — "Olipa meillä siellä", jatkaa Odin "sieviä naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin kaikki viekkaudella, makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä heidän suosionsa." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?

Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva hirvenhiihtäminen näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin tavallinen kertomus kummittelevasta metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta.[855] Monessa semmoisessa ajo tarkoittaa hirveä; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä helvettiin. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan auringon hirvi (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun, Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee. Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas muistuttaa mieleen Eddassa maailman puun latvassa syövää hirveä sekä niitä neljää, jotka sen oksilla urpia pureksivat.[859]

Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin alueen ja Suomen Karjalan runossa.

Yhdessä metsästäjä, kun hirvi häneltä on päässyt, sanoo suoraan:

"Ei minussa päivän perijä, Eikä kuien kysyjä! Kuannu (sic!), päivä, salolle, Pyörähä, kuu, salon sisähän, Rautavaara vastahasi, Tuli koivu kohtahasi, Joki juoksi juuaksesi, Järvi levätäksesi".[860]

Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;

Vaan oli pikkuista vajalla: Yhtä kättä, puolta päätä, Paljo muita muskuloita.[861]

Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon täydelliseksi ruumiiksi:

Liitteli lihat lihoihin, Luut on luihin luikahutti, Jäsenet jäsenihinsä, Suonet suonten sortumihin.[862]

Tämmöinen koko ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista, imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863] ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä lukemattomissa saduissa.

Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen yhteenliittämään:

Sijallensa suonet laita, Suutatusten suuret suonet, Valtasuonet vastatusten, Limitysten liutasuonet, Pienet suonet pääksytysten,[864]

ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:

Luu luuhun, Veri verehen, Jäsen jäseneen, Ikäänkuin olisi liimattu.[865]

Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen, kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]

Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen. Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa, että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.

Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen lentää idät, lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät, lentää viimein armahan asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa.[872]

Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista, sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.

* * * * *

Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta; se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän Kullervo-runojemme kanssa.

Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o. Maanpinnan) kanssa, täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa. "Ei pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä), anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä, kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että hän jo yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena tappoi mahtavan Hunding'in.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten, kuinka Völsungi Sigmund kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan ja hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd annettiin kasvatettavaksi Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki. Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen isänsä surman vielä olevan kostamatta, joka työ oli ennen kaikkea muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]

Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä erilaisuuksia.

Völsunga-saga on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen pojan kautta.

Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, jolta, niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata. Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; ei jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen ja peri valtakunnan.[881]

Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden Valkyria-neidoistansa, joka variksen haamussa lensi kuninkaan linnalle ja laski omenan hänen polvelleen.[882] Vanhus vei omenan vaimolleen syötäväksi ja kuoli pian sen jälkeen. Mutta leski oli omenasta tullut raskaaksi. Tämä tila kesti kovin kauan, kesti kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua hänestä.[883]

Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka keskelle istutti omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen.[884] Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin jo häissään suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät viimeiseen asti. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti nuorin, Sigmund, pääsi pakoon ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja kävi näin tuntemattomana veljensä luona. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut kymmenen vuoden vanhaksi, vei hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa Siggeir'in valtakunnassa.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen ihmisiksi, menivät yöllä Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen asukkaineen päivineen. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä.[887]

Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, Hunding'in poika, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella sotavoimalla. Tappelussa katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia, jonka kautta hän menetti voiton ja kaatui kaikkien miestensä kanssa.[888] Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko Völsungisuvusta, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa. Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund näet oli puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön kanssa metsäpirttiin piiloon. Seuraavana päivänä kävi Hjördis tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. Näin saapui Hjördis sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa. Siellä tuli hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar kuitenkin jo orjana synnyttänyt pojan, tuon sittemmin yli kaikkein maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]

Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan, jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten kulki nyt poika astiassaan virtaa myöten mereen; mutta par'aikaa olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle. Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että rikkoi kätkyenä olevan astian ja astui ulos maalle.[890]

Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla, mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä lapsuudestaan. Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut lapset puolessa vuodessa.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta ja hosui niillä kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia. Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen isänsä.[892]

Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni valitsemaan hevosta ja sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun.[893] Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; mutta ne menivät aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen. "Vaikea", virkkoi Regin, "on takoa sinulle miekka miestä myöten!" Viimein pyysi Sigurd äidiltään isänsä miekan kappaleet ja taotti ne jälleen yhteen. Niistä tuli taas kalpa semmoinen, että, kun Sigurd kaikella sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi puoliskoksi. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "Ensin minun pitää isäni surma kostaa!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan. Matkalla nousi hirmuinen myrsky, mutta, kun eräs tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä, oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta. Arvaamaton auttaja sitten nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895] Perille päästyänsä tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi.[896]

Vilkina-tarinassa taas kuuluisa seppä Mimer[897] löytää vedestä pelastuneen ja sitten metsässä oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, niin että jo yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa. Mutta hän oli samassa niin ilkeä luonteeltansa, että yhä pieksi sepän sällejä. Tätä estääkseen tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. Mutta poikapa löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta. "Mitä muuta mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio, "niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä. Hän laittoi Sigurd'in metsään, sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi. Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän eväät sekä _kirveen ja läksi määrätylle työlle. Mutta hän ei viitsinytkään laittaa varsinaista miilua, hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne päällekkäin hirveäksi rovioksi ja sytytti tuleen. Näin valmistui yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. Nyt istahti Sigurd syömään ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät yhdeksi atriakseen.[898]

Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.

Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, palajavat Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä. Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen: yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin, siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään (Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:

Kasvatti emo kanoja, Suuren joukon joutsenia; Kanat aialla asetti, Joutsenet joelle saattoi.[899]

Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta, että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa: "Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut sorsasta.

Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena) sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta. Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle. Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen hirttäminen, taas muistuttaa Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja riimuja piirtämään.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut, aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa. Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen muinaiskäsityksen kanssa. Vasaramies Thor on näet karjanhoidon nimen-omainen suojelija.[908]

Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan Ismar'in valtaan. Siellä hän ensin pidettiin linnaan suljettuna, sitten käytettiin orjatöihin pellolla; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi ihmisen-kaltaisen, ontelon kuvan, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät tappoivat harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin kuninkaan puolison, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva, jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa. Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä, Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä Ismal kosii Sigurd'in puolisisarta ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian kun ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä.[910] Mutta Ismaroksi nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen kultaneidon.[911]

Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt, ihmepäivönen, — — levitä lämmintäsi, — — levitä paahdettasi, tule minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa takana!" — Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet. — Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt sudenhaamuissa. — Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa. Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in pieksämien sällein kanssa. — Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. — Regin'in sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917] Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918] — Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut, puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa Pischa-Paschassa. — Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. — Kullervo lähtee kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.

Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:

"Jos oisit kasvanut heimos keskellä, Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi; Vaan sotavankina elit täällä; Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]

Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso Sigurd muka on ollut orjana Hjalprek'in hovissa.[920]

Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä. Untamossa, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden Hunding'in poikia. Mo ei ole muuta kuin nimiä muodostava lisäke,[921] ing niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. H:n poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle suomalaista sointua. — Kullervossa, taas on runkona sana kulta. Se muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen arkkuun ja sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922] Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa; "sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]

Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös Skilfing'it mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa saavat Ruotsalaiset nimen Scylfingas, Tanskalaiset Scildingas, arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan, poika.[929] Kuuluipa Skilfing l. Skilving myös Odin'in omiinkin monilukuisiin nimihin.[930] Skelfing'iksi niin-ikään nimitetään nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, Skilvingit, sitten hallitsi Itämaissa s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: Kylfing'ein idästä päin rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa Kylfingialand (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on Varjägi l. Kolbjagi, niin puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-, Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen, mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in, siis Skilfing'in poikia.[937]

