VIIDES LUKU.

Seuraavana päivänä, kirkkaimman keskipäivän aikana, ajeli kauppias uusissa kärryissään vihannoivain vainioiden välitse Katin majaa kohden, ottamaan itselleen toisen vaimon. Hän istui juhlallisena ajopeleissä, ohjasi varmalla kädellä virmaa hevostaan ja puettuna hän oli hienoimpaan pukuunsa; kirkkaat napit ja huivin helmipää neula kimaltelivat ja hopeahelainen keppi oli hänellä rinnallaan. Oikein kosimaan hän nyt lähti sitä tyttöä, joka hänen keittiössään oli ruoanlaittoa avustanut. Hän kunnioitti tyttöä, mutta vielä enemmän itseään. Ja nyt hän hymyili luonnolle ja tämä vastasi hänen hymyilyynsä.

Puolta tuntia myöhemmin ajoi hän samaa tietä takasin. Hevonen ei nyt juossut tasasesti eikä nätisti, puolineliä se kiiti eteenpäin peljästyneenä hopeahelaista keppiä, joka sen lanteita takoi. Eikä Borisoffissa itsessään ollut kosiomiehen komeutta enää hiukkaakaan jälellä, hän istui siinä pää etukumarassa ja kiroili ja sadatteli vasten päiväpaisteista luontoa, joka yhä edelleen hymyili.

"Voiko tämä olla tuon poikaviikarin syytä… tuonko kirotun nalikan vehkeitä?" kyseli kauppias ehtimiseen metsältä ja kiviltä. Mutta ne eivät vastanneet. Ainoastaan harakka lensi nauraen puusta puuhun, kuin jos tämä kaikki olisi sen mielestä ollut hyvin hauskaa.

Neiti Johanna ei ollut aavistanutkaan, että ratkaisu oli näin lähellä. Mutta kun kauppias juhlapuvussa lähti ajamaan tuota tietä, joka ei vienyt mihinkään herraskartanoihin, välähti totuus hänelle yhtäkkiä ilmiselkeäksi. Hän oli silloin molemmin käsin tarttunut esiliinaansa ja huiskinut sillä ikkunasta lähtevän jälkeen, huutaen:

"Liian aikaista ja liian myöhää!"

Ja kun isäntä saapui takasin hurjaa vauhtia ajellen, seisoi hän pyhähameessaan ja valkeassa, kankeassa päähineessä häntä vastassa portailla.

Borisoff hyppäsi rattailta, jätti hevoset ja ajopelit omille hoteilleen ja luimisteli sangen epäkiitollisin katsein neiti Johannaa, kysyen pilkallisesti:

"Häh, luuletko että tulen kosimaan?"

"En, minä luulin, että se jo oli tehty. Vaan saisiko hän jotakin jäähdyttävää?"

Kauppias vastasi ainoastaan myrkyllisellä katseella ja hyökkäsi huoneeseensa. Pukeuduttuaan arkivaatteisiinsa, pyysi hän vihasella äänellä ruokaa. Sitten hän käveli edestakasin huoneessaan ja takoi tuota hopeapäistä keppiään lattiaan.

"Nyt sillä on pahat mielessä", tuumi Johanna, joka herransa tunsi. "Hän on saanut rukkaset — muori ne ehkä on antanut ja on voinut antaa tytär itsekin, ylpeitä ovat molemmat, vaikka köyhiä. No niin, oikein tehty, Kati, väärin sinua tuomitsin, kun tässä eräänä päivänä ajattelin toisin. Mutta mikähän sillä ukkokarhulla nyt on mielessään, — mitään kauniita juttuja ne eivät ole, sen arvaan."

Nopeasti kauppias söi ja lähti senjälkeen heti asunnostaan. Hän käveli rantapolkua pitkin, samaa polkua, jota Janne oli saattanut Katia kesteistä. Hänen oikealla kädellään oli se pieni saari, jossa Janne isänsä kanssa asui. Äkkiä pysähtyi Borisoff. Miksi oli hänelle tänään tuo ilkeä vastoinkäyminen tapahtunut? Oli kuun kolmastoista päivä, — hän oli taikauskoinen. Mutta ennen kaikkia täytti kostonhimo hänen mielensä. Jos Jannella oli joku osa tuossa jutussa, kuten hän uskoi, niin kyllä hänkin oli huomaava, että nyt oli kolmastoista päivä. Sitäpaitsi, — "kapteeni" saattoi pian taas tulla, piti toimia jotakin.

