YHDESTOISTA LUKU.

Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla. — Keskustelu mastossa. — Wiaporin pommitus. — Laivasto lähtee Itämerestä. — Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. — Loppunäytelmä.

Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden 1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat, pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.

Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät kotiinsa.

Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain laivastotkin.

Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka, vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan. Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120 kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen; ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m. komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva, sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia ja nöyrtymään sen laille.

Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä, makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva, joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna" oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.

Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.

Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:

"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa, "karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi, ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat luottaa."

"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.

"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen, varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."

"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla", sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu, mutta minun ei haluta siihen jäädä."

"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin mutka."

"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."

"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on merimieskoti", vastasi Yrjö.

"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia. Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa. Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."

Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.

Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa. Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.

Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855 huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten, jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle, jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä. Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat, että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana. Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.

Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista, jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.

Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia, käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800 suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.

Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä 1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa, joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!

Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855 viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista tietä.

Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä voidaan aikaan saada.

Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä kello 7 aamulla.

Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.

Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja. Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden, millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi tähdännyt kaikki kuulansa.

Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys, joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta; ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja paloi monessa paikoin.

Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen; siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.

Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.

Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin, että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät kuulat siihen enään kantaneet.

Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa, alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.

Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo. Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti venäläisille äärettömän vahingon.

Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä ja sanoi.

"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."

Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen korjaaminen osotti todellista rohkeutta.

Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia; englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.

Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.

Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja. Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan siivestä.

* * * * *

Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä, nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis vielä lyhyesti.

Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen. Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä. Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.

Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin. Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli näin kuuluva:

"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi; varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo, että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."

Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.

Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859 tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa, jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina mielessänsä pitänyt.

Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva, jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti. Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä? Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin. Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa kumpikin heistä huudahti:

"Yrjö-poikammehan se onkin!" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen sylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä riemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.

"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin", sai raatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa. "Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin tulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut sinulle hyvä kouluttaja."

Ja äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä, sydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun puolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki tämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen tapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena juhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.

Yrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt. Kevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo nimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle Itä-Intiaan.

Varapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla pidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko Evertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira miehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea toivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta. Jäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme hänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.

Hyvästi, synnyinmaa; Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa! Hyvästi jää! Mä kiikun harjall' lainehen, Tie hausk' on tää. — Hyvästi jää! Kyll' laine voi, ma uskon sen, Sammuttaa tulta sydämmen.

LOPPU.