Useammassa paikassa puhuvat Eddat summattomasta saarnista, Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. Sen oksat leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle. Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa (tai Asoissa), toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä (Hel'in asunnossa). Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, kaikki menneet ajat tietävän Nornan, toisella Mimer'in, jolta Odin ikiviisauden juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin tässä puussa riippuen, oppii loitsutaitonsa.[939] Varjellaksensa Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat valkealla sumulla; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu kotka; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941] Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; sen hedelmät paistettuna saattavat naiset synnyttämään.[942]

Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta, jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille, niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta, kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944] Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa, lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]

Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti monihaaraista, pilvenmuotoa ilmapuuksi (Wetterbaum).[949] Tämä vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).

Jättiläis-tammen kaatamiseksi nousee merestä mies, joka ensin ainoasti on

Miehen peukalon pituinen, Vaimon vaaksan korkeuinen,

mutta äkkiä kasvaa ja kohoaa ihmeellisellä tavalla, niin että

Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi.

Hän hakkaa tammea niin voimakkaasti, että

Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni.[950]

Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta, mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että

Alle maljan ma'ata mahtui, Alle seulan seisomahan.

Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista hyvää saatiin, muun muassa

Verta seitsemän venettä, Kuuta kuusi tynnyriä.[952]

Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman sonnin, nimeltä taivaanhalkaisija (Himinbriötr), josta voi päättää sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]

Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä; se on Tursas, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin, ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten Thurs'ien.[955] Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä, Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät, Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] Thurs'in nimen selittää Simrock janoiseksi (siis juojaksi), jotun'in l. jättiläisen (anglosaks. eotan) syöjäksi (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi" ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa Syöjätär, joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös Juojattareksi sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa, erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963] Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai pienemmiksi.[964]

Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan varmaksi.

Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena, ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää, että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita joskus nunniksi[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon terveyslähteen äärellä. He antavat lapsia hedelmättömille aviopareille, auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita, erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] — Nornien kanssa olivat alkuaan Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot, laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita. Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978] Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla, edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.

* * * * *

Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.

Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] — Kuolleet Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa; siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana, ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor tai oikeastaan Etelä-Germanein Thonar antaneen nimensä meidän Tuonelle.[983] — Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää. Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko, ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" — "Vaikka olisit kuka hyvänsä, minä en pääse ulos". — Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] — Valhallassa saivat sankarit ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa vielä on sikana.[988] — Viimeinkin vielä on mainittava se luulo Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja, ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan oluttuoppia.[989] — Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen, leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat viimeisenä päivänä saapuvat.[990]

Unineulat tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin Pohjolan väelle.[991] — Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] — Samaten niin myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta tapahtuneiksi.

Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.

Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo: "kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]

IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.

Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin tullut heille näiltä naapureilta.

Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran, ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. — Tämän jälkeen seuraa jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. — Suuttuneena karttuvan ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää; senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki, arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan, sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen päivineen, raukesi tyhjäksi.

Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen, laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]

Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy, rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle. Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee, siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi.[1000]

Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa, valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot, jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.

Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]

Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii. Jumala käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.

Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä. Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail, joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon, itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]

Yhdessä Koljadka'ssa, se on joululaulussa.[1004] Rusinit Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi? Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho; sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.

Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen. Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]

Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.

Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat. Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat (Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006] Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi). Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien, antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]

Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin, illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani, missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] — Kuun käsittivät muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta (Hämärättärestä). — Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta ihmemaasta, jossa

Puut ne paistavi punalle, Puut punalle, maat sinelle, Hopealle hongan oksat, Kullalle kukat kanervan,

ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen sovitettu.[1015]

Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on (Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:

Kukat kulkivat kutuhun, Vesat nuoret notkahteli.[1018]

Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019] Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä lohikäärme itse.[1020]

Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021] Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa kiinni pihdeillään.

Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023] Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa vahvistusta.[1024]

Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui, keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan (lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]

* * * * *

Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla Dobryinuschkalla, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.

Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin nuorilla sankareilla, on leski-äiti, joka pojastansa pitää hellää huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta. Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään, varoittaa häntä äiti poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on ilkeä noita ja on jo hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta menee Dobryinja kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. Sen kuultuansa äiti (muutamissa toisinnoissa sisar t. kummi) rientää Marinan luokse, uhkaa häntä itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja saapi täten poikansa pelastetuksi. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen ihmiseksi muuttaa, on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet on ottava vaimokseen. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä, mutta "opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä kädet, jalat, viimein päänkin poikki.[1031] Eräässä toisinnossa on vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan talon ympärillä olevan rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä.[1033]

Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja vapahtamaan; samoin myös tulisessa Putschai-joessa uimasta. Kun Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle, jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. He vannovat toisillensa valansa: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi. Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun kantamoiseni, on pääsi kallellaan?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs myöten, eikö juomat makua myöten? Vai onko sinua joku narri nauranut, juopunut soimannut? Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi? Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, antaa hänelle isän sotaratsun y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten. Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon. Urho tappaa käärmeen poikinensa ja vapauttaa kaikki vangit. Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, että neito on ruhtinaallista sukua, hän itse alhaista.[1033]

Eräässä toisinnossa äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä, ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, vai sarkka kannettiin ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat?"[1034]

Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys, että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden jätetty pitoihin kutsumatta. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "Minne minut istutetaan, siihen istahdan, mitä saan, sen syön ja juon".[1036] Pitopaikassa oli hänet, muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla: "täällä ei ole sijaa kuokkavieraille!" Mutta hän oli virkkanut nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. Kun ei häntä sanota tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten muut vieraat ulos.[1038] — Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "emme huoli kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin pää on ainoa, mitä tahdomme!"[1039]

Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä saaduissa.[1040]

Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret, noukkivat, raatelevat linnut sekä suuren lohikäärmeen. Poika yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. Silloin äiti rukoilee häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää kerskaamista. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]

Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan, joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää, aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle. Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "Tee minun kanssani suuri vala!" lausuu hän Dobryinjalle. Kauan ei ole kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle nyt jätät minut ja nuoren vaimosi?" kysyy jäähyväisissä murheellinen äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta; jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä. Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, missä äiti alussa ei tunnekaan häntä pojaksensa, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä, rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]

Eräässä toisinnossa Vladimir antaa Dobryinjalle käskyn mennä Tatarin khanin luokse, veroa viemään. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "Voi äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt! Taikka jos olisit synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi ja viskannut valtameren pohjaan!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on se, että khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle. — Toisen tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]

Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen. Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch, jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo hän sen, että tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita vaimoja sekä kauniita neitoja.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa Aljoschka teossakin toisessa laulussa.

Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048] Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]

Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa, vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti, jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin, varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii olutta.[1056]

Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla.[1058] Tavallinen on kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "ohoh, kauanpa olenkin nukkunut!" johon pelastaja vastaa: "olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "katsopas taakses, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin molemmat muuttavat itsensä eläviksi, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa".[1063]

Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.

Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja päättää ottaa tytön morsiameksensa. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" — "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]

Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa. — "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "Olenpa vaan halpaa sukua, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]

Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu Iivana Karhunpojasta. Papin rouva eksyy metsään ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. Täällä syntyy rouvalle poika, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden suuttuneena yrittää pappi päästä epämukavasta pojantimestaan. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi. Nyt keksii pappi toisen keinon, lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]

Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. — "Mitä niistä?" kysyy hän. — "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". — Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan.[1072]

Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. Poika suistaa karhun ja tuo kotiin. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]

Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]

* * * * *

Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan. Sadko käskee: "veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.

