KYMMENES LUKU.

Jo seuraavana päivänä tekivät venäläiset uuden yrityksen pakottaakseen tykkivenheillä ja lauttapatteriioilla ruotsalaiset poistumaan ankkuripaikaltaan Jungfrusundista. Kohta puolenyön jälkeen ilmoitti eräs "Isänmaa" nimisen laivan vahti, että hän oli nähnyt joitakin epäilyttäviä aluksia lähenevän suurta väylää pitkin Löfön selältä. Kohta annettiin myöskin lähimpänä olevalle laivalle merkki, että tykit pantaisiin ampumakuntoon. Vähää myöhemmin paukahti jo ensimmäinen laukaus. Viime yön kokemuksista olivat venäläiset huomanneet tarpeelliseksi lähestyä varovammin. Ohjaamatta suoraan ruotsalaisten laivoja kohden hakivat he suojaa muutamain pienten luotojen takaa, josta he suurimmilla tykeillään pommittivat linjalaivoja. Vaan ruotsalaiset laivat vastasivat niin hyvin tähdätyillä ja voimakkailla laukauksilla, että tykkivenheiden tunnin uutteran työn jälkeen täytyi taaskin palata turvalliseen suojapaikkaansa. Yksi luoti oli sattunut "Isänmaahan" ja tappanut kaksi merisotilasta. Mutta vihollisille oli retki enemmän maksanut. Sillä sen yön jälkeen ei kahta heidän tykkialustaan enää koskaan taisteluun tuotu.

Ruotsin tässä salmessa olevaan laivastoon kuuluivat edellämainitut kaksi linjalaivaa sekä fregatti Bellona. Laivat olivat syväkulkuisia ja saaristossa oli niillä vaikea liikkua, josta syystä tuulen äkkiä kääntyessä täytyi purjehtia aavemmalle selälle; mutta tästä taas oli seurauksena, että mantereenpuoleisen väylän vartioimisesta monta kertaa oli luovuttava. Siksi olikin amiraalilta tullut käsky, että osaston tulisi, tuulen ollessa suotuisan, yhtyä Örön luo koottuun pääjoukkoon, jossa oli kymmenen linjalaivaa ja fregattia. Samaan aikaan tuli kahden toiselle taholle sijoitetun linjalaivan yhtyä päälaivastoon. Oli tarkotus pakottaa venäläistä laivastoa ryhtymään meritaisteluun; tuo laivasto oli saapuneiden tietojen mukaan Suomenlahden suussa.

Mutta ennenkuin näiltä vesiltä lähdettiin, arveli osaston päällikkö, amiraali Nauckhoff suotavaksi, että hyökkäys tehtäisiin Löfön selällä olevaa venäläistä saaristolaivastoa vastaan. Jos se voitaisiin valloittaa, niin sitä parempi; kaikissa tapauksissa oli vihollista rangaistava noista uudistetuista hyökkäyksistä. Lippukapteeni, everstiluutnantti von Krusenstjerna sai käskyn toimeenpanna hyökkäyksen suunnitelman mukaan, minkä hän itse sai laatia. Mutta nopeasti oli kaikki suoritettava. Saattoihan tuuli koska tahansa kääntyä suotuisaksi retken tekemiseen.

Jo päivällisen aikaan samana päivänä, jolloin vihollisten viimeinen hyökkäys linjalaivoja vastaan oli torjuttu, oli eri laivoihin annettu tieto everstiluutnantin suunnitelman pääpiirteistä. Kello 6 i.p. läksi sitten kapteeni Nordenskiöldin johdolla venhelaivasto, jossa oli kuusi barkassia ja viisi tykkivenhettä, kaikki täysin miehitettyinä, liikkeelle yhtyäkseen molemmilta tahoilta tulevain apualusten kanssa. Överstiluutnantti Krusenstjerna saapui heti jälestä sluupillaan Öröstä.

Erään Kronobergin rykmentin Ahvenanmaalle kuljetettavan lisäväkiosaston oli vastatuuli pysäyttänyt laivaston luo, ja kun pidettiin erittäin suotavana, että alkavassa kahakassa olisi käytettävänä hyviä pyssymiehiä, valittiin osastosta 132 miestä, jotka jaettiin eri venheisiin. Vapaaehtoisina oli melkein koko laivastoväki ilmoittautunut halukkaaksi lähtemään tälle hyökkäysretkelle, ja nuorten upseerien joukossa oli into aivan palava. Olihan koetettava valloittaa takasin edes jotakin siitä, mitä Viaporissa oli menetetty. Hetki oli tullut, jolloin sai pestä pois häpeän ja silmästä silmään nähdä tuon vihollisen, joka piilopaikoistaan saaristosta oli pitkät ajat salakähmäistä kiusaansa tehnyt.

Kun kaikki soutuvenheet olivat kokoontuneet divisioonalaivan ympärille, kutsuttiin kaikki upseerit, jotka eri venheitä komensivat, laivan suureen kokoushuoneeseen. Siellä everstiluutnantti Krusenstjerna esitti heille yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Sen tarkotus oli suorastaan koettaa vallata nuo molemmat saaristofregatit, Styrbjörnin (Hämeenmaan) ja Hjalmarin, sekä sen lisäksi jos mahdollista kaapata jonkun niistä skuunareista, jotka olivat ankkurissa suurempain laivojen rinnalla. Hyökkäys oli äkkiarvaamatta tehtävä. Eräältä nuorelta luotsilta, joka edellisenä päivänä oli ruvennut laivastoon vakinaiseen palvelukseen ja jonka kotipaikka oli Löfön selän partaalla, saatiin tietää, että vihollisella oli eri salmissa etuvartijoita ja vakoojia aina lähelle Jungfrusundia ja ettei siis voinut toivoakaan, että näiden ohi huomaamatta päästäisiin. Mutta luotsi tunsi toisen väylän, joka oli vähän pitempi, mutta jota viholliset nähtävästi eivät vartioineet. Se kiersi pienemmän saaren ympäri ja sieltä pohjoiseen salmivesiä pitkin Löfön selälle. Tätä väyliä nyt päätettiin kulkea.

