KAHDEKSAS LUKU.

Yö oli pilvinen ja pimeä. Kuu, joka illan kuluessa oli hattarain raosta pikkusen pilkistänyt, piiloutui kokonaan paksujen pilvien taa. Meri oli tyyni ja kimalteli heikosti; aivan äänetöntä oli kaikki Kemiön mantereen ja läheisimmän saariston tienoilla. Vanhus makasi vuoteellaan valvoen ja miettien kalastaja-Ollin omituista vakoilua. Vaan kohta puolenyön jälkeen kuuli hän etäistä, tahdikasta soutamista. Jonkun saaren taa katosi hetkeksi ääni, vaan kuului sitten taas selvemmin ja lähempää. Hetken kuluttua tähän tahdikkaaseen sountiin sekoittui toisenkin soutajan airojen ääni, tahdikas ja varma. Kuta lähemmäs ääni saapui, sitä varmemmin huomasi vanhus, että suurempi määrä venheitä oli kulussa Löfön selältä hänen mökkinsä ohitse, nähtävästi Ruotsin laivaston ankkuripaikkaa kohti.

Luuvalo oli jo monta vuotta sitten tehnyt vanhuksen liikkeet vaikeiksi. Etummaiset suurten soutovenheiden pitkästä rivistä olivat jo ehtineet saaren ohi, kun vanhus saapui venheeseensä, joka oli laiturin luona saaren toisella rannalla. Siitä hän, aivan rantaa pitkin, souti läntiseen niemeen, johon hän pysähtyi havaintojaan tekemään. Pitkässä rivissä näkyi viisi, kuusi venheenlyhtyä lipuvan väylää pitkin; lyhdyt olivat merkkejä jälestä tuleville. Niiden lukumäärä lisääntyi yhä, kunnes hän laski niitä kaksitoista, ja alusten muodosta ukko aavisti, että ne olivat tykkivenheitä. Silloin tällöin kuului aluksista joku venäjänkielinen komentosana.

Kun viimeinen venhe oli ehtinyt niemen ohi, läksi ukko piilopaikastaan ja souti varovasti sota-alusten jälestä.

Ne jatkoivat hyvässä järjestyksessä tasaista, nopeaa sountiaan, kunnes ensimmäinen ehti sen kapean salmen suulle, joka katkasee Kemiönsaaren lounaisen niemen vastapäisestä "Pohjoissaaresta". Siinä venheiden lyhdyt sammutettiin ja venheet järjestyivät rinnakkain taikka peräkkäin ja kohta senjälkeen kuumottivat taivaanrannan heikkoa valojuovaa vastaan linjalaivan kookkaat piirteet.

Juuri sillä hetkellä, jolloin etummainen tykkivenhe souti esiin niemen ohi, saapui yksinäisen soutajan kuljettama venhe selälle niemen vastapäiseltä puolelta. Soutaja näki vielä viimeisen tykkivenheen lyhdyn hiukkasta ennen kuin se sammutettiin.

Mutta hän oli nähnyt kylliksi — tuon lyhdynvalon merkityksestä hän ei voinut erehtyä. Ja hän souti, minkä voimat suinkin riittivät, takasin linjalaivaa kohden, josta hän äsken juuri oli lähtenyt, huusi tunnussanan ja pääsi kohta kannelle.

"Näittekö lyhdyn tuolta niemen suojasta?" kysyi Janne kiireesti, — hän näet oli tuo soutaja.

Ei, laivassa ei oltu mitään huomattu, sillä niemi oli peittänyt näköalan. Heti nyt komennettiin nukkuva miehistö kannelle ja kaikki pantiin kuntoon odottamattoman hyökkäyksen varalle. Selällä vallitseva pimeys peitti lähestyvän laivaston, kunnes tämä oli ehtinyt niin likelle linjalaivaa, että siitä lähtevän tulen täytyi käydä sitä turmiollisemmaksi. Silloin leimahti yhtäkkiä useammalta taholta selältä, ja tykkivenheiden kanoonista lähtevä pauke kaikui rannan luodoista ja kallioista. Linjalaiva vastasi samassa hetkessä. Vihollisten tykkien tuli helpotti tähtäämistä ja se taistelu, joka siinä syttyi varuillaan olevan laivan ja venheiden heikompain tykkien välillä, ei tullut pitkä-aikaiseksi. Tykkivenheillä oli kyllä suurempi maali, mihin tähdätä, mutta kun niiden täytyi peräytyä etemmäs ampumaan ja niillä oli vähän tykkejä, ei tämä etu maksanut paljoa. Jos taas tykkivenheet olisivat rohkeasti lähestyneet yhtaikaa vierestä ampuakseen, olisi varmaankin laivan kannelta ja raakapuilta leimahtanut vastaan sellainen pyssynlaukausten paljous, että sitä ei mikään olisi kestänyt.