* * * * *

Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön

Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella, Yläisihin maa-emihin, Alaisihin taivosihin,[1078]

olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]

Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, Kolyivan'in ja Samson'in seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:

Sylin Sampoa syleili, Eipä Sampo liikukana, Polvin maassa puuhaeli, Kirjokansi kallukana.[1081]

Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi Kolyivan, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään Kolyivanovitsch'iksi s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. Kolyivan Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan Samson Kolyivanovitschiksi.[1084] Kolyivan Ivanovitsch tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]

* * * * *

Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä

Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta, Puoltatoista polven päästä, Kahta kaation rajasta.[1089]

Taistelu alkaa tuvassa, mutta pian vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle, ennen kuin hänet surmaa; hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen.[1092] Varsinaisten venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.

Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "sulkien läpi (hän oli silloin joutsenpuvussa) iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]

Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]

Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] — Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]

Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta — etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle — se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen — se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle — ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:

Luulin kuun kumottavaksi, Kun kumotti kultasolki; Luulin päivän paistavaksi, Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]

Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:

"Kaikk' on kansa haljakassa, Kuni metsä huutehessa; Alta on kuin aamurusko, Päältä niinkuin päivän koite".[1117]

Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:

"Kuukos tää on vaiko päivä, Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]

c. Liettualaisissa.

Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.

Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]

Tammi oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin Rommotaksi l. Ruombotaksi (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]

Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]

Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] — Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]

Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. Tapahtui kerta, sanovat he, että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja päästivät vangin ulos.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]

Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut kelvottomalle juomarille, joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet silkkinuotalla, olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani!"[1146]

Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!" Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]

Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.

Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä Päivän pojaksi.[1152]

* * * * *

Kullervoon otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] — Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] — Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]

Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän Lemminkäinen, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]

* * * * *

Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" — "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". — Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa — niin nuorikko toivoo — on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" — Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. — Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]

Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha Virokannas sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi Viruskundre kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut dvar-gontista, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, vais-ganthos'ina (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]

Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]

d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.

Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]

Kreikkalaisten ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut Orpheun hymnien nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti summattoman suuren munan, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa.[1172]

Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.

Foinikialaisissa tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja munan muoto. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa.[1173]

Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. Eufratesjoessa, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina muna, jonka kala viskasi rantaan sekä kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa.[1175]

Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat Egyptistä perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren munan. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa.[1177]

* * * * *

Persialaisten mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa verivihollistaan Zohak'ia vastaan, pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan äiti sitten epää häntä taistelusta; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?" Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]

Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli munan muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita Kaveh-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]

Indian sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu Kavi, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä Jama, samoin kuin Lappalaisilla Jabme (alkuaan Jame), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on vesi esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen emo l. emot ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui miinaksi; se makasi vuoden, se halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui.[1192]

Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) syntyi yksin. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän ensiksi loi vedet ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui kullankaltaiseksi munaksi, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja loi sen molemmista osista taivaan sekä maan. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]

e. Raamatusta saatuja aineksia.

Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.

Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]

Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "suurisynnyn syömingeiksi", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:

"Mistä tunnen Lemminkäisen?" "Siitä tunnet Lemminkäisen: Yli kansan katselevi, Sokeille saapi silmät, Käet saa käettömille, Jalat saa jalattomille."

Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.

f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.

Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?

Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.

Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.

Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]

Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.

Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein — eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.

Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.

Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä, itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista, niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman, taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet — ihan kuin kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa: ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin valaistuksen.

Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta, Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen, nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.

Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi. Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi sopii hyvin hyvästi Luojan surmavirsi.[1203] Maaria synnytti Jesuksen puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat. Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim. kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut puolamarja. — Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa päätänsä — runoissamme usein käytetty aihe — poika luiskahtaa polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään

Kultaista omenuttansa, Hopeaista sauvoansa, Puiten puut, jaellen ruohot, Hajotellen hienot heinät.

Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta: ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. — Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]