Kauppias oli kävellyt pari tuntia, kulkenut aikoja sitten ohi Jannen saaren ja saapui niin pieneen rantamökkiin, jossa oli merimiesten kapakka. Oli täysi päivä vielä. Hän jatkoi matkaansa mökin ohi, katsahtaen muka muuten vain ohimennen ikkunasta sisään. Pari miestä istui pöydän ääressä, jossa oli pullo — hän tunsi miehet samoiksi, jotka olivat olleet "miehistönä" "kapteenin" jahdissa. Tuossa kapakassa olivat he saapumisestaan saakka pitäneet asuntoa. Mutta jahtia hän ei ulapalla nähnyt. Sotalaivat olivat kyllä vielä paikoillaan, ja kaikki oli rauhallisen näköistä.

Kun oli tullut hämärä, palasi kauppias ja meni tupaan. Kynttilänpätkä valaisi himmeästi huonetta ja molempia miehiä, jotka siinä olivat kahden. Borisoff tervehti heitä.

"Kas, kauppiashan sieltä tulee", vastasivat miehet matelevalla kohteliaisuudella. He olivat nähneet hänet ennen "kapteenin" seurassa ja tiesivät, että hänellä oli rahoja.

Borisoff katseli heitä omituisesti tutkien ja pälyillen silmälaseillaan. Hän tiesi heidän olevan sellaista väkeä, jota rahalla saa mihin tahansa.

"Täällähän teillä on hauska", virkkoi hän ja katsahti sivuhuoneen ovelle päin, ollakseen varma, että se oli suljettu.

"Onhan täällä", vastasi toinen, pieni kyhmyselkä mies, jolla oli punanen poskiparta ja arpi kasvoissa. "Niin hauskaa, kuin nyt tyhjän pullon ääressä yleensä voi olla", lisäsi hän raa'alla pilalla, ojentaen pulloa valoa vastaan.

"Ha, ha, ha!" nauraa tirskahteli toinen, jonka lyhyet, kutistuneet kasvot sekä vanttera varsi osotti, että hän heistä kahdesta väkevin oli.

"Mutta sehän kai voitanee auttaa", arveli kauppias, ymmärtäen tuon hienon viittauksen.

Nyt nauroivat molemmat miehet katsellen toisiaan. Mutta kauppias nousi pystyyn, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä tuoden uuden pullon.

"Kas tässä, ukot", virkkoi hän leikillisesti. "On vilposta tänään, eikä täällä näy lämmitetyn."

"Ei, se on totta, täällä ei pesää tulella halkasta. — Kauppias on tänään lähtenyt myöhän kävelemään?"

"Niin, minulla oli asiaa tänne eräälle torpparille ja silloin arvelin, että voinpa täällä hiukkasen huokasta; mulla on vielä pitkä matka kotiini, — mutta juokaahan lasi, miehet, minä sitä en kärsi, se ajaa mulle veren maksaan."

"Mutta, mutta", sopersi punaparta, hymähtäen hienosti merkiksi, että kyllä hän näitä asioita vähän ymmärtää. "Että kauppiasko se meitä näin kestitsee?"

"No niin, olkaa hyvät, maistakaa! — Oletteko nähneet jahtia tänään? Minä en sitä tänne tullessani nähnyt selällä olevaksi."

"Jahtia, sitäkö, jolla tänne purjehdimme", vastasi toinen, ollen hyvin kummissaan. "Emme ole sitä nähneet, emme sittenkuin toissapäivänä, jolloin se purjehti pois läntisestä salmesta — —."

"Purjehtiko se pois?"

"Purjehti. Näimme kapteenin saapuvan pikkuvenheellä kalastaja-Ollin seurassa, joka, kuten kauppias tietää, häntä tavallisesti soutaa, ja ne kai nousivat laivaan, sillä eihän jahti ominpäinsä voinut purjehtia. Vaikka en minä toisakseen ymmärrä, miten ne kahden jaksoivat alusta hoitaa, sillä kapteeni ei ole juuri tottunut merimieheksi, kuten kauppias ehkä tietää, hih, hih, hi…"

"Hänkö olisi lähtenyt matkoihinsa?"

"Niin, emme me nähneet, kun pikkuvenhe aluksen kylkeen laski, sillä silloin oli jo hämärä. Mutta me näimme venheen soutavan alukseen päin, ja onhan siis selvää, että molemmat silloin nousivat jahtiin, — Olli lie hoitanut purjehtimisen. Eihän jahti ole sen suurempi, kuin että sen purjeet yksinkin hoitaa, jos vain joku sillaikaa seisoo peräsimessä."