Vaan vasta kun yksi tykkivenhe oli saanut vesirajaansa sellaisen reijän, että päällikkö ilmoitti sen olevan uppoamaisillaan, antoi ylipäällikkö peräytymismerkin. Rikkiammutun tykkivenheen miehistö pelastui vieressä olevaan sluuppiin ja niin lähdettiin paluumatkalle Kemiön niemen suojaan. Tykinjyrinä, joka äsken oli kumeana paukkunut noilla tyyneillä vesillä, päättyi siihen ja yö lepäsi taas hiljaisena selkien ja luotojen päällä. Venäläiset olivat menettäneet muutamia miehiä ja suuri oli siitä syystä heidän pettymyksensä ja vihansa tunne. Ruvettiin heti heidän venheissä epäilyksiä lausumaan sen johdosta, että linjalaiva niin pian oli keksinyt heidän aluksensa ja että siitä kohta oli käyty ampumaan, vaikka varmaa oli, että linjalaivan miehistö jo oli mennyt maata. Ei ollut siellä hälytetty eikä miehiä aseisiin kutsuttu, — taistelu oli alkanut niin hyvässä järjestyksessä, kuin olisi hyökkäystä odotettu. Tämä oli yleinen käsitys ja siitä käsityksestä oli hyvin lyhyt matka arveluun, että joku oli mahtanut nähdä tykkivenheet jo matkalla ja antanut tiedon linjalaivaan.

Kalastaja-Olli, joka oli ollut luotsina etummaisessa venheessä, keksi pian selityksen arvoitukseen. Hän oli taikauskoinen ja hänestä oli Janne melkein ylenluonnollisilla apuneuvoilla varustettu, kun hän kaikista pulmista osasi suoriutua. Ollista oli ihan selvää, että Jannen täytyi olla siellä jossakin läheisyydessä ja että juuri hän oli antanut laivalle varoituksen. Se oli sitä uskottavampaa, kun hän ei ollut kotona ollut koko iltapäivänä, — missä se olisi ollut, ellei ruotsalaisissa laivoissa, niihinhän sillä niin usein oli asiaa.

Ja Ollista oli senvuoksi varsin luonnollista, kun hän hetken perästä kaukaa näki pienen venheen, jota eräs yksinäinen mies nopeasti souti tykkialusten suunnan poikki maihin päin.

"Siellä se mies on!" huudahti hän aivan kuin olisi hän jotakin hakenut ja nyt äkkiä löytänyt. Seuraavassa tuokiossa oli se tykkivenhe, jossa hän luotsina istui, täyttä vauhtia ponnistamassa tuon pikkuvenheen jälkeen. —

Kun Janne oli varottanut linjalaivaa oli hän, välttääkseen molemmilta tahoilta lähteneitä luoteja, soutanut pienen saaren rantaan ja sieltä etäältä katsellut taistelun kulkua. Hänen aikomuksensa oli sitten, kun hyökkääjät kääntyisivät paluumatkalle, ehtiä ennen tykkivenheitä salmen kautta saareensa. Mutta niin oli taistelun kulku häntä jännittänyt, että hän oli viipynyt tähystyspaikassaan liian kauan, ja huomasi yhtäkkiä kauhukseen joutuvansa melkein venäläisten tykkialusten keskelle.

