KOLMAS LUKU.

Kahta päivää myöhemmin, hämärissä, souti venhe kauppiaan laituriin. Herra Borisoff oli itse rannassa vierastaan vastassa, joka oli hento, siviilipukuinen herrasmies, hyvin vilkkaan näköinen. Soutaja oli vanhanpuoleinen saaristolainen, joka ei katsellutkaan, kun Borisoff hänelle tervehdykseksi päätään nyökkäsi.

"Eikö kapteeni nouse maihin hetkeksi?" kysyi kauppias venäjäksi. Vaan toinen katkasi kärsimättömästi hänen puheensa.

"Ei meitä kuule tässäkään kukaan eikä ymmärrä jos kuulisikin. No, kuinka käy?"

"Mahdotonta!"

"Mitä!" Pieni mies miltei hypähteli kiukussaan. "Mutta sanoittehan, että mies oli jo valmis."

"Hän menikin eilen nurin."

"Ja kenen on kanava nyt?"

"Koko tila tulee pakkohuutokaupalla myötäväksi."

"Kanava on meille avattava, se teidän täytyy meille hankkia, hankkia hyvällä."

"Herra kapteeni, miten?"

"Entä se toinen asia, josta sovimme."

"Sekin epäonnistui!"

"Hä? Teillähän oli jo mies tiedossanne."

"Niin olikin. Ja se lampaanpää oli jo kirjoittanut valmiin jutun, kun sisään astui parinkymmenvuotias luotsipoika, joka pelotti miesparan pahanpäiväiseksi puolihullulla saarnallaan. En voinut enää tehdä mitään."

"Mikä se sellainen poika on?"

"Hän on nimeltään Janne, Janne Arén, erään entisen vanhan luotsin poika, joka asuu tässä vastapäisellä saarella."

"Minkänäkönen nalikka se on?"

"Hän on oikeastaan hyvän näköinen, — liian hyvännäköinen sellaiseksi houkkioksi, hän on pitkä ja voimakas, mustat silmät, suora nenä, parraton."

"Sellaisen veitikan olen joskus nähnyt", tuumi vieras miettien.

"Se on kyllä mahdollista, sillä hän liikkuu paljo täällä saaristossa."

"Ahaa, ja on välistä luotsina ruotsalaisissa tykkivenheissä. Mutta tottakai tuollaisen voinee saada vahingottomaksi, — siitä teidän on huolta pidettävä, sen vaadin! — Hän kai töissäkin yönä oli mukana, kun meiltä meni tykkivenhe häpeällisellä tavalla, — lienette siitä tekin kuullut. Mutta sen asian johdosta tulee teidän matkustaa Turkuun vielä tänä iltana."

"Kyllä, herra kapteeni."

"Siellä on teidän sikäläiselle lehdelle ilmoitettava, ettei sanaakaan saa julkasta tuosta tykkivenhe-jutusta. Mutta, puhuaksemme äskeisestä asiasta, te olette huonosti toimittanut tehtävänne tällä kertaa, Borisoff, hyvin huonosti. Niin ei saa jatkua. Nyt ei meidän tule olemaan helppoa päästä läpi tykkivenheillämme. Seudun kansaan ei voi luottaa, kuka sitä sitten kiihoittaneekin. Olisi ollut suotavaa, että olisi päästy kulkemaan tuota väkeä ärsyttämättä. Mutta tykkivenheemme ja saaristolaivastomme täytyy päästä kulkemaan Kemiönsalmen kautta. Sulkevathan Ruotsin laivat Örön tienoilla merireitin Turkuun. Nyt odotamme apua teiltä, Borisoff."

Sangen tyytymättömän näköisenä kulki hän nopeasti venheelleen takaisin. Kauppias seurasi häntä.

