KAHDEKSAS LUKU.

Salaman tulo Viipuriin. — Kenraali Streboff. — Santta Annan torni. — Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.

Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä, oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa, ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.

"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."

"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin kuluttua on vankimme."

"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon" vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee. Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille pitkää nenää."

Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin. Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.

"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.

"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."

Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä, joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin tätä salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.

Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä katseltiin tarkoin.

Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta. Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi Viipurin satamaan.

"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen, katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin lipun pilkkaamisesta."

"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä mustana pilkkuna syvällä satamassa.

Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero, millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla, osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.

Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti. Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman tulosta ja mitä lastia sillä oli.

"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen. Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin rosvoja ja murhapolttajia."

Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies, lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:

"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."

"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."

Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.

"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."

"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini. "Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."

Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja tarvitsi rangaistusta.

"Teidän täytyy vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen; ymmärrättekö minua?"

"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua", vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä rahassa."

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"On", vastasi Milenius.

Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.

"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."

Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä. Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.

"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista, sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan. Tottahan te seuraatte minua, katteini?"

"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi, sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."

"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."

Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali. Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia linnasta.

Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo, ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.

"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.

"Pankkiin", vastattiin hänelle.

"Eiköhän se ole kaupungissa?"

"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta, peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."

"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.

"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia aarteita", vastasi kenraali hymyillen.

Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat. "Minnehän häntä vietiin?"

"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä vastaan.

"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne lävitse", sanoi toinen upseerista.

Katteini huomasi joutuneensa ansaan.

"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä, "näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"

"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä", vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen nähden on rankaistava."

Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.

"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."

Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin hänelle itselle?

"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.

"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."

"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan vallan alamaista."

Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.

Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse tornista."

"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi. Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."

"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane, kenraali Streboff."

"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi Petrovits Augustoffin puoleen.

"Onko teillä mitään muuta sanottava?"

"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma tekee hänelle pahaa."

"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen. "Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät ystävät."

Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois. Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni herätti hänet unelmistaan.

"Tulkaa muassani, suojanne on valmis", sanoi linnan päällikkö käskevällä äänellä. "Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille annetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä pihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?"

"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan", vastasi katteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän ja puhuvan. "Mutta malttakaa", ajatteli katteini itsekseen, "vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia. Minäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin saattekin vielä maksaa."

Katteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.

Tuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä sellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut sisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä ikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja hänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna oli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa suojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli. Kalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia hämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat sitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan Barinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa. Katteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja siten kostaa Streboffille.

"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden vanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas jätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat ystävääsi Augustoffia", sanoi tuo vanha upseeri.

"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan", vastasi katteini, joka tuskin osasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen vanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi kestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian saataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis ollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn vapauttamisesta.

Katteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta hyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain veneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni oli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan Bestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.

Pieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi sinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon ynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein venäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini puolestaan ei voinut kärsiä.

Sisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan ollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan. Päinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti surua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen. Venäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia, kumarsi ja astui takaisin ovea päin.

"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua", sanoi katteini saksaksi.

Mies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi äkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:

"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on mahdollista."

Katteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:

"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan miehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän sinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan pakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta ruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta."

Bestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen katteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos tuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.

"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä", sanoi katteini. "Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja ruhtinattaren kesken sovittu."

"Herra, henkeni on teidän vallassanne", vastasi kasakka noustessansa. "Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja hänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä tiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan."

Nyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut ruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa ruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan tornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli aikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.

"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista", sanoi katteini. "Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja ankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka silloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte te heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun minä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin, Bestysjeff?"

"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava viha", vastasi kasakka. "Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini mukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin, kuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään, sanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin, että saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna sitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä olin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50 ruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin kävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi. Sitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin minut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän kertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli väkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme ystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä, sai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin olisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha Augustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen ruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton halu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut ruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän syleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki."

"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana terveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte hänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä olemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä me ai'omme toimia."

Katteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen, minkä hän antoi Bestysjeffille.

"Anna tämä ruhtinaalle", sanoi hän; "ikkunanloukossa odotan minä hänen pihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on minut ymmärtänyt."

"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne", sanoi kasakka. "Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne. Henkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas luoksenne."

Yksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin, hautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko hän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos niin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin katteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt, minkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi petetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja elämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan saisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän mennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa olivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä heräsi pahoja aavistuksia.

Hän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia kulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle merimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan luokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien puitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen pukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän seisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan oikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte harvoin askelin torniin.

Katteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei epäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen eikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi luottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui vuoteelle, jossa pian nukkui.

Kun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta ikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen hauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen aterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka ilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan huomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut sula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä katteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli saanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli se henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin meripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli pako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff uudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun nyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen pontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä hyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.

"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa", sanoi kasakka. "Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja vanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan ulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta kuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän viholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?"

Katteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi kasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille. Venäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in käytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi mitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä Bestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi hän kasakalle puolikuiskaten:

"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin, olet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko yhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille, pelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika kiusan, sano suostutko siihen?"

Kasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua; hän vastasi.

"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä."

"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden, vaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista päästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle."

"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin", kuiskasi kasakka hämmästyen. "Mitä ajattelettekaan herra?"

"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin", vastasi katteini. "Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki ne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut ja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun mikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun epäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin että saavutan tarkoitukseni."

"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in, hänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta", jupisi kasakka.

"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt herkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat pöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi. Sellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä. Sill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi vesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan loukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet minunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä lapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne."

"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte henkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin", vastasi kasakka. "Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin puolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen silmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon kumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä."

Asetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti suojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten huudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.

"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi päällikköä tulemasta tänne", jupisi katteini. "Minun jäi saamatta kymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa tuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että minä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan sekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa."

Kun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita ulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi näkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.

"Tässä nyt olen veikkoni", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia ja suudellen häntä molemmille poskille. "Mitä näenkään? viiniä ja hyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta ja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni, kohteliaisuudestasi."

"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni", vastasi katteini kohteliaasti. "Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli yksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan kenraalin herkut kulumaan."