VII.

Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.

Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden valmistusten vuoksi.

"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan nuo ajat vielä itsekin… Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta häämatkallaan."

"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White Slidesistä."

"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.

"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa vanhoja pukujani uusiksi."

"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa haluamasi puvut Denveristä."

Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi, sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.

Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen sydäntään.

Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.

Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä. Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden, jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.

Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren, joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.

"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään muuliakaan."

Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.

"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä teen."

"Miksi olet suunniltasi?"

Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.

"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.

"Kuinka voit nyt, Wils?"

"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."

"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti. "Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."

"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan pölkkyjalkaa."

"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.

"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta. Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä muuten suoriutua… Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."

"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.

"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään! Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman iloisemmaksikin."

"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.

"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"

Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli tullut.

"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan, sanoisin sen hänelle."

"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen päätään.

"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.

"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän tahtoi hieman kiusata tyttöä.

"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"

"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.

"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine änkytti toivottomana.

"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"

"Ei, ei, vaan sitä että pidät —"

"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.

"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman loppu olisi tulossa.

"Sen, että rakastan sinua."

"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.

"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt? En voi uskoa sitä."

"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.

"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"

"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.

"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.

Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen se olisi tehnyt.

Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.

"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."

"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen mielenliikutuksensa keskeytyksestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset menemään.

"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.

Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin näyttäen olevan aivan suunniltaan.

"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.

"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.

Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.

"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.

"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.

Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset kouraansa aikoen lähteä ajamaan.

"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."

"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja minäkin sen teidän. Valehtelet!"

"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi pitänyt salata häneltä milloinkaan."

"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."

"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet hänen käsiään.

"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen muudatta satulaa.

"Tarkoitatko jotakin erikoista?… Nämä tavarat ovat minun, jokainen siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."

Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja uhkaavasti.

"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat käsiisi."

Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.

"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"

"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.

"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.

"Aiotko totella?" Jack huusi.

"En!"

"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."

"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa… Ellei hänen vuokseen, niin itsesi."

Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.

"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!" hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu muuttaa.

"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."

Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä. Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.

"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!" hän sanoi uhkaavasti.

"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.

Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.

"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi. Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä… Senvuoksi en aio antaa sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"

Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.

"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.

"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi", Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti, pelasti hänet kaatumasta.

Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli pyörtymäisillään.

"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."

"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.

Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä, vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten mitättömät ne ovat… Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka. Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään. Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja ilkeä!… Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan tuhlaan."

"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.

Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen. Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa. Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta, Belllounds oli hänen kimpussaan.

Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä. Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin. Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat murhanhimoa.

Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.

"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.

"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.

Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään. Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.

"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon raajarikkoisen miehen kimppuun?"

Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.

"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen paikalta.

Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa. Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.

"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin kalpea ja veri —"

"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta. Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."

Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää olevan hyvin pahasti loukkaantunut."

"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.

Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.

Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.

"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi minulle kaikissa tapauksissa."

"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen pieksämisestä."

"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain osasin."

"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.

Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.

"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne tyyntymään."

Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.

"Miksi?" Columbine kysyi.

"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni. Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut", Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan —"

"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.

"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi ystävälliseen tapaansa.

"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään. "Niin, olen halukas — halukas, kuten tekin — puhumaan suuni puhtaaksi."

Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja jälkimmäinen säikähti.

"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään… Olet vain suuri raukka ja roisto?"

Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.