Venheet järjestettiin kahteen osastoon, joista toinen annettiin 28-vuotisen suomalaisen, kapteeni Nordenskiöldin johtoon, joka jo oli paljo kokemusta ja sotakunniaa saavuttanut ulkomaillakin palvellessaan; toisen osaston päälliköksi taas tuli luutnantti Dreijer, toveriensa eteväksi arvostelema upseeri. Molemmissa osastoissa sijoitettiin kaksi venhettä reserviin, jotapaitse 4-venheinen yhteinen reservi seurasi osastoja jonkun matkan perästä.

Kokoussali ei ollut erittäin suuri. Nuo lukuisat upseerit, jotka siellä ahdingossa seisoivat, käsittivät kyllä suunnitelman yleiset piirteet sekä heille erikseen annetut käskyt. Mutta koko neuvottelu oli jollakin tavoin levoton, tarpeettoman kiirehtivä, ja sitä hätäilemistä lisäsi nuorten mielien kiihottunut jännitystila, jonka alkava taistelu aiheutti.

Siellä seisoi joukossa myöskin se solakka, nuori upseeri, joka Jannen seurassa oli tehnyt vakoiluretkiä ja joka juuri oli överstiluutnantille antanut selvän kuvan laivain asemasta Löfön selällä. Kun hän kuuli, että hänen pitäisi seurata Dreijerin osastoa, jonka tuli koettaa vallata "Hämeenmaa", salamoivat hänen tummat silmänsä ja hän kääntyi vilkkaasti vierustoverinsa, lujatekoisen, 22-vuotisen, kiharatukkaisen nuorukaisen puoleen.

"Me siis kuljetaan yhtä matkaa, Melander!"

Toinen nyökäytti iloisesti päätään.

Kaksi muuta nuorta upseeria, Cavallius ja Ruthensparre, kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella päällikön neuvoja. Vaikka koko joukossa ei ollut muita kuin Nordenskiöld, joka koskaan olisi ollut mukana sotalaivaa vallattaessa, oli tällainen yritys vielä oudompi ja vaikeampi käsittää maajoukkojen upseereille kuin muille. Mutta molempain tyyneistä, päättävistä kasvoista saattoi lukea, että heillekin heidän ohjelmansa oli selvä: laivastoväki saisi nähdä, että maajoukkojen toverit tulisivat merelläkin kunnostamaan itsensä.

Pitkää aikaa ei jäänyt venheiden johtajille järjestääkseen yksityisiä varustuksiaan eri tahoilla. Muutamat eivät olleet ehtineet tajuta muuta, kuin mihin osastoon heidän tulisi kuulua. Nyt täytyi kiireesti purasta palanen ruokaa ja sitten laittaa venheet sountikuntoon, jotta määrätyssä järjestyksessä ehdittäisiin liikkeelle.

Kello oli vähän yli puoli 11 illalla, kun jo kaikki soutuvenheet olivat järjestyksessä linjalaivan ympärillä; odotettiin vain lähtökäskyä. Kapteeni Nordenskiöldin alus oli vielä laivan kyljessä. Yhtä miestä odotettiin, joka vielä viipyi kannella. Se oli Janne, jonka tuli opastaa koko osastoa.

Silloin kuultiin vahdin suurmastosta huutavan jotakin. Hän ilmoitti näkevänsä punasen liekin pohjoiselta taivaanrannalta. Kapteeni Nordenskiöld kiipesi ylöspäin vantteja pitkin. Valo kävi yhä kirkkaammaksi.

"Missä luotsi?" huusi hän kannelle. Janne kuuli huudon ja kiipesi kapteenin luo. Katseltuaan sitä kotvasen, pyysi hän saada nousta maston huippuun saakka, paremmin nähdäkseen.

Tuokion kuluttua palasi hän takasin, pysähtyi upseerin luo ja virkkoi äänellä, jossa voimakas mielenliikutus värähteli: "Herra kapteeni, viivähdin äsken liian kauan täällä kannella. Katselin silloin jo tuota tulta. Ei ole olemassa kuin yksi tupa sielläpäin, mistä liekki nousee ja se on isäni. Isäni tupa palaa!"

"Mitä sanotkaan! Eikä meillä ole toista varmaa luotsia. — Onko ukko yksin…?"

"Yksin, herra kapteeni, kivuloinen, Jumala häntä auttakoon! Mutta minä olen toimittava virkani, ohjaava kapteenin venhettä, heti."

"Tuota vastausta miltei odotin", vastasi esimies vavahtavalla äänellä. "Olet suomalainen sinä niinkuin minäkin…" Överstiluutnantti Krusenstjerna oli jo noussut venheeseensä ja lähtökäsky annettiin.

"Lagerberg!" huusi Melander vieressään soutavan venheen päällikölle, tuolle samalle, joka oli iloinnut siitä, että he tulivat yhteen osastoon, "onko Stig sinun mukanasi?"

"Ei, ikävä kyllä, hän ei voinut lähteä, tuo haavotettu käsi tekee hänelle kiusaa. Enkä ole häntä nyt pariin tuntiin nähnytkään, mihin lie mennyt, ei laivurikaan ollut häntä nähnyt. Mutta Bramrå on tuossa edellisessä venheessä. Hän on nyt laulellut koko iltapäivän, vaikkei muuten vuorokausiin ole sanaakaan sanonut. — Minä ohjaan sinun jälestäsi."

Kun venheet lähtivät liikkeelle, vaikeni niistä äkkiä kaikki äänekäs puhe. Vesi oli tyyni, ikäänkuin hervoton, eikä pimeän illan äänettömyyttä katkaissut muu kuin airojen tahdikas, hillitty kaiku. Taivaalla ajelehti hienoja hattarapilviä, varjostaen sen kelmeän valon, minkä tähdet muuten olisivat väylälle luoneet, mutta pohjoisesta kuvastui yhä vielä tuo häilyvä, melkein verenpunertava hohde, jonka vanhan luotsin palava tupa synnytti.