Mutta kylmäverisyyttään hän ei menettänyt. Hän tiesi hyvin, etteivät syvälläkulkevat tykkivenheet voineet seurata häntä mataloille vesille. Vaan hänen silloisella olinpaikallaan oli hänen kaikilla puolillaan syvät vedet. Maihin päästäkseen täytyi hänen halkaista vihollisten kurssin eikä hän voinut olla huomaamatta, että nämä hänen pieneen venheeseensä tykeillään helposti osaisivat, sillä etäisyys ei ollut juuri pyssynhollia pitempi.

Nopeasti souti hän suoraan sitä salmea kohden, jonka läpi vihollisten alukset menomatkallaan olivat kulkeneet. Pian oli häntä ajamaan lähtenyt tykkivenhe loitonnut toisista. Olli oli sen päällikölle ilmoittanut, että oli hyvä saalis pyydystettävissä ja kaksi miestä asettui kiväärit kädessä venheen keulaan, ampuakseen pakenijan taikka pakottaakseen hänet antautumaan. Mutta Janne souti niin, että vesi koskena keulan edessä kohisi. Jos hän vain niemeen ehtisi, kyllä hän sitten löytäisi lymytien näistä tuttavista väylistä. Ja paeten suoraan eteenpäin vältti hän parhaiten vihollisten laukauksia.

Kiväärit paukkuivat ja Janne kuuli luotien vinkuvan muutamia vaaksoja venheensä yläpuolella. Hän arvasi, etteivät takaa-ajajat tuhlaisi aikaansa pyssyjen uudestaan lataamiseen, vaan että toiset heille ladattuja kiväärejä käsiin ojentaisivat. Ja niin pamahtikin heti kaksi uutta laukausta; toinen niistä viskasi lakin hänen päästään, mutta ei häntä sen pahemmin haavoittanut. Janne souti kahta kovemmin ja niemi, jota kohti hän pyrki, näytti kasvavan. Vielä muutamia aironnykäyksiä, niin hän olisi pelastettu. Silloin pamahti taas laukaus ja toisen, pirstoiksi ammutun airon säpäleet lensivät hänen käsistään. Mutta seuraavassa tuokiossa liukui venhe omaa vauhtiaan maan mustaan katveeseen.

"Sinäkö se olet, Janne?" huusi hänelle ääni pimeästä ja venhe souti samassa näkyviin.

"Isä!" vastasi nuorukainen, "soutakaa lähemmäs maata! Tykkivenhe on kintereillämme."

"Elä minusta välitä", vastasi ukko, "vaan sinä huopaa tuonne pensaitten alle, — minullehan ne eivät mitään mahda. Olen kuullut, miten ne sinua ovat ajaneet ja olen juuri varustautunut sotkeakseni heidät jäliltä pois. Niin, piiloon nyt sinä, minä jään tänne!"

Janne totteli, hän huomasi, ettei hän paljastamalla itsensä voisi isäänsäkään mitenkään pelastaa. Pian hän huopasi venheensä pimeään siimekseen, josta sitä ei voinut mitenkään nähdä. Heti senjälkeen ehti jo tykkivenhekin perille. Matkaa ei ollut sen pitemmälti kuin että tykkialuksesta hyvin voitiin nähdä ukon venhe, joka nyt siinä liikahtamatta makasi. Pakolainen on nyt siis huomannut mahdottomaksi pyrkiä pakosalle, arvelivat takaa-ajajat, taikka on ehkä haavoitettu. Sytytettiin lyhty ja mies asettui keksi kädessä keulaan. Kalastaja-Olli asettui hänen viereensä. Lyhdyn valossa rupesi nyt Olli tarkastamaan venheessä olevaa pakolaista. Vaan häneltä pääsi heti synkkä kirous, joka osotti suurinta pettymystä. Lyhdyn valossa oli hän tuntenut vanhan luotsin harmaapartaiset kasvot.

"Tämähän on taikuutta!" pauhasi Olli harmistuneena. "Voisinpa miltei vannoa, että äsken näin hänen poikaheittiönsä tuolla selällä, ja nyt se on muuttunut ukoksi, vanhukseksi. Taikka onko siellä muita venheessä?" Hän valasi uudelleen ja lähempää lyhdyllään vanhusta.

"Voittehan hakea täältä purjeiden altakin ja teljojen takaa, jos luulette minun jotakin varastaneen", puhui ukko Arén, ollen olevinaan aivan tietämätön koko asiasta. "Miksi te minua ammutte? Tässähän täytyy vanhan miehen soutaa käsivarret pois sijoiltaan, vaikka kumminkin on luvattu, että kaikki yksityiset saakoot olla rauhassa? Ja mitä se sinä Olli siellä toimit kaiken tuon sotaväen joukossa? Yksin soutelit koko iltapäivän saareni ympärillä tänään; ajattelin pyytää sinut sisään, mutta soudit niin kaukaa, ettei ääni kuulunut…"

"Luutnantti sanoo, että saatte soutaa tiehenne", virkkoi Olli keskeyttäen, koettaen kätkeä kasvojaan lyhdyn valosta pois. "Ei olisi teitä ammuttukaan, ellette olisi pakoon soutanut kuin tullivaras."

"Minä en liikahda paikaltani, ennenkuin kaikki venheet ovat soutaneet ohi, sillä muuten nuo toisetkin luulevat minun pakenevan ja lähtevät minua ampumaan."

Sen sanottuaan souti ukko venheensä vähän selemmäs ja antoi sen pysähtyä siihen, niin että kaikki ohiajavat tykkivenheet saattoivat hänet huomata. Ne soutivat yksitellen edessä kiirehtivän jälestä ja niissä sytytettiin kaikissa taas vähinerin aluksenlyhdyt. Ukkoa ei kukaan ahdistanut. Oli aivan tavallista, että sota-alukset tapasivat saaristovenheitä kulkuvesillä, eikä nytkään siis tuohon yksityiseen venheeseen mitään huomiota pantu.

Janne oli soutanut pienen saaren alle, jonka kapea heinikkosalmi katkasi niemestä. Siellä hän liikahtamatta kökötti, kunnes isä, koko laivaston soudettua ohi, huopasi hänen luokseen. Siinä varjossa he nyt varovasti keskustelivat. Jo päivemmällä oli päätetty, että Janne ensi tilaisuudessa ottaisi pestin Ruotsin laivastoon, koska hänen olonsa ja asemansa kotonaan kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Oman väestön keskuudessa oli näet henkilöitä, jotka Löfön selällä olevan laivaston levittämästä kullasta olivat valmiit kavaltamaan kansalaisiaan. Pitemmän ajan kuluessa oli Janne huomannut siitä epäilyttäviä oireita. Ja nyt, kun selvästi nähtiin kalastaja-Ollin olevan venäläisten oppaita, käsittivät sekä isä että poika, ettei hänen ollut kotona turvallista olla, sillä tuo hämäräperäinen seikkailija oli koettava kaiken voitavansa, kostaakseen sen kepposen, minkä Janne oli hänelle ja "kapteenille" tehnyt.

Mutta ennenkuin Janne saattoi lähteä kotoaan antautuakseen laivastomieheksi, täytyi hänen toki saada mukaansa vähän vaatteita ja muonaa. Siksi oli lähdettävä kotiin päin.

Janne luuli voivansa omalla venheellään seurata isäänsä kotiin. Tykkivenheetkin olivat jo hävinneet yöpimeään ja jatkoivat arvattavasti yhtä kyytiä retkeään Löfön selälle. Mutta siihen ehdotukseen ei ukko suostunut. Olisihan voinut sattua, että joku sluuppi syystä tai toisesta olisi jäänyt toisista jälemmäs väylälle, ja silloin voisi sen miehistö helposti keksiä Jannen, — kuka sen tiesi, vaikka kalastaja-Olli itse olisi jäänyt saaren luo taas vahtimaan, — se oli mies viekas kuin kettu.

Ja pian huomattiinkin, että vanhus oli oikein aavistanut venäläisten liehtarin vehkeet.

