XVII.

Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula, jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään. Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä, joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään helpommin noustavalle rinteelle.

Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin kotonaan.

Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja, jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.

Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei ollutkaan mitään uutta hänelle.

Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas. Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta, valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah, hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa. Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.

Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita, korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään, että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä, jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.

Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä. Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut savupatsas kiemurrellen ilmaan.

"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän kuononsa Waden kouraan.

Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus. Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut hakemaan rosvoilta maksua.

Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira. Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.

Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.

Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien pimittäen kirkkaamman valon.

Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä, korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää. Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään. Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.

Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä näkemänsä johdosta.

Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.

"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.

Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.

"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"

"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä tahdotte?"

Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan. Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.

"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja kylmä, mutta syvä ja kaikuva.

"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."

"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.

Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.

"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"

"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"

Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään. Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei käsittänyt vielä sitä.

"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi käheästi.

Wade vaikeni.

"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä ja pelokas muisteleminen.

"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni työssä viime talvena."

"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi olla —"

"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit kasvosi muutamia vuosia sitten."

"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.

"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi puhua hieman… Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi Gunnisonin päiviltä."

Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt hänen päätään.

"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan, luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka. Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän kiroili kauheasti… "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka. Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan Wadeksi?"

"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.

"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade — W-a-d-e oikein selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."

"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi halveksivasti.

"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman tyhmästi."

"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö — mies, jolla on äänikin kuin naisella — hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."

"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä. Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet hevillä unhota sitä opetusta… Wade, oletteko vanhentunut tahi muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"

"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin elämästä… Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata tovereistasi, Cap?"

"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.

Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?"

"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen", Folsom murahti.

Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan. Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta, voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.

"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.

Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.

"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi vihaisesti.

"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt heidät."

Belllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi koholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva rosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.

"Möly, katsohan tänne!" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui hetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja savua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden Bellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko hänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin haavanlehti.

Folsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. "Kuulehan, Möly-Jack, et suinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai mitä? Et suinkaan!"

Toiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että tilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.

"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan varkaudesta, jonka olette myyneet?" Wade kysyi harkitusti.

"Mitä karjaa tarkoitattekaan?" rosvo kysyi kuin hän ei olisi kuullutkaan oikein.

"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille."

"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi pitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut… En ole tiennytkään, että Belllounds on syyttänyt siitä jotakin toista."

"Hän teki sen."

"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?"

"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä ollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille selkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa omakseen."

"Miten romanttista!… Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan oikein kummia."

Belllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen. Kasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta silmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat raukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.

"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne", Wade jatkoi nopeasti. "Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä oli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada jälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen kolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on naulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän toisenkin vehkeen — pienen rautaisen renkaan keskessä olevine nauloineen — ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia hevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä —"

"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!" Folsom huudahti. "Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan edustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri tuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan."

"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle koukistetun… Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne tuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus… Hän meni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että varastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi sheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään tänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän jättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat luultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne tuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin vedenjakajan yli… Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia multakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin. Möly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi Mooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla."

"Hitto soikoon!" Folsom huudahti ihmetellen. "Ihminen ei ole milloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan isältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka on rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen."

"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut teitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä."

"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen mahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi asioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä erilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!"

"En, Cap."

"Etkö uskalla?" rosvo karjaisi. "Istun tässä paikoillani ja ammun silmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!… Wade, pistä käteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit ojentaa oman revolverisi päätäni kohti… Salli nyt, että tapan tuon haisunäädän."

Belllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen entisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä, sillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli pakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta alahuulestaan.

"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt", Wade sanoi.

Folsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.

"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat silmänsä puhki!… Sanon teille, että meidän on pakko taistella kaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet ensin!"

Ei kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä kehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden vallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä, joka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.

"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka sen itsekin sanon", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei ollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. "Lyön nyt viimeisen vedon."

"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?" Wade kysyi tyynesti ja hiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.

"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään selkään!"

"Sinä voitit!"

Rosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen pituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.

"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi, Möly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin, vaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun."

Sanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää silmiin.

"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on hitaampaa kuin ennen."

"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella", Wade vastasi.

"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi minulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa häntä?"

"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat hänestä."

"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?"

"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät sheriffi Burleylle."

Tällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen hyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten toivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla murhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen merkityksen.

"Toverit, tämä on onnenkauppaa!" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä kuin pantteri revolveriaan kohti.

Hetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin jonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan. Revolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet, kaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut hypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä heittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon taakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei ollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi. Vetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.

Savu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma kirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän aiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla väännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava väristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi, ja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista. Folsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan kuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa raivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä — verinen ja hirvittävä näky.

"Toverit, minä osuin häneen!" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen. "Hän sai kerrankin tarpeekseen — Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle. Tapaan hänet siellä!"

Horjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään, jolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen haavoittuneesta ohimostaan.

"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds, tässä on valehteleville silmillesi!"

Revolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen hirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti vei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo tähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän painoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan. Folsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin kädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.

Punapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta kuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein mahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen oli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten kivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja hänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät suojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan ampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa vasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti niskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen luotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia liian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti, jossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen ikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän käheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua kauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu. Waden nopea laukaus runteli sen.

Siinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen taistelua — pahan ja hyvän kamppailua — samassa ankarassa koulussa opittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri, ojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa suun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi mureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen ristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti. Sitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää saadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt, sillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut vastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran. Hänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen läheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan melkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan samalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa ilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon kaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen mäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten mainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan vieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan joutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen uhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti. Hänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja hänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin kaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen revolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin jymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti sen yli seinän puolelle.

Sitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen ympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen henkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen traagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota haihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa huoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.

Wade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin kädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren tahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi Bellloundsia.

Hän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut teeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä kuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.

"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!" Wade huudahti.

"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!" Belllounds rukoili suunniltaan pelosta.

"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!… Tuo Cap Folsom oli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta… Aion ampua sinua vatsaan ja varokin silloin, ettei se tule kipeäksi!"

Belllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun nöyryyttämänä.

"Mitä?" metsästäjä karjaisi. "Etkö tiedä minun tulleen tappamaan sinua?"

"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole milloinkaan tehnyt teille mitään… Älkää tappako minua. Antakaa minun elää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!… Säästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni."

"Olen Hell-Bent Wade!… Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat ilmoittaa sinulle, kuka olen."

Waden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman alkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa. Hänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi vaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja Columbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen kuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen nimeen.

"Vanno luopuvasi Colliesta?" Wade komensi heiluttaen revolverejaan verisillä käsillään.

"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!" Belllounds vaikeroi.

"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava Colliesta ja annettava hänet Moorelle!"

"Vannon sen!… Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen karjaansa, hän tappaa minut."

"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä. Koeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi."

Belllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat huulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut lausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat silloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja raukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.

"Nouse ja irroita vyöni", Wade sanoi. "Sido sitten nämä luotien ihooni tekemät reiät."