Linjalaivan hämärät piirteet kävivät yhä epäselvemmiksi, kunnes kokonaan katosivat. Venheet olivat nyt oman onnensa nojassa, tuon nuoren luotsin ohjattavina. Joka venheen perässä istui nuori upseeri, pitäen tarkkaa kurssia edessään soutavan aluksen perään ja pysyen määrätyn matkan päässä siitä. Niin kuljettiin eteenpäin varmaa, säännöllistä, katkeamatonta kulkua.

Melkein kaamealta tuntuvassa äänettömyydessä soutivat nuoret ja vanhat laivamiehet, mustiin hattuihin ja karkeihin, harmaihin sarkavaatteihin puettuina, keltaset nahkavyöt vyötäreillä, näitä sotavenheitä. Pimeä esti heitä näkemästä mitään, joka heidän ajatuksiaan olisi voinut viihdyttää, jokainen mietti vain sitä tärkeää hetkeä, joka joka aironvedännältä, vaikka monen mielestä liian hitaasti, läheni. Mutta suorana ja varmana istui upseeri perässä, ja häneen kaikki luottivat; jos hän uskalsi henkensä, mikseivät sitä tekisi muut! Ja olihan heillä jokaisella tuttuja, luotettavia miehiä ja tovereita venheessään, jotka eivät vähää säikkyneet, — auta armias sitä, joka heidän kynsiinsä joutuu, kun he suuttuvat!

Toveruuden, yhteisen edesvastuun ja vaaran tunne kiinnitti miehet ikäänkuin lähemmäs toisiaan. Kaikki muut mietteet häipyivät, se tunne vain pysyi kaikille selvänä, että he olivat vannoneet taistelevansa maansa puolesta ja vapaaehtoisina ilmoittautuneet osallisiksi tähän yritykseen.

Pohjoisesta hohtanut punanen valo oli vaipunut metsän taa ja pimeä oli taivas kaikilta tahoilta. Ja yhä mustemmiksi kävivät varjot sen maan suojassa, jonka rantaa pitkin he nyt soutivat. Mutta Janne, joka istui vasemman osaston etummaisen venheen perässä, tunsi väylän kaikki vaaralliset paikat. Venhe kääntyi nyt Hevossaaren niemen ympäri ja hetken vielä soudettua käännettiin kurssi pohjoiseen. Venhe toisensa perästä teki nyt saman liikkeen. Aina kun jonkun kallion ohi soudettiin, kuului selvä kaiku airoista, aivan kuin jos näkymättömät venheet olisivat osaston rinnalla soutaneet.

Kohta oli ehditty niiden pienten luotojen luo, jotka ovat Löfön eteläisen niemen ulkopuolella. Silloin näkyi taas luoteesta tuo punertava valo, heijastaen tuokioksi merenpinnan veren karvaiseksi, — vaan taas se katosi kukkulain taa ja yö kävi yhä pimeämmäksi. Vaan juuri kun venheet saapuivat Löfön ja sen edustaisen saaren väliseen salmeen, välähti vuorien päällitse erittäin kirkas, punertava valokaari, joka nopeasti kohosi ja kasvoi. Se oli täysikuu, joka nyt rupesi hopeoittamaan noita vielä rauhallisia vesiä, missä ihmisten hillittömät himot pian kiihtyivät veristä temmellystään pitämään.

Samassa kun kuu nousi, nähtiin molemmat saaristofregatit, jotka olivat ankkurissa melkein perättäin ja niiden vieressä olivat nuo pienemmät prikit. Soutajat kapteeni Nordenskiöldin venheessä innostuivat vihollisen nähdessään ja lähtivät kahta tuimemmin soutamaan. Seuraavissa venheissä vaikutti tämä vauhdinlisäys samalla tavalla. Luutnantti Dreijer pysytteli vasemman osaston etunenässä myös samalla rinnalla, mutta muutamat raskaammat venheet hänen osastossaan jäivät kumminkin jälemmäs, vaikka soutajat ponnistivatkin parhaat voimansa. Siitä syntyi tässä osastossa vähän epäjärjestystä; kaksi etummaista venhettä kiiti edellä, toiset jättäytyivät jälemmäs.

Nyt rupesi valoa vilahtelemaan venäläisistä aluksista ja ääniäkin rupesi niistä jo kuulumaan. Venheiden tulo oli laivoissa huomattu. Kuu oli tuottanut venäläisille juuri tärkeimpänä hetkenä edun, joka kävi hyökkääjille turmioksi. Jos venäläiset ehtivät heti saada muutamiakaan tykkejä kuntoon sekä tähtäimet varmasti reilaan, niin sen saattoi pitää varmana, että ainakin muutamat venheet ammuttaisiin upoksiin. Nyt täytyi kiirehtiä ja ehtiä perille, ennenkuin nuo tulikidat rupesivat puhumaan.

Nuolena lensi kapteeni Nordenskiöldin venhe eteenpäin Styrbjörn-laivan tummaa runkoa kohtaan ja sitten sen kylkeä pitkin, tykinsuiden alle. Silloin leimahti kiväärien yhteislaukaus laivankannelta kohden tuota rohkeaa suomalaista ja hänen venhettään. Vaan innossaan tähtäsivät ampujat liian korkealle. Luodit lensivät laivamiesten päiden päällitse, haavoittamatta ainoaakaan miestä. Seuraavassa tuokiossa oli jo venhe ehtinyt laivatikapuiden viereen.

"Seuratkaa minua, miehet!" huudahti kapteeni, tarttui käsipuuhun ja viskausi ensimmäisnä laivan kannelle. Tuokion hän siinä yksin seisoi, tuo kookas uros, taistellen vihollisia vastaan, joiden lukumäärää hän ei joutanut laskemaan. Säilä säkenöi hänen kädessään ja ensimmäinen vihollinen, joka häntä kohden piikkiään ojensi, kaatui veriinsä. Mutta hänen miehensä tulivat jo hänen ympärilleen, hyppäsivät laivan kaidepuun yli toinen toisensa perästä; pieni joukko tiheni, hyökkäsi jo vähän eteenpäin antaakseen tilaa jälestä tuleville; kukin taisteli henkensä puolesta, sillä siinä ei ollut muuta neuvoa kuin hyökätä ylivaltaa vastaan. Mutta eivätkö nuo toiset venheet koskaan ehdikään perille? Vihollisia aivan pulppusi esiin laivan kannen alta, välikannella olevain tykkien äärestä. Ryntääjät kaatuivat toinen toisensa perästä ja heidän päällikkönsä, tuon kookkaan sankarin, tunkivat viholliset jo kaidepuuta vastaan. He olivat kuutamon valossa nähneet, että hän oli upseeri, ja häntä kohden siis kaikki pyssynpiiput tähdättiin.

"Yksinkö minun täällä pitää seistä kaikkein maalitauluna?" kuului hänen vihanen äänensä hälinän keskestä.

"Ei, herra kapteeni!" vastasi yhtä voimakas ääni ja mies näkyi samassa kiipeävän laivan kaidepuun yli sen vastapäiseltä reunalta.

"Melander!" huudahti kapteeni ilosesti tuntien toverinsa äänen. Samassa laukasi eräs venäläinen pistoolinsa vasten tulijan kasvoja; vaan nopea sapelinisku, joka hänen käsivarteensa samassa sattui, vei luodin harhaan. Hiukset kärventyivät Melanderin ohimoilta ja hän tunsi, että se vanttiköysi, johon hän juuri oli tarttumassa, katkesi, — hän oli lentää selälleen mereen. Mutta hän nytkäsi ruumiinsa eteenpäin, hyppäsi kannelle ja törmäsi vihollisjoukon läpi kapteeni Nordenskiöldin viereen, avaten sapelillaan itselleen tien. Häntä seurasi kintereillä sarkapukuun puettu mies — vääpeli Schenfelt tuosta Kronobergin jalkaväenpataljoonasta.

"Missä Lagerberg?" huudahti kapteeni ikäänkuin arvaten, ettei tämäkään voinut aivan kaukana olla.

"Täällä!" kuului vastaus laivan keulapuolelta, josta tämä miehineen samaan aikaan oli kiivennyt kannelle.

"Nopeasti, miehet!" kuului Lagerberg komentavan lähimpiä seuraajiaan. Samassa tähtäsi eräs venäläinen keihäällään nuorta komentajaa, joka siitä varmaankin olisi surmansa saanut, ellei kolmas, sarkatakkinen mies, olisi ehtinyt väliin ja viskannut pistäjän kumoon. "Stig! Oletko sinäkin täällä!"

"Anteeksi, herra luutnantti, kun pelkäsin, etten käteni vuoksi pääsisi mukaan, ryömin jo ajoissa keulateljon alle ja siellä olen näihin asti maannut. Enhän luutnanttia yksin voinut päästää lähtemään…"

"Kapteeni Nordenskiöld!" kuului samassa voimakkaita huutoja laivan perältä, jossa luutnantti Uggla taisteli itselleen tietä kajuutan ohi, ja hänen toverinsa Rehbinder miehineen juuri yritti päästä kaidepuun yli.

"No tämä se taas sotaleikkiä on, melkein yhtä iloista kuin Viipurin luona!" huusi ilonen ääni hälinän keskestä ja Bramrån kookas vartalo näkyi aukovan väylää vihollisten keskelle Ugglan rinnalla. Mutta venäläiset, jotka alunpitäin olivat olleet taisteluun valmiit, oivalsivat tärkeäksi pitää noita eri hyökkääjäjoukkoja erillään toisistaan, sitä varmemmin masentaakseen heidän hyökkäyksensä. Kova työ oli siis tunkeutua heidän riviensä välitse myöskin sellaiselle miehelle kuin Bramrålle. Hän puolusteli itseään vielä vaikka verta vuotavana ja hänen jälestään tuleva upseeri koetti ehtiä hänen avukseen, mutta vihollisia asettui jo heidän väliinsä. Silloin kuuli Bramrå nimeään huudettavan ja seuraavassa tuokiossa oli hänen lähin vihollisensa jo viskattu syrjään ja hän sai rinnalleen saman nuorukaisen, joka näihin asti oli urheasti taistellut kapteeni Nordenskiöldin rinnalla.

"Kiitos Janne, se oli oiva sysäys!" huudahti Bramrå ilosesti, kun tunsi auttajansa, "nyt tehkäämme yhdessä vähän tilaa luutnantille."

Niin he tekivätkin ja siten sai kapteeni Nordenskiöld edes muutamia upseereja kootuksi yhteen.

Vahvasti päättäneinä kunnostaa itseään myöskin tässä heille oudossa taistelussa olivat Kronobergin jalkamiehet kiivenneet ylös "Hämeenmaan" kylkiä pitkin ja ottivat nyt, molempain luutnanttiensa johdolla, tehokasta osaa taisteluun. Melander oli nähnyt, että joukko venäläisiä oli kiivennyt raakapuille ja taklaukseen, mistä he ampuivat hyökkääjiä. Hän nykäsi silloin erästä Kronobergin ampujaa kyljestä ja käski tämän "ampua ilmaan". Mies vähän kummasteli ensiksi sitä käskyä, vaan sitten hän keksi, mistä oli kysymys, ja kohta keksivät sen hänen toverinsa myöskin. Kun muutamat, raakapuissa oleville turmiolliset laukaukset olivat paukahtaneet, huomasivat ilmassa kököttäjät asemansa toivottomaksi ja yksi heistä rupesi heiluttamaan hattuaan merkiksi, että he antautuvat. Merkeillä käskettiin heidän nyt viskata kiväärinsä mereen, jonka jälkeen vastaiseksi saivat jäädä ylhäiseen asemaansa. Tätä ensimmäistä, päättävällä tarmolla tehtyä hyökkäystä eivät venäläiset olleet jaksaneet vastustaa. Heidän yrityksensä pitää erillään hyökkääjäin eri joukot olivat menneet mitättömiin — ruotsalaiset olivat valloittaneet puolikannen ja olivat siellä koossa. Puolustajain oli ollut pakko peräytyä ja vetäytyä osaksi korkeammalle keulakannelle, osaksi peräkajuutan katolle.

