VIII.

Columbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa kärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain heikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa maksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan yön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.

Hän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja hänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan muuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli aamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä tavallista huolestuneemmin.

"Jack on sairas", hän huomautti äkkiä.

"Todellako?" Columbine vastasi.

"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on tottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei välittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa. Sanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti, että minua oikein hirvittää."

"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin omituisella tavalla", Columbine vastasi lyhyesti.

"Viinan syytä kai se oli", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti koettaen lieventää rikosta.

"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää."

Belllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.

"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja tarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen hän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein pätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä päivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin."

"Isä, olet kultaakin parempi", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän voisikaan olla vihainen hänelle?

"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?"

"En!"

"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen."

"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia ehtoja."

"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa", vanhus sanoi täyteläisellä äänellään.

"En ole milloinkaan rikkonut omiani."

"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin… Ja, tyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden vuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä tyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat muuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei minkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua nyt naimisiin Jackin kanssa."

"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä tulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen iloinen", Columbine vastasi.

"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet", Belllounds vastasi hyvin tunteellisesti. "Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini ovat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin poikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja sokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho on nyt poistumaisillaan silmieni edestä… Minulla on vielä yksi toivo jäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi. En aio luopua siitä."

"Minäkin aion pitää sanani, isä", Columbine vastasi. "Suostun rupeamaan hänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Hän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua aamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen tehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen tuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.

Myöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän pajassa.

"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?" hän sanoi hymyillen iloisesti.

"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole välittänyt heistä niin pitkään aikaan", Columbine vastasi.

"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä puhutellaan… Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen, jota on niin paljon kukkuloilla."

"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä kunnossa?"

"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä aivan kuoliaaksi."

Paimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton luokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena saamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen emäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota vyöhön.

"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle", hän sanoi. "Olkaa varovainen ja muistakaa, että satula on löyhässä."

"Hyvä on, Lem", Columbine vastasi noustessaan satulaan. "Missä pojat ovat tänään?"

"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla."

"Entä Ben?"

"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä sittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se oli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin ovat tuolla."

"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja Mooren tappelusta."

Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."

"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät apuun. Ben vei hänet kotiin."

"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä. Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään tapella."

"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää häntä."

Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"

Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen tuskallisia ajatuksiaan.

Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna seinään kuivamaan.

Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.

Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin, koira seurasi häntä.

Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden, tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi. Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle. Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään mielenliikutuksensa.

Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa. Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio, joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa. Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta. Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän hengitti nopeasti.

Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.

"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan. "Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."

"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.

"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade vastasi.

Hän ilmestyi samalla ovelle.

"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.

"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin iloa.

"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä epämääräiseltä ja vieraalta.

"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"

"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella tätä ajettunutta naamaani."

"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi katselemaan ympärilleen.

"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta. Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää, että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen, ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja vaatteita.

"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan suruissani, vaikka minun täytyy maatakin… Ja hän sanoo ihmisten nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]

Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!

"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä", hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.

"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."

Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.

"Wade toi minulle nuo kukat", hän selitti. "Ne ovat hänenkin mielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin… ja minä haluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin."

Jälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin suuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei uskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän huomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen tietämättään hyvin hellästi.

"Kätesi! Miksi se on kääreissä?"

Paimen nauroi julman leikillisesti.

"Oletko nähnyt Jackia tänään?"

"En."

"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on tapahtunut."

"Loukkasitko sen häneen?" Columbine kysyi väristen, tuntematta minkäänlaista vastenmielisyyttä.

"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin."

"Ah, miten hirveätä se oli!" Columbine mumisi. "Wilson, hän aikoi tappaa sinut."

"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet."

"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne", Columbine jatkoi.

"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!" Moore vastasi niin vakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.

"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?" Columbine pyysi puristaen tietämättään sidottua kättä.

"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen varuillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran —"

"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan", metsästäjä keskeytti suoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät silmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan kuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja henkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. "Ja nyt, neiti Collie", hän jatkoi, "luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle. Jonkun pitää syöttää häntä."

"Kyllä varmasti", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen jalkapäähän. "Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen ruokansa sille!"

Waden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin likelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.

"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?" hän kysyi.

"Se on vieläkin huonommassa kunnossa", Wilson vastasi ottaen sen peitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.

"Ah!" Columbine huudahti toivottomana.

"Siitä on katkennut pari luuta", Wilson sanoi vilkkaasti. "Kuulehan, Collie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan."

"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava istuallesi", Columbine määräsi.

"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan", Moore vastasi.

Kuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua hänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se muistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä niiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa punastuivat kovasti.

"Etkö voi liikahtaakaan?" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen raskas paimen oli.

"Enpä juuri", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi hikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.

"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa."

"Niin se onkin", Wilson vastasi. "Tiedän kirotun hyvin, että se on vielä kiinni sääressäni."

"Ah!" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä enää muita huomautuksia.

"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista kohtelua osakseen", Wilson sanoi.

"Joutavia!" Columbine vastasi.

"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään minua… Mutta en häneltä."

"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin. Kas tässä."

Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.

"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen ja hyvin kaunis sellainen."

"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.

"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."

Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.

"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.

"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas", Columbine huomautti. Sitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: "Wilson, aiotko talvehtiakin täällä, kuten isä sanoo?"

"Kyllä."

"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?"

"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita."

"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua ja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?"

"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade", Moore vastasi tarkoittaen pöydän vieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut mitään.

"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?" Columbine kysyi.

"Tuo itsesi", Wilson vastasi hellästi.

"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse tulisi mukaan?"

"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja. Tahdotko?"

"Tahdon."

"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."

"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun paranevan."

"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."

Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä, etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane kintereillään.

"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.

Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin Coloradon luonnon, jota hän rakasti.

Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.

"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.

"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."

"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole sellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan. En tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan hoitamisessa."

Waden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen haavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään samoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen entisiä huoliaan.

"Ben, kertokaa minulle", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden käsivarteen.

"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran maailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En kertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa."

"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt", Columbine sanoi koettaen rohkaista mieltään.

"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein muodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen. Pelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja kuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun katkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos siihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen henkeänsäkään."

"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!" Columbine huudahti. "Tiesin siinä olevan jotakin… Ben, tarkoitatteko, että hänestä parhaimmassakin tapauksessa tulee —" Hän keskeytti voimatta lopettaa.

"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan ratsastaa kuin paimen."

Tämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä oljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat hänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.

"Poika raukka, se voi tappaa hänet", hän huudahti. "Hän piti hevosista, halusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän on mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki tämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan tuota roistomaista raukkaa!… Ja minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!"

Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.

Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän kohotti tytön päätä.

"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa minun lohduttaa teitä."

"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti. "Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"

"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan —"

"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti. "Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua minun itseni vuoksi!"

"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään. Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin… Ja minäkin rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain sallitte."

Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.

"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista, jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota minulle?"

"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."

"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä kertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan vaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei ymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole milloinkaan ollut isää."

"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen", Wade vastasi niin täyteläisellä ja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. "Ja koska olen kokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni, elleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten silloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut teitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja saattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa intohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen turvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä. Rohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte raajarikkoista Wilson raukkaa… Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen! Älkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa… Mikään ei voi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa tapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette velvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne, niin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla oikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata mitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja odottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei osaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette rehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan sellainen kuin pelkäätte… Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä luulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja silloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun sydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen elänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en sellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma sentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja koko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa elää… Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan tuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin palkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole mitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne."

Columbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat kasvonsa.

"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!" hän mumisi. "Olette todellakin taivaan lähettämä ja rakastan teitä."