"Todellakin, tuopa multa oli unhottua", virkkoi vieras venheeseen noustuaan. "Löysimme tämän puukon eilen aamulla venheestä, joka oli jäänyt sen saaren rantaan, mistä tykkivenhe meiltä siepattiin. Tunnetteko tämän veitsen?"

"Senkö!" virkkoi Borisoff puukkoa katsellen, "se on Jannen veitsi niin totta kuin mulla silmät on, saman pojan, josta äsken puhuimme. Hän on itse siihen pään tehnyt. Jättäkääpä minulle tuo veitsi. Löytyikö se sota-aluksesta?"

"Löytyi, pienestä sotalaivan venheestä."

"Huonompia todisteita saisi turhaan hakea."

"Siis on tuo poika ollut mukana kysymyksessä olevassa kepposessa mainittuna yönä, — sukkela kepponen se muuten olikin, se täytyy myöntää."

"Poika tuli meille läpimärkänä aamuyöllä, eikä kertonut mitään. Se kaikki sopii varsin hyvin yhteen."

"Niin", virkkoi venäläinen ikäänkuin keskustelun lopettajaisiksi, "yksi ainoa tuollainen veitikka voi tehdä hyvin paljo pahaa. Siksi on parasta, että —." Hän ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan kädenliikkeellä, ikäänkuin olisi hän viskannut kiven veteen.

Venhe lähti laiturista ja souti poispäin tiheän kaislikon reunaa pitkin, jota rannikolla kasvoi. Hetkisen perästä aaltoili jonkin varovaisen liikkeen vaikutuksesta laiturin reunalla kasvava tiheä kaislikko taas ja siitä pistihe esiin kalastajavenheen terävä kokka. Ilta oli jo melkein pimeä. Kaksi saaristolaisen pukuun puettua miestä istui venheessä.

"Olipa vahinko, että venäjätä puhuivat", virkkoi perässä istuja, "mutta senverran siitä saattoi ymmärtää, että sinun kintereilläsi ne nyt pian ovat, Janne."

"Mitäpä siitä", vastasi suomalainen luotsinuorukainen, "mutta parempi on, että luutnantilla nyt lie jonkinlaisia todisteita siitä, että kauppias salaa vehkeilee venäläisten kanssa. Siksi monta venäjänkielistä sanaa olen kuullut, että ymmärsin hänen nimittävän vierasta herraa kapteeniksi ja että he puhuivat tykkivenheistä ja Kemiönsalmesta."

"Niin, jospa mulla olisi ollut pari miestä mukanani, olisi lintu samalla jo ollut häkissä. Muuten voisimme ehkä kahdenkin sinun kanssasi suorittaa tuon tehtävän, Janne!"

"Toivon ettei luutnantti ymmärrä minua väärin, jos sanon, että siitä tehtävästä tahtosin mieluummin pysyä erilläni."

"Ymmärrä väärin! luuletko että pitäisin sinua pelkurina."

"Niin."

"Siinä tapauksessa lienet kai käynyt pelkuriksi senjälkeen kuin toisyönä erosimme saaressa. Annamme siis kauppiaan olla parempaan aikaan. Jos nyt vain taivas pysyy selkeänä vielä pari tuntia, saanen paremman selon venäläisten ankkuripaikoista tänään, kuin viime kerralla. Souda sinä vain menemään."

Venhe liukui kiireesti eteenpäin, solahdellen saarien ja luotojen lomitse, jotka ovat Kemiönsaaren itäisen niemen edustalla. He olivat nyt salmen sisäisen aukon suulla, siinä, missä tuo tykkivenheiden välinen kahakka tapahtui.

"Kuinka syvälti tässä on vettä?" kysyi luutnantti.

"Viisi syltä ainakin", vastasi Janne.