Mutta jo taistelun alussa oli uusi vaara ilmestynyt laivaan nousseille ruotsalaisille. Alkujaan toimeenpantu ja noudatettu järjestys myöskin oikeassa osastossa oli äkkiä kokonaan murtunut kun johtajan, luutnantti Dreijerin venhe ja sitä seuraava venhe olivat rientäneet edelle kaikkien muiden. Ollen epävarmoja, kumpi fregateista oli Styrbjörn (Hämeenmaa) olivat muutamat oikeankin osaston luutnantit laskeneet sen kylkeen ja kiivenneet siihen, menemättä Hjalmaria ahdistamaan, niinkuin alkuperäinen sotasuunnitelma oli ollut. Tämä seikka pelasti kapteeni Nordenskiöldin. Mutta toiset, jälempää tulevat venheet avasivat jo etäältä kivääritulen samaa Styrbjörniä vastaan, ja se kävi kannella oleville ruotsalaisille sitä vaarallisemmaksi, kuta enemmän venheet lähenivät.

Nuori Ruthensparre oli ajoissa huomannut tämän vaaran ja kiipesi laivan kaidepuulle huutaakseen venheessä oleville Kronobergin jääkäreille, että herkeäisivät ampumasta. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vanttiin tarttua, ennenkuin hän kaatui pyssynluodin lävistämänä; omat miehet näin katkasivat hänen sankariuransa. Hän vaipui kuolleena kannelle ystävänsä Cavalliuksen käsivarsiin.

Koko kansi oli pian ruotsalaisten käsissä, ja pyynnöstä oli armo taattu niille vihollisille, jotka olivat ahdistetut kokkaan tiheänä parvena. Vaan kannen alta, luukuista ja aukoista, kohosi vielä usein pyssynpiippuja, joista kuolettavia luoteja sinkoili valloittajain joukkoon. Näiden kavalain hyökkäysten raivostuttamina mursivat muutamat ruotsalaiset luukut auki ja ryntäsivät sinne alakannelle alkamaan siellä uutta taistelua. Tätä taistelua valaisivat ainoastaan himmeästi muutamat keihäisiin sidotut lyhdyt.

Mutta kajuutan katto, joka kohosi vähän kaidepuita korkeammas, oli vielä valloittamatta. Ja sinne oli joukko venäläisiä vetäytynyt ampuakseen sieltä kivääreillä ja pistooleilla ruotsalaisia. Kapteeni Nordenskiöld näki miehiä kaatuvan rinnaltaan, vaan ei siinä hälinässä keksinyt, mistä luodit tulivat. Silloin kuultiin Melanderin huutavan jotakin; hän viittasi kajuutan katolle ja kiirehti samassa sinne sivuportaita myöten. Hän ehti arvostella vihollisen lukumäärän kuudeksitoista mieheksi, mutta samassa hänet jo työnnettiin alas rappusista. Kohta senjälkeen ilmoitti hän Nordenskiöldille venäläisten lukumäärän ja tämä päätti suunnata hyökkäyksen sinne.

"Seuratkaa minua!" huusi hän Lagerbergille ja Melanderille. He seurasivat; kolmen riensivät upseerit kajuutan katolle ja alkoivat taistelun kuuttatoista vihollista vastaan, jotka viskasivat pois kiväärit ja tarttuivat keihäisiinsä. Eräs vihollisista seisoi etumaston takana. Kun Lagerberg Nordenskiöldin rinnalla hyökkäsi esiin, sysäsi tämä keihäänsä suoraan hänen kasvojaan vastaan. Sysäys ei tullut ihan täydellä voimalla, sillä luutnantti ehti saada miekkansa väliin, vaan verta vuotavana hän kumminkin kannelle kaatui. Mutta samassa sai hän kiinni Melanderin kädestä, nousi, sitoi nenäliinan haavaansa ja huudahti iloisesti:

"Silmä ei puhennut. Mutta miekka katkesi."

Eräs laivamies kannelta oli nähnyt mitä tapahtui ja ojensi aseettomalle venäläisiltä pudonneen miekan, ja nyt hän sillä uudelleen hyökkäsi toveriensa avuksi. Heti senjälkeen nousi myöskin vääpeli Schenfelt muutamain Kronobergin miesten kanssa kajuutan katolle ja heidän saapumisensa ratkaisi pian ottelun. Jälelläolevat venäläiset antautuivat. Kapteeni Nordenskiöld lupasi säästää heidän henkensä, ja he vietiin sitten vangiksi yhteen venheeseen. Siten oli nyt koko yläkansi valloitettu.

Fregatin upseerit ja osa miehistöä olivat salpautuneet laivan kajuuttaan. Kun he sinne näkivät, miten taistelu päättyi ja miten toivotonta olisi ollut jatkaa ottelua, avattiin ovi kannelle ja vanha, harmaapartanen venäläinen astui ulos, pyytäen saksankielellä, että he saisivat antautua vangiksi, aseet jätettyään. Kapteeni Nordenskiöld suostui heidän pyyntöönsä. Mutta juuri kun hän oli tämän vastauksen antanut, tuli kiväärinpiippu näkyviin oven raosta ja ammuttu luoti lensi aivan Nordenskiöldin pään ohi ja haavotti hänen takanaan seisovaa miestä; samalla nykästiin tuo vanha venäläinen upseeri sisään kajuuttaan, jonka ovi taas suljettiin. Raivostuneina ryntäsivät ruotsalaiset vapaaehtoiset ja merisotilaat ovea vastaan, jota sisässäolijat kumminkin vankaksi pönkittivät. Silloin täyttivät sotilaat yhden kiväärin pelkällä ruudilla ja laukasivat sen lukkoa vastaan sillä seurauksella, että lukko särkyi ja ovi paukahti auki. Juuri kun ovi aukesi, syöksyi eräs nuori venäläinen upseeri esiin ilmeisellä tarkoituksella hakea surmansa saartavain pistimistä. Hän kaatuikin heti pistimen lävistämänä.

Harmistuneita ruotsalaisia sotilaita oli nyt mahdoton hillitä. Tahdottiin toki pelastaa muutamia sisässäolijoita. Melander tunkeutui oinain miestensä välitse kajuuttaan Schenfeltin seuraamana. Vääpeli näki silloin tuon nuoren upseerin juoksevan miekka kädessään ehkäisemään erästä merisotilastaan, joka juuri oli antamassa surmaniskua tuolle vanhalle, jo haavoitetulle venäläiselle upseerille. Isku sattui Melanderin miekkaan ja samassa komensi hän nuo hurjistuneet soturinsa syrjään. Siten pelastui edes yksi kajuutassa olevista.

