NELJÄS LUKU.

Samalla maantiellä, jota Kati ja Janne yhdessä olivat Borisoffin talosta kulkeneet, oli sattuma eräänä kauniina aamuna taas vienyt nuo nuoret yhteen. Janne käveli pyssy kädessä, ampuakseen jotakin riistaa metsästä ja silloin Kati hänet näki ja huusi luokseen. Hän oli juossut Jannea tavatakseen, posket kuumottivat ja hän kukoisti kuin metsän vehmas koivu.

"Huomenta, Kati! Mihin näin aikaseen olet menossa?"

"Oli asiaa neiti Johannalle —."

"Vai niin", virkkoi Janne kuivasti keskeyttäen. Tuo ei häntä huvittanut.

"Nyt pysähdy hetkeksi tähän seuraani", virkkoi tyttö istahtaen mättäälle. "Et viime kerralla ehtinyt minulle kertoa, miten Sandön virralla kävi. Olithan siellä?"

"Olin, ensi hetkestä loppuun saakka, ja kaikki näin selvästi, niinkuin tuosta —."

"Missä seisoit? Aivanko lähellä? Saatoitko nähdä, minkänäköisiä ne olivat?" Tyttö kyseli vilkkaasti ja hänen, punaset poskensa punottivat vieläkin enemmän.

"Seisoin tällä puolen salmen, Sandötä vastapäätä, — en aavistanut mitään, kun sinne saavuin aikusin aamulla, olin silloinkin pyyntiretkellä. Kun metsänrintaa kävelin, kuulin pauketta virran puolelta. Minä sinne nuolena ja silloin sain nähdä, että virran oikealla rannalla vilisi venäläisiä pensaiden välissä."

"Todellako?"

"No todella. Ja salmi oli täpösen täysi venäläisiä tykkivenheitä, olisi niitä myöten melkein voinut virran yli juosta. Venäläiset tahtoivat kuljettaa virran läpi kaikki aluksensa, mutta ruotsalaiset salpasivat heiltä tien. Ampumisen venäläiset alkoivat, vaan heti ruotsalaisetkin vastasivat. Keskellä virtaa on pieni saari ja siinä oli ruotsalaisilla tykkinsä, — ihme, kun siellä ammuttiin! Ja niinkauan kuin he jaksoivat pitää saaren hallussaan kävi kaikki hyvin. Mutta venäläisillä kuuluu olleen neljä vertaa enemmän laivoja ja sitäpaitse maissa väkeä ja tykkejä. Sillä rannalla, missä minä seisoin, rupesi ottelu käymään yhä kuumemmaksi. Venäläisillä oli tavaton joukko tykkivenheitä, jotka verkalleen lähenivät, sillaikaa kuin jalkamiehet rantaa myöten hiipivät kiertääkseen ruotsalaisten selkään. — Olisipa saanut olla mukana, ajattelin, seistessäni siinä ja nähdessäni, kuinka meikäläisten täytyi hiljalleen peräytyä, kun ylivoima tunki päälle. Näin soudettavan saarelta pois venelastittain kuolleita ja haavoitettuja ja sittemmin sain kuulla, että päällikkökin oli saanut kuolemanhaavan, jonka seurausta ruotsalaisten peräytyminen juuri olikin…"

Kati istui pää kumarassa ja poimi lehtiä puolanvarsista. Hänen kasvoissaan ei ollut enää sama punaväri kuin äsken.

"Mutta", jatkoi Janne omista muistoistaan innostuneena, "silloin siinä sai nähdä jotakin. Selältä tuli joukko laivoja, ihan täysissä purjeissa, ja kun ruudinsavu hälveni, näin Ruotsin lipun joka laivan mastossa, — se loisti kullalta, tuo keltanen risti, minä melkein ilosta itkin."

Kati oli noussut ylös ja seisoi siinä taas hehkuvin poskin, ja Janne näki, että hänen silmissään, jotka melkein hurjasti eteenpäin tuijottivat, kimalteli kyynel.

"Entä sitten", virkkoi tyttö, kun Janne häntä katsellen hetkeksi keskeytti puheensa.