"Silloin on tykkivenhe hyvässä tallessa", jatkoi upseeri. "Et liene kuullutkaan, miten meidän seikkailumme päättyi. Mahdottomaksi kävi täällä aavalla selällä kahdella airolla kuljettaa tuota möhkälettä, kun mainingit kävivät korkeina. Stig ja Bramrå eivät osanneet uida, muuten olisimme upottaneet venheen heti ja uineet maihin, kuten sinä. Mutta onneksi tapasimme kalastajavenheen tässä ja otimme sen peräämme. Kaiversimme sitten reijän pohjaan ja vaikka siinä menikin pitkä aika, ennenkuin tykkivenhe täyttyi vedellä, niin siitä se kumminkin vajosi. Me istuimme venheessä tässä rannalla ja katselimme sen uppoamista. Ja tuossa nyt siis lepää ruotsalainen tykkivenhe meren pohjassa, jos sitä joskus tahdot käydä urkkimaan."

Aivan hiljaista oli nyt koko saaristossa. Sieltä täältä kimalteli joku kalpea valo mökkilöistä maan puolelta. Kuu oli noussut itäisten vuorten yläpuolelle ja valaisi sieltä heikosti väylän varrella olevia autioita kareja. Upseeri ja soutaja istuivat nyt kumpanenkin mietteissään ja tähystelivät tarkasti joka taholle. Ei näkynyt tykkivenheitä, ei saaristolaisten aluksia. Vesilintuparvi pyrähti lentoon venheen keulan edestä ja lensi siipiään räpyttäen eteenpäin sekä laskeusi sinne, uudistaakseen hetken perästä saman pelin. Rauhaisa mieliala vallitsi koko luonnossa, niinkuin tyyneenä kesäiltana seudussa, jossa ei sodasta uneksitakaan.

Ulommaisena siinä saariryhmässä, jonka ohi he nyt soutivat, oli Brändön saari. Kun he sen pohjoisen niemen ohi kulkivat, näkivät he noin puolen peninkulman päässä laivan rungon ja mastot vettä vastaan hämärästi kuvastuvan. Pian näkyi toinen ja siinä vieressä kolme; niistä oli kaksi suurempaa ja kolme pienempää ja ne olivat melkein rivissä rinnakkain ankkurissa, suurimmat keskessä.

"Siinä ne siis vihdoin ovat", kuiskasi luutnantti. "Nuo kaikki ovat olleet suomalaisia laivoja, Janne, suomalaisissa veistämöissä ne ovat rakennetut ja kuuluivat Viaporin laivastoon. Ja tuossa on kumminkin ainoastaan pieni osa siitä, mitä Viaporissa menetimme! Siinä on Styrbjörn ja siinä on Hjalmar, nuo suurimmat tuossa keskessä; viisikolmatta vähän pienempää laivaa ja toistasataa tykkivenettä ja kutteria menetimme ilman vastarintaa! Mitä olemme saaneet takaisin? Muutamia tykkivenheitä! Hän, joka luovutti Viaporimme, jätti meille suuren velan maksettavaksi takaisin Ruotsille ja Suomelle!"

"Sitä ei voida maksaa", vastasi Janne tuskin kuuluvasti.

"Se on totta, sitä ei voida koskaan täyteen määräänsä suorittaa, sillä häpeä jää sittenkin aina jälelle. Mutta niinkauan kuin meillä menettäneillä nyt tai sadan vuoden perästä on sydän lämminnä suremaan sitä, mitä silloin tapahtui, niinkauan sitä kuittaamista kestää. Mutta jos tämän vuoden toukokuun 3:s päivä Suomessa tai Ruotsissa unhotetaan, silloin velka taas lisääntyy."

Nuorukainen oli ääneti. Mutta hänen suljetut huulensa ja rypistetyt kulmakarvansa osottivat, että herkät kielet hänenkin sydämmessään olivat joutuneet väreilemään.

Kaukana selällä olivat saaristolaivat, fregatit ja prikit. Silloin tällöin saattoi nähdä päällikkölipun eräästä laivasta liehuvan tuulessa, joka nyt rupesi idästä päin leutoina puuskina hengähtelemään. Tuulenhenkäysten mukana kaikui sieltä silloin tällöin joitakin soiton säveleitä. Laivassa nähtävästi tanssittiin.

"Herra luutnantti!" virkahti Janne äkkiä, "keksikäämme jotakin hauskaa tänä iltana!"

"Minkälaista hauskaa?"

"Sen kerron heti. Mutta sanokaa mulle ensiksi: luuletteko, että tuo herra, joka oli kauppiaan luona tänä iltana, oli oikea kapteeni?"

"Kukapa sen tiesi, ei hän ollut sen näköinen. Mahdollisesti hän on jonkinlainen merikapteeni, vaikkei hänessä ollut paljo merimiestäkään."

"Ei, muita miehiä hän on. Usein olemme, isä ja minä, nähneet hänet maissa, ja meistä on tuntunut, että hän on tuollainen hieno herra, joka ei ole merimies eikä sotamies, vaan on lähetetty tänne ottamaan selkoa, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat, ja taivuttamaan meitä ajattelemaan — oikein. Asianlaita on se, että minä muutamia päiviä sitten, päivää ennen tuota kahakkaa Sandövirralla, luotsasin tänne tuon jahdin, joka näkyy tuon pienen karin luona. Olin näet kalastamassa, kun laiva saapui tänne, Ruotsin kauppalipulla purjehtien. Silloin he kutsuivat minut laivaan ja kysyivät, osasinko minä opastaa laivan karien ohi. Oli se minusta tosin vähän omituista, kun eivät venäläiset laivat lähettäneet tiedustelemaan, mikä otus se oli, mutta en asiaa sen enempää ajatellut ja nousin laivaan. Laivuri oli suomalainen, vaan laivassa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo kauppiaan vieras, vaikka hänellä silloin oli täysparta. En saanut selkoa, missä asioissa alus liikkui; jauhoja siinä oli, sanottiin, mutta ei siitä lastia purettu. Laskimme aluksen ankkuriin siihen missä se nytkin vielä on. Ja sen olen nähnyt, että alinomaa on ihmisiä kulkenut edestakaisin tuon jahdin ja venäläisten laivojen väliä, ja se mies, jonka kauppiaassa näimme, on koko ajan asunut aluksessa; laivuria tai muita laivamiehiä ei sitävastoin ole nähty, sittenkuin alus rupesi ankkuriin. Se on venäläinen alus, siitä olen varma, ja jos siinä on jauhoja, ovat ne venäläisiä varten."

"Ja nyt sinä arvelet, että me ottaisimme mukaamme jauhoja pari säkkiä?"

"Arvelen enempääkin. Otamme koko laivan, ennenkuin tuo sileäksi ajettu herra siihen ehtii. Hän lähti saarta kiertämään, kuten luutnantti näki, ja puolen tunnin perästä voi hänkin ehtiä perille. Mutta sillaikaa ehdimme jo nostaa purjeet aluksessa. Mitäs tuumitte siitä, herra luutnantti?"

"Tuuminpa, että olet rohkea ja sukkela poika. Kernaammin kuin tyhjin käsin soutaisimme takasin, voisimme koettaa tehdä näille vieraillemme pienet kepposet. Aikaa meillä on — yrittäkäämme!"

Janne ei odottanut useampia käskyjä. Satakunnan kertaa hän voimakkaasti airoilla vetäsi ja aluksen kyljessä oltiin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan laivasta. Luutnantti nousi ensimmäisenä kannelle. Pienen kajuutan ovi oli lukossa ja ruuman luukku oli suljettu.

Janne päästi rannalta kiinnitysköydet irti, sillaikaa kuin luutnantti nosti kokkapurjeen. Pian lähti kiihtyvä tuuli alusta kuljettamaan; Janne kiirehti kannelle, auttoi luutnanttia nostamaan suurpurjetta ja asettui sitten perään. Ilta oli jo siksi pimennyt, että saattoi varmana pitää, että yritystä ei huomattaisi venäläisistä laivoista, jotka olivat noin neljänneksen matkan päässä. Kurssi suunnattiin Löfön selältä vievää suurta väylää kohden.

