← Table of contents
Salaperäinen ratsastaja

XVIII.

Väinö Nyman translation

Waden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin avulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä senvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni kotiinsa.

Seuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle kuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa säilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden edustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat seuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä taistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut haltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille, jotka olivat ostaneet karjan.

Burley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea toisten ollessa kuulumattomissa.

"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi", hän sanoi. "Hän on seurannut sinua tänne."

"Jim, älä puhu tyhmyyksiä", Wade vastasi.

Sheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias ilme.

"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä päästäsi."

"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla."

"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja seurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että tässä piili jotakin."

"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos siirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt ratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään tarinan."

Burley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. "Et luullakseni! Et tule kertomaan minulle mitään juttua… Haluan kuitenkin odottaa sinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade, taistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi katsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä pienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi täysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä."

"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et milloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään", Wade sanoi. "En muista enää ollenkaan, mitä tapahtui."

"No, no, seuraa vain omia tapojasi", Burley vastasi hyvänluontoisesti. "Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin kautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?"

Metsästäjä mietti hetkisen.

"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin… Ilmoita hänelle, että rosvot ovat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan takaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle, että rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin, ettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että tuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana… Sano pojille, että tulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan tilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti haavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta jota ei kukaan ymmärtänyt.

Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan, kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.

"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan nyt hoitaa teitä."

"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut mitään uutisia tuolta alempaa?"

"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."

Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.

Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja vaatinut häneltä lupaukset.

"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."

"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta pelkään."

"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää, etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja rakkautta."

Sekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen veressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan haavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas sunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia pilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.

Paimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni huoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt tätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin melkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.

"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi hänen puolestaan… Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella teitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa olittekaan!… Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se… Kuinka voitte ja miten Wils jaksaa?"

Niin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.

"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme", Wade sanoi tuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. "Olen vähitellen tointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta minusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin ampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi tuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin… Miten itse voit, Collie?"

Tytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten huuliensa ilmeen.

"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan se olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla. Saan olla paljosta kiitollinen."

"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."

"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.

"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua hautaansa kukkuloille."

Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin. Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet, kuten minutkin."

"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista on vielä pitkälti aikaa… Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti pakoon nähtyään minut?"

"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin verisen jutun noista rosvoista."

"Vai niin! No, en vielä… Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt näiden päivien kuluessa?"

Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.

"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin, melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo, milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä. Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."

Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti. Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja astui kynnyksen yli.

"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?" metsästäjä kysyi.

"Välejäänkö kansani?… Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen kysymyksen?"

"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"

"Ben, oletteko tullut hulluksi?"

"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni. Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen. Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut. Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti, että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."

"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"

"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa, jotka nyt olette kuullut."

"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?" Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"

"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.

"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten häntä.

Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua ovea.

"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.

Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään huoneeseen hän sulki sen jälleen.

Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan, tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa tunkeilevaisuuden varalta.

"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.

"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin, ettei meitä häiritä?"

"Pönkitkää ovi."

Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän kuivasi hikisen otsansa.

"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti Bellloundsiita.

"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne, joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."

"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja hirmuisempi tarina."

"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien kuluessa."

"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä kysyi tiukasti.

"Tyttö on hyvin myöntyväinen."

"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa, kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."

Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä leimusivat menneiden vuosien tulesta.

"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän. Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."

"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on ollut siihen oikeus."

"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."

"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne, Möly-Jackia?"

Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen. Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.

"Taivas varjelkoon! Wade —"

"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä? Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."

"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.

"Kuunnelkaa sitten minua ensin… Poikanne Jack, sanoakseni totuuden vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"

"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla käyttämättä sitä."

"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie kuolee?"

"Mitä!… Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin helposti."

"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee naimisiin Jackin kanssa."

"Jos!… Hänen on pakko!"

"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.

"Oletteko te perheeni päämies?"

"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän. Myönnätte sen kyllä heti… Belllounds, teette minut hulluksi! Ette suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella. Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee… Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta avioliitosta."

"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista", vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.

"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani… Sanon teille suoraan päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä elämää, jos teette sen!"

"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi ilmaissut hänen nöyryytyksensä.

"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan Collien, teidän ja Wils Mooren."

"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."

"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään sellaisen jutun piakkoin… Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi keskustella tyynesti?"

"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi, voi!… Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin minusta kummalliselta… Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt lopettaa."

"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.

"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat kärsivällisyyteni."

"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."

Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.

"En olekaan."

"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien hänelle vaimoksi?"

"En, Wade, en missään tapauksessa."

"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen avioliittoonsa poikanne kanssa?"

"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen värisyttäessä häntä.

"Collie on tyttäreni."

Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.

"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?… Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."

Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo suuruudellaan.

Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta, henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.

"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille… Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa. Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin. Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään… Olisin tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja kuurokin… Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa. Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri, eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi mustasukkainen siihen aikaan.

"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo etelän mieskin… Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.

"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa, jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme. Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja vaimolleni suurta vääryyttä.

"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."

Belllounds veti syvään henkeään.

"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin. Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen… Olen kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä muille kuin Jackille… Aiotteko riistää hänet minulta?"

"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.

"Mitä! Miksi ette?"

"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin. Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus — hänen äitiään kohtaan tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti… Hän pelkäisi silloin minua."

"Hm!… Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds huudahti.

"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka tahtoisinkin."

"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"

"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."

"Hän vihaisi teitä, Wade."

"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."

"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"

"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme miehet suostuisivat sellaiseen."

"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!… Mutta kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En hitustakaan!… Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä naimisiin poikani kanssa… Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin pohjantähti."

"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.

"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."

"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton toimeenpanemisella menetätte kaikki?"

"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"

"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne, kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."

"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade. Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."

Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.

"Kun minun on pakko, silloin tulen… Mutta, vanhus, sanon teille kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön… Tahdotteko luopua tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada rakastamansa miehen omakseen?"

"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa, Wils Moorea?"

"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan ole ollut."

"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.

Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.

Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen hämmästyksestä.

"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.

Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden surullisista kasvoista.

"Ei. Collie voi mainiosti."

"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."

Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli kuin purppuran ja violetin värinen verho.

Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi. Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket. Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.

Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä vastaan.

Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä. Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti. Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot, jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta, jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt pelastamaan Columbinea ihanteillaan.

Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti, muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.

Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa tulevaisuudessa.

Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki näyttää epätodelliselta.

Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa. Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä, hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin hänen tyttärensä kotiin.

Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat, vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle. Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani, kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi, Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.

Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit. Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä. Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen, jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.

Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.

"Ystäväni, olin tulossa luoksenne… Ah. En jaksa enempää!"

Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.

"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.

"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa. "Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."

"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää… Hän löi minua ja teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack valehteli… Ah, sitä koiraa!… Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani… Mutta, Hyvä Jumala, Jack yritti —"

"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.

"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on pakko. Mutta minä pelkään… Se tulee pahentamaan vain asioita."

"Menkää nyt!"

Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.

"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä. Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.

Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.

"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen. Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu tästä raakkumisestanne."

Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla, vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka on uskollinen itselleen.

"Sanon teille, että —"

Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin säpsähtäen.

"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru mielessä!"

"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä. Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."

Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja traagillisen totuuden tunnuskuvalta.

"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin. Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan, koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."

Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin, kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen. Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa, varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.

"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet, joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin… Sellainen kirotun viekas ansa!… Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien, joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan… Belllounds, poikanne oli tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta. Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa… Möly-Jack!… Hän on piikki sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan muu!… Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings