NELJÄS LUKU. (continued 2)

Auringon ja tulen kanssa ei siis ole Vipusella myös mitään tekemistä. Loppututkimuksemme päätös on täten kokonaan kieltäväinen. Ainoa tulos on se, että me Vipusen alkuperäisestä olosta ja merkityksestä emme tätä nykyä tiedä mitään. Hän on nähtävästi jostain vanhasta, unohtuneesta tarusta ylijäänyt ja uuteen yhteyteen eksynyt pirstale.

h. Väinämöisen polven haava.

Myös polvenhaava-runo on paljoa useammin kanteleen synnyn kuin Samporetken yhteydessä. Välistä on silloin vielä, samoin kuin painetussa Kalevalassa, taivaan kaarella istuvan neidon kosiminen sen alkuun liitetty.[1568] Enimmiten kuitenkin ilmautuu polven haavoittuminen ja parantaminen erikseen niin hyvin Suomen kuin Venäjän puolella;[1569] yllämainitusta kosimisesta sitä vastaan tavataan Venäjän Karjalassa ainoasti yksi ja toinen säe toisten runoin sekaan eksyneenä, ja myös polvenhaavan yhdistys kanteleen synnyn kanssa on melkein yksistään rajamme sisäpuolelta saatu, idempänä ylen harva, ainoasti viime vuosikymmenellä tavattu.[1570] Tämä jälkimmäinen muodostus on joskus kosimiseen yhdistetty, joskus ei. Kaikesta tästä näkyy, että molemmat lisäykset vasta ovat myöhempiä. Eipä voi itse polvenhaavankaan runo olla aivan vanha, koska se Inkerissä ja Virossa on tuntematon. Muutama katkelma Satakunnasta[1571] viitannee, että sen synty on etsittävä Länsi-Suomesta.

Mitä sitten viimein Väinämöisen polven haavoittuminen ja siitä lähtevä hirveä verentulva merkitsee? Olen ennen tuonut esiin venäläisiä lauluja, joissa tapettuin sankarien ja kaunottarien veristä syntyy jokia.[1572] Väinämöisen nimi, jonka luulisi olevan yhteydessä Väinäjoen kanssa, siihen myöskin ikäänkuin antaa vahvistusta. Mutta koko tarun tuntemattomuus eteläisessä runo-alueessa ja Väinämöisen nimenkin vääntynyt muoto Virossa ei tahdo sopia yhteen tämän oletuksen kanssa. Myös tämän tarun luonnonpohja; jos polvenhaavan runo siis on alkuperäisesti suomalainen, tuntuu tätä nykyä selviämättömän hämärältä. — Täytyy, kun täytyykin, jättää sen arvoituksen arvaaminen vastaisille tutkijoille.

i. Väinämöisen syntyminen.

Salmin kihlakunnassa tavataan kanteleen synty välistä yhteydessä niin sanotun Iron runon kanssa. Siinä näet Iro neito, pidettyänsä pitkän pyhyyden, syöpi marjan ja synnyttää sen vaikutuksesta kolme poikaa: Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukamoisen. Nämät kohta rakentavat laivan, lähtevät merelle ja puuttuvat kiinni haukeen, josta tehdyllä kanteleella sitten Väinämöinen soittaa.[1573] Tavallisemmin on kuitenkin mainituilla seuduilla sekä Aunuksessa Iron runon jatkona kilpakosinnan, Vipusessa käynnin ja Sammon ryöstön sekoitus. Aivan selvästi näkyy, että molemmat nämät yhteydet, jotka vaan tavataan niin pienellä alalla, niin epäiltävässä runopaikassa ja, ainakin jälkimmäinen, niin sekavassa tilassa, ovat satunnaiset.

Kumpaisessakin yhteinen Iron runo on toisinto lännempää saadusta, ylen harvinaisesta Väinämöisen syntymästä.[1574] Tätä tunnemme oikeastaan vaan kaksi kappaletta; lisäksi voi kuitenkin vielä lukea muutamiin taudin syntyihin eksyneet samallaiset alut: että sulhasille vastahakoinen neito viimein syökseytyy mereen ja siellä tulee raskaaksi tuulen, Turilaan t. veden ukon kautta.[1575]

Meille säilyneessä katkonaisessa, sekavassa muodossa on tämä taru vaikea tutkia. Ganander'in saamassa kappaleessa on nähtävästi Väinämöisen isä astunut poikansa sijaan, jommoinen vaihto kansan muistelmissa ei ole harvinainen. Tämän arvelun vahvistavat hänen nimensä. Iki-Turilas toisissa toisinnoissa on juuri se, jonka yhtymisen kautta Ilman immen kanssa Väinämöinen syntyy. "Kave ukko, Pohjan herra" puolestaan on nähtävästi alkuaan ollut "Kave eukko, Pohjan neito". Tässä ovat siis isän ja äidin nimitykset sulaneet yhdeksi. "Parkka-äijä" Blomqvist'in kappaleessa muistuttaa Pellervoisen runosta, jossa Sampsa "parkassa" l. laivassa makaa, ennen kuin Ahti hänet haettaa. Sekin viittaa, samoin kuin Turilas, veden haltijaan, joka siis lienee täydestä syystä pidettävä Väinämöisen isänä. Äiti mainitaan samassa kappaleessa Pohjan neidoksi, muutamassa taudin synnyssä sitä vastoin Ilman neidoksi, joka näkyykin olevan alkuperäisempi. Edellinen nimi on mahtanut tulla sen kautta, että Louhiatar, tautien emo, jonka kanssa Väinämöisen äiti niin usein sekoitetaan, monesti sanotaan Pohjolan emännäksi.

Tässä siis Väinämöinen, samoin kuin yhdessä kosintarunossa, ilmautuu läheisessä suhteessa Ilman neitoon.[1576] Jälkimmäinen runo on epäilemättä edellisen emä, koska se erimuodoissaan tavataan niin laajalta ympäri Suomen, vieläpä Virossakin asti. Nähtävästi kansa tahtoi mainiolle sankarilleen myös saada mainion synnyn, ja silloin maan kuulu, veden valio, taivaan kaarella loistava neito, jonka kanssa Väinämöinen jo ennen oli yhteyteen saatettu, oli lähinnä tarjona.

Salmin kihlakunnan toisintoon on vaikuttanut legenda neitsyt Maariasta, joka marjan syötyään synnyttää pojan. Siellä ilmautuu myös Väinämöiselle kaksi veljeä, samat, jotka läheisen Ilamantsin runoissa niin usein ovat ikilaulajamme retkikumppaleina sekä Sammon ryöstössä että kanteleen synnyssä. Arvattavasti onkin juuri tämä seikka pääasiallisesti sen kolminaisuuden aikaan saanut. Kuitenkin on myös toinen seikka voinut olla myötävaikuttamassa. Muistakaamme Skandinavein jumalaistarussa niin usein ilmautuva kolmiluku, erittäin Völundar-qvidan kolme veljestä; muistakaamme myös yhden Korpiselän[1577] runon kolme veljestä, joilla on melkein kullakin sama virka kuin Völundar'in tarinassa. Saman tapaisia myös tavataan joskus Inkerin ja Viron runoissa.[1578]

j. Kanteleen synty.

Edellisessä olemme nähneet kaikki yhteydet, joissa kanteleen synnyn voi tavata, myöhemmiksi kokoon-panoiksi. Nyt olisi siis vuorostaan tämä runo tutkittava eriksensä.

Painetussa Kalevalassa ilmautuu se kahdessa paikassa, ensin Sampo-retken välitapauksena, sitten uudestaan Sammon ryöstön onnistumisen jälkeen. Edellisellä sovituksella, niinkuin tiedämme, on perustuksensa muutamista Vienan läänin kylistä saaduissa kappaleissa; jälkimmäinen sitä vastaan on varmaan Lönnrot'in keksimä, hän kun tahtoi käyttää toisenkin tarjona olevan kauniin toisinnon. Edellinen edustaa Venäjän Karjalassa ynnä useimmissa Suomen runoalueen osissa yleisen laulutavan;[1579] jälkimmäinen on pää-asiallisesti Inkerin piirin sekä Viron runoin mukainen.[1580] Kuitenkin on Lönnrot tähän myös sekaan pannut osia yhdestä uudesta vesasta, joka oli versonut edellisestä toisinnosta.

Tässä muodostuksessa, joka on Vienan rajaryhmälle omituinen ja aina vaan Sampo-runon yhteydessä tavattava, Väinämöinen Pohjolasta tultuansa taikkapa itse Pohjolassa taottaa Ilmarisella haravan, kokoo merestä ruo'on ruutut, kaislan kaitut, saapi niiden muassa myös kappaleen kalan ruotoa ja laittaa siitä kanteleen.[1581] Tämän vaihdoksen synnyn selittää meille tuo muistutuksessa mainittu Akonlahden runo. Siinä näet Väinämöinen, Pohjolasta tultuansa, laulaa ihmeellisen kuusen ja astuu Ilmarisen pajaan kaikkein täydellisempäin runoin tavalla; mutta sitten ei hän käskekään veljeänsä Pohjolaan, vaan sen sijaan teettää hänellä haravan. Nähtävästi oli jo unohtunut Ilmarisen luona käymisen oikea tarkoitus, jota kuusen luominen vielä viittaa, ja uusi tehtävä pantiin sijaan, koska ei Väinämöisen sopinut kuitenkaan turhaan tulla kuuluisan sepän puheille. Haravan taottaminen meren läpivetämistä varten oli silloin hyvin käsillä olevainen täyte. Samassa Akonlahden kylässä, niinkuin parissa muussakin samaan ryhmään kuuluvassa, oli muutenkin tämä oikeastaan Lemminkäisen surmavirrestä otettu seikka tullut Sampo-jaksoon liitetyksi; Pohjolan akka näet muutamissa toisinnoissa korjaa meressä ajelevan Väinämöisen maalle haravalla, jonka Ilmarinen on takonut.[1582]

Paitsi tätä löytyy toinen pohjoisesta toisinnosta syntynyt haaramuodostus, sekin niin-ikään ilmautuva melkein yksistään Vienan läänissä ja ylen harvinainen. Se tavataan enimmiten Vipusen runon yhteydessä.[1583] Väinämöisen vene siinä ei tartu haukeen, vaan luotoon, josta löydetään sorsan luita, kalan ruotoja, ja niistä kannel pannaan kokoon. Useissa näistä runoista tavattavat värssyt:

Siihen puuttui Pohjan pursi, Vene Väinölän väsähtyi,

selittävät tämän muodostuksen synnyn, nimittäin Sampo-retkellä taulaluotoon tarttuvan Pohjolan laivan ja haukeen puuttuvan Väinämöisen purren sekoituksen kautta. Sama sekoitus nähdään myös parissa seudun Sampo-runossa.[1584]

Itse pohjoinen emäruno ilmaantuu pää-asiallisesti senkaltaisena kuin se on painettu. Joskus vaan nähdään alussa venepuun hakeminen purren itkun sijasta; se muodostus on kuitenkin kovin harvinainen ja nähtävästi satunnainen.[1585] Sama on muutamien toistenkin seikkain laita, joista merkillisimmät ovat: puhe veneen kanssa veteen laskeumisesta ja vedessä kulkemisesta ilman avutta[1586] — kysymys onko vene yhtä kantava kuin kaunis[1587] — vesille lähtijän sanat[1588] — neitosten ihmettely Väinämöisen laulamisesta vesillä[1589] — kosken sanat[1590] — keskustelu hauin halkomisesta ja keittämisestä[1591] — kanteleen lähettäminen Pohjolaan soitettavaksi[1592] — kyynelten poimiminen[1593] sekä viimein laulun vaikutus vuoriin ja kiviin.[1594]

Painetussa Kalevalassa ovat kaikki kolme pääsankaria mukana kanteleen synty-retkellä. Lemminkäisen läsnä-olo perustuu kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, oikeastaan ainoasti yhteen Ganander'in säilyttämään katkelmaan.[1595] Tavallisemmin on kolmantena miehenä Joukamoinen; mutta sekin muodostus on varsin ahtaasen piiriin rajoitettu.[1596] Vähää yleisemmin on Väinämöisen apulaisena ainoasti Joukamoinen t. Joukahainen.[1597] Vaan kaikkein useimmissa kanteleen synnyn kappaleissa on Väinämöinen ainoana mainittuna sankarina.[1598] Tämä on siis epäilemättä vanhin muodostus, joten myös Ilmarisen asettaminen airoille ja toisten kumppanein turhat yritykset sekä hauin tavoittamisessa että kanteleen soitannossa nähdään myöhemmiksi lisäyksiksi. Edellisten syntyyn on mahtanut vaikuttaa Sampo-retken esimerkki, jolla kaikki samalla tavoin yrittävät iskeä Pohjan kotkaa.

Pohjoisen kanteleensynnyn yleiset piirteet ovat siis seuraavat: veneen valitus — erilaisen kansan asettaminen veneesen[1599] — ensin vanhain, sitten nuorten soutu — kulun vauhdin kuvaus — erilaisten vesien kulkeminen — haukeen tarttuminen — hau'in pyytäminen ja kanteleen kopan rakentaminen siitä — kanteleen muiden osien alku — muiden soiton-yritykset — Väinämöisen oma soittaminen ja luonnon ihastus — Väinämöisen itku.

Eteläisen toisinnon muoto on ennen kerrottu.[1600] Oinaan juttu siinä on silminnähtävästi myöhempi lisäys, sillä, vaikka sen sarvi viedään sepälle kanteleen aineeksi, ei se tulekaan yhtään käytetyksi. Sama alku lauletaan paitsi sitä yleisesti Virossa erirunona, melkein aina sillä jatkolla, että sarvesta taotetaan sepällä hevonen ja satula, joilla kosiin mennään.[1601] Lisäkkeen tulon sieltä viitanneekin se värssy inkeriläisessä, että oinas oli saatu työllä Vironmaalla.

Jos nyt molemmat toisinnot näin karsittuna ja puhdistettuna vertaamme toisiinsa, niin huomaamme pää-erotuksen olevan siinä, että pohjoisessa kantele tehdään hauin päästä, eteläisessä koivusta. Edellinen aines tietysti myös vaatii koko tuon etelässä tähän kuulumattoman veneretken. Kumpi näistä molemmista on alkumuoto? Pohjoisen puolesta näkyisi se seikka puhuvan, että siinä metsän ja veden jumalatkin tulevat kuultelemaan, eteläisessä ainoasti elävät sekä ihmiset; edellinen siis tuntuu olevan vanhemmalla, muinaistarullisella pohjalla. Mutta jälkimmäinen sitä vastaan on niin paljon yksinkertaisempi, että sen synty täydellisemmästä olisi vastoin kaikkia kansanrunoin kehityksessä muutoin vallitsevia sääntöjä. Myös on huomattava että veneretkikin on tavallinen Inkerin alueessa, vaan aina erillään kanteleen synnystä. Sen lisäksi tulee viimein että muutamat Pohjois-Suomesta saadut kappaleet, joissa jumalat ilmautuvat, muuten rakennuksessaan ovat eteläisten kaltaiset. Merkillisin on yksi Ganander'in painattama, siis jo viime vuosisadalla, luultavasti Pohjanmaalta saatu, jossa Väinämöinen kalliolla rakentaa kanteleen, kopan koivusta visaperästä, naulat tammen oksista.[1602] Katkelma, jonka Gottlund toi Norjan Suomalaisista ja joka siis on 300 vuotta vanha, tosin on alkua vailla, josta voisi kanteleen syntytavan nähdä; mutta siinä veden emäntä nousee ihailemaan sokean miehen soittoa, joksi Väinämöinen aina sanotaan etelässä.[1603] Syytä on siis olettaa, että ylimalkainenkin rakennus on noudattanut jälkimmäistä laulutapaa. Pienempiä jälkiä paitsi sitä löytyy varsin paljon.[1604]

Arvokkaan lisän tämän kysymyksen ratkaisemiseen antavat tietysti myös kaikki tiedot, mitkä meillä voivat olla puheen-alaisen runon leviämisestä. Vienan läänissä usein tavattava säe, jossa kerrotaan, kuinka veden emäntä "vattalolle l. vattarolle vaivoaksi" ja joka Suomen puolella myös usein nähdään vääntymättömässä, alkuperäisessä muodossansa "Vattallehen l. vahtallehen vaivoaksen", näkyy varmaksi tekevän, että ainakin ne kappaleet ovat tulleet läntiseltä haaralta.[1605] Muista, joissa se värssy ei löydy, voipi sitten ex analogia tehdä saman päätöksen. Samoin tavataan usein ne säkeet, joissa Väinämöinen käy istumaan purteensa, "niinkuin Suomen suolasäkki, Tukulman tupakkamassi." Kulun suunnasta Suomen rajain sisällä voipi kenties toinen seikka olla jonkunlaisena osviittana. Monesti, joskus myöskin Pohjanmaalla, tehdään kielet "jouhista uveh-hevosen". Tämä uveh-sana, joka oritta merkitsee, kuuluu sekä Karjalan että Vepsän kieleen ja tavataan myös Suomen kreikan-uskolaisissa Laatokan pohjoispuolella.[1606]

Kaikesta tästä näkyy siis voitavan päättää että pohjoisempanakin Suomessa laulettiin ennen aikaan päärakennukseltaan Inkerin tapainen kanteleen synnyn laji, jonka ainoana tähdellisempänä eriäväisyytenä vaan oli jumalien läsnä-olo. Hauin ottaminen ainekseksi ynnä kaikki, mitä siitä johtui, on silminnähtävästi myöhempi muodostus, arvattavasti syntynyt Laatokan kreikan-uskoisissa rantalaisissa.

Ensimmäisen aiheen uudemman toisinnon syntyyn mahtoi antaa kanteleen oma, hauin pään tapainen muoto, jossa naulat hyvin voitiin käsittää hampaiksi.[1607] Luonnollinen ajatuksen johto siitä oli sitten, että hauki piti pyydettämän, ennen kuin siitä taisi kalun tehdä. Tämä ajatus saattoi tulla sitä helpommin, koska Väinämöinen vanhassa tutussa tulen synnyssä usein ilmautuu kalojen, muun muassa hauinkin pyytäjänä. Enemmän vielä kehitti laulun tutustuminen novgorodilaiseen Sadko kauppiaasen, jonka seikkailun liittäminen tähän luonnollisesti tuli välitetyksi hänen taitavan kanteleen-soitantonsa kautta. Hyvänä todisteena lainaamisesta ovat melkein sanasta sanaan yhtäläiset kysymykset, mihinkä laiva on kiinni käynyt.[1608] Viimein otettiin pikkuseikkoja kuvauksen täydentämiseksi ja runon pitentämiseksi sieltä täältä. Purjehduksen erikohdat löytyvät jo enimmäksi osaksi inkeriläisessäkin veneretkessä.[1609] Kanteleen ainesten luettelo muodostui nähtävästi sen mukaan kuin loitsussa jo ennen laulettiin käärmeen synnystä.[1610] Väinämöisen kyynelten viereminen on luultavasti otettu niistä inkeriläisistä ja virolaisista balladeista, joissa samalla tavalla kadonnutta poikaa tai tytärtä itketään. Veneen valitus, joka ei löydy sekään kaikissa kanteleen synnyn kappaleissa,[1611] on silminnähtävästi mukailus purtta varten haetun tammen puheesta. Erittäin on Virossa laulettu toisinto hyvin läheinen. Siinä näet metsässä kävelijä kuulee tammen itkevän ja saa tiedustellessaan sen selityksen, että kaikki muut puut käytetään johonkuhun tarpeesen, itkijä yksin on jäänyt joka tuulen turjutella, vihman vingutella.[1612] Yhdessä kappaleessa Tartonmaalta[1613] tammi vielä lisää: "mato juureni makasi". Sama matojen-makaaminen, lintujen lepääminen sanotaan Inkerinkin alueessa syyksi puun kelpaamattomuuteen laivan aineksiksi. Ne vastaavat silminnähtävästi noita säkeitä veneen valituksessa:

Matalimmat maan matoset Alla kaareni asuvat, Ilman linnut ilkeimmät Pesän pielessä pitävät.

Mitä meidän nyt viimein tulee sanoa kanteleen synnyn ja soitannon yksinkertaisimmasta muodosta — onkos se alkuperäisesti suomalainen? Castrén, niinkuin tiedämme, luki sen niihin ikivanhoihin taruihin, jotka kansamme jo Aasiasta on tuonut mukaansa. Perusteena oli hänellä samallaiset käsitykset laulun vaikutuksesta Tatareissa.[1614] Kieltää ei voikaan, että joku yhtäläisyys on niissä olemassa. Mutta toiselta puolen on se seikka kovin arveluttava, ettei, ainakaan tähän asti, ole löydetty mitään senkaltaista varsinaisilta itäisiltä heimolaisiltamme. Näyttää siis siltä, kuin olisivat molemmat laulut syntyneet erillään toisistansa, suomalainen vasta Itämeren rannikoilla. Täälläkin taas runon suuri harvinaisuus ja vaillinaisuus Virossa[1615] antaa syytä kaikellaisiin epäilyksiin, jonka lisäksi tulee, että Väinämöisen nimi nähtävästi on siellä ollut vähän tuttu. Luultavimmalta tuntuu täten, että tarun ensimmäinen alku on lainattu. Mutta mistä se sitten on saanut alkunsa?

Epäilemättä on moni klassilliseen kirjallisuuteen perehtynyt ihmeellä huomannut, kuinka läheistä sukua Väinämöisen, soitannon ja sen vaikutuksen kuvaus on kreikkalaisen Orpheyn tarun kanssa. Aikojen ja paikkojen kaukaisuus on luultavasti kuitenkin kohta karkoittanut sen ajatuksen, että kreikkalainen vaikutus olisi mahdollinen. Kenties sietäisi asia yhtähyvin vielä hiukan tutkimista. Orpheyn taru kuuluu näet meidänkin aikoinamme olevan tuttu muhamedin-uskoisille, ylimalkaan vanhemmalla kannalla pysyneille Bulgareille Rhodope-vuoristossa.[1616] Siitä me voimme varmaan päättää, että se 900-1000 vuotta takaperin oli tässä kansassa, samoin kuin Byzantin Kreikkalaisissa yleinen. Mutta näiden molempien kanssa oli uudella Varjägein valtakunnalla sen ensimmäisinä aikoina paljon tekemistä. Vuonna 865 jo ilmautui 200 aluksen suuruinen laivasto Rurik'in kumppalien Askoldin ja Dir'in johdon alla Byzantin muurien edustalle. Oleg kävi samallaisella retkellä kerran, Igor kaksi kertaa, ja seuraavaltakin ajalta aina 1043:een asti mainitaan useita retkiä.[1617] Oleg'in retkestä erittäin on se varma tieto, että myös Suomalaisia (Tschudeja) oli mukana,[1618] ja arvattavasti oli useimmilla muillakin sama laita. Paitsi sitä tuli silloin joka vuosi Varjägein kauppalaivastoja, laskien Dnjepr-virtaa myöten alas, Kreikanmaalle, ja niissäkin saattoi olla suomalaisia kauppiaita mukana, koska Kiev'in ympäristölle perustettuihin kaupungeihin myös muiden muassa oli asutettu "Tschudein parhaat miehet."[1619] Tällä tiellä on siis taruja mahdollisesti voinut levitä Kreikasta meille asti, ja että joskus niin on tapahtunut, siitä on ainakin Suomen ja Venäjän saduissa sangen yleinen juttu Odysseystä ja Kyklopeista (tietysti muuttuneilla nimillä) epäilemätön todistus. Skandinavein taruissa on kyllä myös yhtä toista samallaista,[1620] mutta yhtäläisyys ei ole kuitenkaan ylimalkaan niin suuri, että olisi syytä ajatella itse runon aineen lainaa sieltä. Yhtähyvin ei voi olla huomaamatta jotain vähäisempää vaikutusta siltäkin puolelta. Kantele sangen useassa runokappaleessa sanotaan harpuksi, ja tapa, jolla sen soittaminen joskus kuvataan, sopiikin todella yksistään mainitulle germanilaiselle soitolle. Arhipan runossa esim. Väinämöinen

Pani ponnen polvillehen, Kären käänsi taivosehen.[1621]

Virossa, niinkuin tiedämme, kanteleen kielet tehdään Vanemuisen tyttären Jutan hiuksista.[1622] Tällä Jutalla, niin Virolaiset vielä tarinoivat, oli lemmitty, nimeltä Endel, Ilmarisen poika. Tämä kuoli ja yksin jäänyt impi itki niin ylenmäärin, että kyyneleistä syntyi Endlajärvi. Saman sulhasen nimi ilmautuu joskus harvoin myös Inkerin kanteleen-synnyssä. "Enteli epänäköinen" on silloin se sokea poika (Väinämöinen), joka ihastuttaa koko luonnon soitollaan.[1623] Jutan (= Sagan) hillitsemätön suru nuoren ylkänsä ennen-aikaisesta poismenosta voisi olla kaikua skandinavilaisesta tarusta, jonka mukaan Nanna itkee rakasta Balder'iaan. Siinä tapauksessa ei olisi mahdoton, että Endel olisi väännös toisen Odin'in pojan, Heimdal'in nimestä.[1624] Huomattava on, että juuri hän, yhdessä runouden suojelijan Bragen kanssa, lähetetään Idun'ilta tiedustamaan tulevia kohtaloita, silloin kun jumalille oli tullut ensimmäinen aavistus Balder'ille pian tulevasta turmiosta. Mutta Idun oli kaikkitietävä, aivan kuin Juttakin hunnustaan luki ainakin tapahtuneet seikat.

Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataan Inkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä. Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myös useampia erilaisuuksia.

Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdään laulamalla, etelässä yksistään käsien työllä. Edellisissä seuduissa lauletaan:

Lauloi kerran, syntyi laita, Lauloi toisen, syntyi toinen, Kolmannen koko venonen.

Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä, että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten nähdään värssyt:

Vene syntyi vestämättä, Laiva lastun ottamatta,

jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen. Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]

Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä, ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.

Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi". Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]

Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin. Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä, kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa matkalaisen maata, lentolaisen levätä, pillomiehen pilkistellä?" Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään semmoista tietoa. — Lesken pojista on yksi Ruotsissa ritari, t. rovasti, toinen piispa pappilassa t. Puolassa polari (porvari?); siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. — Neljäs jatko, retki ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää alkuperäiseksi muodoksi.[1631] — Virossa laivaretkeläiset tavallisesti tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]

Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta, jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut alkunsa.[1635]

Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun, joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista, suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta ole vielä saatu täyttä selkoa.

II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.

a. Kilpakosinta.

Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638] Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]

Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimmin Suvannon sulhoksi,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan aina Uvantolaiseksi tahi Umantolaiseksi.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä, ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun vaikutuksesta "ulkonit"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus, että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä pohjoseenpäin.[1642] — Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa "poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon; vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassa turhaksi.[1643] Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] — Viimeinkin nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen (joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi. Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat myöhemmäksi lisäykseksi.

Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on Ilmarisen sisaren keskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]

Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan hyvyydelle".[1650]

Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] — Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]

Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.

Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.

Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]

Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.

Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa Pohjola. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina Hiiden ukon tytärtä. Vuoren "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein Pohjan koiraksi, mutta myös yhtä usein Saaren halliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten Saaren neidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntä yön tytöksi, hämärän neidoksi. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuu Saaresta. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.

Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.

Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimet Ismal ja Ismar, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.

Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.

Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: — kullan kylmäksi tuntuminen, — on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]

b. Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa ja Sammon taonta.

Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä ohikulkevaa: Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja Ulontolaiseksi. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua. Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun ansiotyön toimittaa.

Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]

c. Kojosen pojan kosinta.

Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä, viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa. Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina. Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuori Iivana Godinavitsch (lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä: jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa. Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]

Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex analogia ansiotöitten mukaan.

Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun", on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]

d. Ilman immen kosinta.

Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut. Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken alkuun.

Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaan Honkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis vaimo.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä, sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmiten Hongatar-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän, Ilman immen toimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka alkuaan oli Ilman immen oma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimen Katrina kipokäpeä. Se sama ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, ja Kati kaunis, ilman tyttö toisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun. Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi saanut alkunsa.

Ratkaiseva on viimein se seikka, että Ilman impi todella tavataan kosimisen esineenä muutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692] Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan Väinämöinen, vaan Päivän, Kuun ja Tähden pojat, joista viimeinmainittu saa neidon omakseen.

Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693] Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi melkein aina Salme l. Solme.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]

Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.

Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet, idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös, jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.

Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700] Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]

Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän, Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703] Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]

Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija. Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen yksinäisyydessään.[1706]

Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus, vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]

e. Loppukatsahdus kosintaretkiin.

Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan, joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti. Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.

Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste, kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita (Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.

Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino (umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana (12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen lunnailla.[1711]

Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi, niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.

Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä, Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi pienintäkään jälkeä.[1712]

Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.

III. Lemniinkäis-runot.

a. Päivölän retki.

Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t. Päivölän l. Lemminkäisen virsi[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]

Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tänne sotisomani!" — etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa, "sotisopani." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim. susit; emoseni, vaino (pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen, uin urohon!" — Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon" (hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä sitä juomaa.[1716]

Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. —- oluen panon — hapatuksen ha'un[1717] — oluen uhkauksen — kutsut;[1718] — ja itse retkessä aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain välille[1719] — kyy-olueen tarjoomisen — miekan mittelyn — ulos pihalle lähtemisen — ovihakaan iskemisen[1720] — isännän pään sivaltamisen niinkuin naatin nauriista — eväitten pyytämisen äidiltä — piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.

Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottu Lemminkäiseksi. Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa. Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on se melkein aina Kaukomieli (joskus sen rinnalla Ahti Saarelainen ja veitikka verevä); sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen, joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]

Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa, tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaan Kauko t. Kaukamoinen, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen pitovieras.

Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimi Pohjola. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä, perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea häätalon nimi on Päivölä, joka ilmautuu melkein kaikissa toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä yleisesti lisään jumalisten, jumaliston t. jumalan juomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.

Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä on vaan yhdessä ainoassa toisinnossa Pohjan ukko.[1725] Vienassa häntä melkein aina nimitetään Päivölän isännäksi t. Päiväläisen, Päivölän, Päivän pojaksi. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansa Ahti Saarelainen. Muutamin paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin kappaleessa sanotaan hän veitikaksi vereväksi, joka maine muuten hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä. Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.

Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun toisinnon mukaan tammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan päähän.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.

Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näet Kaukas (gen. Kauko)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa taivaallista tulta; sillä Kauk-spennis (Kaukon nisä) on sama kuin meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton olento.[1733]

Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." Mutta Kõu (gen. Kõuu) on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin kuulunut täydellisemmin Kõuke, Kõuge, Kõuko.[1734] Thor'insa Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti hänen myrinänsä tähden. Samoin on kõuke-mees eräässä Viron sadussa käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa on kouko sama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäin Liiko, joka meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumala Ligo l. Lihgo (lue: Liigo), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen alkuperän.

Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarut Thor'in kattilan tuonnista ja Aegir'in pidoista[1739] liittyivät yhteen yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]

Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]

Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa asti.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]

Inkerissä samoin ensikerran tapaamme oluen synnyn sekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisen Odhrörir-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.

Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu laulamalla (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:

Puuttui pursi laulajalta, Takertui veno runolta.[1753]

Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]

Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa rattaitten muuttuminen reeksi, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi runo-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]

Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]

Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuu karjun suusta, porsaan kidasta, Inkerissä kahden ärnään (?) sian suusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.

Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? — sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. — Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössä kahja-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]

Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.

Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat läsnä, unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta, Suuttuneena siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot, joihin kutsuu kaikki krouvin ryysyläiset (godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa ja pyytää olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa. Krouvin ryysyläiset panevat kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneena viskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen. Ilja puolestaan tarttuu Tatarilaista niskaan ja vetää (ainakin muutamissa toisinnoissa) hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi. Yhdessä kappaleessa suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee hänen luokseen, ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne, kutsumaton vieras?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768] Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä. Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa, missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769] Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn (s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]

Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan. Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.

Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hän teki häissähän häpeän, pyysi naiselta pyhältä. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonna saa sijansa uunin päälle ja muutamissa toisinnoissa laahaa Aljoschkan ulos pihalle, ennenkuin tappaa. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772] Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa, että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.

Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat, joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa, mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.

Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä saduissa aivan yleinen.[1776]

Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]

Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on, niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.

Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan surmavirrestä[1779] — äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa kappaleessa[1780] — useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä venäläisistä saduista — ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan haukan jäljestä lentäminen[1783] — enimmiten vaan Vuonnisessa Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]

h. Ahdin meriretki.

Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on aina Ahti Saarelainen. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen, Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.

Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen — ainoasti sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan pojan" — Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792] Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa. Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo melkein unohtuneesta tarusta.

Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.

c. Ahti ja Kyllikki.

Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku, jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa 60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden, on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]

Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti laajemmaltakin tunnettu.

Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801] Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä, kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.

d. Lemminkäisen surma.

Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista, joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa, mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen

Pään mäkäsi mättähäksi, Jalan raian haarukaksi, Muun ruumiin lahoksi puuksi,

aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa, ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminen joesta (ei Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen surman kappaleesen jääneet säkeet:

Sillä maksat maammon maion, Kostat emosen kohun,

jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.

Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810] Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen ollut puhe.[1813]

Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt, on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää" pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu, kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]

Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa; Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä. — Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827] ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa, jopa Virossakin.

IV. Kullervon runot.

Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä, joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se kiintynyt kuolon sanomiin, josta runosta se luultavasti onkin saanut alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseen sotaan lähtöön sekä sitten sisaren turmelukseen.[1829] Arvattavasti on syynä sen vääntymiseen Kalevan pojasta, joka näissä runoissa sitä aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa hänen soittamisestaan käytetty sana "kullervoipi kankahalla."

Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.

a. Sisaren turmelus.

Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830] eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina veronviennillä.[1833]

Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä Suomen Pohjois-Karjalassa aina Tuiretuinen,[1834] Käkisalmen seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistä Tuurituinen, mutta tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella, Tuurikkinen, Länsi-Inkerissä Turo. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poika Tuurista l. Turkista tulee, Tattarista tallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan, vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä tulee Tuurista, sisar sanoo olevansa papin sukua. Tämä on selvä todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa, jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää. Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä Aljoschka on päähenkilönä.

Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.

Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaan Lemmen ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisen liekuttamaksi.[1843] Se oli syynä että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa käynnillä.[1844]

Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä, liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja itsemurhan lisään-ottoon.

b. Sotaanlähtö ja kuolonsanomat.[1846]

Sotaanlähdössä tavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa: toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä. Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]

Kuolon sanomissa tavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimi Anterus t. "Pääskynen." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli; hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska

Viel' on Turkki tuntematta, Tattarlainen tappamatta.

Mutta kun oma vaimokin on kuollut, hän lupaa tulla:

Jo nyt. on Turkki tunnettuna, Tapettuna Tattarlainen.

Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus: "_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään, koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa! Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta. Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee, samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin. Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva kuvaus kuinka Istervo itsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]

c. Kalevanpojan kosto.

Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että kosto on päävaikuttimena.

Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous melkein vaan Uhtuessa.[1872]

Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla onkimisretkellä Ymu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti aikatavalla. Midgård-käärmettä ongella ylösvetäessään hän sitten ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjan ja tuli seisomaan meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.

Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin turmiotöitten jatkoksi.

Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881] lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet, surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]

Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.

Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883] Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme. Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä, vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886] Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt", harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika. Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.

Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa. Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa, Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen, siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen. Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon; turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle; Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895] mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.

Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi, tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896] Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten

Kaattihin Kalevanpoika, Kullervo kukistettihin.[1899]

Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:

Kalevala vyötettihin (= voitettihin), Yksi poika heitettihin Räkäturpa, räämäsilmä, Täiturkki, matokyperä.[1900]

Kaikki nämätkin tuntuvat olevan Inkerin runon viimeisiä kaikuja pohjoisessa.

Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan, itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.

d. Väinämöisen tuomio.

Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu, vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi, Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]

Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas. Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905] Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906] jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]

Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo, jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä, vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi. Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]

Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta. Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.

V. Aino-jakso.

Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta. Yksi niistä on kilpalaulanto eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainen Aino-runo, kolmas Vellamon neidon onkiminen. Sopivin lienee tutkia ensin- ja viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.

a. Kilpalaulanto.

Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä. Aino l. oikeastaan Anni[1911] ei olekaan koskaan sanottu Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansa Väinämöinen, vaan Osmoinen, Kalevainen. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.

Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916] lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä. Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa, paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai samallaisilla sanoilla.

Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on, niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat, joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928] Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan, olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.

b. Vellamon neidon onkiminen.[1931]

Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932] mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.

Onkijan nimi on useimmissa kappaleissa Väinämöinen, samoin kuin painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se on Lemminkäinen,[1934] ainoassa tietyssä ilamantselaisessa Kaukamoinen.[1935] Se on siis nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on aina Vellamon neito, Ahdin lapsi. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötön Väinön tyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännös veen tyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään ihminen.

Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon. Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä: missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi — ja saa tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n) lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä, että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo jatkuu kilpakosinnalla.[1939]

Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi. Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940] Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki, keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen, mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla virolaisen esikuvana.[1944]

c. Varsinainen Ainon-runo.

Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.

Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti, käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille tutulla tavalla.[1945]

Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946] Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa, niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949] Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen loppu-osan kanssa.

Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikas Riion poika, paksu pajarin poika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia. Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" — työntää sen perin peltoon ja itse syökseytyy kärkeen.[1951]

Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa välistä tavattava.[1952]

Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty. Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa. Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]

Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu: tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]

Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]

Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät — ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? — on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]

III. Milloin syntyi Kalevala?

Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.

Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa kiikarilla — Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo on kahvit kannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sana kaljat, jopa muutamissa kappaleissa ikivanha kahjot (s.o. uhrijuoma).[1970]

Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.

Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.

Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, että ainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.

Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.

Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.

Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.

Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus Lemminkäisen surmasta,[1976] — Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle — purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta y.m. —

Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa; naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa); edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä, niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa. Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen. Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi, kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.