Tuskin oli alus ehtinyt sen luodon ohi, jonka rannalla se oli ollut kiinni, kun jo nähtiin oikealta tuleva venhe, jossa oli kaksi henkeä. Janne tunsi heti hämärissäkin venheen samaksi, joka oli ollut kauppiaan laiturissa. Soutaja venheestä huusi jotakin laivaan.

"Pitäkää te perää", virkkoi Janne luutnantille ja juoksi itse keulaan.

"Päätimme siirtää jahdin toiselle puolelle saarta", huusi Janne venheessä olijoille, "sitä tuuli rupesi tuossa pieksämään rantakiviä vastaan."

"Ketä te siellä olette?" kysyi soutaja ja pysähdytti vauhdin.

"Kalastajia täältä saaristosta", huusi Janne vastaan.

Tällävälin oli jahti noussut tuulen päälle ja ehtinyt hyvin lähelle venhettä. Vieras herra viittasi soutajalleen ja tämä souti nyt venheen jahdin kylkeen.

"Viskatkaa tänne köysi", huusi soutaja.

"Heti" — Janne hyppäsi jahdin toisen tykin luo, otti siitä pari tykinkuulaa ja pudotti ne täydellä voimalla venheeseen.

Vesi syöksyi venheeseen puhkastusta pohjasta ja synkän kirouksen päästivät siinä istujat. Mutta nopeasti hypähti Janne perään, ja viskasi sieltä hätääntyneille köyden, johon nämä hyvin kiireesti tarttuivat.

Uppoavassa venheessä pitelivät miehet nyt tuskallisesti kiinni köydestä, laivan nopeasti viilettäessä salmeen päin.

Luutnantti oli tuskin ehtinyt käsittää, mitä Janne puuhasi, hänellä oli täysi työ laivaa oikeassa kurssissa pitääkseen. Mutta Janne siirsi nyt oman venheensä hätääntyneiden venheen viereen, käski näiden nousta siihen, mutta varotti heitä henkensä kaupalla mitään vehkeilemästä. "Jos yritättekään köyttä katkasemaan, ammun samassa luodin teidän kumpasenkin päähän", huusi hän, ja jatkoi sitten luutnanttiin päin kääntyneenä: "Kas niin, tällaista pyydystä emme osanneet toivoakaan. Nyt käyn minä perää pitämään, luutnantti saa pistooli kädessä vartioida noita mukaan lähteneitä."

Varmalla kädellä ohjasi hän aluksen karien lomitse ulappaa kohti. Vaan nolostuneet olivat venheessäolevat miehet. Siinä ei auttanut muu kuin totella, tyyneesti odottaa. Noin tunnin purjehdittuaan olivat he ulkona Jungfrusundin luona, jonka edustalla fregatti on ankkurissa. Kun jahti tuli näkyviin, kysyttiin fregatista heti, että mikä se oli. Luutnantti vastasi ja Janne käänsi aluksen vastatuuleen. Fregatista laskettiin venhe ja eräs upseeri ynnä muutamia miehiä nousi jahtiin. Kun upseeri ehti perään, ojensi hän lyhdyn valastakseen sillä pistooli kädessä seisovan miehen kasvoja.

"Näenkö näkyjä", huudahti hän, "vai oletko se sinä, Kalle?"

"Oikein näet, toveri."

"Mitä ilveitä nyt olet keksinyt?"

"Minulla on tässä epäiltävä alus, jättääkseni Lagerbjelkelle, — ja vielä epäiltävämpi vihollinen. Tämän manööverin keksi muuten tuo nuori mies, josta meillä jo on ollut paljo hyötyä."