"Niin, sehän on ymmärrettävää", todisti punapartakin, vahvistaen toverinsa sanoja.

"Niin tuo lienee", lausui Borisoff, vaikka vähän ihmetellen. "Eikö muuten kuulu mitään uutta?"

"Kauppias lie kai kuullut siitä, mitä on tapahtunut Kemiön-salmella?"

"En sanaakaan."

"Sepä ihme", huudahtivat molemmat. Ja tuo pienempi mies, joka näytti paremmin tuntevan asian, jatkoi:

"Sielläkös oli iloinen metakka! Kansa, kaikki rengit ja kalkinlouhojat, olivat pahanpäiväisiksi kiukustuneet venäläisiin, ja arvelevat kai, ettei siihen paljoa aikaa mene, kun he ajavat vihollisen maasta pois."

"So. Ja miksi niin?" kysyi Borisoff ystävällisellä äänellä.

"Niin, mene tiedä!" Pieni mies jutteli jo aivan sillä nuotilla, jota Borisoff olikin toivonut saavansa kuulla. Ja punaparta selitti edelleen:

"Eihän siinä nyt varsinaista ottelua ole syntynyt, sillä venäläiset eivät ole hyökänneet, syrjästä vain katselleet. Mutta seikka on se, että siellä on eräs mies, jota ne sanovat maisteriksi."

Kauppias vihelsi, — hän alkoi älytä.

"Maisteriksi, ja hän se oli koonnut yhteen kaikki rengit ja piiat koulusaliin. Ja siellä se kuuluu saarnanneen kuin pappi ja puhuneen tuosta kanavan aukasemisasiasta, kun näet venäläiset sen kanavan kautta tahtovat kuljettaa joukon tykkivenheitä Sandön salmeen. Mutta maisteri arveli, että jos väestö sen sallisi, jos se vain seisoisi ja katseleisi vihollista vastustamatta, niin he olisivat kaikki isänmaan pettureita ja kälmejä miehiä…"

"Ja suomalaisiksi arvottomia", täydensi Lassi.

"Niin, sillä tavalla hän kuuluu sanoneen." Punaparta näpsäytti sormiaan. "Ja häntä kannatti tilanomistaja, — eli entinen omistaja, joka lie joutunut sodan takia keppikerjäläiseksi. Tämä tunnusti, ettei kanava enää ollut hänen omansa, mutta siltä hän heidän entisenä isäntänään kehotti heitä olemaan luottamatta vihollisten lupauksiin, ja tekemään vastarintaa. Vuoroin ne siinä puhuivat ja kaikki lupasivat, että he panisivat vastaan. Tyyneinä päätettiin pysyä, kunnes kanavan läpikulkemisesta tulisi kysymys, mutta silloin — — —."

"Vai — niin", virkkoi kauppias verkalleen.

"Mutta vielä ei ole venäläinen nähtävästi tosissaan tahtonut ruveta vaatimaan kanavaa, ei taida olla tarpeeksi väkeäkään."

Borisoff oli ottanut piippunsa esiin ja pisti siihen tupakkaa hyvin hitaasti ja miettiväisesti. Vai niin, tuumi hän peukalollaan tupakkaa painellen, vai on maisteri ruvennut niin rehentelemään. Hänen oli kyllä tapana haaveksia jotakin päähänpistoa, mutta hänen ei ollut tapana toimia. Oliko Hausser hänet noin innostuttanut? Ei, Hausserilla täytyi olla muutakin ajattelemista, siinä on mahtanut olla joka kolmas mies lietsomassa. Joku tässä pitäjässä on asian alkanut. Janne varmaankin…

Kauppias ei ollut vielä hänen nimeään maininnut, mutta kun hän nyt oli täyttänyt piippunsa, oli hän jo päättänyt, että nyt se tuuma oli toteutettava, jota varten hän olikin liikkeellä. Hän katseli tuokion tutkivasti molempia miehiä. Sitten heittäytyi hän taas ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi kuin ainakin.

"Mutta tuo ei minusta ole viisasta eikä oikeinkaan, että kansa noin pui nyrkkiä venäläisille, ennenkuin nämä siihen ovat antaneet aihetta. Taikka miten tuntuu teistä?"

"Ei, kyllä kauppias on oikeassa", tuumi punaparta.

"Minusta se on väärin", matki Lassikin, "jopa, jopa epäkohtuullista."