"Jumala siunatkoon teitä!" virkkoi tuo vanha mies ja nousi polvilleen suudellakseen pelastajansa kättä. "Minulla on vaimo ja neljä lasta Pietarissa, Jumala siunatkoon teitä!"

Se oli överstiluutnantti Herbasch, venäläisen laivaston maajoukon päällikkö.

Kun hän vankina tuotiin kapteeni Nordenskiöldin eteen, virkkoi hän:

"Ettehän tahtone surmata vanhaa, aseetonta miestä?"

"En", vastasi kapteeni, "tahdon pelastaa, mitä pelastaa voi, sillä me emme käy sotaa kuin murhaajat. Mutta teidän miehenne eivät osaa taistella rehellisesti ja siksi en seurauksista voi vastata. Vaan teille ei mitään pahaa tehdä." — Sillävälin olivat Styrbjörnin tykit suihkuttaneet tulta ympärillä liikkuvia ruotsalaisia venheitä vastaan. Vaan kun tykeillä ei voitu alaspäin tähdätä, pelastivat venhemiehet venheensä siten, että soutivat aivan laivan kupeelle.

Vielä oli välikansi, jossa tykit olivat, valloittamatta. Kronobergin rykmentin sotilaat olivat asetetut luukkujen ympärille, jotta merisoturit sopisivat rappusia myöten välikannelle laskeutumaan. Kahakka välikannella oli jo muuttunut mieskohtaiseksi käsikähmäksi ja se kävi vieläkin kamalammaksi, kun lyhdyt pian ammuttiin sammuksiin ja oli tapeltava pimeässä. Venäläiset taistelivat urheasti, vaan olivat täällä, niinkuin kajuutassakin, samalla kavaloita. Useita kertoja olivat he antautuvinaan, vaan alkoivat kumminkin taistelun alusta. Tykit olivat vedetyt sisään, josta syystä tila täällä välikannella oli vielä tavallista ahtaampi; puolustajat olivat piiloutuneet joka tykin alle, sieltä keihäillään ahdistellen ruotsalaisia, kun nämä jo luulivat, ettei heillä ollut muuta tekemistä kuin vartioida vankeja. Kohta eivät ruotsalaiset upseerit sielläkään siitä syystä voineet estää tapahtumasta seikkoja, joita kiukku ja kosto aiheutti, ja joita eivät mukanaolleet jälestäkäsin kernaasti tahtoneet muistella. Turhaan koetti luutnantti Rehbinder saada miehiään tottelemaan. Hän oli pian, toisesta laivasta tulleen tykinluodin haavoittamana, kannettava taistelupaikalta pois.

Ne venäläiset pyssymiehet, jotka olivat mastoissa ja sinne olivat armoa anoneet, seurasivat myöskin kajuutassa olevain toveriensa esimerkkiä. He olivat kätkeneet pistooleja taskuihinsa ja, kun enimmät ruotsalaiset olivat taistelemassa välikannella, rupesivat he nyt ammuskelemaan niitä, jotka olivat kannella. Tämä oli heidän onnettomuutensa. Kronobergin jääkärit kiipesivät vantteihin ja poimivat sieltä varmoilla laukauksilla yhden toisensa perästä alas.

Seuraten matkalle lähdettäessä saatuja ohjeita oli luutnantti Dreijer päättävästi soutanut suoraan toisen, vieressä olevan, fregatin, Hjalmarin, kylkeen. Mutta kun hän samassa huomasi, että ainoastaan yksi venhe, nuoren Hornin johdolla, oli häntä seurannut, oivalsi hän heti, että tämän laivan valtaamisesta ei voinut tulla kysymystä. Olisihan aivan turhaa panna henkeään ja retken onnistumista alttiiksi, jos kahdella venheellisellä tekisi hyökkäyksen suuren laivan neljä vertaa lukuisampaa miehistöä vastaan. Dreijer siitä syystä käänsi ja souti, Hjalmarin tykkien vihasesti ampuessa, takasin Styrbjörnin kylkeen, pyytämään översti Krusenstjernalta mukaansa niitä venheitä, jotka alkujaan olivat hänelle määrätyt. Mutta se oli liian myöhää. Ei ylipäällikön eikä hänen ajutanttiensa ääniä kuulunut siinä kivääripaukkeessa, joka jo oli alkanut, vielä vaikeampaa oli kutsua takasin jo taisteluun rientäneitä upseereja. Hjalmar-laivan valloittamisesta oli senvuoksi luovuttava.

Styrbjörn oli nyt niin ruudinsavun ympäröimänä, että tuskin vilaukselta sen runkoa ja mastoja näkyi kuutamossa. Tuo paksu ruudinsavu muuttui suojaavaksi esiripuksi laivaa ympäröiville ruotsalaisille venheille. Muuten ne olisivatkin olleet suurimmassa vaarassa. Ankkurien avulla oli näet Hjalmar saatu käännetyksi niin, että sen kyljessä olevilla tykeillä saattoi ampua ruotsalaisten soutualuksia, ja yksi sen rinnalla oleva priki oli tehnyt samanlaisen käännöksen. Eipä kulunut kauaa, ennenkuin seuraukset näistä liikkeistä huomattiin. Kamala paukaus, joka huumaten vaimensi koko taistelun metelin, ilmoitti, että joku suurenlainen onnettomuus oli tapahtunut. Tykinluoti oli sattunut erään ruotsalaisen venheen ruutiarkkuun ja koko venhe oli räjähtänyt. Sen sirpaleita virui nyt yltympäriinsä ja sen väestö, 18 miestä, koetti uimalla pelastua toisiin venheisiin.

Seuraavassa tuokiossa saattoi jo tulla toisen venheen vuoro.

