XX.

Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain. Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän näköisiksi.

Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.

Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.

Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.

"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White Slidesiin", hän sanoi.

"Tarkoitatteko totta?"

"Kyllä."

"Minä tulen", paimen vastasi.

"Mitähän isäsi siihen sanoo?"

"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."

"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils, sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"

"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien kätensä isänsä olkapäälle.

"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei Collie komentele sinua. Niin, niin!"

Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui aivan suunniltaan hämmästyksestä.

"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."

Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.

"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa naurahtaen sydämellisesti.

"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.

"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi. Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta, ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni. Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."

Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.

Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.

Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa, jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.

Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.

"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.