"Niin, se oli amiraali itse, joka saapui apua tuoden. Hänellä oli seitsemän laivaa ja muutamia tykkivenheitä. Siinä oli tapeltu useita tunteja ja nyt alettiin alusta. Kuumimmaksi kävi ottelu vasemmalla sivustalla. Venäläiset olivat jo kahlanneet salmen yli Sandöhön — virta on siltä kohden matala — hyökätäkseen ruotsalaisten selkään, mutta laivain tykit pitivät heitä etäällä. Sölverarm oli mukana, sama mies, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihollista vastustellut ylempänä salmen partaalla.

"Tuuli kävi vinhasti kaakosta ja minä näin, että laivain oli tuiki vaikea pysyä selällä, joka oli luotoja ja louhikkoja täynnä, ja venäläisiä tykkivenheitä tunki yhä sakeampana laumana taisteluun. Kello ehti kahdeksaan, ehti yhdeksään, kymmeneen ja yhteentoista, eikä vieläkään ollut yksikään venäläinen tykkivenhe päässyt salmen läpi, vaikka yhdeksän tuntia olivat koettaneet. Vaan amiraalin täytyi nyt ruveta pitämään huolta, etteivät laivat karille joutuneet. Ja hyvässä järjestyksessä tuo peräytyminen suoritettiin; tykkivenheet seurasivat laivoja niistä erkanematta. Rohkeina tunkeusivat venäläisten alukset aivan meikäläisten keskuuteen, vaan niitä olikin kahta vertaa useampia. Näin selvästi, kuinka siinä oteltiin airoilla ja sauvomilla ja ampuminen oli niin ankaraa, että koko selkä yhtenään leimahteli ja savusi. Mutta ei yhtään ruotsalaista laivaa menetetty. Amiraali toi ne kaikki hyvässä järjestyksessä Paraisten saaristoon, jossa oli useita ruotsalaisia muonalaivoja, joita täytyi suojella."

"Mutta mistä oli venäläisillä sellainen määrä tykkivenheitä?" kysyi tyttö, kun Janne oli lopettanut.

Nuorukainen ei heti vastannut, hän näytti tyystin tarkastavan, oliko piikivi pyssyssä kyllin terävä. Kati uudisti kysymyksensä.

"He olivat saaneet ne — Viaporista", vastasi Janne niin hiljaa, kuin jos hän olisi hävennyt tuota viimeistä sanaa lausua.

"Sinä päivänä tapahtui muuten vielä muutakin", jatkoi Janne tyyneesti ja melkein kuin mielissään, päästessään muusta asiasta puhumaan. "Olipa hyvin lähellä, ettei Buxhövden sinä päivänä joutunut satimeen. Kerronpa siitäkin.

"Kun taistelu oli päättynyt, lähdin kävelemään kotiini päin, metsot saivat jäädä rauhaan sinä päivänä. Neljänneksen käveltyäni saavuin erääseen taloon ja näin siellä päärakennuksen luona joukon venäläistä sotaväkeä. Talossa valmistettiin ateriaa Buxhövdenille ja hänen ylimmille upseereilleen, jotka kaikki korkealta mäeltä olivat katselleet salmella tapahtuvaa tappelua. Siellä piti syötämän ja juotaman voiton kunniaksi. Ruotsalaiset olivat muka saaneet selkäänsä, — oikeastaan tosin venäläiset sitä enemmän olivat saaneet, vaikka meikäläisten oli täytynyt väistyä ylivoiman alta.

"Kun mulla oli pyssy kädessäni, arvelin viisaammaksi, että en näyttäydy kasakoille, jotka pihalla vahtivat, vaan hiivin metsän läpi rannalle päin. Mutta sielläkös väkeä oli. Vastaani tuli lähes tuhansinen joukko meikäläisiä, ja heti älysin, että näiden on nyt tarkoitus hyökätä vihollisen selkään. Samassa välähti päässäni ajatus: ehkeivät he tiedä, että Buxhövden on talossa. Käännyin päällikön puoleen, ilmoitin hänelle asian. — 'Hä, poika, oletko varma asiasta?' kysyi tämä epäillen. Vaan minä olin asiasta hyvinkin varma ja opastaa taisin myöskin.

"Nytkös vilkastui joukko. Buxhövden oli otettava kiinni…"

"Ja hän otettiin?" kysyi tyttö vilkkaasti.