Nuori luutnantti Cronstedt, joka venheellään oli lähellä päällikköä, sai nyt käskyn kahdella venheellä koettaa vallata Hjalmarin rinnalla oleva priki. Tähän toimeen Cronstedt kykenikin. Päättävästi souti hän prikin kylkeen, toisen, luutnantti Ramphin, venheen häntä seuratessa; heitä ei pysäyttänyt prikistä tuleva yhteislaukaus, ja, ennenkuin seuraava laukaus oli pamahtanut, kiipesivät miehet jo laivan kylkiä myöten ylös; Cronstedt seisoi ensimmäisenä kannella. Vastapäiseltä sivulta nousi Ramph miehineen. Taistelu tässä aluksessa oli lyhyt. Muutamia miehiä haavoittui, useimmat prikin miehistä hyppäsivät mereen, pelastaakseen venheisiinsä; prikin päällikkö antautui kolmentoista miehen kanssa vangiksi. Cronstedt ilmoitti silloin hurraa-huudolla, että alus oli valloitettu, ja pani venheitä hinaamaan alusta taistelupaikalta pois.

Ruotsalaiset osastot olivat saapuneet tänne Löfön selälle vähän jälkeen kello 1:den, pari tuntia soudettuaan. Tuntia myöhemmin näytti jo taistelu Styrbjörn-laivassa tauvonneen. Silloin kuultiin kapteeni Nordenskiöldin huutavan korkealla äänellä: "Eläköön kuningas!" johon hänen väkensä "hurraten" vastasi. Tämä huuto ilmoitti venheessään odottavalle ylipäällikölle, että Styrbjörn oli valloitettu.

Mutta tuon voitonhuudon olivat ymmärtäneet myöskin ne miehet, jotka hoitivat Hjalmarin tykkejä. Ja seuraavassa tuokiossa suunnattiin nämä Styrbjörnin perää vastaan. Pari ruotsalaista upseeria riensi silloin panemaan kuntoon Styrbjörnin perätykkejä ja vastaamaan Hjalmarin ampumiseen.

Mutta ruotsalaisten asema kävi kumminkin yhä arveluttavammaksi. Styrbjörnissä oli tosin vastarinta vaivalla vaimennettu, mutta Hjalmarin tuli uhkasi nyt upottaa tämän valloitetun laivan; sitäpaitse saattoi odottaa uusia vihollisia minä hetkenä tahansa. Tykinpauke oli näet tänä hiljaisena yönä kuulunut hyvinkin laajalle ja valloitetun laivan mastosta oli joku jo ollut näkevinään pohjoisesta päin lähestyvän aluksen. Ja hän olikin nähnyt oikein.

Se oli ensimmäinen venäläinen tykkivenhe, joka kiirehti joutuakseen laivoille avuksi.

Samassa kohosi raketti suhahtaen ilmaan savun keskestä. Se oli översti Krusenstjernan antama merkki, että nyt oli lähdettävä paluumatkalle. Kapteeni Nordenskiöld pani silloin soutuvenheensä hinaamaan valloitettua fregattia. Mutta vielä hetken oli heidän kestettävä Hjalmarista suihkivaa tulta. Sillä vaikka ankkurivitjat oli katkastu, ei Styrbjörn ensi aluksi päkähtänytkään paikoiltaan, kiskoivatpa soutajat minkä jaksoivat. Vihdoin lähti se hiljaa lipumaan liikkeelle.

Silloin huomattiin, ettei se sakea ilma, joka fregatin oli peittänyt, ollutkaan pelkkää ruudinsavua. Viileä sumu oli noussut seljältä ja se nyt peitti tuon verkkasen paluumatkan ja teki sen aivan kummitusmaiseksi. Kuun valo oli kelmennyt ja näytti vain Valkoselta pilkulta muuten harmajassa ilmassa. Saaret ja niemet, jotka äsken vielä ruudinsavun keskestä olivat selvästi näkyneet, häipyivät hämäriksi utukuviksi ja katosivat kokonaan. Väliin välähti kirkas valo ilmassa ja sitä valoa seurasi kumea paukahdus. Ne olivat Hjalmarin tykkien jäähyväislaukauksia toverilaivalle. Styrbjörnin perätykit vastasivat aina väliin tuohon tervehdykseen.

Yhä sakeammaksi kävi sumu palaavain ympärillä. Valloitetussa laivassa oli vielä noin 30 ruotsalaista, jotka eivät olleet haavotetut. Muut olivat laskeutuneet venheisiin ja hinasivat niillä tätä raskasta saalista. Mutta etummainen hinaajavenhe näytti olevan vähän epävarma suunnasta, se käänteli sinne ja tänne, tietämättä minne pyrki.

"Missä luotsi?" huusi Nordenskiöld, joka huomasi nuo epäilyttävät käännökset.

"Täällä, herra kapteeni", vastasi ääni muutamasta porraskäytävästä.

Kapteeni meni sinne. Siellä istui alimmalla portaalla kookas merimies, ja hänen polveensa nojaten lepäsi hänen vieressään nuori mies, joka näytti hyvin hervottomalta. Kapteeni saattoi nähdä, että veri oli värjännyt sen Valkosen paidan, joka oli revitty auki nuorukaisen rinnalta.

"Onko nuori luotsimme siinä?" kysyi upseeri matalalla äänellä.

"Tässä on, herra kapteeni", vastasi Bramrå, joka oli ottanut Jannen hellään hoitoonsa. "Hän sai keihäänpiston rintaansa — niin, se pistäjäkään ei ole enää hengissä —, mutta näkyy sillä olevan useampiakin merkkejä. Niin se poika uskaliaasti taistelikin, etten ole mointa ennen nähnyt!"

"Olethan itsekin haavotettu!"

"Hm, minunkin tukkani taitaa olla vähän märkä, vaan kyllä se siitään kuivaa…"

"Eihän poika lie kuollut?" kysyi kapteeni ja nojautui kädellään koettamaan Jannen rintaa. Silloin avasi tämä silmänsä.

"Vallotimmehan — me — Styrbjörnin?" kysyi hän melkein kuiskaten.

"Vallotimme, poikaseni."

Upseeri saattoi nähdä, kuinka hymy kirkasti haavotetun kalpeat kasvot. Senjälkeen hän taas sulki silmänsä.

