SEITSEMÄS LUKU.

Neiti Johanna oli Jannen kautta saanut isäntänsä kirjallisen vastauksen ja tiedon siitä ikävyydestä, mikä häntä oli kohdannut. Kirjeen tuojasta tuntui, että emännöitsijä varsin tyyneellä mielellä luki kirjeen, ja hänestä se olikin ymmärrettävää. Tuommoisiin sota-aikoihin ei saanut säikähtää odottamattomiakaan uutisia. Jannelle ei emännöitsijä maininnut mitään kirjeen sisällöstä eikä hän, joka ei ollut kirjettä lukenut, arvellutkaan sen sisältävän muuta kuin määräyksiä talousasioista. Kyselläkään hän ei tahtonut, vaikka kyllä matkan varrella epäluuloja oli hänen mieleensä noussut, — hän tunsi Borisoffin siksi hyvin.

Taloudenhoitajatar kumminkin valitteli, että oli voitu epäillä kauppiasta, joka tietysti oli viaton, ja oli vakuutettu, että hänet pian vapaaksi laskettaisiin. Ohimennen jutteli hän sitten Jannelle Borisoffin kosintaretkestä, josta Janne ei ollut mitään kuullut. Mutta Johannakaan ei ollut Katilta saanut mitään tarkempia tietoja, vaikka kyllä oli kohta samana iltapäivänä käynyt heidän mökillään ja koettanut siitä udella sekä tytöltä itseltään että hänen äidiltään. Hänellä ei ollut selvää kuvaa siitä, miten siellä kaikki oli käynyt eikä siis voinut Jannellekaan tuota kosintaretkeä oikein kuvata. Katin vastahakoisuutta hän ei siten niinkään voinut esittää syyksi rukkasiin, sillä hänestä sellaisen miehen kuin Borisoffin olisi pitänyt olla vastustamattoman varsinkin köyhälle ja puutteisiin tottuneelle tytölle, jommoinen Kati oli. Todenmukaisempana hän siis piti, että tytön äiti, tuo ylpeä muori, oli jonkun vanhan vastenmielisyyden vaikutuksesta jyrkästi kieltäytynyt rupeamasta sukulaisuus-suhteisiin venäläisen taikka vaikkapa puolivenäläisenkään kanssa.

Jannesta tämä kaikki oli hyvin valaisevaa. Hän oli mielestään jo kerran kerrassaan kadottanut sen tytön, jota hän vielä muutamia päiviä sitten oli omakseen uneksinut. Olisi hän tosin suonut tytölle toisen miehen kuin Borisoffin, vaan jos aineellisen toimeentulon näkökohta tytöstä todellakin oli niin tärkeä, jota hänen oli vaikea uskoa, niin ei hän voinut muuta kuin valittaa, että äiti oli esteeksi asettunut. Niissä mietteissä lausui hän jäähyväiset ja läksi.

Neiti Johannan vetistävät silmät tuijottivat vähän ihmetellen hänen jälkeensä. Mitähän noitten nuorten välillä oikeastaan Hekään, mitä merkillisiä tuumia tosiaan mahtaneekaan Katin päässä pyöriä? Oliko tuo tytönletukka, jota hän oli suosinut, hänen kilpailijansa, oliko äiti yksin antanut matkapassit Borisoffille? Syvät ovat elämän arvoitukset. Mutta ne täytyy saada selville, päätti tuo mustankipeä vanhapiika, vaikkei hän vielä tiennyt, miten se oli tehtävä, ettei hän itseään paljastaisi.

Hän luki nyt uudelleen kauppiaan kirjeen. Siinä oli ensiksi muutamia rivejä venäjäksi, joita hän ei osannut lukea. Vaan seuraavat sanat olivat hänelle aijotut. "Janne ilmoittaa kohtaloni. Toimittakaa tämä kirje Löfön selällä olevaan Styrbjörn laivaan, kenenkään huomaamatta. Keksikää jotakin. Palkkio."

