VI.

Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.

Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen penikulman alalla Kremmliniin päin.

Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi temmeltääkseen lapsukaisten kera.

Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.

Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.

Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä, ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää haluamansa asiat.

Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.

"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.

"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."

"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.

Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa, joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin, joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet tukalimpia mitä hän muisti.

"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.

"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."

"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack häntä ymmärsikään!

"Kuulithan sen."

"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.

"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin", Jack jatkoi tyyntyen hieman.

"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja pidän sanani… En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin, voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään päivän."

"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.

"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack tiuskaisi jälleen suuttuen.

Columbine pyörähti kantapäällään.

"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."

Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.

"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka Moorea!… Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."

Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.

"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää? Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."

Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi niin kokonaan itseään.

"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen Moore'!… Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko… Jos se on totta, niin… Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan puhutella Wilsonia?… Enkä halua, en ollenkaan!… Ah, mutta haluan kuitenkin!"

Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon, joka ei halunnut lannistua.

Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle, Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan koettaen ajatella muita asioita.

Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.

"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut, Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."

"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi", Columbine vastasi.

Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta, talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.

"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.

"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.

"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään, mutta sanon kuitenkin, että —"

"Voi älä!" Columbine keskeytti.

"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä, muistaakseni."

"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan, velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen kanssaan."

"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle karjanomistajalle.

"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?" Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.

"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"

"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.

"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa, kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."

"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin", Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."

"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla piilisi jotakin."

"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä, mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."

"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja hän sanoi minulle olevansa lääkäri."

"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä — muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi — jotka ovat paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."

"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten pelastuvat."

"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa", rouva Andrews vastasi.

"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore! Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa vuoksi?"

"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on tehnytkin sen mielestäni mainiosti."

"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"

"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."

Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.

"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.

"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."

"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.

"Niin juuri. Hän teki sen itse… Mutta en näekään häntä nyt missään. Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen arka tuon sauvan vuoksi."

"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä", Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi sykkimään kiivaasti.

"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!… En voi sille mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen lumen tuloa. Hyvästi."

Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse, jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.

"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä. Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.

Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän muuttui heti.

"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.

"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.

"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet — Wilson, olet niin laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."

"Kai se on hieman heikontanut minua."

Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien, jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa silmissä liikutti häntä kovasti.

"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä. Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan sinun oleskelevan täällä… Nyt olen iloinen, että tulin."

Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!

"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle mitenkään sanaa."

"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."

"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt voivan hyvin."

"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."

Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi ajattelevan katseensa hänestä muualle.

"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.

"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?" Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.

"En."

"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin kirjoittaa."

"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."

"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"

"En!" Wilson vastasi lyhyesti.

"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön vielä pitkiin aikoihin."

"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan koskaan."

"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se vain on totta."

"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri tulemasta pölkkyjalkaiseksi."

"Sinun pitäisi saada hoitoa ja — Wilson, aiotko todellakin jäädä asumaan näiden Andrewsien luokse?"

"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."

"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"

"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman vanhan kämpän?"

"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.

"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."

"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone, sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on luhistumaisillaan… Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle, että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"

"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko, että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku huolii tällaisesta raajarikosta."

"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.

"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen noutamaan niitä sieltä piakkoin."

"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka — vaikka —?"

Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut määritellä, näytti uhkaavan häntä.

"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin lisäämättä enää mitään.

"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa todellakin oli jäähyväisten tuntua.

Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta. Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.

"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.

"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin melkein päättää, miten tärkeää se on."

Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan onnelliselta.

"Missä isä on?" Columbine jatkoi.

Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack tarttui hänen hameeseensa.

"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.

"Olen!"

"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin on vihainen ja se pahentaa vain asioita."

Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta mitään ja koputti konttorin oveen.

"Sisään!" Belllounds huusi.

Columbine meni huoneeseen. "Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?"

Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman säpsähti.

"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."

"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"

"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.

"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"

"En."

"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai mitä?"

"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.

"Puhuttelitko häntä?"

"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."

"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."

Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.

"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.

Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.

"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä tytön toivottomuutta.

"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin", Columbine änkytti.

Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.

"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"

"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.

"Puhuit hänen kanssaan?"

"Tietysti."

"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt ollenkaan."

"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."

"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"

"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."

"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.

"Hänen suunnitelmistaan."

"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin laaksoon?"

"Niin."

"Haluaisitko sinä sitä?"

"Minäkö? En totisesti!"

"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"

"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan. Olen aivan varma, ettei hän ole."

"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään rakasta häntä. Oletko vieläkin?"

"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan, suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin jotakin jäähdyttävää.

Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen tyttöön päin.

"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet toiveeni tulevaisuudestasi… Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja. Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"

"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi vakavasti.

"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi. "Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi… Mutta milloin haluat ottaa hänet mieheksesi?"

Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.

"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.

"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä milloinkaan naimisiin… Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."

"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.

Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta.

"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!… Kerro minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että —"

"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä. Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen nyt!… Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia ja hiuksia.

"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. — Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!" Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.

Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.

"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.

"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne, kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään, kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie, minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta nyt… Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa. En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."

"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.

Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään. Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka sisälsi koko totuuden.

"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma, kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt järkyttävät."

Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni Columbinelle.