Tässä hän luuli sanoneensa jotakin tuiki ratkaisevaa ja oikasi koukkuisen selkänsä suoraksi. Borisoff häntä kohden hyväksyen nyökkäsi ja silmälasit kimaltelivat, kun hän kehotti:

"Maistakaahan lasista, miehet!" Ja miehet tottelivat. Sitten hän miltei harmilla jatkoi: "Minusta se, joka moisia oppeja tyrkyttää kansaan, olisi vedettävä edesvastuuseen siitä verestä, joka sen johdosta vuotaa."

"Se on kieltämättä totta!" Molemmat miehet olivat nyt kuin haltioissaan näiden sanojen totuudesta. Vaan kauppias yhä jatkoi:

"Minusta on asia vieläkin arveluttavampi, minusta pitäisi jokaisen rehellisen miehen velvollisuutena olla pistää talteen sellainen mies, ettei hän enempää voi kansaa vahingoittaa."

"Niin on meistäkin", toistivat miehet.

"Uskokaa minua", terästi Borisoff vielä, "tässä on joku kolmas ollut Hausserin ja maisterin takana, ja juuri sen suu olisi ensiksi tukittava."

"Sen miehen suun olisin minä valmis tukkimaan", kehuskeli punaparta, ja Lassi oli yhtä innostunut.

"Ehkäpä teitä tarvitaan ennenkuin luulettekaan", virkkoi kauppias merkitsevästi.

"Todellako!" kuiskasi punaparta. "Onko kauppiaalla tuuma vireillä…?"

"Ehkä, ja jälkiä mulla on myös. Mutta voi käydä vähän vaivaloiseksi suoriutua siitä asiasta…"

"Meihin voi kauppias luottaa", vastasi Lassi ja löi pulloa pöytään.

"Minun etuni tässä tietysti eivät ole kysymyksessä", puhui kauppias omanvoitonpyytämättömällä äänellä, "maan parasta tässä ajatellaan. Mutta sen voin sanoa, ettei teidän aivan ilmaiseksi tarvitseisi tähän uhrata aikaa ja vaivaa."

Lassi viskasi salasen katseen toveriinsa.

"Mutta maistelkaahan, miehet", kehotteli Borisoff ja miehet tottelivat taaskin. "Niin, koska tässä näin avomielisesti voimme jutella, niin miksen kertoisi, missä minun luullakseni pahan alku on. Tehän tunnette kyllä tuon Jannen, joka saarella asuu…?"

"Tunnemme kyllä, — sukkela poika."

"Vähän liiankin sukkela", täydensi kauppias, "liian tuittupää ja valmis tekemään mitä kujeita tahansa."

"Niin, ehkä hän sitä sorttia on", arvelivat nyt miehet.

Nyt vasta teki kauppias päähyökkäyksensä:

"Se on juuri hän, jonka suu olisi tukittava!"

"Yhyy!" virkkoi Lassi melkein huutaen. "Enkö ole sitä sulle aina sanonut, että sitä poikaa olisi pidettävä silmällä. Enkö ole sanonut, että muuten hän panee toimeen tyhmyyksiä, niin olen sanonut, hän on vaarallinen sekä itselleen että muille."

Punaparta ei kuolemakseen voinut muistaa näistä "sanomisista" koskaan olleen puhetta, vaan hän toisteli nyt Lassin innostuneita sanoja ja nyökäytti päätään hänen huudahtuksilleen.

"Uskotteko", virkkoi nyt kauppias vakavalla äänellä, "että te voisitte puuttua tähän asiaan?"

Molemmat hymyilivät niin vakuuttavasti ja luottavasti, tottuneina vanhastaan tällaisiin toimiin, että kehottaja piti mielialan jo kyllin kypsyneenä.

Vähää myöhemmin istuivat kaikki kolme venheessä, matkalla Jannen saareen. He olivat sopineet näin: Kauppias olisi lähtevinään ajamaan jotakin asiaa Jannen isälle. Helppoa olisi heidän sitten saada poika houkutelluksi ulos ja siellä miehet heti kävisivät hänen kimppuunsa ja vangitseisivat hänet. Jos ei Janne sattuisi kotiin, odottaisivat he häntä. Ja jos siinä tappelu syntyisi, niin kukapa sitä voisi auttaa, jos hän saisi jonkun kolauksen, kovemmankin kuin mitä oli aijottu, arveli kauppias.

Borisoff luuli nyt, että hän oli järjestänyt asian varsin hyvin omaksi turvallisuudekseen. Jos miehet liian kovakätisesti menetteleisivät, niin oli hän itse ainakin viaton, hän kun ei ollut ketään lyönyt eikä koko kahakkaan puuttunut.