Uudelleen ja uudelleen luki hän nuo viime sanat. Mitähän se tarkottaa? "Keksikää jotakin?" Sehän ei voi tarkottaa kirjeen lähettämistä Styrbjörn-laivaan, jonka hänkin tiesi Löfön selällä olevan. Sillä eihän tuollaisen lähettämiseen mitään erityistä kekseliäisyyttä tarvittane, onhan saaristovenheiden lupa soutaa venäläisiin aluksiin. Eikä "palkkiokaan" voi tarkoittaa noin vähäpätöistä tehtävää, olihan hänen velvollisuutensa moiset käskyt suorittaa. Ei, nuo salaperäiset sanat tarkoittanevat jotakin muuta. Ja kun hän tuota arvoitusta kotvasen oli miettinyt, oli se hänestä jo aivan selvä — hän melkein ihmetteli itseään, kun ei sitä jo heti ollut älynnyt. Hänen tuli tietysti keksiä jokin keino pelastaakseen isäntänsä, — sillä itselleen hän kyllä hyvällä omallatunnolla saattoi tunnustaa, etteivät Borisoffin paperit olleet niinkään viattomat eikä selvät. Mutta entä sitten tuo "palkinto"? Niin, mitä hän siitä ajatteli, sitä hän tuskin uskalsi itselleenkään kuiskata! Nyt täytyy toimia, päätteli hän. Kuka sen tiesi, mitä tuumia tuo kaunis Kati salaperäisessä päässään vieläkin kätki? — sillä kaunis hän on, vaikka on hänessä vikojakin ja epäedullisia puolia.

Kauan ei Johannan tarvinnut miettiä sopivaa sananviejää lähettääkseen kirjeen venäläisille. Jo kohta Jannen mentyä käveli mies metsäpolkua taloon päin ja Johanna tunsi heti kalastaja-Ollin, jonka hän niin usein oli nähnyt venäläisen "kapteenin" soutajana. Missä se mies oikeastaan asui, sitä tuskin kukaan tiesi, ja kysyjille hän kertoi entisyydestään epävarmasti ja eri paikoilla eri tavalla. Kylänjuorut ottivat kumminkin asian selvittääkseen ja ennen pitkää tunsi jokainen, että Olli oli kiertelevä kulkija, joka paljo oli liikkunut Suomessa ja sen itäisessä naapurimaassa ja jolla muuten oli elämäntarinassaan tuollainen aukko, jota hän ei voinut tyydyttävästi täyttää ja joka hänet vähän salaperäiseksi teki.

Kun tuo pitkä, huojuva, vähän ontuva mies käveli pihan poikki, huomasi neiti Johanna heti, että hän oli väsynyt ja ehkä nälistynytkin. Janne ei ollut kertonut sanaakaan jahdin poisviemisestä eikä Johanna siitä siis mitään tiennytkään, kun kalastaja, kyökkiin istuuduttuaan, asiasta mainitsi.

"Siitä hän vielä kurituksen saa, tuo poikarakkari", kiroili kalastaja pukinpartaansa punoen ja kysäsi sitten äkkiä: "Onko kauppias kotona?"

"Kauppias! Eikö se Olli tiedä, että hän eilen vankina vietiin ruotsalaisiin laivoihin?"

"Hänkin, no jopa hitto, en ole kuullut mitään, kävelen tuolta pohjoisesta päin! Mutta sitä miestä ne tuskin kauankaan vankina pitävät, siitä olen varma." Olli nauroi ilkeästi. "Mitäs se Olli tarkoittaa, eiväthän nuo toki hänelle mitään pahaa tehne?"

"Se riippuu asianhaaroista", vastaili Olli vakavampana. "Jos hänellä on selvät paperit, voi hän sieltä palata piankin, vaan jos paperit eivät ole puhtaat, niin voi hänen vankinaolonsa muulla tavalla rutostikin loppua. Nyt on sota-aika, ja silloin toimitaan aina pitkään miettimättä. Enpä olisi minäkään nyt täällä, ellen viime yönä olisi valhekaupalla päässyt maihin eräästä noista lastilaivoista, jonne olivat pistäneet minut yhdessä kapteenin kanssa, jonka neitsyt tuntee —."

"Ovatko he siis panneet kiinni hänetkin?"

"Ovat, eikä hän taida sieltä niin hevillä maihin päästäkään. Se oli mainio apaja ruotsalaisten mielestä. Ja jos hänen kauttaan saadaan jotakin syytä kauppiasta vastaan — —."

"Olli", lausui neitsyt hätääntyneenä keskeyttäen, "sinun täytyy tehdä mulle palvelus."

"Ka miksi en."

"Eikä sinun sitä ilmaseksikaan tarvitse tehdä. Tämä paperilippu olisi vietävä siihen venäläiseen laivaan, joka on nimeltään Styrbjörn —."

"Kyllä tiedän."

"Ja sen vietyäsi pitäisi sinun palata takasin tänne. Sinun pitää vielä toimittaa muuta, mutta se on senlaista, josta ei saa kellekään puhua. Vaan ehkä tarvitset ensiksi vähän ruokaa."

"Niin, koska en koko eilispäivänä palastakaan syönyt, tarvitsen kyllä ruokaa tänään. Pääsin puikahtamaan pakoon pienelle saarelle, jonne kätkeysin, mutta siellä sain ilman ruokaa lymyillä koko päivän pimeään saakka, jolloin uimasillani lähdin salmen yli mantereelle. Kyllä tässä pala on tarpeen."

"No, syödäksesi saat", virkkoi Johanna ja toi monia herkkuja pöytään. Vaan loppuun söi Olli kaikki mitä vain lie pöytään kannettu. Saatuaan vihdoinkin kyllänsä, otti hän esiin tupakanlehden, siitä piippuunsa täytteen leikelläkseen. Vaan puukko oli häneltä retkillään hukkunut.

"Odotas", virkkoi Johanna, "minä tuon sulle puukon kauppiaan pöydältä. En tiedä muuten mistä se sinne on tullut, se ei ole talon puukkoja."

Hän toi Ollille sirotekoisen puukon, jossa oli sievä luupää.

"Tämäkö!" huudahti Olli, "tämä on luotsin Jannen puukko, olen sen hänellä nähnyt monta kertaa, kun on tavattu kalamatkoilla. Juuri tämän puukon löysin viime viikolla rikkiammutusta laivastonvenheestä, joka oli ollut öisessä kahakassa venäläisten tykkialusten kanssa. Olipa hyvä, että sen taas tapasin. Janne se on ollut mukana moisilla retkillä, mutta siitä hän vielä voi palkkansa saada, se vehkeilijä. — No, tuleeko niistä isännän naimapuuhista mitään tuon tytön, Katin, kanssa?"

"Kuinka niin?"

"Olen kuullut puheissa olleen. Vaan Janne se on myös siellä päin retkeillyt."

"Minä en niistä mitään tiedä."

"Niin, Janne se saanee nyt vetäytyä syrjään niiltä poluilta, — kunhan vain kauppias pääsisi selville ruotsalaisten laivain päällikköjen kanssa!"

"Missähän laivassa se siellä mahtaa olla?"

"Bellona se kuuluu olevan nimeltään se laiva, joka oli 'kapteenin' ja minun säilytyslaivan vieressä, — siihen ne ovat epäilemättä vieneet kauppiaan. Suolatulle läskille se muuten haisi koko laiva. — Vaan nyt taitaa minun olla lähdettävä viemään tätä paperia. Kiitos ruoasta!"

"Te siis varmasti palaatte?"

"Varmasti." Kalastaja läksi kävelemään tuota samaa tietä, jota kauppias oli kävellyt edellisenä päivänä kapakkaan päin.

"Se taisi ottaa Jannen veitsen mukaansa", tuumi Johanna, korjatessaan pois ruoan tähteitä. "Sillä taitaa olla jotakin pahaa mielessään Jannea vastaan! — Janne, niin, hän sopisi hyvin Katin puolisoksi, vallan hyvin. Ja parasta olisi, jos he voisivat päästä yhteen niin pian kuin mahdollista…"

Mutta Olli asteli tietä pitkin ja mietti syvästi mielessään. Mitä paperiin oli kirjoitettu, sitä hän ei tiennyt, — venäjänkieltä hän kyllä auttavasti puhui, mutta kirjoitusta hän ei osannut lukea minkäänkielistä. Jotakin tuossa paperissa kumminkin mahtoi olla. Olli mietti, että näistäpuolin oli hänen turvauduttava yksinomaa venäläisiin. Sillä jos hän vielä joutuisi jonkun näkyviin niistä, jotka hänet olivat vanginneet ja häntä vankina pitäneet, — ja niiden venheitähän täällä risteilee alinomaa —, niin vietäisiin hänet epäilemättä vastaamaan karkaamisestaan ja samalla ehkä erinäisistä sellaisistakin toimista, jotka hän kernaammin olisi pitänyt ruotsalaisilta salassa. Mitäpä muuten häneen kuului, kuka lopullisesti voittajaksi pääsi. Pysyiväthän kalat vedessä, hallitsipa sitten Ruotsi tai Venäjä. Vaan jälkimmäisellä olivat toiveet paremmat, viisainta siis sen suosiossa pysyä.

Ollilla ei ollut enää parempaa venhettään, se oli jäänyt sille tielle, kun se oli otettu "kapteenin" jahdin perässä kulkemaan, mutta hänen vanha venheensä oli kapakan rannassa. Sinne hän siis meni, pysähtymättä tällä kertaa kapakkaan. Oli sievonen tuuli, hän nosti purjeen ja antoi sojottaa Löfön selälle, missä venäläiset laivat olivat. Se, joka oli nimeltään Styrbjörn, oli suurin ja sen suurmaston huipusta liehui päällikön lippu. Tämä saaristofregatti oli kauan aikaa sitten rakennettu suomalaisessa laivaveistämössä ja oli sen nimi alkujaan ollut "Hämeenmaa". Sen rinnalla oli ankkurissa toinen, miltei samankokonen laiva, Hjalmar nimeltään.

Olli laski suoraan päällikkölaivaan. Kun hän saapui äänen kuuluman matkan päähän, laski hän purjeen ja kysyi vartijalta, saisiko hän nousta laivaan. Luvan saatuaan kiipesi Olli kannelle ja siellä muutamat laivamiehistä hänet kohta tunsivat. Mustapintainen mies, joka näytti upseerilta, tuli Ollilta kysymään, ketä hän haki ja hänelle Olli kirjeen antoi. Upseeri silmäili mitä lippuun oli kirjoitettu, luki sen uudelleen vähän verkemmin, tarkasti kalastajaa tiukasti ja meni kajuuttaan. Sieltä hän kohta palasi vanhanpuoleisen miehen seurassa, joka paperi kädessä astui Ollin luo.

"Tiedätkö, mitä tähän on kirjoitettu?" kysyi hän paperiin viitaten.

"En osaa lukea", vastasi Olli.

"Tunnetko nuorukaisen, jota sanotaan Luotsin Janneksi?" kyseli upseeri edelleen. "Tunnen toki."

"Tiedätkö, onko hän millään tavalla ottanut osaa täkäläisiin sotatapauksiin?"

"On se ollut liikkeellä näillä vesillä epäiltävissä asioissa — —."

"Oletko varma siitä?"

"Olenpa kyllä ja muuten voinee tämä puukkokin jotakin kertoa. Se on löydetty siitä ruotsalaisesta laivastovenheestä, joka jäi Löfön rannalle sinä yönä, jolloin yksi teikäläinen tykkivenhe kaapattiin. Ja tämä on Jannen puukko, hän oli mukana, se on varmaa."

"Yhyy", tuumi venäläinen ja kävi miettiväksi. "Siinä tapauksessa voit ehkä sinä olla meille apuna eräässä yrityksessä, josta tässä kirjeessä mainitaan. 'Ottakaa Luotsin Janne mitä pikemmin talteen', niin luetaan tässä kirjeessä, 'silloin menettävät ruotsalaiset tärkeän apumiehen näissä vesissä.'"

"Tuota neuvoa on toteltava heti", jatkoi tuo vanha mies nuoremmalle upseerille, "yksi ainoa tuollainen opas voi tuottaa meille arvaamatonta harmia. Kyllin kauan olemme nyt tässä kököttäneet, eteenpäin pääsemättä. Olemmehan liian heikkoja pitämään Kemiönsalmea auki, jos väestö vastustelemaan rupeaa, niinkuin se näyttää aikovan. Meidän on kuljetettava tykkivenheet ja saaristolaivasto ulompaa reittiä, jos mielimme päästä Pohjanlahteen, jonne meidän täytyy päästä. Meillä on käsky ajaa Ruotsin laivasto pois näitä vesiä sulkemasta, meidän täytyy tehdä hyökkäys."