"Ei. Tuuma petti. Väki jaettiin kyllä oikealle ja vasemmalle ja tykit ajettiin mäelle ja niiden taa sijoitettiin osasto väkeä. Sitten lähdettiin liikkeelle. Vaan ei kuljettu, niinkuin olisi tullut, yhtenä raekuurona taloa kohti, vaan marssittiin verkalleen ja varovasti, juurikuin jotakin kaupunkia valloittamaan. Niin tyhmästi siinä meneteltiin, että oikein mieltä katkeroittaa. Olisi pitänyt hiipiä metsänrintaan ja siitä juosta nuolena niityn yli taloon; vaan soturit näyttäytyivät jo kaukaa ja sanotaan Buxhövdenin itsensä ne ensiksi huomanneen. Hän oivalsi kohta, mistä kysymys oli, heitti veitsen ja kahvelin ja juoksi pyssyn luotina ulos talosta, jättäen sinne lakkinsa ja miekkansa ja hansikkaansakin. Salmen rannalle hän juoksi ja kutsui siellä venäläisen tykkivenheen itseään pelastamaan. Yksi niistä hänet korjasikin ja siinä seisoi nyt koko meikäläinen joukko talon pihalla, katsellen satimesta lentänyttä lintua. Vaan pian saivat hekin muuta ajattelemista. Venäläiset hyökkäsivät virran partaalta kuin heinäsirkkaparvi ja kiersivät joka taholta ruotsalaiset, jotka yhä vielä aikoivat salmen rannalle hyökätä. Silloin saapui amiraalilta tieto, että yritys oli liian myöhäinen, koska ruotsalaiset laivat olivat jo peräytyneet, eikä siinä silloin enää ollut muuta tekemistä, kuin palata takasin laivoihin. Nyt ruotsalaiset vimmatusti tappelivat. Vihollisia aivan hyöri heidän ympärillään, vaan mahdotonta oli meikäläisiä saartaa. Askel askeleelta he taistellen peräytyivät merelle päin. Niinpä tuli erään nuoren upseerin pienellä osastolla pidättää kasakoita etäämmällä, kunnes tykistö ja pääjoukko ehtisi laivoihin. Ja sen hän teki kuin mies, — ei peräytynyt kyynärän vertaa, vaikka ratsuväki yhä uudelleen hyökkäili."

"Näitkö hänet?"

"Näinpä tietenkin, tuskin sadan askeleen päässä olin. Hän seisoi siinä muutamain miesten keskessä, ampui sotilaskiväärillä, ampui niin tyyneesti, kuin kilpa-ammunnassa ikään. Kapteeni hänelle huusi, ettei hänen pitäisi muista jälelle jättäytyä, vaan ei tuo lie siinä paukkeessa kuullut, sillä hän seisoi paikoillaan ja antoi toisten päästä turvaan."

"Oli kai häntä komea nähdä?"

"Se on vissi, sitä en unhota koskaan, — niin tyyni ja pitkä ja komea oli hän, ja miltei hymyilevänä hän siinä seisoi, näyttäen kaikille, miten suomalainen maansa puolesta taistelee."

"Säilyikö hän haavoittumatta?" kysyi tyttö melkein vapisten.

"Hän sai haavoja montakin — ja sitten hän kaatui, oli saanut kuoleman luodin."

"Mutta hän kaatui sankarina", kuiskasi tyttö, kuin olisi hän näyssä sen nähnyt.

"Muut pääsivät kaikki laivoihin, lukuunottamatta kolmea-, neljääkymmentä miestä, jotka retkelle kaatuivat. Muutamia joutui vielä vangiksi, kun pari laivuria teki tyhmän ja kömpelön käännöksen miesten jo laivoihin ehdittyä. Mutta vaikka yritys oli mennytkin mitättömiin, niin rehellisesti ja urheasti suomalaiset taas sinä päivänä ottelivat."