"Luotsitta emme uskalla etemmäs kulkea", virkkoi kapteeni sitten.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun ilkeä raaputus kuului laivan pohjasta ja seuraavassa tuokiossa ei laiva enää liikahtanut mihinkään. Täräyksestä tuntui, että laiva oli liian lujasti karille käynyt, jotta se venheiden avulla saataisiin irti. Eikä tietysti ollut aikaa ruveta köysillä varppaamaan laivaa irti karilta, — venäläiset tykkivenheet saattoivat minä hetkenä tahansa olla siinä kimpussa. Laivassa olevat ruotsalaiset saivat siitä syystä käskyn astua hinaajavenheisiin ja niillä suorinta tietä palata päälaivastoon. Heräsi kyllä sekin ajatus, että fregatti sytytettäisiin palamaan, vaan siitä tuumasta luovuttiin heti, koska niin paljo haavoitettuja oli laivassa. Bramrå kantoi nuoren ystävänsä niin varovasti kuin taisi alas venheeseen, johon suurin osa miehistöäkin laskeusi.

Mutta nuo väsymättömät nuoret luutnantit paukuttivat yhä vielä välikannella muutamain miesten avulla Styrbjörnin perätykkejä ja haavoitettu Lagerberg hinasi ruutisäiliöstä ylös ruutia ampujille. Vihdoin nousi hän kannelle. Silloin olivat kaikki muut ruotsalaiset venheet paitsi yhtä jo lähteneet laivan luota; viipyjä oli Bellonan laivavenhe. Karille käyneen fregatin kimppuun oli näet yhtäkkiä ilmestynyt muutamia venäläisiä tykkivenheitä, jotka nyt ampuivat niin vihasesti, että vesi laivan ympärillä näytti kiehuvan. Laivaan jääneillä ei ollut siten valittavana muu kuin vankeus tai kuolema. Silloin huomasi Lagerberg Bellonan venheen, joka juuri teki lähtöä.

"Melander", huusi hän, "minä olen vielä täällä."

Toveri kuuli nimeään mainittavan. Hän käänsi heti venheensä takasin laivaan. Mutta siinä lähdön hälinässä oli Melanderin venheeseen tullut muutakin väkeä, kuin mitä siinä alkujaan oli ollut, ja nämä, nähdessään kuoleman silmäinsä edessä, kieltäytyivät nyt soutamasta, ellei käännettäisi laivasta poispäin. Silloin tempasi Melander pistoolin vyöltään ja ojensi sen niskottelevia kohti.

"Ymmärrättekö minut nyt?" kysyi hän.

Muutamissa silmänräpäyksissä ehti venhe takasin Styrbjörnin kylkeen ja Lagerberg hyppäsi siihen, — mutta ei yksin. Hänen takanaan seisoi mies ja huusi:

"Odottakaa, odottakaa herra luutnantti, että minäkin ehdin mukaan!"

Se oli Stig, joka ei ollut lähtenyt edellisiin venheisiin, kun tiesi, että hänen luutnanttinsa vielä viipyi laivassa.

"Enpä nähnyt niinkään hullua unta taannoin", puhui mies venheeseen päästyään; "me vallotimme ensiksi tykkivenheen ja nyt jo kokonaisen fregatin."

Styrbjörnin laivavenhe oli vielä sen kyljessä köydellä kiinnitettynä. Lagerberg huusi nyt ampuville upseereille, että heittäisivät ampumisen ja koettaisivat tuolla venheellä pelastua. Se pelastaumisen kehotus tulikin jo aivan viime tingassa, sillä vihollisten tykkivenheet lähenivät jo arveluttavan lähelle, kohta kun Styrbjörnin perätykit olivat vaijenneet. Upseerit miehineen ehtivät kumminkin hypätä venheeseen ja seurasivat nyt toisia tuolla sumuisella seljällä. Ruotsalaiset olivat taaskin menettäneet "Hämeenmaan".

Vaan venäläiset tykkivenheet eivät tienneet, että kaikki ruotsalaiset olivat siitä lähteneet. Ne tulivat yhä lähemmäs fregattia ja ampuivat ehtimiseen sitä niin tulisesti, että koko alus sitten oli jätettävä hylyksi.

Vaan nuo kaksi viimeksi lähtenyttä ruotsalaista venhettä eksyivät pian toisistaan sumuisella selällä. Edelliseen niistä, jonka päällikkönä oli Melander, kuului yhtäkkiä, kun se summia haki tietä päälaivastoon, tahdikasta soutamista.

"Lepuuttakaa airoja!" komensi päällikkö hiljaisella äänellä.

Miehet tottelivat! Kohta senjälkeen ilmestyi sumun keskestä näkyviin suuri esine ja sen kyölivedessä souti vielä kolme muuta. Heti komensi silloin Melander miehensä soutamaan, vaan ennenkuin venhe taas pääsi vauhtiin, olivat venäläiset, jotka noissa neljässä tykkialuksessa kulkivat, jo ehtineet sen huomata ja kääntyivät kohta sitä perätykeillään ampumaan. Luodit vinkuivat vedenpinnassa, vaan yksi ainoa niistä sattui. Se särki perän, lensi päällikön jalkain välitse ja teljojen alitse keulaan, vahingoittamatta soutajia ensinkään. Vaan keulassa se tappoi erään haavoitetun jalkaväkimiehen, jota siinä kuljetettiin.

Aamulla, kun sumu hälveni, olivat kaikki ruotsalaiset venheet jo palanneet päälaivaston luo. Usva ne oli pelastanut joutumasta vihollisten tykkialusten saaliiksi. Vähäistä myöhemmin tuotiin myöskin tuo valloitettu priki, ainoa voittosaalis, mikä taistelusta saatu oli.

Mutta kuolo oli tuon tunnin taistelun aikana fregatin kannella niittänyt paljo runsaamman saaliin, ja niitteli yhä vielä, kun haavakuume katkasi elämänlangan vielä monelta sellaiselta, joka hengissä oli taistelusta pelastunut. Seuraavan päivän nimihuudossa kaipasivat ruotsalaiset 63:ea miestä, vaan vihollisten nimihuudossa kaivattiin kolmea vertaa lukuisampaa joukkoa.