Vanha upseeri mietti hetken ja jatkoi sitten:

"Tämä mies voi olla luotettava, voi myöskin olla petturi. Parasta on senvuoksi ensi aluksi koettaa hyvällä tai pahalla saada tuo Janne meidän oppaaksemme taikka muussa tapauksessa toimia niin, että viholliset menettävät parhaimman luotsinsa, kuten tässä kirjeessä kehoitetaan. Ehkäpä sitten voimme laivastollamme luiskahtaa ohi koko Ruotsin laivaston; tässä Löfön selällä tuskin muuten jaksaisimme asemaamme puolustaakaan, jos ruotsalaiset todellakin tekisivät hyökkäyksen meitä vastaan."

"Anteeksi, herra kapteeni, kuinka ne sen voisivat tehdä. Heidän laivansa ovat liian syvälläkulkevia näissä vesissä liikkuakseen", huomautti tuo nuorempi upseeri.

"Mutta heillä on venheitä."

"Ja hekö yrittäisivät niillä vallata meidän laivojamme?…"

"Sellaista on ennenkin tapahtunut."

"Mutta onhan meilläkin tykkivenheitä, jotka vartioivat kaikissa salmissa."

"Tänne päästään monta salmea myöten, ja hyvä luotsi on semmoisina hetkinä parempi kuin monet tykkivenheet täydellä miehistöllä."

"Se on totta", myönnytti nuorempi upseeri, "parasta on pitää varansa ajoissa."

* * * * *

Samana iltapäivänä, hämärän tulossa, oli Arén ikkunastaan huomannut, että kalastajavenhe, jossa oli yksi mies, souteli verkalleen selällä heidän saarensa ympärillä. Hänen huomionsa kiintyi yhä enemmän tuohon soutajaan, joka näytti liikkuvan siellä ilman varsinaista päämäärää, ja vihdoin lähti ukko salaa kävelemään erääseen niemeen, josta hän paremmin saattoi nähdä soutajan. Venhe palasi taas hetken kuluttua ja soutamassa istuva mies lepuutti vähäväliä airojaan, ikäänkuin muka miettien, mihin paikkaan hän selkärihman laskisi. Kauanko mies oli tuota vakoilusoutamistaan harjoittanut, sitä ei ukko tiennyt, vaan kun pimeän tultua ei venettä enää näkynyt palaavaksi, oli ukko jo varma, että tuo yksinäinen soutaja oli ollut kalastaja-Olli.

Risteilevät epäilykset vaivasivat hänen mieltään ja huolestuneena palasi hän mökilleen. Janne oli koko iltapäivän ollut poissa eikä vanhus tiennyt häntä odottaakaan ennenkuin aamupuoleen. Hän oli näet lähtenyt opastamaan muutamia ruotsalaisia sotalaivoja syvempään ankkuripaikkaan. Viimeisinä päivinä hän oli ollut vähän omituinen, näytti miettivän jotakin salaista miellettä, joka häntä suretti. — Entä tuo kiertelevä soutaja, mitä hän koko iltapäivän oli täällä vahtinut? Niin, vahtinut hän oli. Kalastaja-Olli! Miten se niin pian oli päässyt vankeudesta? Liukas se oli kuin itse paholainen ja vuoron päältä kumpastenkin sotivain ystävä, — mutta kumman asioilla se nyt souti? Kyllä sillä mahtaa olla mielessään Jannelle kaunaa, sehän muuten on varsin ymmärrettävääkin…

Vähitellen ukossa epäilykset ja arviot kypsyivät varmuudeksi, hän tiesi nyt sen, mitä äsken isäntunteiden vaistolla oli aavistanut. Jannea se tuo soutaja tavalla tai loisella tahtoi vahingoittaa; ehkä ovat vainolaiset jo hänelle paulan virittäneet. Janne oli ehkä ollut liian varomaton, hän oli heitä ärsyttänyt.

"Niin", virkkoi ukko, "poikaani ne pyytävät. Vaan jos hän vielä voi Suomea hyödyttää, niin en minä häntä estä, minulla tätä ikää ei kumminkaan enää ole niin pitkältä jälillä."