Tyttö oli noussut ja yhdessä kulkivat he nyt tietä eteenpäin. Janne jutteli kaikenmoista, vaan Kati vastasi aivan lyhyeen, näytti muuta ajattelevan. Sellainen hän yleensä viime aikoina oli ollut, kun he joskus toisensa tapasivat. Koskaan he eivät oluet toisilleen tunteitaan tulkinneet. Yhdessä olivat he lapsuudenystävinä kasvaneet eikä lie kummallekaan käynyt oikein selväksi, oliko ystävyys vaihtunut rakkaudeksi ja milloin se oli tapahtunut. Mutta kuta useammin he viime aikoina olivat toisensa tavanneet, oli Janne ruvennut yhä selvemmin aavistamaan, että tyttö ei tahtonut olla hänelle muu kuin lapsuuden ystävä. Ja se aavistus oli jo ruvennut jäädyttämään hänenkin sydäntään. Mutta sitä hän ei kumminkaan ollut vielä viitsinyt ajatellakaan, mitä kylällä huhuna kerrottiin, että näet Borisoff tuumaili Katia. Vaan tuon epäilyksen siemen hänessä kyti.

"Kati hoi", lausui hän nyt senvuoksi hetkisen vaitiolon jälkeen vakavasti, "oletko väsynyt minun seuraani?"

"Miksi sitä kysyt?" vastasi tyttö hämmästyneenä, luomatta avonaista katsettaan alas.

"Minusta näytti siltä. Et ole enää sama kuin ennen, niin minusta tuntuu."

"Sama kuin ennen", matki tyttö vähän äkäsesti. "Sinä Janne se olet muuttunut. Minä olen aivan sama, mikä aina olen ollut, enkä käsitä, miksi en niin olisi."

Janne ei virkkanut mitään. Hän oli saanut selvemmän vastauksen kuin oli odottanutkaan. Yhtäkkiä hänelle kaikki selveni. Tyttö oli puhunut totta, hän ei ollut muu kuin lapsuudenystävä, niinkuin ainakin, eikä ollut koskaan luvannut muuksi ruvetakaan. Ja siihen oli siis päättynyt se lyhyt tarina, joka tuskin oli alkanutkaan.

Mutta hänen mielensä ei siltä tarvinnut kylmetä. Olihan hänellä toinen rakkaus, joka häntä voimakkaasti lämmitti ja se oli noussut terälle juuri samaan aikaan, kuin hän oli kuvitellut, ettei hän ilman Katia voisi tulla toimeen. Olihan hänellä isänmaa, josta hän oli Borisoffille puhunut. Jokainen tappio, minkä Suomi kärsi, oli kuin uusi oka, joka hänen sydäntään haavoitti, jotavastoin uutinen suomalaisten pienimmästäkin menestyksestä täytti hänen rintansa sanomattomalla riemulla ja ylpeydellä. Mitä oli hän osannut tehdä tämän maan hyväksi? Ei mitään mainittavaa. Hän oli ottanut osaa pieniin seikkailuihin, ehkä siksi, että se häntä huvitti, velvollisuudentunnosta hän ei sitä ollut tehnyt. Koittaako joskus se päivä, jolloin hän saa osottaa maailmalle ja etupäässä itselleen, että hän saattoi tehdä jotakin maansa hyväksi sellaisissakin olosuhteissa, jolloin ei pelkkä vaara eikä seikkailu vietellyt häntä uskaltamaan henkeään?

Sitä hän ajatteli kävellessään ja yhä vieraammalta tuntui hänestä tuo kaunis Kati, joka hänen rinnallaan kulki. Nyt ei ollut enää kauppiaaseen pitkälti matkaa. Hänen ei pistänyt päähänkään kiusata tyttöä kysymällä, koska tällä taas oli asiaa neiti Johannalle taikka tekemällä muita viittauksia. Vaikka Kati olisi hänelle tuossa tuokiossa ilmoittanut olevansa kihloissa Borisoffin kanssa, olisi hän tosin tytön puolesta tuntenut surua, mutta se tieto ei olisi musertanut hänen mieltään.

"Hyvästi Kati", sanoi hän ystävällisesti kotiinsa päin kääntyen.

Samalla tavalla vastasi tyttö jäähyväistervehdykseen, avonaisesti ja ystävyydellä niinkuin ainakin. Ja niin he erosivat. Mutta ei kumpanenkaan heistä kääntynyt kädellä viimeistä tervehdystä viittaamaan, eikä Jannekaan tällä kertaa laulellut, kun eteenpäin metsätietä myöten käveli.