Janne peitettiin siis isän venheeseen purjeiden alle, jotta se täten vaaratta pääsisi mahdollisten vahtien ohi. Tykkivenheitä ei enää kuulunut. Rauhallista ja hiljaista oli kaikki vanhuksen kotiin päin soutaessa. Ollakseen sitä enemmän varuillaan, kiersi ukko mantereen rantaa myöten ja käänsi siitä vasta niemen ympäri suojaiseen paikkaan, jolta siinä kenenkään näkemättä saisi lastinsa maihin. Mutta soutaessaan näin rantaa pitkin niemen kärkeen, ei hän voinut nähdä, mitä niemen toisella rannalla oli; sitäpaitsi peitti öinen pimeä tämän rannikon aivan näkymättömiin. Liian myöhää hänen senvuoksi oli kääntyä takasin, kun hän niemen nokkaa kiertäessään näki lyhdyn loistavan eräästä rannikolle pysähtyneestä tykkivenheestä, — hän tuskin enää oli kymmenen sylen päässä siitä. Hänen soutaessaan niemen kärkeen oli jo tykkivenheeseen kuulunut hänen airojensa loiske.

"Hei, Arén!" huusi ääni tykkivenheestä ja ukko tunsi heti huutajan kalastaja-Olliksi. "Souda tänne venheesi, luutnantti tahtoo levätä yön sinun majassasi."

"Tulenhan minkä ehdin", vastasi luotsi aivan tyyneesti, ja ohjasi samalla venheensä lähelle rantakiviä, niin että Janne pääsi siitä ryömimään maihin.

"No, mutta tulehan jo", huuteli Olli, kun vanhus vähän viipyi.

"Täällähän jo olen."

Ukon täytyi kiireesti soutaa aivan tykkivenheen kylkeen. Siellä lausui komentaja jotakin venäjäksi Ollille ja molemmat laskeusivat sitten hänen venheeseensä.

"Liehän tuvassasi tilaa mullekin", puhui Olli, "luutnantti tahtoo minut mukaansa."

"Liehän sitä tilaa, jos enään tyydyt siihen, mitä suomalainen voi tarjota", vastasi Arén pistelijäästi.

Kun kalastaja-Olli ja luutnantti nousivat maihin, kyykötti Janne niin lähellä erään kiven takana, että hän selvästi saattoi kuulla miesten askeleet, kun he kävelivät ohi.

"Olisipa meidän luutnanttimme nyt täällä", arveli hän itsekseen, "niin pistäisimmepä sinut nyt sellaisiin pihteihin, että et hevillä livistäisikään tiehesi!"

Miehet menivät tupaan, jossa ukko sytytti tulen. Mutta Janne makasi piilopaikassaan ja mietti, miten hän saisi tuon maansa kavaltajan satimeen. Hänen päähänsä ei pistänyt ajatuskaan, että hän voisi tehdä Ollille mitään väkivaltaa, niinkauan kuin tämä oli hänen isänsä majassa, — se olisi ollut vieraanvaraisuuden loukkaamista. Mutta ulkona hän mielestään saattoi tehdä mitä tahtoi ja olisi hän siellä kernaasti antautunut ilmiotteluunkin kavaltajan kanssa, ellei olisi peljännyt siten isälleen tuottavansa tuhon. Sitäpaitse heitä oli kaksi miestä. Eikä hän nyt voinut keksiä otollista suunnitelmaa, vaan päätti antaa tapausten ja sattuman ratkaista menettelytapansa.

Vähää myöhemmin näki hän tuvan vieressä olevan matalan kellarin katolta venäläisen upseerin kävelevän edestakaisin tuvassa. Kalastaja istui ovensuussa ja isä valmisti vuodetta upseerille. Janne näki, että Ollilla oli pistooli vyössään.

Äkkiä upseeri pysähtyi ja näytti antavan kumppanilleen jonkun käskyn, sillä tämä nousi heti ja otti lakkinsa. Samassa pudottausi Janne kellarin katolta alas ja lymysi läheisen männyn taa sen tien viereen, joka vei tuvasta rantaan. Hän näki tuvan ovea avattavan ja samassa kuului mies astuvan tietä myöten rantaan päin. Oli niin pimeä, että Jannen täytyi korvakuulolta laskea, milloin Olli oli männyn kohdalla. Siinä silmänräpäyksessä astui hän esiin, tempasi pistoolin Ollin vyöstä ja veti sen vireisiin.

"Hiljaa!" komensi hän, ennenkuin toinen ehti tajuta mistä oli kysymyskään; "meitä on viisi miestä ja jos sinä ääntäkään päästät, saat lyijyluodin otsaasi niin totta kuin sen olet ansainnut. Tottele, jos hengestäsi välität, nyt on vuoro minulla, tee täsmällisesti, mitä käsken — —."

"Tunnen sinut jo, Janne", virkahti kalastaja, yhä varmistuneena äskeisessä arvelussaan, että poika liikkui noitamahdeilla ja ylenluonnollisilla apuneuvoilla.

"Sitä parempi", jatkoi nuorukainen, "tässä ei ole aikaa juttelemisiin. Näet kellarin tuossa ikkunan valossa. Sinne pääset yökortteliin. Jos yritätkään livistää pakoon, ammun luodin selkääsi, — minä olen vankempi nyt, kuten näet, tykkivenhe ei ehdi maihin, ennenkuin minä olen pitkäin matkain päässä salmen takana. Ja sen tiedät, että tästä on leikki kaukana."

Sen tiesi Olli. Ja vaikkei hän ollutkaan niin varma noista neljästä apulaisesta, niin älysi hän olevansa huonommalla puolella. Jospa pistooli ei olisi ollut ladattu, ei hän olisi epäillyt antautua käsikahakkaan tuon rohkean pojan kanssa, jota väkevämmäksi hän itsensä tiesi. Jos hän taas huutaisi, oli vaara tarjona, että Janne uhkauksensa täyttäisi — ja Olli oli hengestään arka. Jannen kiirehtivässä äänessä oli jotakin, joka ei kehottanut vastaväitteitä tekemään.

Näitä miettien totteli hän verkalleen Jannen käskyä ja ryömi matalan, vankan kellarinoven kautta sisään.

"Eläkä siellä turhaa meteliä pidä", varotti Janne yhä pistoolia ojentaen, "äänesi ei kuulu kumminkaan kymmenen askeleen päähän ja me kyllä täällä sinua vartioimme, kunnes sinut laivastoon viemme talteen. Ruokaa saat aamulla."

Niin sanoen sulki Janne oven ja kiinnitti varmasti rautasen telkeen.

Helppoa hänen nyt olisi ollut vangita myöskin venäläinen upseeri, joka puolittain riisuutuneena makasi luotsin laittamalla vuoteella. Mutta vieraanvaraisuuden lait estivät häntä isänsä majassa sitä tekemästä. Ja siksi hän vain varovasti ikkunan kautta antoi isälleen merkkejä, jotka tämä hyvin ymmärsi. Hän aikoi heti lähteä ruotsalaiseen laivastoon.

Sillaikaa kuin isä tuvassa kokosi hänelle vähän vaatteita, meni hän venheelleen ja souti sen aivan hiljaa saaren toiselle rannalle ja palasi sitten noutamaan tavaroitaan. Isän ei sopinut lähteä tuvasta niitä tuomaan, upseeri olisi muuten voinut herätä ja ruveta epäilemään. Eteisessä puristi Janne isänsä kättä ja sanoi jäähyväiset, — olihan hän nyt lähtemässä vakavia kohtaloita kohden.

"Etkö kellekään tahdo terveisiä lähettää?" kuiskasi ukko hyvästellessä. Janne oli hetkisen ääneti.

"Eipä ole ketään, joka minun terveisistäni välittäisi", vastasi hän sitten hiljaa. Ja nyt oli ukko kotvasen vaiti.

"No niin", virkkoi hän vihdoin, "Jumala olkoon kanssasi! Toivonpa, että vielä toisemme näemme, mutta jos niin ei tapahtuisi, tiedän sinun kumminkin oikeilla teillä kulkevan. Minua elä ajattele, tee vain parastasi." —

Pimeää salmea ja epätietoista tulevaisuutta kohden souti nuorukainen yksin ja ääneti. Ei ollut ketään muita kuin isä, joka hänen retkiään ja toiveitaan huolella seurasi nyt, kun hän oli menossa sotamieheksi, saadakseen, jos niin sallittaisiin, jo tänään tai huomenna avonaisessa taistelussa sotia maansa puolesta. Eikö ollut ketään? Oli, — isänmaan katseet seurasivat häntä, niinkuin kaikkia poikiaan.